Johannes Virolainen

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Johannes Virolainen
Johannes virolainen 1980.jpg
Johannes Virolainen vuonna 1980.
Suomen pääministeri[1]
Virolaisen hallitus[2]
12.9.196427.5.1966
Presidentti Urho Kekkonen
Varapääministeri Ahti Karjalainen
Edeltäjä Reino Lehto[1]
Seuraaja Rafael Paasio [1]
Suomen pääministerin sijainen
Fagerholmin II hallitus
11.1.1957–27.5.1957
Sukselaisen hallitus
31.10. 1957–29.11.1957
Fagerholmin III hallitus
29.8.1958–4.12.1958
Karjalaisen I hallitus
13.4.1962–17.12.1963
Koiviston I hallitus
22.3.1968–3.5.1970
Sorsan II hallitus
15.5.1977–26.5.1979
Edeltäjä ?
Aarre Simonen
Tyyne Leivo-Larsson
Eemil Luukka
Reino Oittinen
Ahti Karjalainen
Seuraaja Nils Meinander
Reino Oittinen
Onni Hiltunen
Aarne Nuorvala
Päiviö Hetemäki
Eino Uusitalo
Suomen valtiovarainministeri
Sorsan I hallitus[3]
4.9.1972–13.6.1975
Edeltäjä Mauno Koivisto[4]
Seuraaja Heikki Tuominen[5]
opetusministeri
Kekkosen IV hallitus[6]
9.7.1953–17.11.1953
Törngrenin hallitus[7]
5.5.1954–20.10.1954
Fagerholmin II hallitus[8]
3.3.1956–27.5.1957
Koiviston I hallitus[9]
22.3.1968–14.5.1970
Edeltäjä Reino Oittinen[10]
Arvo Salminen[11]
Kerttu Saalasti[12]
Reino Oittinen[13]
Seuraaja Arvo Salminen[11]
Kerttu Saalasti[12]
Kerttu Saalasti[14]
Jaakko Numminen[15]
Suomen ulkoasiainministeri
Kekkosen V hallitus[12]
20.10.1954–3.3.1956
Sukselaisen I hallitus[16]
27.5.1957–29.11.1957
Fagerholmin III hallitus[17]
29.8.1958–4.12.1958
Edeltäjä Urho Kekkonen[7]
Ralf Törngren[18]
Paavo Hynninen[19]
Seuraaja Ralf Törngren[8]
Paavo Hynninen [20]
Karl-August Fagerholm [21]
maatalousministeri
Miettusen I hallitus[22]
14.7.1961–13.4.1962
Karjalaisen I hallitus[23]
13.4.1962–18.12.1963
Miettunen III[24]
29.9.1976–15.5.1977
Sorsa II[25]
15.5.1977–26.5.1979
Edeltäjä Juho Jaakkola[26]
Heimo Linna[27]
Seuraaja Samuli Suomela[28]
Taisto Tähkämaa[29]
Eduskunnan puhemies
19661968
19791983
Edeltäjä Rafael Paasio(I)
Ahti Pekkala
Seuraaja Vieno Johannes Sukselainen (III)
Erkki Pystynen
kansanedustaja
6.4.1945–21.7.1948
22.7.1948–25.3.1983
21.3.1987–21.3.1991
Tiedot
Syntynyt 31. tammikuuta 1914 [30]
Viipurin mlk[30]
Kuollut 11. joulukuuta 2000 (86 vuotta)[30]
Lohja[30]
Puolue Maalaisliitto/Keskusta[30]
Puoliso Kaarina Virolainen (o.s. Päivölä) (aviol. 1939 -erol. 1981)
Kyllikki Virolainen (o.s. Salojärvi, ent.Stenros) (aviol. 1981–) [30]
Koulutus maatalous- ja metsätieteiden tohtori
Ammatti maanviljelijä[30]
Arvonimet valtioneuvos (1989)

Johannes Virolainen (31. tammikuuta 1914 Viipurin maalaiskunta11. joulukuuta 2000 Lohja) oli maalaisliittolainen (sittemmin Suomen Keskusta) poliitikko ja valtioneuvos. Hän kuului sotien jälkeisen ajan merkittävimpiin suomalaisiin poliitikkoihin. Hän on toiminut pisimpään kansanedustajana, yhteensä 42 vuotta vuosina 19451983 ja 19871991. Hän edusti aluksi Kymen läänin vaalipiiriä ja vuodesta 1958 Uudenmaan läänin vaalipiiriä. Valtiopäivin mitattuna hän on 43 valtiopäivillään neljäntenä.[31] Hän on myös Suomen pitkäaikaisin ministeri yhteensä 6 169 ministeripäivällään.[32]

Hänen ensimmäinen vaimonsa oli filosofian maisteri Kaarina Virolainen o.s. Päivölä (1916–2005) ja toinen vaimonsa agronomi Kyllikki Virolainen, ent. Stenros, o.s. Salojärvi (1924–2009). Kaarina ja Johannes Virolaisen avioliitto oli lapseton; Kyllikki Virolaisella oli aikaisemmasta avioliitostaan yksi poika.[33]

Nuoruus ja sotavuodet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Johannes Virolainen syntyi Viipurin maalaiskunnan Yläsommeen kylässä, noin 14 kilometrin päässä Viipurista. Vanhemmat Paavo Virolainen ja Anna-Lydia o.s. Skyttä olivat maanviljelijöitä[34]. Perheessä oli kahdeksan lasta, joista Johannes oli ikäjärjestyksessä kuudes. Sisarusten etäinen sukulainen oli kirjailija Kyösti Skyttä.[35] Virolainen pääsi kansakoulun jälkeen Viipurin oppikouluun, josta hän kirjoitti sukunsa ja kotikylänsä ensimmäiseksi ylioppilaaksi 1932.

Opinnot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valkolakin saatuaan Virolainen suoritti varusmiespalveluksen 1932–1933 yleten reservin vänrikiksi. Reserviupseerikoulussa hänen oppilastovereinaan olivat muiden muassa myöhempi Suomen Työnantajien Keskusliiton puheenjohtaja Päiviö Hetemäki ja myöhempi Suomen Pankin pääjohtaja Klaus Waris.[36] Tämän jälkeen Virolainen lähti Helsinkiin opiskelemaan maatalous- ja metsätieteitä ja valmistui 1938 maatalous- ja metsätieteiden kandidaatiksi ja agronomiksi.[37]

Opintojensa aikana Virolainen oli alkanut suunnitella yliopistomiehen uraa. Valmistuttuaan hän ryhtyi valmistelemaan väitöskirjaa, jonka aiheeksi hän sopi maanviljelystalouden professorin Rurik Pihkalan kanssa Karjalan kannaksen pienviljelijöiden ansiotalouden rakenne. Virolainen ehti aloittaa aineiston keräämisen väitöskirjaa varten, kunnes talvisota ja Karjalan menettäminen muuttivat niin hänen väitöskirjansa aiheen kuin koko hänen elämänsä suunnan.[38]

