Suomen presidentinvaali 1956

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Suomen presidentinvaali 1956
Suomi
1950 ←
16.–17. tammikuuta 1956
→ 1962

  Urho Kaleva Kekkonen.jpg Karl-August Fagerholm.jpg
Ehdokas Urho Kekkonen Karl-August Fagerholm
Puolue Maalaisliitto SDP
Valitsijamiesääniä 151 149

Presidentti ennen vaaleja

Juho Kusti Paasikivi
Kokoomus

Uusi presidentti

Urho Kekkonen
Maalaisliitto

Suomen presidentinvaalin 1956 voitti Maalaisliiton pääministeri Urho Kaleva Kekkonen, jonka merkittävin kilpailija oli SDP:n eduskunnan puhemies K.-A. Fagerholm, joka hävisi ratkaisevassa äänestyksessä vain kahden äänen erolla. Kokoomuksen ehdokkaana oli Suomen Lontoon-suurlähettiläs Sakari Tuomioja, SKDL:n ehdokkaana kansanedustaja ja entinen ministeri Eino Kilpi, RKP:n ehdokkaana puolueen puheenjohtaja, entinen pääministeri Ralf Törngren ja Suomen Kansanpuolueen ehdokkaana Helsingin ylipormestari Eero Rydman.

Taustaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuoden 1950 vaalissa toiselle kaudelleen valittu presidentti J. K. Paasikivi oli vaalin aikoihin jo tuolloin varsin iäkäs, 80-vuotias, joten hänen luopumistaan presidentin virasta vuonna 1956 pidettiin yleisesti etukäteen selvänä. Paasikivi itse ei koskaan julkisesti ottanut kantaa seuraajaansa eikä tehnyt poliittista testamenttia. Suomen kansainvälispoliittinen asema oli Paasikiven presidenttikauden lopulla vahvistunut merkittävästi Suomen päästyä Yhdistyneiden Kansakuntien ja Pohjoismaiden neuvoston jäseneksi. Lisäksi vuoden 1956 alussa Neuvostoliitto palautti Porkkalan vuokra-alueen Suomelle, minkä katsottiin yleisesti kruunanneen vanhan valtiomiehen elämäntyön; luovutusasiakirja allekirjoitettiin Neuvostoliiton Helsingin-suurlähetystössä pari viikkoa presidentinvaalin valitsijamiesvaalien jälkeen.

Kaikki kuusi eduskuntapuoluetta valitsivat hyvissä ajoin ennen vuoden 1956 vaalia omat presidenttiehdokkaansa, joista jokainen oli ollut läheisessä yhteistyössä Paasikiven kanssa. Itse vaalikamppailu oli kaikkia sitä edeltäneitä repivämpi, kiivaampi ja kovasanaisempi eikä siinä kaihdettu myöskään puuttumista ehdokkaiden henkilökohtaisiin ominaisuuksiin. [1] Erityisen rajusti hyökättiin Maalaisliiton ehdokasta, pääministeri Urho Kekkosta vastaan, ja helsinkiläinen bulevardilehti Sensaatio Uutiset [sic] suorastaan erikoistui levittämään skandaalinkäryisiä juttuja Kekkosen yksityiselämästä. Kekkosella ei ollut täyttä kannatusta omassa puolueessaankaan, koska Maalaisliiton ehdokkaaksi oli ollut esillä myös puolueen vanhempaan polveen kuulunut maanviljelysneuvos Viljami Kalliokoski. Kekkosen nimen ympärillä velloneisiin huhuihin kiinnitti huomiota muiden muassa tohtori Eirik Hornborg, joka vaati Hufvudstadsbladetissa toukokuussa 1955 julkaisemassaan kirjoituksessa Kekkosta joko nostamaan kanteen Sensaatio Uutiset -lehteä vastaan tai luopumaan presidenttiehdokkuudestaan. Kekkonen ei kuitenkaan tehnyt kumpaakaan, vaan toimitti julkisuuteen tiedotteen, jossa hän kommentoi huhukampanjaa lyhyesti ja ilmoitti, ettei hän enää aikonut puuttua asiaan. Vaalikamppailu oli kiivas muidenkin presidenttiehdokkaiden osalta ja lähes kaikkien taustoista etsittiin ja löydettiin aseita vastustajien käsiin. Kansanpuolueen ehdokas, ylipormestari Eero Rydman jäi kampanjoinnissa miltei huomaamattomaksi.[2]

