Eduskuntavaalit 1987

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Suomen eduskuntavaalit 1987
Suomi
1983 ←
15. – 16. maaliskuuta 1987
→ 1991

Kaikki 200 paikkaa eduskuntaan
  Ensimmäinen puolue Toinen puolue Kolmas puolue
  Kalevi Sorsa Ilkka Suominen Paavo Väyrynen
Johtaja Kalevi Sorsa Ilkka Suominen Paavo Väyrynen
Puolue Suomen Sosialidemokraattinen Puolue Kansallinen Kokoomus Keskustapuolue
Johtaja vuodesta 1975 1979 1980
Viime vaalit 57 paikkaa, 26,7 % 44 paikkaa, 22,1 % 38 paikkaa, 17,6 %
Saadut paikat 56 53 40
Paikkojen muutos Laskua1 Nousua9 Nousua2
Ääniä 695 331 666 236 507 460
Kannatus 24,14 % 23,13 % 17,62 %
Muutos Laskua2,6 %-yks. Nousua1,0 %-yks. Laskua0,01 %-yks.

  Neljäs puolue Viides puolue Kuudes puolue
  Christoffer Taxell.jpg
Johtaja Esko Helle Christoffer Taxell Pekka Vennamo
Puolue Suomen Kansan Demokraattinen Liitto Ruotsalainen kansanpuolue Suomen Maaseudun Puolue
Johtaja vuodesta 1985 1985 1979
Viime vaalit 26 paikkaa, 13,5 % 10 paikkaa, 4,6 % 17 paikkaa, 9,7 %
Saatuja paikkoja 16 12 9
Paikkojen muutos Laskua10 Nousua2 Laskua8
Äänet 270 433 152 597 181 938
Kannatus 9,39 % 5,30 % 6,32 %
Muutos Laskua4,1 %-yks. Nousua0,7 %-yks. Laskua3,4 %-yks.

  Seitsemäs puolue Kahdeksas puolue Yhdeksäs puolue
  Kristiina Halkola.jpg
Johtaja Esko Almgren Kristiina Halkola
Puolue Suomen Kristillinen Liitto Demokraattinen Vaihtoehto Vihreä liitto
Johtaja vuodesta 1982 1986
Viime vaalit 3 paikkaa, 3,0 % ensimmäiset vaalit 2 paikkaa, 1,5 %
Saatuja paikkoja 5 4 4
Paikkojen muutos Nousua2 Muuttumaton Nousua2
Ääniä 74 209 122 181 115 988
Kannatus 2,58 % 4,24 % 4,03 %
Muutos Laskua0,5 %-yks. Muuttumaton Nousua2,6 %-yks.

Pääministerin ennen vaaleja

Kalevi Sorsa
Suomen Sosialidemokraattinen Puolue

Uusi pääministeri

Harri Holkeri
Kansallinen Kokoomus

Suomen 30. eduskuntavaalit järjestettiin 15.–16. maaliskuuta 1987.[1] Naiset äänestivät näissä vaaleissa ensimmäistä kertaa aktiivisemmin kuin miehet.[2] Tästä huolimatta naiskansanedustajien määrä lisääntyi vuoden 1983 vaaleista vain yhdellä. Äänestysaktiivisuus jäi kokonaisuudessaan alhaiseksi; vastaavalla tasolla se oli ollut edellisen kerran vuoden 1958 vaaleissa.[3]

Vaalien jälkeen muodostettiin Holkerin hallitus, joka istui koko vaalikauden.

Yllätysvaalit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sorsan neljäs hallitus oli istunut koko edeltäneen vaalikauden ja noussut toimikautensa lopulla Suomen pitkäikäisimmäksi ministeristöksi ohitettuaan yli puoli vuosisataa aiemmin, vuosina 1932–1936 istuneen Kivimäen hallituksen. Sorsan hallitus oli saanut toimia ulkoisesti kriisittömänä aikana ja sen vastoinkäymiset olivat nousseet ministeristön sisäisistä jännitteistä, jotka olivat syntyneet lähinnä Suomen Maaseudun Puolueen ja varsinkin sen eduskuntaryhmän puheenjohtajana toimineen kunniapuheenjohtajan Veikko Vennamon irtiotoista. Myös Keskustan puheenjohtaja, ulkoministeri Paavo Väyrynen oli selkeästi aktivoitunut hallituksen toimikauden lopulla valmistautuessaan seuraavaan presidentinvaaliin.[4]

