Turvasäilö

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Turvasäilö on poikkeuksellinen vangitsemisen muoto, joka tarkoittaa yleensä henkilön vangitsemista turvallisuusuhkana ilman normaalia tutkintaa ja syyteharkintaa.

Suomessa turvasäilöön sulkemista käytettiin laajasti talvi- ja jatkosodan aikana. Syksyllä 1939 säädetyn tasavallan suojelulain nojalla turvasäilöön – käytännössä vankilaan – voitiin sulkea ilman syytettä ja tuomiota maan turvallisuudelle vaarallisina pidettyjä henkilöitä määräämättömäksi ajaksi.[1]

Suomen Valtiollinen poliisi vangitsi turvasäilöön yhteensä noin 1 100 henkilöä talvi- ja jatkosodan aikana sekä heti sodan jälkeen. Vangitsemiset tapahtuivat ilman oikeudenkäyntiä. Suurin osa pidätyksistä – lähes tuhat – koski poliittista vasemmistoa, joka koettiin uhkaksi Suomen ollessa sodassa Neuvostoliiton kanssa. Myöhemmin vuosina 1944–1947 vangittiin runsaat sata henkilöä asekätkennästä tai vakoilusta Saksan hyväksi.[2]

Nykyään tietty henkilö voidaan ottaa poikkeustilassa tietyin edellytyksin turvasäilöön alioikeuden päätöksellä.

Tasavallan suojelulaki ja asetus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Poliittinen tausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lain säätämisessä oli käytetty esimerkkinä 1930-luvulla säädettyjä kommunistilakeja, jotka oli tähdätty kommunistisen toiminnan tukahduttamiseen. Lakia perusteltiin kansallisella turvallisuudella: sen avulla voitaisiin varautua mahdollisten valtakuntaa sisältä uhkaavien vaarojen varalta jo etukäteen.

Opposition edustajat Kokoomuksen johdolla epäilivät Cajanderin punamultahallituksen laatimaa lakia käytettävän IKL:ää vastaan. Talvisodan partaalla tuli kuitenkin selväksi, että lain kohteeksi otettaisiin kommunistit.[2]

Lakia kritisoitiin sen mahdollistamasta mielivaltaisuudesta ja kansalaisoikeuksien polkemisesta. Laissa ei määritelty menettelyä valitustiehen tai vangitsemisten oikeudelliseen kontrollointiin.

Lain voimaantulo[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Talvisodan alla 3. lokakuuta 1939 Suomen eduskunta hyväksyi hallituksen esittämän tasavallan suojelulain. Se valtuutti presidentin antamaan asetuksia, vaikka ne olisivat ristiriidassa perustuslaissa määriteltyjen kansalaisten perusoikeuksien kanssa.

Presidentti Kyösti Kallio antoi 30. marraskuuta asetuksen henkilökohtaisen vapauden rajoittamisesta. Asetuksen mukaan kaikki poliisiviranomaiset olivat valtuutettuja vangitsemaan henkilön, joka on harjoittanut, tai johon nähden on perusteltua aihetta otaksua, että hän tulee harjoittamaan maanpuolustusta vahingoittavaa tai valtakunnan suhteita muihin valtioihin huonontavaa toimintaa. Sanamuoto takasi, että pidätyksiä voitiin tehdä poliisin oman arvion mukaan, ja esimerkiksi kaikki entiset punakaartilaiset olivat jo määritelmällisesti epäiltyjä.

Päätösvalta vangitsemisista annettiin lääninhallituksille ja Valtiolliselle poliisille. Pidättämisistä oli tehtävä ilmoitus Sisäasiainministeriölle, joka päättäisi miten kauan vangitsemiset jatkuisivat. Sisäasiainministerinä tuolloin toimi Urho Kekkonen. Pidätetyt vangittiin toistaiseksi, määräämättömäksi ajaksi. Tutkimuksia, oikeudenkäyntejä tai syytteitä ei vaadittu.

