Koordinaatit: 65°N, 27°E
Puhuttu versio artikkelista.

Suomi

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Tämä artikkeli käsittelee valtiota. Täsmennyssivulla on sanan suomi muita merkityksiä.
Suomen tasavalta
Republiken Finland
Suomen lippu
Suomen vaakuna
lippu vaakuna

Suomen sijainti

Valtiomuoto tasavalta

Presidentti Sauli Niinistö

Pääministeri Juha Sipilä

Pääkaupunki Helsinki, 642 045 as.
60°10′15″N, 024°56′15″E

Muita kaupunkeja Espoo, 277 375 as.
Tampere, 230 537 as.
Vantaa, 221 821 as.
Oulu, 201 124 as.
Turku, 188 584 as.
Jyväskylä, 139 260 as.
Lahti, 119 395 as.
Kuopio, 117 842 as.
Pori 84 779 as.
Kouvola 84 548 as.
lisää kaupunkeja

Pinta-ala
– yhteensä 338 448,72 [1] km² (sijalla 64)
– josta sisävesiä 34 536,44 km² (10,2 %)

Väkiluku (2017) 5 509 717[2] (sijalla 115)
– väestötiheys 18,1 / km²
– väestönkasvu 0,28 [2] % (2016)

Viralliset kielet suomi ja ruotsi1

Valuutta euro (EUR)

BKT
– yhteensä 238,6 miljardia USD[3] (sijalla 35)
– per asukas 43 482 USD[3] (sijalla 21)

HDI (2014) 0,883[4] (sijalla 24)

Elinkeinorakenne (BKT:sta)
– maatalous 3,3 %
– teollisuus 30,2 %
– palvelut 66,5 %

Aikavyöhyke UTC+2
– kesäaika UTC+3

Itsenäisyys
 – autonomia
 – julistautui itsenäiseksi
 – Neuvosto-Venäjä tunnusti itsenäisyyden

29. maaliskuuta 1809
6. joulukuuta 1917

31. joulukuuta 1917

Lyhenne FI, FIN

– ajoneuvot: FIN
– lentokoneet: OH

Kansainvälinen
suuntanumero
+358

Kansallislaulu Maamme

Edeltäjä(t) Venäjän lippu Suomen suuriruhtinaskunta

1Suomen perustuslain määrittelemät kansalliskielet. Lisäksi laki turvaa myös saamelaisten, romanien ja viittomakielisten oikeuden käyttää omaa kieltään.[5]

Suomen tasavalta (ruots. Republiken Finland) eli Suomi (ruots. Finland) on Pohjoismaihin kuuluva valtio Pohjois-Euroopassa Itämeren rannalla. Se rajautuu idässä Venäjään ja siihen kuuluvaan Karjalan tasavaltaan, pohjoisessa Norjaan ja lännessä Ruotsiin. Etelässä lähin naapurimaa on Viro Suomenlahden eteläpuolella. Suomen pääkaupunki ja suurin kaupunki on Helsinki.

Köppenin ilmastoluokituksessa Suomi kuuluu lumi- ja metsäilmaston kostea- ja kylmätalviseen tyyppiin[6]. Kasvillisuusvyöhykkeistä Suomi kuuluu pääosin pohjoiseen havumetsävyöhykkeeseen.

Suomi on verraten harvaan asuttu maa, ja sen 5,5 miljoonaa asukasta keskittyvät pääosin maan etelä- ja keskiosiin. Suomen perustuslaki määrittelee kansalliskieliksi suomen ja ruotsin. Vuoden 2016 lopussa suomen puhujia oli väestöstä 88,4 prosenttia ja ruotsinkielisiä 5,3 prosenttia. Muiden kielten puhujien osuus väestöstä oli 6,4 prosenttia.[7]

Suomi kuuluu Euroopan unioniin ja euroalueeseen. Suomi on hyvinvointivaltio, jolla on korkea bruttokansantuote henkeä kohden. Suomi on sijoittunut korkealle useissa kansainvälisissä vertailuissa, mukaan lukien koulutus, taloudellinen kilpailukyky, kansalaisvapaudet, elämänlaatu ja inhimillinen kehitys.

Sisällysluettelo

Nimi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nimen Suomi etymologiasta ei ole täyttä varmuutta. Se on ollut alun perin Suomenlahden ympäristöä ja sittemmin lähinnä Varsinais-Suomea koskeva nimitys ja laajentunut myöhemmin tarkoittamaan koko maata. Sana on selitetty lainasanaksi ja sen yhdeksi mahdolliseksi lähteeksi on esitetty kantabaltin maata (merkityksessä ’seutu’, ’alue’, ’valtapiiri’) tarkoittavaa sanaa žemē, josta myös nimet Häme ja saame olisivat peräisin. Toisen selityksen mukaan sana olisi lainattu indoeurooppalaisesta ihmistä tarkoittavasta sanasta (merkityksessä ’väki’, ’kansa’), jolloin se olisi samaa juurta kuin esimerkiksi latinan homo ’ihminen’.[8]

Nykyään nimen Suomi vastineita käytetään itämerensuomalaisten kielten lisäksi saamelaiskielissä, latviassa, liettuassa ja gaelissa.[9] Valtaosa maailman kielistä käyttää Suomesta nimitystä Finland, joka juontaa juurensa latinankielisiseen termiin fenni. Ensimmäisen kerran nimitystä tiedetään käytetyn roomalaisen historioitsija Tacituksen teoksessa Germania vuonna 98. Latinaan nimitys on mahdollisesti lainattu germaanisista kielistä.[10]

Maantiede ja geologia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen kallioperä kuuluu vanhaan Fennoskandian kilpeen, jossa vain pienet osat ovat nuorempia kuin 1 800 miljoonaa vuotta. Peruskallio on monin paikoin näkyvillä. Kallioperän vanhinta osaa on Itä- ja Pohjois-Suomessa esiintyvä, 2 800–2 700 miljoonaa vuotta vanha arkeeinen kallioperä. Pääosan Suomen kallioperästä muodostaa 1 930 – 1 800 miljoonaa vuotta sitten varhaisproterotsooisella kaudella syntynyt svekofenninen kallioperä. Pohjois-Lapissa on merkittävä granuliittimuodostuma. Nuoremmista kallioperistä merkittävimpiä ovat Etelä-Suomen 1 650–1 540 miljoonaa vuotta sitten keskiproterotsooisella kaudella syntyneet rapakivigraniitit.[11]

Suomen pinta-ala on 338 449 km² (2017). Lukuun sisältyvät maa- ja sisävesialueet. Merialueita on lisäksi 52 471 km².[1] Maankohoamisen vuoksi maapinta-ala kasvaa vuosittain noin 7 km². Maapinta-alasta on rakennettua 4 %, maatalousmaata 9 %, metsää 77 % ja muuta maata 10 %.[12] Maan eteläosa ja Pohjanmaan rannikko ovat tasaisia, mutta Keski-Suomessa maasto muuttuu kumpuilevaksi. Itä-Suomen vaarat ja Lapin tunturit ovat jäänne muinoin Itä-Karjalasta Lappiin ulottuneesta Karelidien vuoristosta. Käsivarren Lapin korkeimmat tunturit kuuluvat Skandeihin, joiden kallioperä on iältään 400–450 miljoonaa vuotta. Suomen korkein kohta on Skandeihin kuuluva Haltitunturi, jonka rinne kohoaa Suomen puolella 1 324 metriin merenpinnasta.[13]

Yleisin kivennäismaalaji on moreeni, jonka päälle on paikoin kasautunut savikkoa. Eloperäisistä maalajeista soille on muodostunut turvetta ja kangasmetsiin kangashumusta. Viimeisen jääkauden lopulla syntyneet jäätikön reunan suuntaiset reunamuodostumat ja liikesuunnan mukaiset harjut ovat Suomelle tunnusomaisia maastonmuotoja. Reunamuodostumista merkittävimmät ovat Salpausselät, jotka kulkevat eteläisen Suomen poikki lounaasta koilliseen. Pitkittäisharjuista tunnetuimpia ovat Pyynikinharju Pirkanmaalla, joka on maailman korkein soraharju, sekä Punkaharju Saimaan Puruvedellä.

Suomessa on poikkeuksellisen paljon järviä. Yhteensä maassa lasketaan olevan 187 888 yli 500 neliömetrin kokoista järveä. Suurin järvi on Saimaa ja syvin Päijänne. Runsasjärvisintä aluetta on Järvi-Suomi. Järvet ovat rikkonaisia, runsassaarisia ja suurimmaksi osaksi matalia, keskisyvyys on seitsemän metriä. Järvet muodostavat jokien välityksellä järvireittejä ja nämä vesistöjä. Suurimmat vesistöt ovat Vuoksen, Kymijoen, Kokemäenjoen, Oulujoen ja Kemijoen vesistöt. Järvien tapaan myös rannikot ovat rikkonaisia ja runsassaarisia. Turun saaristo ja Ahvenanmaan saaristo muodostavat Euroopan toiseksi monisaarisimman saariston. Suurin saari on Saimaalla sijaitseva Sääminginsalo (1 069 km²) ja toiseksi suurin Ahvenanmaan pääsaari (685 km²). Suomen merialueilla ja sisävesillä saaria on yhteensä 179 584.[14]

Luonto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Suomen luonto
Laulujoutsen on Suomen kansallislintu.

Eläinmaantieteellisesti Suomi kuuluu palearktiseen alueeseen, jonka eläimistö on tyypillistä pohjoiselle havumetsävyöhykkeelle. Nisäkkäitä on tunnistettu kaikkiaan yli 60 lajia, joista yleisiä ovat muun muassa orava, metsäjänis ja kettu. Suurista nisäkäslajeista esiintyvät karhu, susi, hirvi ja peuran alalajit metsäpeura ja poro, joka on kesytetty tunturipeurasta. Lintulajeja on havaittu 472,[15] joista suurin osa on muuttolintuja. Kalalajeja on yli 70, matelijalajeja viisi ja sammakkoeläinlajeja viisi.

Kasvillisuusvyöhykkeistä suurin osa Suomea kuuluu boreaaliseen vyöhykkeeseen eli pohjoiseen havumetsävyöhykkeeseen. Vain maan eteläisin rannikkoseutu kuuluu havu- ja lehtimetsävyöhykkeen vaihettumisalueeseen, hemiboreaaliseen vyöhykkeeseen. Tämä vaihettumisvyöhyke luetaan välillä havumetsiin, välillä lauhkeisiin lehtimetsiin kuuluvaksi, riippuen tietolähteestä. Suomen pohjoisimmat osat edustavat jo havumetsävyöhykkeen ja tundran vaihettumisaluetta.

Suomen luonto voidaan jakaa pääpiirteissään seuraaviin alueisiin:lähde?

  1. Lounais- ja Etelä-Suomi
  2. Itä-, Länsi-, Sisä- ja Pohjois-Suomi
  3. Metsä-Lappi
  4. Tunturi-Lappi

Lounais- ja Etelä-Suomi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alue käsittää lähinnä Ahvenanmaan, Varsinais-Suomen ja Uudenmaan maakuntien alueen, sekä eteläisiä osia muista maakunnista linjalle Pori-Hämeenlinna-Kotka. Alue on tuottoisaa maatalousaluetta, jonka takia koskemattomat erämaa-alueet ovat pirstoutuneet sinne tänne kauaksi toisistaan. Alueen kasvillisuutta leimaa korkea biodiversiteetti muuhun Suomeen verrattuna, ja kasvillisuuden eteläiset piirteet. Alueella on sekä Keski-Euroopalle, että Siperian taigalle tyypillisiä kasvi- ja eliölajeja. Metsätyyppien jyrkät vaihtelut aiheuttavat metsien mosaiikkimaiset piirteet ja alueen maastolle tunnusomaisen pienipiirteisyyden. Metsät vaihtelevat metsätyypin mukaan rehevistä pähkinä- ja jalopuulehdoista kuiviin karukkokankaisiin. Kuitenkin yli 95 prosenttia alueen metsistä on havupuuvaltaisia kankaita. Lounaisrannikolla, linjan Porvoo-Rauma lounaispuolella Vallitseva metsätyyppi on rehevämpi lehtomainen tuorekangas, ja mantereen puolella tuorekangas. Koko alueella tavallisimmat puulajit ovat metsäkuusi, koivut ja mänty. Yleisiä ovat myös haapa, raita, pihlaja sekä harmaa- ja tervaleppä. Harvinaisempia puita ja pensaita ovat pähkinäpensas, lehmukset, jalava ja vaahtera. Saarni ja tammi kasvavat luonnostaan vain Helsingin ja Uudenkaupungin välisellä rannikkokaistaleella, sielläkin harvinaisina, joskin saarnella on muutama yksittäinen luonnontilainen esiintymä sisämaassakin. Metsien aluskasvillisuudessa tyypillisiä lajeja ovat metsätyypistä riippuen mustikka, puolukka, saniaiset, oravanmarja, valkovuokko, käenkaali sekä sammalet ja jäkälät. Kevätlinnunherne, valkovuokko, sinivuokko ja käenrieskat kasvavat Suomessa pääosin vain tällä alueella.

Alueen suot ovat pääosin keidassoita, mutta ihminen on kuivattanut niistä suuren osan. Haihdunta on kesäisin kohtalaista, ja luontaisesti soita on alueelle muodostunut lähinnä rotkoihin ja laakson pohjille kosteisiin painanteisiin.

Nisäkkäitä, joita Suomessa esiintyy pääasiassa vain maan eteläosissa, ovat esimerkiksi liito-orava ja rusakko. Alueella elää viisi sammakkoeläin- ja viisi matelijalajia. Hyönteislajistosta vain lähinnä täälläpäin Suomea tavattavia lajeja ovat perhosista pikkuapollo, lehmuskiitäjä ja tamminopsasiipi.

Itä-, Länsi-, Sisä- ja Pohjois-Suomi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kolin kansallispuisto on yksi tunnetuimmista Itä-Suomen luontokohteista ja nähtävyyksistä.

Alue on Etelä-Suomea voimakkaammin lähinnä taigan eliö- ja kasvilajistoa, ja käsittää alueen Hämeestä Kainuuseen ja Oulun pohjoispuolelle. Kasvillisuus on alueen eteläosissa eteläboreaalista, pohjoisempana se vaihtuu keskiboreaaliin. Metsät ovat huomattavasti selväpiirteisempiä kuin Etelä-Suomen metsät; metsätyypeistä lähinnä tuore ja kuivakangas vuorottelevat, ja antavat maastolle tyypillisen taigalle ominaisen tunnelman. Metsien pääpuulajit ovat boreaalisille metsille tyypilliset kuusi, koivu ja mänty. Mänty on alueen pohjoisosassa, kuten Oulun seudulla kuusta yleisempi, mutta alueen eteläosassa, kuten Keski-Suomessa tai Pirkanmaalla vallitsevin puulaji on kuusi. Järvisuomen karuilla hietikkomailla mäntymetsät ovat yleisimpiä. Luonnontilaisessa metsässä kasvaa koivujen ja havupuiden seassa myös lehtipuita, kuten raita, haapa ja pihlaja. Metsätyypit ovat lähinnä havupuuvaltaisia kangasmetsiä. Ne ovat huomattavasti selkeämpiä ja karumpia kuin Etelä- ja Lounais-Suomen alueella kasvavat metsät. Tyypillisimmät aluskasvillisuuden muodostajat ovat mustikka ja puolukka, sekä sammalet ja jäkälät. Soita on enemmän kuin etelässä, ja ne voivat olla joko keidas- tai aapasoita. Lehtoja kasvaa yleensä purolaaksoissa, ja ne ovat tavallisesti kosteita saniaislehtoja, varsinaisten lehtimetsien piirteitä alueen lehdoista ei täällä kuitenkaan löydy, vaan lehdon lehtipuut ovat yleensä havumetsillekin tyypillisiä, kuten koivuja.

Alue on hyvin soista, sillä sademäärät ovat yhtä korkeat kuin Etelä-Suomenkin alueella, mutta haihdunta huomattavasti etelää vähäisempää. Esimerkiksi Pohjanmaalla on laajoja tasankosuoalueita.

Alueen nisäkäslajisto on tyypillistä havumetsälajistoa kuten karhu, metsäsopuli, metsämyyrä, majavat, hirvi ja ilves. Yleisiä lintuja ovat käpylinnut, tiaiset, peipot, tikat, suokukko, uikut, sorsat, rantakanat, pöllöt ja haukat. Erityisesti metso, pyy ja teeri ovat tyypillistä taigan linnustoa. Alueella on neljä matelija- ja sammakkoeläinlajia. Hyönteislajisto on muuten samaa kuin eteläisimmässäkin Suomessa, mutta eräät eteläiset lajit puuttuvat tai ovat harvinaisia.

Metsä-Lappi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomalaista pohjoisboreaalista metsää Syötteen kansallispuistossa, Metsä-Lappi.