Myöhemmin hän väitteli poliittisen uransa ohessa maatalous- ja metsätieteiden tohtoriksi väitöskirjalla Maatalousmaan arvioimisesta ja arvosta Suomessa vuosina 1934–38 (1951). Opiskeluaikanaan Virolainen myös lähti mukaan Maalaisliiton poliittiseen toimintaan ja oli mukana perustamassa Maalaisliiton ylioppilasyhdistystä. Virolainen arveli myöhemmin sodan viivästyttäneen hänen väitöskirjansa valmistumista 5–6 vuotta.[39]

Virolainen on kertonut muistelmissaan tavanneensa Urho Kekkosen ensimmäisen kerran syksyllä 1936. Virolainen pyysi tuoreen kansanedustajan ja ministerin maalaisliittolaisten ylioppilaiden tilaisuuteen esitelmöimään aiheesta "Mitä ylioppilaat tänään, sitä kansa huomenna".[40]

Sota-aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sotien aikana Virolaisen ura kietoutui karjalaisten kohtaloihin. Talvisodan päättäneessä Moskovan rauhassa 1940 Viipuri, Yläsommeen kylä ja Virolaisen kotitila jäivät uuden rajan taakse. Jatkosodan aikana Virolainen työskenteli Palautetun alueen neuvottelukunnan toimistopäällikkönä 1942–1944. Neuvottelukunnan tehtävänä oli organisoida jatkosodan alussa takaisin vallatun Karjalan jälleenrakennus ja -asutustyöt. Kun jatkosota päättyi 1944 ja talvisodan jälkeinen raja vahvistettiin Moskovan välirauhassa, neuvottelukunta lakkautettiin. Virolainen nousi sisäasiainministeriön siirtoväenasiain osaston päälliköksi tehtävänään Karjalan evakoiden asuttaminen. Sota-aikana hän yleni luutnantiksi ja myöhemmin vielä reservissä kapteeniksi.

Sodan jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Virolainen hankki 1952 maatilan Lohjalta, jonne osa Viipurin maalaiskunnan evakoista oli asutettu, ja nimesi sen lapsuudenkotinsa uimapaikan mukaan Vironperäksi. Poliittisen uran rinnalla hän työskenteli koko elämänsä maanviljelijänä. Vironperä oli karjatilana vuoteen 1976 saakka, jolloin Virolaisen oli ajan puutteen vuoksi luovuttava lehmien pidosta.[41] Oman maatilan ohella Virolaisella oli myös kaupunkiasunto Helsingin Katajanokalla.[42]

Samalla Virolaisesta tuli yksi Karjalan evakoiden näkyvimmistä keulakuvista. Jo vuodesta 1940 hän toimi Karjalan Liiton maataloussihteerinä sekä sittemmin sen hallituksen jäsenenä ja vuosina 1985–1990 puheenjohtajana.[43] Hän kannatti maltillisesti Karjalan palauttamista Suomelle ja sanoikin, että ainoa tilanne, jolloin hän voisi ottaa ryypyn, on Karjalan palautuksen juhlistaminen. Tämän hänen kerrotaan tokaisseen sekä Anastas Mikojanille että Nikita Hruštšoville. Virolainen oli absolutisti.

Varhainen poliittinen ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kekkosen luottomies[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Johannes Virolainen nousi eduskuntaan ensimmäisissä sodanjälkeisissä vaaleissa 1945. Hänet valittiin pian Maaseudun nuorten liiton puheenjohtajaksi ja Maalaisliiton varapuheenjohtajaksi, ja hän nousi yhdeksi puolueensa voimahahmon Urho Kekkosen luottomiehistä. Kekkonen muodosti ensimmäisen hallituksensa vuoden 1950 presidentinvaalin jälkeen ja pyysi Virolaista sisäministerin paikalle, mutta Virolainen kieltäytyi vedoten kiireisiinsä väitöskirjansa viimeistelyssä. Virolaisen pitkä ministeriura alkoi lokakuussa 1950, kun hän tuli mukaan hallitukseen hänen edeltäjänsä Lauri Riikosen siirryttyä Kuopion läänin maaherraksi.[44] Samassa yhteydessä alkoi myös toisen karjalaissyntyisen poliitikon Teuvo Auran ura valtioneuvoston jäsenenä hänen tullessaan kauppa- ja teollisuusministeriksi.[45] Vuoden 1952 puoluekokouksessa Sotkamossa Virolainen asettui Arvo Korsimon vastaehdokkaaksi Maalaisliiton puoluesihteerin vaaliin, mutta Korsimo voitti hänet selvin numeroin.[46]

1950-luvulla Virolainen oli Kekkosen yhteistyökumppanina kaikissa tämän hallituksissa: toisena sisäministerinä 1950–1951, kansliaministerinä 1951, pääministerin sihteerinä 1952–1953, opetusministerinä 1953–1954 ja ulkoasiainministerinä 1954–1956. Ulkoministerikautenaan Virolainen sai "tietämättömän ulkoministerin" liikanimen, koska Kekkonen ja presidentti J. K. Paasikivi eivät kertoneet hänelle matkastaan Moskovaan loppuvuodesta 1955. Matkan tuloksena Neuvostoliitto palautti Suomelle Porkkalan vuokra-alueen. Porkkalan luovutusasiakirjan allekirjoittivat Neuvostoliiton Helsingin-suurlähetystössä tammikuun lopulla 1956 Suomen edustajina Kekkonen ja Virolainen sekä Neuvostoliiton edustajina suurlähettiläs Viktor Lebedev ja varapääministeri Mihail Pervuhin.[47] Kekkosen noustua presidentiksi 1956 Virolainen jatkoi puolueensa vakioministerinä.

Yöpakkashallitus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Elokuussa 1958 Virolainen otti vastaan ulkoministerin paikan K. A. Fagerholmin hallituksessa. Hallitus herätti ärtymystä Neuvostoliitossa, koska eduskunnan suurimmaksi puolueeksi noussut SKDL samoin kuin SDP:n vasemmistosiipi oli jätetty oppositioon. Syntyi yöpakkaskriisi: Neuvostoliitto jäädytti taloudelliset neuvottelut Suomen kanssa, kutsui suurlähettiläänsä kotiin Helsingistä ja antoi ymmärtää Fagerholmin hallituksen olevan sille epämieluisa. Ulko- ja sisäpoliittisen painostuksen seurauksena Virolainen ja muut Maalaisliiton ministerit erosivat joulukuussa 1958, mikä hajotti hallituksen.

Yöpakkashallituksen ulkoministerinä toimiminen löi Virolaiseen vuosikymmeniksi leiman, ja poliittiset vastustajat hyödynsivät sitä osoittaakseen hänet "ulkopoliittisesti epäluotettavaksi". Tapaus myös löi ensimmäiset säröt Virolaisen ja Kekkosen väleihin. Vaikka Kekkonen oli nimittänyt yöpakkashallituksen, hän oli aavistanut ikävyyksiä ja varoittanut Virolaista pysymään sen ulkopuolella; Virolainen puolestaan piti Kekkosen toimintaa kaksinaamaisena. Virolainen säilyi Kekkosen suosiossa vielä pitkään, mutta presidentin maalaisliittolaiseen lähipiiriin eli K-linjaan hän ei koskaan kuulunut.

