Neuvosto-Venäjä

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Hakusana ”Venäjän sosialistinen neuvostotasavalta” ohjaa tänne. Neuvostoliittoon kuuluneesta neuvostotasavallasta kerrotaan artikkelissa Venäjän sosialistinen federatiivinen neuvostotasavalta.
Neuvosto-Venäjä
Российская Социалистическая Федеративная Советская Республика
Rossijskaja Sotsialistitšeskaja Federativnaja Sovetskaja Respublika
1917–1922
Neuvosto-Venäjän lippu vuodelta 1918. Lipussa lyhenne РСФСР, RSFSR kyrillisin kirjaimin Neuvosto-Venäjän vaakuna
lippu (1918) vaakuna (1918)

Neuvosto-Venäjän hallitsema alue loppuvuonna 1922.
Neuvosto-Venäjän hallitsema alue loppuvuonna 1922.

Valtiomuoto sosialistinen neuvostotasavalta
Valtionpäämies kansankomissaarien neuvoston puheenjohtaja Vladimir Iljitš Lenin
Pääkaupunki Pietari (vuoteen 1918)
Moskova (vuodesta 1918)
Kielet venäjä
Valuutta sovznak
Edeltäjä  Venäjän tasavalta1
Seuraaja  Neuvostoliitto2

1 Venäjä oli väliaikaisen hallituksen hallitsema tasavalta bolševikkien kaapatessa vallan.
2 Juridisesti Venäjän sosialistinen federatiivinen neuvostotasavalta jatkoi olemassaoloaan Neuvostoliiton osavaltiona.

Neuvosto-Venäjä (ven. Советская Россия, Sovetskaja Rossija, virallinen nimi Venäjän sosialistinen federatiivinen neuvostotasavalta (SFNT), ven. Российская Социалистическая Федеративная Советская Республика, Rossiiskaja sotsialistitseskaja federativnaja sovetskaja respublika) on nimitys bolševikkien hallitsemasta Venäjästä ennen Neuvostoliiton perustamista.[1] Neuvosto-Venäjän voidaan katsoa syntyneen lokakuun vallankumouksessa 7. marraskuuta (J: 25. lokakuuta) 1917 ja lakanneen itsenäisenä valtiona olemasta Neuvostoliiton syntyessä 30. joulukuuta 1922.[2][3] Neuvostoliitto muodostettiin Neuvosto-Venäjästä ja sen ympärille perustetuista pienemmistä neuvostotasavalloista.[4]

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Neuvostovaltion synty[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Helmikuun vallankumous[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Helmikuun vallankumous

Vuoteen 1917 tultaessa ensimmäinen maailmansota oli maksanut Venäjän keisarikunnalle jo yli miljoonan ihmisen hengen. Sotaväsymys, raskaat tappiot ja tyytymättömyys kansasta vieraantuneeseen keisariin olivat sytykkeinä vallankumouksen syttymiselle.[5][1][6] Talvi oli myös poikkeuksellisen ankara, elintarvikkeiden lisäksi suurimmissa teollisuuskeskuksissa alkoi olla pulaa lämmitykseen tarvittavasta polttoaineesta. Tyytymättömyys ajoi työläiset barrikadeille tammikuussa 1917. Lakkoilu kiihtyi ja huipentui helmikuun lopulla yleislakoksi. Keisari Nikolai II määräsi Pietarin sotilaspiirin päällikön lopettamaan levottomuudet kaikin käytettävissä olevin keinoin. Kasakat avasivat tulen kohti väkijoukkoa ja tilanne näytti hetkeksi rauhoittuvan. Tästä rohkaistuneena Nikolai hajoitti duuman. Tilanteen rauhoittuminen osoittautui harhaksi, sillä Pietarin varuskunta nousi kapinaan ja siirtyi työväestön puolelle.[1][6]

Vallankumouksellisia Pietarissa 1917.

Tässä vaiheessa duuma kieltäytyi hajaantumasta ja yritti järjestäytyä tilanteen rauhoittavaksi voimaksi, sillä duumassa katsottiin että tämän tekisi muussa tapauksessa joku muu. Toiseksi erilliseksi valtaa tavoittelevaksi ryhmäksi nousi työväen- ja sotilasedustajien neuvosto. Sen johdossa olivat puheenjohtaja Nikolai Tšheidze ja varapuheenjohtaja Aleksandr Kerenski.[1][6]

Nikolai II pakeni tilanteen kärjistyttyä Pietarista, mutta hänen matkansa katkesi jo Pihkovassa, missä kapinoivat rautatieläiset eivät suostuneet päästämään junaa läpi.[1][6] Nikolain kenraalit totesivat keisarille, että tältä puuttui kansan tuki ja kehottivat tätä tekemään johtopäätöksensä. 2. maaliskuuta Nikolai II luovutti vallan veljelleen Mihail Aleksandrovitšille, mutta tämä kieltäytyi ottamasta valtaa vastaan.[6] Nikolai II perheineen suljettiin Pietarin kupeessa sijainneeseen Tsarskoje Seloon. Romanov-dynastian 300 vuotta kestänyt itsevaltiuden aika oli päättynyt.[5][1]

Tasavallan aika ja bolševikkien nousu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Samana päivänä kun Nikolai II luopui vallasta, duuman väliaikainen komitea ja neuvostojen toimeenpaneva komitea perustivat yhdessä väliaikaishallituksen. Hallituksen johtoon tuli ruhtinas Georgi Lvov, mutta sen näkyvimmät hahmot olivat ulkoministeri Pavel Miljukov ja oikeusministeri Aleksandr Kerenski. Kerenskin hyväksyminen hallitukseen oli pyrkimys luoda yhteistyötä Pietarin neuvoston kanssa. Kerenski toimi hallituksessa ikään kuin neuvoston agenttina valvomassa hallituksen politiikkaa. Hänen asemansa hallinnossa oli vahva ja häntä pidettiin väliaikaisen hallituksen todellisena pääministerinä. Lvovin hallituksen oli tarkoitus olla väliaikainen, ja sen tuli jättää paikkansa vaalien jälkeen, mutta vaalit lykättiin marraskuuhun 1917.[1]