Alue on tyypillistä taigaa ja edustaa sen karumpaa pohjoista osaa. Maasto on luonnostaan selväpiirteistä ja varsin yksitoikkoista erämaata. Alueen kasvillisuus on eteläosissa keskiboreaalista, pohjoisemmassa pohjoisboreaalista. Metsät ovat matalampia kuin etelässä, ja erityisesti kuuset kärsivät alueella tykystä, mikä tekee niistä kapeampia. Auringonvalo pääsee harvassa ja matalassa metsässä helposti kenttäkerrokseen, joten alueella etenkin puiden katveen varpulajisto kukoistaa. Alueen pääpuulajit ovat kuusi, koivu ja mänty, mutta alueen pohjoisosissa kuusi on jo harvinainen, pohjoisimpien metsien ja kitumaiden ollessa mänty ja tunturikoivuvaltaisia. Aluskasvillisuudessa kasvaa metsätyypistä riippuen joko mustikkaa tai variksenmarjaa ja puolukkaa. Seudulla suon ja metsän raja on yleensä hyvin häilyvä johtuen vähäisestä hajonnasta, joten kuusikoissakin kasvaa yleensä suokasveja, kuten suopursua ja vaivaiskoivua, jotka Etelä-Suomessa tiukasti vain soilla. Alueella yleisenä kasvava kullero on Etelä-Suomessa harvinainen. Kullero on Lapin maakuntakukka.

Alueella on runsaasti soita, ja ne ovat lähinnä aapasoita, paikoin lettoja. Alueen eläimistö on taigalajistoa, kuten karhu, poro, hirvi, metsäpeura, susi, ahma ja ilves. Linnuista mainittakoon laulujoutsen, suokukko, kurki, tiaiset, korppi, kuukkeli, piekana, taviokuurna ja tilhi. Alueella on kaksi matelija- ja kolme sammakkoeläinlajia. Hyönteislajisto on niukempi kuin etelässä ja täysin taigalajistoa.

Tunturi-Lappi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alue on pääosin pohjoisboreaalia kitukasvuista havu- tai tunturikoivumetsää tai tunturien paljakoita. Puulajit ovat mänty ja tunturikoivu. Kuusi ei kasva tällä alueella ja paljakoilla ei kasva lainkaan puita. Metsien aluskasvillisuus on sekoitus tundraa ja taigaa, paljakoilla taas on tyypillistä tundrakasvillisuutta kuten riekonmarjaa ja jäkälää. Tunturikoivikoissa aluskasvillisuus on yleensä vaivaiskoivua ja pajua. Tunturikoivikoissa on myös havumetsien tapaan runsaasti sieniä. Soita on lähes kaikkialla, ja ne ovat joko aapasoita tai palsasoita. Alueelle tyypillisiä eläimiä ovat poro, ahma ja sopuli. Linnustosta löytyvät maakotka, koskikara, korppi, riekko ja sinirinta.

Ilmasto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Suomen ilmasto
Suomessa talvi alkaa marraskuun aikana, Lapissa yleensä jo lokakuussa. Kattojen pitää kestää alueelle tyypillinen lumikuorma.
Kesäpäivä Kurikassa. Terminen kesä alkaa Etelä-Suomessa keskimäärin toukokuun puolessavälissä, Pohjois-Lapissa puolestaan kesäpäivänseisauksen tienoilla.[16]

Suomessa vallitsee väli-ilmasto, jossa on meri- tai mannerilmaston piirteitä riippuen ilmavirtauksien ajoittaisesta suunnasta. Alueen lämpötilaan vaikuttavat suuresti sen sijainti keskileveysasteilla suurimmaksi osaksi pohjoisten leveyspiirien 60° ja 70° välillä ja Atlantilla Skandinavian länsipuolella virtaava Golfvirta, joka kohottaa Suomen lämpötilaa talvisin korkeammalle verrattuna muihin saman leveysvyöhykkeen alueisiin.[17] Golfvirran aiheuttama lämpötilan korotus on noin 6–11 °C.[18] Myös Itämeri lahtineen kohottaa talvilämpötiloja rannikoilla ja suurimmat järvet niiden lähiympäristössä. Vuotuinen lämpötilan keskiarvo on lounaisimmassa Suomessa 5,5 °C. Keskiarvo laskee kuljettaessa koilliseen, mutta on kuitenkin matalimmillaan maan luoteisimmissa osissa, jossa se on noin −2 °C.[19]

Suomen sademäärä vaihtelee voimakkaasti alueittain. Vähäsateisinta on Lapissa ja Pohjanmaan rannikolla, jossa vuotuinen sademäärä on noin 40 cm.[20] Pohjanmaan rannikolla vähäsateisuuteen vaikuttaa muun muassa föhntuuli. Sateisinta on Itä- ja Kaakkois-Suomessa, jossa vuotuinen sademäärä on noin 70 cm. Myös lounais- ja etelärannikolla päästään lähelle 70 cm vuotuista sademäärää.[21] Sateisin kuukausi on muualla kuin Etelä-Suomessa elokuu, jolloin keskimäärin sataa noin 70 mm. Etelä-Suomessa sateisin aika jatkuu pelkän elokuun sijasta pitkälle syksyyn, toisin kuin pohjoisempana. Kun marraskuussa on Oulun läänissä ja Lapissa jo varsin kuivaa, Etelä-Suomessa saadaan keskimäärin vielä 70 mm vettä yleisesti.[21][22] Sateet voivat Suomessa muodostua usealla tavalla. Tyypillisimmät ovat kesäaikaan maaperän ja kasvillisuuden tuottamasta haihdunnasta johtuvat rankkasateina ja ukkoskuuroina ilmenevät konvektiosateet, kylmien ja lämpimien ilmamassojen törmäyksissä lämpötilaerojen aiheuttamat rintamasateet, ja Atlantin matalapaineiden mukana tulevat sateet, josta suurin osa tulee tihkusateena. Lisäksi alkutalvella tilanteessa, jossa Itämeri on vielä lämmin ja maa-alueilla on kova pakkanen, voi merenpuoleisen tuulen käydessä ilmetä konvektiosateen kaltaista tiivistymäsadetta, jolloin lämmin meri-ilma tiivistyy rannikolla kylmässä säässä rankoiksi lumipyryiksi.

Jokaisena vuodenaikana vallitsevat sille tyypilliset säätyypit. Keskitalvella, tammi–helmikuussa, Etelä-Suomessa vuorottelevat lauhat Atlantilta pyrkivät kosteat matalapaineet, sekä arktinen, pohjoisesta pyrkivä kuiva pakkassää. Pohjois-Suomessa asetelma on muuten sama, mutta pakkasjaksot ovat vallitsevampia. Keväällä, huhti-toukokuulla matalapainetoiminta on talven jäljiltä yleensä heikkoa, ja vallitseva säätyyppi on kuiva ja aurinkoinen. Kesällä matalapainetoiminta alkaa kiihtyä. Kesäisin, tyypillisesti kesäkuun puolestavälistä elokuun puoleenväliin Suomessa koetaan myös hellepäiviä, helleilmamassa pyrkii Suomeen yleensä kaakosta ja idästä. Helteisiin liittyvät myös konvektiosateet ja ukkosrintamat. Elokuusta lähtien ilmamassa alkaa viiletä, mutta matalapainetoiminta runsastuu vielä pitkälle syksyyn ja niiden reitit suuntautuvat yhä voimakkaammin Etelä-Suomen päältä, jättäen Pohjois-Suomen kuivaksi, mitä pidemmälle syksyyn edetään. Lokakuussa sää on jo yleisemmin pilvinen kuin selkeä. Marraskuussa Etelä-Suomessa vallitsee yleensä lauha ja pilvinen matalapainevoittoinen sää, ja samaan aikaan Pohjois-Suomessa on tällöin jo kuivempaa pakkassäätä. Joulukuussa sääasetelma muuttuu Etelä-Suomessakin talviseksi, jolloin lauhat säät ja kuivat pakkasjaksot taas alkavat vuorotella.

Kovia tuulia ei ole Suomessa usein ja varsinkin sisämaassa ne ovat harvinaisia. Sisämaan tuulen keskinopeus on 3–4 m/s ja rannikoilla ja merialueilla 5–7 m/s. Tuulisinta on lokakuusta tammikuuhun ja vähätuulisinta huhtikuusta heinäkuuhun. Pilviset päivät ovat Suomessa yleisempiä kuin selkeät ja talvisin sekä loppusyksyisin pilvisyys on jopa 65–85 %.[23] Selkeintä on yleensä touko-kesäkuussa, jolloin pilvisyys on noin 30–40 %.

Köppenin ilmastoluokituksessa Suomi kuuluu luokkaan Df, eli kylmätalvisiin ilmastoihin, jossa sadetta saadaan suhteellisen tasaisesti ympäri vuoden[24][25]. Tarkemmin Suomi jakautuu kahteen alaluokkaan: Etelä- ja lounaisrannikko kuuluvat luokkaan Dfb, eli lämminkesäiseen mannerilmastoon ja muu Suomi kuuluu luokkaan Dfc, eli subarktiseen mannerilmastoon. Lämpimin kuukausi on keskilämpötilaltaan alle 22 °C. Maan eteläosissa keskilämpötila on +10 °C asteen yläpuolella noin 3–4 kuukautta (toukokuun lopusta syyskuun puoliväliin).[26]

Vuodenajat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomessa on neljä vuodenaikaa, jotka termisen määrityksen mukaan ovat seuraavat:

  • talvi: keskilämpötila on 0 °C:n alapuolella
  • kevät: keskilämpötila nousee 0 °C:n ja +10 °C:n välille
  • kesä: keskilämpötila kohoaa yli +10 °C
  • syksy: keskilämpötila laskee 0 °C:n ja +10 °C:n välille.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomena tunnettu maa-alue asutettiin noin 8500 eaa. välittömästi jääkauden jälkeen. Vaihtelevan kokoinen osa nykyisen Suomen valtion alueesta oli 1200-luvulta aina Suomen sotaan asti osa Ruotsin valtakuntaa. Vuosina 1809–1917 Suomi kuului Venäjän keisarin alaisuuteen autonomisena suuriruhtinaskuntana. Itsenäisen Suomen valtion historia alkaa vuodesta 1917.

Esihistoria[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Suomen esihistoria

Suomen esihistoria käsittää pääasiassa jääkauden jälkeisen ajan Suomen asuttamisesta aina historiallisen ajan alkuun asti, joka Suomessa alkaa 1100–1300-luvulta. Pohjoismaissa esihistoria jaetaan yleensä kivikauteen, pronssikauteen ja rautakauteen, joka on myös Suomen esihistoriassa käytetty jaottelu. Jaottelu on peräisin arkeologisen tutkimuksen alkuajoilta, jolloin löytöesineet jaoteltiin kiven, pronssin ja raudan perusteella ryhmiin. Nykyinen arkeologinen tutkimus nojaa luokittelussaan moniin luonnontieteellisiin ajoitusmenetelmiin ja ajoituksen nimistöä on monipuolistettu.

Kivikausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kivikauden asuinpaikan ennallistus.

Mikäli Pohjanmaalta esiin kaivetun Karijoen Susiluolan löydöt on tulkittu oikein, Suomessa on asunut neandertalinihmisiä jo paleoliittisella kivikaudella 75 000–120 000 vuotta sitten, ennen edellistä jääkautta.[27] Vanhimmat varmat todisteet ihmisasutuksesta Suomen alueella ovat Lahden Ristolasta ja Orimattilasta noin vuodelta 8700 eaa. Väestö saapui etelän ja kaakon suunnasta. Suomen asutus on jatkunut keskeytyksettä jääkauden päättymisestä nykyaikaan.[28] Mesoliittisen kivikauden jälkeen Suomi kuului 5200 eaa. alkaen kampakeramiikan alueeseen, joka ulottui Pohjanlahdelta Uralille.[29] Kivikautisten kulttuurien elämäntapa perustui enimmäkseen metsästykseen ja kalastukseen. Mahdollisesti neoliittisen kivikauden lopulla (noin 3200–1500 eaa.) tehtiin silti Suomessakin jo maanviljely- ja karjanhoitokokeiluja. Yleisesti otaksutaan, että suomalais-ugrilaista kieltä on puhuttu Suomen alueella jo jostain kivikauden vaiheesta lähtien, mutta tarkemmasta ajankohdasta on erimielisyyttä, ja myös kivikautta myöhäisempiä ajoituksia on annettu.

Pronssikausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen pronssikausi ajoitetaan tavallisesti 1500/1300–500-luvuille eaa. Pronssin valmistus levisi Suomen alueelle kahdesta suunnasta: länsirannikolle Skandinaviasta yhdessä muun muassa uuden hautaustavan kanssa, ja maan sisä- ja pohjoisosiin idästä. Kaudella maanviljelyn (pääasiassa ehkä kaskiviljelyä) merkitys kasvoi pyyntitalouden rinnalla erityisesti rannikolla, ja se yhdessä karjankasvatuksen kanssa vakiinnutti asumista.[30]

Rautakausi

Raudan valmistustaito saapui Suomeen sekä idästä että lännestä 500-luvulla eaa. Roomalaisella rautakaudella ja kansainvaellusajalla yhteydet Baltiaan ja Skandinaviaan vilkastuivat. Merovingi- ja viikinkiajalla etenkin maan eteläalueiden väestö kasvoi ja asutus levisi Hämeessä ja Savossa. Merovingiajan loppupuolelle tultaessa Suomen alueen metalliesinekulttuuri, erityisesti naisten korut ja eri asetyypit, oli kehittynyt omintakeiseksi ja sillä oli kotoperäisiä piirteitä runsaammin kuin milloinkaan aiemmin. Tämän kehityksen pyrkimyksenä oli mahdollisesti tarkoitus ilmaista erityistä ”suomalaista” identiteettiä, joka syntyi mielikuvasta yhteisestä alkuperästä ja keskinäisestä samankaltaisuudesta[31].

Viimeistään 1000-luvulla Suomi päätyi myös kristinuskon vaikutuspiiriin. Itä-Suomessa ja Laatokan alueella rautakautinen maanviljelijäkulttuuri syntyi länttä myöhemmin, ja sen kukoistuskausi sijoittuu ristiretkiajalle 1000–1200-luvuille. Karjalan alueelle kristinusko levisi idästä, ja samalla Novgorodin vaikutus kasvoi.lähde?

Historiallinen aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Suomen historia

Keskiaika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Olavinlinna, 1400-luku.

Ruotsi valloitti Suomen vaiheittain 1200- ja 1300-lukujen aikana niin sanottujen ristiretkien sekä rannikon ruotsalaisten kolonisaation myötä. Länsi-Suomen valloituksen on nähty alkaneen hämäläisiä vastaan vuosina 1249–1250 tehdyn toisen ristiretken myötä. Ensimmäistä ristiretkeä Suomeen 1150-luvulla ei pidetä todellisena tapahtumana. Ruotsin kolmas ja ainoa varsinainen ristiretki[32] tehtiin karjalaisia vastaan 1293 jonka seurauksena Ruotsin kuningaskunnan vaikutusvalta sai jalansijaa myös Itä-Suomessa.

Suomen eli Turun piispa mainitaan ensimmäisen kerran Ruotsin piispojen luettelossa 11. helmikuuta 1253.[33] Ruotsin ja Novgorodin välinen raja ja samalla Suomen itäraja määriteltiin Pähkinäsaaren rauhassa vuonna 1323, jonka jälkeen myös Karjalan länsiosien voidaan katsoa kuuluneen Ruotsin valtakuntaan. Kirkko, ruotsalaisten siirtolaisuus, lainsäädäntö ja hallinto, muun muassa verotus, maakuntalaitos ja linnat, liittivät uudet alueet kiinteämmin osaksi Ruotsia. Turun- ja Hämeen linnaa alettiin rakentaa noin vuonna 1280, Viipurin linnaa tuhotun karjalaisten linnoituksen paikalle 1293 ja vuonna 1300 vihittiin Turun tuomiokirkko.

Vuonna 1362 Suomen laamanni sai myös oikeuden osallistua Ruotsin kuninkaanvaaliin. Keskiajalla Suomeen syntyivät eurooppalainen sääty-yhteiskunta, kaupunkilaitos ja katolinen kirkko-organisaatio. 1300-luvun lopulta 1500-luvulle Suomi kuului Ruotsin mukana Kalmarin unioniin, joka hajosi Kustaa Vaasan aikana.

1500- ja 1600-luvut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kustaa Vaasan valtakaudella Ruotsiin syntyi vahva keskusvaltio, joka loi perustan maan 1600-luvun suurvalta-asemalle. Reformaatiossa katolinen usko vaihtui Martti Lutherin oppeihin, mikä antoi alkusysäyksen myös suomen kirjakielen kehittämiselle. Suurvalta-aikana Ruotsi onnistui Tanskaa, Puolaa ja Venäjää vastaan käydyissä sodissa laajentamaan alueitaan Itämeren ympärillä. Jo 1500-luvulla Ruotsin alueisiin liitettiin Viro sekä Stolbovan rauhassa vuonna 1617 myös Inkerinmaa ja Käkisalmen lääni, joka käsitti Laatokan- ja Pohjois-Karjalan. Nämä aluelaajennukset vähensivät Suomen merkitystä Ruotsin politiikassa, mutta toisaalta maa ei joutunut sataan vuoteen taistelukentäksi.[34] 1600-luvulla Suomi kytkettiinkin hallinnollisesti tiukemmin emämaahan ja ruotsin kielen asema Suomessa vahvistui, kun Ruotsista tuli Suomeen virkamiehiä.[35] Hallintoa kehitettiin: Turkuun perustettiin yliopisto ja hovioikeus, kaupunkilaitosta uudistettiin ja Pietari Brahen aikana maahan perustettiin postilaitos.