Muistelmissaan Virolainen piti useaan otteeseen yöpakkashallitusta yhtenä uransa traumaattisimmista kokemuksista. Hallitusta muodostettaessa hän yritti vedota sosialidemokraatteihin, ettei SDP:n puoluesihteeriä Väinö Leskistä otettaisi ministeriksi, mutta SDP:n puheenjohtaja Väinö Tanner murahti Virolaiselle: "Mitäs Te nuori mies puhutte, nythän muodostetaan Suomen eikä Neuvostoliiton hallitusta."[48] Maalaisliiton eduskuntaryhmä päätti miltei yksimielisesti – vain Matti Kekkosen vastustaessa –, että puolue osallistuu hallitukseen ja että myös Virolaisen on mentävä mukaan. Virolaisen siteeraaman V. J. Sukselaisen mukaan ainoa henkilö, joka olisi voinut estää hallituksen, olisi ollut Kekkonen, joka ei kuitenkaan tarpeeksi tehokkaasti puuttunut hallituksen muodostamiseen. Kekkosen luottomies, puoluesihteeri Arvo Korsimo puolestaan sattui juuri ratkaisevalla hetkellä olemaan ulkomailla.[49]

Virolainen ja ruotsin kieli[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suhteessaan ruotsin kieleen Virolainen oli vielä 1940-luvulla hyvin kriittinen. Tuoreena kansanedustajana vuonna 1945 hän arvosteli voimakkaasti pääministeri J. K. Paasikiven vaatimuksesta maanhankintalakiin liitettyä kielipykälää, jonka mukaan suomenkielisten osuus Suomen ruotsinkielisillä alueilla sai siirtoväkeä asutettaessa nousta enintään kahdella prosentilla. Paasikivi, joka piti ruotsin kieltä tärkeänä Suomen ja muiden Pohjoismaiden pitkän yhteisen historian vuoksi, puolestaan läksytti ankarin sanoin Virolaista tämän asenteesta, ja tultuaan ministeriksi Virolainen tarkistikin perusteellisesti kantansa. Toimiessaan vuosina 1968–1970 Koiviston hallituksen opetusministerinä hän vaikutti keskeisesti siihen, että toisen kotimaisen kielen opetus peruskoulussa säädettiin pakolliseksi. Virolainen piti vieraan kielen opetusta myös erittäin tärkeänä ulkopoliittisena suuntakysymyksenä. Ansioistaan ruotsin kielen hyväksi Virolainen sai hopeisen Axel Olof Freudenthal -mitalin ja Ruotsin Pohjantähden ritarikunnan suurristin, joista jälkimmäisen kuningas Kustaa VI Aadolf luovutti hänelle henkilökohtaisesti.[50]

Maalaisliitto-Keskustapuolueen puheenjohtaja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Virolainen pääministeriksi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Johannes Virolainen valittiin 1964 Maalaisliiton puheenjohtajaksi Urho Kekkosen ja K-linjan taustatuella. Keväällä 1964 Kekkonen viestitti Maalaisliitolle, että puoluetta koko sotien jälkeisen ajan johtanut V. J. Sukselainen oli syrjäytettävä. Muodolliseksi syyksi Sukselaista vastaan keksittiin se, että hän oli osallistunut vanhojen virolaisten opiskelutoveriensa juhliin Ruotsissa, mistä Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pää-äänenkannattaja Pravda oli häntä moittinut. Kesän 1964 puoluekokouksessa Kouvolassa Virolainen voitti puheenjohtajan vaalissa Sukselaisen täpärästi äänin 888–866.[51] Syyskuussa 1964 Suomen pitkäikäisimmäksi virkamieshallitukseksi noussut Reino Lehdon hallitus erosi ja Virolainen muodosti uuden poliittisen hallituksen, johon tulivat Maalaisliiton lisäksi Kokoomus, Kansanpuolue ja RKP. Hallituksen ulkoministerinä ja pääministerin sijaisena oli Ahti Karjalainen, K-linjan kärkimies ja Virolaisen tuleva kilpailija.[52]

Maalaisliitosta Keskustapuolueeksi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Virolaisen johdolla puolue muutti 1965 ylimääräisessä puoluekokouksessa nimekseen Keskustapuolue. Virolainen katsoi, että puolue ei voisi ikuisesti menestyä vain maaseutuväestön kannatuksen varassa, vaan sen olisi hakeuduttava kaupunkeihin ja muututtava pohjoismaisten sisarpuolueidensa tavoin nimeään myöten keskustapuolueeksi. Nimenmuutos oli asiallisesti oikea, sillä maa- ja metsätalouden osuus Suomen elinkeinorakenteesta supistui 1960-luvun aikana 16 prosenttiyksikköä, ja vuonna 1970 alkutuotannosta sai toimeentulonsa enää noin 20 prosenttia työikäisistä suomalaisista. Taktisesti nimen vaihdos keskustapuolueeksi oli kuitenkin huonosti ajoitettu, sillä se järkytti puolueen kannattajakuntaa. Maalaisliitosta vuonna 1959 eronnut Veikko Vennamo hyödynsi poliittiseen kenttään avautuneen markkinaraon taitavasti ja tehokkaasti muuttaessaan perustamansa Suomen Pientalonpoikien puolueen nimen Suomen Maaseudun Puolueeksi.[53]

Opetusministerinä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuoden 1966 eduskuntavaalien jälkeen muodostettiin vaalivoittajan SDP:n puheenjohtajan Rafael Paasion johtama punamultahallitus. Virolainen nousi eduskunnan puhemieheksi, mutta hän palasi 1968 opetusministeriksi Mauno Koiviston I hallitukseen.[54]

Virolaisen opetusministerikauden tärkeimmät saavutukset olivat peruskoulu-uudistus sekä uusien yliopistojen ja korkeakoulujen perustaminen eri puolille Suomea. Virolaisen opetusministerivuosiin osuivat myös Vanhan valtaus 1968 ja opiskelijaliikkeen radikalisoituminen. Virolainen asettui kannattamaan radikaalin opiskelijasiiven ajamaa yliopistojen hallintouudistusta, niin sanottua mies ja ääni -periaatetta, ja piti sitä näkyvästi esillä vuoden 1970 eduskuntavaaleissa.

Vaalitappio 1970[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Virolaisen yritykset tuoda Keskustapuolue kaupunkeihin ja näkyvä toiminta opetusministerinä vaikuttivat osaltaan vuoden 1970 heikkoon vaalitulokseen. Perinteisemmin maaseudun asiaa korostanut Suomen Maaseudun Puolue sai suuren vaalivoiton sekä 18 kansanedustajaa, Keskustapuolueen kärsiessä murskaavan vaalitappion. SMP:n puheenjohtaja Veikko Vennamo kuvaili vaalipuheissaan, miten Keskustapuolue ja sen johtaja touhuavat kaupungeissa samaan aikaan kun maanviljelijät kamppailevat vaikeuksissa ja maaseutu autioituu. Virolaista arvosteltiin voimakkaasti puolueen sisällä, mutta hän säilytti paikkansa lupaamalla palata aitovierille puolueen peruskannattajien luokse. 1970-luvulla Keskustapuolue alkoi jälleen korostaa maaseutua ja maatalouspolitiikkaa.

