Tämä on lupaava artikkeli.

Arkeologia

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Arkeologisia kaivauksia Tuomiokirkon edustalla Turussa
Arkeologinen kaivaus Aboa Vetus & Ars Nova -museon keskiaikaisen kivitalon kellarissa Turussa.

Arkeologia (< kreikk. archai’os, 'muinainen' + logos, 'tieto'), joskus myös muinaistutkimus tai muinaistiede, on humanistinen tiede tai oikeammin joukko tieteitä, jotka tutkivat ihmisen menneisyyttä analysoimalla muinaisjäännöksiä eli niitä jälkiä, joita ihmisten toiminta on jättänyt maaperään tai vesistöjen pohjaan. Tällaisia ovat esimerkiksi vanhat rakennukset ja niiden perustukset, esinelöydöt eli artefaktit, ihmisten hyödykseen käyttämien eläinten ja kasvien jäännökset (kuten makrofossiilit), haudat ja ihmisten jäännökset, laivanhylyt sekä ihmisen maisemassa aiheuttamat muutokset. Arkeologisen tutkimuksen lähdeaineisto saadaan useimmiten arkeologisista kaivauksista.

Arkeologia voi tutkia lähihistoriaa ja siten täydentää historiantutkimusta, joka perustuu kirjallisiin lähteisiin. Usein arkeologia tutkii kaukaista menneisyyttä, varhais- tai esihistoriaa, josta ei ole kirjallisia lähteitä.

Tavoitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Arkeologisella tutkimuksella on neljä päätavoitetta. Löydettyjen artefaktien pojalta konstruoidaan kulttuurihistoriaa luomalla kulttuureista ajallisia ja paikallisia yleiskuvia.[1] Arkeologiassa kulttuuri tarkoittaa arkeologisen aineiston tyyppien avulla määriteltävää esihistoriallisen ajan kansaa.[2] Arkeologi Vere Gordon Childe määritteli arkeologisen kulttuurin tai kulttuuriryhmän monimutkaiseksi kokonaisuudeksi, jossa esiintyy säännönmukaisesti yhdessä piirteitä kuten saviastioita, työvälineitä, koristeita, hautausriittejä ja talon muotoja. Nämä piirteet esiintyvät yhdessä, koska ne ovat yhden kansan luomuksia ja sen kollektiivisen kokemuksen avulla sopeutuneet ympäristöönsä.[3]

Arkeologisessa tutkimuksessa selvitetään myös muinaisten ihmisten elintapoja kuten elannon hankkimista, yhteiskunnallista järjestystä ja uskonnollisia käsityksiä heidän käyttämiensä työkalujen, ruukkujen, aseiden, talojen ja muiden jäännösten pohjalta. Tutkimus pyrkii myös selvittämään kulttuurista ja yhteiskunnallista muutosta. Tällaisia muutoksia ovat esimerkiksi siirtyminen maanviljelyyn tai suuren kulttuurin romahdus. Tutkimuksen neljäs päätavoite on menneisyyden aineellisten jäänteiden taltioiminen ja suojeleminen tulevia sukupolvia varten.[1]

Arkeologisen tutkimuksen tuloksia sovelletaan opetuksessa, näyttelyissä ja muinaisjäännössuojelussa.[4]

Suhde muihin tieteisiin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Arkeologiaan kuuluu tieteidenvälisyys ja monitieteisyys, ja siihen on omaksuttu muilta tieteenaloilta lukuisia tutkimusmenetelmiä, käsitteitä ja teorioita. Luonnontieteet ovat vaikuttaneet arkeologian kaivaus- ja ajoitusmenetelmiin sekä monenlaisiin analyysi- ja rekonstruointimenetelmiin. Ihmiskulttuureja tutkivista tieteistä arkeologiaan on saatu käsityksiä ja teorioita siitä, miten ihmiset ja ihmisyhteisöt toimivat keskenään sekä suhteessa ympäristöönsä. Lisäksi filosofiasta on saatu keinoja jäsentää tieteellistä tutkimusprosessia.[5]

Arkeologia tutkii menneisyyttä kuten historiankin tieteenala. Nämä erottaa toisistaan niiden lähdeaineistojen erilaisuus: historia käyttää kirjallisia lähteitä ja arkeologia muinaisjäännöksiä. Tästä on seurannut molemmille omanlaiset tutkimusongelmat, painopisteet ja tutkimustraditiot. Arkeologian voi katsoa jatkavan siitä, mihin historialliset muistiinpanot loppuvat. Arkeologia voi tutkia myös kirjallisten yhteisöjen vaiheita, jolloin sen antama kuva vahvistaa, valaisee tai muuttaa yhteisöstä kirjallisen ja kuvallisen aineiston pohjalta muodostunutta kokonaiskuvaa.[6] Yhdysvalloissa arkeologia on liittynyt Eurooppaa enemmän antropologiaan. Amerikan eurooppalaisella väestöllä ei ollut menneisyyttä, jota tutkia, ja intiaanien kulttuureja ja niiden jatkumoa voitiin tutkia elävinä paikan päällä antropologisin tutkimusmenetelmin.[7]

1980-luvulta lähtien yhteiskuntatieteellisten teorioiden ja tieteenfilosofian merkitys arkeologiassa on kasvanut voimakkaasti (ns. interpretatiivinen eli postprosessualistinen arkeologia). Sosiologista tutkimusta on tehty arkeologisesti esimerkiksi kaatopaikkojen muodostumista ja kulutustottumuksien muutoksia selvitettäessä.