1700-luku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ruotsin asema murentui 1700-luvulla suuressa Pohjan sodassa. Narvan taistelussa vuonna 1700 Ruotsi saavutti voiton, mutta seuraavina vuosina Venäjän keisarin Pietari Suuren onnistui rauhassa vallata Ruotsilta Inkerinmaa ja aloittaa uuden pääkaupungin Pietarin rakentaminen alueelle. Sota päättyi vasta vuonna 1721 isonvihan, Suomen vuosia kestäneen venäläismiehityksen, jälkeen Uudenkaupungin rauhaan. Sodan aikana Venäjän miehittämänä ollut Suomi palautettiin suurimmaksi osaksi Ruotsille, mutta maan kaakkoisosa liitettiin Venäjään suunnilleen nykyistä rajaa myöten. Hattujen sodassa 1741–1743 Suomea miehitettiin jälleen, ja Ruotsin itäraja siirtyi Kymijoelle. Sodista huolimatta etenkin 1700-luvun jälkipuolisko oli maalle edellisestä vuosisadasta poiketen suhteellisen kehityksen ja vaurastumisen aikaa.

Autonomian aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen suuriruhtinaskunta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Venäjän tappio Napoleonin sotiin kuuluneessa Friedlandin taistelussa pakotti Aleksanteri I:n neuvottelemaan Ranskan Napoleon Bonaparten kanssa. Vuoden 1807 tehdyssä Tilsitin sopimuksessa Venäjä suostui rauhan ehtona pakottamaan Ruotsin ja Tanskan mukaan Ranskan julistamaan Iso-Britannian mannermaasulkemus-nimellä tunnettuun kauppasaartoon. Ruotsin kuningas ei tähän suostunut ja venäläiset joukot saapuivat helmikuussa 1808 Suomeen, mutta ankaran talven takia varsinaiset taistelut olivat Suomen sodassa vähäisiä. Venäläisten valtaamasta suomalaisalueesta muodostettiin Suomen suuriruhtinaskunta vuonna 1809 Porvoon valtiopäivillä. Käsite Suomen suuriruhtinaskunta oli esiintynyt jo Ruotsin vallan aikana, mutta varsinaista hallinnollista ja valtiollista merkitystä se alkoi saada vasta nyt.

Suomi säilytti Ruotsin vallan aikaisen virallisen kielen, uskonnon sekä lainsäädännön, ja sillä oli Ruotsin valtakauden lopusta poiketen oma hallinto ja oikeusjärjestelmä. Venäjän keskusjohdon ja suomalaisten aloitteellisuuden yhteisvaikutuksesta suuriruhtinaskunnalle muotoutui ajan myötä autonomia, joka laajeni 1800-luvun lopulle asti. Varsinaisesti kaikki Suomea koskevat asiat olivat suoraan Venäjän keisarin alaisuudessa. Vuoden 1809 vallanvaihdosta seurasivat uudistukset: Vanhan Suomen alue liitettiin muuhun Suomeen vuonna 1812, pääkaupunki ja Turun palon jälkeen myös yliopisto siirrettiin Turusta Helsinkiin ja maahan perustettiin senaatti ja keskusvirastoja.[36] Suuriruhtinaskunnan aika oli Suomelle edistyksen aikaa. 1880-luvulta autonomiaa kuitenkin alettiin kaventaa ja kehitys kärjistyi 1900-luvun taitteen sortovuosiin ja Suomen Kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikovin murhaan.

Modernisoituva Suomi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tampereella sijaitsevan Tammerkosken rannat ovat Suomen vanhimpiin kuuluvaa teollisuusmiljöötä.

Suomen kehitystä 1850-luvulta eteenpäin leimasivat voimakas väestönkasvu, kansallinen herääminen, teollistumisen tuoma taloudellinen nousu ja uuden hallitsijan, Aleksanteri II:n, myötä syntynyt vapaamielinen ilmapiiri. 1860-luvulta lähtien valtiopäivät saivat kokoontua useiden kymmenien vuosien tauon jälkeen säännöllisesti. Aleksanteri III valtakaudella 1880-luvulla Suomen säädyt saivat lisäksi lakien esitysoikeuden.[37] Suomen ensimmäinen rautatie valmistui, ja ensimmäinen liikepankki perustettiin 1860-luvulla. Elinkeinojen vapautumisen ja liikenneyhteyksien kehittymisen seurauksena myös muuttoliike ja kaupungistuminen kiihtyivät. Näitä uudistuksia edelsivät oma rahayksikkö, omat postimerkit ja ensimmäinen lennätinlinja sekä oma tullilaitos. Keskeinen osa maan teollistumisessa oli sahateollisuudella, jonka osuus kokonaistuotannosta 1900-luvun toisella vuosikymmenellä oli 35 prosenttia. Käsi kädessä edellä mainitun kehityksen kanssa kulkivat koululaitoksen ja kansansivistyksen voimakas kehittäminen, naisen aseman kohentuminen sekä työväenliikkeen synty.

Sortokausista kansallistunteen nousuun[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Taiteeseen ja kulttuuriin kehitys toi tullessaan Suomen taiteen kultakauden ja suomenkielisen kirjallisuuden nousun. Tänä aikana suomalaisten keskuudessa syntyi käsitys Suomesta Venäjästä erillisenä valtiona. Tämä johti ristiriitoihin venäläisten kanssa, koska samaan aikaan emämaassa oli menossa päinvastainen kehitys: Venäjän valtiorakenteen yhtenäistäminen ja tiivistäminen. Seurauksena olivat vuosina 1899–1905 ja 1908–1916 suomalaisiin kohdistetut valtakunnallistamis- eli venäläistämistoimet. Suomalaiset ovat kutsuneet näitä, kansakuntaa yhdistäneitä ajanjaksoja sortokausiksi.[38] Ensimmäisen venäläistämiskauden päätti vuoden 1905 suurlakko, jonka seurauksena suomalaiset saivat yleisen äänioikeuden ja kansanedustuslaitoksen, eduskunnan. Tämän seurauksena maahan syntyi nykyaikainen puoluejärjestelmä. Täten myös Suomen poliittinen kehitys alkoi lopulta seurata muuta yhteiskunnassa ilmennyttä modernisaatiota.[39]

Itsenäinen Suomi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Maaliskuun ja lokakuun 1917 vallankumoukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäinen maailmansota aiheutti Venäjän keisarikunnan sisäisen romahduksen keväällä 1917 ja taistelun maan hallinnasta. Myös Suomen suuriruhtinaskunta hajosi ja seuranneessa sekavassa tilanteessa Suomi julistautui itsenäiseksi valtioksi 6. joulukuuta 1917. Venäjän hajaannusta oli kuitenkin seurannut vastaava valtatyhjiö sekä oikeiston ja vasemmiston välinen taistelu vallasta Suomessa, jossa siirtyminen säätyjärjestelmästä parlamentarismiin oli parhaillaan menossa, ja kansa oli jakautunut taloudellisesti ja sosiaalisesti kahteen. Valtataistelu pirstoi suomalaisen yhteiskunnan ja esti kansallisen yksituumaisuuden ja rauhallisen kehityksen. Lisäksi maassa vallitsi uhkaava elintarvikepula. Suomessa oli edelleen hajoamistilassa olleen Venäjän armeijan joukkoja, ja keisarillisen Venäjän poliisi- ja santarmilaitos olivat lakanneet olemasta. Järjestysvaltaa hoitamaan oli perustettu keväästä 1917 alkaen järjestyskaarteja, jotka alkoivat jakautua aseistetuiksi työväen järjestyskaarteiksi ja punakaarteiksi ja porvariston suojeluskunniksi (valkokaarteiksi), valtataistelun ja yhteiskunnan hajoamisen seurauksena. Yrityksistä huolimatta Suomeen ei kyetty luomaan poliittisesti vahvaa ja laajaa tukea nauttinutta hallitusta. Sen sijaan vasemmisto ja oikeisto pyrkivät ratkaisemaan ongelmat vain omista lähtökohdistaan. Vuoden 1917 loppuun mennessä punakaarteista ja suojeluskunnista muodostui lopulta keskeinen valtatekijä, ja siten sisäpoliittisen tilanteen kehitystä säätelivät etenevässä määrin kaksi keskenään vallasta kilpailevaa sotajoukkoa, joiden välinen jännitys purkautui aseellisiksi kahakoiksi jo marraskuun 1917 suurlakon aikana.[40]

Sisällissota – kansan kahtiajakautuminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tammikuun 1918 aikana keväästä 1917 lähtien kiihtynyt vastakkainasettelu kärjistyi punaisten ja valkoisten väliseksi sisällissodaksi 27. tammikuuta 1918. Suomi jakaantui Kansanvaltuuskunnan Etelä-Suomea Helsingistä käsin hallitsemaan punaiseen Suomeen ja Suomen Senaatin Keski- ja Pohjois-Suomea Vaasasta käsin hallitsemaan valkoiseen Suomeen. Sisällissodassa valkoiset saivat merkittävää tukea keisarilliselta Saksalta ja punaiset Neuvosto-Venäjän bolševikeilta. Sotaan osallistui vajaat 200 000 suomalaista ja noin 20 000 ulkomaista sotilasta. Suomalaisarmeijoissa merkillepantavaa oli alaikäisten lapsisotilaiden suuri osuus, ja myös naisten osallistuminen sotaan. Valkoiset voittivat sodan. Tämä oli seurausta punakaartien alkeellisesta taistelutaidosta, saksalaisten laatuyksiköiden ja suomalaisjääkäreiden antamasta sotilaallisesta tuesta Vaasan senaatille ja sen käytössä olleista ammattiupseereista, jotka mahdollistivat heikosti koulutettujen suojeluskuntien ja asevelvollisten joukkojen tehokkaamman käytön. Valkoisen armeijan voittoon päättynyt taistelu Tampereen kaupungista ja Saksan armeijan osastojen maihinnousut Hangossa ja Loviisassa sekä saksalaisten suorittama Helsingin valtaus olivat sodan kannalta ratkaisevat tapahtumat. Sodan molemmat osapuolet harjoittivat poliittista terroria yhtenä sodankäynnin muotona. Terrorissa sai surmansa kaikkiaan noin 11 000 – 13 000 uhria. Sodan jälkeen noin 70 000 punaista ja punaiseksi epäiltyä suljettiin vankileireille, valtiorikosoikeuksien tuomittaviksi. Vuoden 1918 sisäisen sodan romahduttaman elintarviketilanteen ja hävinneen osapuolen huonon kohtelun vuoksi leireillä menehtyi kesän 1918 aikana nälkään ja tauteihin (erityisesti espanjantautiin) noin 13 000 henkeä. Sisällissodassa sai surmansa kaikkiaan noin 37 000 ihmistä.[41]

Tasavalta vakiintuu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomi 1920–1940. Valtakunnan silloinen kokonaispinta-ala oli 382 801 km² (1938)[42].

Sisällissodan aikana ja sen jälkeen Suomi liittyi Saksan valtapiiriin. Maaliskuussa 1918 Suomen sotilas- ja kauppapolitiikka oli sidottu Saksaan. Suomea suunniteltiin muutettavaksi kuningaskunnaksi, ja lokakuussa Suomelle valittiinkin saksalainen kuningas Friedrich Karl. Tämä supisti merkittävästi suomalaisten itsenäisyyttä. Ensimmäisen maailmansodan päätyttyä marraskuussa 1918 Saksan tappioon Suomen itsenäisyys toteutui konkreettisesti. Seuraavana vuonna Suomelle vahvistettiin tasavaltainen hallitusmuoto. Maan ulkopolitiikka suuntautui Länsi-Eurooppaan ja Skandinaviaan. Saksalaissuuntauksen päättyminen vahvisti maltillisten väestöryhmien asemaa Suomessa, mikä teki sovinnollisen sisäpolitiikan mahdolliseksi. Merkittävimmät vasemmiston toiveet kuten torpparivapautus, oppivelvollisuuslaki ja uskonnonvapaus toteutuivat vapaamielisten porvarien ja maltillisten sosiaalidemokraattien yhteistyönä. Tasavallan ensimmäiseksi presidentiksi valittu K. J. Ståhlberg vakiinnutti suomalaisen parlamentarismin, jossa eduskunnan lisäksi presidentillä oli tärkeä asema.[43] Ståhlbergin kaudella kahtiajakautunut kansakunta alkoi eheytyä lukuisten sosiaalisten uudistusten ja elintason kasvun ansiosta.[44]

Yhteiskunnallinen levottomuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1928 Suomessa alkanut talouslama aiheutti kommunistien ja oikeistoradikaalien voimistumisen. Vahva oikeistoradikaali Lapuan liike vaati kommunistien toiminnan kieltämistä lainsäädännöllä, mikä myös toteutui. Poliittinen kenttä oikeistolaistui, mikä näkyi kokoomuksen Pehr Evind Svinhufvudin valinnassa tasavallan presidentiksi vuonna 1931. Lapuan liikkeen jäsenet sieppasivat ja pahoinpitelivät, eli muiluttivat satoja vasemmistolaisia kesällä 1930. Vuonna 1932 Lapuan liikkeen toiminta huipentui Mäntsälän kapinaan, joka kukistui verettömästi kansan pääosan ja puolustusvoimien annettua tukensa tasavaltaa puolustaneelle presidentti Svinhufvudille.

1930-luvun laman synnyttämä työttömyys kasvatti monin paikoin yhteiskunnallista tyytymättömyyttä. Monet suomalaiset liikkuivat maan sisällä työn perässä.

Noin 10 000 suomalaista loikkasi Neuvostoliittoon vuosina 1918–1939. Monet tekivät tämän lama-aikana paremman elämän toivossa. Suuri osa näistä emigranttisuomalaisista surmattiin Stalinin vainoissa Tšeljabinskissä vuonna 1938.[45][46][47]

Heikkenevä turvallisuustilanne[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Euroopan poliittinen tilanne kiristyi 1930-luvulla, ja vuodesta 1935 alkaen oli selvää, että Suomen turvanaan pitämä Kansainliitto ei kyennyt takaamaan vakavasti otettavaa turvallisuutta pienille maille. Tämä johti ulkopolitiikan linjan muuttumiseen. Suomi alkoi varustautua resursseihinsa nähden melko voimakkaasti ja haki turvaa pohjoismaisesta yhteistyöstä. Sisäpolitiikassa maailmanpoliittinen tilanne näkyi entistä suurempana sovinnollisuutena vasemmiston ja oikeiston välillä. Tämä loi pohjan myöhemmälle talvisodan hengelle.lähde?

Talvisota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Talvisota
Suomalaisia sotilaita talvisodassa.

Vuonna 1938 Neuvostoliitto esitti ensimmäisen kerran epävirallisesti alueluovutuksia Karjalan kannaksella. Suomi kieltäytyi ehdottomasti. Seuraavan vuoden syksyllä, kun toinen maailmansota oli alkanut, Neuvostoliitto vaati Suomelta tukikohtaa Hangossa ja alueluovutuksia Kannaksella. Samanlaiset vaatimukset esitettiin myös Baltian maille. Toisin kuin ne, Suomi ei suostunut vaatimuksiin, minkä seurauksena Neuvostoliitto aloitti marraskuun 1939 lopussa talvisodan. Sota päättyi maaliskuussa 1940 rauhansopimukseen, jossa Suomi joutui luovuttamaan laajoja maa-alueita Karjalasta ja Lapin Sallasta. Alueiden väestö evakuoitiin muualle Suomeen.

Välirauhasta jatkosotaan ja Lapin sotaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkelit: Välirauha, Jatkosota ja Lapin sota
Suomen jatkosodan seurauksena menettämät alueet. Neuvostoliitolle tukikohdaksi vuokrattu Porkkala palautettiin Suomelle vuonna 1956.

Välirauhan aikana Neuvostoliiton ja Suomen suhteet säilyivät kireinä. Saksalaisten miehitettyä Norjan Suomi sopi Petsamon nikkelituotannon luovutuksesta saksalaisille, salli saksalaisten joukkojen kuljetukset alueensa läpi ja hankki maasta aseita. Samaan aikaan Neuvostoliitto painosti Suomea vaatimuksilla alueluovutuksista, kauttakulusta ja nikkelituotannosta. Ulkomaankaupan vähyydestä kärsivässä Suomessa Liinahamarin satama Petsamossa oli ainoa vapaa reitti valtamerille.

Suomelle ja Saksalle kehittyivät läheiset asevelisuhteet, ja Saksan hyökätessä kesällä 1941 Neuvostoliittoon Suomi aloitti myös hyökkäyksen. Jatkosodassa Suomi valloitti vanhan valtioalueensa takaisin Saksan tuella, sekä miehitti Itä-Karjalan. Pohjois-Suomessa puolustus ja rintamavastuu oli luovutettu saksalaisjoukoille. Kesäkuussa 1944 alkaneen Neuvostoliiton suurhyökkäyksen tuloksena rintamalinja siirtyi kuitenkin lähelle talvisodan rajoja. Presidentti Risto Ryti erosi ja hänen tilalleen nousi sota-ajan ylipäällikkö, Suomen marsalkka C. G. E. Mannerheim. Syyskuussa 1944 Suomen ja Neuvostoliiton välille tehtiin välirauhansopimus, joka edellytti saksalaisten joukkojen häätämistä Suomesta.

