Kansallinen Kokoomus

Wikipedia
Ohjattu sivulta Kokoomus
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Hakusana ”Kokoomus” ohjaa tänne. Muista kokoomuksista katso kokoomuksen täsmennyssivu.
Kansallinen Kokoomus
Samlingspartiet
- Kokoomuspuolue

Kokoomus.logo.svg

Perustettu 9. joulukuuta 1918
Johto Jyrki Katainen (pj.)
Anne-Mari Virolainen (vpj.)
Henna Virkkunen (vpj.)
Janne Sankelo (vpj.)
Taru Tujunen (puoluesihteeri)
Ideologia liberaalikonservatismi[1][2] (liberalismi,[3][4][5][6][7][8] konservatismi[4][5]), sosiaalireformismi[4][5]
Toimisto Kansakoulukuja 3 A
00100 Helsinki
Äänenkannattaja Nykypäivä
Jäsenmäärä 40 000 (­2013)[9]
Kansanedustajat 44 / 200 (2011)
Eurokansanedustajat 3 /13 (2009)
Kunnanvaltuutetut 1735 / 9674 (2012)
Kansainväliset jäsenyydet EPP
IDU
Naisjärjestö Kokoomuksen naisten liitto
Nuorisojärjestö Kokoomusnuoret
Varhaisnuorisojärjestö Kansallinen Lastenliitto
Opiskelijajärjestö Kokoomusopiskelijat
Värit Sininen
Kotisivu www.kokoomus.fi

Kansallinen Kokoomus (ruots. Samlingspartiet), lyhyemmin kokoomus (lyhenne Kok.[10]) on suomalainen keskustaoikeistolainen puolue. Kokoomus on nykyisin Suomen suurin puolue kansanedustajien määrällä mitattuna oltuaan jo 1970-luvulta lähtien noin 20 % kannatuksellaan yksi Suomen suurista puolueista.[11]. Kokoomus perustettiin 9. joulukuuta 1918. Vuoteen 1951 asti sen nimi oli Kansallinen Kokoomuspuolue.[4][12]

Kokoomuksen yhdistäviä ajatuksia ovat vapaus, vastuu ja demokratia, mahdollisuuksien tasa-arvo, sivistys, kannustavuus, suvaitsevaisuus ja välittäminen.[13] Keskeistä sille on vapauden ja vastuun tasapainon tavoittelu sekä yksilöllisyyden ja yritteliäisyyden korostaminen. Kokoomus katsoo Euroopan unionin luovan turvallisuutta ja hyvinvointia.[13] Vuoden 2011 eduskuntavaalien jälkeen kokoomuksella on 44 kansanedustajaa, ja se on näin ollen eduskunnan suurin puolue. Puolueella on kolme edustajaa Euroopan parlamentissa, jossa se kuuluu Euroopan Kansanpuolueen muodostamaan parlamentin suurimpaan ryhmään. Kokoomus on jäsenenä International Democrat Unionissa.

Kokoomuksen toimintaan voi puolueen lisäksi osallistua kansalaisjärjestöissä kuten Kokoomusnuoret, Kokoomusopiskelijat ja Kokoomuksen naisten liitto. Kokoomus julkaisee Nykypäivä-lehteä ja Verkkouutiset-julkaisua.

Organisaatio[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kansallista Kokoomusta johtaa Kansallisen Kokoomuksen puoluehallitus, jossa on edustettuina vaalipiireihin perustuvien kokoomuksen piirijärjestöjen lisäksi naisten, nuorten ja opiskelijoiden valtakunnalliset yhdistykset. Puoluehallituksen valitsee puoluevaltuusto.

Kokoomuksella on puolueeseen varsinaisesti kuulumattomina läheisjärjestöinä Kansallinen Lastenliitto, Kansallinen senioriliitto, Kansallinen Sivistysliitto, Kansalliset Maahanmuuttajat, Naiset Yhdessä, Kansallinen Kulttuuriliitto, MC Kokoomus, Porvarillisen Työn Arkisto, Suomen Toivo -ajatuspaja ja Kansallinen Sateenkaariryhmä.

Kannatus ja puolueen jäsenistö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 2005 kokoomus oli kaikista puolueista kolmanneksi naisvaltaisin ja suurista puolueista kaikkein naisvaltaisin 46 prosentin naisosuudella kun SDP:ssä ja keskustassa vain 40 prosenttia oli naisia.[14] Vuonna 2008 kokoomus, vihreät ja perussuomalaiset olivat ainoat puolueet joiden jäsenmäärä kasvoi.[15]

Puolueen pääkannatusaluetta ovat Etelä-Suomen asutuskeskukset. TNS Gallupin viittä suurinta puoluetta koskevassa mielipidekyselyssä syksyllä 2008 kokoomukseen suhtauduttiin myönteisimmin. Vastaajista 42 prosenttia suhtautui kokoomukseen myönteisesti tai melko myönteisesti, kun esimerkiksi keskustan luku oli 40 prosenttia ja SDP:n 36 prosenttia.[16] Vuoden 2008 lopussa tehdyn mielipidekyselyn mukaan suomalaiset luottavat kokoomuksen osaamiseen eniten mikäli Suomi kohtaisi talouskriisin.[17]

