Tarton rauha

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Tämä artikkeli käsittelee Suomen ja Neuvosto-Venäjän välistä rauhaa. Viron ja Neuvosto-Venäjän välisestä rauhasta on oma artikkelinsa.
Tarton rauha
Tarton rauha
Tarton rauha
Allekirjoitettu 14. lokakuuta 1920
Sijainti Viron lippu Tartto, Viro
Allekirjoittajat Neuvosto-Venäjän lippu Neuvosto-Venäjä
Suomen lippu Suomi
Kielet venäjä, ruotsi, suomi

Tarton rauha oli Suomen ja Neuvosto-Venäjän välillä solmittu rauhansopimus, joka allekirjoitettiin 14. lokakuuta 1920 ja astui voimaan 31. joulukuuta 1920. Sopimus solmittiin maiden välillä 1918 Suomen sisällissotaan liittyen alkaneen sotatilan päättämiseksi, suhteiden luomiseksi ja rajan vahvistamiseksi, melkein viisi kuukautta kestäneiden neuvottelujen jälkeen. Neuvottelut käytiin Viron Tartossa. Sopimuksessa Petsamo liitettiin Suomeen kun taas Suomeen liittymisestä sopineet Repolan ja Porajärven kunnat jäivät Neuvosto-Venäjälle. Muilta osin maiden välinen raja jäi vastaamaan vanhaa Suomen suuriruhtinaskunnan itärajaa. Suomen oli myös luovuttava liittoalueestaan Kirjasalon tasavallasta Pohjois-Inkerissä. Tartossa sovitut Suomen rajat olivat pienemmät kuin suomalaisten alkuperäisissä tavoitteissa, mutta laajemmat kuin Neuvosto-Venäjän tavoitteissa. Suomen tavoittelema Itä-Karjalan alue jäi osaksi Neuvosto-Venäjää ja kysymys sen autonomisesta asemasta jäi hiertämään maiden välejä.

Venäjän sisällissota jatkui vielä vuoden 1920 aikana, mutta bolševikkien voitto alkoi näyttää jo varmalta, joten Suomi ja Venäjän muut naapurivaltiot halusivat normalisoida suhteensa neuvostohallituksen kanssa. Ennen Suomea Viro oli jo solminut Neuvosto-Venäjän kanssa rauhansopimuksen Tartossa helmikuussa 1920, Latvia oman rauhansopimuksensa Riiassa kesäkuussa 1920 ja Liettua omansa heinäkuussa 1920 Moskovassa. Tarton rauhanneuvottelut osuivat lisäksi samaan aikaan Puolan ja Neuvosto-Venäjän sodan kanssa, mikä vaikutti epäsuorasti neuvottelujen kulkuun.

Tilanne ennen neuvotteluja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Maiden välinen sotatila ja suomalaisten heimosodat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen hallitus katsoi olleensa sotatilassa Neuvosto-Venäjän kanssa tammikuusta 1918 alkaen. Suomen sisällissodan puhjettua Venäjän Suomessa ollut 42. armeijakunta oli aloittanut sotatoimet Suomen senaatin joukkoja vastaan. Jotkut venäläiset sotilaat antoivat Suomen punaisille vähäistä tukea, mutta suomalaiset kävivät itse pääosan sisällissodan taisteluista. Suomessa jatkuneen sotatilan ja neuvostoarmeijan silloisen heikkouden vuoksi Suomen ja Neuvosto-Venäjän välillä ei käyty merkittäviä taisteluita.[1] Neuvosto-Venäjän ja Saksan keisarikunnan välillä maaliskuussa 1918 solmitun Brest-Litovskin rauhansopimuksen nojalla venäläiset joukot vedettiin kokonaan pois Suomesta muutamia vapaaehtoisiksi jääneitä lukuun ottamatta. Suomen ja Neuvosto-Venäjän suhteita ei saatu palautettua sisällissodan jälkeen. Neuvosto-Venäjä nimesi huhtikuussa 1918 eversti Nikolai Kovankon diplomaattiseksi edustajakseen Helsinkiin, mutta Suomen viranomaiset vangitsivat hänet toukokuun lopussa eivätkä päästäneet hänen seuraajaansa maahan.[2]