Lähdeaineistot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kiinteät muinaisjäännökset ovat oleellinen osa arkeologista tutkimusta ja suojelutyötä. Kuvassa Värikallion kalliomaalaus Suomussalmella.
Nuolenkärjet ovat tyypillisiä artefakteja, joita kaivauksissa löydetään

Keskeistä arkeologiselle lähdeaineistolle on tieto sen kontekstista eli iästä, löytöpaikasta ja tavasta, jolla se on päätynyt tutkijoille, sekä sen ominaisuuksista, kuten materiaalista ja löytöpaikan maaperästä.[8]

Irtaimet muinaisesineet tai artefaktit ovat esimerkiksi esineistöä, niiden valmistuksessa syntynyttä jätettä, tai ravinnontähteitä.[8] Ne otetaan maastosta talteen arkeologisissa kaivauksissa ja inventoinneissa, ja ne sijoitetaan usein museoihin. Suomessa kaikki yli sata vuotta vanhat löydöt ovat valtion omaisuutta.[9]

Kiinteitä muinaisjäännöksiä ovat esimerkisi haudat, kalmistot, asuinpaikat tai linnat.[8] Kiinteän muinaisjäännöksen keskeisiä osia ovat rakenteet ja kulttuurikerrokset. Kulttuurikerros on maata, johon ihmisen toiminta on vaikuttanut.[10] Valtaosa kaikesta arkeologisesta löytöaineistosta on peräisin kulttuurikerroksista, muut ovat niin sanottuja irtolöytöjä.[11]

Muita arkeologian lähdeaineistoja ovat esimerkiksi ilmakuvat, kartta-aineisto sekä maaperänäytteet.[8] Ilmakuvien avulla arkeologit pystyivät havaitsemaan monia sellaisia arkeologisista kohteista kertovia maastomerkkejä, joita maan pinnalta ei pysty havaitsemaan. Tällaisia ovat esimerkiksi kummut, joiden varjot näkyvät hyvin kun aurinko on matalalla, sekä kasvillisuuden vaihtelun muodostamat kuviot, jotka kertovat alla olevista raunioista.[12]

Menetelmät[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Arkeologiassa käytetään monia tutkimusmenetelmiä. Niitä ovat erilaiset kenttätutkimusmenetelmät, aineiston käsittelyssä ja luokittelussa käytettävät menetelmät sekä ajoittamiseen, ilmiöiden sijaintiin, paikkaan ja ymmärtämiseen liittyvät menetelmät.[13]

Tieteelliseen arkeologiaan kuuluu tieteellinen menetelmä: arkeologisen datan huolellinen kerääminen, sen objektiivinen tutkiminen, säännönmukaisuuksien tunnistaminen, syy- ja seuraussuhteiden päätteleminen, datan selitystapojen ehdottaminen sekä näiden hypoteesien testaaminen.[14] Jos sen sijaan esitetään sellaisia ihmiskunnan menneisyyttä tai sen tutkimista koskevia näennäistieteellisiä väitteitä, jotka eivät noudata tieteellistä menetelmää, kyseessä on näennäisarkeologia.[14]

Kenttätutkimusmenetelmät[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kenttätutkimusmenetelmillä hankitaan valtaosa arkeologisesta lähdeaineistosta. Kenttätutkimukseen kuuluu kohteen etsiminen, tutkiminen ja tallentaminen sekä näytteiden otto analyysejä varten.[15]

Inventointi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suuret hautakummut erottuvat maastosta helposti. Adelsö, Ruotsi.

Arkeologinen inventointi on arkistoselvitystä ja maastotarkastusta. Siinä kerätään arkistotietoja tunnetuista kohteista, tarkastetaan niitä maastosta ja etsitään tuntemattomia kohteita. Inventoinnin kohteena on tavallisimmin jokin alue, joskus teema.[16] Inventoinnin lähdemateriaalina käytetään tutkimusraportteja, kirjallisia lähteitä, vanhoja nimiä, perimätietoa ja karttoja. Etukäteissuunnittelussa perehdytään tutkittavan alueen historiaan, myös sen luonnonhistoriaan. Inventoinnin kenttätyössä tehdään silmämääräinen pintahavainnointi paikan päällä. Siinä muinaisjäännöksistä etsitään merkkejä lähinnä maan pinnalta; tällaisia merkkejä ovat röykkiöt, kummut, kuopat ja painanteet. Joskus kaivetaan myös koekuoppia. Kohde sijoitetaan tarkasti peruskartalle, siitä tehdään kuvaukset, ja suojelua varten muinaisjäännös myös rajataan.[17]

Prospektointi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Magnetometria on arkeologisten kohteiden prospektoinnissa käytetty eräs sovelletun geofysiikan menetelmä

Prospektointimenetelmillä kohteet etsitään ja paikallistetaan ennen kaivauksiin ryhtymistä. Menetelmät antavat viitteitä kohteen rakenteiden muodosta, koosta tai kulttuurikerroksen syvyydestä. Prospektointimenetelmiin kuuluu erilaisia maaperäkemiallisia analyysejä tai sovelletun geofysiikan mittauksia, mutta myös koekaivaus ja pintapoiminta eli irtaimien löytöjen etsiminen ja kerääminen maanpinnalta.[18]

Kaivaus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Arkeologinen kaivaus on arkeologin tärkein lähdeaineiston hankintamenetelmä. Siinä maaperä poistetaan vähä vähältä ja löydöt sekä havaitut rakenteet dokumentoidaan. Arkeologisia kaivauksia ovat koekaivaus, pelastuskaivaus ja tutkimuksellinen kaivaus. Pelastuskaivauksia suoritetaan sellaisissa kohteissa, jotka tuhoutuvat rakennushankkeen alle. Siinä muinaisjäännös dokumentoidaan ennen tuhoutumista, ja irtaimet löydöt otetaan talteen. Tutkimuksellisella kaivauksella voi olla monenlaisia tutkimuksellisia tavoitteita. Kaivausten päätarkoitus ei ole esineiden kerääminen näyttelytarkoituksiin, vaan löytöjen kontekstin, käyttötarkoituksen ja merkityksen selvittäminen.[19]