Helmikuun vallankumous oli pikemminkin itsestään tapahtunut keisarinvallan luhistuminen kuin aktiivinen vallankumous.[1] Vallankumous muutti Venäjän tasavallaksi ja se jätti jälkeensä kaksi kilpailevaa poliittista instituutiota, väliaikaisen hallituksen ja Pietarin neuvoston.[1][6]

Väliaikainen hallitus julisti ensimmäiseksi voimaan kansalaisten perusoikeudet, poisti kuolemanrangaistuksen ja vapautti poliittiset vangit. Vähemmistökansojen sorto lopetettiin ja muun muassa Suomelle palautettiin maaliskuun manifestilla siltä 1899 viedyt oikeudet.[1]

Ensimmäinen maailmansota jatkui edelleen ja aiheutti suuria sotilaallisia ja taloudellisia tappioita. Väliaikainen hallitus ei kuitenkaan halunnut vetäytyä sodasta, vaan ilmoitti jatkavansa sitä voittoon saakka. Sen liittolaiset Yhdysvallat, Iso-Britannia, Ranska ja Italia tunnustivat nopeasti väliaikaisen hallituksen laillisuuden pitääkseen Venäjän edelleen sodassa. Ne myös uskoivat, että Venäjä oli kehittymässä kohti demokraattista yhteiskuntajärjestystä.[1]

Väliaikaisen hallituksen sotapolitiikka kiristi sen välejä neuvostoihin. Neuvostot vaativat luopumista valloituspolitiikasta ja rauhansopimuksen solmimista ilman aluemuutoksia ja sotakorvauksia.[1] Sodan vastaiset mielenosoitukset jatkuivat, rauhoittaakseen tilannetta väliaikaishallitus joutui tekemään myönnytyksiä neuvostoille ja Kerenski nimettiin sotaministeriksi.[1][6]

Helmikuun vallankumous mahdollisti myös bolševikkien laillisen toiminnan.[7] Heidän johtajansa Vladimir Lenin oli ollut maanpaossa vuodesta 1907 saakka, mutta huhtikuussa 1917 hän palasi Pietariin. Maahan palattuaan hän toi julki puolueensa lähiajan ohjelman, niin kutsutut huhtikuun teesit. Niissä vaadittiin sodan lopettamista välittömästi, yksityisen maan takavarikointia ja pankkien sosialisoimista. Väliaikaiselta hallitukselta oli vedettävä pois kaikki tuki ja oli muodostettava neuvostojen tasavalta.[7][8] Lenin kuitenkin tiedosti, etteivät bolševikit kykenisi ottamaan valtaa haltuunsa ennen kuin kansanjoukot olisi saatu bolševikkien puolelle.[7] Kansanjoukkojen tuen saadakseen bolševikit ryhtyivät levittämään propagandaa, jossa vaadittiin leipää, maata ja rauhaa sekä vallan siirtämistä neuvostoille. Bolševikkien propaganda tarjosi sodasta kärsivälle kansalle juuri sitä, mitä se oli vailla.[7][8] Huolimatta iskevästä propagandasta bolševikkien kannatus neuvostoissa oli pientä. Kesäkuussa 1917 pidetyn ensimmäisen yleisvenäläisen neuvostokongressin bolševikkiedustus oli vielä vaatimatonta sosialistivallankumouksellisiin ja menševikkeihin verrattuna.[7]

Väliaikainen hallitus yritti vahvistaa valtaansa kansan silmissä sotamenestyksen avulla. Sotaministeri Kerenski lähti itse rintamalle nostattamaan mielialaa ja ehkäistäkseen sotilaiden riveissä kytevää kapinamieltä. Venäjän armeija suoritti kesäkuussa Itävalta-Unkarin vastaisella rintamalla niin kutsutun Kerenskin offensiivin. Sotamenestys herättikin aluksi toiveita, mutta saksalaisten tultua itävaltalaisten tueksi tilanne kehittyi keskusvaltojen eduksi.[7]

Epäonnistuminen rintamalla ja bolševikkien radikalisoitunut suuntaus toi Leninille uusia kannattajia, mikä sai aikaan työläisten ja sotilaiden vallankaappausyrityksen heinäkuussa 1917.[7][6] Väliaikaisen hallituksen joukot saivat kuitenkin tilanteen hallintaansa. Bolševikkien johtajista Yhdysvalloista maanpaosta palannut Lev Trotski sekä Lev Kamenev pidätettiin ja bolševikkien puoluetoimisto suljettiin. Leninin onnistui paeta Suomeen.[7][9] Bolševikkien vallankumous oli heidän kannaltaan alkanut liian aikaisin. Tapaus johti väliaikaisen hallituksen sisäiseen kriisiin ja Lvov erosi sen johdosta. Pääministerin tehtävät siirrettiin Kerenskille. Maa ajautui kuitenkin yhä suurempaan kaaokseen, kun väliaikainen hallitus ei kyennyt ratkaisemaan maan perusongelmia. Teollisuustuotanto ja rautateiden kuljetuskyky olivat romahtaneet ja valtion kassa oli tyhjä. Bolševikkien propagandasta innostuneet talonpojat turvautuivat edelleen väkivallantekoihin ja rajoittivat elintarviketoimituksia kaupunkeihin.[7]

Väliaikaishallitus näytti kukistaneen bolševikkien kapinan, mutta uusi uhka tuli nyt oikeiston taholta. Tätä vallankaappaushanketta johti kenraali Lavr Kornilov, josta oli tehty armeijan ylipäällikkö epäonnistuneen Kerenskin offensiivin jälkeen. Keskustaan ja maltilliseen vasemmistoon nojanneen hallituksen katsottiin olevan kyvytön toimimaan, jolloin sotilasdiktatuurin katsottiin olevan ratkaisu maan asioihin. Kun Kornilovin joukot aloittivat marssinsa kohti Pietaria, Kerenski joutui kääntymään radikaalin vasemmiston puoleen, jonka hän oli juuri pari viikkoa aiemmin nujertanut.[7] Vangittuja bolševikkijohtajia vapautettiin ja bolševikeille myötämieliset rautatietyöläiset estivät Kornilovin joukkojen etenemisen. Kornilovin vallankaappausyritys epäonnistui ja hän joutui antautumaan hallituksen joukoille.[7][6] Välikohtaus näytti kuitenkin sen, että hallitus ei kyennyt toimimaan ilman että se liittoutuisi jommankumman äärisiiven kanssa. Kun Kerenski joutui kutsumaan bolševikit apuun, hän menetti pelin.[7]

Lokakuun vallankumous[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Lokakuun vallankumous
Bolševikkien puoluekokous 1920. Pöydän äärellä vasemmalta myötäpäivään Enukidze, Kalinin, Buharin, Tomski, Laševitš, Kamenev, Preobraženski, Serebrjakov, Lenin ja Rykov.
Trotski, Lenin ja Kamenev vuonna 1919.