Suomi pyysi sisällissodan jälkeen apua Saksalta Itä-Karjalan ja Petsamon kysymyksen ratkaisemiseen. Saksa suostui useiden pyyntöjen jälkeen isännöimään Suomen ja Venäjän välisiä rauhanneuvotteluja, joita käytiin Berliinissä elokuussa 1918 kolmen viikon ajan.[3] Neuvottelut päättyivät tuloksettomina molempien maiden yhteensovittamattomien aluevaatimusten vuoksi. Lisäksi Neuvosto-Venäjä ei hyväksynyt suomalaisten tulkintaa maiden välisestä sotatilasta, koska silloin kaikki Suomeen jäänyt Venäjän valtion omaisuus olisi siirtynyt sotasaaliina Suomelle.[4] Seuraavan kahden vuoden aikana Neuvosto-Venäjän johto julisti haluavansa ylläpitää toistaiseksi rauhanomaisia naapuruussuhteita Suomen kanssa. Normaaleja diplomaattisuhteita ei kyetty solmimaan, vaikka maiden ulkoministeriöiden välillä oli satunnaisesti epävirallista noottienvaihtoa.[5] Suomalaiset katsoivat sotatilan edelleen jatkuvan ja pitivät epävirallisia yhteyksiä myös Venäjän valkoisten johtajiin.[6]

Vuosina 1918–1920 suomalaiset vapaaehtoisjoukot tekivät Suomen hallituksen ja sotilasjohdon hyväksynnällä sotilaallisia valloitusretkiä Venäjän alueelle Itä-Karjalaan ja Petsamoon sekä osallistuivat Viron vapaussotaan. Näitä retkiä kutsutaan yhteisnimellä heimosodat. Pyrkimyksenä oli irrottaa Itä-Karjala Venäjästä ja liittää se osaksi Suomea, jolloin olisi syntynyt Suur-Suomi. Alueen väestö olisi halunnut muodostaa mieluummin itsenäisen valtion. Vaikka suomalaisten kesällä 1919 suorittama Aunuksen retki oli päättynyt tappioon ja perääntymiseen, olivat suomalaiset joukot jääneet pysyvästi miehittämään rajan pinnassa sijainneita Repolan ja Porajärven pitäjiä, joiden asukkaat olivat vapaaehtoisesti halunneet liittyä Suomeen.[7]

Neuvotteluihin johtaneet tapahtumat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Brittiläisten interventiojoukkojen vetäydyttyä syys–lokakuussa 1919 Arkangelista ja Murmanskista Pohjois-Venäjälle jääneiden, kenraali Jevgeni Millerin komentamien venäläisten valkoisten joukkojen asemat romahtivat helmikuussa 1920. Suomi reagoi tähän miehittämällä helmikuun alussa tyhjäksi jääneen Petsamon. Millerin joukkojen rippeet vetäytyivät Repolaan ja Porajärvelle suomalaisten turviin. Niitä takaa-ajaneiden puna-armeijan joukkojen ja suomalaisten välille puhkesi helmikuun lopussa kaksi viikkoa kestäneitä taisteluja Porajärven seudulla.[8] Väliaikaisena ratkaisuna Suomen ulkoasiainministeri Rudolf Holsti oli ilmoittanut kansankomissaarien neuvostolle Moskovaan, että suomalaiset riisuvat Venäjän valkoiset aseista ja estävät heidän toimintansa, mikäli Neuvosto-Venäjä ei hyökkää Repolaan eikä Porajärvelle. Neuvosto-Venäjä hyväksyi tämän väliaikaisratkaisuksi edellyttäen Venäjän valkoisten aseistariisuntaa.[1] Järjestely ei koskenut Petsamoa, josta puna-armeija karkotti suomalaiset miehittäjät maaliskuun 1920 lopussa. Tämän jälkeen maiden välillä syntyi yhteisymmärrys aseleponeuvotteluista.[9]