Tasokaivausta Harzhornissa Saksassa

Yleisimpiä kaivausmenetelmiä ovat tasokaivaus, profiilikaivaus ja yksikkökaivaus. Tasokaivauksessa laaja kaivausalue kaivetaan tasaisen paksuisena kerroksena, minkä jälkeen pinta dokumentoidaan. Menetelmä soveltuu sellaisiin paikkoihin, joiden maaperässä ei ole tapahtunut suuria mullistuksia. Profiilikaivauksessa kulttuurikerrosta dokumentoidaan pystysuunnassa. Siinä kaivetaan esimerkiksi syviä neliönmuotoisia kuoppia rinnakkain. Menetelmä soveltuu sellaisiin muinaisjäännöksiin, joissa on paksulti päällekkäisiä kulttuurikerroksia. Yksikkökaivauksessa ihmisen toimista muodostuneet muinaisjäännökset yksilöidään ja kaivetaan erikseen nuorimmasta vanhimpaan. Menetelmää käytetään tyypillisesti klassillisessa arkeologiassa, Lähi-idän asuinpaikoilla ja Suomessa historiallisen ajan kaivauksilla.[20]

Kaivauksen aluksi pintamaa poistetaan varovasti. Sen jälkeen maata raaputetaan vähä vähältä pois. Löytöjen ympäriltä maa poistetaan hellävaroen sudeilla, pensseleillä, lusikoilla tai palettiveitsillä. Löytöjen löytökohdat ja asennot merkitään ylös, ja ne otetaan talteen. Hauraimmat löydöt toimitetaan konservointiin. Kaivausta jatketaan kunnes saavutetaan koskematon pohjamaa. Sen jälkeen irtomaa palautetaan kaivaukseen ja se peitetään, jotta se palautuisi mahdollisimman entiselleen.[21]

Ryhmittely[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kenttätutkimuksessa löydetty arkeologinen aineisto ryhmitellään erilaisten ominaisuuksien perusteella. Ryhmittelyn päämäriä ovat tyyppien ja löytöjen kuvailu, esineiden tarkastelu suhteessa muihin samantyyppisiin esineisiin sekä esineiden analyyttinen tarkastelu, eli esineistön piirteiden jakaminen pienimpiin mahdollisiin osiin, ja esineiden vertailu toisiinsa. Ryhmittelyn käsitteitä ovat esimerkiksi typologia, taksonomia, tyyppi, tyyli ja muoto.[22]

Typologiassa jokainen esine luokitellaan yhteen tyyppiin. Typologia perustuu erilaisten esineiden yhteisiin piirteisiin ja sen perusteella tapahtuvaan ryhmittelyyn. Typologian avulla esineiden absoluuttinen tai suhteellinen ikä voidaan määritellä ja sitä kautta esihistoriaa jaksottaa.[23] Typologista tutkimusta tekevä arkeologi vertailee löytöjä aiempiin löytöihin ja luokittelee esineet samankaltaisten kanssa samoihin tyyppeihin.[24] Seriaatio tarkoittaa aineistojen ryhmittämistä kronologisesti. Siinä esinetyypin elinkaari kuvataan sen ilmaantumisesta esineiden määrän lisääntymisen kautta esinetyypin katoamiseen.[25]

Taksonomia on järjestelmä, jossa esineet luokitellaan monien yksittäisten piirteiden avulla hierarkkisesti moneen tasoon, samantapaisesti kuin biologiassa.[26] Numeerinen taksonomia on luonnontieteitä painottavan esinetutkimuksen käyttämä menetelmä. Siinä suurta muuttuja- ja attribuuttijoukkoa käsitellään tilastollisin menetelmin, kuten diagrammien, avulla. Esineistä tilastoidaan esimerkiksi pituuksia ja niiden keskiarvoja ja keskihajontaa. Havaitut poikkeamat voivat viitata jonkin tradition muuttumiseen.[27]

Esineitä voidaan ryhmitellä myös niiden käyttötarkoituksen mukaan, jos sellainen pystytään selvittämään.[28]

Sijaintitieto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Arkeologia on tieteenä hyvin spatiaalinen, eli ilmiöiden sijaintia käsittelevä. Kohteiden sijainti on yleensä hyvin tiedossa, ja löytöjen levintää sekä asuinpaikkojen sijoittumista analysoimalla saadaan niistä arvokasta tietoa. Arkeologi hyödyntää spatiaalisia menetelmiä tunnistaakseen ilmiöihin, niiden sijaintiin ja levintään liittyviä ominaisuuksia ja säännönmukaisuuksia. Hän yrittää myös ymmärtää, mitkä tekijät ovat vaikuttaneet kohteen muotoutumiseen. Spatiaaliseen analyysiin kuuluvat erilaiset sijaintitietoa hyödyntävät analyysit kuten karttojen visuaalinen tarkastelu ja tilastollinen analyysi. Nykyisin siinä käytetään paikkatietojärjestelmiä. Spatiaalisiin analyyseihin liittyvät korologiset menetelmät ja kartografia.[29]

Ennallistaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ennallistettu kreikkalainen kyliks-viinimalja, n. 510–500 eaa.

Ennallistaminen eli rekonstruointi on rikkoutuneen löydön korjaamista tai sellaisen ilmiön hahmottamista, jota ei tunneta tai joka on jo hävinnyt. Rikkoutunut keramiikka-astia voidaan koota ennalleen sirpaleista. Yhteisön talous, sen rakenne ja toiminta, asutusmalli ja uskonnolliset ilmiöt voidaan yrittää kuvata muinaisjäännösten pohjalta.[30]

Ajoittaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Arkeologisen tutkimuksen lähdeaineisto täytyy ajoittaa aiheesta riippuen suhteellisesti tai absoluuttisesti. Joskus ajoitukseksi riittää periodi, mutta joskus vaaditaan täsmällistä vuosilukua.[31] Arkeologien käyttämiä iänmääritysmenetelmiä ovat:[32]

  • typologia, joka perustuu esinetyypin muotoon ja koristeaiheisiin sekä niiden muuttumiseen ajan kuluessa
  • raha-ajoitus, jossa löytöjen yhteydessä olevan nuorimman rahan lyöntivuoden perusteella saadaan määritettyä varhaisin ajankohta, jolloin aineisto on kätketty tai hukattu maahan.
  • rannansiirtymiskronologia, joka perustuu maankohoamiseen ja paljastaa alunperin veden läheisyydessä sijainneiden asuinpaikkojen nykyisen korkeuden perusteella niiden iän
  • radiohiiliajoitus, jossa näytteen nykyisestä radiohiilen määrästä lasketaan, miltä ajalta hiili on
  • termoluminesenssiajoitus eli lämpösäteilyajoitus, jossa saviesineen polttamisesta kulunut aika määritellään kappaleen uudelleen kuumentamisesta syntyvän lämpösäteilyn määrän perusteella
  • dendrokronologia eli puulustoajoitusmenetelmä, jossa puun vuosirenkaiden paksuuksia mitataan ja vertaillaan tunnettuihin lustosarjoihin.