Kokoomusnuoret on kokoomuslainen nuorten järjestö. Kokoomusopiskelijat on useissa korkeakouluissa ja oppilaitoksissa toimiva kokoomuslainen opiskelijajärjestö. Puolueen naisjärjestö on Kokoomusnaiset, joka keskittyy sukupuolten väliseen tasa-arvoon liittyviin kysymyksiin maailmassa.[18] Kansalliset Maahanmuuttajat (Kamut) on kokoomuslaisten kansainvälisyyskasvatus- ja maahanmuuttajatyöstä kiinnostuneiden yhdistys. Sen puheenjohtajana toimii Radu Székely Turusta.[19] Kansallinen Sateenkaariryhmä on kokoomuksen läheisjärjestö, joka pyrkii ajamaan seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksia yhteiskunnassa ja joka myös toimii kokoomuksen sisäisenä asiantuntijaverkostona.[20]

Kokoomus oli 2008 ylempien toimihenkilöiden keskuudessa ylivoimaisesti suosituin puolue, ja myös alempien toimihenkilöiden keskuudessa puolue oli suurin. Koululaisten ja opiskelijoiden keskuudessa kokoomus ja Vihreä liitto kilpailevat suurimman puolueen asemasta noin 26 prosentin kannatuksella.[21]

Politiikka ja tavoitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Puheenjohtaja Jyrki Katainen Porissa Suomi Areena -tilaisuudessa.

Kesäkuun 2006 Joensuun puoluekokouksessa hyväksytyn periaateohjelman mukaan kokoomuksen tavoitteena on omasta ja toisten elämästä vastuuta kantavien ihmisten yhteiskunta siten, että jokaiselle mahdollistetaan hyvän elämän edellytykset. Kokoomukselle tärkeää on ihmisen vapaus ja vastuu omassa toiminnassaan. Kokoomus ilmoittaa tavoitteikseen kansallisen perinnön, Suomen kielten ja kulttuurien vaalimisen ja tukemisen, koko kansan osaamis- ja sivistystasosta huolehtimisen sekä työn ja yrittäjyyden edistämisen. Puolueen mukaan hyvinvointi syntyy työstä, yrittämisestä ja välittämisestä. Kokoomus kertoo edistävänsä ihmisten, yritysten ja yhteiskunnan vastuuta sekä kunnioittavaa asennetta luontoa ja ympäristöä kohtaan.[13]

Kokoomuksen yhdistäviä ajatuksia ovat vapaus, vastuu ja demokratia, mahdollisuuksien tasa-arvo, sivistys, kannustavuus, suvaitsevaisuus ja välittäminen.[13] Keskeistä sille on vapauden ja vastuun tasapainon tavoittelu sekä yksilöllisyyden ja yritteliäisyyden korostaminen. Kokoomus katsoo Euroopan unionin luovan turvallisuutta ja hyvinvointia, ja suhtautuu myönteisesti yhteiseen puolustukseen[13]

Kokoomus korostaa arvokysymyksissä yksilöiden omantunnon merkitystä ja moniarvoisuutta. Kokoomus näkee yksilöiden vapauden ajatella ja toimia itsenäisesti sekä vähemmistöjen oikeudet vapausaatteen ydinasioina.[22]

Kokoomus katsoo, että verotuksen painopistettä on siirrettävä pois työn tekemisen ja työllistämisen verottamisesta kohti ympäristöä kuluttavan toiminnan verotusta.[23] Kokoomus on muun muassa kannattanut aukioloaikojen vapauttamista ja Helsingin kaupunginjohtaja Jussi Pajunen on ehdottanut helsinkiläisille vapauksia aukiolokielloista keskustan elävöittämiseksi.[24]

Puheenjohtaja Katainen on pitänyt päästöjen mukaan määräytyvää verotusta sekä houkuttelevaa joukkoliikennettä tärkeänä taistelussa ilmastonmuutosta vastaan. Hän on kritisoinut energian tuotantokeinojen ideologisointia ja vaatinut "järkivihreää" ilmasto- ja energiapolitiikkaa, jossa kaikki tuotantovaihtoehdot pidetään osana kokonaisuutta.[25]

Kokoomuksen ympäristöpoliittinen työryhmä julkaisi vuonna 2011 ympäristöohjelman, joka haluaa tehdä Suomesta maailman ensimmäisen hiilineutraalin yhteiskunnan, nostaa Suomi ympäristöteknologian ykkösmaaksi sekä nostaa suomalaiset maailman ympäristötietoisimmaksi kansaksi.[26] Manifesti haluaa tehdä arkipäivän vihreistä teoista osa jokanaisen ja –miehen arkea, puoluekirjaan ja vihreyden sävyyn katsomatta. Talouskasvu on ympäristötekojen edellytys ja vastuullinen markkinatalous luonnonsuojelijan työkalu.[27]