Suomen presidentti K. J. Ståhlberg nimitti maaliskuussa 1920 pääministeriksi kokoomuslaisen professori Rafael Erichin, joka kokosi laajapohjaisen keskustaoikeistolaisen hallituksen. Holsti jatkoi ulkoministerinä. Ohjelmapuheessaan pääministeri Erich lupasi pyrkiä Neuvosto-Venäjän kanssa rauhaan, joka vastaisi Suomen ”velvollisuuksia heimokansoja kohtaan”.[10] Erichin hallituksen nimittäminen oli presidentti Ståhlbergin keino sitoa rauhanneuvotteluihin oikeistopuolueet kokoomus ja RKP, joissa kummassakin vaikutti äänekäs bolševikkien kanssa tehtävää rauhaa vastustanut vähemmistö.[11] Rauhanneuvotteluja voimakkaimmin kannattaneet sosiaalidemokraatit tekivät aiheesta keväällä 1920 eduskunnassa kaksikin välikysymystä.[12]

Aseleponeuvottelut Rajajoella[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen ja Neuvosto-Venäjän valtuuskunnat kokoontuivat 12. huhtikuuta 1920 aseleponeuvotteluihin Rajajoelle. Suomen valtuuskuntaa johti kenraalimajuri Martin Wetzer ja sen muut jäsenet olivat majuri Arne Somersalo, kapteeni Einar Schwanck, lähetystöneuvos Lauri Hannikainen ja insinööri Albert Enckell. Neuvosto-Venäjän valtuuskuntaa johti Mihail Laševitš ja sen muut jäsenet olivat Aleksandr Samoilo, Jevgeni Behrens, B. Suhl ja P. Udalov.[13] Neuvottelut eivät edenneet, sillä osapuolten näkemykset erosivat toisistaan suuresti. Suomi lähti ajatuksesta, jonka mukaan maiden välillä tulisi muodostaa puolueeton turvallisuusvyöhyke, joka kattaisi Vienan Karjalan, Aunuksen Karjalan pohjoisosat ja Nevan pohjoispuolisen Inkerinmaan. Neuvosto-Venäjä taas halusi neuvottelut käytävän vuoden 1914 rajan pohjalta lukuun ottamatta Repolaa ja Porajärveä, joista voitaisiin neuvotella erikseen.[1] Aseleponeuvottelut katkaistiin 24. huhtikuuta, koska rajakiistojen selvittelyä katsottiin paremmaksi jatkaa lopullisissa rauhanneuvotteluissa.[13]

Rauhanneuvottelut Tartossa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen neuvotteluvaltuuskunta avustajineen. Eturivissä vasemmalta Alexander Frey, Väinö Voionmaa, Juho Vennola, J. K. Paasikivi, Rudolf Walden, Väinö Kivilinna ja Väinö Tanner.
Neuvosto-Venäjän neuvotteluvaltuuskunta avustajineen. Toisessa rivissä viidentenä ja kuudentena vasemmalta Jan Berzin ja Platon Keržentsev.

Suomen valtuuskunta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Venäjän valtuuskunta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Neuvottelujen lähtötilanne[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ylioppilaskunta Eesti Üliõpilaste Seltsin talo, jossa rauhanneuvottelut käytiin.

Rauhanneuvottelut alkoivat Viron Tartossa 12. kesäkuuta 1920. Neuvottelut käytiin Tarton yliopiston opiskelijajärjestö Eesti Üliõpilaste Seltsin talossa. Suomen valtuuskuntaa johti J. K. Paasikivi. Valtuuskunta koostui samoista henkilöistä kuin aiemmin asetettu komitea, joka oli valmistellut Suomen rauhanehdot. Puheenjohtajuutta oli alkuaan tarjottu Carl Enckellille, mutta hän kieltäytyi, koska vastusti rauhan solmimista bolševikkien kanssa. Kun jäsenten näkemykset Itä-Karjalan Suomeen liittämisen tarpeellisuudesta vaihtelivat, Paasikiven komitea oli kompromissina ajatellut vaatia itäkarjalaisille oikeutta päättää kansanäänestyksellä kuulumisesta joko Suomeen tai Venäjään. Ulkoministeri Holsti sen sijaan antoi Suomen valtuuskunnalle tavoitteeksi vetää itäraja LaatokanSyvärinÄänisenVienanmeren linjalle sekä liittää Petsamo ja koko Kuolan niemimaa Suomeen.[12] Ainoastaan vaatimukset Kirjasalosta tai Inkerinmaasta jätettiin sivuun, koska niiden tavoittelua ei pidetty realistisena Pietarin läheisen sijainnin vuoksi. Inkeriläisille päätettiin suositella kulttuuriautonomiaa.[14]