Muut luonnontieteelliset menetelmät[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ajoittamisen lisäksi muita arkeologian käyttämiä luonnontieteellisiä menetelmiä ovat esimerkiksi:[33]

  • makrofossiilitutkimus, jossa analysoidaan arkeologisssa kerrostumissa säilyneitä kasvinosia
  • siitepölyanalyysi
  • osteologia eli luututkimus, joka paljastaa ravinnoksi käytetyt eläimet sekä vainajan sukupuolen ja taudit
  • genetiikka, joka kertoo väestöjen sukulaisuudesta ja muuttoliikkeistä
  • geofysikaaliset ja -kemialliset menetelmät, jotka auttavat löytämään arkeologisia kohteita ja mahdollistavat asuinpaikkojen sisäiset analyysit ja maanalaisten rakenteiden tutkimisen
  • kemialliset menetelmät, joilla tutkitaan kiviesineitä ja keramiikkaa niiden valmistuksen, raaka-aineiden ja alkuperän selvittämiseksi
  • maantieteen paikkatietojärjestelmät, jotka mallintavat asuinpaikkoja ja ihmisen toimintaa.

Tutkimussuuntaukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Arkelogia ryhmitellään useimmin kronologisesti, alueellisesti, temaattisesti, metodologisesti tai teorianmuodostuksellisesti.[34] Koska arkeologian tutkimuskenttä on tavattoman laaja, arkeologia on jakautunut suureksi joukoksi erilaisia tutkimussuuntauksia, joilla on omat erilliset instituutionsa, tutkimusperinteensä ja osittain oma metodiikkansakin. Arkeologian erilaisia osa-alueita ovat esimerkiksi seuraavat:[35]

osa-alue tutkimuskohde, aika
esihistoriallinen arkeologia aika ennen kirjoitusta; Suomessa ennen 1300 jaa.
klassillinen arkeologia Välimeren antiikkiset ja esiantiikkiset kulttuurit
Raamatun arkeologia Raamatun tapahtumien "varmistaminen" arkeologisen tiedon avulla
meriarkeologia hylyt ja uponneet rakennukset
maisema-arkeologia maiseman muutokset
kaupunkiarkeologia
teollisuusarkeologia työpajat, teollisuusrakennukset ja koneet
historiallisen ajan arkeologia Suomessa 1550 jaa. jälkeen
keskiajan arkeologia
spatiaalinen arkeologia esineiden ja ilmiöiden levinneisyys
geoarkeologia kohteiden kontekstien ja luonnonympäristön muutos
luonnontieteellinen arkeologia luuanalyysi, siitepölyanalyysi ym.
kokeellinen arkeologia esineiden valmistusmenetelmien tutkimus ja valmistaminen uudelleen
oikeusarkeologia arkeologisten menetelmien käyttö rikostutkimuksessa
kognitiivinen arkeologia kognitiiviset käsitteet, status, sukulaisuudet, ajattelu, käsitteistö
ilmakuva-arkeologia
genderarkeologia sukupuolten työnjako
marxilainen arkeologia
etnoarkeologia antropologisen tiedon ja näkökulmien hyödyntäminen
koloniaalinen arkeologia koloniaalinen aika
teoreettinen arkeologia
hallinnollinen arkeologia suojelu ja säilyttäminen
assyriologia Assyria
egyptologia Muinainen Egypti
suoarkeologia Suoturpeen suojassa säilyneiden kohteiden arkeologiaa

Historiaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Arkeologian synty[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Arkeologia alkoi syntyä nykyaikaisena tieteenä renessanssin aikana, kun matkailijat ryhtyivät keräilemään antiikin esineitä. Varhaista arkeologiaa kutsutaan antikvarismiksi. Ensimmäisenä arkeologina on pidetty Cyriacus Anconalaista (1391–1452).[36] Aina 1800-luvun lopulle saakka arkeologiset kaivaukset olivat hyvin karkeita ja niukasti dokumentoituja, jopa antikviteettien ryöstelyä.[37]

Esihistorian ymmärtämisen kehitys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eurooppalaiset olivat 1500-luvulla alkaneet erottaa maassa lojuneiden kivien joukosta kivisiä artefakteja, kuten nuolenkärkiä. Aluksi niiden merkitystä ei ymmärretty, vaan niiden uskottiin olevan keijukaisten tai myrskypilvien pudottamia. Kun Amerikan löytäjät kertoivat intiaanien käyttämistä kivityökaluista ja -aseista, Euroopassakin alettiin yleisesti uskoa paikallisten muinaisjäännösten olevan varhaisten ihmisten tekemiä.[38]

