Toinen ristiretki Suomeen

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Kartta Suomeen tehtyjen ristiretkien hypoteettisista reiteistä ja kohteista

Toinen ristiretki Suomeen tehtiin 1300-luvulla kirjoitetun Eerikinkronikan mukaan Hämeeseen vuosina 1249–50 Birger Jaarlin johdolla. Kronikan mukaan hän voitti hämäläiset ja aloitti linnan rakentamisen Hämeeseen. Ristiretkeä pidetään todellisena tapahtumanalähde?, mutta sen ajoituksesta ja luonteesta on erilaisia teorioita. Eerikinkronikka kertoo Birger-jaarlin olleen tällä sotaretkellä Ruotsin kuninkaan Eerik Sammalkielen kuollessa 2. helmikuuta 1250.

Ristiretken tausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pohjoinen Itämeren alue oli suurelta osin vielä 1200-luvulla katolisen kirkon näkökulmasta pakanallista aluetta ja sen tavoitteena oli alueen lukuisten kansojen käännyttäminen katoliseen uskoon. Käytännössä kirkon tavoitetta ajoivat alueen katolista uskoa tunnustaneet kuninkaat sekä ristiretkeläiset, jotka saivat kristinuskon nimissä valloittaa uusia alueita hallintaansa. Henrikin Liivinmaan Kronikka kertoo 1100-luvun lopulla alkaneesta Baltian verisestä käännyttämisestä katoliseen uskoon pääasiassa saksalaisten kalparitareiden ja tanskalaisten toimesta. Kristinusko oli vakiintunut Ruotsissa 1100-luvulla ja sen orastava valtakunta pyrki myös kilpailemaan Saksan ja Tanskan kanssa vaikutusvallasta Itämerellä taistelemalla pakanoita vastaan. Baltian sotaretki päättyi kuitenkin ruotsalaisten osalta vuonna 1220 saarenmaalaisten tuhotessa heidän sinne perustaman linnoituksen[3].

Ruotsin kuningas Eerik Pyhä teki oli mahdollisesti tehnyt myöhemmin laaditun Pyhän Eerikin legendan mukaan ensimmäisen ristiretken Lounais-Suomeen 1150-luvulla. Kronikan ja muiden tarunomaisten lähteiden mukaan englantilainen piispa Henrik käännytti tässä yhteydessä väestöä Varsinais-Suomen ja Satakunnan alueella. Kirkollisen organisaation vakiinnuttaminen todennäköisesti aiheuttanut suomalaisissa samanlaisia vastareaktioita kuin Baltiassa tai kuten esimerkiksi Lalli-taru tai Hämeen kapina kertovat. On kuitenkin todennäköistä, että läntisen tai itäisen kristinuskon vaikutus oli levinnyt Suomeen jo aiemmin esihistoriallisella ajalla. Tästä on saatu viitteitä esimerkiksi arkeologisissa kaivauksissa tehdyistä hautalöydöistä.

Suomen kansoilla ja ruotsalaisilla oli kuitenkin myös yhteistyötä ennen toista ristiretkeä Suomeen. Novgorodin kronikan mukaan ruotsalaisten, norjalaisten, varsinaissuomalaisten ja hämäläisten sotajoukko oli tehnyt vuonna 1240 sotaretken Inkeriin, joka päättyi Nevan taisteluun.

Kuvaus ristiretkestä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tieto ristiretkestä perustuu Eerikinkronikkaan, joka sisältää luvun Ristiretki tavasteja vastaan. Tätä Eerikinkronikan mainitsemaa ristiretkeä on perinteistesti pidetty toisena ristiretkenä Suomeen. Julius Ailio on tehnyt kronikan hämeen sotaretkeä koskevasta osuudesta alla olevan vapaamuotoisen käännöksen, joka kuitenkin pyrkii olemaan uskollinen kronikan alkuperäiselle runomuodolle.

