Yrjö Leino

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Yrjö Kaarlo Leino
Yrjö Leino outside the parliament.jpg
Yrjö Leino vuonna 1948.
Sosiaaliministeri
17.11.1944–17.4.1945
Sisäasiainministeri
17.4.1945–22.5.1948
Edeltäjä Kaarlo Hillilä
Seuraaja Eino Kilpi
Kansanedustaja
1945–1951
Tiedot
Syntynyt 28. tammikuuta 1897
Helsinki
Kuollut 28. kesäkuuta 1961 (64 vuotta)
Helsinki
Puolue SKDL (SKP)
Puoliso Alli Lemmitty Simola (1924–1930)
Ulla Helenius (1931–1945)
Hertta Kuusinen (1945–1950)
Ammatti maatalousteknikko, lehtimies

Yrjö Kaarlo Leino, peitenimi Antti Tammi (28. tammikuuta 1897 Helsinki28. kesäkuuta 1961 Helsinki) oli suomalainen poliitikko ja kommunisti. Hän oli vangittuna poliittisista syistä 1935–1938 ja 1940–1941. Hän toimi ministerinä kolmessa hallituksessa 1944–1948.[1]

Lapsuus ja nuoruus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yrjö Leinon vanhemmat olivat nahkuri Oskar Leino ja tehtaantyöläinen Mandi Leino (o.s. Enfors). Yrjö oli perheen ainoa lapsi, ja vanhempiensa erottua hän jäi asumaan äitinsä kanssa.

Leino kävi Helsingin normaalilyseota, mutta ei valmistunut ylioppilaaksi. Toimittuaan ensin linnoitustöissä Helsingissä ja sekalaisissa maataloustöissä hän valmistui vuonna 1921 Kurkijoen maamiesopistosta maatalousteknikoksi. Valmistumisensa jälkeen hän siirtyi ensin opettajaksi Liperiin Siikasalmen maamieskouluun, jossa hän viipyi vuoteen 1924. Liperin-vuosiensa jälkeen Leino osti Lövkulla-nimisen maatilan Kirkkonummelta, mutta oman tilan pito vei hänet pian talousvaikeuksiin. Hän joutui myymään Lövkullan 1930-luvun alkuvuosina. Näihin aikoihin hän myös erosi ensimmäisestä vaimostaan Alli Simolasta ja muutti Oitbackan (suomeksi Oitmäki) kansakoululle, jossa hänen toinen vaimonsa Ulla Smedberg (o.s. Helenius) toimi opettajana. Tämäkin avioliitto päättyi sittemmin eroon.

Ennen puolueeseen liittymistään Leino oli peitenimellä Antti Tammi vuosina 1926–1927 ilmestyneen Talonpojan Sanomien toimittaja. Nimellinen vastaava päätoimittaja oli Matti Läheniemi, mutta käytännössä lehden teki Leino.[2]

Poliittisessa vankeudessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Leino suuntautui 1930-luvulle tultaessa kohti äärivasemmistoa. Etsivä keskuspoliisi oli alkanut pitää häntä silmällä sen jälkeen, kun hänen vieraanaan Lövkullassa oli alkuvuodesta 1926 käynyt Suomen Kommunistisen Puolueen (SKP) hyväksi maanalaista työtä tehnyt Anton Järvinen (”Iso-Antti”). Saman vuoden kesällä vieraana oli ollut myös Arvo ”Poika” Tuominen, joka oli juuri vapautunut vankilasta.

Vuonna 1934 Leino avusti Toivo Antikaista, joka oli lähetetty Neuvostoliitosta Suomeen maanalaiseen työhön. Antikainen pidätettiin Leinon luota marraskuussa 1934. Leino tuomittiin vuonna 1935 kolmen ja puolen vuoden vankeusrangaistukseen valtiopetoksen valmistelusta. Lisäksi hänet tuomittiin menettämään seitsemäksi vuodeksi kansalaisluottamus. Leino kärsi rangaistuksen Tammisaaren pakkotyölaitoksessa. Arvo ”Poika” Tuominen kirjoitti teoksessaan Maan alla ja päällä, että vankeusaikana Leinosta olisi lopullisesti tullut kommunisti.[3] Leino vapautui vankilasta 1938, mutta Valpo (entinen Etsivä keskuspoliisi) tarkkaili häntä edelleen. Vapauduttuaan hän osallistui tuolloin kielletyn Suomen Kommunistisen Puolueen maanalaiseen toimintaan.