1970-luvulla Virolainen toimi valtiovarainministerinä Kalevi Sorsan I hallituksessa 1972–1975 ja maatalousministerinä Sorsan II hallituksessa 1977–1979. Virolainen ja Sorsa olivat Keskustan ja SDP:n välisen punamultayhteistyön takuumiehet, ja etenkin Sorsan I hallituksen aikana ajettiin läpi laajoja yhteiskunnallisia uudistushankkeita. Samalla Virolainen piti huolen siitä, että punamultahallitukset toteuttivat vahvaa aluepolitiikkaa ja että maaseutuväestön asiat pidettiin esillä niiden ohjelmissa. Virolainen luopui ministerin tehtävistä viimeisen kerran 1979 ja siirtyi eduskunnan puhemieheksi.

Asianmukainen pukeutuminen oli Virolaiselle tärkeää niin eduskunnassa kuin matkoillakin, ja tätä hän vaati eduskunnan puhemiehenä niin kansanedustajilta kuin eduskunnassa työskennelleiltä toimittajiltakin. Villapaidassa istuntoihin tulleet kansanedustajat hän komensi kotiin vaihtamaan vaatteensa. Lisäksi hänen mielestään varsinkin nuorempien kansanedustajien olisi kannattanut "turhanpäiväisten iltamenojen" sijasta kehittää vieraiden kielten taitojaan, mihin eduskunnassa olisi ollut hyvät mahdollisuudet. Virolainen itse hallitsi vaivattomasti kaikki skandinaaviset kielet, englannin, saksan ja venäjän.[55]

Keskustan sisäinen kamppailu kiihtyy[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kesän 1970 puoluekokouksessa Mikkelissä Virolainen valittiin uudelle kaudelle Keskustan puheenjohtajaksi. Samalla puoluesihteeriksi nousi K-linjan luottomies, aiemmin Suomen Lontoon-suurlähetystön lehdistöavustajana toiminut Mikko Immonen. Virolainen ja Immonen eivät missään vaiheessa tulleet keskenään toimeen erityisen hyvin. Kulissien takana Immonen aloitti junttauksen puolue-elinten ja eduskuntaryhmän puhdistamiseksi Virolaisen kannattajista, minkä vuoksi Virolainen menetti luottamuksensa puoluekoneistoonsa. Vuoden 1972 eduskuntavaalien jälkeen Virolaisen kannattajilla oli vielä niukka enemmistö Keskustan eduskuntaryhmässä, mutta seuraavissa, vuoden 1975 vaaleissa K-linjalaiset pääsivät niskan päälle. Myös Keskustan puoluehallitus ja -valtuuskunta siirtyivät vähitellen K-linjan hallintaan. Jätettyään puoluesihteerin paikan vuonna 1980 Immonen siirtyi Alkon johtokunnan jäseneksi.[56]

Virolaisen asema Keskustan puheenjohtajana säilyi vahvana koko 1970-luvun, vaikka samaan aikaan puolueen sisäinen kamppailu hänen kannattajiensa ja Ahti Karjalaista tukeneiden K-linjalaisten kesken kiihtyi. Nuori Paavo Väyrynen haastoi Virolaisen kesän 1972 puoluekokouksessa Jyväskylässä, mutta hävisi tälle äänin 1784–433. Tarmokkaista yrityksistään huolimatta K-linja ei onnistunut löytämään Virolaiselle halukasta vastaehdokasta vuosien 1974 ja 1976 puoluekokouksissa. Vuonna 1978 tehtävän otti silloinen eduskunnan puhemies Ahti Pekkala, joka hävisi puheenjohtajan vaalin Virolaiselle äänin 1611–632.[57] Niin kutsutun presidenttipelin kiihtyessä 1980-luvun taitteeseen mennessä Keskustan sisäiset asetelmat olivat vakiintuneet: Karjalaista tukivat K-linjalaisten miehittämä puoluejohto – lukuun ottamatta Virolaisen vankkumatonta tukijaa Marjatta Väänästä –, eduskuntaryhmän enemmistö ja Nuoren Keskustan Liitto, Virolaista taas Keskustan kentän syvät rivit ja kourallinen puolueen kansanedustajia.[58] Lisäksi Karjalainen sai puolueen ulkopuolista tukea SKP:n vasemman laidan taistolaisilta ja niin kutsutuilta idänkaupan vuorineuvoksilta.[59]

Kimmo Rentolan mukaan Johannes Virolainen oli 1960–1970-luvuilla edustaessaan puolueensa ei-kekkoslaista siipeä tiiviissä yhteydessä Yhdysvaltain keskustiedustelupalvelun CIA:n virkailijoiden kanssa.[60][61]

Viimeinen vuosikymmen politiikassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Presidentti Kekkonen nimitti toukokuussa 1979 Mauno Koi­vis­ton johtaman uuden halli­tuk­sen, jonka ulko­puolelle kokoo­mus jätettiin. Juuri edus­kunnan puhe­mieheksi valittu keskusta­puolueen Johannes Virolainen sel­vitti halli­tuksen muodos­ta­mista ja kokoon­panoa Suomen Kuva­lehden haas­tattelussa. Viro­lainen kertoi syynä olevan ”yleiset syyt, jotka jokainen käsittää, kun ottaa huo­mioon Suomen aseman”. Presidentti Kekkonen raivostui asiasta ja sanoi Virolaisen antaneen ”väärän kuvan Suomen ulko­politiikasta ja kansain­välisestä asemasta”.

Juhannuspommi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Virolaisen ja presidentti Urho Kekkosen välit alkoivat huonontua 1970-luvulla, ja Kekkosta kannattanut Keskustapuolueen K-linja arvosteli häntä puolueen sisällä. Lopullinen välirikko heidän välillään tapahtui vuoden 1979 eduskuntavaalien jälkeen. Vaaleissa Kokoomus oli saanut suuren vaalivoiton ja noussut Keskustanpuolueen ohi maan toiseksi suurimmaksi puolueeksi. Tästä huolimatta hallitus koottiin totuttuun tapaan Keskustapuolueen ja vasemmiston varaan ja Kokoomus jätettiin oppositioon. Keskustapuolueen puheenjohtaja Virolainen, joka itse oli jättäytynyt pois ministerivastuusta, harmitteli Suomen Kuvalehden haastattelussa sitä, että jatkuvasti kannatustaan kasvattanutta Kokoomusta ei otettu hallitukseen. Virolaisen mukaan taustalla olivat ulkopoliittiset "yleiset syyt", toisin sanoen Neuvostoliiton vastustus ja uusien yöpakkasten pelko.[62] Virolaisen lausunto suututti presidentti Kekkosen, joka moitti Virolaista julkisesti ja sanoi tämän aiheuttaneen Suomen ulkopoliittiselle kuvalle "arvaamatonta vahinkoa". Lehdistö risti kesäkuun lopulla tapahtuneen kiistan "juhannuspommiksi".

