A. F. Airo

Kohteesta Wikipedia
(Ohjattu sivulta Aksel Airo)
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Aksel Airo
14. helmikuuta 18989. toukokuuta 1985
Aksel Airo 1940.jpg
Syntymäpaikka Turku
Kuolinpaikka Heinola
Maa tai osapuoli Suomen lippu Suomi
Palvelusvuodet 19181949
Ylin sotilasarvo kenraaliluutnantti
Komentajuudet Polkupyöräpataljoona 2 19291931
Osallistuminen sotiin
ja taisteluihin
Suomen sisällissota, talvisota, jatkosota, Lapin sota
Korkeimmat kunniamerkit Mannerheim-risti, 2. lk.
SVR suurristi miekkojen kera
Siviiliammatti maanviljelijä, kansanedustaja (kok., 19581966)[1]

Aksel Fredrik Airo (vuoteen 1906 Johansson, 14. helmikuuta 1898 Turku9. toukokuuta 1985 Heinolan mlk)[1] oli suomalainen kenraali, joka vastasi operaatioiden suunnittelusta talvi- ja jatkosodan aikana.

Aksel Airo syntyi Turussa ja hänen vanhempansa olivat talonomistaja Otto Fredrik Airo ja Amanda Vilhelmiina (o.s. Grönlund). Aksel pääsi ylioppilaaksi Turun suomalaisesta lyseosta vuonna 1917. Koulussa Airo osoitti taipumusta matematiikkaan ja suunnitteli insinöörin uraa. Hän kunnostautui myös seiväshypyssä. Ylioppilaskirjoitusten jälkeen Airo meni teknillisten opintojen vaatimaan työharjoitteluun puoleksi vuodeksi.

Sisällissota ja opinnot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valkoisten ja punaisten suhteet kiristyivät sisällissodaksi ja Airo liittyi valkoisten joukkoihin 27. tammikuuta 1918 Lauttakylässä. Kun punaiset löivät joukot hajalle, Airo jatkoi matkaansa rintaman läpi Kankaanpäähän. Hänet siirrettiin 5. Pohjanmaan patteristoon Pietarsaareen, jossa hän toimi aluksi suuntaajana ja tykinjohtajana, myöhemmin jaoksen johtajana. Karjalan rintamalla Airo osallistui Ahvolan taisteluihin ja Viipurin valtaukseen. Näissä taisteluissa Airo sai 2. luokan vapaudenmitalin.

Sodan jälkeen Airo siirrettiin Lappeenrannan tykistökouluun ja nimitettiin reservin vänrikiksi. Jääkärieverstiluutnantti ja diplomi-insinööri Lauri Malmberg ehdotti Airolle sotilasuraa, jolle hän ryhtyi tultuaan ylennetyksi joulukuussa 1918 aktiivivänrikiksi.

Toukokuun 19. päivänä vuonna 1919, sisällissodan päättymisen vuosipäivänä, Airo ylennettiin luutnantiksi ja määrättiin Kenttätykistörykmentti 2:n ensimmäisen patteriston väliaikaiseksi komentajaksi. Airo kuului siihen harvalukuiseen joukkoon, joka osasi käyttää kenraalimajuri Vilho Nenosen suunnittelemaa tulenjohtokorttia. Niinpä Airo johti tulta kenraalin järjestämissä näytösammunnoissa.

Syyskuussa vuonna 1920 Airo siirrettiin yleisesikuntaan ja komennettiin upseerien täydennyskoulutukseen Ecole speciale militaireen, Saint-Cyrin kadettikouluun Ranskaan. Vuoden kuluttua hän jatkoi opintojaan Ranskan sotakorkeakoulussa, École Supérieure de Guerressä. Nuoremman kurssin oppilaita oli muuan tuleva panssaridivisioonan komentaja, kenraali ja presidentti Charles de Gaulle. Vuonna 1921 Airo ylennettiin kapteeniksi. Vuoden 1923 syksyllä hän palasi yleisesikuntaan ja ylennettiin 6. joulukuuta majuriksi. Seuraavana vuonna hän meni naimisiin Aino Vilhelmiina Vuoren kanssa. Sittemmin perheeseen syntyi kaksi tytärtä, Aila vuonna 1926 ja Anja 1928.

