Suoarkeologia

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Suoarkeologia on arkeologista tutkimusta, joka tutkii erityisesti kosteikkojen tai satunnaisesti veden peittämien alueiden muinaisten ihmisten asutuksen kohteita tai hänen tekemiään esineitä. Tällaisia kohteita löytyy esimerkiksi vesiperäisistä ympäristöistä, kuten soista, vuorovesialueilta, vesijättömailta, maankohoamisalueilta, joista, järvistä ja merenrannikoilta. Kosteissa ja erityisesti hapettomissa ja happamissa oloissa eloperäiset materiaalit, kuten esimerkiksi puu, nahka, luu, sarvi, köysi, tekstiili, jätteet ja ruumiit, säilyvät hajoamatta jopa tuhansien vuosien ajan. [1]

Suoarkeologia eroaa vedenalaisesta arkeologiasta siten, että se keskittyy pääasiassa järvien pohjasedimenttien, maankohoamisrannikoiden tai sisämaan soiden tutkimiseen. Suokaivauksissa talteen saadut löydöt ovat usein kookkaita ja jopa hämmästyttävän hyvin säilyneitä. Joutuessaan kuivaan ympäristöön esineiden hajoaminen lahoamalla ja kuivumisella alkaa, joten ne tulee konversoida kestäviksi. Tutkimuksissa on löytynyt suoruumiita, erilaisia veneitä, suksia, ahkiota, kätköjä, veden peittämiä asuinpaikkoja tai pyyntipaikkoja. Koska kosteikot säilyttävät materiaalit paremmin kuin kuiva ympäristö, on niiden löytömateriaali monipuolisempaa ja rikkaampaa. Löytökontekstin avulla ihmisen toiminnasta saadaan rikkaampi ja monivivahteisempi kuva. [1]

Suoarkeologia eroa vedenalais- eli meriarkeologiasta siitä, ettei siinä työskennellä veden alla.

Säilymisen edellytyksiä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Orgaaninen aines on herkeämättä pieneliöiden, kuten homeen, bakteerien ja virusten, hyökkäyksen kohteena. Myös kemiallinen ympäristö reagoi orgaanisen aineksen kanssa. Näiden seikkojen yhteisvaikutuksen vuoksi maahan jätetyn esineen tai olion kompostoituminen tuhoaa sen varsin lyhyessä aikaa.

Mitä happamampi maa on, sitä nopeammin orgaaninen aines tuhoutuu. Suomen kallioperä koostuu happamista mineraaleista, joten pohjaveden siitä liuottamat aineet happamoittavat myös veden. Suomenlahden eteläpuolella maaperässä on runsaasti kalkkiperäisiä aineita, jotka muuttavat pohjaveden lievästi emäksiseksi. Tämä säilyttää orgaanisen aineksen huomattavasti pitempään. Suomen ainoat säilyneet kivikautiset ruumishautaukset ovat Ahvennanmaalta, jossa kalkkipitoinen maa säilöi luut hyvin.[2]

Vesi syrjäyttää hapen tehokkaasti, mutta ei kokonaan. Esimerkiksi puuesineet säilyvät veden alla huomattavan pitkään. Jos puuesine on lisäksi hautautunut mutaan tai turpeeseen, parantaa se säilyvyyttä lisää, koska hapettomuus rajoittaa hajoittavien eliöiden toimintaa merkittävästi. [1] Myös lämpötilalla on suuri merkitys. Pysyvä pakastuminen voi säilyttää jopa lihan ja kudoksen tunnistettavana tuhansia vuosia. Siperian mammuttien ruhoja paljastuu jatkuvasti ikiroudan sulaessa jääden kosteaan maahan odottamaan löytäjäänsä.[3]

Suokaivaus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suokaivauksia tehdään paljolti samoin menetelmin kuin kuivan maan arkeologisia kaivauksia, mutta veden runsaus asettaa joitakin käytännön rajoituksia. Kaivausalue ojitetaan tai kaivetaan vinoksi, jotta pinnalle suotuva vesi voidaan pumpata pois. Kaivausalueella liikkumeksi pehmeän maan tueksi rakennetaan telineitä, siltoja ja alustoja. Esineen rakenteen pehmeneminen voi vaikeuttaa sen talteenottoa, joten maa-aineksen poistamisessa esineen ympäriltä tulee olla varovainen. Hellimpiä menetelmiä on käyttää heikkoa vesisuihkua, jolla esinen huuhdellaan esiin. [1]