Juuri ennen neuvottelujen alkamista Neuvosto-Venäjä miehitti Muurmannin radan ja Suomen välisen alueen ja julisti perustetuksi Karjalan työkansan kommuunin, jonka johtoon asetettiin Suomesta paennut sosialisti Edvard Gylling. Tämä oli bolševikkien mukaan osoitus siitä, että Itä-Karjalan väestö oli ratkaissut itsemääräämisoikeutensa sisällön eikä kansanäänestystä tarvittaisi.[14]

Neuvottelujen kulku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alussa neuvottelut polkivat paikallaan aluekysymyksissä, sillä venäläiset pitivät kiinni vaatimuksestaan säilyttää vuoden 1914 rajat, poikkeuksina Repola ja Porajärvi, joista olisi saatettu neuvotella, sekä saada itselleen osa Suomenlahden saarista ja Karjalankannaksesta.[14] Suomalaiset taas eivät halunneet perääntyä Itä-Karjalaan liittyneistä vaatimuksistaan, sillä he olettivat Neuvosto-Venäjän haluavan Puolan sodan vuoksi mahdollisimman nopeasti rauhan muiden rajanaapuriensa kanssa ja suostuvan siksi myönnytyksiin. Neuvottelut venyivät kestämään useita kuukausia, ennen kuin osapuolet olivat valmiit tinkimään vaatimuksistaan.[15]

Kun puna-armeija Puolan-vastaisessa sodassa tunkeutui kesän lopulla Varsovan lähistölle, neuvottelut Suomen kanssa keskeytettiin heinäkuun puolivälissä molempien osapuolien toiveesta kahdeksi viikoksi. Tauon aikana presidentti K. J. Ståhlberg lievensi Suomen vaatimuksia. Suomi halusi edelleen Petsamon kun taas Repolan ja Porajärven väestön tuli saada päättää kohtalostaan itse, mutta Itä-Karjalan itsemääräämisoikeudesta voitiin joustaa. Neuvottelujen alettua uudelleen Suomen valtuuskunta viivytteli tahallaan, sillä odotettiin maailmantilanteen selkiytymistä. Lopulta 9. elokuuta ulkoministeri Rudolf Holsti antoi Suomen valtuutetuille luvan aloittaa neuvottelut toden teolla, sillä Puolakin oli jo taipunut neuvotteluihin Neuvosto-Venäjän kanssa. Aselepo solmittiin Suomen ja Neuvosto-Venäjän välille 13. elokuuta. Puolassa puna-armeija onnistuttiin lyömään takaisin Puolan rajojen taa, joten neuvotteluasetelmat alkoivat Tartossa kypsyä kohti kompromisseja.[1]

Neuvosto-Venäjä oli valmis luovuttamaan Suomelle Petsamon, jolloin se kuitenkin odotti Suomen palauttavan Repolan ja Porajärven, jotka olivat lähempanä Muurmannin rataa – Neuvosto-Venäjän pohjoisimmalle, ympäri vuoden jäistä vapaalle, satamalle johtavaa rautatietä. Suomelle puolestaan kaksi pinta-alalta suurtakaan itäkarjalaistan kuntaa eivät olleet yhtä tärkeitä kuin ympäri vuoden sulana pysyvä Petsamon satama. Suomen kannalta Repolan ja Porajärven hallussapito oli myös keino parantaa mahdollisuutta saada haltuun Petsamo.[1]