Kokoomuslaiset haluavat rakentaa aloitteellisesti ja ennakkoluulottomasti tulevaisuutta sekä etsiä ratkaisuja yhteiskunnallisiin epäkohtiin.[22] Kokoomus on kannattanut mm. lasten hyvinvoinnin, osallistumisen ja vaikuttamisen vahvistamista koulun ja kodin välistä yhteistyötä lisäämälla.[28] Puoluekokouksessa jäsenjärjestöt tekevät ehdotuksia ja niistä keskustellaan. Kesäkuussa 2010 kokoomuksesta tuli muun muassa ensimmäinen suuri puolue, joka ajaa kouluissa tapahtuvasta tunnustuksellisesta uskonnonopetuksesta luopumista, niin että jatkossa opetus olisi uskontokunnille yhteistä.[29] Kokoomuksen puoluekokous asettui myös ensimmäisenä suurena puolueena kesäkuussa 2010 tukemaan valinnaisuuden lisäämistä ruotsin opetuksessa. Jyrki Katainen kuitenkin ilmoitti, ettei katso tämän tarkoittavan pakollisen ruotsin opetuksen poistumista.[30][31][32][33] Kokoomus myös asetti tavoitteekseen sukupuolineutraalin avioliiton.[34] Kokoomus on painottanut yhdessätekemisen henkeä ja hyvää työtä. Tee hyvä työ -kampanja kannustaa ihmisiä jakamaan pieniä ja suuria hyviä tekoja. Vain ihmiset voivat olla keskenään tekemisissä tavalla, joka luo hyvinvointia, ja siksi kokoomus haluaa Suomeen inhimillisyyttä, välittämistä, uutta yhteisöllisyyttä.[35]

Alexander Stubb on arvioinut puolueen linjan yksiselitteisen liberaaliksi, monikulttuurisuuteen panostavaksi sekä maahanmuuttoon ja ylipäätään kansainvälisyyteen myönteisesti suhtautuvaksi.[36] Vastaavasti tutkija Juha Rahkosen mukaan kokoomuksen puoluejohto edustaa "kansainvälis-liberalistista Katais-Stubbin linjaa". Rahkonen huomioi, että Kokoomuksen Nuorten Liitossa on myös kansalliskonservatiivisia linjauksia, mutta nämä ovat Rahkosen mukaan "monelta osin räikeässä ristiriidassa" puoluejohdon linjausten kanssa.[37]

Periaateohjelmassaan kokoomus määrittelee arvoikseen muun muassa (1) vapauden, vastuun ja demokratian, (2) mahdollisuuksien tasa-arvon, (3) sivistyksen sekä (4) kannustavuuden, (5) suvaitsevaisuuden, ja (6) välittämisen. Samassa ohjelmassa puolue myös mainitsee pitävänsä monikulttuurisuutta rikkautena.[13]

Ulkopolitiikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kesän 2010 puoluekokouksessa kokoomus laati ulko- ja turvallisuuspoliittisen kannanoton, jonka mukaan puolue kannattaa "aktiivista, avointa ja rohkeasti eteenpäin katsovaa" ulkopolitiikkaa. Kannanoton mukaan puolueen arvoihin kuuluu ihmisoikeuksien, oikeusvaltion ja sosiaalisesti vastuullisen markkinatalouden edistäminen. Kokoomus katsoo, että pieni maa lisää kansainvälistä vaikutusvaltaansa olemalla aktiivinen, luotettava ja kekseliäs yhteistyökumppani.[38]

Kokoomus pitää Euroopan unionia Suomen ensisijaisena viiteryhmänä ja vaikutuskanavana kansainvälisessä toiminnassa.[38] Suomen EU-kansanäänestyksessä kokoomuksen kannattajat tukivat jäsenyyttä selkeämmin kuin minkään muun puolueen kannattajat. Puolue suhtautuu myönteisesti Euroopan puolustusyhteistyöhön. Vuonna 2007 ainoastaan kokoomuksen kannattajista enemmistö (55 %) kannatti Suomen liittymistä Pohjois-Atlantin liittoon.[39] Kokoomus katsoo, että puolustusyhteistyö vahvistaisi Suomen turvallisuutta ja kansainvälistä asemaa.[38] Kokoomus kannattaa myös tiiviimpää puolustusyhteistyötä muiden Pohjoismaiden kanssa.[38] Euroopan unionin työssään kokoomus painottaa rohkeutta ja aloitteellisuutta lähteä yhdessä rakentamaan EU:ta.[40]

Kokoomus katsoo, että Euroopan unionia on kehitettävä parlamentaariseen suuntaan, komission vastuunalaisuutta lisättävä, ja EU:n on käytettävä varoja vastuullisemmin. Kokoomuksen mielestä suurempi osuus Euroopan unionin varoista on käytettävä tutkimukseen, teknologiaan, ilmastonmuutoksen torjuntaan ja ulkopolitiikkaan.[40] Tärkeällä sijalla ovat Itämeren suojelu ja ehtyvien luonnonvarojen varjeleminen.[40]

Kokoomus painottaa, että kehitysyhteistyön tulee lähteä kumppanimaan tarpeista, mutta se ei saa rakentua pelkän hyväntekeväisyyden varaan. Kokoomuksen mielestä riippuvuus vanhakantaisesta kehitysavusta voi jopa hidastaa kohdemaan yhteiskunnallista kehitysta. Kokoomus katsoo, että Suomen kannattaa keskittyä työhön, joka edistää rauhaa, vakautta, korruption kitkemistä, ilmastotoimia, yksityissektorin vahvistamista ja muita yhteisiä tavoitteita. Naisten aseman edistämisen tulee olla erityisen huomion kohteena.[38]

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kokoomuspuolue syntyy suomettarelaisuuden ja monarkismin pohjalle[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kokoomuksen leijona