SDP:n puoluekokouksessa kesäkuussa 1955 järjestettiin ”koeäänestys” puolueen presidenttiehdokkaasta. Vastakkain olivat K.-A. Fagerholm ja Väinö Tanner. Fagerholm voitti äänestyksen yhden äänen enemmistöllä ja hänet nimitettiin presidenttiehdokkaaksi.[3]

Kampanjatunnukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Suomen Sosialidemokraattinen Puolue: Fagerholm − Kansan mies kansan johtoon
  • Maalaisliitto (Urho Kekkonen): Teot puhuvat − Sinun äänesi ratkaisee
  • Eino Kilven vaaliliitto: Rauhan mies presidentiksi
  • Suomen Kansanpuolue: Eero Rydman Tasavallan Presidentiksi
  • Kansallinen Kokoomus: Presidentiksi Tuomioja − lakimies, talousmies, valtiomies
  • Ruotsalainen Kansanpuolue: Törngren − President

[4]

Valitsijamiesten vaalit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valitsijamiesten vaalit käytiin 16.–17. tammikuuta[5]

Tulokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

äänioikeutetut 2 597 738[5] +110 508
äänestysaktiivisuus 73,4 %[5] +9,6
vaaliliitto puolue valitsija-
miehet
äänet
lukumäärä osuus
Urho Kekkosen kannattajat Maalaisliitto 88 510 783 26,93%
K. A. Fagerholmin kannattajat Suomen Sosialidemokraattinen Puolue 72 442 408 23,33%
Sakari Tuomiojan kannattajat A+B 57 372 973 19,66%
A Kansallinen Kokoomus 54 340 311 17,94%
B Vapaamielisten Liitto 3 32 662 1,72%
Eino Kilven kannattajat Suomen Kansan Demokraattinen Liitto 56 354 575 18,69%
Ruotsalainen Kansanpuolue 20 130 145 6,86%
Eero Rydmanin kannattajat Suomen Kansanpuolue 7 85 690 4,52%
Kirjoitetut listat 81 0,00%
Yhteensä 300 1 896 655 100%
Lähde: Suomen virallinen tilasto[6]

Valitsijamiesten suorittama tasavallan presidentin vaali[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valitsijamiehet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kansallinen Kokoomus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Maalaisliitto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ruotsalainen kansanpuolue[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen kansanpuolue[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen kansan demokraattinen liitto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen Sosialidemokraattinen puolue[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vapaamielisten liitto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäinen kierros[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäisellä kierroksella kaikki valitsijamiehet äänestivät puolueen omaa ehdokasta. Vaalitoimitus alkoi eduskunnan istuntosalissa pääministeri Urho Kekkosen johdolla kello 15.00, ja äänestys alkoi nimenhuudon ja muiden tavanomaisten alkutoimitusten jälkeen kello 15.20. Äänten julkiluvun päätyttyä Kekkonen keskeytti vaalitoimituksen kello 15.45, minkä jälkeen seurasi valitsijamiesten neuvottelutauko.[11]

Toinen kierros[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vaalitoimitus jatkui nelituntiseksi venyneen neuvottelutauon jälkeen kello 19.45, jolloin julistettiin ensimmäisen äänestyksen tulos.[12] Toisella kierroksella käytiin pudotuspeli.

Suomen Kansanpuolueen, Ruotsalaisen Kansanpuolueen, Suomen Kansan Demokraattisen Liiton, Kansallisen Kokoomuksen ja Vapaamielisten Liiton valitsijamiehet luopuivat kannattamasta nimikkoehdokkaitaan.

On arvioitu, että porvariryhmittymät pyrkivät "pelastamaan" presidenttiyden joutumasta sen enempää sosialistille (Fagerholm) kuin monien suuresti inhoamalle Kekkosellekaan, ja arvioiden Tuomiojan heikoksi keräämään riittävän laajan kannatuksen myöhemmillä kierroksilla, yrittivät saada istuvan presidentin Paasikiven jatkoon siirtämällä kukin äänensä tälle.