Bolševikkien aseman vahvistuminen näkyi välittömästi siinä, että Leninin vaatimukset kovenivat. Vaatimus ”kaikki valta neuvostoille” tarkoitti nyt vallan siirtämistä bolševikeille. Syyskuussa 1917 bolševikkien suosio oli kasvanut siinä määrin, että he saivat enemmistön Pietarin ja Moskovan, sekä pian myös muidenkin tärkeiden kaupunkien neuvostoissa. Lenin oli yhä pakosalla Suomessa, mistä käsin hän kirjoitti puolueensa keskuskomitealle, että nyt oli aika ottaa valta bolševikkien haltuun aseellisen kapinan avulla. Lenin saapui ratkaisevaan bolševikkien keskuskomitean kokoukseen lokakuussa 1917. Pietarin neuvoston toimeenpaneva komitea perusti sotilaallisen vallankumouskomitean, jonka puheenjohtajaksi tuli Lev Trotski. Bolševikit olivat saaneet haltuunsa myös Pietarin varuskunnan, jonka edustajat ilmoittivat, että armeija noudattaa käskyjä vain, jotka Trotskin johtama vallankumouskomitea on allekirjoituksellaan vahvistanut.[10]

Väliaikaisen hallituksen joukot kävivät vastaiskuun vasta myöhään, 24. lokakuuta, jolloin sen joukot miehittivät bolševikkien Rabotši put -lehden kirjapainon. Tämä antoi Trotskin vallankumouskomitealle sen tarvitseman syyn tarttua aseisiin ja Trotskin johtamat yksiköt aloittivat Pietarin strategisesti merkittävien kohteiden miehittämisen. Vastarinta oli vähäistä, ja elämä Pietarissa sujui lähes tavanomaisissa merkeissä. Viimeisenä vallattiin Talvipalatsi, jossa olleet väliaikaisen hallituksen jäsenet vangittiin.[10] Kerenski oli ehtinyt paeta Yhdysvaltain lähetystön tuella.[10][11]

Bolševikit olivat saaneet hallintaansa Pietarin ja Moskovan, mutta heidän valtansa ei juuri ulottunut muualle Venäjälle. Länsimaat suhtautuivat Leniniin vihamielisesti ja Venäjän sisällä oli myös vastavallankumouksellisia aineksia. Lenin torjui demokraattiset periaatteet, mikä karkotti myös mahdolliset liittolaiset, kuten sosialistivallankumoukselliset ja menševikit. Bolševikkien valta oli vielä siinä määrin heikko, että he saivat joulukuun 1917 neuvoston vaaleissa vain 101 paikkaa 707:stä.[11] Bolševikit tiedostivat valtansa kapeuden ja vasta näiden vastarintojen nujertaminen tulisi ratkaisemaan lokakuun vallankumouksen onnistumisen. Vastavallankumouksellisten paljastamiseksi bolševikit perustivat erikoiskomission, Tšekan. Sen johtoon nimettiin Feliks Dzeržinski. Tšeka ryhtyi harjoittamaan väkivaltaa ja terroria ja se ryhtyi puhdistamaan hallintokoneistoa.[10][11]

Neuvostohallituksen ensimmäisiä toimia oli lehdistön vapauden rajoittaminen. Marraskuussa 1917 lähes kaikki ei-bolševistiset lehdet lakkautettiin. Suuri ongelma oli saada maan talous jälleen jaloilleen siitä tilasta, johon yhä jatkuva ensimmäinen maailmansota oli sen ajanut. Talonpojat jarruttivat edelleen kaupunkien elintarvikelähetyksiä ja bolševikeille oli suuri ongelma se, että suurimmaksi osaksi talonpoikaisväestö kannatti sosialistivallankumouksellisia. Bolševikit eivät kyenneet saamaan heitä väkivalloin puolelleen, joten oli turvauduttava taktikointiin; bolševikit liittoutuivat sosialistivallankumouksellisten vasemmistosiiven kanssa, jolloin he saivat muodostettua koalition, jolla oli kokouksessa enemmistö.[10]

Lopulliseksi ratkaisuksi muodostui Venäjän perustuslakia säätävä kansalliskokous, jonka koollekutsumisesta jo väliaikainen hallitus oli päättänyt. Marraskuun lopulla pidettyjen vaalien tulos oli bolševikeille epäedullinen. 5. tammikuuta 1918 kansalliskokous kokoontui Taurian palatsissa, jonka suojaksi Lenin oli hälyttänyt bolševikkeja tukevia sotilaita. Kokouksen lopulta käynnistyttyä bolševikit halusivat ensiksi käsiteltäväksi heidän julistuksensa valtiovallan ottamisesta välittömästi neuvostoille. Vaatimus torjuttiin ja bolševikit ja vasemmistososialistivallankumoukselliset poistuivat salista. Kokousta oli määrä jatkaa seuraavana päivänä, mutta bolševikkeja kannattaneet armeijan joukot estivät heidän kannaltaan hankalan kokouksen jatkamisen. Kansankomissaarien neuvosto antoi samana päivänä dekreetin perustavan kokouksen hajottamisesta. Lenin tähdensi, että ”perustuslakia säätävän kansalliskokouksen hajottaminen merkitsee demokratian ajatuksen täydellistä ja avointa syrjäyttämistä diktatuurin ajatuksen tieltä”. Bolševikkien dekreettiä ei kansalliskokous ottanut käsiteltäväkseen, mutta heidän onnistui saada se hyväksytyksi yleisvenäläisen neuvostokongressin tuella, tietenkin ilman juridista oikeutta. Venäjä julistettiin Leninin dekreetin perusteella työläisten, sotilaiden ja talonpoikien edustajien neuvostojen tasavallaksi. Korkeinta valtaa Neuvosto-Venäjällä käytti neuvostojen yleisvenäläinen edustajakokous.[12]