Kokoomuksen juuret ovat 1800-luvun suomalaisuusliikkeessä, joka jakautui kahtia suhtautumisessa Venäjän kasvaviin yhtenäistämisvaatimuksiin. Kesällä 1917 suomettarelaiset vielä vastustivat Suomen itsenäistymistä idänkaupan menettämisen pelossa. Lokakuun vallankumouksen tapahduttua Venäjällä, he alkoivat kannattaa eroa Venäjästä. Varmimmaksi ulkopoliittiseksi takeeksi kansallisesta itsenäisyydestä katsottiin liitto Saksan kanssa. Jotkut kannattivat saksalaissyntyisen kuninkaan valintaa itsenäistyneen Suomen hallitsijaksi. Saksan hävittyä ensimmäisen maailmansodan marraskuun alussa 1918, perustivat suomettarelaiset ja saksalaista kuningasta kannattaneet nuorsuomalaiset Kansallisen Kokoomuksen 9. joulukuuta 1918. Aikomuksena oli edelleen tehdä Suomesta Ruotsin kaltainen monarkia tai ainakin taata laajoin presidentin valtuuksin voimakas toimeenpanovalta. Tunnetuimpia sen ajan kuningasvallan kannattajia olivat muun muassa Pehr Evind Svinhufvud, J. K. Paasikivi, Eero Järnefelt ja Jean Sibelius.[41]

Nouseva suomenkielinen liikemieskunta valtasi kokoomuksen 1922. Viimeistään siitä lähtien talousliberalismin, sosiaalireformismin ja arvokonservatismin painotukset puolueessa ovat vaihdelleet.[42]

1920-luvulla Suomessa oli lyhytikäisiä porvarihallituksia lähinnä siksi, että maan vasemmisto oli heikko ja jakaantunut voimakkaasti kommunisteihin ja tannerilaisiin sosiaalidemokraatteihin sekä siksi, että Maalaisliiton ja kokoomuksen näkemykset talouspolitiikasta ja maauudistuksesta poikkesivat toisistaan. 1930-luvulle mentäessä Josif Stalinin johtaman Neuvostoliiton uhka vaikutti Suomenkin sisäpolitiikkaan. Kokoomus liittoutui Isänmaallisen kansanliikkeen kanssa ja sai vuonna 1933 historiansa heikoimman vaalituloksen.

1930-luvun loppupuolella alkoi taloudellinen tilanne maassa parantua ja toiseen maailmansotaan mennessä Maalaisliiton ja SDP:n yhteistyömuodoksi oli muodostunut punamultahallitus. Kokoomus jäi hallitusyhteistyöstä syrjään joitain poikkeuksia lukuun ottamatta.

Sotien jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toisen maailmansodan jälkeen äärivasemmiston toiminta ei ollut enää laitonta, ja vasemmisto vahvistui, samalla myös punamulta- sekä kansanrintamayhteistyö tiivistyivät. Keskustalaisen presidentti Urho Kekkosen asema vahvistui.

Urho Kekkoseen kriittisesti suhtautuvana puolueena kokoomus asetti oman presidenttiehdokkaan vuoden 1968 presidentinvaaleihin, minkä arvellaan heikentäneen myöhemmin sen mahdollisuuksiin päästä hallitukseen. Esimerkiksi vasemmiston vuoden 1970 vaalitappion jälkeenkin kokoomus pysyi oppositiossa.

Kokoomus muun oikeiston oheella kannatti selektiivistä koulutusjärjestelmää ja vastusti vasemmistopuolueiden ja keskustan ajamaa peruskoulu-uudistusta, jota nimitettiin halveksivasti "subventiosivistykseksi". Peruskoulusta säädettiin kansanrintamahallituksen johdolla laki vuonna 1968.[43]

Jyrki Jokisen väitöstutkimuksen mukaan Kansallinen Kokoomus kehittyi löyhästä vaalipuolueesta kiinteäksi puoluejärjestöksi vasta 1970-luvulla.[44]

Kokoomuksen puheenjohtajaksi valittiin Juha Rihtniemi ja remonttimiehet alkoivat uudistaa puoluetta. Kokoomus hyväksyi poikkeuslain, jolla Kekkonen valittiin poikkeuslailla presidentiksi vuosiksi 1974–1978 ilman vaaleja. Nämä toimet aiheuttivat kokoomuskentän rakoilua, ja puolueen oppositio irtosi kokoomuksesta perustaen Perustuslaillisen Kansanpuolueen. Kekkosen valinta poikkeuslailla katsottiin periaatteessa perustuslain vastaiseksi toimeksi, vaikka muodollisesti kiireelliseksi julistamisen vaatimus täyttyi.

Keskustan ja vasemmiston näkemyksen mukaan kokoomus oli edelleen sisäpolitiikassa oikeistolainen ääriliike lukuun ottamatta kekkoslaista osaansa. Kokoomus yritti kaikin tavoin hankkia hyväksyntää ja hallituskelpoisuutta. Toukokuussa 1981 puoluekokouksessa puheenjohtaja Ilkka Suominen esitti, että noin kymmenen vuoden kuluttua umpeutuvaa YYA-sopimusta jatkettaisiin ja päätös siitä tehtäisiin ennen vuotta 1984. Näin kokoomus ehti ensimmäisenä puolueena esittämään YYA-sopimuksen jatkamista. Muutama päivä sen jälkeen eduskunnassa nousi kysymys siitä, kuinka suurella summalla valtio tukee Rauhanpuolustajien Ydinaseeton Pohjola -kampanjaa. Hallitus esitti 100 000 markkaa, mutta eduskunnan valtiovarainvaliokunta kokoomuslaisten tuella nosti määrärahan 200 000 markkaan.[45] Kokoomus kuitenkin jätettiin oppositioon aina vuoteen 1987 saakka.