Vaikka kivityökalut olikin tunnustettu ihmisen tekemäksi, niitä pidettiin yhä paljon todellista uudempina. Kivisten esineiden samoin kuin Englannin Stonehenge-monumentinkin arveltiin olevan peräisin Rooman valtakunnan ajoilta. Eurooppalaisten ainoat historianlähteet olivat Raamattu ja antiikin kirjallisuus, eikä niitä vanhemmista ajoista tiedetty mitään. Maailman uskottiinkin aina 1800-luvun puoliväliin saakka olevan vain 6 000 vuoden ikäinen. Sen ajan tutkijat eivät nähneet työssään mitään, mikä olisi ollut ristiriidassa Raamatun kanssa.[39] Ihmiskunnan todellisesta iästä päästiin selville vasta geologian kehittymisen ansiosta. Fossiileille annettiin pitkään erilaisia virheellisiä selityksiä. Robert Hooke ja Nicholas Steno havaitsivat 1600-luvulla, että erilaiset fossiilit esiintyivät eri kerroksissa, mikä kertoi, että ne olivat eläneet eri aikoina ja hyvinkin varhain. Samoihin aikoihin havaittiin, että ihminenkin oli elänyt jo joidenkin sittemmin sukupuuttoon kuolleiden eläinten aikana, joskin nämä löydöt selitettiin yhä usein väärin.[40] 1700-luvun alkupuolella havaittiin, että maapallon täytyi olla hyvin vanha, sillä sen kuoren oli täytynyt ehtiä jäähtyä. Tämän löydön myötä luomiskertomuksen tarkkuutta alettiin epäillä, ja ranskalainen Georges Louis Leclerc ehdotti, että luomiskertomuksen ”päivät” olivatkin pidempiä ajanjaksoja. Geologi James Hutton kuvaili vuosina 1788 ja 1795 ilmestyneessä teoksessaan Theory of Earth, kuinka valtavan kauan Maan muodostuminen geologisten prosessien kautta on täytynyt kestää.[41]

Vuonna 1797 englantilainen John Frere löysi kivisiä aseita ja niiden yläpuolelta maakerroksen, jossa oli sukupuuttoon kuolleiden eläinten jäännöksiä. Hän päätteli tästä sen, että ihminen oli ollut olemassa jo hyvin kauan aikaa. Freren teoriaan ei kuitenkaan kiinnitetty huomiota.[42]

Vuonna 1833 brittiläinen Charles Lyell osoitti niin sanotun katastrofiteorian virheelliseksi ja vahvisti aiemmin kehitetyn uniformitarianismin asemaa. Pian sen jälkeen hyväksyttiin jääkausiteoria, joka selitti suurten siirtolohkareiden olemassaolon sekä muita Euroopan geologisia piirteitä. Kohta jo yleisesti uskottiin ihmisen todellakin eläneen yhdessä muinaisten jääkautisten eläinlajien kuten mammuttien kanssa.[43]

Koska fossiileissa ei havaittu välimuotoja, lajien uskottiin vielä 1800-luvun alkupuoliskolla olevan muuttumattomia.[44] Ihmiskunnan esihistoriasta saatiin lisää käsitystä kun vuonna 1859 löydettiin kivikautisia työkaluja samoista maakerrostumista sukupuuttoon kuolleiden eläinlajien luiden kanssa.[45] Esihistoriallisen arkeologian katsotaankin syntyneen tieteenä vuonna 1859. Silloin ilmestyi Charles Darwinin Lajien synty, ja pian sen jälkeen evoluutioteoria hyväksyttiin. Ensimmäiset neandertalinihmisen jäänteet löydettiin 1857 ja cro-magnonin ihmisen jäänteet 1868. Näiden löytöjen ja Darwinin teorian ansiosta käsitys primitiivisten ihmisten olemassaolosta hyväksyttiin.[46]

Jako kivikauteen, pronssikauteen ja rautakauteen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saksalainen Johann von Eckart esitti 1700-luvun alussa ensimmäisenä arkeologisen luokittelun kolmeen kauteen, kivikauteen, pronssikauteen ja rautakauteen. Hän oli tutkinut muinaisten teutonien hautakumpuja ja havainnut, ettei niissä ollut lainkaan rautaisia esineitä, vaan joissain pronssisia ja toisissa ainoastaan kivisiä. Eckartin teoria ei kuitenkaan herättänyt huomiota, ja se unohdettiin sadaksi vuodeksi.[47] Vasta vuonna 1816 Tanskan kansallismuseon kuraattoriksi nimitetty Christian Jürgensen Thomsen kehitti ja toi yleiseen käyttöön nykyisen arkeologisen luokittelun kivikauteen, pronssikauteen ja rautakauteen. Hän julkaisi luokittelunsa 1836.[37] Thomsenin jako ei ollut vain esineiden luokittelua, vaan se selitti myös ihmisen teknologisen kehityksen vaiheet.[48] Thomsenin oppilas Jens Worsaae hyödynsi Thomsenin jakoa esihistoriallisten monumenttien ajoituksessa ja ihmisyhteisöjen liikkeiden ymmärtämisessä. Worsaae oli myös ensimmäinen, joka piti arkeologian päätarkoituksena tiedon keräämistä ihmiskunnan historiasta ja kulttuurin kehityksestä. Hän korosti mitättömimpienkin esineiden merkitystä tiedon lähteenä.[49]

Ensimmäisen kronologisen luokittelun ihmisen paleoliittisesta kulttuurikehityksestä ja vanhemman kivikauden jaon epookkeihin teki vuonna 1882 ranskalainen Gabriel de Mortillet.[50]

Kalliomaalausten löytäminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kivikautisten ihmisten uskottiin pitkään olleen apinankaltaisia primitiivisiä olentoja, minkä vuoksi monet kiistivät 1800-luvulla löytyneiden taidokkaiden luukaiverrusten olleen kivikaudella tehtyjä. Vuonna 1879 espanjalainen Marcelino Sanz de Sautuola kuitenkin löysi nuoren tyttärensä kanssa altamiralaisesta luolasta kalliomaalauksia. Löytöjen ei uskottu olleen kivikautisten ihmisten tekemiä ennen kuin vuonna 1895 Ranskan La Mouthesta löytyneet samankaltaiset maalaukset varmistivat asian.[51]

