Aimo Aaltonen

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tämä artikkeli käsittelee SKP:n puheenjohtajaa. Artikkeli Aimo O. Aaltonen käsittelee professoria.
Aimo Aaltonen vuonna 1966.

Aimo Anshelm Aaltonen (10. joulukuuta 1906 Parainen21. syyskuuta 1987 Helsinki) oli Suomen kommunistisen puolueen (SKP) pitkäaikainen puheenjohtaja (1944–1945, 1948–1966) ja Suomen kansan demokraattisen liiton (SKDL) kansanedustaja (1945–1962).[1]

Nuoruus, opiskelu ja vankila-aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aimo Aaltonen oli ammatiltaan kirvesmies, kuten isänsäkin.[1] 1920-luvulla hän elätti itsensä Paraisten seudulla työskentelemällä lisäksi muurarina, tehtaissa ja maatiloilla. 1930 nuori kommunisti siirtyi kansakoulupohjalta Lännen vähemmistökansallisuuksien yliopistoon Leningradiin, jossa hän opiskeli kaksi ja puoli vuotta. Jo ensimmäisenä opiskeluvuotenaan Aaltonen sai Neuvostoliiton kommunistisen puolueen jäsenkirjan. Tammikuussa 1933 hän tuli Suomeen organisoimaan maanalaista toimintaa mutta palasi syksyllä Neuvostoliittoon, jossa jatkoi vielä vuoden Moskovan Lenin-koulussa. Samalle kurssille osallistuivat muun muassa Ville Pessi, Martti Malmberg, Antti A. Timonen ja Hemming Lindholm. Aaltonen palasi Suomeen organisoimaan SKP:n sotilaslinjan työtä.[1]

Suomeen paluu ei sujunut hyvin, sillä Aaltonen pidätettiin pian, ja hän sai viettää seuraavat kymmenen vuotta Suomen valtion turvasäilössä ja vankiloissa poliittisista syistä vangittuna. Poika Tuominen sanoi viimeiseksi jääneessä haastattelussaan, että Aaltonen vapautettiin viimeisenä. Otto Wille Kuusinen olisi mieluusti jättänyt miehen vankilaan.

Sotien jälkeen SKP:n ja Valpon johtoon[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jatkosodan päätyttyä Aaltonen vapautui, ja hänet valittiin laillistetun SKP:n puheenjohtajaksi ja sen äänenkannattaja Kommunistin päätoimittajaksi. Hän siirtyi kuitenkin jo seuraavana vuonna Valtiollisen poliisin (Valpo) apulaispäälliköksi. ”Punaisen Valpon” päällikkönä toimi lakitieteen tohtori Otto Brusiin, mutta Aaltonen oli sen todellinen "vahva mies". Aaltosen johdolla Valpo kohdisti tarkkailunsa porvareihin ja oikeistososialidemokraatteihin, joiden piirissä Valposta tuli yhtä vihattu kuin ”valkoinen Valpo” ja sen edeltäjä Etsivä keskuspoliisi olivat olleet kommunistien keskuudessa. Esimiehensä, sisäministeri Yrjö Leinon kanssa Aaltonen tuli kuitenkin toimeen melko huonosti.[2] Hänet valittiin myös eduskuntaan Turun eteläisestä vaalipiiristä 1945. Sisäasiainministeriön valvontaosaston päällikkönä Aaltonen toimi vuoden (1947–1948) ennen paluutaan SKP:n puheenjohtajaksi. Aaltonen avioitui vuonna 1946 Vieno Ristellin kanssa.[3]

Aaltonen joutui lähtemään Valpon apulaispäällikön paikalta vuonna 1947. Kokoomuksen eduskuntaryhmän puheenjohtaja Arvo Salminen oli jo syksyllä 1945 tehnyt eduskuntakyselyn Valpon pidättämien henkilöiden saamasta kohtelusta. Toisaalta valvontakomissio oli ilmaissut tyytymättömyytensä Valpon kömpelöihin menettelytapoihin ja toiminnan tehottomuuteen. Joukko oikeistolaisia ylioppilaita oli vappuna 1946 muun muassa häirinnyt työväen vappujuhlia ja heittänyt suuren kiven valvontakomission päämajan Hotelli Tornin seinään, minkä vuoksi valvontakomissio arvosteli Valpoa sille kuuluvien tehtävien laiminlyönnistä ja vaati siltä kovempia otteita neuvostovastaisen propagandan tukahduttamiseksi.[4]