Neuvostokongressi pyrki irroittamaan maan ensimmäisestä maailmansodasta. Lenin halusi ryhtyä rauhanneuvotteluihin keskusvaltojen kanssa, mutta muille ympärysvalloille tämä ei käynyt, sillä ne pitivät Venäjän uutta hallitusta laittomana ja kieltäytyivät yhteistyöstä. Suhteita hiersi myös se, että Neuvosto-Venäjän hallitus ilmoitti, ettei se aio vastata länsivaltojen Venäjän keisarikunnalle antamista suurista lainoista. Muiden vastatessa kieltävästi, Neuvosto-Venäjä lähti Trotskin johtamana yksin hakemaan erillisrauhaa keskusvaltojen kanssa. Keskusvallat vaativat, että Venäjä luopuisi Saksan miehittämistä reuna-alueista, joihin kuuluivat Puola, Liettua ja Kuurinmaa. Näiden lisäksi Ukrainan kansantasavalta vaati täyttä irtautumista Neuvosto-Venäjästä, ja tätä vaatimusta keskusvallat tukivat.[13]

Keskusvaltojen rauhanehdot olivat Neuvosto-Venäjän kannalta ankarat, ja bolševikit eivät antaneet niihin vastausta, vaan he yrittivät pelata aikaa uskoen siihen, että keskusvaltojen ja myös ympärysvaltojen työväenpuolueet nousisivat kapinaan. Saksa kyllästyi lopulta odottamaan Neuvosto-Venäjän vastausta ja esitti rauhanehtonsa uhkavaatimuksena. Trotski vastasi tähän että Neuvosto-Venäjä ei hyväksy rauhanehtoja, mutta julisti sotatilan päättyneeksi. Saksa vastasi tähän aloittamalla helmikuussa 1918 hyökkäyksen Baltian keski- ja pohjoisosiin. Kuun loppuun mennessä Liivinmaa ja Viro olivat saksalaisten miehittämät.[13]

Saksan hyökkäys ja eteneminen Narvajoelle asti pakotti bolševikit palaamaan neuvottelupöytään ja taipumaan Saksan rauhanehtoihin. Bolševikkien omien vallankumouksellisten saavutusten säilyttämiseksi Neuvosto-Venäjän oli taivuttava Brest-Litovskin rauhansopimuksen ehtoihin. Maaliskuun 3. päivänä solmittu Brest-Litovskin rauha oli Neuvosto-Venäjälle raskas: keskusvaltojen vaatimuksesta bolševikit joutuivat tunnustamaan Viron, Latvian, Liettuan ja Puolan itsenäisyyden, vetämään joukkonsa Suomesta ja tunnustamaan Ukrainan irtaantumisen Neuvosto-Venäjästä.[13] Kaukasuksella alueita luovutettiin Turkille.[6] Rauhanehtojen myötä Venäjä menetti neljänneksen väestöstään ja viljelykelpoisesta maastaan ja rautateistään, sekä yli 70 prosenttia rautateollisuudestaan ja hiilikaivoksistaan.[13] Uusi rajalinja oli myös vaarallisen lähellä pääkaupunki Pietaria, joten pääkaupunki päätettiin siirtää Moskovaan.[6]

Sekasorron vuodet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kohti sisällissotaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Brest-Litovskin sopimusta puitiin bolševikkien puoluekokouksessa rauhansopimuksen solmimisen jälkeen.[13] Leninin linja oli, että rauhanehtoihin oli taivuttava, jotta voitiin turvata juuri muodostuneen neuvostojen maan ensiaskeleet.[6] Bolševikkien kanssa liitossa olleet vasemmistososialistivallankumoukselliset eivät jakaneet tätä näkemystä, vaan erosivat kansankomissaarien neuvostosta, joka jäi samalla yksin bolševikkien haltuun. Tämän eron myötä bolševikkien sosiaalidemokraattisen työväenpuolueen nimi muutettiin muotoon Venäjän kommunistinen puolue (bolševikit). Maan hallinto siirrettiin samalla Moskovaan, sillä saksalaisten edettyä Narvajoelle asti, he olivat jo vaarallisen lähellä Pietaria. Välirikko vasemmistososialistivallankumouksellisten kanssa aiheutti sen, että bolševikit saivat heistä vaarallisen sisäpoliittisen uhan. Välienselvittely kehkeytyi aseelliseksi yhteenotoksi heinäkuussa 1918, kun vasemmistososialistivallankumoukselliset murhasivat Saksan suurlähettilään Wilhelm von Mirbachin, tavoitteenaan synnyttää sota Saksan ja bolševikkihallinnon välille. Vasemmistososialistivallankumouksellisten kapina saatiin kesän 1918 aikana tukahdutettua, minkä jälkeen maan kongressi oli kokonaisuudessaan bolševikkien kommunistipuolueen hallussa.[13]

Rauhansopimuksen hyväksymisen jälkeisinä kuukausina Neuvosto-Venäjä ajautui yhä kasvavaan sekasortoon. Bolševikkejä vastustaneet oppositiovoimat alkoivat perustaa vastarintakeskuksia Siperiaan ja maan eteläosiin. Antikommunistiset joukot järjestäytyivät valkokaarteiksi, jotka pyrkivät syöksemään bolševikit vallasta.[6] Lisäksi bolševikit joutuivat taistelemaan ulkomaiden interventiota vastaan. Venäjän entiset liittolaiset Ranska, Iso-Britannia ja Yhdysvallat eivät hyväksyneet Neuvosto-Venäjän kommunistista hallintoa ja antoivat tukensa Venäjän sisällissodassa bolševikkeja vastustaneille valkoisille.[14] Ulkovaltojen sekaantumisen syy oli, että Venäjän irtaantuminen sodasta lisäsi niiden sotilaallista rasitusta[14], kun taas oikeistolaiset olivat taipuvaisia jatkamaan Saksan vastaista sotaa liittolaistensa rinnalla.[13] Leninin hallinto ei myöskään katsonut olevansa vastuussa keisarivallan aikana otetuista ulkomaisista lainoista. Lisäksi Murmanskissa, Arkangelissa ja Vladivostokissa oli varastoituna runsaasti länsivaltojen toimittamaa sotamateriaalia, jonka ei haluttu joutuvan bolševikkien käsiin. Bolševikkien vallassapysymistaistelu alkoi muuttua sisällissodaksi.[14]

Näitä uhkia torjumaan perustettiin vuoden 1918 alussa työläisten ja talonpoikien puna-armeija. Sen johtoon nimettiin Lev Trotski. Puna-armeijan perustamiseksi maahan määrättiin yleinen asevelvollisuus. Pätevän upseeriston värväämiseksi armeijaan hyväksyttiin vanhan keisarillisen armeijan upseereita. Vuoden 1918 lopulla puna-armeijaan kuului jo miljoona miestä.[14]

Venäjän sisällissota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Bolševikkien hallitsemat alueet. Sininen: 1918. Keltainen: 1919. Punainen: 1921.