Tasavallan presidentti J. K. Paasikivi sai toisella kierroksella 84 ääntä, vaikka ei ollutkaan virallisesti ehdokkaana. Tuon takia Vapaamielisten ja Kokoomuksen virallinen ehdokas Sakari Tuomioja ei saanut lainkaan ääniä, kuten ei myöskään Eero Rydman eikä Ralf Törngren.

Mikäli ketkään muut eivät olisi luopuneet nimikkoehdokkaistaan, kolmannelle kierrokselle olisivat menneet Kekkonen (88) ja Paasikivi (84), Fagerholmin ja kansandemokraattien ehdokkaan pudotessa. Porvariryhmät arvioivat, että siinä valintatilanteessa SDP tulisi vanhan presidentin taakse, Kekkosta vastaan, ja Paasikivi näin voittaisi noin 156 äänellä.

Kommunistit puolestaan eivät halunneet päästää porvareita voittamaan (Kekkosta ei heillä luettu sinänsä porvariksi) eikä Paasikiveä jatkokaudelle. On väitetty, että jo tässä vaiheessa SKDLn yksimielinen kanta olisi ollut Kekkosen puolesta, ja Fagerholmille tulleet kansandemokraattiäänet vain Paasikiven pudottamiseen kolmannelta kierrokselta tarvittuja taktisia ääniä. Niin ikään on väitetty, että tuossa vaiheessa olisi ollut ilmassa pelkoja että jotkut SDP:n valitsijamiehistä eivät enää olisi uskoneet oman ehdokkaansa läpimenomahdollisuuksiin, ja olisivat voinet liittyä tukemaan Paasikiveä jo toisella kierroksella. Sen sijaan Kekkosen valitsijamiesten suhteen ei lipeämispelkoja nähtävästi katsottu olevan.

Joka tapauksessa, toisella kierroksella SKDLn valitsijamiesäänet jakautuivat niin että vain 14 näistä äänesti Kekkosta ja peräti 42 Fagerholmia, toista sosialistileirin ehdokasta. Äänten jakautuminen toi molemmille näille yli 100 ääntä, mikä on matemaattinen tae siitä että kukaan kolmas ei voi ohittaa kumpaakaan heistä. Tuon takia Suomen Kansan Demokraattisen Liiton virallinen ehdokas Eino Kilpi ei saanut lainkaan ääniä

Kun sekä Fagerholm että Kekkonen näin saivat molemmat enemmän ääniä kuin Paasikivi, ja molemmat vieläpä yli 100, Paasikivi olikin se joka joutui pudotuspelin näkyväksi uhriksi, eikä päässyt kolmannelle kierrokselle.

Kolmas kierros[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ratkaiseva kolmas äänestys alkoi kello 20.36. [13] SKDLn valitsijamiehet siirtyivät kaikki Kekkosen tueksi, sitä huolimatta että 42 näistä oli toisella kierroksella äänestänyt Fagerholmia. Tällöin Kekkosen takana oli 88 omaa ja 56 kansandemokraattia, yhteensä 144 ääntä. Äänestyksen tulos alkoi olla selvillä kello 20.55, ja vaalin lopputulos julistettiin kello 21.12. Todettuaan pääministeri Urho Kekkosen tulleen valituksi uudeksi tasavallan presidentiksi 1. maaliskuuta 1956 alkavalle ja 1. maaliskuuta 1962 päättyvälle virkakaudelle Kekkonen julisti vaalitoimituksen päättyneeksi kello 21.14.[14]