"Silloin käski kuningas Erik koko valtakuntaansa, sekä ritareita että ritarien vertaisia, niin talonpoikia kuin virkamiehiä, kuten herrain tapana on,sanomaan miehilleen, että hän tahtoi sotaan lähdettävän; niin käski hän heitä pakanamaalle, ja antoi vävylleen toimeksi olla heidän johtajanaan pitäen häntä siihen paraimpana. Vävy otti toimen mielellään vastaan, haluten lisätä herransa kunniaa;panivat kuntoon aseensa ja suojuksensa, uroot reippaat ja karskit; kypäriä, haarniskoja ynnä panssareita, jaettiin ja tehtiin paljon lisää. Joka mies valmistautui seudullaan, täyttäen kernaasti kuninkaan käskyn, vesille lykättiin laivat ja veneet; paljon ja isoja rahakääröjä avattiin ja annettiin niille, jotka erosivat kodeistaan, tietämättä takaisintulostaan; käsiään väännellen, itkun vallassa näkyi joukko vaimoja. Siltä oli (lähtijäin) mieli iloinen, koska retki lisäisi Jumalan kunniaa. Usea vanha isäin miekka temmattiin alas naulastaan, jossa se oli riippunut pitkän ajan. Ystävällisesti saatettiin lähtijät rantaan, siellä hyvästeltiin ja kättä puristettiin; monet punahuulet saivat silloin suukkosen, niin sydämestä lähtevän kuin milloinkaan, sillä toisille oli se viimeinen tapaaminen; moista sattuu moisen eron johdosta. Heitä tuuli kuljetti, he purjehtivat pois; pakanat myös varustautuivat, tietäen hyvin, että he tulisivat turmiota eikä laupeutta tuottamaan. Perillä kristityt laskivat satamaan; lukemattomain kultakeulain määrää mahtoivat pakanat olla näkemässä, itselleen murheeksi eikä huviksi. Kristityt menivät lippuineen maihin, heille luonnisti siellä hyvin. Heidän kilpensä ja kypäränsä välkkyivät, kautta maiden kulkeissaan; He tahtoivat halusta mitellä miekkojaan pakanallisten Hämäläisten kanssa, ja, niin kuin luulen heidän mielineen, saadakseen kultaa, hopeata ja karjalaumoja. Hämäläiset pakenivat; pakanat hävisivät, kristityt voittivat. Ken heistä hyvällä suostui kristityksi rupeamaan ja kasteen ottamaan, hän sai pitää tavaransa ja henkensä, ja elää rauhassa ilman riitaa. Ken pakanoista niin ei tahtonut, hänet peri kuolema. Kristityt rakensivat sinne linnan, asettaen siihen ystäviään ja lähimmäisiään. Linnan nimenä on Hämeen linna (Taffwesta borg), josta pakanoilla vielä on huolta, maa miehitettiin kristityillä, ja, niin kuin oletan, siten on vieläkin. Sama maa tuli kokonaan kristityksi, luulen, että se Venäjän kuninkaalta hukkaan meni."

Perimätiedon mukaan ristiretkeläiset rantautuivat maihin hämäläisten satamassa, jonka on tulkittu tarkoittavan Halikossa sijaitsevaa Rikalaa, ja marssi sieltä Hämeeseen.[1] Sotaretken seurauksena svealaisten vaikutusvalta Varsinais-Suomessa sekä Hämeessä alkoi kasvaa. Historialliset lähteet kertovat Hämeen voutina toimineen ennen vuotta 1297 Berthold-niminen henkilö[2].