Merkittävä tekijä Venäjän sisällissodan puhkeamisessa oli Tšekkoslovakian legioona. Ensimmäisessä maailmansodassa Itävalta-Unkarin armeijassa oli palvellut runsaasti tšekkejä, joita joutui runsaasti Venäjän sotavangeiksi. Tšekeistä muodostettiin Venäjällä oma joukko-osastonsa, joka taisteli Venäjän rinnalla keskusvaltoja vastaan. Tšekkilegioonan motiivina oli saada ympärysvaltojen tuki Tšekkoslovakian itsenäistymiseen Itävalta-Unkarista.[14][15] Kun Neuvosto-Venäjä teki rauhan keskusvaltojen kanssa keväällä 1918, tšekkilegioona jäi toimettomaksi ja vaati päästä Venäjältä jatkamaan taistelua Saksan länsirintamalle. Ensimmäisen maailmansodan yhä jatkuessa, reitti Länsi-Eurooppaan kulki Siperian rataa pitkin Tyynellemerelle ja Panaman kanavan kautta Atlantin yli Eurooppaan. Koska Venäjän keisarillinen armeija oli hajonnut ja puna-armeijaa oltiin vasta muodostamassa, oli 40 000 miehen vahvuinen tšekkilegioona vahvin sotilasjoukko koko Venäjällä. Bolševikit tiedostivat tšekit mahdolliseksi uhaksi ja Trotski antoi käskyn riisua legioona aseista. Tšekit nousivat kapinaan bolševikkeja vastaan ja liittyivät tukemaan Venäjän valkoista armeijaa. Tšekit ottivat Siperian radan haltuunsa ja valloittivat kaupungin toisensa jälkeen, mikä synnytti itään bolševikkien vastaisen rintaman, kun useisiin kaupunkeihin perustettiin valkoisten johtama hallitus.[14]

Tšekkien tuella merkittävimmäksi valkoisten johtohahmoksi nousi Aleksandr Koltšak, jonka komennossa oli 100 000 sotilaan armeija.[14] Tšekit ja valkoiset venäläiset saivat tuekseen Ranskan, Ison-Britannian ja Yhdysvaltojen joukot, kun britit nousivat maihin Murmanskissa ja Arkangelissa, Ranska lähetti joukkonsa Mustallemerelle ja amerikkalaiset nousivat maihin Kaukoidässä.[15][14] Näiden rinnalle liittyivät myös japanilaiset. Toisin kuin muita, Japania ei motivoinut poliittinen ideologia vaan halu hyödyntää Venäjän heikkoutta ja saada Siperia hallintaansa.[15]

Kesällä 1918 bolševikkien hallitus oli jo ahtaalla joka suunnalta etenevien vihollisten vuoksi. Neuvostojen hallinnassa oli vain Venäjän keskinen alue. Bolševikit uskoivat, että valkoisten tavoitteena oli vapauttaa Jekaterinburgissa vangittuna oleva Nikolai II perheineen ja nostaa tämä keulakuvakseen. Kun valkoiset lähestyivät Jekaterinburgia, bolševikit murhasivat Nikolain perheineen heinäkuussa 1918.[15][14] Murhapäätöksen tekijästä ei ole varmuutta.[15]

Bolševismin vastaisen Siperian armeijan sotilaita vuonna 1919.

Bolševikit saivat kesän 1918 loppuun mennessä vahvistettua puna-armeijaa siinä määrin, että se kykeni työntämään valkoisten armeijat Uralvuorten itäpuolelle. Merkittävän käänteen Venäjän sisällissotaan aiheutti myös Saksan vallankumous. Saksa vetäytyi vallankumouksen jälkeen Baltiasta ja Ukrainasta, minkä jälkeen Neuvosto-Venäjä irtisanoutui Brest-Litovskin rauhansopimuksesta ja aloitti etenemisen saksalaisilta jääneille alueille. Saksan vetäytyminen vapautti myös länsivaltojen joukkoja enemmän siirrettäväksi Venäjälle valkoisten tueksi. Iso-Britannia tuki aseellisesti Etelä-Venäjällä toiminutta kenraali Anton Denikiniä ja tunnusti Omskissa toimineen Koltšakin johtaman hallituksen.[14]

Vuonna 1919 länsivaltojen Venäjän-politiikka kuitenkin muuttui. Isossa-Britanniassa ja Ranskassa kotimaiden oppositio teki Venäjälle suuntautuneesta interventiosta epäsuositun.[14][16] Myös sotilaat olivat väsyneitä sotaan ja joukoissa alkoi nousta kapinamieli. Ranska vetäytyi Ukrainasta 1919, jolloin puna-armeija pääsi miehittämään sen. Vaikka länsivaltojen interventio sinänsä loppui, ne kuitenkin jatkoivat Koltšakin ja Denikinin valkoisten joukkojen tukemista.[14] Bolševikkeja idästä uhanneen Koltšakin ja etelästä uhanneen Denikinin lisäksi kolmas suuri valkoinen armeija oli kenraali Nikolai Judenitšin johtama joukko-osasto, joka oli hyökkäämässä Pietariin Viron suunnalta. Judenitš yritti taivutella myös Suomen mukaan hyökkäykseen, mistä suomalaiset kuitenkin kieltäytyivät. Myöhemmin Lenin totesi, että bolševikkien tilanne oli niin kriittinen, että Suomen apu olisi riittänyt ratkaisemaan Pietarin kohtalon valkoisten hyväksi.[14]

Wrangelin laivasto vetäytyy Krimiltä ja pakenee Turkkiin.

