Porkkalan vuokra-alue

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Moskovan välirauhan­sopimuksen liitteenä ollut kartta Porkkalan vuokra-alueen rajoista. Kartassa alle­kirjoitukset: Neuvosto­liiton puolelta A. Ždanov ja Suomen puolelta C. Enckell, R. Walden, E. Heinrichs sekä O. Enckell.

Porkkalan vuokra-alue oli alue, jonka Suomi joutui vuokraamaan 50 vuoden ajaksi Neuvostoliitolle sotilastukikohdaksi Moskovan välirauhassa 1944. Alueen 7 252 asukkaan[1] suomalainen väestö ja kotieläimet määrättiin evakuoitavaksi kymmenessä päivässä sopimuksen solmimisen jälkeen eli 29. syyskuuta 1944 mennessä, jolloin alue siirtyi Neuvostoliiton haltuun. Alueen vuokraus vahvistettiin uudelleen vuonna 1947 myös Pariisin rauhansopimuksen 4. artiklassa.[2] Alue palautettiin Suomelle vuonna 1956.

Yleistä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuokra-alueeseen kuului maata 380,5 km², ja vesialueineen sen pinta-ala oli noin 1 000 km².[3] Siihen kuuluivat Porkkalanniemi ja Upinniemi, niiden edustalla oleva saaristo sekä manneraluetta niemien pohjois- ja länsipuolelta.[4]

Alueeseen kuului suurin osa Degerbyn kunnasta, laajoja alueita Kirkkonummen, Siuntion ja Inkoon kunnista sekä vesialueita ja saaria myös Espoosta. Idässä alueen raja kulki pitkin Espoonlahtea. Kun alue palautettiin Suomelle, Degerby liitettiin Inkooseen, mutta muilta osin kuntien rajat palautettiin samoiksi kuin ne olivat olleet ennen luovutusta.[5]

Sopimuksessa edellytettiin myös Mäkiluodon 12-tuumaisten tornikanuunoiden ja tuliaseman kaluston luovuttamista käyttökelpoisena. Neuvostoliitto maksoi alueesta vuokraa viisi miljoonaa Suomen markkaa vuodessa.[4] Sillä oli sopimuksen mukaan myös oikeus henkilö- ja tavaraliikenteen kannalta tarpeellisiin kulkuyhteyksiin Suomen alueen kautta Porkkalaan.[6]

Vuokra-alueen rajapuomi. (Kuva Caj Bremer.)

Alueella asui 12 vuoden vuokra-aikana noin 30 000 neuvostoliittolaista. Paikallisen oppaan Berndt Gottbergin mukaan Porkkalassa arvellaan olleen myös saksalaisia tai itävaltalaisia sotavankeja sinne rakennettujen saksalaistyylisten bunkkereiden ja rakennusten perusteella.[1]

Vuokra-alueella toimi Neuvostoliiton laivastotukikohta. Varsinainen sotasatama rakennettiin Upinniemeen ja huoltosatama Båtvikiin.[7] Porkkalanniemen Friggesbyhyn rakennettiin lentokenttä, jota käyttivät ainakin MiG-15-suihkuhävittäjät. Degerbyssä sijaitsi tukikohdan toinen, rajavartioston käytössä ollut pienempi lentokenttä. Alueen hallintokeskus toimi Kirkkonummen kirkonkylässä.[8] Tukikohdan strategisesti tärkein osa oli kuitenkin Mäkiluodon linnake kaksoistykkitorneineen.[9]

Suomen rajavartioasemat olivat Luomassa ja Tähtelässä.

Neuvostoarmeija suhtautui luvattomiin rajanylityksiin, niin tahattomiin kuin tahallisiinkin, mielivaltaisesti. Toisinaan luvattomat rajanylittäjät vain ajettiin alueelta pois, mutta joskus seurauksena saattoi olla vuosien vankileirituomio Neuvostoliitossa.[10] Valvonnan nimissä esimerkiksi veneissä tuli olla rekisterikilpi selkeästi näkyvillä.[1]

Presidentti J. K. Paasikivi sanoi keväällä 1948 pitämässään puheessa Porkkalan vuokra-alueen muodostavan ”oman värinsä” Suomen puolueettomuuspolitiikalle. Paasikivi totesi, että Neuvostoliiton vuokraoikeus ja kauttakulkuoikeus Suomen alueen halki Porkkalaan ”ei hyvästi sovellu kansainvälisen oikeuden käsikirjoihin,” mutta lisäsi, että ”ratkaisevaa on todellinen elämä monine vivahduksineen, joita kansainvälinen oikeus saa luvan seurata niin paljon kuin ehtii ja kykenee.”[11]

”Porkkalan tunneli”[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Junan ikkunat peitetään Kauklahden asemalla.