1970-luvulla kokoomus alkoi korostaa vapautta ja suvaitsevuutta. Perinteisemmän arvolinjan kannattajia meni muihin puolueisiin.

Paluu hallitukseen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kokoomuksen logo vuodelta 1996

Hallitukseen kokoomus nousi 21 oppositiovuoden jälkeen vuoden 1987 eduskuntavaalien jälkeen, jolloin nimitettiin Holkerin sinipunahallitus, vaikka kokoomus, ruotsalainen kansanpuolue ja keskusta olivat tehneet porvarisopimuksen tavoitteenaan muodostaa porvarihallitus vaalien jälkeen. Vuosina 19871991 toimineen hallituksen suurimmat puolueet olivat sosiaalidemokraatit ja kokoomus. Vaalien 1991 jälkeen muodostettiin Esko Ahon porvarihallitus, jota johtivat keskusta ja kokoomus.

Kokoomuksen Nuorten Liitto alkoi vaatia keväällä 1990 ensimmäisenä merkittävänä ja näkyvänä poliittisena organisaationa Suomen jäsenyyttä Euroopan unionissa.[46]

Keskustan vuoden 1995 vaalitappion jälkeen kokoomus muodosti kaksi hallitusta sosiaalidemokraattien kanssa. Paavo Lipposen I (1995–1999) ja II hallitusta (1999–2003) kutsuttiin sateenkaarihallituksiksi. Sinipunapohjan laajennuksena olivat yleensä vihreät, vasemmistoliitto ja ruotsalainen kansanpuolue.

2000-luvulla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kokoomuksen tunnus 2000-luvulta. Tunnuksena ruiskaunokki.

Vuonna 2001 kokoomuksen puheenjohtajaksi valittiin Ville Itälä. Varapuheenjohtajiksi valittiin Jari Koskinen ja Jyrki Katainen. Eduskuntavaaleissa 2003 kokoomus sai 18,6 % ääniosuuden ja eduskuntaan valittiin 40 kokoomuslaista kansanedustajaa. Kokoomus siirtyi oppositioon.

Kokoomuksen puoluekokous valitsi 5. kesäkuuta 2004 puolueen uudeksi puheenjohtajaksi Jyrki Kataisen. Varapuheenjohtajiksi 6. kesäkuuta 2004 valittiin Marjo Matikainen-Kallström, Paula Risikko ja Jari Koskinen. Kokoomuksen puoluesihteeriksi valittiin Harri Jaskari. Kuntavaaleissa 2004 kokoomuksen ääniosuus oli 21,8 %. Kaupungin- ja kunnanvaltuustoihin valittiin 2 076 kokoomuslaista valtuutettua. Kuntavaalien 2004 teema oli "Tulevaisuuden hyvinvointi rakennetaan tänään".

Kokoomuksen puoluekokous Joensuussa 2006 määritteli itsensä poliittisella kartalla keskusta-oikeistolaiseksi puolueeksi, joka kirjattiin myös puolueen periaateohjelmaan. Vuoden 2007 eduskuntavaaleissa kokoomus voitti kymmenen paikkaa ja nousi jälleen hallitukseen, mutta keskusta säilytti kuitenkin asemansa eduskunnan suurimpana puolueena yhden kansanedustajapaikan erolla. Matti Vanhasen toiseen hallitukseen, jossa on kaksi ministeriä enemmän kuin aikaisemmissa, kokoomus sai keskustan tapaan kahdeksan ministeripaikkaa.

Pääministerin sijaiseksi ja valtiovarainministeriksi nimitettiin kokoomuksen puheenjohtaja Jyrki Katainen. Kokoomus sai ulkoasiainministerin ja puolustusministerin paikat, joista keskusta oli ilmoittanut haluavansa ulkoasiainministerin paikkaa. Ulkoasiainministeriksi nimitettiin kokoomuksen Ilkka Kanerva, joka erosi tekstiviestikohun seurauksena kesäkuussa 2008. Kanervan tilalle nousi professori ja europarlamentaarikko Alexander Stubb. Anne Holmlund nousi sisäasiainministeriksi. Oikeustieteen kandidaatti Jan Vapaavuori nousi asuntoministeriksi. Peruspalveluministeriksi valittiin terveystieteiden tohtori ja kokoomuksen varapuheenjohtaja Paula Risikko. Opetusministerin paikalle valittiin terveystieteiden maisteri ja puoluevaltuuston puheenjohtaja Sari Sarkomaa, joka erosi ministerin tehtävästään joulukuussa 2008 perhesyihin vedoten. Uudeksi opetusministeriksi nimitettiin Henna Virkkunen.

Kunnallisvaaleissa 2008 kokoomuksen kannatuksen kasvu jatkui ja se nousi selkeästi suosituimmaksi puolueeksi. Kahden puolueloikkauksen jälkeen kokoomuksesta tuli eduskunnan suurin puolue ensimmäistä kertaa historiassa marraskuussa 2010.