Sotavuodet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Talvisodan aikana Leino pysytteli maan alla ja pakoili viranomaisia yhdessä useiden muiden kommunistien kanssa. Näinä aikoina hän tutustui tulevaan vaimoonsa Hertta Kuusiseen. Välirauhan aikana vuonna 1940 Leino vangittiin turvasäilöön. Vankila-aika jatkui vuoteen 1941, jolloin hän karkasi vankijunasta Riihimäellä. Juna oli viemässä turvasäilöön määrättyjä miehiä taistelemaan rintamalle Erillinen Pataljoona 21:een. Leino jatkoi salaista toimintaansa SKP:ssa sodan loppuun saakka, ja hänen yhdyshenkilönään toimi vangitsemiseensa asti Martta Koskinen.

Välirauhan tultua SKP:n toiminta laillistettiin, ja suurelle yleisölle siihen asti jokseenkin tuntemattomasta Leinosta tuli Paasikiven toisen hallituksen toinen sosiaaliministeri.

Eduskunta- ja ministerivuodet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuoden 1945 eduskuntavaaleissa Leino valittiin kansanedustajaksi Kuopion läänin läntisestä vaalipiiristä SKDL:n edustajana. Eduskunnassa hän pysyi vuoteen 1951.

Paasikiven kolmanteen hallitukseen Leino tuli sisäministeriksi vuonna 1945. Myös seuraavassa Pekkalan hallituksessa hän oli sisäministeri. Hänen sisäministerikauteensa liitetään usein määre ”vaaran vuodet”, koska sisäministeriön hallinnonala oli kommunistien hallussa ja heidän pelättiin suunnittelevan Suomen muuttamista kansantasavallaksi. Lisäksi usein koettiin, että sisäministeri Leino oli valvontakomission määräiltävissä. Hän muun muassa luovutti komissiolle 20 hengen ryhmän, niin sanotut Leinon vangit, joka koostui Suomen kansalaisista ja Suomessa Nansenin passilla oleskelevista pakolaisista. Vangit kuljetettiin Leinon tietämättä Neuvostoliittoon heti pidätystä seuranneena aamuna. Hän joutui selvittelemään myös keväällä 1945 paljastunutta asekätkentäjuttua ja sotasyyllisyysoikeudenkäyntiä.

Leino oli keväällä 1948 SKDL:n edustajana mukana valtuuskunnassa, joka neuvotteli Moskovassa neuvostojohdon kanssa YYA-sopimuksesta. Tosiasiassa hänet oli jo syrjäytetty kommunistiliikkeessä, ja hänen nimityksensä valtuuskuntaan huononsi neuvostojohdon luottamusta valtuuskuntaan. Käytännössä Leino pelkäsi joutuvansa Moskovassa kaapatuksi ja oli täysin kyvytön toimimaan. Hän yritti välttää yksinjäämistä ja takertui epätoivoisesti muihin valtuuskunnan jäseniin. Käytännössä Leinon poliittinen ura oli päättynyt jo vuodenvaihteessa 1947–1948, kun Andrei Ždanov haukkui Leinon Moskovassa ja käski hänen erota sisäministerin tehtävästä.[4]

Valtuuskunnan Moskovaan lähtöä edeltävänä päivänä Leino kävi puolustusvoimien komentajan Aarne Sihvon luona ja esitti tälle huolestumisensa sekä äärioikeiston että äärivasemmiston vallankaappausta enteilevästä liikehdinnästä. Hän pyysi, että armeija turvaisi järjestyksen Suomessa YYA-sopimuksesta käytävien neuvottelujen ajan. Tieto tästä kantautui kommunisteille, ja sen vuoksi heidän suhtautumisensa Leinoon muuttui välittömästi avoimen hyljeksiväksi.

Sisäministerikaudellaan Leino alkoholisoitui nopeasti.