Hämäläisten kapina Ruotsia vastaan?[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aikaisemman käsityksen mukaan kristinusko ei ollut vielä oletetun ensimmäisen ristiretken jälkeen ehtinyt saada vankkaa jalansijaa Hämeessä eikä Varsinais-Suomessa. Nämä molemmat alueet Ella Kivikosken mukaan kristillistyivät kutakuinkin samanaikaisesti, läntinen Suomi muodosti selkeän yhtenäisen kulttuuripiirin.[3] Nykytutkimuksessa on kuitenkin esitetty toisenlaisiakin tulkintoja kääntymisen etenemisestä eri alueilla, ja myös kulttuurin yhtenäisyys on kyseenalaistettu. "Hämeen ristiretkibullan" mukaan vuodelta 1237 hämäläiset olivat palanneet takaisin pakanallisiin tapoihinsa. Tämä on perinteisessä historiankirjoituksessa tulkittu "hämäläisten kapinaksi". Tässä tilanteessa paavi kehotti ruotsalaisia lähtemään sotaretkelle vääräuskoisia vastaan. On tosin huomattava, että kaikki tiedot kapinasta perustuvat paavin kirjeeseen, jonka sanamuotoilut noudattavat keskiaikaisen kansliakielen stereotyyppisiä ilmaisuja, eivätkä välttämättä kerro tositapahtumista [4] ja toisaalta hämäläiset ja varsinais-suomalaiset osallistuivat Novgorodin ensimmäisen kronikan mukaan ruotsalaisten liittolaisina sotaretkelle Karjalaan vuonna 1240 joka päättyi Nevan taisteluun.

Skänningessä helmi-maaliskuussa vuonna 1248 pidetyn suuren kirkolliskokouksen päätösasiakirjassa, jossa säädettiin muun muassa piispan kinkerin eli kestityksen järjestämisestä piispan tarkistusmatkoilla eri Ruotsin hiippakunnissa, ei sanallakaan mainita Suomea.[5] J. W. Ruuthin mukaan Suomen hiippakunta olisi ehdottomasti pitänyt mainita kyseisen kokouksen päätösasiakirjassa, mikäli Suomi tuolloin olisi kuulunut Ruotsin valtakuntaan.[6] Vasta 11.2.1253 Suomen piispa mainitaan ensimmäisen kerran Ruotsin piispojen luetteloissa.[7] Muun muassa Tuomas Heikkilän mukaan tämä on "samalla ensimmäinen lähdemaininta, jossa Suomi esiintyy selkeästi Ruotsin osana".[8]

Kohdistuiko retki vain Hämeeseen?[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eerikinkronikka tehtiin pääasiassa poliittiseksi propagandaksi. Mahdollisesti kirjoittajan väite ristiretken suuntautumisesta nimenomaan Hämeeseen liittyykin ajankohdan ankaraan taisteluun Novgorodia vastaan Karjalan ja Hämeen herruudesta. Samoin perustein kronikan kirjoittaja syytti karjalaisia Sigtunan hävityksestä vuonna 1187, vaikka tekijät olivat mahdollisesti Baltiasta. Lyypekin kaupunginkronikka 1340-luvulta kertoo Birger-jaarlin alistaneen Suomen Ruotsin kruunulle. Yhden tulkinnan mukaan ristiretki liittyikin Hämettä laajemman Lounais- ja Etelä-Suomessa sijaitsevan alueen liittämiseen osaksi Ruotsin valtakuntaa.[9] Jörgen Weibull toteaa asian seuraavasti:"Todellinen Suomen valloitus pantiin alulle Birger jaarlin hallituksen aikana".[10]

Ruotsalaisen maahanmuuton yhteys toiseen ristiretkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

C.F. Meinander esitti vuonna 1983 artikkelissaan Suomen ruotsalaisasutuksen saaneen alkunsa Birger-jaarlin sotaretken yhteydessä.[11] Tällöin Suomen etelärannikolle annettiin nimeksi Uusimaa. Myös Etelä-Pohjanmaan rannikot saivat tuolloin ruotsalaisasutuksen. Ensimmäinen kirjallinen lähde ruotsalaisasutuksesta Suomen mantereelta on vuodelta 1303 ja ensimmäinen maininta ruotsalaisten maahanmuutosta on Eerikinkronikasta vuosilta 1320-1340, joka kertoo Birgerin asuttaneen maan "kristityillä miehillä". Tämä saattaa viitata siihen, että ainakin osa Birgerin sotajoukosta jäi Suomeen ja sai täältä maita palkkioksi osallistumisestaan sotaretkeen.[12]

