Eduskuntavaalit 1987
 | |||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||
| |||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||
| |||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||
| |||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||
.jpg)
.jpg)
.jpg)
.jpg)
Suomen 30. eduskuntavaalit järjestettiin 15.–16. maaliskuuta 1987.[1] Naiset äänestivät näissä vaaleissa ensimmäistä kertaa aktiivisemmin kuin miehet.[2] Tästä huolimatta naiskansanedustajien määrä lisääntyi vuoden 1983 vaaleista vain yhdellä. Äänestysaktiivisuus jäi kokonaisuudessaan alhaiseksi; vastaavalla tasolla se oli ollut edellisen kerran vuoden 1958 vaaleissa.[3]
Vaalien jälkeen muodostettiin Holkerin hallitus, joka istui koko vaalikauden.
Yllätysvaalit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kokoomuksen suurvoitto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Sorsan neljäs hallitus oli istunut koko edeltäneen vaalikauden ja noussut toimikautensa lopulla Suomen pitkäikäisimmäksi ministeristöksi ohitettuaan yli puoli vuosisataa aiemmin, vuosina 1932–1936 istuneen Kivimäen hallituksen. Sorsan hallitus oli saanut toimia ulkoisesti kriisittömänä aikana ja sen vastoinkäymiset olivat nousseet ministeristön sisäisistä jännitteistä, jotka olivat syntyneet lähinnä Suomen Maaseudun Puolueen ja varsinkin sen eduskuntaryhmän puheenjohtajana toimineen kunniapuheenjohtajan Veikko Vennamon irtiotoista. Myös Keskustan puheenjohtaja, ulkoministeri Paavo Väyrynen oli selkeästi aktivoitunut hallituksen toimikauden lopulla valmistautuessaan seuraavaan presidentinvaaliin.[4]
Vaalimatematiikka tuotti yllätyksiä vaalitulokseen. SDP menetti yli 100 000 ääntä, mutta vain yhden eduskuntapaikan; toisaalta Kokoomus lisäsi äänimääräänsä runsaalla 7 000:lla, mutta voitti peräti yhdeksän paikkaa. Kokoomuksen paikkaluku oli enemmän kuin kertaakaan puolueen historian aikana; edellinen ennätys oli 47 paikkaa, oli syntynyt vuoden 1979 vaaleissa. Kokoomuksen edustajanpaikkojen suuri lisäys suhteessa äänimäärän nousuun johtui vaaliasiantuntijoiden mukaan siitä, että puolue sai nyt ne vaalipiirien viimeiset äänet ja kansanedustajan paikat, jotka olivat menneet siltä vuonna 1983 sivu suun.[4]
Äärivasemmiston ja vennamolaisten tappio[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Uutena yrittäjänä mukana ollut Demokraattinen vaihtoehto sai 4,2 prosenttia annetuista äänistä ja neljä eduskuntapaikkaa, mutta RKP 5,3 prosentin ääniosuudellaan jopa 12 kansanedustajaa. Tappioita kärsivät SKDL ja SMP, joista edellinen jäi ilman kansanedustajia kolmessa ja jälkimmäinen viidessä manner-Suomen vaalipiirissä. Kumpaakin puoluetta olivat vaivanneet sisäiset erimielisyydet, joiden katsottiin passivoineen niiden kannattajakuntaa. Äärivasemmiston tappio jäi saatujen eduskuntapaikkojen perusteella kokonaan vähemmistökommunistien leiriin: SKDL:n ja Devan voimasuhteet olivat olleet vanhassa eduskunnassa 16–10, uudessa ne olivat 16–4. Vihreille povattiin kannatusmittausten perusteella ennen vaaleja jopa kahdeksaa kansanedustajaa, mutta vihreiden kansanedustajien määrä kasvoi vain kahdella. Devan ohella uutena yrittäjänä vaaleihin osallistui ensimmäisenä ns. yhden asian puolueena vuonna 1985 perustettu Suomen Eläkeläisten Puolue, joka ei kuitenkaan saanut yhtäkään ehdokastaan eduskuntaan.[3][4]
Professori Risto Sänkiahon mukaan ns. liikkuvien äänestäjien määrä kasvoi näissä vaaleissa selvästi vuoden 1983 vaaleihin verrattuna ja entistä useampi äänestäjä valitsi ehdokkaansa vasta juuri ennen vaalipäivää. Vaalitaistelu näytti siirtyvän ehdokkaiden väliseksi, jolloin poliittiset jakolinjat kulkivat puolueiden sisällä eivätkä niinkään enää niiden välillä.[3]