Vuonna 1947 Suomi sai läpiajo-oikeuden alueen läpi kulkevaa rautatietä pitkin. Tällöin oli kuitenkin junanvaunujen ikkunat suljettava teräsluukuilla, sillä matkustajat eivät saaneet nähdä, mitä alueella tapahtui.[12]

Juniin vaihdettiin neuvostoliittolainen veturi alueen ulkopuolella sijainneiden Kauklahden ja Tähtelän rautatieasemien väliselle osuudelle, ja Neuvostoliiton sotilaat nousivat läpikulun ajaksi vaunuihin valvomaan järjestystä.[12] Tätä rautatien osaa kutsuttiinkin yleisesti ”Porkkalan tunneliksi” tai ”maailman pisimmäksi rautatietunneliksi”.[13] Kuljetuksista maksettiin 50 Yhdysvaltain dollaria junalta.[12]

Harvinainen tilaisuus päästä käymään rautaesiripun takana veti juniin runsaasti ulkomaisia, eritoten amerikkalaisia turisteja – ja neuvostoliittolaiset hyödynsivät tämän tuomalla propagandamielessä vartijoiksi nimenomaan sodassa kasvoihin haavoittuneita ja runsain kunniamerkein koristeltuja miehiä, jotka lisäksi erityisesti valmennettiin esiintymään mahdollisimman asiallisesti mutta tuikeailmeisesti.[13]

Palautus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomalaissotilaat palaamassa Porkkalaan.

Nikita Hruštšovin tultua Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteeriksi 1953 Neuvostoliitto päätti palauttaa Porkkalan vuokra-alueen Suomelle kansainväliseen politiikkaan liittyen käyttäen sitä lännelle esimerkkinä rauhanomaisesta rinnakkaiselosta Suomen ja Neuvostoliiton välisissä suhteissa. Myös ohjustekniikan nopean kehityksen mahdollistama pinta-alusten torjunta oli jo vähentänyt kiinteän rannikkotykistön merkitystä meripuolustuksessa. Neuvostoliiton johto harkitsi alueen palauttamista jo vuoden 1955 kevättalvella.[14] Julkisuuteen tieto tuli kuitenkin vasta, kun Suomi ja Neuvostoliitto olivat virallisesti sopineet asiasta Moskovassa Paasikiven valtiovierailun aikana 19. syyskuuta 1955, jolloin samalla YYA-sopimuksen voimassaoloa jatkettiin 20 vuodella. Vielä pari kuukautta aiemmin, heinäkuun lopulla, jolloin ulkoministeriön poliittisen osaston päällikkö Eero Wuori oli tiedustellut Neuvostoliiton Helsingin-suurlähettilään Viktor Lebedevin kantaa Porkkalan palautuksesta liikkuneisiin huhuihin, Lebedev oli vastannut Porkkalan olevan ”välttämätön Leningradin puolustukselle ja harmiton Suomelle”.[15] Palautus toteutui 26. tammikuuta 1956, joidenkin näkemysten mukaan ”sopivasti” presidentinvaalien alla[1]. Alkuperäisen sopimuksen mukaan vuokra-aika olisi kestänyt vuoteen 1994 saakka.[16] Neuvostoliitto ehti hajota kolme vuotta aiemmin, vuonna 1991.

Presidentti J. K. Paasikivi piti 22. syyskuuta 1955 radiopuheen, jossa hän totesi palanneensa Moskovasta kotiin ensi kertaa tyytyväisin mielin: ”Kynä on korjannut, mitä miekka on särkenyt.”[17] Hallitus asetti lokakuun lopulla 1955 professori Veli Merikosken johtaman komitean selvittämään Porkkalan palautuksesta aiheutuvia omaisuusjärjestelyjä. Ensimmäinen ikkunaluukuton juna kulki Porkkalan halki 21. joulukuuta 1955.[18] Porkkalan luovutusasiakirjan allekirjoittivat Neuvostoliiton Helsingin-suurlähetystössä 26. tammikuuta 1956 Suomen puolelta pääministeri Urho Kekkonen ja ulkoministeri Johannes Virolainen sekä Neuvostoliiton puolelta varapääministeri Mihail Pervuhin ja suurlähettiläs Viktor Lebedev. Saman päivän aikana rajapuomi nousi Espoonlahden sillalla ja suomalaiset sotilaat marssivat Porkkalaan. Seuraavana päivänä neuvostoliittolaiset järjestivät suomalaisille ja ulkomaisille tiedotusvälineiden edustajille kiertoajelun Porkkalassa.[19] Porkkalasta lähes 12 vuotta aikaisemmin lähtemään joutuneet asukkaat pääsivät palaamaan kotiseudulleen 4. helmikuuta 1956.[20]