Syksy 1919 oli käänteentekevä sodan kulun kannalta. Bolševikkien puna-armeija valloitti Omskin ja Koltšakin joukkojen heikentyessä. Tämä ei ollut onnistunut saamaan venäläisväestöä puolelleen ja lisäksi armeijan ydinjoukon muodostanut tšekkilegioona oli käynyt epäluotettavaksi. Koltšak joutui vetäytymään itään ja hänet surmattiin Irkutskissa helmikuussa 1920. Länsirintamalla puna-armeija kykeni torjumaan Judenitšin armeijan hyökkäyksen Pietariin, minkä jälkeen se saattoi keskittää voimansa Denikinin johtamia eteläisiä joukkoja vastaan. Denikinin armeija kuitenkin romahti samoihin aikoihin Koltšakin joukkojen kanssa ja kesään 1920 tultaessa valkoisten joukkojen viimeiseksi tukikohdaksi oli jäänyt Krimin niemimaa. Denikin luovutti valkoisten joukkojen ylipäällikkyyden Pjotr Wrangelille keväällä 1920. Tämä pyrki vielä etenemään Etelä-Ukrainaan ja yhtymään puolalaisjoukkoihin, hyödyntäen Puolan ja Neuvosto-Venäjän välille syttynyttä sotaa. Tämä ei koskaan onnistunut, ja kun Puola ja Neuvosto-Venäjä solmivat aselevon, puna-armeija saattoi keskittyä Wrangelin johtaman valkoisen armeijan kukistamiseen. Sodan lopputaistelu käytiin Krimillä marraskuussa 1920. Ennen puna-armeijan saapumista Wrangelin oli onnistunut evakuoida Krimiltä noin 130 000 sotilasta ja siviiliä Turkkiin.[14]

Kaukoidässä yhdysvaltalaiset vetäytyivät 1920 ja japanilaiset 1922. Samalla lakkautettiin kaukoitään osittain japanilaisten tuella perustettu Kaukoidän tasavalta, joka liitettiin Neuvosto-Venäjän yhteyteen. Venäjän sisällissota oli ratkennut bolševikkien hyväksi. Sota autioitti laajoja alueita ja romahdutti maan talouden.[14] Ensimmäiseen maailmansotaan verrattuna venäläisuhrien määrä oli sisällissodassa merkittävästi suurempi. Maailmansodan aikana venäläisiä kaatuneita oli noin puolitoista miljoonaa, kun sisällissodassa kaatuneita oli yli kaksi miljoonaa. Lisäksi nälänhätä, taudit ja terrori vaativat ehkä jopa kymmenen miljoonan ihmisen hengen.[17] Merkittävänä tekijänä bolševikkien voitossa oli paitsi länsimaiden tuen loppuminen valkoisille, myös se, että bolševikkien johto oli kyvykkäämpi kuin hajanaisten valkoisten joukkojen johto.[16]

Bolševikkien talouspolitiikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Bolševikkien suurena haasteena oli myös maan taloustilanne. Tilanteen parantamiseksi Leninin hallinto teki vuonna 1918 useita sosialistisia uudistuksia, joita kutsutaan sotakommunismiksi. Tähän sisältyivät laajamittaiset kansallistamistoimet ja maatalouden pakko-otot. Sotakommunismin tulokset olivat täysin päinvastaiset. Teollisuustuotanto laski edelleen. Inflaatio teki ruplasta käytännössä arvottoman ja työntekijät saivat osan palkastaan luontoissuorituksina. Maataloustuotanto laski, koska maanviljelijöiltä takavarikoitiin kaikki, jonka katsottiin menevän yli heidän oman tarpeensa. Tämä johti siihen, että maanviljelijöillä ei enää ollut intressiä tuottaa viljaa yli oman tarpeensa ja osa pelloista jäi kylvämättä.[18][17][6]

Sotakommunismin politiikka tuli lopulliseen umpikujaan keväällä 1921. Nälästä ja kylmästä kärsineet talonpojat ja työläiset ryhtyivät avoimeen vastarintaan ja myös Pietarissa nähtiin nälkämellakoita. Merkittävin kapina syntyi Kronstadtin laivastotukikohdassa, jossa matruusit nousivat bolševikkeja vastaan.[19] Hallitus reagoi julmasti ja Trotskin johtamassa operaatiossa marsalkka Tuhatševski johti joukkoja meren jään yli kapinallisa vastaan. Satoja miehiä kuoli ja jälkeenpäin teloitettiin vielä satoja.[20] Noin 8 000 kapinallista pakeni jään yli Suomeen.[19]

Kronstadtin kapina kukistettiin, mutta se sai aikaan sen että Lenin luopui sotakommunismin politiikasta. Sen korvaajaksi hän esitti teoriansa valtionkapitalismista. Tämä toimi periaatteena uudesta NEP-talouspolitiikasta (Novaja ekonomitšeskaja politika). Uusi talouspolitiikka salli rajatun määrän yksityisyritteliäisyyttä. Sen mukaan talonpojat saivat pitää yksityisiä palstoja ja kasvattaa ruokaa voittoa saadakseen. Raskas teollisuus taas pysyi valtion hallinnassa.[20] Poliittista vapautta NEP-politiikka ei tuonut. Päinvastoin uusi politiikka muistutti kilpailevien puolueiden sosialistivallankumouksellisten ja menševikkien ohjelmaa. Näissä olosuhteissa näiden poliittisten tahojen laillinen toiminta kiellettiin.[19]

Neuvostotasavaltojen liiton synty[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hajoava imperiumi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keisarivallan loppuvuosina Venäjän imperiumiin kuului noin 130 miljoonaa alamaista, joista noin 75 miljoonaa lukeutui johonkin vähemmistökansallisuuteen. Näistä kansoista näkyvimmät asuttivat Venäjän läntisiä ja eteläisiä raja-alueita. Runsasväkisin vähemmistökansa 22 miljoonan asukkaan Ukraina. Poliittisesti omaleimaisin oli Suomen suuriruhtinaskunta, jolla oli autonominen asema. Niiden keskuudessa oli 1800-luvun puolivälistä lähtien ilmennyt nationalismia, joka tähtäsi vain oman kielen ja kulttuurin aseman parantamiseen. Separatistisia aatteita, eli halusta irtautua Venäjän vallasta, ei pääasiassa vielä ennen vuotta 1917 noussut esiin. Keskushallinto suhtautui kielteisesti kaikkiin nationalistisiin pyrkimyksiin pyrkien tukahduttamaan ne venäläistämisellä. Helmikuun vallankumous antoi vähemmistökansoille uusia toiveita.[21] Ukrainan johdolla vähemmistökansat pitivät syyskuussa 1917 Kiovassa yhteisen kongressin, joka vaati Venäjän muuttamista liittovaltioksi, joka muodostuisi eri kansojen muodostamista autonomisista tasavalloista. Huomattavimmista vähemmistökansoista Puola ja Suomi eivät olleet mukana, sillä niiden asema oli toisenlainen kuin muiden.[21]