Kokoomus oli suosituin puolue eduskuntavaaleissa 2011. Kuuden puolueen hallituksen pääministeriksi nimitettiin kokoomuksen puheenjohtaja Jyrki Katainen, Eurooppa- ja ulkomaankauppaministeriksi Alexander Stubb, hallinto- ja kuntaministeriksi Henna Virkkunen, maa- ja metsätalousministeriksi Jari Koskinen, elinkeinoministeriksi Jyri Häkämies, ja sosiaali- ja terveysministeriksi Paula Risikko.

Vaalit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eduskuntavaalit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kokoomuksen kannatus eduskuntavaaleissa 1919-2011
Vuosi Edustajia Kannatus
1919 28 151 018 15,71 %
1922 35 157 116 18,15 %
1924 38 166 880 18,99 %
1927 34 161 450 17,74 %
1929 28 138 008 14,51 %
1930 42 203 958 18,05 %
1933 18 [47] [47]
1936 20 121 619 10,36 %
1939 25 176 215 13,58 %
1945 28 255 394 15,04 %
1948 33 320 366 17,04 %
1951 28 264 044 14,57 %
1954 24 257 025 12,80 %
1958 29 297 094 15,28 %
 
Vuosi Edustajia Kannatus
1962 32 346 638 15,06 %
1966 26 326 928 13,79 %
1970 37 457 582 18,05 %
1972 34 453 434 17,59 %
1975 35 505 145 18,37 %
1979 47 626 764 21,65 %
1983 44 659 078 22,12 %
1987 53 666 236 23,13 %
1991 40 526 487 19,31 %
1995 39 497 624 17,89 %
1999 46 563 835 21,03 %
2003 40 517 904 18,55 %
2007 50 616 841 22,26 %
2011 44 599 138 20,38 %

Kunnallisvaalit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuosi Valtuutettuja Kannatus
1950 88 159 5,85 %
1953 133 626 7,59 %
1956 105 220 6,29 %
1960 275 560 14,04 %
1964 213 378 9,95 %
1968 1 388 364 428 16,09 %
1972 1 503 451 484 18,06 %
1976 2 047 561 121 20,92 %
1980 2 373 628 950 22,94 %
1984 2 423 619 264 22,96 %
1988 2 392 601 468 22,87 %
1992 2 009 507 574 19,05 %
1996 2 167 514 313 21,64 %
2000 2 028 463 493 20,84 %
2004 2 078 521 412 21,83 %
2008 2 020 597 727 23,45 %
2012 1 735 545 889 21,9 %

Presidentinvaalit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

valitsijamiesten vaalit
Vuosi Ehdokas Valitsijamiehet Kannatus
1925 Hugo Suolahti 68 141 240 22,71 %
1931 Pehr Evind Svinhufvud 64 180 378 21,56 %
1937 Pehr Evind Svinhufvud 86 330 980 29,75 %
1950 Juho Kusti Paasikivi 68 360 789 22,88 %
1956 Sakari Tuomioja 54 340 311 17,94 %
1968 Matti Virkkunen 58 432 014 21,19 %
1978 Urho Kekkonen 45 360 310 14,72 %
1982 Harri Holkeri 58 593 271 18,7 %
1988 Harri Holkeri 63 603 180 20,2 %
suorat kansanvaalit
Vuosi Ehdokas Kannatus
1988 Harri Holkeri 570 340 18,4 %
1994 Raimo Ilaskivi 1k    485 035 1k 15,2 %
2000 Riitta Uosukainen 1k 392 305 1k 12,8 %
2006 Sauli Niinistö 1k 725 866
2k 1 518 333
1k 24,06 %
2k 48,21 %
2012 Sauli Niinistö 1k 1 131 254
2k 1 802 400
1k 37 %
2k 62,6 %

Euroopan parlamentti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kokoomuksen europarlamenttiryhmä muodostui ensimmäisen kerran 1995, kun Suomi liittyi Euroopan unionin jäseneksi. Tuolloin eduskunta valitsi ensimmäiset mepit. Kokoomuksella on nykyisin kolme meppiä. Kokoomuksen europarlamentin jäsenet kuuluvat Euroopan Kansanpuolueen ja Euroopan Demokraattien (EPP) muodostamaan ryhmään.[48]

Kokoomuksen entisistä puheenjohtajista Ilkka Suominen ja Ville Itälä on valittu eurokansanedustajiksi puolueen puheenjohtajakautensa jälkeen. 13. heinäkuuta 2004 kokoomuksen Ville Itälä valittiin parlamentin Euroopan kansanpuolueen ja Euroopan demokraattien muodostama ryhmän toiseksi varapuheenjohtajaksi. Europarlamentaarikko Eija-Riitta Korhola siirtyi kristillisistä kokoomukseen vuonna 2003, ja hänet valittiin seuraavan vuoden vaaleissa jatkokaudelle kokoomuksen listalta. Ari Vatanen vaihtoi ranskalaiseen puolueeseen ja tuli valituksi sieltä. Alexander Stubbin siirryttyä ulkoministeriksi keväällä 2008, tuli hänen tilalleen europarlamenttiin Sirpa Pietikäinen.[49]

Kokoomuksen parlamentaarikot tekivät suomalaisista puolueryhmistä eniten mietintöjä vuonna 2009 päättyneen viisivuotisen europarlamentin vaalikauden aikana. Kokoomus teki 25 mietintöä, kun keskusta teki 19 ja SDP vain kahdeksan. Kokoomuksen parlamentaarikoista eniten mietintöjä teki Alexander Stubb.[50]

Vaalit Mepit Äänet
1996 4 453 729 20,17 %
1999 4 313 960 25,27 %
2004 4 392 771 23,71 %
2009 3 386 416 23,21 %

Mepit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Puoluejohto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Puolueen johto koostuu puheenjohtajasta, puoluesihteeristä ja kolmesta varapuheenjohtajasta.