Löydökset dokumentoidaan ensin paikallaan ja siirrettäessä otetaan mukaan ympäröivää maata, jotka pakataan laatikkoon. Riippuen esineen hajoamisasteesta, löydöksen jatkotutkimukset voidaan tehdä paikan päällä tai myöhemmin paremmin soveltuvassa ympäristössä. Jos esine on löydettäessä jo hajoamispisteessä, voi kuiviminen tai hapelle altistuminen vahingoittaa sitä lisää. Tällaiset esineet upotetaan heti veteen, johon saatetaan lisätä konservointiaineita ja säilyvyyttä parantavia aineita. Herkästi hajoavien puurakenteiden muoto saadaan säilymään kyllästämällä se jäykistävällä polyetyleeniglykolilla (PEG) ja sitten pakastekuivaamalla ne. [1]

Ihmisen toimintaa tutkittaessa löydettyjen esineiden ajoittaminen on eräs tärkeimpiä toimia. Kaivauksen edistyessä maasta otetaan maanäytteitä, joista tutkitaan radiohiiliajoituksiaa ikää, siitepölytutkimuksiaa ympäristön flooraa. Puuesineistä saatetaan otta kairausnäytteitä dendrikologisia määrityksiä varten. [1]

Säilytys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mikäli esinettä ei voida turvallisesti käsitellä tai säilöä, voidaan se haudata sijoillensa tai siirtää toiseen paikkaan haudattavaksi. Uudelleenhautaaminen on tehokas toimenpide, jos voidaan taata maan koskemattomuus jatkossa ja maan ja pohjaveden laatu hyväksyttäväksi. Esine voi vielä märkään maahan haudattunakin tuhoutua, jos maaperässä on väärä happamuus (pH), siihen imeytyy liikaa happea, se on liian lämmin tai sen kemialliset- ja elektrolyyttiset ominaisuudet vaikuttavat esineeseen. [4][5]

Esimerkkikohteita[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Asuinpaikkoja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Laajempia suomalaisia asuinpaikkoja, joissa on sovellettu suoarkeologisia tutkimusmenetelmiä, ovat esimerkiksi Järvensuon kivi- ja varhaismetallikauden asuinpaikka (Humppila), Silmäkenevan muinaisjärven rannan asuinpaikat (Riihimäki), Suojoen historiallisen ajan tukikohta (Keuruu), Purkajasuon myöhäisneoliittisen kauden kalastuspaikka Kierikissä (Yli-Ii) sekä Hiidenniemen lahden varhaismetallikauden puurakenteet (Kesälahti). [1]

Koillis-Venäjän laajat joki- ja suoympäristöt Siperiaan asti ulottuvalla taigalla ovat otollisia alueita suoarkeologian kannalta. Länsimaissakin huomiota saaneet asuinpaikkojen Shigir, Vis I ja Veretje I kaivaukset ovat tuoneet arkeologiaan elävämmän kuvan mesoliittisen Venäjän kulttuurista. Myöhemmät suokaivaukset Volgan ja Okan jokilaaksoissa ovat lisänneet tietoutta Sungirin, Ienevon, Butovon, Ressetan ja Veretjen kulttuureista. Latvian Sārnaten suoasuinpaikka ja Lubāns- järven asuinpaikat sekä Liettuan Šventoji ovat Baltiassa tärkeitä suokaivauskohteita.[6]

Lounais-Engannissa Somersetin Levelsissa on tutkittu kauan laajaa suoaluetta, jonka orgaanisten aineiden talteenotossa on kehitetty talteenotto-, työskentely- ja säilytystapoja. Yhdysvalloissa paikkoja, joissa suoarkeologiaa dokumentoidaan, ovat esimerkiksi Hoko-joen kaivaukset[7] (Washington, USA), Windover[8] (Florida) ja Biderbostin kaivaus Snoqualmie-joella (Washington)[9].

Suoruumiit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tanskasta turpeennoston yhteydessä löytynyt Tollundin mies oli esiroomalaisella rautakaudella hirttämällä surmatun ja suohon upotetun miehen hyvin säilyneen suoruumiin jäännökset. Ruumiin konservointi on onnistunut hyvin ja se on yleisölle nähtävänä. Suomesta ei aivan yhtä onnekkaita löytöjä tunneta, mutta Isonkyrön Levänluhdan ruumiinosien löydökset ovat kuitenkin mielenkiintoiset. Muinaiseen lampeen haudatuja luita ja pääkalloja on ajoitettu 300 - 700- luvuille.

Suoruumiita on tavattu pääasiassa turpeenotossa ja löytöjä tunnetaan muun muassa Saksasta, Puolasta, Alankomaista, Tanskasta, Ruotsista, Norjasta, Irlannista, Englannista ja Yhdysvalloista. Kuuluisia tapauksia ovat myös Lindow’n mies ja Kennewickin mies, vaikka se löytyikin joesta.