Arvo "Poika" Tuominen kirjoittaa teoksessaan Kremlin kellot, että Aaltonen sopi paitsi luonteensa myös koulutuksensa puolesta paremmin Valpon päälliköksi kuin puolueen puheenjohtajaksi. Samoin hän sanoo Yrjö Sirolan antaneen myös Aaltoselle, kuten suurelle osalle muutakin myöhempää suomalaista kommunistijohtoa, äärimmäisen huonon lopputodistuksen Lenin-koulusta, jonka suomalaisen sektorin pääopettaja Sirola oli.[5]

Aaltonen valittiin presidentin valitsijamieheksi vaaleissa 1956, jolloin Urho Kekkonen valittiin presidentiksi kahden äänen enemmistöllä. Kansandemokraattien hylättyä toisella kierroksella oman ehdokkaansa Aaltonen joutui valitsemaan kahden vihamiehensä välillä ja totesi Kekkosen kannaltaan paremmaksi vaihtoehdoksi.[6]

Tunnettua on, että hän kantoi kaunaa SDP:n Karl-August Fagerholmia kohtaan, mikä käy selkeästi ilmi hänen säilyneistä puheistaan ja lehtikirjoituksistaan.

Syrjäyttäminen ja myöhemmät vaiheet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

SKP:n 14. edustajakokouksessa Turussa kesällä 1966 Aaltonen työnnettiin syrjään puheenjohtajan paikalta, minkä tämä koki kovana henkilökohtaisena loukkauksena; hän poistui SKP:n puoluetoimistosta hyvästiä sanomatta ja ovet paukkuen.[7] Keskuskomiteaan edelleen jääneestä Aaltosesta tuli SKP:n opposition alkuajan kärkihahmo, joka kuuluisassa puheessaan näki puolueen lippuun ”pesiytyneen luteita”. Hän jatkoi opposition nuoremman johdon taustavaikuttajana vielä pitkään 1970-luvulla.[8] Seuraajaansa Aarne Saarista Aaltonen luonnehti ”kompromissimaakariksi”.

Aaltonen kuoli vuonna 1987. Hänet siunattiin Helsingissä vain lähimpien läsnä ollessa ja uurna laskettiin Malmin hautausmaalla olevaan SKP-johdon yhteishautaan kaikessa hiljaisuudessa.

Aimo Aaltosen nuorempi veli Antti Aaltonen toimi SKP:n ylimpänä taloudenhoitajana 1944–1966 eli Aimon koko puheenjohtajakauden ajan. Aimo Aaltosen vaimo Vieno Aaltonen puolestaan kuului SKP:n Helsingin piirijärjestön piirikomiteaan vuoteen 1965 saakka.[9]

Ajattelu ja luonne[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aaltosen ideologia oli tiukan dogmaattisesti tulkittu marxismi-leninismi, jonka asemaa ei tullut horjuttaa millään tavalla. Tältä pohjalta vannoutunut internationalisti uskaltautui kuitenkin joskus jopa arvostelemaan neuvostoliittolaisten tovereiden ”suorastaan järjettömiä vaatimuksia”.[8] Vuoteen 1953 asti Aaltosen työhuoneen sisustukseen kuului Lavrenti Berijan muotokuva. Hruštšovin vuoden 1956 Stalin-puheen merkitystä Aaltonen väheksyi.[10]

Aaltosen luonnetta on kuvailtu epäluuloiseksi ja konspiratiiviseksi. Hänen tapansa tehdä politiikkaa oli usein runnova eivätkä hänen ihmissuhdetaitonsa olleet huippuluokkaa. Tästä huolimatta Aaltonen oli suosittu SKP:n Turun peruskaaderiston keskuudessa ja osasi hän olla myös seurallinen pienemmässä porukassa.[8]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c Leppänen, Veli-Pekka: Aaltonen, Aimo (1906–1987). Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 4.5.2001. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Viitattu 23.12.2015.
  2. Veikko Huttunen: Kansakunnan historia 7: täysi-ikäinen kansakunta, s. 265. Porvoo-Helsinki: WSOY, 1974. ISBN 951-0-06296-0.
  3. Aimo Aaltonen. Eduskunta. Viitattu 7.10.2016.
  4. Huttunen 1974, s. 269.
  5. Tuominen, Arvo: Kremlin kellot, kuvaliite ja luku Moskovan Lenin-koulussa
  6. Aaltosen päiväkirjat maaliskuu 1956. Kansan Arkisto.
  7. Huttunen 1974, s. 482.
  8. a b c Leppänen, Veli-Pekka: Kivääri vai äänestyslippu, s. 150, 152. Edita 1999.
  9. Leppänen 1999, s. 169, 406.
  10. Leppänen 1999, s. 390.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

 

Edeltäjä:
Jukka Lehtosaari (vuoteen 1938)
Aaro Uusitalo
SKP:n puheenjohtaja
1944–1945
1948–1966
Seuraaja:
Aaro Uusitalo
Aarne Saarinen