Mielenilmaus eduskunnassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Uuden eduskunnan avajaisistunnossa 2. huhtikuuta 1987, puhemiehistön vaalin alkaessa, kymmenkunta Naiset rauhan puolesta -liikkeen aktivistia järjesti mielenilmauksen eduskunnan istuntosalissa. Yleisölehterille kokoontuneet, mustiin pukeutuneet itkevät naiset pudottelivat kansanedustajien päälle nenäliinoja ja paperilappuja, joihin oli kirjoitettu viestejä rauhan puolesta sekä militarismia ja ydinvoimaa vastaan. Istunnon avannut ikäpuhemies Johannes Virolainen määräsi hämmästyksestä toivuttuaan eduskunnan turvamiehet poistamaan mielenosoittajat salista. Mielenilmaus ei juuri saanut ymmärrystä kansanedustajilta, vielä vähemmän sen silminnäkijöiksi joutuneilta lehtimiehiltä. Muun muassa SDP:n Tarja Halonen arveli, että mielenilmaisun vaikutus olisi ollut tehokkaampi, jos itkijänaiset olisivat jaelleet lappusiaan eduskuntatalon portailla. Helsingin Sanomien eduskuntatoimittaja kirjoitti ivallisesti, että itkevä naisjoukko mustissa asuissaan muistutti "naakkaparvea kirkon kellotapulissa". Humoristisimmat kansanedustajat löivät koko asian leikiksi epäilemällä, että istuntosaliin mentäessä olisi jatkossa syytä varustautua sateenvarjoin ja sadetakein.[5]
Uusia puolueita eduskuntaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Alkaneella vaalikaudella Suomeen syntyi kaksi uutta eduskuntapuoluetta. Vihreä liike järjestäytyi puolueeksi ja merkittiin puoluerekisteriin elokuussa 1988 nimellä Vihreä liitto.[6] Vaalikauden loppupuolella keväällä 1990 Suomen Kansan Demokraattinen Liitto (SKDL) lakkautettiin ja sen seuraajaksi perustettiin uusi puolue Vasemmistoliitto. Vähemmistökommunistien Demokraattinen Vaihtoehto lopetti toimintansa syksyllä 1990 sen neljän kansanedustajan siirryttyä Vasemmistoliiton eduskuntaryhmään.[7] Puoluerekisteristä SKDL:ää ja Devaa ei kuitenkaan poistettu, vaan ne pysyivät siellä toukokuuhun 1995 saakka.
Kansanedustajat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Uusia kansanedustajia olivat mm. Jouni Backman, Jukka Gustafsson, Antero Kekkonen, Sinikka Mönkäre, Virpa Puisto ja Heikki Rinne (SDP), Kari Häkämies, Tuula Linnainmaa, Sauli Niinistö, Heikki A. Ollila, Anssi Rauramo ja Anneli Taina (Kok.), Jorma Huuhtanen, Anneli Jäätteenmäki, Seppo Kääriäinen, Mirja Ryynänen ja Matti Väistö (Kesk.), Claes Andersson ja Esko Seppänen (SKDL), Gustav Björkstrand ja Jörn Donner (RKP), Sulo Aittoniemi, Marita Jurva, Tina Mäkelä ja Raimo Vistbacka (SMP), Toimi Kankaanniemi ja Eeva-Liisa Moilanen (SKL) sekä Pekka Haavisto, Eero Paloheimo, Erkki Pulliainen ja Osmo Soininvaara (vihreät).
Vihreiden eduskuntaryhmä kasvoi nelihenkiseksi, mutta liikkeen molempien ensimmäisten kansanedustajien, Ville Komsin ja Kalle Könkkölän, kohtaloksi koitui eduskunnasta putoaminen. Pudonneisiin kuuluivat myös SDP:n Aarno von Bell, Paavo Lipponen, Jukka Mikkola ja Kaisa Raatikainen, Kokoomuksen Tuure Junnila, Keskustan Reino Karpola ja Heimo Linna, SMP:n tappion myötä mm. Anssi Joutsenlahti, Reino Jyrkilä, Pentti Skön ja Mikko Vainio, ns. Helsingin metrojupakan julkisuuteen aikanaan nostanut, Keskustan listoilta valittu mutta vaalikauden aikana puolueesta eronnut Liisa Kulhia sekä DEVAn Mikko Kuoppa, 34:t valtiopäivät istunut Irma Rosnell, Sten Söderström ja Seppo Toiviainen. Kokoomuksen Toivo T. Pohjala ja RKP:n Ole Norrback pääsivät putoamisistaan huolimatta ministereiksi uuteen hallitukseen. Ilkka-Christian Björklund (SDP), Johannes Virolainen (Kesk.), Tapani Mörttinen (Kok.), Jarmo Wahlström (SKDL), Ingvar S. Melin (RKP), sekä Sauli Hautala (SKL) palasivat eduskuntaan.