Suomen Kansanpuolueen ja Ruotsalaisen Kansanpuolueen valitsijaryhmät jakautuivat molemmat näkyvästi. Jälkeenpäin on sanottu että Kekkosen voiton takasi Kansanpuolueen naiset - selkeästi Kekkosvastaisen puolueen sisällä ollen ainoat valitsijamiehet, jotka saattoivat hyväksyä Kekkosen, ja sitten hyväksyivätkin äänestämällä tätä mieluummin kuin sosdem Fagerholmia (seuranneen aikakauden politiikan arvioijat ovat myös väittäneet, että Kekkonen ei unohtanut tätä tukea, vaan suosi jatkossa Kansanpuolueen itselleen myötämielistä osaa esimerkiksi hallitusneuvotteluissa). Näiden puolueiden valitsijamiehistä useimmat ilmoittivat julkisesti ketä aikovat äänestää, ja kaikkien osalta saatiin joko oma tai ryhmän ilmoitus siitä kuinka tämä oli käyttänyt äänensä. Julkistettujen tietojen mukaan Kekkonen sai näiltä yhteensä vain 6 ääntä, Fagerholm taas olisi saanut 21 ääntä. Näin ei kuitenkaan todellisuudessa käynyt: Kekkosen saatua yhteensä 151 ääntä, hän oli saanut yhden äänen joko "loikkarina" SDP:stä, tai yhden lisä-äänen Kokoomuksesta, VL:sta, Kansanpuolueesta tai RKP:stä. Kokoomusta, VL:oa ja Kansanpuoluetta (kansanpuolueen "miehiä") on kuitenkin pidetty epätodennäköisinä lisä-äänen lähteinä, niin selkeitä oli näiden valitsijamiesten Kekkos-vastaisuus myös kaikessa muussa aikakauden politiikassa.

Jos äänet olisivat menneet tasan, arpa olisi ratkaissut. Siinäkin Kekkosella olisi vielä ollut 50% mahdollisuus voittoon, eli kyseinen yksi ääni ei olisi vielä täysin taannut Fagerholmin voittoa.

Presidentinvaalin vaalitoimitus oli kokonaisuudessaan ennätyksellisen pitkä; se kesti yli kuusi tuntia. Jo yksin ensimmäisen ja toisen kierroksen välinen valitsijamiesten neuvottelutauko muodostui nelituntiseksi eli pitemmäksi kuin yksikään siihenastinen presidentinvaali kokonaisuudessaan. Vuoden 1925 presidentinvaali oli kestänyt yhteensä kolme tuntia ja 50 minuuttia. [15]

"Ratkaiseva ääni"[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kekkosen voiton taanneesta "ratkaisevasta äänestä" on väitelty vuosikymmeniä, sillä valitsijamiesten ja ryhmien itsensä aikanaan antamien tietojen mukaan laskelma olisi mennyt tasan 150–150. Siispä ainakin yksi valitsijamies oli äänestänyt toisin kuin hän tai ryhmänsä kertoi ja ratkaissut tuloksen.

Kekkosen elämänkertoja Juhani Suomi on esittänyt, että ääniä meni ristiin useampiakin, pääasiallisesti nojaten arvionsa siihen että Maalaisliitossa oli Kekkosen vastustajiakin, jolloin tämän äänimäärässä on ollut pakko olla enemmän kuin yksi tuntematon valitsijamies. Suomen arvio on kuitenkin torjuttukenen mukaan?. On arvioitu että Maalaisliiton valitsijamiehinä ei ollut ainuttakaan Kekkosen vastustajaa. Vaikka näitä puolueessa olikin, sen valitsijamiehet olivat sitoutuneet puolueen nimeämän Kekkosen taakse jo valitsijamiesehdokkaiksi ryhtyessään eikä edes ehdokkaiksi sen mukaan ollut lähtenyt ketään Kekkosen vastustajaa.

Useita eri valitsijamiehiä on sittemmin vuosikymmenien kuluessa veikattu Kekkosen salaisiksi kannattajiksi, jutun kuitenkaan varmistumatta puoleen tai toiseen. Tällaisiksi on arvioitu RKP:n Verner Korsbäckiä sekä sittemmin varsin pian surmansa saanutta SDP:n Penna Tervoa. Muun muassa poliittinen taustavaikuttaja, kauppaneuvos Kalle Kaihari piti vuonna 1981 julkaistuissa muistelmissaan juuri Tervoa ratkaisevan äänen antajana ja Tampereen silloisen kaupunginjohtajan Erkki Lindforsin taivuttelua tärkeimpänä vaikuttimena Tervon ratkaisuun. [16]