Presidenttiehdokas 1982[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kesällä 1980 Turussa pidetyssä puoluekokouksessa Virolainen hävisi Keskustapuolueen puheenjohtajuuden nuorelle Paavo Väyryselle, joka oli nopeasti noussut Kekkosen suosikiksi ja yhdeksi K-linjan keulahahmoista. Myös Virolaisen kannattama Keskustan järjestöpäällikkö Antti Mäki-Reinikka hävisi puoluesihteerin vaalin Väyrysen aisaparille Seppo Kääriäiselle.[63] Tämän jälkeen Johannes Virolainen tokaisi: "Kansa on puhunut, pulinat pois.", josta syntyi lentävä lause. Samanaikaisesti Turun puoluekokouksen kanssa pidettiin Helsingissä Karjalan Liiton 40-vuotisjuhla, jossa oli suuri osa Virolaisen kannattajista.[64] Kun puheenjohtajavaalin tulos ilmoitettiin presidentti Urho Kekkoselle, tämä tuumasi: "Yksikin ääni olisi riittänyt." Kun Kekkonen keväällä 1981 moitti pääministeri Mauno Koivistoa saamattomuudesta ja kehotti tätä eroamaan, Virolainen asettui tukemaan Koivistoa, joka kieltäytyi pyytämästä eroa niin kauan kuin hänen hallituksensa nauttii eduskunnan luottamusta.[65]

Puolueen K-linja, keulahahmoinaan Väyrynen ja Ahti Karjalainen, kampanjoi Kekkosen epäsuosioon joutuneen ja "ulkopoliittisesti epäluotettavan" Virolaisen kaatamiseksi. Virolaisella oli kuitenkin vielä vankka suosio Keskustapuolueen kentällä. Kun Kekkonen oli eronnut virastaan 1981 ja Keskustapuolue äänesti presidenttiehdokastaan Kuopion puoluekokouksessa, Virolainen voitti uuden puoluejohdon tukeman Ahti Karjalaisen selvin luvuin 2666–1365. Yksi puoluekokousedustaja äänesti maaherra Kauko Sipposta.[66] Karjalaisen häviö oli K-linjalle raskas arvovaltatappio. Itse presidentinvaaleissa 1982 Virolainen tuli kolmanneksi SDP:n Mauno Koiviston ja Kokoomuksen Harri Holkerin jälkeen 16,9 prosentilla äänistä ja 53 valitsijamiehellä. Virolainen on korostanut muistelmissaan, että hänen ja Karjalaisen keskinäiset suhteet olivat presidentinvaalia edeltäneestä vastakkainasettelusta huolimatta aina hyvät; sen sijaan heidän kannattajansa ottivat usein rajustikin yhteen.[67]

Kun Keijo Rosberg vuonna 1982 voitti Formula 1 -maailmanmestaruuden ensimmäisenä suomalaisena ja pohjoismaalaisena, silloinen kulttuuriministeri Kalevi Kivistö ei järjestänyt hänelle minkäänlaista vastaanottoa kotimaassa. Sen sijaan eduskunnan puhemiehenä toiminut Virolainen kutsui Rosbergin juhlakahveille eduskuntaan tämän käydessä Suomessa.[68]

Eduskuntavaalit 1983[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kun Keskustan Uudenmaan piiri asetti Virolaisen eduskuntaehdokkaakseen joulukuussa 1982, edessä näyttivät aluksi olevan hänen kannaltaan rutiininomaiset vaalit. Hänen tielleen osui kuitenkin henkilökohtaisia vastoinkäymisiä. Juuri vaalien alla alettiin näyttävästi puida niin kutsuttua Noppa-juttua, jonka yhteydessä Virolaisen väitettiin vaatineen tamperelaiselta Rakennusliike Nopalta lahjuksia Keskustapuolueelle. Virolainen itse piti häneen kohdistunutta rikosepäilyä osana SMP:n kunniapuheenjohtajan Veikko Vennamon alulle panemaa rötösherrajahtia, jota hän itse kuvasi julkisen uransa ikävimmäksi ja epämiellyttävimmäksi kokemukseksi. Hän vapautui lahjussyytteistä lopullisesti vasta syksyllä 1986; sen sijaan Keskustapuolue tuomittiin menettämään valtiolle satojatuhansia markkoja.[69]

Virolainen joutui itse lahjontayrityksen kohteeksi tammikuussa 1983. Pohjois-Korean silloinen Suomen-suurlähettiläs yritti lahjoa Virolaisen, jotta Parlamenttienvälinen liitto (IPU), jonka puheenjohtaja Virolainen tuolloin oli, olisi siirtänyt kokouksensa Etelä-Korean pääkaupungista Soulista Togon pääkaupunkiin Lomeen. Suurlähettiläs karkotettiin Suomesta.[70]

Vuoden 1983 eduskuntavaaleista tuli protestipuolue SMP:n toinen voittokulku vuoden 1970 jälkeen; puolue vei ääniä niin Keskustalta kuin SKDL:ltäkin. Keskustan kanssa vaaliliitossa olleet kristilliset onnistuivat äänien keskittämisessä erinomaisesti Impi Muroman noustessa kansanedustajaksi yli 7 000 äänellä. Uudenmaan keskustalaisista ehdokkaista Marjatta Väänänen sai reilut 6 100 ääntä ja säilytti paikkansa. Valtakunnallista huomiota herätti, että Virolaisen saamat 5 626 ääntä eivät riittäneet läpimenoon, vaan hän putosi 38 eduskuntavuoden jälkeen.[71]

Virolaisen suosiota laski myös vuonna 1979 julkisuuteen tullut avioero Kaarina Virolaisesta ja suhde kansanedustaja Kyllikki Stenrosiin, jonka kanssa hän oli avioitunut keväällä 1981. Riitaisa omaisuuden jako entisten puolisoiden välillä saatiin asianajajien välityksellä päätökseen vasta vuoden 1983 aikana.[72] Virolaisen yksityiselämän vanhoillisessa keskustakentässä herättämän pahennuksen on nähty vaikuttaneen osaltaan Virolaisen putoamiseen eduskunnasta. Paremmin ei käynyt Helsingin vaalipiirissä kansanedustajaehdokkaana olleelle Kyllikki Virolaiselle, joka jäi neljännelle varasijalle. Vuoden 1982 presidentinvaalin yhteydessä hän oli valitsijamiehenä kerännyt miehelleen jättipotin ja tällöin hänen eduskuntapaikkaansa seuraavissa vaaleissa oli pidetty miltei varmana.[73]