Eduskunnan jättivät vapaaehtoisesti mm. Keskustapuolueen Katri-Helena Eskelinen, Mikko Jokela, Olavi Martikainen, Veikko Pihlajamäki ja Paavo Vesterinen, SDP:n Jermu Laine ja Seppo Tikka, SKDL:n Ulla-Leena Alppi ja Terho Pursiainen, RKP:n Jutta Zilliacus, POP:n Georg C. Ehrnrooth, sekä SMP:n Veikko Vennamo ja Urho Pohto.
Muutoksia eduskunnan kokoonpanossa ja voimasuhteissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
SMP:n kansanedustaja, aikaisemmin myös puoluesihteerinä toiminut Urpo Leppänen erosi puolueesta talvella 1989 ja perusti aluksi oman Vapaat demokraatit -eduskuntaryhmänsä, kunnes liittyi Liberaaliseen Kansanpuolueeseen, joka näin palasi eduskuntapuolueeksi. SDP:n kansanedustaja Pirjo Ala-Kapee siirtyi Vantaan kaupunginjohtajaksi ja SMP:n kansanedustaja J. Juhani Kortesalmi Mikkelin läänin maaherraksi kevään 1989 aikana. Ala-Kapeen tilalle tuli tiedotussihteeri Tarja Kautto ja Kortesalmen tilalle merkantti Pentti Kettunen.[8] Puhemies Matti Ahde joutui luovuttamaan paikkansa ulkoministerin tehtävistä eronneelle Kalevi Sorsalle helmikuussa 1989.[9]
SMP:n puheenjohtaja, liikenneministerinä Holkerin hallituksessa toiminut Pekka Vennamo jätti eduskunnan ja politiikan siirtyessään syksyllä 1989 Posti- ja telelaitoksen pääjohtajaksi. Vennamon tilalle kansanedustajaksi tuli kihlakunnantuomari Gunnar Joutsensaari. SDP:n kansanedustaja Reino Paasilinna siirtyi Yleisradion pääjohtajaksi ja Kokoomuksen kansanedustaja Eva-Riitta Siitonen Uudenmaan läänin maaherraksi vuodenvaihteessa 1989–1990. Paasilinnan tilalle tuli apulaisprofessori Kai Kalima ja Siitosen tilalle filosofian tohtori Tuure Junnila.[10]
Syysistuntokauden 1990 alkaessa Suomen EY-suurlähettilääksi Brysseliin siirtyneen Erkki Liikasen tilalle tuli myyjä Kyllikki Muttilainen ja Veikkauksen toimitusjohtajaksi siirtyneen Matti Ahteen tilalle rehtori Aarno von Bell. Vasemmistoliiton kansanedustaja Arvo Kemppainen kuoli juuri ennen vaalikauden päättymistä helmikuussa 1991 eikä hänen tilalleen valittu enää uutta kansanedustajaa.[11]
Kampanjat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
| puolue | kampanjan tunnuslause (julisteissa)[12] |
| SDP | Unelmana ystävyys, maailmana yhteisyys. Sosialidemokratia – aate joka etenee |
| Kok. | Tartu huomisen mahdollisuuksiin. Kokoomus |
| Kesk. | Suomalaista siviilirohkeutta. Keskustapuolue |
| SKDL | Rahavalta alas. SKDL – muutosvoima |
| RKP | "Antakaamme ihmisten päättää itse". RKP – vastuunkantaja |
| SMP | Kannamme vastuun. Pienen ihmisen puolesta SMP |
| Vihr. | Vihreät tulevat kuin kevät |
| DEVA | Demokraattinen vaihtoehto |
Tulokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
| Äänestysaktiivisuus | 72,1 %[13] | −3,6 |
| Äänestysaktiivisuus (Suomessa asuvat) |
76,4 %[2][1] | −4,6 |
| Äänestäneet | 2 895 488[13] | −97 482 |
| Hylätyt äänet | 15 395[13] | +2 119 |
| Puolue | Edustajat | Äänet | |||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|
| Osuus | Lukumäärä | ||||||
| Suomen Sosialidemokraattinen Puolue | 56 | −1 | 24,14 % | −2,6 | 695 331 | −100 622 | |
| Kansallinen Kokoomus | 53 | +9 | 23,13 % | +1,0 | 666 236 | +7 158 | |
| Keskustapuolue | 40 | +2 | 17,62 % | −0,0 | 507 460 | −17 747 | |
| Suomen Kansan Demokraattinen Liitto | 16 | −10 | 9,39 % | −4,1 | 270 433 | −130 497 | |
| Suomen Maaseudun Puolue | 9 | −8 | 6,32 % | −3,4 | 181 938 | −106 773 | |
| Ruotsalainen kansanpuolue | 12 | +2 | 5,30 % | +0,7 | 152 597 | +15 174 | |
| Demokraattinen Vaihtoehto | 4 | – | 4,24 % | – | 122 181 | – | |