Eduskunnan käsittelyyn tuli 19. toukokuuta perustuslakivaliokunnan mietintö, jossa todettiin Leinon kolme vuotta aiemmin sisäministerikautensa alussa luovuttaneen lain vastaisesti Suomen kansalaisia Neuvostoliittoon. Kiivaan keskustelun jälkeen eduskunta hyväksyi lausuman, jonka mukaan valtioneuvosto oli hyväksynyt Leinon toiminnan, kun tämä oli ylittänyt valtuutensa. Käsittelyn jälkeen eduskunta päätti lisätä äänin 81–61 kokoomuksen Arvo Salmisen esityksestä lauselmaan ilmoituksen, että Leino ei nauti eduskunnan luottamusta. Parlamentarismin sääntöjen mukaan Leinon olisi pitänyt heti jättää eronpyyntö, mutta hän jatkoi ministerinä kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kun eronpyyntöä ei tullut, tasavallan presidentti J. K. Paasikivi erotti hänet valtioneuvoston jäsenyydestä 22. toukokuuta.[4] Pääministeri Mauno Pekkala ei ollut läsnä eduskunnassa, kun Leinolle esitettyä epäluottamuslausetta käsiteltiin.[5] Leino toimi ministerinä kaikkiaan 1 283 vuorokautta[1].

Muiden puolueiden suhtautuminen Leinon erottamiseen oli lähinnä vahingoniloista, jopa ilkeää. Sosialidemokraattien mielestä oli jokseenkin yhdentekevää, pysyikö Leino ministerinä kuukauden pari lyhempään vai pitempään, koska heidän mielestään kyseessä oli vain kokoomuksen vaalitemppu. Kokoomuksen äänenkannattaja Lahti puolestaan kirjoitti, että ”meidän monivivahteisessa poliittisessa historiassamme Yrjö Leinon nimi tulee esiintymään sen mustimmilla sivuilla”.[6]

SKDL ja SKP organisoivat toukokuun lopussa 1948 poliittisen lakkoliikkeen, jonka vaatimuksena oli sisäministerin paikan pysyminen niillä, vaikkeivät ne halunneetkaan itse Leinon jatkavan. Kannattajat eivät kuitenkaan tätä tienneet, ja lakot tultiin tuntemaan Leino-lakkoina.[7] Leino valittiin vielä heinäkuun 1948 vaaleissa eduskuntaan SKDL:n listoilta, mutta hän etääntyi SKP:stä. Jo huhtikuussa 1948 SKP:n jäsenmaksujen maksamisen lopettanut Leino erotettiin puolueesta lopullisesti 15. toukokuuta 1950. Perusteluina päätökselle mainittiin puoluevelvollisuuksien laiminlyönti, sopimattomat elämäntavat, ”sisäinen rappeutuminen” ja ”määrätynlaisenlaisen uhmatien” valitseminen. Seuraavana vuonna hänen sanottiin jo olevan ”titolaisten käsissä”, vaikka todellisuudessa hän oli jo vetäytynyt politiikasta ja muustakin työelämästä.[8]

Kohutut muistelmat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Leino palasi julkisuuteen viimeisen kerran vuonna 1958 muistelmakirjalla Kommunisti sisäministerinä. Kirjan käsikirjoitusta hän oli alkanut laatia jo useita vuosia aiemmin, ja sen muokkaamiseen osallistuivat Tammen silloinen toimitusjohtaja Untamo Utrio ja kustannusvirkailija Kalevi Sorsa. Kirjaa valmisteli Leinon kanssa pieni säännöllisesti Utrion luona kokoontunut työryhmä, ja pääosa kustannusyhtiön henkilökunnasta pidettiin asiasta tietämättömänä. Muistelmahanke paljastui kuitenkin Leinon oman varomattomuuden vuoksi juuri ennen kirjan suunniteltua julkistamista.[9]

Kirjan aiottu julkitulo osui arkaan ajankohtaan, sillä Suomen ja Neuvostoliiton suhteet olivat ajautuneet yliherkkään tilaan yöpakkaskriisin vuoksi. Kirja joutui politiikan välikappaleeksi Maalaisliiton K-linjan käyttäessä sitä lyömäaseenaan Fagerholmin hallitusta vastaan. Puolueen pää-äänenkannattaja Maakansa kirjoitti, että ”neuvostovastaiset piirit” olisivat muokanneet kirjaa palvelemaan ”tiettyjä poliittisia tarkoitusperiä”. Myös SKDL:n pää-äänenkannattaja Kansan Uutiset hyökkäsi voimakkaasti muistelmien julkaisemista vastaan. Lehti väitti teoksen haamukirjoittajaksi kommunistien vihaamaa Arvo ”Poika” Tuomista, joka oli kuitenkin täysin tietämätön koko kirjahankkeesta.