Maalaisliiton pää-äänenkannattaja Maakansa luonnehti tuoreeltaan lupausta Porkkalan palautuksesta ”Paasikiven–Kekkosen ulkopoliittisen linjan voitoksi” – kyseinen Suomen sodanjälkeistä, kylmän sodan ajan puolueettomuuspolitiikkaa kuvannut ja etenkin Maalaisliitto-Keskustapuolueen niin sanotun K-linjan ja vuonna 1958 perustetun Paasikivi-seuran viljelemä käsite esiintyi ensimmäisen kerran julkisesti juuri tässä yhteydessä.[21] Toisaalta Urho Kekkosen poliittiset vastustajat ja muiden muassa Helsingin Sanomien poliittinen pilapiirtäjä, Kekkoseen kriittisesti suhtautunut Kari Suomalainen katsoivat Kekkosen kaapanneen itselleen poliittisen hyödyn Porkkalan palautuksesta varmistaakseen valintansa uudeksi tasavallan presidentiksi. Suomalainen epäili Kekkosen pyrkivän käyttämään Porkkalaa keppihevosenaan saadakseen myös Karjalan palautetuksi ja tästäkin kaikki pisteet itselleen.[22] Maakansa julkaisikin tammikuun alussa 1956 piirroksen ”Urhon soitto”, jossa Väinämöisen hahmossa esitetty Kekkonen soitteli Suomelle ”takaisin poloisen Porkkalan. ehkä kauniin Karjalankin”. Lehti kirjoitti vielä kolme päivää myöhemmin, että Kekkosen valinta presidentiksi antaisi parhaat takeet mahdollisuuksille itärajan tarkistamiseen.[23]

Karin pilapiirros Porkkalan vuokra-alueen palautuksen 10-vuotis­juhlinnasta. Piirroksen julkaisun jälkeen ulkoministeri Ahti Karjalainen kutsui Helsingin Sanomien silloisen päätoimittajan Teo Mertasen puhutteluun ja esitti tälle voimakkaan paheksuntansa.[24]

Silloinen kauppa- ja teollisuusministeri Aarre Simonen vähätteli eräässä puheessaan Porkkalan palautusta, koska Karjalankannasta ei saatu takaisin. Presidentti J. K. Paasikivi ripitti Simosta ankarin sanoin ja päätti saarnansa: ”Ehkä herra Simonen menee itse Moskovaan ja ottaa yhden amerikkalaisen sotilaan mukaansa.”'[25] Ulkopolitiikkaan piirroksillaan ärhäkästi kantaa ottanut ja ”tuhman pojan” maineen saanut Kari Suomalainen palasi aiheeseen vuonna 1966, jolloin vietettiin Porkkalan palautuksen kymmenvuotisjuhlaa, piirroksellaan Satu porkkanasta. Neuvostoliittolaiset kantelivat piirroksesta silloiselle ulkoministerille Ahti Karjalaiselle, joka kutsui Helsingin Sanomien päätoimittajan Teo Mertasen nuhdeltavakseen.[26]

Kun palautuksesta oli jo sovittu, neuvostoliittolaiset räjäyttivät ennen poistumistaan useita siellä sijainneita sotilaallisia rakennelmia. Mäkiluodon suuri tykkitorni räjäytettiin 26. lokakuuta 1955, ja tykkien jäännökset kuljetettiin metalliromuna Tallinnaan teollisuuden raaka-aineeksi.[27] Alun alkaen Porkkala oli ollut Neuvostoliitolle kallis, pieni ja vaikeasti huollettava tukikohta. Vuokra-ajan loppua kohti alueella alkoi ilmetä heitteillejätön piirteitä. Kurinpito-ongelmia ja toimettomuutta esiintyi.[1]