Tähän viittaa myös Harri Nevanlinnan havainto vuodelta 1985, jonka mukaan ruotsalaisasutuksen saapuessa Suomeen 1200-luvulla se oli miesvaltaista ja vähälukuista ja sekoittui nopeasti paikalliseen väestöön niin että valtaosa Suomen ruotsinkielisen väestön geeniperinnöstä on suomalaista perintönä sekoittumisvaiheen naispuolisesta väestöstä.[13]

Meinanderin mukaan mitään arkeologista todistusaineistoa Birger-jaarlin sotaretkeä edeltäneestä ruotsalaisasutuksesta ei ole todennettavissa. Esimerkiksi Ruotsille tyypilliset vanhemmat kivikirkot puuttuvat Suomesta tyystin. Meinanderin mukaan myös Suomen rannikot olivat hyvin vaikeasti asuttavia Itämerta ennen 1200-luvun puoliväliä piinanneen merirosvoilun takia. Vielä kesällä 1226 saarenmaalaiset ryöstivät Henrik Lättiläisen Liivinmaan kronikan mukaan Ruotsista itselleen naisia orjikseen. Saman kronikan mukaan myös kuurilaiset olivat tuolloin Itämeren riesana, Eerikinkronikan mukaan myös karjalaiset. Niinpä vastapäätä Suomea sijaitsevan Viron rannikot olivat vielä vuoden 1238 jälkeen laaditun tanskalaisen veroluettelon Liber Census Daniaen mukaan vielä autioita.[14]

Lars Huldén on osoittanut ruotsalaisasutusta edeltäneitä vanhoja suomalaiskyliä olleen kuitenkin suojaisissa paikoissa pitkin rannikoita, mutta ne eivät sijaintinsa puolesta ole näkyneet Suomenlahdella merelle. Myös Huldén ajoittaa ruotsalaisasutuksen synnyn 1200-luvulle.[15] Kauko Pirinen puolestaan on katsonut myös "Ahvenanmaan kuuluneen Turun hiippakuntaan 1200-luvun puolivälissä kun kirkollisen verotusjärjestelmän perusteet on laskettu" ja "kirkollisen verotuksen olevan Ahvenanmaalla siinä määrin samankaltainen kuin Suomen ruotsalaisalueilla ja vastaavasti Ruotsin oloista poikkeava".[16] Lars Hellbergin mukaan Ahvenanmaan nykyinen ruotsalaisasutus on nimistönsä valossa samanaikaista ja samankaltaista kuin muukin suomalaisasutus ja sitä on edeltänyt kiinteä, maataviljelevä suomalaisasutus.[17] Näin ollen on syytä olettaa myös Ahvenanmaan saaneen nykyisen ruotsinkielisen väestönsä vasta 1200-luvun puolivälistä lähtien[18], varsinkin kun Ahvenanmaan vanhin kivikirkko on ajoitettu 1280-luvulle.[19] Vanhin Ahvenanmaata koskeva asiakirjalähde on päivätty 3.5.1281[20]

Lähteet ja ajoitusongelma[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1300-luvulla kirjoitettu Eerikinkronikka sisältää kuvauksen tästä sotaretkestä. Kronikassa episodin tehtävänä on Gisela Nordstrandhin mukaan toimia sopivana johdantona ja historiallisena esittelynä laatimisajankohtana hallinneen kuningassuvulle.