Neuvostoliiton suurlähettiläs Viktor Lebedev oli poistunut Suomesta muutama viikko aiemmin, ja hänen tehtäväänsä sen jälkeen hoitanut asiainhoitaja Ivan Filippov kävi 21. lokakuuta 1958 pääministeri Karl-August Fagerholmin luona vaatimassa, että hallitus estäisi Leinon muistelmateoksen julkitulon. Filippov piti kirjaa sisällöltään Neuvostoliittoa loukkaavana. Fagerholm vastasi, ettei hallitus voinut lain mukaan tehdä asiassa mitään, koska teos ei ollut vielä ilmestynyt eikä Suomessa ollut ennakkosensuuria. Filippov puolestaan ilmoitti, että ellei Leinon kirjan ilmestymistä estettäisi, Neuvostoliitto tekisi asiasta ”vakavat johtopäätökset”. Vielä saman päivän aikana Fagerholm kutsui luokseen toimitusjohtaja Untamo Utrion, ja neuvottelun jälkeen Tammi päätti vetää kirjan myynnistä toistaiseksi. Leinon kuoltua teoksen julkaisuoikeudet siirtyivät hänen omaisilleen.

Neuvostoliiton vaatimuksesta kirjan painos lopulta tuhottiin. Lähes kaikki kirjat − noin 12 500 kappaletta − poltettiin Roihuvuoren lämpökeskuksessa elokuussa 1962 lukuun ottamatta joitakin kappaleita, jotka otettiin salaa poliittisten aktiivien käyttöön ja joista tuli myöhemmin arvokkaita keräilyharvinaisuuksia. Kirjan julkaisematta jäämisestä aiheutui Tammelle useiden miljoonien markkojen tappio. Tammen silloisen apulaisjohtajan Jarl Hellemannin mukaan Leinon muistelmista nostettu kohu oli täysin suhteeton verrattuna kirjan asiasisältöön, ja kirjasta tuli suomalaisen ulkopoliittisen itsesensuurin ensimmäinen uhri.[10] Myöskään kirjan tuoreeltaan lukeneen pääministeri Fagerholmin mielestä siinä ”ei ollut mitään merkillisiä asioita”.[11] Kirja julkaistiin uudelleen vasta 1991.

Leinon kuoleman jälkeen vuonna 1962 paljastui, että hänen muistelmateoksestaan levitettiin koneella kirjoitettua monistettua 153-sivuista lyhennelmää (alkuperäisteoksessa on 262 sivua), jota oli ehditty myydä kovaan hintaan jo satoja kappaleita. Asiasta kehkeytyi pitkä ja monimutkainen oikeusjuttu, jossa päätekijä tuomittiin yli vuodeksi vankeuteen ja 20 000 markan korvauksiin (vuoden 1963 rahassa) Leinon perikunnalle.[12]

Yksityiselämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yrjö Leino tyttärensä Liekon kanssa 1930-luvulla.

Leinon yksityiselämä oli usein myrskyisää. Hänen kolmesta eroon päättyneestä avioliitosta kuuluisin oli viimeinen Hertta Kuusisen kanssa. Leinolle syntyi ensimmäisestä avioliitostaan Alli Simolan kanssa myöhemmin radiotoimittajana tunnetuksi tullut Lieko Zachovalová. Toisesta avioliitosta Ulla Smedbergin kanssa syntynyt poika, nykyisin Ruotsissa asuva toimittaja ja kirjailija Olle Leino (s. 1932), on vuonna 1973 julkaissut isästään elämäkertateoksen Kuka oli Yrjö Leino (Vem tackar Yrjö Leino) sekä vuonna 1990 kirjan Vielä yksi kirje (Ännu ett brev), jossa hän kuvaa isänsä ja Hertta Kuusisen suhdetta.

Yrjö Leino kuoli Kivelän sairaalassa 28. kesäkuuta 1961 miltei unohdettuna. Hänen viimeisiä vuosiaan leimasivat yhä paheneva alkoholismi ja suorastaan hysteerinen pelko siitä, että hänet yritettäisiin murhata. Hänet on haudattu Honkanummen hautausmaalle. Hänen äitinsä Mandi Leino kuoli vain hieman ennen poikaansa, isä oli kuollut jo vuonna 1938.