Vuoden 1925 kesällä Airo nimitettiin Yleisesikunnan operatiivisen toimiston päälliköksi, ja vuonna 1927 hänet ylennettiin everstiluutnantiksi. Vuosina 1928–1929 Airo rakensi Suomelle alueellisen puolustusjärjestelmän, jonka perusteella sodanaikaiset puolustusvoimat suunniteltiin.

Airo nimitettiin Polkupyöräpataljoona 2:n komentajaksi Karjalankannakselle. Airo viihtyi hyvin Valkjärvellä, mutta komennus ei jäänyt pitkäaikaiseksi. Hänet komennettiin vuonna 1931 Helsinkiin Yleisesikunnan operatiivisen toimiston ja kaksi vuotta myöhemmin operatiivisen osaston päälliköksi. Airo ylennettiin everstiksi vuonna 1933 ja määrättiin puolustusneuvoston sihteeriksi eli käytännössä Gustaf Mannerheimin oikeaksi kädeksi. Airon vastuulla olivat operatiiviset asiat.

Talvisota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomi toteutti 7.–11. lokakuuta 1939 liikekannallepanon, jota sanottiin ylimääräiseksi harjoitukseksi (YH). Airo oli keskeisessä roolissa suunnitelmien toteuttamisessa.

Puna-armeija hyökkäsi Suomeen 30. marraskuuta 1939 Suomeen johtavia tieuria käyttäen.

Yleisesikunta hajautettiin ympäri Helsinkiä. Eversti Airo aloitti Hotelli Helsingissä viisivuotisen työnsä operatiivisten sotatoimien johtajana. Airon tehtävänä oli tehdä yhteenvedot rintamatapahtumista ja tilanteen vaatimat ehdotukset ylipäällikölle.

Maaliskuun alussa tilanne Kannaksella paheni, venäläiset pyrkivät Viipurin valtaukseen koukkaamalla sekä idästä että lännestä. Sota päättyi Moskovan rauhansopimukseen, ja tuli rintamilla lakkasi 13. päivänä maaliskuuta kello 11.

Talvisodan loppupuolen rintamatilanteesta on ristiriitaista tietoa. Eräät historioitsijat, kuten Lasse Laaksonen ovat väittäneet rintamatilanteen olleen suorastaan katastrofaalisen heikko. Airo ei ollut aikoinaan asiasta samaa mieltä. Talvisodan jälkeen Airo kritisoi päätöstä kieltäytyä länsiavusta ja vastusti näkemystä, että rauha solmittiin rintamatilanteen mukaan:

”On epäoikeudenmukaista sanoa, että ne [suomalaiset joukot] olisivat olleet romahduksen partaalla” ja jatkoi:

”Joukot olivat tiukasti johtajiensa käsissä ja suorittivat käsketyt tehtävänsä. Missään tapauksessa ei itärajaltamme voida sodan loppuvaiheessa löytää kohtaa, joka antaisi tukea käsitykselle puolustuksen romahtamisesta.”

Luonnollisesti Airo perusti näkemyksensä etenkin tiedustelutietoihin. Viime vuosina historiantutkijat ovat kiistelleet talvisodan rauhan tekemisen motiiveista. Heikki Ylikankaan mielestä rauha solmittiin Saksan toivomuksesta. Hermann Göring oli antanut Berliinin-suurlähettiläälle T. M. Kivimäelle 22.2.1940 lupauksen Saksan lähitulevaisuudessa tapahtuvasta hyökkäyksestä itään ja että siinä yhteydessä Suomelle tarjoutuisi mahdollisuus saada menetyksensä korkojen kanssa takaisin. Suomen oli siksi tehtävä talvisodassa rauha raskainkin ehdoin ja säilytettävä armeijansa taistelukykyisenä tulevaa idän sotaretkeä varten.