Talvisodan vangitsemiset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sodan uhan lisääntyessä hallitus oli toimeenpannut Valpon kautta jo lokakuussa 1939 ennakoivia muutaman päivän suojelupidätyksiä, joiden avulla vaaralliseksi katsottujen henkilöiden olinpaikat pyrittiin kartoittamaan. Kiinni saaduille langetettiin poistumiskielto paikkakunnalta ja säännöllinen ilmoittautumisvelvollisuus poliisille. Suojelupidätysten perusteella laadittiin kullakin Valpon osastolla SP-luettelot, joissa nimetyt henkilöt vangittaisiin tarpeen vaatiessa ensimmäisinä turvasäilöön.[3][4]

Ensimmäiset vangitsemiset tapahtuivat eri puolilla maata joulukuun alussa.[4] Joulukuun aikana vangittuja oli 111 henkilöä, joista 13 oli naisia. Vangitut sijoitettiin vankiloihin eri puolille Suomea. Vaarallisimmiksi ajateltuja vankeja alettiin tammikuussa koota Tammisaaren vankileirille. Vangitsemisia jatkettiin koko talvisodan ajan, kunnes huhtikuussa vangitut vapautettiin.

Jatkosodan vangitsemiset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jatkosodan syttyminen vahvisti oikeiston ja äärioikeiston poliittista voimaa ja laajensi laillisesta politiikasta pois suljettavien piiriä: nyt kaikki vasemmistolaisina sosiaalidemokraattisen puolueen ulkopuolelle joutuneet miellettiin uhkana. Sodan sytyttyä kesäkuussa 1941 pidätettiin useita satoja henkilöitä. Valmisteluja oli tehty jo tammikuusta lähtien Valtiollisen poliisin, Sisäasiainministeriön ja Puolustusvoimien kesken.[2] Turvasäilöön koottiin ihmisiä nyt tiheämmällä seulalla kuin talvisodan aikana.[5] Suunnitelmana oli vangita 500–600 henkeä, neljä tai viisi jäsentä kustakin Suomen ja Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seuran osastosta. Kesäkuun alussa turvasäilövankien määrä oli 126 henkilöä, sotaa edeltävällä viikolla yli 200 ja kuukausi sodan alkamisen jälkeen, heinäkuun lopulla 457 henkeä. Sodan edetessä vangitsemisia jatkettiin. Koska vangittuja ei aina rekisteröity ei tarkkaa vankimäärää tiedetä, mutta jatkosodan aikana vangittiin turvasäilöön arviolta tuhat henkilöä.[6] Turvasäilöksi perustettiin Köyliön varavankilaan Vankileiri n:o 1, mutta vankejä sijoitettiin myös muihin vankiloihin ja leireihin. Köyliöön oli sijoitettuna myös upseerivankeja.[1]

Turvasäilöön vangittuina oli myös entisiä Suomen kansalaisia, jotka olivat siirtyneet Suomesta Neuvostoliittoon, ottaneet maan kansalaisuuden ja palannet salaa Suomeen. Useimmat olivat saaneet tuomion toiminnasta vieraan vallan hyväksi. Tuomion kärsimisen jälkeen heidät pidätettiin suoraan turvasäilöön. Osa näistä henkilöistä luovutettiin Suomen juutalaisluovutusten yhteydessä Saksaan.[7]

Turvasäilövangit rintamalla 1941[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jatkosodan aikana taistelujoukkoja päätettiin täydentää vapaaehtoisilla vangeilla. Elokuussa 1941 koottiin Erillinen Pataljoona 21, jonka komentajaksi määrättiin majuri Nikke Pärmi.

Vapaaehtoisten vajaan 500 rangaistusvangin lisäksi pataljoonaan komennettiin Köyliön vankileiriltä 288 turvasäilöön määrättyä miestä. Suurin osa oli tuomittu valtiorikosoikeudenkäynneissä kansalaisluottamuksensa menettäneiksi, eikä ollut suorittanut asevelvollisuuttaan. Kun miehet vapautettiin turvasäilöstä heidät voitiin samalla välittömästi määrätä asepalvelukseen. Koulutus kesti kolme päivää, jonka jälkeen joukko lähetettiin rintamalle.[2]

Seitsemän turvasäilöläisistä karkasi Riihimäen asemalla, yksi heistä myöhempi sisäministeri Yrjö Leino, joka oli vangittuna turvasäilöön sekä talvi- että jatkosodan aikana.