Vasta lokakuun vallankumous ja bolševikkien valtaannousu saivat liikkeelle separatistiset liikkeet. Bolševikit esiintyivät kansojen itsemääräämisoikeuden puolesta, minkä nojalla niillä oli oikeus vapaasti erota Venäjästä. Tämä ei kuitenkaan käynnistänyt itsenäisyysvaatimuksia, vaan ne saivat liikkeelle vallitseva tilanne, vähemmistökansat halusivat eroon bolševikkien muut poliittiset puoleet tukahduttavan terrorin.[21] Suomi itsenäistyi Neuvosto-Venäjästä joulukuussa 1917, minkä bolševikkihallitus tunnusti. Tämän jälkeen Viro julistautui itsenäiseksi helmikuussa 1918, jolloin saksalaiset olivat juuri miehittäneet maan nopeuttaakseen Brest-Litovskin rauhanneuvotteluja. Myös Liettua julistautui itsenäiseksi helmikuussa. Latvia taas julistautui itsenäiseksi vasta marraskuussa 1918, jolloin saksalaisten miehitys oli päättynyt. Puola saavutti itsenäisyytensä sodan jälkeen Saksan romahdettua.[21]

Ukrainan itsenäistymisvaatimukset sen sijaan olivat bolševikeille hankalampi kysymys, sillä maata hallitsi keskusrada, joka ei tunnustanut Leninin hallitusta. Tämän vastavoimaksi bolševikkien tukijat perustivat bolševistisen hallituksen. Keskusrada kääntyi itsenäistymistaistelussaan keskusvaltojen puoleen rauhantarjouksin, minkä bolševikit pelkäsivät johtavan siihen että porvarillinen Ukraina irtautuisi Saksan tuella Neuvosto-Venäjästä. Kun menševikit tiedustelivat miksi neuvostohallitus salli Suomen itsenäistyä, mutta samaa oikeutta ei suotu Ukrainalle, bolševikkien keskuskomitean jäsen Josif Stalin totesi, että Ukrainassa toimi jo neuvostoja, joita ei muissa reunavaltioissa, kuten Puolassa ja Suomessa ollut. Missä neuvostoja jo oli, ei enää voitaisi sortua porvarilliseen parlamentarismiin. Itsenäisyyden myöntäminen muille reunavaltioille ei ollut bolševikeille itsetarkoitus, vaan keino sosialistisen vallankumouksen toteuttamiseksi maassa.[21]

Ukrainan keskusrada julisti Ukrainan kansantasavallan itsenäiseksi valtioksi tammikuussa 1918 ja Saksan tuella bolševikit ajettiin pois Kiovasta. Valko-Venäjälläkin kansallinen rada vaati täyttä itsenäisyyttä Neuvosto-Venäjästä ja maa julistautui itsenäiseksi maaliskuussa 1918, mutta ilman saksalaisten tunnustusta. Itsenäiseksi julistautui myös Transkaukasia, jonka kansallinen hajanaisuuden vuoksi se jakaantui toukokuussa 1918 Georgian, Armenian ja Azerbaidžanin demokraattisiksi tasavalloiksi. Näin Neuvosto-Venäjän läntiselle ja luoteiselle rajalle oli syntynyt kymmenen itsenäistä valtiota: Suomi, Viro, Latvia, Liettua, Puola, Valko-Venäjä, Ukraina, Georgia, Armenian ja Azerbaidžan.[21]

Bolševikkien vallankaappausstrategia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pakolaishallitusten perustaminen oli poliittinen osa bolševikkien strategiaa Venäjän sisällissodassa. Niillä pyrittiin legitimoimaan sotilaallisia valloituksia ja perustelemaan vallankumoussotaa, joka aseellisena toimena kutakin laillisesti valittua hallitusta vastaan oli aina laiton. Sisällissodan toinen osapuoli eli keisarille uskolliset valkoiset kenraalit taas perustivat valloitetuille alueille väliaikaisia hallituksia.[22]

Puna-armeijan komentaja Mihail Tuhatševski esitti kirjeessään Kominternin johtaja Grigori Zinovjeville Puolan sodan aikana 18. heinäkuuta 1920 ajatuksen, jonka mukaan Kommunistisesta internationaalista tulisi muodostaa todellinen sotilaallinen kansainvälisen vallankumouksen esikunta. Tuhatševskin ajatus hylättiin, koska niin huomattavan vallan keskittäminen Kominternin käsiin nähtiin riskinä.[22]

Uudelleen yhdistyvä neuvostojen maa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Puna-armeija valtasi Tbilisin vuonna 1921.

Saksan vetäydyttyä Baltiasta vuoden 1918 lopulla Neuvosto-Venäjä aloitti hyökkäyksen Viroa, Latviaa ja Liettuaa vastaan liittääkseen alueet takaisin Neuvosto-Venäjään. Hyökkäys epäonnistui ja Neuvosto-Venäjä tunnusti Baltian maiden itsenäisyyden vuonna 1920.[21] Puolan armeija tuki Ukrainaa itsenäistymispyrkimyksessä ja tämän johdosta Neuvosto-Venäjä julisti sodan Puolalle. Puola kykeni torjumaan venäläisten hyökkäyksen ja maiden välillä solmittiin Riian rauha vuonna 1921, jolloin Neuvosto-Venäjä tunnusti Puolan riippumattomuuden.[21][23] Valko-Venäjän, Ukrainan ja Transkaukasian kohtalo oli toisenlainen. Valko-Venäjä jäi saksalaisten vetäydyttyä ilman vahvaa tukijaa. Valko-Venäjä joutui bolševikkien valtaan ja siitä muodostettiin Valko-Venäjän sosialistinen neuvostotasavalta vuonna 1919. Saksan vetäydyttyä Ukrainasta tilalle tulleet bolševikit perustivat Kiovaan ukrainalaisen neuvostohallituksen. Puolan tuella nämä karkotettiin vuonna 1920, mutta kun Puola solmi vuonna 1921 rauhan Neuvosto-Venäjän kanssa, Ukraina jäi oman onnensa nojaan ja neuvostohallitus pääsi uudelleen valtaan. Ukrainan neuvostohallitus solmi joulukuussa 1920 sopimuksen Neuvosto-Venäjän kanssa. Sopimus oli taloudellis-sotilaallinen liitto, joka muodollisesti jätti Ukrainan itsenäiseksi, mutta käytännössä liitti sen Neuvosto-Venäjään.[21]