Toinen ristiretki ajoitetaan joko vuoteen 1238/39, mikä on nykytutkimuksessa jo jäänyt sivuun, ja oletettuun Hämeen kapinaan tai vuoteen 1248/49. Jälkimmäinen ajoitus perustuu Eerikinkronikan sisäiseen kronologiaan. Esimerkiksi Jarl Gallén ja Gisela Nordstrandh pitivät sitä virheellisenä.[21][22]

Eerikinkronikan kommentaarin laatinut Rolf Pipping puolestaan on puolustanut vuosiluvun oikeellisuutta. Hän osoitti, että alun perin P.A. Munchin teoksessa Det norske folks historie (1852) teoria Birger Jaarlin oleskelusta kesällä 1249 Norjan rajalla perustui lähteen väärään tulkintaan. Lähde eli Haakon Haakoninpojan saaga[23] kun puhuu keväästä, jolloin kuningas Haakon lähtee talven vieton jälkeen Oslosta kohti Lödöseä tapaamaan Birger Jaarlia eikä suinkaan kesästä, ja kuten Pipping huomauttaa, Birger on saattanut olla Norjan rajalla jo maaliskuussa.[24] Tosin 1200-luvulta peräisin oleva Morkinskinna kertoo vastaavasta Maunu Paljassäären liikkeelle lähdöstä talven jälkeen Oslonvuonosta luvussa 55, (Maunu Paljassäären saaga) sanoin: "keväällä kynttilänmessun aikaan hän purjehti pois..." (sama vieläkin suomalaisessa sananlaskussa: "kevättä kynttelistä" eli kevät alkoi keskiaikaisen käsityksen mukaan täällä pohjoisessa kynttelinpäivästä 2.2.). Tapaaminen on saattanut näin ollen olla jo helmikuussakin.[25] Pippingin mukaan Birgerin sijoittaminen kesäksi 1249 Norjan rajalle ei siis perustu lähteeseen, vaan vain lähteen virhetulkintaan. Gallén ei lainkaan huomioinut Pippingin tutkimusta.

Jouko Vahtola on puolestaan esittänyt omana hypoteesinaan, että ristiretki olisi tehty vasta 1250-luvun lopulla. Tästä hypoteesistaan hän tosin on myöhemmin tinkinyt Suomen historian pikkujättiläisessä (2003).[26] Vahtola perusteli ajoitustaan paavi Aleksanteri IV:nnen Uppsalan valitulle arkkipiispalle vuonna 1257 lähettämällä ristiretkibullalla.[27] Aleksanteri myöhempi seuraaja Gregorius X toteaa kuitenkin omassa ristiretkibullassaan Upsalan arkkipiispalle 9.1.1275 että "toivottua hedelmää ei koitunut edellä mainitusta paavi Aleksanterin kirjeestä".[28] Vahtolan ajoitusta on pidetty virheellisenä.[29]

Ristiretken sotilaallinen luonne[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kaikki nämä pohdinnat lähtevät ajatuksesta että Birger-jaarlin retki olisi ollut ns. ledung-retki. Kuitenkin ruotsalaisissa annaaleissa (Annales 1208-1288)[30] kerrotaan, että Sparrsätran taistelun jälkeen vuonna 1247 siirryttiin veroledungiin eli vanha ledungjärjestelmä on tuolloin korvattu verosuorituksilla. Yhtäpitävästi tämän kanssa itse Eerikinkronikkakin kertoo sotaretken kestäneen talven yli, mikä ei ollut ledung-retkillä mahdollista.