Päämajoitusmestari Airo, yleisesikunnan päällikkö Erik Heinrichs ja marsalkka Mannerheim

Jatkosota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kesäkuun 22. päivänä vuonna 1941 Saksa hyökkäsi Neuvostoliittoon. Muutamia päiviä myöhemmin Neuvostoliitto pommitti Suomea ilman edelläkäypää sodanjulistusta. Suomen hallitus katsoi Suomen olevan sotatilassa Neuvostoliiton kanssa ja aloitti hyökkäyksen itään tarkoituksenaan saada takaisin Moskovan rauhassa menettämänsä alueet. Airo toimi päämajoitusmestarina, so. operatiivisena johtajana Suomen armeijan päämajassa Mikkelissä. Päämaja toimi silloisessa keskuskansakoulussa, edelleen toimivassa koulussa, jonka nykyinen nimi on Päämajakoulu. Marsalkka Mannerheimin ympärille muodostuneeseen päämajan ns. sisärenkaaseen kuuluivat Airon lisäksi yleisesikunnan päällikkö, jalkaväenkenraali Erik Heinrichs, tykistönkenraali Vilho Nenonen, komento-osaston päällikkö, kenraaliluutnantti Viljo Tuompo ja tiedustelupäällikkö, eversti Aladár Paasonen.

Aluksi suomalaiset valloittivat Karjalankannaksen ja Itä-Karjalan. Syyskuun alussa Karjalankannaksella saavutettiin vanha raja ja Laatokan pohjoispuolella Syväri. Petroskoi vallattiin syys-lokakuun vaihteessa ja kaupungin uudeksi nimeksi annettiin Äänislinna. Sallan suunnalla vihollinen heitettiin rajan taakse. Vuoden 1942 keväällä Suomi valtasi Suursaaren ja Tytärsaaren. Rintamat hiljenivät, alkoi asemasota. Airo ylennettiin kenraaliluutnantiksi 3. kesäkuuta 1942.

4.–5. syyskuuta 1944 sotatoimet Suomen ja Neuvostoliiton välillä päättyivät. Airo nimitettiin yleisesikunnan päälliköksi ja Mannerheim-ristin ritariksi 18. marraskuuta. ”Hänen taitavalla ja kriittisellä johdollaan on tehty kaikki sotatoimia koskevat suunnitelmat”, perusteluissa todetaan. Marskilta kysyttiin sodan jälkeen, kuka johti sotatoimia. Hän vastasi: ”Airo ja minä.” Airo vastasi samaan kysymykseen: ”Marski ja minä.”

Asekätkentä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kesäkuussa 1945 Airo pidätettiin ”kuulusteluja varten” asekätkentäjutussa; kuulustelut tosin alkoivat vasta yli puoli vuotta myöhemmin. Airo määrättiin otettavaksi turvasäilöön syyskuussa ja julistettiin vangituksi vuoden 1947 maaliskuussa oltuaan lähes kaksi vuotta Valpon pidättämänä. Airo sai syytteet asekätkennästä ja laittomasta liikekannallepanon valmisteluista. Hän kiisti syytteet ja piti liikekannallepanoväitteitä keinotekoisina ja jopa absurdeina. Asekätkentää tutkineen eversti Matti Lukkarin mukaan Airolla ei olisi ollut mahdollisuuksiakaan johtaa eikä edes valvoa asekätkentää, koska Lapin sodan johtaminen ja seuraaminen sekä valvontakomission lähes päivittäin antamat lukuisat tehtävät veivät hänen kaiken aikansa. Asekätkennän toteutus ja johto olivat kokonaan Airon alaisten, eversti Valo Nihtilän ja everstiluutnantti Usko Haahden – joka oli koko ajatuksen isä – vastuulla. Tästä huolimatta poliittinen äärivasemmisto pyrki osoittamaan pääsyylliseksi asekätkentään nimenomaan Airon.[2] Aksel Airo kertoo omissa muistelmissaan ”selvinneensä Valpon kuulusteluista hengissä ainoastaan ihmeenkautta”lähde?.