Yhteisymmärryksen syntyyn myötävaikuttivat Suomen valtuuskuntaan kuuluneen sosiaalidemokraattien edustajan Väinö Tannerin käymät luottamukselliset yksityiskeskustelut Venäjän valtuuskuntaan kuuluneen Platon Keržentsevin kanssa. Tannerin ohella vain Paasikivi tiesi näistä keskusteluista. Tanner vihjasi Keržentseville, että Petsamon saaminen oli suomalaisille ensisijaista Repolan ja Porajärven säilyttämiseen nähden. Tannerin ehdotuksesta Venäjän valtuuskunta esitti viimeisenä tarjouksenaan näiden alueiden vaihtamista, mihin suomalaiset suostuivat 7. syyskuuta.[16][15] Yleisen mielipiteen painostama ulkoministeri Holsti vaati vielä sähkeessään pitämään kiinni Repolasta ja Porajärvestä, mutta Suomen valtuuskunta ei halunnut enää repiä auki kuukausien työn jälkeen syntynyttä sovintoa. Viimeiset erimielisyydet koskivat rajan kulkua Petsamon Kalastajasaarennossa sekä Venäjän vaatimien Suomenlahden ulkosaarten kohtaloa. Vladimir Leninin johtama bolševikkipuolueen politbyroo määräsi 2. lokakuuta edustajansa solmimaan mahdollisimman pikaisesti rauhan sekä Puolan että Suomen kanssa. Rauhansopimus allekirjoitettiin lopulta Tartossa 14. lokakuuta 1920, kaksi päivää Neuvosto-Venäjän ja Puolan välisen aseleposopimuksen jälkeen.[17]

Neuvottelutulos[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Neuvosto-Venäjä tunnusti Suomen historialliset rajat (Suomen autonomisen suuriruhtinaskunnan raja vuodelta 1812, joka noudatteli pääosin vuoden 1617 Stolbovan rauhan rajaa) ja luovutti Suomelle Petsamon, jonka keisari Aleksanteri II oli 1864 luvannut liitettäväksi Suomeen vastineeksi Venäjään liitetystä Siestarjoen asetehtaan alueesta. Suomi lupautui myös palauttamaan Vienan ja Aunuksen retkikuntien aikana Suomeen liittymisestä päättäneet Repolan ja Porajärven pitäjät. Vaihdettavien alueiden asukkaat saivat vuoden aikaa valita asuinmaansa. Suomi ei joutunut luovuttamaan alueita Karjalankannakselta, mutta se sitoutui olemaan rakentamatta Pietarin läheisyyteen rannikkolinnoituksia. Kiistelty Inon linnakkeen alue jäi Suomelle sillä ehdolla, että sitä ei linnoitettaisi uudelleen, ja Suomenlahden ulkosaaret sillä ehdolla, että ne neutralisoitaisiin. Eräitä vähäisiä poikkeuksia lukuun ottamatta vanha Venäjän valtion omaisuus Suomen alueella katsottiin siirtyneeksi Suomelle ja Suomen kruunun omaisuus Venäjällä vastaavasti Neuvosto-Venäjän valtiolle. Maiden väliset valtionvelat ja Suomen osuus Venäjän sotaveloista kuitattiin.[18]

Suomalaisten mieliksi Neuvosto-Venäjän valtuuskunta antoi sopimuksen allekirjoitustilaisuudessa pöytäkirjaan liitetyn erillisen julkilausuman, jonka mukaan Itä-Karjalan väestölle taattaisiin itsehallinto. Tällä tosiasiassa tarkoitettiin vain tuolloin jo perustettua Karjalan työkansan kommuunia.[17]

Sopimuksen sisällöstä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sopimuksen johdanto toteaa: ”Ottaen huomioon, että Suomi vuonna 1917 on julistautunut itsenäiseksi ja että Venäjä on tunnustanut Suomen valtakunnan, Suomen Suuriruhtinaanmaan rajoissa, riippumattomaksi ja täysivaltaiseksi, ja haluten lopettaa molempien valtioiden välillä sittemmin syntyneen sodan, luoda pysyväiset rauhalliset suhteet niiden kesken sekä lopullisesti selvittää Suomen ja Venäjän aikaisemmasta valtioyhteydestä johtuneet suhteet, ovat päättäneet tehdä tätä tarkoittavan sopimuksen”.