Transkaukasian alueella bolševikkihallitusta houkuttivat alueen luonnonvarat, mutta myös se, että Kaukasuksella valtaa pitivät menševikit. Puolassa, Suomessa ja Baltiassa vallassa olivat porvarilliset hallitukset, mitä Leninin hallitus piti harmittomana suuntauksena, sillä nämä eivät voineet saada puolelleen sosialistisia neuvostohallituksia. Transkaukasiassa taas vallassa olivat sosialistis-demokraattiset menševikit, minkä bolševikit katsoivat olevan uhka itselleen. Oli pelättävissä, että mikäli Transkaukasian tasavallat menestyisivät paremmin kuin Neuvosto-Venäjä, se saattaisi muistuttaa venäläisiä bolševismin vaihtoehdoista. Puna-armeija hyökkäsi huhtikuussa 1920 Azerbaidžaniin, joka pian antautui kommunisteille. Armenian vastarinnan Neuvosto-Venäjä kukisti yhdessä Turkin kanssa. Neuvosto-Venäjä sai pohjoisen pääosan, ja Turkkiin liitettiin Armenian eteläinen osa. Viimeisenä Neuvosto-Venäjä valloitti Georgian helmikuussa 1921. Valloitetuille alueille perustettiin Azerbaidžanin, Armenian ja Georgian sosialistiset neuvostotasavallat.[21]

Venäjän sosialistisen federatiivisen neuvostotasavallan ympärille oli siten muodostettu viisi muuta neuvostotasavaltaa, eli niin kutsutut alkuperäiset neuvostotasavallat. Merkittävin näistä oli Venäjän SFNT, jonka tavoitteena oli liittää tiukkaan valvontaansa muut neuvostotasavallat. Stalinin katsoi, että kaikki viisi neuvostotasavaltaa tulisi liittää Venäjän SFNT:aan autonomisina tasavaltoina. Leninin päämääränä taas oli sosialististen tasavaltojen liitto, johon viisi pienempää tasavaltaa kuuluisivat samanarvoisina Venäjän SFNT:n kanssa.[4] Leninin näkemys pääsi voitolle, minkä jälkeen kutsuttiin koolle sosialististen neuvostotasavaltojen liiton ensimmäinen edustajakokous. Kokous hyväksyi joulukuussa 1922 sopimuksen uuden liittovaltion muodostamisesta. Sosialististen neuvostotasavaltojen liiton perustuslaki tuli voimaan 1923. Liittovaltion yhteisiä asioita perustuslain mukaan olivat ulkopolitiikka, ulkomaankauppa, taloussuunnittelu, maanpuolustus ja oikeudenhoito. Muut asiat olivat ensisijaisesti osavaltioiden hoidossa. Tiukasti keskitetyn kommunistisen puolueen valta ulottui laajan liittovaltion kaikille elämänaloille. Käytännössä valta oli edelleenkin viime kädessä Moskovan Kremlissä.[4]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Kirkinen, Heikki (toim.): Venäjän historia. Helsinki: Otava, 2000. ISBN 951-1-15799-X.
  • Neville, Peter: Matkaopas historiaan - Venäjä. Suomentanut Juntunen, Alpo. Gloucestershire: WSOY, 1998. ISBN 951-579-080-8.
  • Curtis, Glenn E.: Russia. Washington: GPO for the Library of Congress, 1996. Country Studies. (englanniksi)

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ a b c d e f g h i j k l m Venäjän historia, s. 334-337
  2. ↑ Обращение II Всероссийского съезда Советов "Рабочим, солдатам и крестьянам!" ru.wikisource.org. Viitattu 9.3.2014. (venäjäksi)
  3. ↑ Договор об образовании Союза Советских Социалистических Республик ru.wikisource.org. Viitattu 24.4.2014. (venäjäksi)
  4. ↑ a b c Venäjän historia, s. 370-371
  5. ↑ a b Matkaopas historiaan - Venäjä, s. 206-207
  6. ↑ a b c d e f g h i j k l m n Revolutions and Civil War U.S. Library of Congress. Viitattu 12.5.2021. (englanniksi)
  7. ↑ a b c d e f g h i j k l Venäjän historia, s. 337-344
  8. ↑ a b Matkaopas historiaan - Venäjä, s. 208-209
  9. ↑ Matkaopas historiaan - Venäjä, s. 210-211
  10. ↑ a b c d e Venäjän historia, s. 344-348
  11. ↑ a b c Matkaopas historiaan - Venäjä, s. 212-213
  12. ↑ Venäjän historia, s. 348-351
  13. ↑ a b c d e f g Venäjän historia, s. 351-355
  14. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o Venäjän historia, s. 356-362
  15. ↑ a b c d e Matkaopas historiaan - Venäjä, s. 213-214
  16. ↑ a b Matkaopas historiaan - Venäjä, s. 220-221
  17. ↑ a b Venäjän historia, s. 375-378
  18. ↑ Venäjän historia, s. 372-375
  19. ↑ a b c Venäjän historia, s. 378-382
  20. ↑ a b Matkaopas historiaan - Venäjä, s. 221-222
  21. ↑ a b c d e f g h i j Venäjän historia, s. 363-369
  22. ↑ a b Salomaa, Markku: Punaupseerien nousu ja tuho, s. 172-174. Otava, 2018. ISBN 978-951-1-32381-5.
  23. ↑ Matkaopas historiaan - Venäjä, s. 219-220

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Neuvosto-Venäjä&oldid=20226981”