Tammikuussa 1946 Airoa, jalkaväenkenraali Erik Heinrichsiä, kenraalimajuri Hjalmar Siilasvuota ja jalkaväenkenraali Kustaa Tapolaa kuultiin syyttäjän − oikeuskansleri Toivo Tarjanteen − haastamina todistajina sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä, kun pyrittiin selvittämään, mitä Suomen poliittinen ja sotilaallinen johto tiesivät etukäteen Adolf Hitlerin ns. operaatio Barbarossasta eli Saksan hyökkäystä Neuvostoliittoon koskevista suunnitelmista. Airo saapui istuntoon vartijoiden saattamana ja ruudulliseen metsätyöläisen sarkapuseroon, pussihousuihin ja lapikkaisiin pukeutuneena, mikä aiheutti oikeussalissa ahdistavan tunnelman. Läsnä olleet venäläiset sotilashenkilöt yrittivät katsella kiusaantuneina muualle. Airo ja muut kuulustellut todistajat kiistivät Suomessa tiedetyn operaatio Barbarossasta etukäteen mitään. [3]

Sotaylioikeus hylkäsi Airoa vastaan asekätkennän vuoksi nostetut syytteet vuonna 1948. Airo vapautettiin vankilasta, edelleen yleisesikunnan päällikkönä. Keväällä 1949 hän joutui jättämään paikkansa ”yleisen edun nimissä”.

Kirja asekätkennästä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kenraali Airo kirjoitti vankila-ajastaan asekätkentäprosessia eritelleen kirjan Liikekannallepanosalaliitto. Se muodostui hänen puolustuspuheestaan oikeudessa ja siihen liitetyistä kirjeistä. Kansanedustaja ja Mannerheim-ristin ritari, kapteeni Eero Kivelä, joka toimi Airon oikeusavustajana, salakuljetti tekstin ulos oikeudesta, toimitti aineiston käsikirjoitukseksi ja järjesti niin, että se julkaistiin kirjana 5 000 kappaleen painoksena: virsikirjan tekijä Aarne Björkbom latoi ja taittoi tekstin painovalmiiksi omalla ajallaan ja Uuden kirjapainon faktori Torsti Artkoski painoi, sitoi ja viimeisteli kirjan niin ikään omalla ajallaan ja vastuullaan. Paperitehdas Haarla lahjoitti tarvittavat materiaalit, ja valmista kirjaa myytiin ”tiskin alta”. Sisäministeri Yrjö Leino kauhistui kirjan ilmestymistä ja määräsi sen takavarikkoon, mutta Valpon haaviin jäi vain 200 kirjaa – loput menivät jakeluun.

Airoa painostettiin asian johdosta kovin, ja vaikka SKP:n puheenjohtaja Aimo Aaltonen ja kumppanit vaativat Airolle ”maanpetoksen ja esivallan herjaamisen” johdosta elinkautista ja koko omaisuuden takavarikkoa,[4] oikeuskansleri Toivo Tarjanne ei hyväksynyt vaatimuksia. Vielä pahemmin hän kimmastui kommunistien vaatiessa, että Airon kirjan hallussapidostakin olisi rangaistava vähintään elinkautisella pakkotyöllä.[4]

Kenraali Airo sai lopulta hyvin pienet eli nykyrahassa noin 10–15 euron sakot ”lievästä julkisen vallan solvaamisesta”.

Koska oikeuskansleri asettui kommunisteihin nähden vastahankaan, alkuperäisen kirjan tuottoa ei edes yritetty takavarikoida: juonikkaasti ritari Kivelä järjesti Airoa syvästi kunnioittavien avuliaitten aseveljiensä avulla myynnin kädestä käteen, keräsi rahat, ja kun kulut oli vähennetty, vei loput eli hiukan yli puoli miljoonaa silloista markkaa (noin 900 euroa, ostovoimaltaan tosiasiassa paljonkin enemmän) kirjekuoressa Airolle. Näillä rahoilla peruskorjattiin lopulta kenraalin kotitilan, Heinolan maalaiskunnan Ristintaipaleen, navetta.

Alkuperäistä kirjaa on vielä kirjastoissa varastohyllyillä.