Jatkosodan jälkeen osa Suomen Neuvostoliitolle menettämistä maa-alueista liitettiin Karjalais-suomalaiseen sosialistiseen neuvostotasavaltaan, osa taas Leningradin ja Murmanskin alueisiin. Jatkosodan jälkeen Suomella oli merkittävä määrä selvitettäviä ongelmia. Saksan kanssa jouduttiin käymään Lapin sota entisten aseveljien karkottamiseksi Lapista.[48]

Rauhan tultua[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jatkosodan jälkeen Karjalasta evakuoitu siirtoväki sekä rintamamiehet oli asutettava, minkä vuoksi säädettiin maanhankintalaki.[49] Lisäksi maan oli maksettava suuret sotakorvaukset Neuvostoliitolle, mutta toisaalta estettävä Neuvostoliiton vaikutusvallan liiallinen kasvu. Ulkopoliittiseksi linjaksi muodostui Paasikiven–Kekkosen linja. Linja pyrki ottamaan huomioon Neuvostoliiton turvallisuusintressit mutta estämään sen liiallisen vaikutuksen sisäpolitiikkaan. Toisin kuin muissa Neuvostoliiton vaikutuspiiriin jääneissä maissa, kommunistit eivät nousseet valtaan Suomessa, vaikka vaaran vuosina kommunistien vallankaappauksen uhkaa pidettiin todellisena. Merkittävänä syynä oli se, että Neuvostoliitto ei sotilaallispoliittisen kokonaistilanteen vuoksi halunnut tukea suomalaisten kommunistien mahdollisia vallankaappaussuunnitelmia.[50] Kommunistit joutuivat jättämään hallituksen vuonna 1948, Suomi liittyi Pohjoismaiden neuvostoon ja Yhdistyneisiin kansakuntiin vuonna 1955 ja sai Neuvostoliitolle tukikohdaksi vuokratun Porkkalan takaisin vuonna 1956. Toisaalta Suomi joutui vuonna 1948 solmimaan YYA-sopimuksen, joka sitoi Suomen sotilaallisesti Neuvostoliiton vaikutuspiiriin.[51][52]

Kekkosen kausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Urho Kekkonen, Suomen presidentti 1956–1982.

Urho Kekkosen pitkän presidenttikauden (1956–1981) aikana Suomi muuttui maatalousmaasta moderniksi teollisuus- ja palveluyhteiskunnaksi. Niinpä maaseutu alkoi autioitua 1960-luvulta alkaen maaseutuväestön muuttaessa teollisuuskeskuksiin ja Ruotsiin. Samalla yhteiskunnan koulutustaso alkoi merkittävästi nousta 1970-luvulla peruskoulujärjestelmään siirtymisen ja korkeakoulutuksen voimakkaan laajenemisen myötä.

Taloudellisesti Suomi yhdentyi länteen liittymällä Euroopan vapaakauppajärjestöön ja solmimalla vapaakauppasopimuksen Euroopan yhteisön kanssa.[53]

Sisäpoliittisesti Kekkosen pitkä presidenttikausi oli hajanainen. Sitä luonnehti esimerkiksi sosiaalidemokraattien ja sittemmin kommunistien hajaannus. Kekkonen käytti valtaoikeuksiaan täysimittaisemmin kuin kenties kukaan toinen Suomen presidentti. Hän turvautui myös eduskunnan hajotusoikeuteen. Useimmat hallitukset jäivät lyhytikäisiksi. 1970-luvulla Neuvostoliiton vaikutus sisäpolitiikkaan kasvoi.[54]

1980-luvulta syvään lamaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mauno Koiviston presidenttikaudella Suomi siirtyi parlamentaristiseen hallintoon, jossa hallitukset istuvat koko vaalikauden. Samalla itänaapuriin alettiin ottaa varovaisesti etäisyyttä. Suomen ja Neuvostoliiton kahdenvälinen niin kutsuttu clearing-kauppa oli kasvanut merkittävään rooliin Suomen taloudessa 1980-luvun loppuun mennessä.

Neuvostoliiton hajotessa Suomen idänkauppa romahti kokonaan loppuvuodesta 1990, mikä yhdessä 1980-luvulla toteutetun rahoitusmarkkinoiden hallitsemattoman vapautuksen kanssa syöksi Suomen syvään taloudelliseen lamaan. Neuvostoliitto jäi velkaa päättyneen clearing-kaupan seurauksena Suomelle, mikä johti useiden suomalaisten suuryritysten yhtäaikaiseen konkurssiin ja talouden syvään lamaan. Lamaa seurannut suurtyöttömyys on purkautunut hitaasti. Ulospääsytieksi Suomi valitsi talouden voimakkaan liberalisoinnin ja entistä tiiviimmän yhdentymisen Eurooppaan. Neuvostoliiton hajoamisen ja Saksan yhdistymisen luomaa tilannetta Koivisto hyödynsi sanomalla irti YYA-sopimuksen sekä Pariisin rauhansopimuksen sotilaalliset, Suomen aseistautumista rajoittaneet artiklat.[55]

Suomi osana Euroopan unionia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomi liittyi Euroopan unioniin 1. tammikuuta 1995.[56] Yhteisvaluutta euron käyttöön Suomi siirtyi yhtenä ensimmäisistä maista 1. tammikuuta 2002.[57]

Euroopan unioniin liittyminen lisäsi väestön muuttoa kaupunkeihin, samanaikaisesti kun maataloudessa työskentelevän väestönosan määrä laski. Maatilojen keskikoko kasvoi koko 1990–2000-luvun ajan suuresti ja tilojen määrä laski. Maataloudessa siirryttiin suurelta osin kansallisista maataloustuista yhteisiin EU-tukimuotoihin,[58] joiden Suomea koskeva rahoitusosuus tulee kuitenkin Suomen EU-jäsenmaksuista.

Kansainvälistyen nousukauteen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1990-luvun aikana suomalainen yhteiskunta alkoi kansainvälistyä ja Suomessa asuvien maahanmuuttajien määrä kasvoi.[59]

Laman jälkeisinä vuosina suomalaisissa heräsi suuri usko tietotekniikan voittokulkuun talouden veturina. Vuosien 1999–2000 IT-alan noususuhdanne aiheutti IT-kuplan: osakkeiden arvo kasvoi hurjasti, mutta buumia seurasi romahdus. Kansalaisten tuloerot kasvoivat Suomessa erityisen nopeasti vuosina 1995–2005. Erojen kasvussa Suomi on ollut teollisuusmaiden kärjessä.[60]

Rakennemuutoksesta talouden lamaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen talouselämän riippuvuus ulkomailla tapahtuvasta tuotannosta lisääntyi kovaa vauhtia koko 2000-luvun ajan. Etenkin perinteinen mekaaninen metsäteollisuus on joutunut sopeutumaan muuttuvaan talousrakenteeseen ja sulkemaan useita tuotantolaitoksia.

Koko maailmaan levinnyt talouskriisi lamaannutti Suomen viennin syksyllä 2008 ja seuraavana vuonna Suomen bruttokansantuote väheni 8,5 %. Vaikka bkt:n volyymi on kasvanut 2010-luvun alussa, se oli vuonna 2016 edelleen vuoden 2008 tasoa alempana.[61]

Hallinto ja politiikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen valtiomuoto on tasavalta. Suomen valtionpäämies on tasavallan presidentti, joka valitaan kuudeksi vuodeksi kerrallaan suoralla kansanvaalilla.[62] Suomi on pääosan itsenäisyytensä ajasta soveltanut semipresidentiaalista järjestelmää, mutta 1980-luvun loppupuolelta lähtien Suomen tasavallan presidentin valtaoikeuksia on kavennettu ja varsinkin vuosina 2000 ja 2012 voimaan astuneissa perustuslakiuudistuksissa presidentin asema muuttui ensisijaisesti edustukselliseksi ja arvojohtajuuteen liityväksi. Presidentillä on kuitenkin edelleen muodollinen veto-oikeus,[63] presidentti nimittää korkeimmat virkamiehet[64] ja hän johtaa ulkopolitiikkaa yhteistyössä valtioneuvoston kanssa.[65] Yleensä Euroopan unionia koskevia asioita hoitaa pääministeri.

Nykyinen presidentti on Sauli Niinistö, joka aloitti kautensa vuonna 2012. Entiset presidentit ovat K. J. Ståhlberg (1919–1925), L. K. Relander (1925–1931), P. E. Svinhufvud (1931–1937), Kyösti Kallio (1937–1940), Risto Ryti (1940–1944), C. G. E. Mannerheim (1944–1946), J. K. Paasikivi (1946–1956), Urho Kekkonen (1956–1982), Mauno Koivisto (1982–1994), Martti Ahtisaari (1994–2000) ja Tarja Halonen (2000–2012).

Virallisesti pääministeri ja muut ministerit sekä oikeuskansleri muodostavat valtioneuvoston, mutta arkikielessä ministerien kokoonpanoa kutsutaan hallitukseksi. Nykyinen pääministeri on Juha Sipilä ja valtiovarainministeri Petteri Orpo.

Hallinto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hallitus, jota johtaa pääministeri, käyttää toimeenpanovaltaa eli huolehtii hallinnon juoksevista asioista. Pääministeri valitaan puolueiden välisissä hallitusneuvotteluissa ja pääministeri nimittää hallitukseen yleensä toistakymmentä ministeriä. Valtion budjetin laatiminen ja lakiehdotusten valmistelu tapahtuvat myös osittain ministerien alaisissa ministeriöissä.

Perustuslain mukaan valta kuuluu Suomessa kansalle ja hallitusvaltaa Suomessa käyttävät tasavallan presidentti sekä valtioneuvosto, jonka jäsenten tulee nauttia eduskunnan luottamusta.[66] Eduskunta on 200-jäseninen, suhteellisilla vaaleilla valittava yksikamarinen parlamentti. Eduskuntavaalit pidetään neljän vuoden välein. Eduskunnan enemmistö voi pakottaa hallituksen eroamaan antamalla istuvalle hallitukselle epäluottamuslauseen. Eduskunta säätää lait ja hyväksyy valtion budjetin. Eduskunnan perustuslakivaliokunta valvoo valmistavien lakien perustuslain mukaisuutta.

Suomi siirtyi ensimmäisten maiden joukossa yleiseen ja yhtäläiseen äänioikeuteen 1905. Suurimmat puolueet ovat pitkään olleet Kansallinen Kokoomus, Suomen Keskusta ja Suomen Sosialidemokraattinen Puolue. Muut nykyiset eduskuntapuolueet ovat Perussuomalaiset, Suomen Kristillisdemokraatit, Suomen ruotsalainen kansanpuolue, Vasemmistoliitto ja Vihreä liitto. Eduskuntavaaleissa 2015 suurimmaksi puolueeksi nousi keskusta. Hallitukseen kuuluu keskustan lisäksi kokoomus ja perussuomalaisista irtaantunut Sininen eduskuntaryhmä.

Tulopolitiikassa Suomessa on käytössä niin sanottu kolmikanta, jossa tulonjaosta ja työehdoista sovitaan työmarkkinajärjestöjen ja valtion kesken. Valtiollisia neuvoa antavia kansanäänestyksiä on järjestetty vain kaksi Suomen historiassa: kieltolain kumoamisesta ja Euroopan unionin jäsenyydestä.[67]

Tuomioistuimet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Katso myös: Suomen laki

Tuomiovaltaa käyttävät riippumattomat tuomioistuimet. Yleisiä tuomioistuimia ovat käräjäoikeudet, hovioikeudet ja korkein oikeus, jotka käsittelevät riita- ja rikosasioita. Julkisen hallinnon toiminnasta ja päätöksistä tehtyjä valituksia käsittelevät hallinto-oikeudet. Korkeimmat oikeusasteet ovat korkein oikeus ja korkein hallinto-oikeus.[68]

Valtion aluehallinto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valtion aluehallintoa varten Suomi on jaettu kuuden aluehallintoviraston ja niihin rinnastettavan Ahvenanmaan valtionviraston toimialueisiin:

Ahvenanmaan maakunnalla on itsehallinto, ja lähes koko maakunnan alue on demilitarisoitu.

Paikallishallinto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Suomen kunnat

Suomessa on hieman yli 300 kuntaa. Kunnilla on verotusoikeus ja ne järjestävät kuntalaisille lailla säädetyt peruspalvelut, joihin kuuluu muun muassa sosiaali- ja terveydenhuoltoa, koulutusta ja infrastruktuuria.[69] Kunnat perustettiin 1860-luvulla annetun kuntalain mukaisesti.

Suomen maakunnat vaakunoineen. Suomen nykyisten maakuntien alueet sinisen eri sävyillä. Suomen historiallisten maakuntien rajat kellanruskeilla viivoilla. Vaakunat ovat nykyisten maakuntien vaakunoita.

Kuntien hallinnon ja talouden ylin päättävä elin on kunnanvaltuusto, joka valitaan joka neljäs vuosi järjestettävillä yleisillä, yhtäläisillä ja salaisilla kunnallisvaaleilla. Kunnanvaltuuston keskeisin tehtävä on päättää kunnan tuloista ja menoista. Valtuuston päätösten toimeenpanevana elimenä kunnassa toimii kunnanhallitus, jonka jäsenet valitaan suhteellisesti valtuustopaikkojen jakautumisen mukaan. Hallitus myös valmistelee asiat valtuustolle. Kaupunginjohtajat ja muut korkeimmat virkamiehet toimivat kunnanhallituksen esittelijöinä. Erilaiset lautakunnat avustavat hallitusta toimissaan. Lautakuntien kokoonpano noudattelee kunnanhallituksen esimerkkiä. Kunnanhallitus voi alistaa kaikki lautakunnissa tehtävät päätökset omaan päätökseensä.lähde?

Paikallinen aluehallinto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Suomen maakunnat

Maakunnat toteuttavat kunnallisen itsehallinnon alueellisella tasolla. Vuonna 1997 vahvistettu maakuntajako poikkeaa olennaisesti Suomen historiallisista maakunnista, joita on yhdeksän. Vuodesta 2009 maakuntia on yhdeksäntoista. Yksi maakunnista, Ahvenanmaa, on itsehallinnollinen.

Puolustusvoimat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Suomen puolustusvoimat

Suomen puolustusvoimat jaetaan kolmeen haaraan: maavoimiin, merivoimiin ja ilmavoimiin. Sisäministeriön alainen Rajavartiolaitos ei kuulu puolustusvoimiin, mutta voidaan liittää siihen sodan aikana. Puolustusvoimien komentaja on vuodesta 2014 kenraali Jarmo Lindberg.[70] Suomessa on voimassa miehiä koskeva yleinen asevelvollisuus, ja myös naisilla on oikeus värväytyä vapaaehtoisena. Asevelvollisuuden voi täyttää varusmiespalveluksena tai siviilipalveluksena. Varusmiespalvelun suorittavien osuus Suomessa on maailman korkeimpia. Vastuu asepalveluksen järjestämisestä on puolustusvoimilla, jonka reserviin koulutetaan miehiä asevelvollisuuden avulla. Asevelvollisuus alkaa sen vuoden alusta, jolloin mies täyttää 18 vuotta ja päättyy sen vuoden lopussa, kun mies täyttää 60 vuotta. Vastuu siviilipalveluksen järjestämisestä on työ- ja elinkeinoministeriöllä. Vuosittain noin 2 500 henkilöä ei valitse aseellista palvelusta. Suomen puolustusvoimien henkilöstön koko on noin 14 000, joista 8 500 on ammattisotilaita. Valmiustilassa on noin 34 000 asepuvullista ja reservin koko on noin 350 000.[71][72] Sodan ajan joukkojen vahvuuden on tarkoitus olla noin 230 000 sotilasta.[73]

Suomi on osallistunut Naton kriisinhallintaoperaatioon Afganistanissa vuodesta 2002 alkaen. Vuonna 2014 Suomi ja Nato allekirjoittivat isäntämaasopimuksen, joka mahdollistaa muun muassa joukkojen sijoittamisen ja tukikohtien perustamisen sekä velvoittaa isäntämaan tarjoamaan tukea sotilasoperaatioihin.[74]

Talous[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Suomen talous

Suomen ostovoimakorjattu bruttokansantuote vuonna 2017 on Kansainvälisen valuuttarahaston arvion mukaan noin 242 miljardia Yhdysvaltain dollaria.[3] Bruttokansantuote henkeä kohti oli 2011–2015 samaa tasoa kuin esimerkiksi Britanniassa tai Ranskassa.[75] Suomen osuus maailmantaloudesta on vähäinen, mutta kuitenkin huomattavasti väestöosuutta suurempi, noin 0,2 %.[3]

Suomen teollisuudelle tärkeitä ovat puu-, metalli-, elektroniikka- ja sähköteollisuus. Suuret teollisuusyritykset ovat huomattavassa asemassa, erityisesti Nokia ja metsäyhtiöt, minkä vuoksi Suomen talous nähdään joskus haavoittuvaisena. Suomessa on luonnonvaroina puuta ja mineraaleja. Suomen palvelusektori muodostaa suurimman osan taloudesta. Sitä pidetään muihin OECD-maihin verrattuna monilta osin kehittymättömänä.[76] Palvelujen kehittymistä vaikeuttavat verotuksesta ja palkoista johtuva korkea kustannustaso.[76][77]

Suomen liiketoiminta pohjautuu vahvasti kansainvälisiin markkinoihin. Viennin osuus on yli kolmasosa koko kansantuotteesta.[78] Noin 60 prosenttia Suomen kansainvälisestä kaupasta on Euroopan unionin sisäistä kauppaa. Suomen osuus on EU-maiden pienimpiä. Suomen tärkeimmät kauppakumppanit 2014 olivat Saksa, Venäjä, Ruotsi, Alankomaat, Kiina, Yhdysvallat, Iso-Britannia ja Ranska.[79]