Leinoon liittyy osaltaan myös kirja Martta Koskisen tapaus (1976), jossa Olle Leino analysoi viimeisen Suomessa teloitetun naisen, vakooja Martta Koskisen, toimintaa, vangitsemista ja teloitusta.

Leino fiktiossa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Heidi Köngäs on kirjoittanut Hertta Kuusisesta romaanin Hertta (Otava, 2015) sekä ohjannut ja käsikirjoittanut yhdessä Taina Westin ja Leena Virtasen kanssa samaa aihepiiriä käsittelevän televisionäytelmän Punainen kolmio (2015), jossa Yrjö Leino on keskeisessä osassa. Könkään mukaan romaani ja televisiosarja ovat tulkintoja siitä, mitä on voinut tapahtua.[13] Jari Tervon sota-aikaan sijoittuvassa romaanissa Ohrana (WSOY, 2006) esiintyy Leinoa muistuttava hahmo, josta käytetään koodinimeä Väinämöinen.[14]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Hellemann, Jarl: Kustantajan näkökulma. Kirjoituksia kirjallisuuden reunalta, s. 56. Helsinki: Otava, 1999. ISBN 951-1-16145-8.
  • Leino, Olle: Kuka oli Yrjö Leino. (Vem tackar Yrjö Leino. Ett mänskligt och politiskt dokument om Finlands kommunistiske inrikesminister 1945–48, 1973.) Suomentanut Raija Mattila. Helsinki: Tammi, 1973. ISBN 951-30-2653-1.
  • Leppänen, Veli-Pekka: Ohranasta oppositioon. Kommunistit Helsingissä 1944–1951. Helsinki: Kansan sivistystyön liitto KSL, 1994. ISBN 951-9455-41-8.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Ministerin tiedot Leino, Yrjö Kaarlo Valtioneuvosto. Viitattu 5.9.2008.
  2. Lackman, Matti: Kullervo Manner. Kumouksellisen muotokuva, s. 137. Somero: Amanita, 2017. ISBN 978-952-5330-84-7.
  3. Tuominen, Arvo: Maan alla ja päällä. Muistelmia vuosilta 1921–1933, s. 238. Helsinki: Tammi, 1958.
  4. a b Suomi 75. Itsenäisen Suomen historia, 3. osa, s. 233–234. Espoo: Weilin+Göös, 1991. ISBN 951-35-5160-1.
  5. Heikkilä, Toivo: Paasikivi peräsimessä, s. 232. Helsinki: Otava, 1965.
  6. Leino, Olle 1973, s. 272.
  7. Leppänen 1994, s. 393–405.
  8. Leppänen 1994, s. 726–727.
  9. Hellemann 1999, s. 56.
  10. Hellemann 1999, s. 56–60.
  11. Fagerholm, K.-A.: Puhemiehen ääni, s. 228. Helsinki: Tammi, 1977. ISBN 951-30-3981-1.
  12. Leino, Olle 1973, s. 19−20.
  13. Köngäs, Heidi: Helsingin Sanomat, 28.12.2015, s. B 2. Maksullinen verkkoversio Viitattu 28.12.2015.
  14. Majander, Antti: Ylivilkas kertoja matkustaa pommilla Helsingin Sanomat. 27.8.2006. Viitattu 17.1.2016. Vain tilaajille.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Leino, Olle: Martta Koskisen tapaus. (Det kommer en bättre dag. Ett dokument om finländska medborgaren Martta Koskinens liv och död, 1976.) Suomentanut Eero Mänttäri. Helsinki: Otava, 1976. ISBN 951-1-04150-9.
  • Leino, Olle: Vielä yksi kirje. (Ännu ett brev. Hertta Kuusinens dramatiska liv och hennes kärlek till Yrjö Leino, 1990.) Suomentanut Eeva Heikkinen. Helsinki: WSOY, 1990. ISBN 951-0-16575-1.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Yrjö Leino Suomen kansanedustajat. Eduskunta.
  • Sainio, Venla: Leino, Yrjö (1897–1961) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 4.5.2001. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

 

Edeltäjä:
Kaarlo Hillilä
Suomen sisäasiainministeri
1946−1948
Seuraaja:
Eino Kilpi