Kaikkien oikeusasteiden jälkeen tuli määräys poistaa tekstistä kuusi valtiota solvaavaa lausetta. Hyvin paljon myöhemmin, vuonna 1979, yksityistaho eli Helsingin Jääkiekkoilun Kannatusyhdistys ry julkaisi kirjasta lopulta noilla muutamilla lauseilla ”siistityn” omakustanneversion nimellä Puolustustaisteluni v. 1947, jossa poistetut lauseet oli merkitty mustilla viivoilla. Teos julkaistiin vielä kolmantenakin painoksena vuonna 1984 nimellä Liikekannallepano, salaliitto.

Airo muutti Ristintaipaleen tilalleen Heinolan maalaiskuntaan. Jostain syystä hän käytti enimmän ajan vankeusaikansa asua eli sarkapuseroa, pussihousuja ja haitarivartisia nahkasaappaita, ”jatsareita”; hänen hahmostaan Ristintaipaleen pelloilla ehti tulla paikkakunnan ”maamerkki”.

Kansanedustajaksi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuosina 1958–1965 Airo istui eduskunnassa kokoomuksen kansanedustajana.

Joulukuussa 1964 Airo yhtyi Margit Borg-Sundmanin johdolla tehtyyn eduskuntakyselyyn, jonka aiheutti Hannu Salaman romaani Juhannustanssit. Kyselyssä tiedusteltiin, mihin toimenpiteisiin hallitus aikoo ryhtyä jumalanpilkkaa sisältävän ja sukupuolikuria loukkaavan kirjallisuuden julkaisemisen lopettamiseksi.[5]

Myöhemmät vaiheet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mauno Koivisto myönsi Airolle äärimmäisen harvinaisen Suomen Valkoisen Ruusun suurristin miekkojen kera 6.12.1982.

Airo piti omana tietonaan paljon sellaista, mitä Mikkelissä sota-aikana tapahtui tai päätettiin, kaikki häntä haastatella yrittäneet toimittajat ja kirjailijat, muun muassa Mauri Sariola, saivat aina saman vastauksen: ”Ne asiat eivät kuulu ulkopuolisille!”

13. syyskuuta 2003 Heinolan Maaherranpuistossa paljastettiin kuvanveistäjä Toivo Pelkosen tekemä ritarikenraali A.F. Airon muistomerkki. Muistomerkkihankkeen alullepanijana toimi Lahden sotaveteraanipiiri. [6]

Hautajaiset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aksel Fredrik Airo kuoli 87-vuotiaana 9. päivänä toukokuuta 1985. Hänet on haudattu Ristintaipaleelle. Hänen tuhkansa kätkettiin tykinhylsyssä kotipihaan rakennettuun kalliohautaan, johon kaksi vuotta myöhemmin haudattiin myös puoliso Aino Airo.

Teokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Liikekannallepanosalaliitto, Tampere: Omakustanne, 1947
  • Mannerheim-ristin ritarit, toim. A. F. Airo. Helsinki: Tuli, 1952 – Useita lisäpainoksia julk.: Martinus Christensen, 1983 alkaen ISBN 951-99495-3-4
  • Puolustustaisteluni v. 1947, Helsingin jääkiekkoilun kannatusyhdistys, 1979 ISBN 951-9339-00-0
  • Liikekannallepano. Salaliitto, Martinus Christensen, 1984 ISBN 951-99553-9-9

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Muiden kirjoittamia teoksia Airosta[1]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c A. F. Airo Suomen kansanedustajat. Eduskunta.
  2. Matti Lukkari: Asekätkentä, s. 28. Helsinki: Otava, 2005.
  3. Yrjö Soini: Kuin Pietari hiilivalkealla, s. 258. Otava 1956, Helsinki.
  4. a b Aimo Aaltosen arkistot, Kansan Arkisto
  5. Mitä-Missä-Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1966, s. 265. Otava 1965, Helsinki.
  6. Ri­ta­ri­ken­raa­li Airon muistomerkki paljastettiin Kaleva. 13.9.2003. Viitattu 8.2.2017.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta A. F. Airo.