Puheenjohtajat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Puheenjohtaja Vuodet
Hugo Suolahti (1874–1944) 1918–1920
E. N. Setälä (1864–1935) 1920–1921
Antti Tulenheimo (1879–1952) 1921–1925
Hugo Suolahti 1925–1926
Kyösti Haataja (1881–1956) 1926–1932
Paavo Virkkunen (1874–1959) 1932–1934
Juho Kusti Paasikivi (1870–1956) 1934–1936
Pekka Pennanen (1872–1960) 1936–1943
Edvin Linkomies (1894–1963) 1943–1945
K. F. Lehtonen (1883–1962) 1945–1946
Arvo Salminen (1896–1967) 1946–1955
Jussi Saukkonen (1905–1986) 1955–1965
Juha Rihtniemi (1927–1971) 1965–1971†
Harri Holkeri (1937–2011 ) 1971–1979
Ilkka Suominen (1939– ) 1979–1991
Pertti Salolainen (1940– ) 1991–1994
Sauli Niinistö (1948– ) 1994–2001
Ville Itälä (1959– ) 2001–2004
Jyrki Katainen (1971– ) 2004–2014

Puoluesihteerit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kokoomuspoliitikkoja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eduskuntaryhmän puheenjohtajat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eduskunnan puhemiehet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääministerit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valtioneuvoksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Rauli Mickelsson:Suomen puolueet-historia, muutos ja nykypäivä (Vastapaino, 2007) s. 401
  2. Parties and Elections in Europe
  3. "Kyllä se linja, jota meidän puolueen puheenjohtaja Jyrki Katainen vetää, on yksiselitteisen liberaali. Se panostaa monikulttuurisuuteen, suhtautuu myönteisesti maahanmuuttoon ja ylipäätään kansainvälisyyteen." – Alexander Stubb haastattelussa. Puolueet koolla: Kokoomus. YLE TV1. 12.6.2010.
  4. a b c d Historia kokoomus.fi.
  5. a b c Kokoomus lyhyesti Pöytyän kokoomus. elokuu 2010.
  6. Matti Muukkonen: Kokoomus konservatismista liberalismiin. Alustus Porvarillisen työn arkiston 30-vuotisjuhlassa 12.9.2005..
  7. Markku Pyykkölä: Onko puolueilla eroja? kokoomus.fi. 20.12.2010.
  8. Kisa konservatiivien äänistä käy kuumana YLE. 11.10.2010.
  9. Eduskuntapuolueisiin kuuluu 300 000 suomalaista – vain pikkupuolueet kasvavat 15.4.2013. Turun Sanomat. Viitattu 9.8.2013.
  10. Lyhenneluettelo 07.01.2013. Kotimaisten kielten keskus. Viitattu 9.4.2013.
  11. Borg, Sami: Suomen poliittinen järjestelmä – verkkokirja Heinäkuu 2007. Helsingin Yliopisto.
  12. Borg, Olavi: ”Puoluelaitos ja sen kehityspiirteitä itsenäisessä Suomessa”, Historian opettajien vuosikirja XIII, s. 58. , 1977.
  13. a b c d e f Periaateohjelma Kokoomus.fi. Kansallinen Kokoomus. Viitattu 26.3.2011.
  14. HS: Suurissa puolueissa miesenemmistö TS.fi. 18.9.2005. Turun Sanomat. Viitattu 26.3.2011.
  15. Kaarto, Hanna: Kokoomus, vihreät ja perussuomalaiset kasvattivat jäsenmääriään HS.fi. 2.8.2008. Helsingin Sanomat. Viitattu 26.3.2011.
  16. Tutkimus: Kokoomus saa puolueista eniten myönteisyyttä Uusi Suomi. 18.9.2008. Viitattu 26.3.2011.
  17. Kansa luottaisi talousahdingossa Kokoomukseen ja Kataiseen. Verkkouutiset 21.10.2008
  18. Kokoomuksen Naisten Liitto Kokoomus.fi. Viitattu 26.3.2011.
  19. Kansalliset Maahanmuuttajat - Yhteystiedot Kansalliset Maahanmuuttajat. Viitattu 28.3.2011.
  20. Kasary kasary.fi. Viitattu 28.3.2011.
  21. Kokoomus ja vihreät kirivät nuorten suosioon yle.fi. 3.12.2008. YLE Uutiset. Viitattu 28.3.2011.
  22. a b Kokoomusaate Kokoomus.fi. Kokoomus. Viitattu 28.3.2011.
  23. Matkaopas hyvinvointivaltiosta paremminvointivaltioon – Kokoomuksen eduskuntavaaliohjelma 2011 POHTIVA/Tampereen yliopiston sivusto. Kokoomus.
  24. Pajunen ehdottaa pidempiä aukioloaikoja Helsingin kaupunki.
  25. [1]
  26. Vihreällä on viisi miljoonaa sävyä
  27. Ympäristöpoliittinen manifesti Kokoomus.
  28. Uskoa menestykseen, toivoa huomiseen - 30 toimenpidettä Suomen parhaaksi. Kokoomus