Kronologiasta kulttuurien ymmärtämiseen 1900-luvulla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen arkeologit ottivat tavoitteekseen pyrkiä ymmärtämään eri alueiden historiaa järjestämällä löydöt merkityksellisiksi malleiksi. Arkelogisia kulttuureita ryhdyttiin määrittelemään, ja niiden ajallista ja alueellista kasvua selittämään. 1800-luvulla syntynyttä käsitystä ominaislaatuisten piirteidensä erottamista kulttuureista alettiin soveltaa myös arkeologiaan 1900-luvun taitteessa. 1920-luvulla arkeologi Alfred Kidder loi lounaisen Pohjois-Amerikan kulttureille yhdeksänkohtaisen lajittelun ja jokaiselle kulttuurille neljä vaihetta. Kidderin luokittelu oli vielä alkeellinen ja koostui lähinnä keramiikka- ja rakennustyyppien luettelointiin. Pian muutkin arkeologit alkoivat määritellä ja luokitella muiden alueiden kulttuureita niin Amerikassa kuin Vanhassakin maailmassa, ja vuosien kuluessa kulttuurien kronologiat tarkentuivat, ja niiden synnyn syistä alettiin päästä selville. 1930-luvulla alettiin puhua Lähi-idän ”neoliittisesta vallankumouksesta”, joka loi edellytykset korkeakulttuurien synnylle alueella sekä niiden leviäminen Eurooppaan.[52] Arkeologit todistivat myös vääräksi yleisen uskomuksen siitä, että kulttuurien kehitys olisi ollut yksisuuntaista. Esimerkiksi Pohjois-Amerikan kummunrakentajien havaittiin olleen edistyneempiä kuin heidän seuraajansa.[53]

Yhdysvaltalainen Walter W. Taylor kehitti arkeologian tavoitteita ja menetelmiä 1940-luvulla esittämällä, että arkeologian tavoite ei ole pelkkä kronologioiden selvittäminen, vaan siitä pitäisi seurata vertaileva tutkimus kulttuurin kaavojen, toimintojen ja kehityksen piirteistä. Taylorin mukaan arkeologien pitäisi käyttää erilaisia tutkimusmenetelmiä arkeologisen datan analysoimisessa, jotta esihistoriallisia kulttuureja voitaisiin ennallistaa. Taylorin ajatukset ottivat tulta 1960- ja 1970-luvulla, kun lisääntynyt tieto teki kunnollisen ennallistamisen mahdolliseksi.[54]

Menetelmien kehitys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Brittiläinen Mortimer Wheeler kehitti 1940-luvulla uudenlaisen kaivausmenetelmän, joka perustui pystyreunaisten neliönmuotoisten kuoppien kaivamiseen. Menetelmää käytti etenkin brittiläinen Kathleen Kenyon Jerikossa, ja menetelmä tunnetaankin Wheeler–Kenyonin-menetelmänä.[55]

Ilmakuvaus tuli arkeologiassa käyttöön lentokoneiden kehityksen myötä ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Toisen maailmansodan jälkeen arkeologiassa otettiin käyttöön infrapunakuvaus, jonka avulla pystyttiin esimerkiksi löytämään satoja etruskihautoja. 1950-luvulla otettiin käyttöön magnetometri.[56]

Puiden vuosirenkaisiin perustuva vuosirengasajoitus otettiin arkeologiassa käyttöön 1910-luvun jälkeen Yhdysvalloissa. Sen avulla Yhdysvaltain lounaisosista löytyneiden puuesineiden tekoajat pystyttiin selvittämään aina 2000 vuoden taakse.[57] Radiohiiliajoituksen kehitti Chicagon yliopiston Willard Libby 1940-luvun loppupuoliskolla, ja menetelmä mullisti arkeologisen ajanlaskun 1950-luvulla. Sen ja samankaltaisten radioaktiivisten aineiden hajoamiseen perustuvien ajoitusmenetelmien avulla havaittiin, että ihmislaji oli aiemmin luultua vanhempi, jääkausi luultua myöhäisempi, maanviljelys ja kaupungistuminen luultua varhaisempia, ja Stonehenge vanhempi kuin pyramidit.[58]

Kaivausten historiaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Egypti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Egyptologia

Muinaisen Egyptin arkeologiset tutkimukset aloitettiin 1800-luvun taitteessa. Sitä ennen kyvyttömyys tulkita egyptiläisten kirjoitusta sekä muinaisen perinteen katkeaminen olivat estäneet historiallisesti todenmukaisen kuvan luomisen Egyptistä.[59]

Tärkeässä osassa egyptologian synnyssä oli Ranskan keisari Napoleon Bonaparten sotaretki Egyptiin vuonna 1798. Napoleon vei maahan suuren joukon tiedemiehiä, jotka alkoivat tutkia egyptiläisiä monumentteja johdonmukaisesti.[60] 1820-luvulla ranskalainen Jean-François Champollion onnistui ratkaisemaan Rosettan kiven avulla hieroglyfien arvoituksen. Kun egyptiläisten kirjoituksia pystyttiin näin lukemaan, heräsi heidän historiansa ja kulttuurinsa jälleen eloon. Kiinnostus maan kulttuuriin kasvoi, ja Egyptin rakennelmia ja aarteita ostettiin ja ryövättiin lukemattomin määrin eri puolille maailmaa tai käytettiin rakennusmateriaaliksi. Vuonna 1880 brittiläinen egyptologi William Flinders Petrie (1853–1942) kehitti egyptologisen tutkimuksen tieteellistä metodia, minkä myötä Egyptin historiaa pystyttiin ajoittamaan entistä tarkemmin.[61] Ensimmäiset tieteelliset hautatutkimukset aloitettiin 1800-luvun lopulla, ja merkittäviä löytöjä on tehty nykyaikaan saakka. Yksi tunnetuimpia löytöjä oli Howard Carterin vuonna 1922 löytämä Tutankhamonin hauta.[62]

Muu Lähi-itä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mesopotamian, Anatolian, Syyrian, Palestiinan ja Persian esihelleenisistä kulttuureista ei ollut jäänyt paljonkaan jälkiä, toisin kuin Egyptin sivilisaatiosta. Babylonia, Niniveä ja muiden entisajan suurkaupunkien raunioita peitti maa. Kun ranskalaiset alkoivat tutkia Egyptiä 1800-luvun alussa, myös muu Lähi-itä alkoi houkutella tutkijoita. Osa tuli paikalle selvittelemään Raamatun tapahtumien todenperäisyyttä.[63]