Vaalimatematiikka tuotti yllätyksiä vaalitulokseen. SDP menetti yli 100 000 ääntä, mutta vain yhden eduskuntapaikan; toisaalta Kokoomus lisäsi äänimääräänsä runsaalla 7 000:lla, mutta voitti peräti yhdeksän paikkaa. Kokoomuksen edustajanpaikkojen suuri lisäys suhteessa äänimäärän nousuun johtui vaaliasiantuntijoiden mukaan siitä, että puolue sai nyt ne vaalipiirien viimeiset äänet ja kansanedustajan paikat, jotka olivat menneet siltä vuonna 1983 sivu suun.[4]

Uutena yrittäjänä mukana ollut Demokraattinen vaihtoehto sai 4,2 prosenttia annetuista äänistä ja neljä eduskuntapaikkaa, mutta RKP 5,3 prosentin ääniosuudellaan jopa 12 kansanedustajaa. Tappioita kärsivät SKDL ja SMP, joista edellinen jäi ilman kansanedustajia kolmessa ja jälkimmäinen viidessä manner-Suomen vaalipiirissä. Kumpaakin puoluetta olivat vaivanneet sisäiset erimielisyydet, joiden katsottiin passivoineen niiden kannattajakuntaa. Äärivasemmiston tappio jäi miltei kokonaan vähemmistökommunistien leiriin: SKDL:n ja Devan voimasuhteet olivat olleet vanhassa eduskunnassa 16–10, uudessa ne olivat 16–4. Vihreille povattiin kannatusmittausten perusteella ennen vaaleja jopa kahdeksaa kansanedustajaa, mutta vihreiden kansanedustajien määrä kasvoi vain kahdella. Devan ohella uutena yrittäjänä vaaleihin osallistui ensimmäisenä ns. yhden asian puolueena vuonna 1985 perustettu Suomen Eläkeläisten Puolue, joka ei kuitenkaan saanut yhtäkään ehdokastaan eduskuntaan.[3][4]

Professori Risto Sänkiahon mukaan ns. liikkuvien äänestäjien määrä kasvoi näissä vaaleissa selvästi vuoden 1983 vaaleihin verrattuna ja entistä useampi äänestäjä valitsi ehdokkaansa vasta juuri ennen vaalipäivää. Vaalitaistelu näytti siirtyvän ehdokkaiden väliseksi, jolloin poliittiset jakolinjat kulkivat puolueiden sisällä eivätkä niinkään enää niiden välillä.[3]

Uusia puolueita eduskuntaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alkaneella vaalikaudella Suomeen syntyi kaksi uutta eduskuntapuoluetta. Vihreä liike järjestäytyi puolueeksi ja merkittiin puoluerekisteriin elokuussa 1988 nimellä Vihreä Liitto.[5] Vaalikauden loppupuolella keväällä 1990 Suomen Kansan Demokraattinen Liitto (SKDL) lakkautettiin ja sen seuraajaksi perustettiin uusi puolue Vasemmistoliitto. Vähemmistökommunistien Demokraattinen Vaihtoehto lopetti toimintansa syksyllä 1990 sen neljän kansanedustajan siirryttyä Vasemmistoliiton eduskuntaryhmään.[6] Puoluerekisteristä SKDL:ää ja Devaa ei kuitenkaan poistettu, vaan ne pysyivät siellä toukokuuhun 1995 saakka.