Suomen taloutta kuvaavat avoimuus globalisaatiolle ja julkisen sektorin vahva asema.[80]

1990-luvulla markkinoita vapautettiin, ja ne kuuluvat nykyään Euroopan vapaimpiin.[80] Suomi otti ainoana pohjoismaana euron valuutaksi vuonna 2002. Inflaatio on pysynyt alhaisena. Suomessa on laaja yrittämisen vapaus, toimiva omaisuuden suoja ja korruptio on vähäistä.[81]

Valtion tuloveroa maksetaan ansiotuloista, kuten palkasta, eläkkeestä ja etuuksista. Veroprosentti on progressiivinen, eli se kasvaa tulojen kasvaessa. Vuonna 2015 alle 16 500 euron tulosta ei maksettu valtionveroa lainkaan, alin veroprosentti oli 6,5 % ja ylin 31,75 %, jota sovellettiin yli 90 000 euron vuosituloihin.[82][83] Yleinen arvonlisävero on 24 prosenttia, pääomatulovero 30 tai yli 40 000 euron pääomatuloista 32 prosenttia ja yritysten maksama yhteisövero 20 prosenttia.[84][85] Vuonna 2013 valtionvelkaa oli noin 16 000 euroa asukasta kohti.[86]

Suomessa oli 10,1 prosentin työttömyys- ja 66,6 prosentin työllisyysaste vuonna 2015.[87] Suomen eläkejärjestelmä on yksityisten vakuutusyritysten hallinnoima. Suomalaisessa järjestelmässä työeläke riippuu vain ansaitusta eläkkeestä, eikä niin sanottuja henkilökohtaisia eläketilejä, joissa eläkkeen määrä voisi vaihdella valittavan sijoitusstrategian tuoton mukaan ole. Eläkejärjestelmä on osittain rahastoiva ja eläkkeiden maksu riippuu tulevista maksajista. Suomen huoltosuhde on heikentymässä. Luvattujen eläkkeiden rahoittamisen arvioidaan olevan kuitenkin useimpia Länsi-Euroopan maita kestävämmällä pohjalla.[88]

Vuonna 2014 Suomen liikevaihdoltaan suurin yritys oli Neste Oil. Toisella sijalla oli Nokia, jonka odotettiin nousevan taas suurimmaksi Alcatel-Lucent-oston myötä. Kaksi metsäyhtiötä, Stora Enso ja UPM-Kymmene, ovat sijoilla kolme ja neljä. Viidentenä oli vähittäiskauppaa harjoittava Kesko.[89]

Vuonna 2012 Suomen työllistävin yritys oli Itella, joka tarjosi työpaikan lähes 20 000 suomalaiselle. Muita yli kymmenentuhannen suomalaisen työllistäjiä olivat Nokia, ISS, VR ja Kesko.[90]

Energia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Energia Suomessa
Stora Enson tuotantolaitos Oulussa.

Energiankulutus asukasta kohti on Suomessa Euroopan unionin suurinta. Syitä ovat paljon energiaa kuluttava teollisuus (noin puolet kulutuksesta), korkea elintaso, kylmä ilmasto (lämmitykseen 25 % kulutuksesta) ja pitkät etäisyydet (liikenne 16 %).[91][92]

Energiantuotannon tärkeimmät lähteet ovat puupolttoaineet (vuonna 2016 26 % kokonaiskulutuksesta), öljy (23 %), ydinenergia (18 %), hiili (9 %), maakaasu (6 %), vesivoima (4 %) ja turve (4 %). Tuulivoimalla katettiin prosentti kulutuksesta, muilla energialähteillä yhteensä neljä prosenttia.[93] Metsäteollisuuden jäteliemet ovat suurin uusiutuvan energian lähde Suomessa.[94]

Sähkön kuluttajahinta Suomessa on Euroopan keskitason alapuolella.[95] Liikenteen polttoaineiden hinnat ovat Suomessa Euroopan korkeimpien joukossa.[96][97]

Tiede ja tekniikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Suomen tiede

Suomessa on 15 yliopistoa. Korkeakoulut tekevät tutkimusta pääasiassa Suomen akatemian ja Teknologian kehittämiskeskuksen myöntämällä rahoituksella.

AIV-rehun keksinyt A. I. Virtanen palkittiin vuonna 1945 Nobelin kemianpalkinnolla.

Matkailu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 2013 Suomessa tehtiin runsaat 30 miljoonaa kotimaista vähintään yhden yön matkaa.[98] Vuonna 2012 Suomessa tilastoitiin 7,6 miljoonaa ulkomaalaista kävijää.[99] Eniten matkailijoita saapuu Venäjältä, Ruotsista, Saksasta ja Britanniasta.[100]

Suosittu matkakohde on Lapin maakunta, jossa järjestetään muun muassa kelkka-ajeluja, hiihtoretkiä, Joulupukin tapaamisia ja muuta luontoon liittyvää toimintaa. Kesäisin Suomessa järjestetään erityisen paljon eri teemoilla toimivia kesäjuhlia, muun muassa musiikkifestivaaleja. Etelä-Suomessa merkittävintä vapaa-ajan matkailua ovat laivaristeilyt Ruotsiin ja Viroon Helsingistä ja Turusta. Turun ja Ahvenanmaan välillä sijaitseva Saaristomeri on maailman suurin saaristo saarien määrässä mitattuna. Helsingissä pysähtyy vuodessa noin 260 risteilylaivaa[101] pääasiallisesti kesällä. Lisäksi oman ryhmänsä muodostavat Suomea välietappina käyttävät matkailijat, jotka jatkavat matkaa laivalla Tallinnaan tai junalla Pietariin. Matkailu Venäjältä keskittyy vuoden vaihteeseen.[102]

Suomalaisten ulkomainen vapaa-ajanmatkailu suuntautuu suurelta osin Viroon ja Ruotsiin sekä Espanjaan ja muihin Välimeren maihin. Vuosittain suomalaiset tekevät kuutisen miljoonaa yöpymisen sisältävää ulkomaanmatkaa. Suomen matkustustase on vahvasti negatiivinen.[103]

Liikenne[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Liikenne Suomessa
Suomen maantie- ja rautatieverkko.

Tieliikenne[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Suomen tieverkko

Suomen tieverkko jakautuu valtion omistamiin ja Liikenneviraston hallinnoimiin maanteihin, kuntien omistamiin ja ylläpitämiin katuihin sekä yksityisten ylläpitämiin yksityisteihin. Maantieverkon rungon muodostaa 29 valtatietä, joita täydentävät kanta-, seutu- ja yhdystiet. Osa tärkeimmistä teistä on myös eurooppateitä. Vuoden 2014 alussa maantieverkon koko pituus oli noin 79 000 kilometriä, josta valtateiden osuus oli noin 8 600 kilometriä. Moottoriteitä oli 810 kilometriä. Vuoden 2013 liikennesuorite maanteillä oli noin 36,6 miljardia autokilometriä, josta valtateiden osuus oli noin 18,6 miljardia.[104] Maanteiden rakentaminen ja kunnossapito on Suomessa kilpailutettu. Suomi on harvaan asuttu maa, joten liikennettäkin on keskimäärin vähän. Liikennemääriin nähden tieverkko onkin kattava ja hyväkuntoinen, joskin jotkin vilkkaimmat valtatiet ja kaupunkiseutujen pääväylät ovat liikenneturvallisuuden kannalta ongelmallisia. Lisäksi alemman tieverkon kunto on herättänyt keskustelua.

Rautatieliikenne[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen rataverkosta vastaa rautatieviranomaisena toimiva, liikenne- ja viestintäministeriön alainen Liikennevirasto. Suomen liikennöidyn rataverkon pituus on 5 944 kilometriä, josta sähköistettyä 3 073 kilometriä[105]. Toistaiseksi ainoa vakituinen henkilöliikenteen toimija valtion rataverkolla on valtionyhtiö VR, joka omistaa suurimman osan rataverkolla liikkuvasta kalustosta. Suomen tavaraliikenteestä kulkee rautateitse noin neljännes (26 prosenttia vuonna 2015) liikennesuoritteena eli tonnikilometreinä mitattuna[106].

Lentoliikenne[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Finnairin lentokone.

Suomeen lentää noin 26 kansainvälistä lentoyhtiötä. Suomen suurin lentoyhtiö on valtion pääosin omistama Finnair, jonka lentokoneita kuljettaa suurelta osin Nordic Regional Airlines. Suomessa on 27 lentoasemaa, joista suurin on Vantaalla sijaitseva Helsinki-Vantaan lentoasema. Lähes kaikkia lentoasemia ylläpitää valtiollinen Finavia.[107] Vuonna 2016 Suomen viennistä, arvolla mitattuna, 10 prosenttia kuljetettiin lentoteitse, tuonnista 6 prosenttia.[108]

Laivaliikenne[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viking Linen matkustaja-aluksia Helsingissä.

Meriliikenne on elintärkeä osa Suomen ulkomaankauppaa, sillä meriteitse kulkee jopa 90 prosenttia maan viennistä ja 70 prosenttia tuonnista, määrällä mitattuna.[109] Suomen suurin satama tonnimäärältään on Sköldvikin satama Porvoossa. Yleissatamista suurimmat ovat Hamina-Kotkan satama, Helsingin Satama, Naantalin satama ja Kokkolan satama.[110]

Matkustajaliikenteeltään suurimmat satamat Manner-Suomessa ovat Helsingin satama, Turun satama, Naantalin satama ja Vaasan satama.[111] Matkustajalaivayhtiöistä suurimmat, jotka liikennöivät Helsinkiin ja Turkuun, ovat Viking Line ja virolainen Tallink (jonka toiminimiin kuuluu Silja Line). Lisäksi Suomesta liikennöivät muun muassa välillä Vaasa–Uumaja RG Line, välillä Helsinki–Tallinna Eckerö Line ja Linda Line Express, sekä välillä Maarianhamina–Tukholma Birka Line. Laivaliikenteen suosiota nostaa Ahvenanmaan kautta kulkevilla laivoilla mahdollinen veroton myynti.

Suomessa liikenne- ja viestintäministeriön alaisuudessa toimiva Merenkulkulaitos vastaa vesiliikenteen toimivuudesta. Sen vastuualueita ovat väylänpito, merikartoitus, talvimerenkulku, meriliikenteen ohjaus ja meriturvallisuus.

Väestö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Suomen väestö
Väestötiedot
vuonna 2013[112]
Väestönkasvu 0,45[113] %
Syntyvyys 11,00[114] / 1 000 henkilöä
Kuolleisuus 9,60[114] / 1 000 henkilöä
Lapsikuolleisuus 1,80[115] / 1 000 syntymää
Nettomaahanmuutto 0,78 / 1 000 henkilöä
HIV:n levinneisyys
aikuisväestössä
<0,1 %
Lukutaitoisia 100 % väestöstä
Ikärakenne
Mediaani-ikä 41,6 vuotta
0–14-vuotiaat 16,4[114]
15–64-vuotiaat 64,2[114]
65 vuotta täyttäneet 19,4[114]
Suomen väestön pääosa on keskittynyt verrattain pienelle alueelle maan pinta-alasta. Kuvassa korostetulla alueella asuu suomalaisista yli 60 prosenttia (Uusimaa, Kymenlaakso, Etelä-Karjala, Kanta-Häme, Päijät-Häme, Pirkanmaa, Varsinais-Suomi ja Satakunta).[116]
Noin neljä viidestä suomalaisesta asuu taajamissa.[117] Kuvassa Lahden keskustaa.

Suomessa asuu noin 5,5 miljoonaa ihmistä. Väkiluku ylitti neljän miljoonan rajan vuonna 1950 ja viiden miljoonan rajan vuonna 1991. Seuraava puolen miljoonan raja ylitettiin syyskuussa 2016, jolloin virallinen väkiluku oli runsaat viisi ja puoli miljoonaa.[118]. Suomen asukastiheys on suhteellisen alhainen, keskimäärin runsaat 18 ihmistä neliökilometrillä. Yli kolmannes Suomen alueesta on pohjoisen napapiirin pohjoispuolella, jossa asuu valtaosa Suomen saamelaisista. Suurin osa väestöstä asuu etelässä, runsas 1,1 miljoonaa pääkaupunkiseudulla, joka on Suomen merkittävin kasvukeskus. Myös Tampereen, Turun ja Oulun seudut ovat kasvaneet voimakkaasti. Suomi kaupungistui verrattain myöhään, minkä seurauksena urbanisoituminen jatkunee vielä vuosikymmeniä. Suomen kaupungistumisaste on nykyisin 70 prosenttia[119]. Vuonna 2012 Suomen väestöllinen keskipiste eli Weberin piste sijaitsi Hämeenlinnan Hauhossa (koordinaatissa 61,17 astetta pohjoista leveyttä ja 24,67 astetta itäistä pituutta).[120]

Suomeen muuttaneiden osuus väestöstä on EU-maiden pienimpiä, vaikka se onkin noussut merkittävästi vuoden 1990 jälkeen. Nelisen prosenttia maan väestöstä on muiden maiden kansalaisia, heistä suuri osa on Viron tai Venäjän kansalaisia.[121] Pääosa muiden maiden kansalaisista asuu pääkaupunkiseudulla ja muissa suurissa kaupungeissa. Suomesta muutetaan eniten muihin EU-maihin.[122] Ruotsi on ollut perinteisesti suomalaisen maastamuuton suosituin yksittäinen kohdemaa; 1960- ja 1970-lukujen taitteessa massiivinen Ruotsiin muutto pienensi Suomen väkilukua.[123]

Väestön ikä- ja sukupuolijakauma[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen väestö jakautuu iän ja sukupuolen mukaan siten, että alle 55-vuotiaissa suomalaisissa on miehiä enemmän kuin naisia. Tätä vanhemmissa ikäryhmissä on taas naisia enemmän kuin miehiä. Ikäryhmässä 20–54-vuotiaat on miehiä 43 200 henkilöä eli 3,6 prosenttia enemmän kuin naisia.[116]

Väestöryhmät[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Väestö kansalaisuuden mukaan 31.12.2016:[124]

  • Suomen lippu Suomen kansalaiset 95,57 prosenttia (5 259 658)
  • Viron lippu Viron kansalaiset 0,94 prosenttia (51 499)
  • Venäjän lippu Venäjän kansalaiset 0,56 prosenttia (30 970)
  • Ruotsin lippu Ruotsin kansalaiset 0,15 prosenttia (8 040)

Suomen väestöstä oli ulkomaiden kansalaisia 4,4 prosenttia, ja 6,5 prosenttia oli ulkomailla syntyneitä.[125]

Kielet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Suomen kielipolitiikka

Suomen perustuslain mukaan maan kansalliskielet ovat suomi ja ruotsi.[126] Suomea puhuu äidinkielenään 88,3 prosenttia ja ruotsia 5,3 prosenttia väestöstä.[127] Suomi on Viron ja Unkarin ohella yksi kolmesta itsenäisestä valtiosta, jonka valtakieli on suomalais-ugrilainen. Ruotsinkielinen väestö on keskittynyt etelärannikolle ja Pohjanmaan rannikkoseudulle sekä Ahvenanmaalle. Muita Suomessa perinteisesti puhuttuja vähemmistökieliä ovat kolme saamelaiskieltä inarinsaame, pohjoissaame ja koltansaame (äidinkielenä yhteensä noin 1 900:llä) sekä romanikieli (ks. Suomen romanit), tataari (ks. Suomen tataarit) ja suomalainen viittomakieli. Maan pienin perinteisiin vähemmistökieliin kuuluva kieli on suomenruotsalainen viittomakieli (noin 150 käyttäjää). Saamelaisten sekä romanien ja muiden ryhmien oikeus ylläpitää ja kehittää omaa kieltään ja kulttuuriaan on turvattu perustuslaissa, mutta viralliseksi vähemmistökieleksi luetaan yleensä vain saamen kielet. Vironkielisiksi katsotaan vain 1900-luvun loppupuolelta lähtien maahan Virosta muuttaneet vironkieliset asukkaat. Venäjänkielisiä Suomessa on asunut autonomian ajalla enimmillään noin 50 000lähde?, 2000-luvun alussa noin 35 000, enimmäkseen 1990-luvulla alkaneen muuttoliikkeen matkassa tulleina. Suomen somalit ovat kasvaneet 1990-luvun alusta lähtien käytännössä nollasta merkittäväksi vähemmistöksi. Kasvaneen maahanmuuton seurauksena Suomessa ainakin 37 kielellä on yli 1 000 puhujaa.[128]

Väestö kielen mukaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suurimmat kieliryhmät vuoden 2016 lopussa:[129]

Sija Kieli Määrä
1. suomi 4 857 795
2. ruotsi 289 540
3. venäjä 75 444
4. viro 49 241
5. arabia 21 783
6. somali 19 059
7. englanti 18 758
8. kurdi 12 226
Sija Kieli Määrä
9. kiina 11 334
10. persia 10 882
11. albania 9 791
12. vietnam 9 248
13. thai 9 047
14. espanja 7 449
15. turkki 7 403
16. saksa 6 256

Uskonnot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Uskonto Suomessa

Kristinusko saapui Suomeen 1100-luvulta lähtien[130], mutta maaseudun kansanuskossa säilyi esikristilliseltä ajalta juontuvia piirteitä 1800-luvulle saakka.

