Yleisöarkeologia
Yleisöarkeologia tai yhteisöarkeologia on arkeologian suuntaus, joka keskittyy arkeologisen tiedon ja tutkimuksen jakamiseen ammattilaisten ja arkeologiasta kiinnostuneen yleisön välillä. Tyypillinen yleisöarkeologian toimintamalli on yleisökaivaukset, joihin yleensä kuka tahansa voi osallistua arkeologien ohjauksessa ilman aiempaa kokemusta kenttätöistä. Tällaisista yleisökaivauksista on tullut Suomessa vakiintunutta toimintaa 2000-luvulla, ja niitä järjestetään vuosittain.[1] Yleisöarkeologia voi olla kuitenkin muutakin kuin arkeologisiin kenttätöihin osallistumista, kuten erilaisia työpajoja tai vapaaehtoisten tekemää arkeologisten löytöjen putsaamista ja luettelointia yhdessä arkeologien kanssa.[2]
Yleisöarkeologiassa yleisö voi auttaa ammattilaisia arkeologisessa tiedontuottamisessa, mutta yleisöarkeologialla on myös useita positiivisia vaikutuksia yksilöiden ja yhteisöjen hyvinvointiin: yleisöarkeologiseen toimintaan osallistuminen voi lisätä osallistujuen kuuluvuuden tunnetta omalle kotiseudulleen, ja kaivauksiin osallistuminen voi lisätä esimerkiksi merkityksen kokemusta.[3][2]
Yleisö- vai yhteisöarkeologia?[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Yleisöarkeologia on suuntauksena syntynyt Isossa-Britanniassa 1980-luvulla, ja 1990-luvulta lähtien arkeologit ovat toteuttaneet Suomessakin yleisöarkeologiaksi miellettyä toimintaa.[4] Yleisöarkeologian historian takia suuntaukseen liittyy englannin kielestä johtuva terminologinen haaste: englanniksi yleisöarkeologiasta käytetään osittain päällekkäisiä ja osittain erimerkityksisiä käsitteitä public archaeology ja community archaeology, joista ensimmäinen korostaa suuntauksen yleisön suuntaan avointa luonnetta ja jälkimmäinen sitä tosiasiaa, että yleisöarkeologian osallistujat ovat yleensä olemassa olevia yhteisöjä, joiden kanssa arkeologit toimivat. Englanninkielisessä maailmassa public archaeology hahmotetaan usein kattokäsitteeksi kaikelle arkeologian ja yleisön vuorovaikutukselle, kun taas community archaeologylla tarkoitetaan usein rajatummille yleisöille suunnattua kohdistettua arkeologista toimintaa. Yhdysvalloissa taas termillä public archaeology ei tarkoiteta ollenkaan yleisöarkeologiaa vaan julkista arkeologiaa, siis kulttuuriperintöhallintoa.[2] Suomeksi vastaavat termit ovat yleisöarkeologia ja yhteisöarkeologia, ja yleensä niitä käytetään täysin rinnakkain. Suomenkielisessä kirjallisuudessa näillä kahdella termillä on kuitenkin nähty merkitysero niin, että yleisöarkeologia tarkoittaa kaikkea yhteiskunnassa tapahtuvaa arkeologista viestintää ja vuorovaikutusta, kun taas yhteisöarkeologia tarkoittaa rajatummin tietylle yleisölle kohdistettua arkeologista viestintää.[1] Suomeksi voidaan käyttää myös käsitettä osallistava arkeologia.[1]
Esimerkkejä yleisöarkeologisista hankkeista Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Suomessa yleisöarkeologisia kaivauksia on tehty etenkin historiallisen ajan kaupunkikohteissa ja maaseudulla kivikauden ja rautakauden kohteilla. Esihistoriallisia yleisökaivaushankkeita Suomessa ovat olleet muun muassa Laitilan Vainionmäen merovingiaikaisen polttokenttäkalmiston tutkimushanke, Pirkkalan Tursiannotkon viikinkiaikaisen asuinpaikan kaivaukset sekä Yli-Iin Kierikin vuonna 2005 aloitetut kivikautisen asuinpaikan kaivaukset.[1]
Esimerkkejä historiallisen ajan yleisökaivauksista ovat yleisön osallistuminen Varhainen Turku -hankkeen kaivauksiin 2004 ja 2005 sekä vuodesta 2017 jatkunut Aboa Vetus Ars Nova -museon yleisöarkeologia- ja vapaaehtoistoiminta, Kangasniemen terveyslähteen yleisö- ja koululaiskaivaukset, Mankbyn keskiaikaisen kylätontin tutkimukset Espoossa sekä Inarin II maailmansodan aikaisen sotilassairaalan tutkimukset.[1]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Aalto, Ilari: Possibilities of public excavations in the urban context. Fennoscandia Archaeologica XXXVIII, 2020, s. 147–164. Artikkelin verkkoversio.
- Moilanen, Ulla; Jokela, Janna; Siltainsuu, Jenni; Aalto, Ilari; Koivisto, Andreas; Viljanmaa, Sami & Näränen, Jari: Yleisökaivauksen suunnittelun ja toteutuksen hyvät käytännöt. Muinaistutkija 3/2019, 2019, s. 2–17. Artikkelin verkkoversio.