Myös hautausmaita oli tuhottu ja hautakiviä pirstottu. Näistä Neuvostoliitto kyllä maksoi runsaan korvauksen ja vahingot korjattiin, koska läntisiin lehtiin levinneet kuvat uhkasivat romuttaa ainakin osittain sen poliittisen hyödyn, joka palautuksen aikaistamisella oli saatu.[28] Asia sivuutettiin lopulta virallisella tasolla ”joidenkin juopuneiden sotilaiden omavaltaisuutena”. Vaikka Porkkalan palautuksella oli Suomelle sekä poliittisesti että henkisesti erittäin suuri merkitys, Neuvostoliittoon epäluuloisesti suhtautuneissa länsimaissa se leimattiin vain neuvostojohdon halpahintaiseksi propagandatempuksi, koska Porkkala oli menettänyt alkuperäisen strategisen merkityksensä ja Moskova piti samaan aikaan Itä-Euroopan kansandemokratioita tiukassa otteessaan.[29]

Korvaukset ja kiinteistöjen palautus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Palautuksen muistoksi julkaistu posti­merkki, jonka pääaiheena on vuokra-alueeseen kuulunut Rönnskärin majakka.

Kun alue luovutettiin Neuvostoliitolle, sen maanomistajille suoritettiin Suomen valtion varoista toisen korvauslain mukaisia korvauksia samoin kuin luovutetun Karjalan kiinteistöistäkin.[30] Heillä oli myös maanhankintalain nojalla oikeus hankkia menettämiensä kiinteistöjen tilalle uudet kiinteistöt, pääasiassa Länsi-Uudenmaalta.[30]

Kun alue palautettiin Suomelle, säädettiin alueen kiinteistöjä koskeva erityinen Porkkalan palautuslaki. Sen mukaan alueen kiinteistöt palautettiin entisille omistajilleen edellyttäen, että nämä maksoivat toisen korvauslain mukaan saamansa korvaukset takaisin valtiolle.[31] Jos maata vuonna 1944 omistanut henkilö ei ollut enää elossa, tämä oikeus kuului sille, joka olisi saanut sen perintönä, ellei luovutusta olisi tapahtunut. Kiinteistöt, joille ei vuoden 1963 loppuun mennessä ollut ilmaantunut omistajaa, siirtyivät valtiolle, joka huutokauppasi ne, mutta näin tapahtui vain muutamalle kiinteistölle.[31] Upinniemen alueen valtio kuitenkin pakkolunasti pian alueen palautuksen jälkeen uutta varuskuntaa varten.[32]