Palestiinan ensimmäisiä tutkijoita 1800-luvun alussa olivat englantilainen Edward Daniel Clarke ja hänen oppilaansa sveitsiläinen Johann Ludwig Burckhardt. Burckhardt oli ensimmäinen eurooppalainen roomalaisten jälkeen, joka kävi Petrassa. Yhdysvaltalaisen Edward Robinsonin tutkimukset Palestiinassa loivat perustan myöhemmälle raamatulliselle arkeologialle.[64]

Mesopotamialaista nuolenpääkirjoitusta opittiin tulkitsemaan 1850-luvun puoliväliin mennessä.[65] Ranskalainen Paul-Émile Botta suoritti 1840-luvun alussa ensimmäiset kaivaukset Ninivessä ja englantilainen Austen Henry Layard vähän myöhemmin sen lähellä Nimrudissa.[66] Vuoden 1869 ja 1900-luvun alun välillä ranskalaiset ja yhdysvaltalaiset arkeologit löysivät sumerilaisten sivilisaation ensimmäiset merkit.[67] Turkkilaisen Boğazkalen kylän läheltä löydetyt rauniot tunnistettiin 1870-luvun lopulla heettiläisten sivilisaation jäänteiksi.[68] 1900-luvun alussa Lähi-idän arkeologit oppivat käyttämään Flinders Petrien kehittämää ruukkujen ajoitusta apunaan koko alueen raunioiden ajoittamisessa.[69] Saksalainen arkkitehti Robert Koldewey suoritti 1899–1917 välillä huolellisia kaivauksia Babylonissa ja löysi runsaasti polttamattomasta savitiilestä tehtyjen rakennusten jäänteitä, jotka olivat aiemmilta kävijöiltä jääneet huomaamatta.[70] Walter Andrae löysi samoihin aikoihin assyrialaisten ensimmäisen pääkaupungin Assurin.[71]

Kreikka ja Rooma[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Klassillinen arkeologia

Klassisen Kreikan arkeologia alkoi kehittyä 1700-luvulla. Lontoossa perustettiin 1734 Society of Dilettanti -järjestö, joka rahoitti Ateenan monumenttien tutkimista. Johann Joachim Winckelmannin muinaisen taiteen historiikin (1764) myötä syntyi antiikin Kreikan ja Rooman muinaisesineiden arvostus historiallisesti tärkeinä yhteiskunnan ja kulttuurin muutoksen ilmentyminä.[72] 1800-luvulla moni Kreikan muinaisesine päätyi vielä British Museumin kokoelmiin. Kreikan itsenäistymisen jälkeen kreikkalaisetkin kiinnostuivat tutkimaan oman maansa historiaa, ja Kreikan arkeologinen seura perustettiin 1837. Sen jälkeen kaikki kaivaukset maassa tapahtuivat hallituksen säätelyn alla.[73] Saksalainen Heinrich Schliemann teki merkittäviä kaivauksia ja löytöjä 1870-luvulla Troijassa ja Mykenessä.[37] Englantilainen Arthur Evans suoritti kaivauksia Kreetan Knossoksella, mistä hän löysi esimykeneläisen minolaisen kulttuurin. Evans ei vain kaivanut Knossoksen raunioita esiin, vaan hän myös ennallisti ne muun muassa pystyttämällä muurit ja pylväät uudelleen ja maalauttamalla rapautuneet seinämaalaukset uudelleen.[74]

Rooman rapautuneet rauniot alkoivat herättää Italiassa kiinnostusta renessanssin myötä 1400-luvulla.[75] Myös etruskien menneisyydestä kiinnostuttiin.[76] Vuonna 1738 aloitettiin kaivaukset Herculaneumin kaupungissa ja 1748 Pompejissa, jotka olivat hautautuneet hyvin säilyneinä tuhkan alle Vesuviuksen purkauksessa 79 jaa.[45][77]

Italialainen arkeologia asetettiin valtion valvontaan vuoden 1870 jälkeen, ja kaivaukset alkoivat suuntautua menneisyyden tutkimiseen taide-esineiden keräilyn ja tutkimisen sijaan. Uudenaikaisen suhtautumistavan merkittävin seuraus oli Vejin etruskikaupungin löytäminen ensimmäisen maailmansodan alla.[78]

Amerikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Thomas Jefferson suoritti vuonna 1784 Virginian kummuilla kaivauksia ja teki stratigrafisia havaintoja.[79] 1840-luvulla aloitettiin mayojen korkeakulttuurin sekä Pohjois-Amerikan pueblojen ja kummunrakentajien kulttuurien tutkiminen.[45] 1900-luvun merkittäviä löytöjä olivat jalostettujen viljojen alkuperän selvittäminen Keski-Amerikassa ja olmeekkien sivilisaation löytäminen Meksikossa.[79]

Muu maailma[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1920-luvulla tehtiin arkeologisia kaivauksia Pakistanin Mohenjo-Darossa ja Harappassa, mistä löydettiin Indus-kulttuurin jäänteet. Kiinan Anyangissa löydettiin 1920-luvun lopulla esihistoriallinen kulttuuri Shang-dynastian ajalta.[79] Louis Leakey löysi Tansanian Olduvain rotkosta kahden miljoonan vuoden ikäisiä ihmisen luita ja työkaluja.[79] Muita merkittäviä 1900-luvun kaivauskohteita olivat Jeriko, Hassuna ja Çatal Hüyük.[79]

Opiskelu Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Arkeologiaa voi Suomessa opiskella pääaineenaan Helsingin, Turun ja Oulun yliopistoissa. Arkeologia kuuluu humanistiseen koulutusalaan. Arkeologiaa opiskelleiden tyypillisiä työtehtäviä ovat tutkija, tiedottaja, arkistosihteeri ja amanuenssi [80].