Talvi on toisaalta tämän valloitusretken ajankohdaksi hyvin looginen, sillä jo 1200-luvun alkuvuosikymmeninä oli Itämeren piirissä huomattu Baltian valloituksen yhteydessä talven sopivan paljon paremmin uuden länsimaisen aseistuksen käyttöön kuin kesän. Raskaan ratsuväen käyttö oli helpompaa jäätyneellä maankamaralla kun soista ja niillä tapahtuvista väijytyksistä ei ollut samanlaista vaaraa kuin kesällä. Jäätyneitä jokiuomia ja järviä pitkin oli helpompi edetä ja väijytyksiä oli samoin lehdettömissä metsissä helpompi välttää. Talvisodankaynti takasi näin selvän etulyönnin vastustajaan nähden.[31] Ratsuväen siirtoon tarvittiin uusia tilavia aluksia, koggeja, jotka olivat jo 1200-luvun alussa Henrik Lättiläisen Liivinmaan kronikan mukaan mahdollistaneet ristiretkeläisarmeijoiden siirron Keski-Euroopasta Baltiaan. Niiden kantokyky oli huomattavasti suurempi kuin vanhempien noin viidenkymmenen miehen soutamien alusten, joita muun muassa virolaiset olivat käyttäneet ja venäläisten kronikoiden mukaan myös suomalaiset todennäköisesti käyttivät.[32] Ruotsalaiset olivat solmineet suuren laivaston omaavan Lyypekin kanssa kauppasopimuksen, joka epäilemättä takasi heille tarvittaessa tarvittavan määrän koggeja joukkojen ja ratsuväen siirtoon.[33] Tämän sopimuksen on Kjell Kumlien ajoittanut jo yhtä hyvin vuosiin 1248 tai 1249 kuin aiemmin otaksuttuihin vuosiin 1250 tai 1251.[34]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Kokemäen historiaa Kokemäen kaupunki. Viitattu 28.12.2010.
  2. Toimittanut Martti Linna: Suomen varhaiskeskiajan lähteitä, s. 111. Historian Aitta, 1989.
  3. Ella Kivikoski: Hämeen ristiretkiaika, Suomalainen tiedeakatemia, esitelmät ja pöytäkirjat 1950, Helsinki 1951, Ella Kivikoski:Suomen varhaisin kristillisyys muinaistieteellisen aineiston valossa, Novella plantatio, Suomen kirkkohistoriallisen Seuran toimituksia 56, Helsinki 1955,
  4. S.J.Pentti: Ristiretkien kauhupropagandaa. Suomen Kirkkohistoriallisen Seuran Vuosikirja XXXV-XXXVI 1945-1946, Helsinki 1948.
  5. Suomen varhaiskeskiajan lähteitä nro 55.
  6. J.W.Ruuth: Suomi ja paavilliset legaatit 1200-luvun alkupuolella, Historiallinen Aikakauskirja 1909
  7. Suomen varhaiskeskiajan lähteitä nro 60
  8. Tuomas Heikkilä: Pyhän Henrikin legenda, 2005, s.72
  9. Seppo Suvanto: Birger Jaarli, Suomen Kansallisbiografia I, 2002,
  10. Jörgen Weibull: Sveriges historia, 1993, s.21.
  11. C.F.Meinander: Om svenskarnes inflyttningar till Finland. Historisk tidskrift för Finland 3/1983.
  12. vrt. Martti Linna, Suomen alueellinen pyhimyskultti ja vanhemmat aluejaot, Vesilahti 1346-1996,s.157-158 ja s.195-202
  13. Harri Nevanlinna: Suomen ruotsinkielisen väestön geneettinen tausta. Suomenruotsalaisuus suomalaisessa yhteiskunnassa, Helsingin yliopisto, Studia generalia 1985.
  14. Paul Johansen:Die Estlandliste des Liber Census Daniae,1933.
  15. Lars Huldén: Finlandssvenska Bebyggelsenamn, 2001, passim
  16. Kauko Pirinen: Suomen Evankelisluterilaisen kirkon matrikkeli, II Seurakuntamatrikkeli, 1969, s.12