Yli viidenkymmenen vuoden kuluttua, 1. huhtikuuta 2006 Ruotsalaisen kansanpuolueen edesmenneen kansanedustajan ja silloisen valitsijamiehen Ture Hollsténin pojanpoika julkisti isoisänsä antaman tiedon, että hän oli äänestänyt Kekkosta, ollessaan oletettu Fagerholmin äänien joukkoon. Eläkkeellä oleva pääjohtaja Jouko Loikkanen joka oli toiminut mm. pääministerin sihteerinä 1960-luvun alussa, vahvisti saaneensa saman tiedon Hollstenin äänen menosta Kekkoselle jo tuolloin RKPläiseltä ministeri Verner Korsbäckiltä. Kekkonen olikin siis saanut ratkaisevan äänen RKPn ryhmästä, joka oli jo valmiiksi hajallaan. Siihen nähden, että RKP puolueena ei yrittänytkään sitoa valitsijamiehiään ja että näistä osa julkisestikin tuki Kekkosta, on kuitenkin pidetty hieman outona että Hollsten ei asiaa myöntänyt jo tuolloin, ja tällä perusteella nyt esille tulleen tiedon luotettavuutta on kritisoitu.

Kekkonen itse sanoi, että Vihtori Kosolan poika Niilo Kosola oli ratkaisevan äänen antaja. Kosola oli näyttänyt Kekkoselle vaalilippunsa.[17][18] Kosola kiisti tämän tiedon kysyttäessä vuonna 1990.[19]

ehdokas puolue 1.
kierros
2.
kierros
3.
kierros
Urho Kekkonen Maalaisliitto 88 102 151
K. A. Fagerholm SDP 72 114 149
J. K. Paasikivi Kokoomus -- 84 --
Sakari Tuomioja Kokoomus, VL 57 -- --
Eino Kilpi SKDL 56 -- --
Ralf Törngren RKP 20 -- --
Eero Rydman KP 7 --
Lähde: Tasavallan presidentin kanslia[20]


Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Lauri Sivonen: Presidentin tekemiset, s. 31–32. Helsinki: Kirjayhtymä, 1982.
  2. Seppo Zetterberg (toim.): Suomen historian Pikkujättiläinen, s. 840–843. Porvoo-Helsinki: WSOY, 1987.
  3. Fagerholm, K.-A.: Puhemiehen ääni, s. 261. Tammi, 1977. ISBN 951-30-3981-1.
  4. Mitä-Missä-Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1957, s. 138−139. Helsinki: Otava, 1956.
  5. a b c Tasavallan presidentin vaalit 1925–2006 (Oikeusministeriö)
  6. Suomen virallinen tilasto 29 A, 25.
  7. http://ethesis.helsinki.fi/julkaisut/hum/histo/vk/nummivuori/nuorikon.pdf
  8. http://biografiat-kokoomus-net.directo.fi/artikkelit/?x17259=20102
  9. http://www.kirjastovirma.fi/henkilogalleria/Ojala_Eemil
  10. Lasse Lehtinen: Virolainen, Tasavallan isäntärenki (1980)
  11. Kahdeksanneksi tasavallan presidentiksi pääministeri Urho Kekkonen 3.äänestyksessä. Uusi Suomi 16. helmikuuta 1956, s. 1.
  12. Uusi Suomi 16. helmikuuta 1956, s. 1.
  13. Uusi Suomi 16. helmikuuta 1956, s. 1.
  14. Uusi Suomi 16. helmikuuta 1956, s. 1.
  15. Uusi Suomi 16. helmikuuta 1956, s. 1.
  16. Kalle Kaihari: Ratkaiseva ääni (149–151): jännitysvaalit 1956, s. 111. Toimittanut Raimo Seppälä. Espoo: Weilin+Göös, 1981.
  17. Tyrkkö, Maarit: Presidentti ja toimittaja, s. 491. WSOY, 2016. ISBN 978-951-0-40255-9.
  18. Hokkanen, Kari: Lakeuden Risti ja Kekkosen vaali Ilkka. 3.4.2010. Viitattu 30.9.2017.
  19. Hämäläinen, Unto: Kekkonen uskoi Kosolan antaneen ratkaisuäänen. Niilo Kosola: En äänestänyt Kekkosta Helsingin Sanomat. 6.9.1990. Viitattu 30.9.2017.
  20. Presidentinvaalit 1919-2006 (Tasavallan presidentin kanslia)

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]