Kansanedustajat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Uusia kansanedustajia olivat mm. Jouni Backman, Jukka Gustafsson, Antero Kekkonen, Sinikka Mönkäre, Virpa Puisto ja Heikki Rinne (SDP), Kari Häkämies, Tuula Linnainmaa, Sauli Niinistö, Heikki A. Ollila, Anssi Rauramo ja Anneli Taina (Kok.), Jorma Huuhtanen, Anneli Jäätteenmäki, Seppo Kääriäinen, Mirja Ryynänen ja Matti Väistö (Kesk.), Claes Andersson ja Esko Seppänen (SKDL), Gustav Björkstrand ja Jörn Donner (RKP), Sulo Aittoniemi, Marita Jurva, Tina Mäkelä ja Raimo Vistbacka (SMP), Toimi Kankaanniemi ja Eeva-Liisa Moilanen (SKL) sekä Pekka Haavisto, Eero Paloheimo, Erkki Pulliainen ja Osmo Soininvaara (vihreät).

Vihreiden eduskuntaryhmä kasvoi nelihenkiseksi, mutta liikkeen molempien ensimmäisten kansanedustajien, Ville Komsin ja Kalle Könkkölän, kohtaloksi koitui eduskunnasta putoaminen. Pudonneisiin kuuluivat myös SDP:n Aarno von Bell, Paavo Lipponen, Jukka Mikkola ja Kaisa Raatikainen, Kokoomuksen Tuure Junnila, Keskustan Reino Karpola ja Heimo Linna, SMP:n tappion myötä mm. Anssi Joutsenlahti, Reino Jyrkilä, Pentti Skön ja Mikko Vainio, ns. Helsingin metrojupakan julkisuuteen aikanaan nostanut, Keskustan listoilta valittu mutta vaalikauden aikana puolueesta eronnut Liisa Kulhia sekä DEVAn Mikko Kuoppa, 34:t valtiopäivät istunut Irma Rosnell, Sten Söderström ja Seppo Toiviainen. Kokoomuksen Toivo T. Pohjala ja RKP:n Ole Norrback pääsivät putoamisistaan huolimatta ministereiksi uuteen hallitukseen. Ilkka-Christian Björklund (SDP), Johannes Virolainen (Kesk.), Tapani Mörttinen (Kok.), Jarmo Wahlström (SKDL), Ingvar S. Melin (RKP), sekä Sauli Hautala (SKL) palasivat eduskuntaan.

Eduskunnan jättivät vapaaehtoisesti mm. Keskustapuolueen Katri-Helena Eskelinen, Mikko Jokela, Olavi Martikainen, Veikko Pihlajamäki ja Paavo Vesterinen, SDP:n Jermu Laine ja Seppo Tikka, SKDL:n Ulla-Leena Alppi ja Terho Pursiainen, RKP:n Jutta Zilliacus, POP:n Georg C. Ehrnrooth, sekä SMP:n Veikko Vennamo ja Urho Pohto.

SMP:n kansanedustaja, aikaisemmin myös puoluesihteerinä toiminut Urpo Leppänen erosi puolueesta talvella 1989 ja perusti aluksi oman Vapaat demokraatit -eduskuntaryhmänsä, kunnes liittyi Liberaaliseen Kansanpuolueeseen, joka näin palasi eduskuntapuolueeksi. SMP:n puheenjohtaja, liikenneministerinä Holkerin hallituksessa toiminut Pekka Vennamo jätti eduskunnan ja politiikan siirtyessään syksyllä 1989 Posti- ja telelaitoksen pääjohtajaksi. Vasemmistoliiton kansanedustaja Arvo Kemppainen kuoli juuri ennen vaalikauden päättymistä helmikuussa 1991 eikä hänen tilalleen valittu enää uutta kansanedustajaa.

Kampanjat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomi Vaalit Suomessa
puolue kampanjan tunnuslause (julisteissa)[7]
SDP Unelmana ystävyys, maailmana yhteisyys. Sosialidemokratia -aate joka etenee
Kok. Tartu huomisen mahdollisuuksiin. Kokoomus
Kesk. Suomalaista siviilirohkeutta. Keskustapuolue
SKDL Rahavalta alas. SKDL-muutosvoima
RKP "Antakaamme ihmisten päättää itse". RKP-vastuunkantaja
SMP Kannamme vastuun. Pienen ihmisen puolesta SMP
Vihr. Vihreät tulevat kuin kevät
DEVA Demokraattinen vaihtoehto

Tulokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

äänestysaktiivisuus 72,1%[8] −3,6
äänestysaktiivisuus
(Suomessa asuvat)
76,4%[2][1] −4,6
äänestäneet 2 895 488[8] −97 482
hylätyt äänet 15 395[8] +2 119
puolue edustajat äänet
osuus lukumäärä
  Suomen Sosialidemokraattinen Puolue 56 −1 24,14% −2,6 695 331 −100 622
  Kansallinen Kokoomus 53 +9 23,13% +1,0 666 236 +7 158
  Keskustapuolue 40 +2 17,62% −0,0 507 460 −17 747
  Suomen Kansan Demokraattinen Liitto 16 −10 9,39% −4,1 270 433 −130 497
  Suomen Maaseudun Puolue 9 −8 6,32% −3,4 181 938 −106 773
  Ruotsalainen kansanpuolue 12 +2 5,30% +0,7 152 597 +15 174
Demokraattinen Vaihtoehto 4 4,24% 122 181
  Vihreät yhteislistat 4 +2 4,03% +2,6 115 988 +72 234
  Suomen Kristillinen Liitto 5 +2 2,58% −0,5 74 209 −16 201
Suomen Eläkeläisten Puolue 1,22% 35 100
Liberaalinen kansanpuolue 0,97% a 27 824 a
Perustuslaillinen Oikeistopuolue −1 0,11% −0,3 3 096 −8 008
Muut yhteislistat ja valitsijayhdistykset 1b 0,96% 27 700
Yhteensä 200 -- 100% 2 880 093 −99 601
a Osallistui edellisiin vaaleihin Keskustapuolueen listoilla.
b Lista A (Lib., Soc.) (7 019 ääntä, Ahvenanmaan maakunnan vaalipiiri)[9]
Lähde: Tilastokeskus 2004[10]

Eniten ääniä saaneet valitut ehdokkaat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

sija ehdokas puolue äänet vaalipiiri
1 Pertti Salolainen Kok. 18 324 Helsingin kaupungin vaalipiiri
2 Kalevi Sorsa SDP 17 585 Helsingin kaupungin vaalipiiri
3 Sirpa Pietikäinen Kok. 15 981 Hämeen läänin eteläinen vaalipiiri
4 Eeva Kuuskoski-Vikatmaa Kesk. 15 672 Turun läänin eteläinen vaalipiiri
5 Christoffer Taxell RKP 14 006 Turun läänin eteläinen vaalipiiri
6 Eva-Riitta Siitonen Kok. 13 543 Helsingin kaupungin vaalipiiri
7 Antero Kekkonen SDP 12 989 Kymen läänin vaalipiiri
8 Pekka Vennamo SMP 12 638 Turun läänin eteläinen vaalipiiri
9 Paavo Väyrynen Kesk. 12 546 Lapin läänin vaalipiiri
10 Pirjo Ala-Kapee SDP 12 398 Uudenmaan läänin vaalipiiri
Lähde: Tilastokeskus[11]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Eduskuntavaalit 1907–2003 (Oikeusministeriö)
  2. a b Naisten ja miesten äänestysaktiivisuus eduskuntavaaleissa 1908–2003 (Tilastokeskus)
  3. a b c Risto Sänkiaho: Eduskuntavaalit – hallitusvaalit. Mitä-Missä-Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1988, s. 165–167. Helsinki: Otava, 1987.
  4. a b c Jukka Tarkka ja Allan Tiitta: Itsenäinen Suomi: seitsemän vuosikymmentä kansakunnan elämästä, s. 294. Helsinki: Otava, 1987.
  5. Mitä-Missä-Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1989, s. 92. Helsinki: Otava, 1988.
  6. Mitä-Missä-Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1991, s. 68. Helsinki: Otava, 1990.
  7. Mitä missä milloin 1988 (Otava 1987), s. 176–181.
  8. a b c StatFin (Tilastokeskus)
  9. Riksdagsvalet 18.3.2007, Tabell 8. Resultatet för de olika listorna vid riksdagsvalen 1987-2007 (ÅSUB)
  10. Tiedosto 595. Eduskuntavaalit 1927–2003 (Tilastokeskus 2004)
  11. Ääniharava – eduskuntavaaleissa 1987 eniten ääniä saaneet valitut ehdokkaat (Tilastokeskus 2004)

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]