  17. Lars Hellberg: Ortnamnen och den svenska bosättningen på Åland, 1987. Skrifter utgivna av Svenska Litteratursällskapet i Finland nr.541
  18. Martti Linna, Suomen vanhemmista aluejaoista, Muinaistutkija 4/1996
  19. Markus Hiekkanen: Suomen keskiajan kivikirkot, 2007, s.389.
  20. Suomen varhaiskeskiajan lähteitä, nro 87
  21. Gisela Nordstrandh: "En kritisk läsning av Erikskrönikans första korstågsepisod". Historisk Tidskrift för Finland 75:1 (1990), s. 9-31.
  22. Jarl Gallén: "Kring Birger jarl och andra korståget till Finland. En omdatering och en omvärdering", Historisk Tidskrift för Finland 1946, myös teoksessa Kring korstågen till Finland, 1968, red. Kaj Mikander, s. 87-102.
  23. G.W.Dasent (trans.): The Saga of Hacon and a Fragment of The Saga of Magnus with Appendices, Icelandic Sagas and other historical documents relating to the settlements and descent of northmen on The British Isles, Volume IV, s.272-278
  24. Rolf Pipping: Kommentar till Erikskrönikan , Skrifter utgifna av Svenska Litteratursällskapet i Finland nro CLXXXVII, 1926 ja sama: Erikskrönikan, 1963, nytryck
  25. Morkinskinna, The Earliest Icelandic Chronicle of the Norwegian Kings (1030-1157), Translated with Introduction and Notes by Theodore M. Andersson and Karl Ellen Gade, 2000, s.286
  26. Jouko Vahtola: Keskiaika. Suomen historian pikkujättiläinen, 2003.
  27. Jouko Vahtola: Tuomas-piispasta Birger-jaarliin - näkökulmia Suomen varhaiskeskiajan kirkkopoliittiseen kehitykseen, Historiallinen Aikakauskirja 1/1984, s.13 ja Suomen varhaiskeskiajan lähteitä nro 63.
  28. Suomen varhaiskeskiajan lähteitä nro 74
  29. vrt. Martti Linna: Suomen alueellinen pyhimyskultti ja vanhemmat aluejaot, Vesilahti 1346-1996, 1996,ss.197-202.
  30. Göte Paulsson: Annales Suecici Medii Aevi, Bibliotheca Historica Lundensis XXXII, 1974, s. 260
  31. William Urban, The Baltic Crusade, 1975, s. 270
  32. Henrikin Liivinmaan kronikka suom. Maijastiina Kahlos ja Raija Sarasti-Wilenius, 2003, passim, ja Suomen varhaiskeskiajan lähteitä, nro XIV
  33. Diplomatarium Suecanum I nro 846
  34. Kjell Kumlien: Sverige och hanseaterna. Studier i svensk politik och utrikeshandel, Kungl. Vitterhets Historie och Antikvitets Akademiens handlingar, del 86, 1953,s.103.

Viitoittamattomat lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Registrum Ecclesiae Aboensis, red, Reinhold Hausen, 1890, uusintapainos 1999.
  • Finlands Medeltidsurkunder, red. Reinhold Hausen, 1910.
  • Initienverzeichnis zu August Potthast, Regesta pontificum Romanorum (1198-1304), Monumenta Germaniae Historica. Hilfsmittel 2. Vorbemerkung Hans Martin Schaller, München 1978
  • Göte Paulsson: Annales Suecici Medii Aevi, Bibliotheca Historica Lundensis XXXII,1974.
  • Kauko Pirinen: Suomen kirkollisen aluejaotuksen kehitys., Suomen evankelisluterilaisen kirkon matrikkeli, II Seurakuntamatrikkeli, 1969.
  • Seppo Suvanto: Birger Jaarli, Suomen kansallisbiografia I,2002.
  • Tuomas Heikilä: Pyhän Henrikin legenda, 2005.
  • Martti Linna: Suomen alueellinen pyhimyskultti ja vanhemmat aluejaot. Vesilahti 1346-1996, 1996.
  • Jörgen Weibull:Sveriges historia,1993