IPU:n puheenjohtajana[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Virolaisen nimi oli ollut esillä Parlamenttienvälisen liiton (IPU) puheenjohtajaksi jo 1970-luvun puolivälin tienoilla, mutta presidentti Urho Kekkonen ei ollut innostunut asiasta, eikä Virolainen itsekään lähtenyt ehdokkaaksi. Taustalla vaikutti Max Jakobsonin epäonnistuminen YK:n pääsihteerikilvassa hieman aiemmin. Vuonna 1982 Virolainen valittiin IPU:n puheenjohtajaksi perinpohjaisen kampanjan tuloksena pääasiassa sitoutumattomien maiden tuella, mutta hän sai hajaääniä myös muutamilta arabimailta ja sotilasliitto NATO:n jäsenmailta. Virolaisen vastaehdokkaana oli maanpaossa asunut libanonilainen diplomaatti.[74]

Syksyllä 1982 syntyi kiista Palestiinan vapautusjärjestön PLO:n johtajan Jasser Arafatin kutsumisesta vierailulle Suomeen. Aloitteen asiasta teki pääministeri Kalevi Sorsa tarkoituksenaan osoittaa solidaarisuutta palestiinalaisille maailmaa kuohuttaneen, Sabran ja Shatilan pakolaisleireissä tehdyn verilöylyn jälkeen.[75] Parlamenttienvälisen liiton kokouksessa Roomassa juuri valittuna puheenjohtajana ollut Virolainen ehti tavata asian merkeissä palestiinalaisten valtuuskunnan, mutta samaan aikaan Yhdysvalloissa vierailulla ollut silloinen ulkoministeri Pär Stenbäck katsoi pahastuneena tulleensa sivuutetuksi. Lisäksi Israelin Ystävät -järjestö, joka piti Arafatia terroristijohtajana, reagoi hankkeeseen hyvin voimakkaasti. Lopputuloksena kukaan ei kutsunut Arafatia Suomeen, ja syntynyt sotku jäi Virolaiselle poliittiseksi painolastiksi. Eduskunnasta putoamisensa myötä Virolainen menetti myös IPU:n puheenjohtajan paikan ehdittyään toimia siinä vain kuusi kuukautta.[76][77]

Viimeinen vaalikausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Virolainen ei halunnut päättää pitkää poliittista uraansa eduskunnasta putoamiseen, joten hän palasi Arkadianmäelle vuoden 1987 vaaleissa ja luopui kansanedustajuudesta sekä politiikasta 1991. Vuoden 1988 presidentinvaalissa, jossa valittiin viimeisen kerran presidentin valitsijamiehet, Virolainen valittiin Paavo Väyrysen valitsijamieheksi yli 13 000 äänellä, mikä oli hänen henkilökohtainen ääniennätyksensä kautta aikojen.[78]

Kotiseudullaan Viipurin maalaiskunnan Yläsommeen kylässä Virolainen kävi kesällä 1988 ensimmäistä kertaa 44 vuoteen.[79]

Valtioneuvos[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Johannes Virolaisen muistomerkki Lohjalla.
Johannes ja Kyllikki Virolaisen hauta Lohjan Pyhän Laurin kirkon hautausmaalla.

Johannes Virolainen nimitettiin 1989 valtioneuvokseksi ja 1996 Suomen Keskustan kunniapuheenjohtajaksi. Hän oli eläkkeelle jäätyäänkin näkyvä hahmo, joka kommentoi ajankohtaisia tapahtumia ja tuki erilaisia poliittisia hankkeita, kuten Suomen EU-jäsenyyttä. Virolaisen mielestä EU-jäsenyys oli Suomelle ennen kaikkea turvallisuuspoliittinen kysymys varsinkin syksyn 1939 kokemusten nojalla ja hän antoi pääministeri Esko Aholle tunnustuksen erityisesti Keskustan kenttäväen kannalta vaikean asian taitavasta hoitamisesta.[80] Toisaalta hän myöhemmin arvosteli sitä tapaa, jolla maataloutta ja maaseudun väestöä kohdeltiin EU-Suomessa. Hänen mielestään Lipposen hallitus antoi eurooppalaisille markkinavoimille Suomessa liian suuren määräysvallan.[81]

1980-luvun alkupuolelta lähtien Virolainen julkaisi ahkerasti omiin muistiinpanoihinsa pohjautuvia muistelmateoksia, joita monet Suomen poliittisen historian, varsinkin Paasikiven ja Kekkosen kausien, tutkijat ovat käyttäneet lähteinään omissa tutkimuksissaan. Teoksissaan Karjalaiset Suomen kohtaloissa ja Siirtokarjalaiset 1941–44 Virolainen kuvaili karjalaisen siirtoväen vaiheita talvi- ja jatkosodan aikana. Johannes ja Kyllikki Virolainen avasivat kotitilansa Vironperän yleisölle ja näkyivät juhlissa ja lehtien sivuilla. Vironperällä oli julkisesti esillä valmistuttuaan suurta huomiota herättänyt, venäläisen Ilja Glazunovin Virolaisesta maalaama kookas muotokuva.

Politiikan ulkopuolella Johannes Virolaisella oli lukuisia luottamustoimia mm. maa- ja metsätalousalan järjestöissä ja yrityksissä, 4H-liitossa, osuuspankkijärjestössä ja raittiusjärjestöissä. Lisäksi hän toimi Mannerheimin Lastensuojeluliiton Uudenmaan piirin puheenjohtajana.

Johannes ja Kyllikki Virolainen olivat vakiohahmoja television sketsisarjoissa Hymyhuulet (1987–1988), Pulttibois (1989–1991) ja Manitbois (1992). Sketseissä Johannes Virolaista esitti Aake Kalliala ja Kyllikki Virolaista Pirkka-Pekka Petelius. Niissä kuvattiin pariskunnan toikkarointia erilaisissa seurapiiritapahtumissa tai eri urheilulajien parissa, kuten laskettelurinteessä, golfkentällä ja olympialaisissa. Virolaiset itse suhtautuivat sketseihin huumorintajuisesti. Virolainen kuului erityisesti 1980-luvulla imitaattoreiden suosikki-imitaatiokohteisiin. Imitaattorina tunnettu näyttelijä Jukka Puotila matki suosikkikohteisiinsa kuulunutta Virolaista niin taitavasti, että erään esityksen jälkeen Virolainen totesi Puotilalle: "Siehän oot parempi mie kuin mie."[82]

Kun yhdysvaltalaista Kauniit ja rohkeat -saippuasarjaa alettiin esittää Suomessa 1990-luvulla, myös Kyllikki ja Johannes Virolainen tunnustautuivat sen uskollisiksi ystäviksi. Manageri Hessu Reijonen toi sarjan näyttelijöitä näiden Suomen-vierailujen yhteydessä käymään myös Vironperällä.[83]

Johannes Virolainen kuoli Lohjan sairaalassa joulukuussa 2000 86-vuotiaana. Hänet siunattiin Helsingin Vanhassa kirkossa valtiollisin kunnianosoituksin ja haudattiin Lohjalle. Lohjan kirkkopuistossa paljastettiin 2004 kuvanveistäjä Nora Tapperin veistämä Virolaisen muistopatsas.

Ura lyhyesti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Maatalous- ja metsätieteiden kandidaatti ja agronomi 1938, maatalous- ja metsätieteiden tohtori 1951.
  • Palautetun alueen neuvottelukunnan toimistopäällikkö 1942–1944, sisäministeriön siirtoväenasiain osaston päällikkö 1944–1948.
  • Kansanedustaja (Maalaisliitto/Keskustapuolue/Suomen Keskusta) 1945–1983 ja 1987–1991, eduskunnan puhemies 1966–1968 ja 1979–1983. Virolainen valittiin kansanedustajaksi kaikkiaan 12 kertaa viidellä vuosikymmenellä.
  • Maalaisliiton / Keskustapuolueen varapuheenjohtaja 1946–1964, puheenjohtaja 1964–1980.
  • Pääministeri 1964–1966 (porvarihallitus).
  • Lukuisia ministerintehtäviä: ministeri sisäasiainministeriössä 1950–1951; ministeri valtioneuvoston kansliassa 1951; opetusministeri 1953–1954, 1956–1957 ja 1968–1970; ulkoasiainministeri 1954–1956, 1957 ja 1958; maatalousministeri 1961–1963 ja 1977–1979; valtiovarainministeri 1972–1975. Virolainen oli jäsenenä kaikkiaan 16 hallituksessa.
  • Presidentin valitsijamies vuosien 1956, 1962, 1968, 1978 ja 1988 presidentinvaaleissa, Keskustan presidenttiehdokas vuoden 1982 vaalissa.
  • Parlamenttienvälisen liiton (IPU) neuvoston jäsen 1960–1967, hallituksen jäsen 1967–1971 (varapuheenjohtaja 1971), presidentti 1982–1983.

Teokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Pöytäkirjat puhuvat, 1948
  • Maaseutuhenkinen elämänkatsomus, 1949
  • Maatalousmaan arvioimisesta ja arvosta Suomessa vuosina 1934–38, 1951, väitöskirja
  • Karjalainen kotikylä, 1955
  • Maalaisliiton johtavat aatteet, 1961
  • Pääministerinä Suomessa. Kirjayhtymä 1969, Helsinki.
  • Ainoa vaihtoehto – poliittinen keskusta, 1971
  • Kuka ottaa vastuun? Kirjayhtymä 1978, Helsinki. ISBN 951-26-1564-9.
  • Onko valta kansalla? Otava 1981, Helsinki. ISBN 951-1-06721-4.
  • Yöpakkasista juhannuspommiin. Otava 1982, Helsinki. ISBN 951-1-07115-7.
  • Sanoi Paasikivi. Otava 1983, Helsinki. ISBN 951-1-07641-8.
  • Muistiinpanoja ja myllykirjeitä. Otava 1984, Helsinki. ISBN 951-1-08037-7.
  • Yhden äänen presidentti. Otava 1985, Helsinki. ISBN 951-1-08731-2.
  • Vallankäyttö Kekkosen kaudella. Otava 1986, Helsinki. ISBN 951-1-09077-1.
  • Karjalaiset Suomen kohtaloissa. Otava 1988, Helsinki. ISBN 951-1-10263-X.
  • Siirtokarjalaiset 1941–44. Otava 1989, Helsinki. ISBN 951-1-10921-9.
  • Viimeinen vaalikausi. Otava 1991, Helsinki. ISBN 951-1-11995-8.
  • Polun varrelta. Otava 1993, Helsinki. ISBN 951-1-12763-2.
  • Kuvat kulkevat. Otava 1994, Helsinki. ISBN 951-1-13165-6.
  • Vain pieni kansanlaulu, 1994 (cd-äänilevy)
  • Politiikan puolustus. Otava 1996, Helsinki. ISBN 951-1-14311-5.
  • Kolmas elämä, yhdessä Kyllikki Virolaisen kanssa. WSOY 1998, Porvoo. ISBN 951-0-22492-8.
  • Valtioneuvos muistelee. Otava 2000, Helsinki. ISBN 951-1-17236-0.

Triviaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1994 Johannes Virolainen lauloi levylle albumillisen suomalaisia kansanlauluja.[84]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Jussila, Osmo – Hentilä, Seppo – Nevakivi, Jukka: Suomen poliittinen historia 1809-1999. Helsinki: WSOY, 1999. ISBN 951-0-23327-7.
  • Seppinen, Jukka: Isänmaan asiat: Johannes Virolaisen elämänkerta. Helsinki: Ajatus Kirjat, 2002. ISBN 951-20-6233-X.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c Suomen hallitukset valtioneuvosto.fi. Valtioneuvosto. Viitattu 8.6.2010.
  2. Virolaisen hallitus valtioneuvosto.fi. Valtioneuvosto. Viitattu 8.6.2010.
  3. Sorsan I hallitus valtioneuvosto.fi. Valtioneuvosto. Viitattu 8.6.2010.
  4. Paasion II hallitus valtioneuvosto.fi. Valtioneuvosto. Viitattu 8.6.2010.
  5. Liinamaan hallitus valtioneuvosto.fi. Valtioneuvosto. Viitattu 8.6.2010.
  6. Kekkosen IV hallitus valtioneuvosto.fi. Valtioneuvosto. Viitattu 7.6.2010.
  7. a b Törngrenin hallitus valtioneuvosto.fi. Valtioneuvosto. Viitattu 7.6.2010.
  8. a b Fagerholmin II hallitus valtioneuvosto.fi. Valtioneuvosto. Viitattu 7.6.2010.
  9. Koiviston hallitus valtioneuvosto.fi. Valtioneuvosto. Viitattu 7.6.2010.
  10. Kekkosen III hallitus valtioneuvosto.fi. Valtioneuvosto. Viitattu 7.6.2010.
  11. a b Tuomiojan hallitus valtioneuvosto.fi. Valtioneuvosto. Viitattu 7.6.2010.
  12. a b c Kekkosen V hallitus valtioneuvosto.fi. Valtioneuvosto. Viitattu 7.6.2010.
  13. Paasion hallitus valtioneuvosto.fi. Valtioneuvosto. Viitattu 7.6.2010.
  14. Fagerholmin II hallitus valtioneuvosto.fi. Valtioneuvosto. Viitattu 7.6.2010.
  15. Auran hallitus valtioneuvosto.fi. Valtioneuvosto. Viitattu 7.6.2010.
  16. Sukselaisen hallitus valtioneuvosto.fi. Valtioneuvosto. Viitattu 7.6.2010.
  17. Fagerholmin III hallitus valtioneuvosto.fi. Valtioneuvosto. Viitattu 7.6.2010.
  18. Fagerholmin II hallitus valtioneuvosto. Viitattu 8.6.2010.
  19. Kuuskosken hallitus valtioneuvosto. Viitattu 8.6.2010.
  20. Von Fieandtin hallitus valtioneuvosto. Viitattu 8.6.2010.
  21. Fagerholmin III hallitus valtioneuvosto. Viitattu 8.6.2010.
  22. Miettusen hallitus valtioneuvosto.fi. Valtioneuvosto. Viitattu 7.6.2010.
  23. Karjalaisen hallitus valtioneuvosto.fi. Valtioneuvosto. Viitattu 7.6.2010.
  24. Miettusen III hallitus valtioneuvosto.fi. Valtioneuvosto. Viitattu 7.6.2010.
  25. Sorsan II hallitus valtioneuvosto.fi. Valtioneuvosto. Viitattu 7.6.2010.
  26. Sukselaisen II hallitus valtioneuvosto. Viitattu 8.6.2010.
  27. Miettusen II hallitus valtioneuvosto. Viitattu 8.6.2010.
  28. Lehdon hallitus valtioneuvosto. Viitattu 8.6.2010.
  29. Koiviston II hallitus valtioneuvosto. Viitattu 8.6.2010.
  30. a b c d e f g Johannes Virolainen Edustajamatrikkeli eduskunta.fi. Eduskunta. Viitattu 8.6.2010.
  31. Pitkäaikaisimmat kansanedustajat 1907– Eduskunta - edustajamatrikkeli
  32. Suomen ministerit lueteltuna ministeripäivien mukaan Valtioneuvosto.
  33. Seppinen 2002, s. 516.
  34. Seppinen 2002: 14.
  35. Seppinen 2002, s. 15.
  36. Lasse Lehtinen: Virolainen– tasavallan isäntärenki, s. 27. Porvoo-Helsinki: WSOY, 1980.
  37. Johannes Virolainen Suomen kansanedustajat. Eduskunta.
  38. Seppo Sarlund: Jussi – Suomen neuvos, s. 246. Helsinki: Otava, 1999. ISBN 951-1-15426-5.
  39. Sarlund 1999, s. 246.
  40. Johannes Virolainen: Yöpakkasista juhannuspommiin, s. 11.
  41. Lehtinen 1980, s. 176 ja kuvaliite.
  42. Sarlund 1999, s. 235.
  43. Sarlund 1999, s. 214–215.
  44. Johannes Virolainen: Muistiinpanoja ja myllykirjeitä, s. 36.
  45. Virolainen: Muistiinpanoja ja mylykirjeitä, s. 39.
  46. Johannes Virolainen: Polun varrelta, s. 336–337.
  47. Mitä Missä Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1957, s. 26. Helsinki: Otava, 1956.
  48. Tarkka & Tiitta, 1987, s. 221.
  49. Johannes Virolainen: Polun varrelta, s. 324.
  50. Sarlund 1999, s. 48–50.
  51. Jukka Tarkka ja Allan Tiitta: Itsenäinen Suomi: seitsemän vuosikymmentä kansakunnan elämästä, s. 239. Helsinki: Otava, 1987.
  52. Tarkka & Tiitta, s. 238.
  53. Tarkka & Tiitta, s. 239.
  54. Tarkka & Tiitta, s. 243.
  55. Sarlund 1999, s. 169–170.
  56. Antti Blåfield ja Pekka Vuoristo: Kun valta vaihtui: mitä todella tapahtui presidentinvaalissa 1982, s. 142–143. Helsinki: Kirjayhtymä, 1982.
  57. Blåfield & Vuoristo 1982, s. 142–143.
  58. Hannu Savola (toim.): Näin saatiin presidentti: raportti Kekkosen kauden päättymisestä ja vuosikymmenen presidentinvaaleista 1982, s. 65. Helsinki: Sanoma Oy, 1982.
  59. Savola 1982, s. 68.
  60. http://www.hs.fi/kulttuuri/a1371095710392
  61. http://www.iltasanomat.fi/kotimaa/art-1288573901112.html
  62. Jussila, Hentilä, Nevakivi 1999: 307.
  63. Sarlund, s. 81.
  64. Blåfield & Vuoristo, s. 149.
  65. Esko Rekola: Viran puolesta, s. 272. Porvoo-Helsinki: WSOY, 1998.
  66. Blåfield & Vuoristo, s. 193.
  67. Sarlund 1999, s. 251.
  68. Sarlund 1999, s. 227.
  69. Johannes Virolainen: Viimeinen vaalikausi, s. 72.
  70. Tapahtui vuonna 1983 Yle prodcast
  71. Seppinen 2002, s. 554.
  72. Seppinen 2002, s. 518.
  73. Savola (toim.), s. 141.
  74. Sarlund, s. 176–177.
  75. Antti Blåfield ja Pekka Vuoristo: Kalevi Sorsan suuri rooli, s. 184. Helsinki: Kirjayhtymä, 1985.
  76. Sarlund 1999, s. 177–178.
  77. Tuure Junnila: Kekkosen aikakaudesta Koiviston aikaan, s. 105. Helsinki: Alea-Kirja, 1985.
  78. Johannes Virolainen: Viimeinen vaalikausi, s. 167.
  79. Sarlund 1999, s. 210.
  80. Johannes Virolainen: Politiikan puolustus, s. 12.
  81. Sarlund 1999, s. 226.
  82. Sarlund 1999, s. 229.
  83. Sarlund 1999, s. 234.
  84. Johannes Virolaisen laulutuotanto Suomen äänitearkistossa

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Lehtinen, Lasse: Virolainen: tasavallan isäntärenki. WSOY 1980.
  • Sarlund, Seppo: Jussi – Suomen neuvos. Otava 1999, Helsinki. ISBN 951-1-15426-5.
  • Sarlund, Seppo – Vanhanen, Tatu: Maa ja mies: Johannes Virolaisen kuusi vuosikymmentä 31.1.1974. Kuvitus Kari Suomalainen. Kirjayhtymä 1974, Helsinki. ISBN 951-26-0844-4.
  • Seppinen, Jukka: Isänmaan asiat: Johannes Virolaisen elämäkerta. Ajatus 2002.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]


Edeltäjä:
Reino R. Lehto
Suomen pääministeri
19641966
Seuraaja:
Rafael Paasio
Edeltäjä:
Urho Kekkonen
Ralf Törngren
Paavo Hynninen
Suomen ulkoministeri
1954–1956
1957
1958
Seuraaja:
Ralf Törngren
Paavo Hynninen
K.-A. Fagerholm
Edeltäjä:
Reino Oittinen
Arvo Salminen
Kerttu Saalasti
Reino Oittinen
Suomen opetusministeri
1953
1954
19561957
19681970
Seuraaja:
Arvo Salminen
Kerttu Saalasti
Kerttu Saalasti
Jaakko Numminen
Edeltäjä:
Einari Jaakkola
Heimo Linna
Suomen maa- ja metsätalousministeri
19611963 (Maatalousministeri)
19761979
Seuraaja:
Samuli Suomela
Taisto Tähkämaa
Edeltäjä:
Mauno Koivisto
Suomen valtiovarainministeri
19721975
Seuraaja:
Heikki Tuominen
Edeltäjä:
Rafael Paasio
Ahti Pekkala
Eduskunnan puhemies
19661968
19791983
Seuraaja:
V. J. Sukselainen
Erkki Pystynen