Porkkala-ooppera[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirkkonummen oopperayhdistyksen tilaama, Annukka Aholan säveltämä ja Arto Niemisen librettoon perustuva Porkkala-ooppera kantaesitettiin 18. kesäkuuta 2006 Juhani Lamminmäen johdolla Kirkkonummella. Teoksella juhlittiin Porkkalan palautuksen 50-vuotisjuhlaa. Oopperan näki yli 5 500 ihmistä, ja se sai Kirkkonummen Vuoden 2006 kulttuuriteko -palkinnon.[33]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e Saaristoreittiä luostarin seesteisyyteen. Töölöläinen, 2009, nro 15, s. 15.
  2. Pariisin rauhansopimus Pariisin rauhansopims
  3. Leskinen, Jari – Silvast, Pekka: Suljettu aika: Porkkala Neuvostoliiton tukikohtana vuosina 1944–1956. WSOY, 2001. ISBN 951-0-25128-3.
  4. a b ”Porkkalan vuokra-alue”, Otavan iso Fokus, 5. osa (Mo–Qv), s. 3227. Otava, 1973. ISBN 951-1-01070-0.
  5. Nieminen, Jarmo – Iivonen, Jyrki: Porkkala – tapahtumien keskellä, s. 144–145. Maanpuolustuskorkeakoulu, Sotahistorian laitos, 2009. ISBN 978-951-25-2013-8.
  6. Leskinen, Jari – Silvast, Pekka: Suljettu aika: Porkkala Neuvostoliiton tukikohtana vuosina 1944–1956, s. 150. WSOY, 2001. ISBN 951-0-25128-3.
  7. Leskinen, Jari – Silvast, Pekka: Suljettu aika: Porkkala Neuvostoliiton tukikohtana vuosina 1944–1956, s. 55. WSOY, 2001. ISBN 951-0-25128-3.
  8. Leskinen, Jari – Silvast, Pekka: Suljettu aika: Porkkala Neuvostoliiton tukikohtana vuosina 1944–1956, s. 62. WSOY, 2001. ISBN 951-0-25128-3.
  9. Leskinen, Jari – Silvast, Pekka: Suljettu aika: Porkkala Neuvostoliiton tukikohtana vuosina 1944–1956, s. 57. WSOY, 2001. ISBN 951-0-25128-3.
  10. http://www.hs.fi/kuukausiliite/a1435543293911
  11. Jakobson, Max: Pelon ja toivon aika, s. 59. Helsinki: Otava, 2001.
  12. a b c Leskinen, Jari – Silvast, Pekka: Suljettu aika: Porkkala Neuvostoliiton tukikohtana vuosina 1944–1956, s. 257. WSOY, 2001. ISBN 951-0-25128-3.
  13. a b Leskinen, Jari – Silvast, Pekka: Suljettu aika: Porkkala Neuvostoliiton tukikohtana vuosina 1944–1956, s. 261. WSOY, 2001. ISBN 951-0-25128-3.
  14. Leskinen, Jari – Silvast, Pekka: Suljettu aika: Porkkala Neuvostoliiton tukikohtana vuosina 1944–1956, s. 265. WSOY, 2001. ISBN 951-0-25128-3.
  15. Jukka Tarkka ja Allan Tiitta: Itsenäinen Suomi: Seitsemän vuosikymmentä kansakunnan elämästä, s. 209. Helsinki: Otava, 1987.
  16. Leskinen, Jari – Silvast, Pekka: Suljettu aika: Porkkala Neuvostoliiton tukikohtana vuosina 1944–1956, s. 17. WSOY, 2001. ISBN 951-0-25128-3.
  17. Paasikiven linja: J. K. Paasikiven puheita ja esitelmiä vuosilta 1944−1956, s. 192–194. Porvoo: WSOY, 1962.
  18. Mitä-Missä-Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1957, s. 22. Helsinki: Otava, 1956.
  19. Mitä-Missä-Milloin 1957, s. 26.
  20. Mitä-Missä-Milloin 1957, s. 27.
  21. Suomalainen, Kari – Okker, Jaakko: Muisto Urholle: Kekkos-kuvia 25 vuoden ajalta, värssyjä sieltä ja täältä, s. 33 Helsinki: Otava, 1974.
  22. Porvali, Seppo: Kari – tasavallan hovinarri, s. 74. Kustannusosakeyhtiö Revontuli, 1999.
  23. Zetterberg, Seppo (toim.): Suomen historian Pikkujättiläinen, s. 842. Helsinki: WSOY, 1987. ISBN 951-0-14253-0.
  24. Kari Suomalainen: Maxi-Kari: piirroksia vuosilta 1951–85, s. 164. Helsinki: Otava, 1985.
  25. Okker, Jaakko: Juho Kusti Paasikivi, valtiomies. Historian suurmiehiä, s. 438. Helsinki: Valitut Palat, 1972. ISBN 951-9078-00-2.
  26. Porvali 1999, s. 80–81.
  27. Leskinen, Jari – Silvast, Pekka: Suljettu aika: Porkkala Neuvostoliiton tukikohtana vuosina 1944–1956, s. 312–313. WSOY, 2001. ISBN 951-0-25128-3.
  28. Leskinen, Jari – Silvast, Pekka: Suljettu aika: Porkkala Neuvostoliiton tukikohtana vuosina 1944–1956, s. 229–231. WSOY, 2001. ISBN 951-0-25128-3.
  29. Jakobson 2001, s. 190.
  30. a b Nieminen, Jarmo – Iivonen, Jyrki: Porkkala – tapahtumien keskellä, s. 90. Maanpuolustuskorkeakoulu, Sotahistorian laitos, 2009. ISBN 978-951-25-2013-8.
  31. a b Nieminen, Jarmo – Iivonen, Jyrki: Porkkala – tapahtumien keskellä, s. 145–146. Maanpuolustuskorkeakoulu, Sotahistorian laitos, 2009. ISBN 978-951-25-2013-8.
  32. Nieminen, Jarmo – Iivonen, Jyrki: Porkkala – tapahtumien keskellä, s. 64. Maanpuolustuskorkeakoulu, Sotahistorian laitos, 2009. ISBN 978-951-25-2013-8.
  33. Joulun tähden tekijät Kirkkonummen oopperayhdistys ry. Viitattu 13.6.2016.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]