Vuoden 2016 lopussa 72,0 prosenttia kansasta kuului evankelis-luterilaiseen kirkkoon.[131] Toiseksi suurin kirkkokunta on ortodoksinen kirkko, johon kuuluvia on 1,1 prosenttia. Suomen perustuslaissa luterilaisella kirkolla on erityisasema[132] ja myös ortodoksisesta kirkosta on olemassa erityislaki[133] ja niillä on eräissä suhteissa valtionuskontoon verrattava asema, mutta uskonnonvapaus on turvattu lailla.[134][135] Vuoden 2016 lopussa uskontokuntiin kuulumattomia oli 25,3 prosenttia.[136]

Terveys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomessa kansanterveyslaki määrää kansanterveystyön kunnan vastuulle. Työ jaetaan sairaanhoitoon ja ehkäisevään terveydenhoitoon. Jokaisen kunnan on tarjottava tietyt perusterveyspalvelut, joita ei kuitenkaan määritellä yksityiskohtaisesti. Kunnassa on oltava terveydenhoitopalveluja varten terveyskeskus ja mahdollisia sivutoimipisteitä. Terveydenhoidon kalleuden vuoksi useat kunnat ovat perustaneet kansanterveystyön kuntayhtymiä. Kunta voi myös hoitaa terveyspalvelut ostamalla palvelut toiselta kunnalta tai yksityiseltä palvelun tuottajalta.[65]

Odottaville äideille on tarjolla ilmainen terveydenhuolto ja ”äitiyspakkaus”, joka sisältää joko rahaa tai vauvan perustarvikkeita kuten vaatteita, vaippoja ja tuttipulloja. Kolmasosa valitsee rahan tarvikepakkauksen sijaan.[137] Perheet, joissa on alle 17-vuotiaita lapsia, saavat myös avustuksia valtiolta. Lapset saavat ilmaisen terveyden- ja hammashuollon 18-vuotiaaksi.

Suurimpia kuntia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen suurimmat kunnat 31. elokuuta 2017.[138]

Sija Kaupunki Asukasluku Sija Kaupunki Asukasluku
1. Helsinki 642 045 11. Kouvola 84 548
2. Espoo 277 375 12. Joensuu 75 652
3. Tampere 230 537 13. Lappeenranta 72 685
4. Vantaa 221 821 14. Hämeenlinna 67 601
5. Oulu 201 124 15. Vaasa 66 876
6. Turku 188 584 16. Seinäjoki 62 457
7. Jyväskylä 139 260 17. Rovaniemi 62 037
8. Lahti 119 395 18. Mikkeli 54 390
9. Kuopio 117 842 19. Kotka 53 730
10. Kouvola 88 407 20. Salo 54 461

Koulutus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Koulutus Suomessa
15 vuotta täyttäneiden suomalaisten koulutusaste vuonna 2013.[139]

Suomessa on lainsäädännöllinen oppivelvollisuus 7–16-vuotiaille. Suurin osa aloittaa seitsemän vuoden iässä tyypillisesti yhdeksänvuotisen peruskoulun. Peruskoulutuksen jälkeen nuorten suosituimmat toisen asteen koulutusvalinnat ovat ammatillinen perustutkinto ja lukio, joiden suorittaminen kestää yleensä kahdesta neljään vuotta. Kunnat hallitsevat alueensa peruskouluja, lukioita ja osaa ammatillisista oppilaitoksista.[140]

Korkeakoulujärjestelmä jakautuu yliopistoihin ja ammattikorkeakouluihin. Yliopistojen tehtävänä on omien alojensa ylin opetus ja tutkimus. Ammatillisesti suuntautunutta koulutusta annetaan lisäksi ammattikorkeakouluissa, jotka ovat kuntien ja yksityisten säätiöiden omistamia. Korkeakoulujen rahoitus määräytyy opetusministeriön kanssa tehdyillä tulossopimuksilla, joissa määritetään korkeakoulun tutkintotavoitteet. Korkeakoulujärjestelmä on hajautettu alueellisesti, jotta voitaisiin taata koulutuksen tasa-arvoinen saanti maan eri osissa.

Korkeakoulujen opetuskieli on pääasiallisesti suomi, mutta ruotsinkielisen väestönosan tarpeisiin järjestetään myös ruotsinkielistä yliopisto- ja ammattikorkeakoulutusta. Kansainvälistymisen myötä käytännössä kaikki korkeakoulut tarjoavat opetusta myös vierailla kielillä, pääasiassa englanniksi. Opetus on ilmaista yliopistotasolle saakka, ja lisäksi opiskelijat saavat opintotukena opintorahaa, asumistukea sekä valtion takaamaa lainaa. Korkeakoulututkinnon suorittavien osuus ikäluokasta on kansainvälisesti katsoen korkea. Pääasiallisena tutkintona yliopistoissa on maisterin tai ylempi korkeakoulututkinto, ammattikorkeakouluissa puolestaan ammattikorkeakoulututkinto, joka rinnastetaan useimmissa yhteyksissä alempaan korkeakoulututkintoon. Ylemmän korkeakoulututkinnon suorittaminen vie keskimäärin 5,1 vuotta tehollista työaikaa, mutta opiskelijoiden työnteko pidentää opintoihin kuluvaa kokonaisaikaa.[141]

Suurin osa peruskoulun käyneistä suomalaisista osaa hyvin englannin kieltä ja hieman ruotsia. Suomea ja ruotsia opetetaan kaikille suomalaisille äidinkielenä tai vieraana kielenä. Lisäksi saksaa on opiskeltu lukioissa melko yleisesti. Suomen 15-vuotiaiden koululaisten saamien pisteiden keskiarvot olivat Hongkongin, Japanin ja Etelä-Korean ohella yksiä korkeimmista eräässä PISA-tutkimuksessa. Suomalaisten menestystä PISA-kokeissa on selitetty kansallisella vuonna 1996 käynnistetyllä luonnontieteet ja matematiikka -ohjelmalla (LUMA), heikoimpienkin koululaisten hyvillä suorituksilla ja tasa-arvoisuudella koulutuksessa perheen sosioekonomisesta taustasta huolimatta.[142] Suomalaisista yliopistoista kansainvälisissä vertailuissa parhaiten on menestynyt Helsingin yliopisto, joka erään vuonna 2015 tehdyn arvion mukaan on maailman 76. paras yliopisto.[143]

Vuosittain yli 40 % Suomen työvoimasta osallistuu epämuodolliseen työhön liittyvään koulutukseen tai harjoitteluun.

Kulttuuri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Suomalainen kulttuuri
Saunominen on merkittävä suomalaisuutta edustava perinteen muoto. Savusaunoja on prosentin verran kaikista suomalaisista saunoista.[144]

Laajassa mielessä Suomi on ollut lähes koko historiansa ajan länsimaisen kulttuurin piirissä. Kulttuuriin on keskeisesti vaikuttanut läntinen kristillinen perinne katolisessa ja protestanttisessa muodossaan.

Suomalainen kulttuuri sai vanhastaan vaikutteita varsinkin Saksasta sekä Ruotsista, jonka osa Suomi oli noin 700 vuotta. Itä-Suomen ja Karjalan alueille tuli jo varhain vaikutusta myös venäläis-ortodoksiselta kulttuurialueelta. Myöhemmin suomalaiseen kulttuuriin on vaikuttanut voimakkaasti yhdysvaltalainen ja kansainvälinen populaarikulttuuri. Suomalaiset itse luonnostelevat kulttuuriaan usein mielellään esimerkiksi saunalla, sisulla ja luonnonläheisyydellä.

Suomalaisessa kulttuurissa on ollut jakoja maantieteellisesti ja väestöryhmittäin, mutta kulttuurit ovat sittemmin voimakkaasti sulautuneet. Esimerkiksi alueittaiset murre-erot ovat edelleen havaittavissa. Vähemmistöt ylläpitävät omia kulttuurisia piirteitään, huomattavina saamelaisten, romanien ja suomenruotsalaisten alakulttuurit. Koska maan kaupungistuminen on myöhäistä perua, suurella osalla suomalaista on sidos maaseutuun. Suurempiin asutuskeskuksiin muuttaneet suomalaiset esimerkiksi viettävät usein vapaa-aikaa maaseudulla, erityisesti vesistöjen äärellä.

Kirjallisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Suomen kirjallisuus

Suomessa on kirjoitettu suomenkielisiä kirjoja kirjakielen luomisesta ja käyttöönotosta 1500-luvulta lähtien, 1800-luvulle asti tosin lähinnä vain virsiä ja muuta uskonnollista kirjallisuutta sekä lakitekstejä. Mikael Agricolaa pidetään suomen kirjakielen ja suomenkielisen kirjallisuuden isänä. Maan kansallisrunoilija on Johan Ludvig Runeberg, jonka tunnetuin teos on Vänrikki Stoolin tarinat. Suomen kansalliseepoksen Kalevalan koonnut Elias Lönnrot aloitti suomenkielisen kaunokirjallisuuden perinteen kokoamalla kirjan karjalaisista kansanlauluista. Suomenkielisen romaanikirjallisuuden perustaja oli Aleksis Kivi vuonna 1870 ilmestyneellä Seitsemällä veljeksellään. Häntä seurasivat muun muassa Juhani Aho ja yhteiskunnallisiin epäkohtiin huomionsa keskittänyt Minna Canth. Runouden puolella Eino Leino kehitti kalevalaisvaikutteista, kansallisromanttista tyyliä. F. E. Sillanpää sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1939 etenkin maaseutuväestön kuvauksistaan. Toisen maailmansodan jälkeen Mika Waltarin ja Tove Janssonin kirjat tulivat hyvin suosituiksi myös ulkomailla.

Ruotsinkielisessä runoudessa 1900-luvun alkupuolen modernistit, kuten Edith Södergran ja Elmer Diktonius saavuttivat kansainvälistäkin huomiota. Suomenkielinen runous siirtyi modernismiin toisen maailmansodan jälkeen tärkeimpinä niminään muun muassa Paavo Haavikko ja myöhemmin Pentti Saarikoski. Väinö Linna kuvasi kansakunnan kohtalonvuosia uusista näkökulmista romaaneissaan Tuntematon sotilas ja Täällä Pohjantähden alla. Kalle Päätalo, Veikko Huovinen ja Arto Paasilinna olivat laajojen lukijapiirien suosiossa. Nykykirjailijoista tunnettuja ovat muun muassa Jari Tervo, Kari Hotakainen sekä lukuisat dekkaristit. Myös historialliset romaanit ovat Suomessa suosittu tyylilaji, jota edustavat esimerkiksi Kaari Utrio ja Laila Hirvisaari. Parhaan romaanin Finlandia-palkinto jaetaan vuosittain.

Musiikki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Suomalainen musiikki

Kansanmusiikki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varhaista suomalaista musiikkia ovat kalevalaiset sävelmät ja perinteisiä soittimia kansallissoitin kantele sekä erilaiset huilut ja torvet. 1700- ja 1800-luvulla suosituksi kansansoittimeksi tuli viulu, jolla pelimannit soittivat eurooppalaismallisia tanssisävelmiä. 1900-luvulle tultaessa poliittinen kehitys synnytti muun muassa työväenmusiikiin perinteen.

Taidemusiikki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jean Sibelius oli 1900-luvun johtavia sinfonikkoja.

Suomen kansallislaulu on Maamme-laulu, jonka on säveltänyt Fredrik Pacius. Sama sävel on käytössä myös Viron kansallislaulussa. Suomen kansallissäveltäjä on Jean Sibelius, jonka suomalaisille tunnetuin sävellys on Finlandia. Suomea on kutsuttu ”taidemusiikin suurvallaksi”, koska toisen maailmansodan jälkeen rakennetun musiikkiopisto- ja konservatorio-järjestelmän avulla Suomesta on tullut väkilukuun suhteutettuna suuri määrä maailmanluokan taidemuusikoita: kapellimestareita kuten Esa-Pekka Salonen, Osmo Vänskä ja Mikko Franck; oopperalaulajia kuten Karita Mattila, Soile Isokoski, Martti Talvela ja Matti Salminen, Olli Mustosen ja Pekka Kuusiston kaltaisia solisteja sekä säveltäjiä kuten Einojuhani Rautavaara, Magnus Lindberg ja Kaija Saariaho.

Suomalainen taidemusiikki alkoi syntyä klassismin lopulla: muun muassa Turun Soitannollinen Seura -seura perustettiin vuonna 1790. Tämän aikakauden merkittävin säveltäjä oli Bernhard Henrik Crusell. Varhaisromantiikan ajan keskeinen vaikuttaja oli nykyisin ”Suomen musiikin isäksi” nimitetty saksalaissyntyinen Fredrik Pacius, joka toimi Helsingin yliopistossa musiikinopettajana. Aino Ackté perusti Savonlinnan oopperajuhlat 1913. 1800-luvun puolesta välistä aina toiseen maailmansotaan asti keskeinen Suomen taidemusiikin tyylisuunta oli myöhäisromantiikka ja etenkin kansallisromantiikka, jonka keulahahmo oli Jean Sibelius. Kansainvälisestikin laajalti tunnetun Sibeliuksen vaikutus Suomen musiikkielämään oli mittava. Ensimmäiset suomalaiset modernistit, muun muassa impressionismista ja ekspressionismista vaikutteita saaneet Väinö Raitio ja Aarre Merikanto ilmaantuivat musiikkielämään jo 1920-luvulla, mutta heidän modernisminsa ei kuitenkaan horjuttanut romantiikan valta-asemaa.

1950-luvulla modernismi rantautui Suomeen toden teolla niin sanotun modernismin toisen aallon myötä, jossa siirryttiin jo 12-säveljärjestelmään ja muihin uusiin sävellystekniikoihin. Ensimmäisiä suomalaisia kaksitoistasäveljärjestelmää käyttäneitä säveltäjiä oli Erik Bergman. 1950-luvulla käytettiin myös sarjallisuutta ja sointi- ja kenttätekniikoita. 1970-luvulla alkoi suomalaisen oopperan renessanssi Aulis Sallisen ja Joonas Kokkosen sointimaailmaltaan perinteisten oopperoiden myötä. Toisaalta nuoret säveltäjät ja muusikot toivat eurooppalaista radikaalia modernismia Suomeen muun muassa Korvat auki -yhdistyksen piirissä. Monet näistä 1970-luvun nuorista radikaaleista, kuten Kaija Saariaho, Magnus Lindberg ja Esa-Pekka Salonen ovat nousseet kansainväliseen kuuluisuuteen 1980- ja 1990-lukujen aikana.

Populaarimusiikki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Iskelmämusiikki tuli Suomeen 1920-luvulla. Suosittuja laulajia ovat olleet muun muassa Olavi Virta, Tapio Rautavaara, Juha Vainio, Katri Helena ja Jari Sillanpää.

Populaarimusiikkiin syntyi 1970-luvulla käsite suomirock, jonka tunnetuimpia edustajia ovat muun muassa Hurriganes, Juice Leskinen, Eppu Normaali ja Dingo. Suomalaiset rockyhtyeet ovat tavoitelleet ulkomaisen yleisön suosiota 1970-luvulta lähtien, mutta esimerkiksi Wigwamin saamat myönteiset arvostelut eivät johtaneet läpimurtoon.

Ensimmäinen ulkomailla lyhytaikaista menestystä saanut yhtye oli Hanoi Rocks. 1990-luvun lopulta alkaen suomalainen populaarimusiikki on saanut laajempaa menestystä ulkomailla. Konemusiikkiyhtyeistä Bomfunk MC’s teki yhden Keski-Euroopassa menestyneen singlen ja Darude kaksi. Rockyhtye The Rasmus sekä metallimusiikkiyhtyeet HIM, Nightwish, Sonata Arctica, Children of Bodom ja Stratovarius ovat julkaisseet albumeita, jotka ovat menestyneet eri puolilla maailmaa. Selloilla metallia soittava Apocalyptica on saanut myös suosiota. Maailmanmusiikkia edustava kansanmusiikkiyhtye Värttinä on sekin menestynyt ulkomailla. Suomalainen hardcore-punk on niin ikään menestynyt hyvin ulkomailla, esimerkiksi Terveet Kädet. Eurovision laulukilpailut voitti 2006 voitti Lordi kappaleellaan ”Hard Rock Hallelujah[145].

Teatteri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomalaisen kansanperinteen menoista voi löytää piirteitä, jotka muistuttavat nykyaikaista näyttämötaidetta. Näitä ovat samaanin loitsinta, häät ja hautajaiset, karhun ja hirven peijaiset sekä kevätkylvöjuhla. Vanhin suomenkielinen ammattiteatteri, Suomen Kansallisteatteri, perustettiin 1872. Ammattimainen työväenteatteri, Tampereen Työväen Teatteri, perustettiin 1901.[146] Nykyisin Suomessa on noin 56 valtionosuusteatteria, joiden toimintaa tuetaan julkisista varoista, esimerkiksi Helsingin, Turun ja Kuopion kaupunginteatterit. Lisäksi Suomessa on 107 rekisteröitynyttä ammattiteatteria ja lukuisia harrastajateattereita. Kesäteatteritoiminta on vilkasta.