  29. Kokoomus haluaa eroon tunnustuksellisesta uskonnonopetuksesta Verkkouutiset. 13.6.2010. Kansalliskustannus. Viitattu 26.3.2011.
  30. Tikka, Juha-Pekka: Kokoomus: Pakkoruotsi pois kouluista Verkkouutiset. 13.6.2010. Kansalliskustannus. Viitattu 26.3.2011.
  31. [2]
  32. Kokoomuksen linjaus sytytti keskustelun pakkoruotsista HS.fi. 13.6.2010. Helsingin Sanomat. Viitattu 26.3.2011.
  33. Kiviniemen keskusta pysyy pakkoruotsin ja avioliittolain takana
  34. Homoliitot Kataiselle omantunnonasia
  35. Tee Hyvä Työ-sivusto http://www.teehyvatyo.fi/. 13.6.2010. Kokoomus. Viitattu 12.4.2011.
  36. Alexander Stubbin haastattelu. Puolueet koolla: Kokoomus. YLE TV1 12.6.2010.
  37. Juha Rahkonen: Perussuomalaisten ruumiinavaus. Onko työväen protestipuolueen kannatus saavuttanut vielä ylärajaansa? (s. 432) Yhteiskuntapolitiikka. Viitattu 5.9.2011.
  38. a b c d e Puoluekokouskannanotot ja -tavoitteet (Ks. ”2010 Jyväskylä: Ulko- ja turvallisuuspoliittinen kannanotto”) 2010. Kokoomus. Viitattu 14.4.2014.
  39. Nato-jäsenyys torjutaan, yhteistyö hyväksytään TS.fi. 20.12.2007. Turun Sanomat. Viitattu 31.3.2008.
  40. a b c Kokoomuksen eurovaaliohjelma 2009
  41. Huldén, Anders: Kuningasseikkailu Suomessa 1918, s. 47-52. Kirjayhtymä, 1988.
  42. Yritysjohtaja-aatelin palattava kohtuuteen. Iltalehti, 2011, nro 30.4., s. 5.
  43. [3].
  44. http://domino.utu.fi/tiedotus/tiedotukset.nsf/n/NT00003B0E.html
  45. Kai Hirvasnoro: Taistelupari Zyskowicz-Kanerva: Porvarien taistelu suomettumisesta. Kansan Uutisten Viikkolehti, 2004. Artikkelin verkkoversio.
  46. Vares, Vesa: Kaksi askelta edellä, s. 298.
  47. a b Kokoomuksen, IKL:n ja Vapaan Työväenliiton vaaliliiton puoluekohtaista äänijakaumaa ei ole eritelty vaalitilastoissa. Vaaliliitto sai yhteensä 187 527 ääntä (16,93 %).
  48. Meppi Express - Kokoomuksen europarlamenttiryhmän tiedote (PDF) EPPgroup.eu. 16.7.2009. EPP-ryhmän lehdistöosasto Euroopan parlamentissa. Viitattu 20.2.2011.
  49. Törnudd, Nina: Pietikäinen Stubbin seuraajaksi europarlamenttiin SK.fi. 1.4.2008. STT. Viitattu 20.2.2011.
  50. Kokoomusryhmä ahersi eniten mietintöjä. Verkkouutiset
  51. a b c d e Outi Hölttä: Suomen puolueiden organisaatiot 1918–39, s. 133–135. Julkaisuja C: 17. Turun yliopiston poliittisen historian laitos, 1982. ISBN 951-642-188-1 / ISSN 0356-8652.
  52. Yrjö Leiwo Suomen kansanedustajat. Eduskunta.
  53. Aarne Honka Suomen kansanedustajat. Eduskunta.
  54. Niilo Honkala Suomen kansanedustajat. Eduskunta.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Leino-Kaukiainen, Pirkko & Uino, Ari: Suomalaiskansallinen Kokoomus: Suomalaisen Puolueen ja Kansallisen Kokoomuspuolueen historia vuoteen 1929. Helsinki: Suomen Kansalliskirja, 1994. ISBN 951-97090-0-2.
  • Sillantaus, Pentti: Yöpakkasista jäittenlähtöön: Kokoomuksen kujanjuoksu 1958–87. Jyväskylä Helsinki: Gummerus, 1988. ISBN 951-20-3316-X.
  • Smolander, Jyrki: Suomalainen oikeisto ja ”kansankoti”: Kansallisen Kokoomuksen suhtautuminen pohjoismaiseen hyvinvointivaltiomalliin jälleenrakennuskaudelta konsensusajan alkuun. Väitöskirja, Turun yliopisto. Bibliotheca historica 63. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2000. ISBN 951-746-208-5.
  • Vares, Vesa: Suomalaiskansallinen Kokoomus – Kansallisen Kokoomuspuolueen historia 1944–1966. Helsinki: Edita, 2008. ISBN 978-951-37-54785.
  • Vares, Vesa & Uino, Ari: Suomalaiskansallinen Kokoomus: Kansallisen Kokoomuspuolueen historia 1929–1944. Helsinki: Edita, 2007. ISBN 9789513751548.
  • Yli-Huttula, Tuomo: Puolivallaton puolue. Helsingissä: Otava, 2006. ISBN 951-1-20587-0.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Organisaatio[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Historiaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]