| Vihreä liitto | 4 | +2 | 4,03 % | +2,6 | 115 988 | +72 234 | |
| Suomen Kristillinen Liitto | 5 | +2 | 2,58 % | −0,5 | 74 209 | −16 201 | |
| Suomen Eläkeläisten Puolue | 1,22 % | – | 35 100 | – | |||
| Liberaalinen Kansanpuolue | 0,97 % | –a | 27 824 | –a | |||
| Perustuslaillinen Oikeistopuolue | −1 | 0,11 % | −0,3 | 3 096 | −8 008 | ||
| Muut | 1b | 0,96 % | 27 700 | ||||
| Yhteensä | 200 | 100 % | 2 880 093 | −99 601 | |||
| a Osallistui edellisiin vaaleihin Keskustapuolueen listoilla. b Lista A (Lib., Soc.) (7 019 ääntä, Ahvenanmaan maakunnan vaalipiiri)[14] | |||||||
| Lähde: Tilastokeskus 2004[15] | |||||||
Eniten ääniä saaneet valitut ehdokkaat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
| Sija | Ehdokas | Puolue | Äänet | Vaalipiiri |
|---|---|---|---|---|
| 1 | Pertti Salolainen | Kok. | 18 324 | Helsingin kaupungin vaalipiiri |
| 2 | Kalevi Sorsa | SDP | 17 585 | Helsingin kaupungin vaalipiiri |
| 3 | Sirpa Pietikäinen | Kok. | 15 981 | Hämeen läänin eteläinen vaalipiiri |
| 4 | Eeva Kuuskoski-Vikatmaa | Kesk. | 15 672 | Turun läänin eteläinen vaalipiiri |
| 5 | Christoffer Taxell | RKP | 14 006 | Turun läänin eteläinen vaalipiiri |
| 6 | Eva-Riitta Siitonen | Kok. | 13 543 | Helsingin kaupungin vaalipiiri |
| 7 | Antero Kekkonen | SDP | 12 989 | Kymen läänin vaalipiiri |
| 8 | Pekka Vennamo | SMP | 12 638 | Turun läänin eteläinen vaalipiiri |
| 9 | Paavo Väyrynen | Kesk. | 12 546 | Lapin läänin vaalipiiri |
| 10 | Pirjo Ala-Kapee | SDP | 12 398 | Uudenmaan läänin vaalipiiri |
| Lähde: Tilastokeskus[16] | ||||
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b Eduskuntavaalit 1907–2003 (Oikeusministeriö)
- ↑ a b Naisten ja miesten äänestysaktiivisuus eduskuntavaaleissa 1908–2003 (Tilastokeskus)
- ↑ a b c Risto Sänkiaho: Eduskuntavaalit – hallitusvaalit. Mitä-Missä-Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1988, s. 165–167. Helsinki: Otava, 1987.
- ↑ a b c Jukka Tarkka ja Allan Tiitta: Itsenäinen Suomi: seitsemän vuosikymmentä kansakunnan elämästä, s. 294. Helsinki: Otava, 1987.
- ↑ Mikko Heino: Itkijänaiset yllättivät kansanedustajat. Ilta-Sanomat, Plus-liite 1.-2. huhtikuuta 2017, s. 18. Helsinki: Sanoma Media Finland.
- ↑ Mitä-Missä-Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1989, s. 92. Helsinki: Otava, 1988.
- ↑ Mitä-Missä-Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1991, s. 68. Helsinki: Otava, 1990.
- ↑ Mitä Missä Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1990, s. 185. Helsinki: Otava, 1989.
- ↑ Mitä Missä Milloin 1990, s. 182.
- ↑ Mitä Missä Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1991, s. 161. Helsinki: Otava, 1990.
- ↑ Mitä Missä Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1992, s. 215. Helsinki: Otava, 1991.
- ↑ Mitä missä milloin 1988 (Otava 1987), s. 176–181.
- ↑ a b c Eduskuntavaalit - aikasarjat (Tilastokeskus)
- ↑ Riksdagsvalet 18.3.2007 (Arkistoitu – Internet Archive), Tabell 8. Resultatet för de olika listorna vid riksdagsvalen 1987-2007 (ÅSUB)
- ↑ Tilastokeskus: Suomen tilastollinen vuosikirja 2004, s. 562–563. Helsinki: Tilastokeskus, 2004. ISBN 952–467–350–9. ISSN 0081–5063.. Verkkoversio (PDF) (viitattu 19.1.2018).
- ↑ Ääniharava – eduskuntavaaleissa 1987 eniten ääniä saaneet valitut ehdokkaat (Tilastokeskus 2004)
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Vaalit 1987: Oikeisto ja vasemmisto liittoon (Yleisradion Elävä arkisto)
- Doria.fi − Eduskuntavaalit 1987, tilastokeskuksen julkaisu
| ||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||
| ||||||||||||||||||||||||||||||||