Kuvataide[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Suomen taide

Suomen alueella on tehty taiteeksi luonnehdittuja esineellisiä ilmiöitä jo kivikaudella, mistä ovat esimerkkinä kalliomaalaukset ja Huittisten hirvenpään kaltaiset eläinhahmot. Rautakaudelta on säilynyt esimerkkejä metallikoruista ja -astioista, koristelluista aseista, puuesineistä ja tekstiileistä.[147]

Suomen taide koki kultakautensa 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa. Aikakauden kuuluisia suomalaistaiteilijoita ovat esimerkiksi Akseli Gallen-Kallela, Albert Edelfelt, Pekka Halonen, Tyko Sallinen, Juho Rissanen, Ellen Thesleff, Helene Schjerfbeck, Magnus Enckell, ja Hugo Simberg. Kuvanveistäjistä tunnettuja ovat muun muassa Wäinö Aaltonen, Eila Hiltunen ja Laila Pullinen.

Nykytaiteilijoista kansainvälisesti tunnettuja ovat esimerkiksi kuvataiteilija Hannu Väisänen,[148] videotaiteilija Eija-Liisa Ahtila[149] ja kuvittaja Tom of Finland.[150]

Helsingissä sijaitsevat muun muassa Valtion taidemuseoon kuuluvat Ateneumin taidemuseo, nykytaiteen museo Kiasma ja Sinebrychoffin taidemuseo sekä yksityinen Amos Andersonin taidemuseo. Sekä Turun taidemuseolla että Tampereen taidemuseolla on huomattavat taidekokoelmat. Pohjoisempia merkittäviä taidemuseoita edustavat muassa Oulun taidemuseo, Kemin taidemuseo, Aineen taidemuseo ja Rovaniemen taidemuseo.

Arkkitehtuuri ja muotoilu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Suomen arkkitehtuuri

Ennen 1800-lukua suurin osa Suomen taloista oli rakennettu puusta. Keskiajalta on säilynyt kivikirkkoja sekä linnoja. 1700–1800-luvun puusta rakennettuja asuinalueita on säilynyt esimerkiksi Porvoossa ja Kristiinankaupungissa ja Raumalla. 1700-luvulla Helsingin edustalle rakennettiin Suomenlinnan linnoitus. 1800-luvulla saksalainen C. L. Engel suunnitteli Helsingin keskustan hallintorakennukset. Kansallisromantiikan aikana suomalainen arkkitehtuuri nousi ensimmäisen kerran maailmanmaineeseen. Eliel Saarinen suunnitteli muun muassa Suomen kansallismuseon (1910) ja Helsingin päärautatieaseman (1919). 1900-luvulla Alvar Aalto oli pitkään Suomen johtavia arkkitehtejä. Esimerkkejä ajan huipputeoksista ovat Reima Pietilän Dipoli (1961) ja Alvar Aallon Finlandia-talo (1971).

Lasi- ja keramiikkatuotannon merkittäviä suunnittelijoita olivat 1900-luvun puolivälissä muun muassa Kaj Franck, Tapio Wirkkala ja Timo Sarpaneva. Alvar Aallon funktionaalisten huonekalujen markkinoimista varten perustettiin 1935 Artek. Vuonna 1951 perustettu Marimekko edusti uudentyyppistä tekstiiliajattelua.[151]

Elokuva[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Suomalainen elokuva

Suomalainen elokuva syntyi 1900-luvun alkupuoliskolla pian elokuvan keksimisen jälkeen. Ensimmäinen suomalainen näytelmäelokuva oli Salaviinanpolttajat vuonna 1907. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen elokuva koki Suomessa nousukauden kun Erkki Karu perusti elokuvayhtiö Suomi-Filmin vuonna 1919. Vanhin jälkipolville kokonaisuudessaan säilynyt suomalainen näytelmäelokuva on Teuvo Puron ohjaama Ollin oppivuodet (1920). Ensimmäinen ulkomaillakin esitetty suomalaiselokuva on vuonna 1922 valmistunut Anna-Liisa, jota esitettiin myös Ruotsissa. Ensimmäinen täysin suomalaisvoimin valmistunut äänielokuva Tukkipojan morsian valmistui 1931. Vuonna 1933 Suomi-Filmistä lähtenyt Karu perusti uuden elokuvayhtiön Suomen Filmiteollisuus. Vuonna 1936 yritys kohosi tuotantoluvuissaan samalle tasolle siihen asti Suomen elokuva-alaa yksin hallinneen Suomi-Filmin kanssa.[152] Ajan tunnettuja näyttelijöitä olivat muun muassa Ansa Ikonen ja Tauno Palo, jotka säilyttivät suosionsa aina 1950-luvulle asti. Heidän ensimmäinen yhteiselokuvansa Kaikki rakastavat sai ensi-iltansa 1935.

Toisen maailmansodan (1939–1945) aikana Suomessa tuotettiin runsaasti isänmaallispaatoksellisia draamaelokuvia sekä todellisuuspakoisia epookkielokuvia ja komedioita, kuten SF:n Kulkurin valssi. Erityisesti 1940-luvun suosikki valkokankailla oli Lea Joutseno, joka tähditti muun muassa Valentin Vaalan reippaita komediaelokuvia. Sodan jälkeen valmistuivat muun muassa Vaalan Loviisa – Niskavuoren nuori emäntä ja Ihmiset suviyössä. Erik Blombergin Valkoinen peura (1952) palkittiin Cannesin elokuvajuhlilla. Esa Pakarisen ja Reino Helismaan johdolla esiteltiin niin kutsuttu rillumarei-elokuva 1950-luvun alkupuolella. Kriitikot inhosivat, kansa rakasti. Kymmenen vuotta sodan päättymisestä valmistui Väinö Linnan samannimiseen romaaniin perustuva elokuva Tuntematon sotilas.[152] Elokuvan ohjasi Edvin Laine ja se on edelleen kaikkien aikojen katsotuin elokuva Suomen elokuvateattereissa[153].

Tunnettuja suomalaisia elokuvantekijöitä ovat muun muassa näyttelijä ja käsikirjoittaja Spede Pasanen, jonka suosituimpia luomuksia on Uuno Turhapuro -elokuvasarja, sekä kansainvälistäkin suosiota kerännyt elokuvaohjaaja Aki Kaurismäki. Kaurismäen Mies vailla menneisyyttä on yksi Suomen elokuvahistorian kansainvälisesti menestyneimpiä elokuvia. Se oli Oscar-ehdokkaana ja voitti Cannesin elokuvajuhlien Grand Prix -palkinnon. 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen loppupuolella myös suomalaiset animaatiot nostivat suosiotaan maailmalla.

Viestimet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomessa ilmestyy vuosittain noin 370 sanomalehteä ja 5 500 aikakauslehteä.[154] Kirjoja julkaistaan vuodessa 14 000.[154] Suomen luetuin päivälehti on Helsingin Sanomat, jonka levikki vuonna 2012 oli 337 962.[155] Lehdellä on keskimäärin 859 000 lukijaa.[156] Helsingin Sanomien julkaisija Sanoma on Pohjoismaiden johtava viestintäkonserni, jonka muita Suomessa julkaisemia sanomalehtiä ovat muun muassa Ilta-Sanomat ja Taloussanomat. Toinen Suomen mainosrahoitteisen viestinnän merkittävimmistä tekijöistä, Alma Media, julkaisee yli 30 sanomalehteä, mukaan lukien Aamulehti, Iltalehti ja Kauppalehti.

Valtiollisen viestintäyhtiö Yleisradion toiminta kustannetaan erillisellä Yle-verolla. Suomen suurin kaupallinen televisiokanava on vuonna 1957 perustettu MTV3, jonka omistaa ruotsalainen Bonnier. Suomen kuunnelluin radiokanava on Yle Radio Suomi, joka koostuu 20 maakuntaradiosta sekä valtakunnallista ohjelmaa lähettävästä kanavatoimituksesta. Suosituin kaupallinen radiokanava on Radio Nova.

Urheilu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Suomen urheilu
Juoksija Paavo Nurmi sytyttää olympiatulen Helsingin olympialaisissa 1952.

Suomi on saavuttanut eniten olympiakultaa ja olympiamitaleita suhteessa valtion väkilukuun[157]. Monien muiden vastaitsenäistyneiden kansojen tavoin suomalaiset muodostivat erityisesti 1900-luvun alussa kansallista identiteettiään urheilusaavutusten avulla.[158] Lauri ”Tahko” Pihkalan kehittämä pesäpallo oli suosittu urheilulaji, mutta sen paikan seuratuimpana urheilulajina on sittemmin ottanut jääkiekko. Määrällisesti eniten harrastajia on jalkapallossa, joka nousi vuonna 2014 myös Suomen arvostetuimmaksi urheilulajiksi[159][160].

1920-luvulla suomalaiset juoksijat Paavo Nurmi, Hannes Kolehmainen ja Ville Ritola olivat aikansa parhaimpia juoksijoita. Nurmi on edelleen yksi olympiahistorian menestyneimpiä urheilijoita yhdeksällä kultaisella olympiamitalillaan. Painija Kustaa Pihlajamäki oli 1920-luvulla menestynyt painija kahdella olympiakullallaan. Painija Werner Weckman oli ensimmäinen suomalainen joka hankki Suomelle olympiakullan. Luistelija Claes Thunberg saavutti talviolympialaisissa 1920-luvulla menestystä. Matti Järvisestä tuli maailmansotien välillä maailman siihen asti paras keihäänheittäjä.

Veikko Hakulisesta tuli 1950-luvulla yksi kaikkien aikojen hiihtourheilijoista. Manttelinperijän hän sai Eero Mäntyrannasta. Lasse Virén palautti 1970-luvulla suomalaisen juoksu-urheilun kunnian saavuttaessaan kaksissa peräkkäisissä olympialaisissa yhteensä neljä kultaa 5 000 ja 10 000 metrin matkoilla.

Pesäpallo on Suomen kansallispeli.

Soutaja Pertti Karppinen saavutti kolme perättäistä kultaa olympiakisoissa 1976–1984. Jani Sievinen ja Antti Kasvio nousivat uinnin huipulle 1990-luvulla ja Hanna-Maria Seppälä on jatkanut allasmenestystä 2000-luvulla.

Moottoriurheilussa suomalaisten menestyksen airuita olivat 1960-luvulla ralliajajat Rauno Aaltonen ja Timo Mäkinen, jotka menestyivät muun muassa Monte Carlon rallissa. Heitä seurasivat huipulla 1970-luvulla Hannu Mikkola, Ari Vatanen ja Markku Alen. Juha Kankkusesta tuli nelinkertainen maailmanmestari ja samaan pystyi myöhemmin myös Tommi Mäkinen. 2000-luvulla MM-voittajiin liittyi vielä Marcus Grönholm. Formula 1 -autoilussa Keijo ”Keke” Rosberg saavutti maailmanmestaruuden 1982 ja Mika Häkkinen ylsi samaan kaksi kertaa 1990-luvulla. Kimi Räikkösestä tuli kolmas suomalainen F1-mestari vuonna 2007.