Ensimmäisessä artiklassa todetaan sotatilan loppuvan sopimuksen jälkeen. Toinen artikla määrittelee rajan ja kolmas aluevedet. Neljännessä artiklassa Venäjä luovuttaa Petsamon Suomelle ja viidennessä sovitaan rajankäynnistä. Kuudes asettaa eräitä rajoituksia Suomen Jäämeren sotilaslaivoihin ja seitsemäs koskee kalastusoikeuksia. Kahdeksas antaa venäläisille kauttakulkuoikeuden Petsamon läpi Norjaan ja takaisin. Yhdeksännessä annetaan Petsamon venäläisille oikeus valita Suomen ja Venäjän kansallisuuden ja valtion välillä. Kymmenennessä sovitaan, että Suomi luovuttaa Repolan ja Porajärven, jotka liitetään Itä-Karjalan autonomiseen alueeseen, ja yhdennessätoista luovutuksen järjestelyistä. Kahdestoista määrittelee periaatteen Itämeren neutraloimisesta ja 13.–14. Suomi lupautuu neutraloimaan eräitä Suomenlahden saaria. Pykälässä 15. Suomi sitoutuu purkamaan Inon ja Puumalan rannikkopatterit sekä olemaan rakentamatta itäisimmälle Suomenlahden rannikolle tai sen läheisyyteen tykkipattereita, joilla voisi ampua aluevesirajojen yli. 16. sovitaan Laatokan osittaisesta neutraloimista. 17. Suomalaisille laivoille taataan esteetön kulku Suomenlahden ja Laatokan välillä Neva-jokea pitkin. 24. molemmat pidättäytyvät vaatimasta sotakorvauksia. 25.–28. ja 31.–32. käsittelevät taloudellisia asioita. Artikla 30. velvoitti Suomen varaamaan kymmenen vuoden ajan puolet Uudellakirkolla sijainneen Halilan keuhkotautiparantolan potilaspaikoista Pietarin ja sen ympäristön asukkaille samoilla ehdoilla kuin Suomen kansalaisille. Artikla 35. määräsi vankienvaihdosta ja kummankin maan kansalaisten oikeudesta päästä esteettömästi kotimaahansa.lähde?

Sopimuksen ratifiointi ja voimaantulo[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ennen voimaantuloaan Tarton rauhansopimus oli vielä hyväksyttävä Suomen eduskunnassa, jossa asiasta muodostui kolme erilaista mielipidesuuntaa. Hyväksymisen kannalla olivat selkeimmin sosiaalidemokraatit, edistyspuolue, maltilliset kokoomuslaiset ja osa maalaisliittoa. Jyrkimmin sopimusta vastustivat ruotsalaiset ja E. N. Setälän johtamat kokoomuksen aktivistit, jotka vastustivat bolševistisen Venäjän tunnustamista. Varauksellisuutta oli laajemminkin kokoomuksessa ja Maalaisliitossa, joiden mukaan sopimusta olisi pitänyt parantaa jatkoneuvotteluilla. Samaan päätökseen oli sidottu myös lakialoite sotatilan päättymisestä.[19] Oikeistoa ärsytti myös sopimuksen 35. artikla, joka velvoitti armahtamaan Venäjälle paenneita sisällissodan punaisia. Neuvosto-Venäjän julkilausuma Itä-Karjalan itsehallinnosta luultavasti edisti sopimuksen hyväksymistä eduskunnassa, vaikka Suomen valtiojohto käsitti sen todellisen merkityksen olevan vähäinen.[20]

Rauhansopimus hyväksyttiin eduskunnassa 1. joulukuuta 1920 äänin 163–27. Presidentti Ståhlberg vahvisti päätöksen ja ratifioi sopimuksen Suomen osalta 11. joulukuuta. RKP:ta edustaneet ministeri Hjalmar Granfelt ja Hjalmar Procopé olivat suositelleet presidentille asian lykkäämistä. Neuvosto-Venäjän ylin valtioelin Yleisvenäläinen toimeenpaneva keskuskomitea ratifioi sopimuksen jo yhdeksän päivää allekirjoittamisen jälkeen 23. lokakuuta 1920. Ratifioimisasiakirjat vaihdettiin Moskovassa 27. joulukuuta.[20]

Sopimus astui voimaan 31. joulukuuta 1920.[21] Repolan ja Porajärven kuntien luovutus Neuvosto-Venäjälle tapahtui 15. helmikuuta 1921. Petsamon rajankäynti kesti vuoden 1921 syksyyn. Rauhansopimuksen täydennykseksi tarkoitettua kauppasopimusta ei saatu aikaan.[20]

Seuraukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mielipiteet Tarton rauhasta olivat ristiriitaisia. Monet aikalaisista eivät olleet tyytyväisiä sopimukseen, joka jätti Itä-Karjalan kokonaan Neuvosto-Venäjälle. Osa oikeistoa vastusti lisäksi yleensäkin sopimusten tekemistä epäluotettavina pidettyjen bolševikkien kanssa, joiden vallan he uskoivat pian romahtavan. Pettyneiden keskuudessa sopimusta kutsuttiin ”häpeärauhaksi”. Repolan väliaikainen nimismies Bobi Sivén ampui itsensä vastalauseena pitäjän luovutukselle helmikuussa 1921 ja kohosi heimoaatteen kannattajien marttyyriksi. Tarton rauha esti Suomea tukemasta talvella 1921–1922 puhjennutta Itä-Karjalan kansannousua, joka kukistettiin pian. Pettymys synnytti Suomessa yhteiskunnallista liikehdintää, jonka johti muun muassa Akateemisen Karjala-Seuran perustamiseen. Myöhemmän historian valossa Tarton rauhanehdot on usein nähty hyvinkin edullisina Suomelle. Neuvotteluvaltuuskuntaa johtanut J. K. Paasikivi arvioi vuosia myöhemmin, että Tarton rauha oli Suomelle ”liian hyvä kestääkseen”.[11]

Tarton rauhan nojalla tuhannet pietarinsuomalaiset muuttivat Suomeen.[20] Petsamon satamalle muodostui sittemmin erittäin merkittävä asema Suomen ulkomaankaupassa Moskovan rauhan ja jatkosodan välisenä aikana.[1]

Talvisodan jälkeen Tarton rauha korvattiin vuonna 1940 Moskovan rauhalla ja 1947 Pariisin rauhalla, joissa Suomi joutui luovuttamaan huomattavasti alueitaan Neuvostoliitolle. Jotkut Karjalan palautuksen kannattajat ovat myöhemmin vaatineet Tarton rauhan rajojen palauttamista.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Hentilä, Seppo; Jussila, Osmo & Nevakivi, Jukka: Suomen poliittinen historia 1809 - 1995. Porvoo: WSOY, 1995. ISBN 951-0-20769-1.
  • Niinistö, Jussi: Heimosotien historia 1918 - 1922. Helsinki: SKS, 2005. ISBN 951-746-687-0.
  • Pietiäinen, Jukka-Pekka: ”Suomen ulkopolitiikan alku”, s. 252–473 teoksessa Itsenäistymisen vuodet 1917–1920: 3. Katse tulevaisuuteen (toim. Manninen, Ohto). Valtionarkisto: Helsinki 1992.
  • Polvinen, Tuomo: Venäjän vallankumous ja Suomi 1917–1920 II: toukokuu 1918–joulukuu 1920. Porvoo–Helsinki: WSOY, 1971.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Wikiaineisto
Wikiaineistossa on lähdetekstiä aiheesta:
  1. a b c d e f Jussi Niinistö; Oliko Tarton rauha "liian hyvä" vai "häpeärauha"? Kanava, n:o 3, 2001, s. 191–195.
  2. Kovanko, Nikolai Jevgenevitsh (1858 - 1918) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
  3. Hentilä et al. 1995, s. 113.
  4. Polvinen 1971, s. 53–58.
  5. Polvinen 1971, s. 162–165, 197–198.
  6. Polvinen 1971, passim.
  7. Polvinen 1971, s. 156–161, 237–238, 323.
  8. Polvinen 1971, s. 327–328.
  9. Polvinen 1971, s. 333–334.
  10. Polvinen 1971, s. 335.
  11. a b Raimo Salokangas, ”Itsenäinen tasavalta”, s. 631–633 teoksessa Suomen historian pikkujättiläinen. WSOY, Helsinki 1987.
  12. a b Pietiäinen 1992, s. 439, 443–446.
  13. a b Polvinen 1971, s. 344–345.
  14. a b c Niinistö 2005, s. 219.
  15. a b Pietiäinen 1992, s. 447–453.
  16. Polvinen 1971, s. 357, 360, 365.
  17. a b Polvinen 1971, s. 368–369.
  18. Pietiäinen 1992, s. 454.
  19. ”Tarton sopimus ratifioidaan”, Suomen Itsenäistymisen Kronikka, s. 201. Jyväskylä: Gummerus, 1992. ISBN 951-20-3800-5.
  20. a b c d Pietiäinen 1992, s. 455–458.
  21. Historia. Pääkonsulinviraston perustaminen Suomen ulkoministeriö.