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Fagan, Brian M.: Archaeology : A Brief Introduction. Pearson Education, 2003. ISBN 0-13-099436-7.
  • Grönblom, Rolf: Faaraoiden Egypti. (Faraoernas Egypten, 2000.) Suomennos Tuula Kojo. Espoo: Schildts, 2002. ISBN 951-50-1259-7.
  • Halinen, Petri & al.: Johdatus arkeologiaan. Helsinki: Gaudeamus, 2009 (toinen painos). ISBN 978-952-495-051-0.
  • Egypti: Faraoiden maa. (Ägypten: Die Welt der Pharaonen.) Toimittaneet Regine Schulz ja Matthias Seidel. Suomennos: Sonja Mäkinen ja Kaarina Niemi. Köln: Könemann, 2000. ISBN 3-8290-5710-5.
  • Stiebing, William H.: Uncovering the Past : A History of Archaeology. Oxford University Press, 1993. ISBN 0-19-508921-9.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Fagan 2003, s. 62–66.
  2. Muurimäki, Eero (Halinen et al.) 2007, s. 326.
  3. Muurimäki, Eero (Halinen et al.) 2007, s. 329–330.
  4. Halinen et al. 2009, s. 431.
  5. Halinen et al. 2009, s. 41.
  6. Fewster, Derek (Halinen et al.) 2009, s. 51.
  7. Lavento, Mika (Halinen et al.) 2009, s. 26, 45–46.
  8. a b c d Halinen et al. 2009, s. 125.
  9. Suhonen, Mervi (Halinen et al.) 2009, s. 140.
  10. Suhonen, Mervi (Halinen et al.) 2009, s. 129.
  11. Suhonen, Mervi (Halinen et al.) 2009, s. 141–142.
  12. Aerial Survey for Archaeology English Heritage. Viitattu 4.3.2015.
  13. Halinen et al. 2009, s. 185.
  14. a b Feder, Kenneth L.: Encyclopedia of Dubious Archaeology : From Atlantis to the Walam Olum, s. 220–221. Greenwood, 2010. ISBN 9780313379185.
  15. Halinen et al. 2009, s. 186.
  16. Pesonen, Petro (Halinen et al.) 2009, s. 186–187.
  17. Pesonen, Petro (Halinen et al.) 2009, s. 189–190.
  18. Pesonen, Petro (Halinen et al.) 2009, s. 191–193.
  19. Rankama, Tuija (Halinen et al.) 2009, s. 206–208.
  20. Rankama, Tuija (Halinen et al.) 2009, s. 208–213.
  21. Rankama, Tuija (Halinen et al.) 2009, s. 214–215.
  22. Lavento, Mika (Halinen et al.) 2009, s. 236–237.
  23. Lavento, Mika (Halinen et al.) 2009, s. 237.
  24. Lavento, Mika (Halinen et al.) 2009, s. 239.
  25. Lavento, Mika (Halinen et al.) 2009, s. 240.
  26. Lavento, Mika (Halinen et al.) 2009, s. 243.
  27. Lavento, Mika (Halinen et al.) 2009, s. 244.
  28. Lavento, Mika (Halinen et al.) 2009, s. 247.
  29. Kirkinen, Tuija (Halinen et al.) 2009, s. 272–273.
  30. Halinen et al. 2009, s. 282.
  31. Halinen et al. 2009, s. 251.
  32. Ajoitusmenetelmät arkeologiassa Museovirasto. Viitattu 3.1.2015.
  33. Kouki, Paula (Halinen et al.) 2009, s. 26, 61.
  34. Lavento, Mika (Halinen et al.) 2009, s. 19.
  35. Lavento, Mika (Halinen et al.) 2009, s. 28–29.
  36. Taavitsainen, Jussi-Pekka (Halinen et al.) 2009, s. 67–69.
  37. a b c Immonen, Visa (Halinen et al.) 2009, s. 78.
  38. Stiebing 1993, s. 29–30.
  39. Stiebing 1993, s. 30–32.
  40. Stiebing 1993, s. 33–35.
  41. Stiebing 1993, s. 36–37.
  42. Stiebing 1993, s. 38–40.
  43. Stiebing 1993, s. 43–44.
  44. Stiebing 1993, s. 40–41.
  45. a b c Fagan 2003, s. 24–25.
  46. Stiebing 1993, s. 45.
  47. Stiebing 1993, s. 30.
  48. Stiebing 1993, s. 46.
  49. Stiebing 1993, s. 47–48.
  50. Immonen, Visa (Halinen et al.) 2009, s. 81.
  51. Stiebing 1993, s. 49–50.
  52. Stiebing 1993, s. 251–253.
  53. Stiebing 1993, s. 254.
  54. Stiebing 1993, s. 255–256.
  55. Stiebing 1993, s. 257.
  56. Stiebing 1993, s. 258–259.
  57. Stiebing 1993, s. 261.
  58. Stiebing 1993, s. 262–263.
  59. John Ray: Pharaohs in folk memory of the Orient 19.8.2005. Times Higher Education. Viitattu 31.3.2013.
  60. Grönblom 2002, s. 527.
  61. Egyptology (pdf) The Saylor Foundation. Viitattu 30.3.2013.
  62. Schulz & Seidel 2000, s. 494–497.
  63. Stiebing 1993, s. 85–86.
  64. Stiebing 1993, s. 86–89.
  65. Stiebing 1993, s. 90–96.
  66. Stiebing 1993, s. 96–104.
  67. Stiebing 1993, s. 110–112.
  68. Stiebing 1993, s. 112–114.
  69. Stiebing 1993, s. 116–117.
  70. Stiebing 1993, s. 115.
  71. Stiebing 1993, s. 116.
  72. Stiebing 1993, s. 121.
  73. Stiebing 1993, s. 123.
  74. Stiebing 1993, s. 134–136.
  75. Stiebing 1993, s. 145.
  76. Stiebing 1993, s. 153.
  77. Stiebing 1993, s. 147–149.
  78. Stiebing 1993, s. 163–164.
  79. a b c d e archaeology Encyclopaedia Britannica. Viitattu 15.1.2015.
  80. Arkeologia: Mihin valmistuneet ovat sijoittuneet? töissä.fi. Viitattu 8.4.2014.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]