Puuesineitä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomessa on pellonraivauksen lapiotöissä löytynyt muinaisia suksia, sauvoja, meloja, veneitä, ahkioita ja muita puusta tai kaarnasta tehtyjä esineitä. Muinaiset veneet ovat usein jääneet lammen tai lahden pohjalle, missä niitä on säilötty talven yli suojassa kuivimiselta ja halkeamiselta. Omistajan unohdettua veneen, se on peittynyt mutaan tai sedimentteihin, jotka ovat säilöneet ne vuosisadoiksi eteenpäin. Muinaisia suksia tai reenjalaksia tavattiin säilöä suonsilmäkkeissä kesän ajan kuivimiselta suojassa. Talven tultua ne vedettiin suonsilmästä esiin. Muinaisia ahkioita on tavattu soista samoista syistä kuin veneet. Monet suoesineet on myös kansantieteessä tulkittu suo- tai vesiuhreiksi tärkeän haltijan mielyttämiseksi. Suomen tapaan näitä esineitä on tavattu suolöytöinä myös Venäjällä, Ruotsissa, Norjassa, Englannissa ja Irlannissa, joissa olosuhteet ovat hyvin samanlaisia.

Muita esineitä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomesta löytyneitä muinaisia puuesineitä tunnetaan satoja, ellei jo tuhansia. Osa niistä on luetteloitu kansantieteellisen osaston kokoelmiin ja osa museoviraston kokoelmiin. Paikallismuseoiden kokoelmissa on lähes poikkeuksetta joitakin muinaisia puuesineitä, jotka paikalliset työmiehet ovat löytäneet töissänsä. Nämä ovat usein päättyneet Museoviraston kansatieteeliselle osastolle.[1] Kuuluisimpia yksittäisiä suolöytöjä ovat esimerkiksi Antrean verkko, Kirkkonummen luutuura, Rovaniemen hirvenpää, Hansonin vene ja Novgorodin tuohikirjeet.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Koivisto, Satu: Suoarkeologian haasteet ja mahdollisuudet, s. 5-15. (teoksesta Arkeologipäivät 2009). Helsinki: Suomen arkeologinen seura r.y., 2009. Teoksen verkkoversio (pdf) (viitattu 18.9.2012).
  • Kathryn N. Bernick (toim.): Hidden dimensions: The Cultural Significance of Wetland Archaeology. Vancouver, B.C., Kanada: UBC Press, 1998. ISBN 9780774806336. (Google-books linkki) (viitattu 18.9.2012). (englanniksi)
  • Menotti, F. & al.: The First Lake-Dwellers of Lithuania: Late Bronze Age Pile Settlements on Lake Luokesas. Oxford Journal Of Archaeology, 2005, 24. vsk, nro 4, s. 381–403. Oxford, Englanti: Blackwell Publishing Ltd.. ISSN 0262-5253. Artikkelin verkkoversio (pdf) Viitattu 18.9.2012. (englanniksi)
  • Bērziņšš, Valdis: Sārnate: Living by a coastal lake during the East Baltic Neolithic. (väitös). Oulu: Oulun yliopisto, 2008. ISBN 978-951-42-8941-5. Teoksen verkkoversio (pdf) (viitattu 19.8.2012). (englanniksi)

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h Koivisto, Satu: Suoarkeologian haasteet ja mahdollisuudet, 2009
  2. Museibyrån: JETTBÖLE
  3. Management of wetland archaeological sites in New Zealand
  4. Curci, Jessica: The Reburial of Waterlogged Archaeological Wood in Wet Environments. Technical Briefs in Historical Archaeology, 2006, 1. vsk, nro 1, s. 21-25. California, USA: Society for Historical Archaeology. ISSN 1940-6894. [Society for Historical Archaeology Artikkelin verkkoversio] (pdf) Viitattu 19.9.2012. (englanniksi)
  5. Take Care of Material
  6. Bērziņšš, Valdis (2008), ss. 407 - 414
  7. Dale R. Croes: Welcome to the Hoko River Digital Image Archive
  8. Richardson, Joseph L.: The Windover Archaeological Research Project (kirjan ja kohteen esittely) 1997. Titusville, Florida, USA: North Brevard Business Directory. Viitattu 19.9.2012. (englanniksi)
  9. Biderbostin kaivaus: Yleisösivut

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Stone Age Bogs: [1], suoarkeologian kohteita.
  • Heinonen, J. 2005. Mass conservation of waterlogged wood in the field and laboratory. Meddelelser om konservering 2, 14-21.
  • Marius Iršėnas: Antrophomorphic and zoomorphic Stone Age Art in Lithuania, and its archaeological Cultural Context. Archaeologia Baltica, 2010, nro 13, s. 175-190. Klaipėda, Liettua: Klaipėda University. ISSN 1392-5520. Artikkelin verkkoversio (pdf) Viitattu 15.10.2012. (englanniksi)
  • Turun yliopisto (Pro Gradu, nro 452): Saaranen, Elina: Aarteita mudasta - suoarkeologinen tutkimus Suomessa ja maailmalla. 17.3.2003.