Nykyisin suomalaiset ovat menestyneet esimerkiksi mäkihypyssä ja jääkiekossa sekä lentopallossa ja koripallossa. Eräitä viime aikojen menestyneitä suomalaisurheilijoita ovat olleet mäkihyppääjä Janne Ahonen, maastohiihtäjät Krista Lähteenmäki, Aino-Kaisa Saarinen ja Virpi Kuitunen, ampumahiihtäjä Kaisa Mäkäräinen, taitoluistelijat Laura Lepistö ja Kiira Korpi, formulakuljettaja Valtteri Bottas, jääkiekkoilijat Jari Kurri, Teemu Selänne ja veljekset Saku Koivu ja Mikko Koivu, jalkapalloilijat Jari Litmanen ja Sami Hyypiä, lumilautailijat kaksinkertainen MM-kultamitalisti Antti Autti, olympia- ja MM-mitalisti Peetu Piiroinen, Petja Piiroinen ja olympiapronssimitalisti Markku Koski sekä painija Marko Yli-Hannuksela, nyrkkeilijät Amin Asikainen, Robert Helenius ja Eva Wahlström, keihäänheittäjät Aki Parviainen ja Tero Pitkämäki, moukarinheittäjä Olli-Pekka Karjalainen ja kuulantyönnön olympiakultamitalisti Arsi Harju.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Haapala, Pertti: Kun yhteiskunta hajosi. Suomi 1914–1920. Helsinki: Painatuskeskus, 1995. ISBN 951-37-1532-9.
  • Haapala, Pertti: Monta totuutta. Teoksessa Hoppu, Tuomas ym. (toim.): Tampere 1918. Tampere: Vapriikki, 2008. ISBN 978-951-609-369-0.
  • Haggren, Georg ym.: Muinaisuutemme jäljet. Suomen esi- ja varhaishistoria kivikaudelta keskiajalle. Helsinki: Gaudeamus, 2015. ISBN 978-952-495-363-4.
  • Honkanen, Tarja ym.: Yhteiskunnan tuulet 9. Helsingissä: Otava, 2006. ISBN 951-1-19066-0.
  • Jussila, Osmo: Suomen suuriruhtinaskunta 1809–1917. Helsinki: WSOY, 2004. ISBN 951-0-29500-0.
  • Jussila, Osmo: Suomen historian suuret myytit. Helsinki: WSOY, 2007. ISBN 978-951-0-33103-3.
  • Jutikkala, Eino & Pirinen, Kauko: Suomen historia. WSOY, 2002. ISBN 951-0-27217-5.
  • Klinge, Matti: Keisarin Suomi. Suomentanut Marketta Klinge. Espoo: Schildt, 1997. ISBN 951-50-0682-1.
  • Kohi, Antti ym.: Forum 4. Suomen historian käännekohtia. Helsingissä: Otava, 2006. ISBN 951-1-21237-0.
  • Meinander, Henrik: Suomen historia. Linjat, rakenteet, käännekohdat. (Finlands historia. Linjer, strukturer, vändpunkter, 2006.) Suomentanut Paula Autio. Helsinki: WSOY, 2006. ISBN 951-0-30809-9.
  • Tikka, Marko: Terrorin aika. Suomen levottomat vuodet 1917–1921. Helsinki: Ajatus, 2006. ISBN 951-20-7051-0.
  • Suomi lukuina. Tilastokeskus.
  • Vares, Vesa: Kuninkaan tekijät. Suomalainen monarkia 1917–1919. Myytti ja todellisuus. Porvoo Helsinki Juva: WSOY, 1998. ISBN 951-0-23228-9.
  • Zetterberg, Seppo & Tiitta, Allan (toim.): Suomi kautta aikojen. Helsingissä: Otava, 1992. ISBN 951-1-11078-0.
  • Zetterberg, Seppo (toim.): Suomen historian pikkujättiläinen. Helsinki: WSOY, 2003. ISBN 951-0-27365-1.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Suomen pinta-alat kunnittain 1.1.2017 (PDF) Maanmittauslaitos. Viitattu 16.6.2017.
  2. a b Suomen ennakkoväkiluku elokuun lopussa 5 509 717 21.9.2017. Tilastokeskus. Viitattu 23.9.2017.
  3. a b c d World Economic Outlook Database, October 2017 / Report for Selected Countries and Subjects / Finland 10/2017. IMF. Viitattu 12.10.2017.
  4. Human Development Report 2015. Work for Human Development Maiden HDI-sijaluvut ja indeksiarvot englanninkielisen PDF-julkaisun sivuilla 208–211 (arvot sivustolla myös Excel-taulukkona), 14.12.2015, YK:n kehitysjärjestö (UNDP) (arabiaksi, englanniksi, espanjaksi, kiinaksi, ranskaksi)
  5. Kielilaki Finlex. Oikeusministeriö ja Edita. Viitattu 21.2.2008.
  6. Suomen ilmastovyöhykkeet Ilmatieteen laitos. Viitattu 13.4.2016.
  7. Väestö kielen mukaan 1980–2016 Tilastokeskus. Viitattu 29.3.2017.
  8. Häkkinen, Kaisa: Nykysuomen etymologinen sanakirja, s. 1210–1211. Helsinki: WSOY, 2004. ISBN 951-0-27108-X.
    Koivulehto, Jorma: Suomi. Virittäjä 3/1993, ks. myös Laurila, Vihtori: Suomen saari ja muinaisrunon saari, Kalevalaseuran vuosikirja 44, 1964.
  9. WordSense.eu Dictionary.
  10. Miksi Saksa on suomeksi Saksa ja Suomi saksaksi Finnland? 9.6.2010. Suomen suurlähetystö, Berliini. Viitattu 28.9.2017.
  11. Korsman, Kalevi & Koistinen, Tapio: Suomen kallioperän yleispiirteet. Teoksessa Lehtinen, Martti & Nurmi, Pekka & Rämö, Tapani (toim.): Suomen kallioperä. 3000 vuosimiljoonaa. Helsinki: Suomen geologinen seura, 1998. ISBN 952-90-9260-1. Teoksen verkkoversio (PDF).
  12. Suomi on Euroopan metsäisin maa Taloussanomat. 7.7.2007. Viitattu 23.9.2017.
  13. Suomen korkeushuippu madaltui Yle uutiset. Viitattu 28.9.2017.
  14. Suomen Saaret Finlands öar rf – Suomen saaret ry. Viitattu 3.3.2009. [vanhentunut linkki]
  15. Suomessa tavatut lintulajit. BirdLife Suomi.[vanhentunut linkki]
  16. Kesäsään tilastoja Ilmatieteen laitos. Viitattu 12.10.2017.
  17. Suomen ilmasto Ilmatieteen laitos. Viitattu 19.11.2006. [vanhentunut linkki]
  18. Laitinen, Tiera (toim.): Ilmakehä ABC Ilmatieteen laitos. Viitattu 28.9.2017.
  19. Lämpötila Ilmatieteen laitos. Viitattu 19.11.2006. [vanhentunut linkki]
  20. Pietarsaari, Finland Gaisma. Viitattu 28.9.2017. (englanniksi)
  21. a b Vantaa, Finland Gaisma. Viitattu 28.9.2017. (englanniksi)
  22. Oulu, Finland Gaisma. Viitattu 28.9.2017. (englanniksi)
  23. Auringon säteily ja pilvisyys Ilmatieteen laitos. Viitattu 19.11.2006. [vanhentunut linkki]
  24. FLUXNET Sites and Climate (Koppen-Geiger Classification) Fluxnet / NASA. Viitattu 19.5.2012. (englanniksi)
  25. Brief Guide to Koeppen Climate Classification System FAO. Viitattu 19.6.2010. (englanniksi)[vanhentunut linkki]
  26. Kesätilastot Ilmatieteen laitos. Viitattu 19.5.2012.
  27. Kristiinankaupungin Susiluola 5.8.2013 (päivitetty). Museovirasto. Viitattu 31.10.2014.
  28. Tietoa Suomen esihistoriasta: Esihistoriallisen ajan väestö 9.12.2011 (päivitetty). Museovirasto. Viitattu 31.10.2014.
  29. Kampakeraaminen kulttuuri 27.6.2012 (päivitetty). Museovirasto. Viitattu 31.10.2014.
  30. Pronssikausi 1500/1300 – 500 eKr. Tietoa Suomen esihistoriasta. Museovirasto. Viitattu 2.3.2014.
  31. Haggrén ym. 2015, s. 269.
  32. Haggrén ym. 2015, s. 380.
  33. Linna, Martti (toim.): Suomen varhaiskeskiajan lähteitä, s. 81. Historian ystäväin liitto, 1989.
  34. Suomi kautta aikojen, s. 104 ja 114.
  35. Suomi kautta aikojen, s. 123.
  36. Suomen historian dokumentteja 2, 1970, s. 17; Klinge 1997; Jutikkala & Pirinen 2002; * Pulma, Panu: Rauhoituspolitiikan kausi. Teoksessa Suomen historian pikkujättiläinen, 2003; Jussila 2004 ja 2007; Meinander 2006.
  37. Suomi kautta aikojen, s. 266–269; Klinge 1997.
  38. Jussila 2004, s. 19–20.
  39. Klinge 1997; Jussila 2004; Suomi kautta aikojen, s. 300.
  40. Klinge 1997; Haapala 2008.
  41. Tikka 2006; Haapala 2008.
  42. Pikku jättiläinen, s. 403. WSOY, 1939.
  43. Haapala 1995; Vares 1998.
  44. Kohi ym. 2006, s. 85–89.
  45. Rislakki, Jukka & Lahti-Argutina, Eila: Meillä ei kotia täällä. Suomalaisten loikkarien joukkotuho Uralilla 1938. Helsingissä: Otava, 1997. ISBN 951-1-14851-6.
  46. Lahti-Argutina, Eila: Olimme joukko vieras vaan. Venäjänsuomalaiset vainonuhrit Neuvostoliitossa 1930-luvun alusta 1950-luvun alkuun. Turku: Siirtolaisinstituutti, 2001. ISBN 951-9266-72-0.
  47. Kostiainen, Auvo: Loikkareiden kärsimyshistoria Agricolan kirja-arvostelut. 19.1.1998. Viitattu 9.12.2014.
  48. Ahto, Sampo: Aseveljet vastakkain. Lapin sota 1944–1945. Helsinki: Kirjayhtymä, 1980. ISBN 951-26-1726-9.
  49. Vanhatalo, P.: Maanhankintalaki Tampereen yliopisto. Viitattu 4.3.2014.
  50. Tarkka, Jukka: Beljakov aloitti uudet vaaran vuodet. Hämeen Sanomat 7.4.2005. Viitattu 23.9.017.
  51. Suomen historiaa lyhyesti Pohjola Norden. Viitattu 4.3.2014.
  52. Paasikivestä Kekkosen linjaan Ylen Elävä arkisto. Viitattu 4.3.2014.
  53. History EFTA. Viitattu 4.3.2014. (englanniksi)
  54. Suomen historian käännekohtia: Suomettuminen Yleisradio. Viitattu 4.3.2014.
  55. Blomberg, Jaakko: Kylmän sodan päättyminen, Suomi ja Viro 17.10.2001. Ulkoministeriö. Viitattu 4.3.2014.
  56. Suomen tie EU:n jäseneksi Eurooppatiedotus. Viitattu 14.7.2015.
  57. Suomi euroaikaan MTV.fi. 2.1.2002. Viitattu 4.11.2014.
  58. Vihreät viirit: muutos ja pysyvyys Maa- ja metsätaloustuottajain Keskusliiton ympäristöpoliittisissa näkemyksissä vuosina 1980 – 2000 Maataloustuottaja -lehden valossa Oulun yliopisto. Viitattu 23.6.2015.
  59. Miettinen, Anneli: Maahanmuuttajien määrä Väestöliitto. Viitattu 1.11.2014.
  60. Suomen tuloerot kansainvälisessä vertailussa Tulonjakotilasto 2007. 20.5.2009 (päivitetty). Tilastokeskus. Viitattu 4.11.2014.
  61. Kansantalous. Tilastokeskus. Viitattu 23.9.2017.
  62. Hänninen & Liuskari & Suonio 2007, s. 86.
  63. Hänninen & Liuskari & Suonio 2007, s. 88.
  64. Hänninen & Liuskari & Suonio 2007, s. 93.
  65. a b Hänninen & Liuskari & Suonio 2007, s. 90.
  66. Suomen perustuslaki 11.6.1999/731, 2 ja 3 § Finlex. Viitattu 7.12.2014.
  67. Valtiollinen neuvoa-antava kansanäänestys Vaalit.fi. 13.5.2014. Oikeusministeriö. Viitattu 9.12.2014.
  68. Suomen perustuslaki 11.6.1999/731, 3 § Finlex. Viitattu 7.12.2014.
  69. Kunnat ja kunnallishallinto Suomi.fi. Valtiokonttori. Viitattu 10.1.2016.
  70. Toivonen, Janne: Puolustusvoimien uusi komentaja: Suomella on oltava pieni, terävä kärki 1.8.2014. Helsingin Sanomat. Viitattu 30.6.2015.
  71. Henkilöstön määrä ja rakenne (PDF) (s. 9) 2013. Puolustusvoimat. Viitattu 30.6.2015.
  72. Maavoimien aluetoimistot toimeenpanevat kutsunnat 30.07.2008. Puolustusvoima t. Viitattu 3.3.2009.
  73. MOT: Sodan ajan kokoonpano vähenee – tilalle toivotaan kodinturvajoukkoja 2014. Iltalehti / MOT. Viitattu 30.6.2015.
  74. Karvala, Kreeta: Suomi allekirjoitti isäntämaasopimuksen Iltalehti. 4.9.2014. Viitattu 14.2.2016.
  75. GDP per capita, PPP (current international $) World Bank Data Site. 2016. Viitattu 16.4.2016. (englanniksi)
  76. a b OECD:n raportti suosittelee kilpailun lisäämistä palvelualoilla.
  77. McKinsey: Finland’s Economy. (englanniksi)
  78. Kangasniemi, Jouko (toim.): Ulkomaankauppa Elinkeinoelämän keskusliitto (EK). Viitattu 13.4.2016.
  79. Kauppa Tilastokeskus. 11.2.2016. Viitattu 13.4.2016.
  80. a b The Nordic Model: Embracing globalization and sharing risks. Taloustieto, 2007. Teoksen verkkoversio (PDF). (englanniksi)
  81. Finland economy. Heritage Foundation. (englanniksi)
  82. Tuloverolaki Finlex. Viitattu 30.4.2016.
  83. Valtion tuloveroasteikko 2015 Vero.fi. Viitattu 30.4.2016.
  84. Arvonlisäverotus Vero.fi. Viitattu 23.6.2015.
  85. Muutoksia yritysverotukseen 1.1.2014 Vero.fi. Viitattu 23.6.2015.
  86. Valtionvelka paisui – pikkuauton hinta asukasta kohti Taloussanomat. 8.7.2013. Viitattu 5.12.2014.
  87. Työmarkkinat. Tilastokeskus.
  88. Ikääntymisen taloudelliset vaikutukset ja niihin varautuminen (PDF) 2007. Valtioneuvoston kanslia. Viitattu 14.7.2015.
  89. Talouselämä 500, kymmenen suurinta Talouselämä. 29.5.2015. Viitattu 27.2.2016.
  90. Tästä Suomi elää (PDF) (s. 18) 2014. EVA. Viitattu 10.4.2016.
  91. Energiankulutus ei enää kasva Ympäristöhallinto. 22.4.2015. Viitattu 1.10.2015.
  92. Energian loppukäyttö 2014 Motiva. Viitattu 2.10.2015.
  93. Suomen virallinen tilasto (SVT): Energian kokonaiskulutus nousi 2 prosenttia vuonna 2016 Energian hankinta ja kulutus. Helsinki: Tilastokeskus. Viitattu 18.5.2017.
  94. Uusiutuvien energiamuotojen edistäminen (PDF) (Valtiontalouden tarkastusviraston tuloksellisuustarkastuskertomukset 213/2010) Viitattu 12.10.2015.
  95. Electricity prices for household consumers (Fig 1. & Fig. 4) Energy price statistics. 5/2015. Eurostat. Viitattu 4.10.2015. (englanniksi)
  96. Consumer prices per litre (inclusive of duties and taxes) Euro-Super 95 14/09/2015 (PDF) European Commission. Viitattu 4.10.2015. (englanniksi)
  97. Consumer prices per litre (inclusive of duties and taxes) Automotive gas oil (Diesel oil) 14/09/2015 (PDF) European Commission. Viitattu 4.10.2015. (englanniksi)
  98. http://www.findikaattori.fi/fi/50
  99. http://tilastokeskus.fi/til/rajat/2012/rajat_2012_2013-05-30_tie_001_fi.html. Tilastokeskus.
  100. http://www.visitfinland.fi/wp-content/uploads/2015/03/Matkailun_luvut_infograafi_2015_fin.pdf?dl. (PDF)
  101. Helsingin satama: Matkustajaliikenne.
  102. Talvituristi vaatii laatua Talouselämä. 19.2.2007. Viitattu 14.4.2010. [vanhentunut linkki]
  103. Tilastokeskus: Liikenne ja matkailu Tilastokeskus. Viitattu 17.12.2015.
  104. [1]. Liikennevirasto. (PDF)
  105. Rautatiet Liikennevirasto. Viitattu 10.12.2014.
  106. Kotimaan tavaraliikenne, Liikennemuotojen osuudet suoritteesta (Liikenneviraston tilastokaaviot) Viitattu 9.3.2017.
  107. Ilmailu. Liikenne- ja viestintäministeriö.[vanhentunut linkki]
  108. Tilastotietokanta - Logistiikkatilastot - Kuljetustilastot (Tullitilasto kuljetusmuodoittain vuonna 2016, kuljetusmuoto=lentokuljetus) Viitattu 9.3.2017.
  109. Merenkulku. Liikenne- ja viestintäministeriö. [vanhentunut linkki]
  110. Vuositilastot – Tavaraliikenne Suomen Satamaliitto. Viitattu 27.7.2012.
  111. Vuositilastot – Matkustajaliikenne Suomen Satamaliitto. Viitattu 27.7.2012.
  112. Suomi päivitetty 27.3.2014. Tilastokeskus. Viitattu 27.3.2014.
  113. Väestönkasvu vuonna 2013. Tilastokeskus.
  114. a b c d e http://www.tilastokeskus.fi/tup/suoluk/suoluk_vaesto.html
  115. http://www.tilastokeskus.fi/til/kuol/2013/kuol_2013_2014-04-08_tie_001_fi.html
  116. a b Tilastokeskus.
  117. Suomessa väki keskittyy taajamiin
  118. Suomen virallinen tilasto (SVT): Väestön ennakkotilasto. Syyskuu 2016 25.10.2016. Tilastokeskus. Viitattu 25.10.2016.
  119. Uusi-Eskola, Minna: Kolmasosa Suomen kunnista imee kaikki muuttajat Yle uutiset. 21.8.2014. Viitattu 22.9. 2017.
  120. Kaarenoja, Vappu: Suomen väestöllinen keskipiste on Hauholla. Helsingin Sanomat 30.7.2012.
  121. Ulkomaiden kansalaiset 2013. Tilastokeskus.
  122. Maahanmuutto. Tilastokeskus.
  123. Väestönkehitys vuosina 1749–2050. Tilastokeskus.
  124. [2] Tilastokeskus
  125. [3]. Tilastokeskus.
  126. Suomen perustuslaki 11.6.1999/731, 17 § 1 mom. Finlex. Viitattu 1.11.2014.
  127. Väestö kielen mukaan 1980–2015 1.4.2016. Tilastokeskus. Viitattu 8.4.2016.
  128. [4]. Tilastokeskus.
  129. Taulukko: Kieli iän ja sukupuolen mukaan maakunnittain 1990–2016 29.3.2017. Tilastokeskus. Viitattu 29.3.2017.
  130. Katolinen kristillisyys tuli Suomeen 1100-luvulla. Edu.fi.
  131. [5] 29.3.2017 Tilastokeskus
  132. Suomen perustuslaki 11.6.1999/731, 76 § Finlex.
  133. Laki ortodoksisesta kirkosta (985/2006).
  134. Suomen perustuslaki 11.6.1999/731, 11 § Finlex.
  135. Uskonnonvapauslaki (453/2003). Finlex.
  136. Väestörakenne. Tilastokeskus.
  137. Äitiysavustuksen historia 29.4.2013. Kela. Viitattu 7.12.2014.
  138. Ennakkoväkiluku sukupuolen mukaan alueittain, elokuu 2017 31.8.2017. Tilastokeskus. Viitattu 7.10.2017.
  139. 15 vuotta täyttänyt väestö koulutusasteen ja sukupuolen mukaan 2013 Koulutustilastot 2014. Tilastokeskus. Viitattu 30.9.2015.
  140. Ammatillinen koulutus. Kunnat.net. [vanhentunut linkki]
  141. Oikeusministeriö. Korkeakoulujen opintoaikojen lyhentämisen toimenpideohjelma. Opetusministeriön työryhmämuistioita ja selvityksiä 2003:27, Viitattu 23.2.2007. (PDF)
  142. The Finnish Success in PISA – And Some Reasons Behind It. (jyu.fi; PDF) [vanhentunut linkki]
  143. Liiten, Marjukka: Helsingin yliopisto paransi sijoitustaan maailmanlistalla Helsingin Sanomat. 30.9.2015. Viitattu 30.9.2015.
  144. Savusaunan suosio kasvaa mtv3.fi.
  145. Lordi ylivoimaiseen voittoon. Ylen Elävä arkisto 8.9.2006.
  146. Suomen näyttämötaide. Artikkeli teoksessa Spectrum tietokeskus. 16-osainen tietosanakirja. 11. osa, Sip–Tal. Porvoo Helsinki Juva: WSOY, 1980. ISBN 951-0-07250-8.
  147. ”Suomen taide”, CD-Facta. Helsinki: WSOY, 1998. ISBN 951-0-23152-5.
  148. MTV3 uutiset Väisänen: ”Kirjoitan, koska osaan kirjoittaa" 13.12.2007
  149. Niskanen, Anne-Maria: Nykytaiteen supertähti Eija-Liisa Ahtila on liikkuvan kuvan mestari Yle uutiset. 25.9.2015. Viitattu 21.9.2017.
  150. Eroticartcollection.com Biography: Tom of Finlanf alias Touko Laaksonen. (englanniksi)[vanhentunut linkki]
  151. Suomen taide. Artikkeli teoksessa Spectrum tietokeskus. 16-osainen tietosanakirja. 11. osa, Sip–Tal. Porvoo Helsinki Juva: WSOY, 1980. ISBN 951-0-07250-8.
  152. a b Suomalaisen elokuvan historiaa Yle. Viitattu 9.12.2014.
  153. Katsotuimmat kotimaiset elokuvat kautta aikojen Suomen elokuva-arkisto. Viitattu 10.3.2007.
  154. a b Kansallisarkiston tiedotus. Kansalliskirjasto: Digitoitujen sisältöjen käyttö lisääntyi 42 prosentilla, 20.1.2009
  155. Levikintarkastus Oy: Levikkitilastot. (PDF)
  156. Levikintarkastus Oy: KMT Lukijamäärät.
  157. Most Successful Countries of All-Time – Per Capita http://www.topendsports.com/. Viitattu 7.8.2012. (englanniksi)
  158. Kokkonen, J.: Urheilu uskoo nationalismiin. Liikuntatieteellinen seura, 2003. Viitattu 21.2.2007.[vanhentunut linkki]
  159. http://yle.fi/urheilu/jalkapallo_nousi_arvostetuimmaksi_urheilulajiksi/7113110
  160. http://www.lansivayla.fi/artikkeli/369185-jalkapallolla-eniten-harrastajia-se-lyo-latkan-hiihto-on-alamaessa

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Wikimatkat
Wikimatkoissa on matkaopas aiheesta Suomi.
Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Suomi.

Hallinto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Muut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]