Rintamalla Äänisen luoteispuolella pataljoona joutui välittömästi taisteluun. Pataljoonaa vastassa oli neuvostoarmeijan valiorykmentti Jalkaväkirykmentti 52, joka oli koottu karjalaisista ja emigranttisuomalaisista. Puna-armeija oli tietoinen suomalaispataljoonan erikoisluonteesta, ja joukoille kohdistettiin kovaa propagandaa. Kun jo ensimmäisen viikon aikana 80 miestä loikkasi vihollisen puolelle tai muuten karkasi, vedettiin loput 200 turvasäilöläistä nopeasti pois rintamalta.[8][1]

Vangit määrättiin Erilliseen Työkomppaniaan, jossa heitä nimellisesti työpalveluvelvollisina pidettiin Koverin työleirillä kolme vuotta raskaissa oloissa kovan kohtelun alla. Kun miehet palautettiin Karvian varavankilaan kesällä 1944, ei suurinta osaa voinut päästää töihin huonon kunnon takia.[2]

Jatkosodan turvasäilövankien vapauttaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen ja Neuvostoliiton 19. syyskuuta 1944 solmiman välirauhansopimuksen 20. kohta määräsi, että Suomen oli heti vapautettava ”kaikki ne henkilöt, jotka ovat olleet pidätettyinä sen johdosta, että ovat toimineet Yhdistyneiden kansakuntien hyväksi taikka olleet Yhdistyneiden kansakuntien asialle myötämielisiä, taikka rotunsa johdosta” sekä kumottava ”kaikki diskriminoivat lainsäädännölliset määräykset ja niistä johtuvat rajoitukset”. Turvasäilövangit, tuolloin 342 henkeä joista 76 naisia,[6] vapautettiin tämän nojalla.

Sodan jälkeiset turvasäilöönotot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sotien jälkeen vuosina 1944–1947 vangittiin turvasäilöön runsaat sata henkilöä. Turvasäilöstä heidät toimitettiin oikeuden eteen syytettynä pääasiassa asekätkennästä tai vakoilusta Saksan hyväksi. Turvasäilöaika saattoi venyä parivuotiseksi ennen syytettä.

Turvasäilölainsäädäntö Suomessa nykyisin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Puolustustilalain (1083/1991) 9 §:n mukaan käräjäoikeus voi määrätä henkilön otettavaksi turvasäilöön enintään kolmeksi kuukaudeksi kerrallaan kihlakunnan poliisilaitoksen päällikön, lääninpoliisijohtajan, suojelupoliisin päällikön tai poliisiylijohtajan vaatimuksesta. Tämä voidaan tehdä vain puolustustilan ollessa voimassa kun on päteviä syitä epäillä tietyn henkilön todennäköisesti syyllistyvän valtiopetokseen, maanpetokseen tai muuhun rikokseen, joka saattaa vahingoittaa valtakunnan puolustusta tai turvallisuutta. Turvasäilöön määrääminen edellyttää, että lievemmät toimenpiteet (kuten liikkumisvapauden rajoittaminen) eivät olisi riittäviä. Kansanedustajia ei voida määrätä otettavaksi turvasäilöön.[9]

Turvasäilöön vangittuja henkilöitä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c Ylikangas 2004
  2. a b c d e Kostiainen 2006
  3. VALPO n:o 59
  4. a b VALPO n:o 71
  5. Kaihovaara 1998
  6. a b Näre 2008, s. 253-254
  7. Ylikangas 2004, s. 7, 25
  8. Brantberg 2004
  9. Finlex: puolustustilalaki

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Lindstedt, Jukka: Kuolemaan tuomitut. Kuolemanrangaistukset Suomessa toisen maailmansodan aikana.
  • Mäki, Kirsi: Valtion turvallisuudelle vaarallisia naisia. Sotavuosien 1939–1944 poliittiset naisvangit Hämeenlinnan keskus- ja lääninvankilassa.
  • Nuorteva, Jussi: Suomen vankeinhoidon historiaa, osa 4. Vangit – vankilat – sota. Suomen vankeinhoitolaitos toisen maailmansodan aikana.
Wikiaineisto
Wikiaineistossa on lähdetekstiä aiheesta:
Wikiaineisto
Wikiaineistossa on lähdetekstiä aiheesta: