Yrjö Leino

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Yrjö Kaarlo Leino
Yrjö Leino outside the parliament.jpg
Yrjö Leino vuonna 1948.
Sosiaaliministeri
17.11.1944–17.4.1945
Sisäasiainministeri
17.4.1945–22.5.1948
Edeltäjä Kaarlo Hillilä
Seuraaja Eino Kilpi
Kansanedustaja
1945–1951
Tiedot
Syntynyt 28. tammikuuta 1897
Helsinki
Kuollut 28. kesäkuuta 1961 (64 vuotta)
Helsinki
Puolue SKDL (SKP)
Puoliso Alli Lemmitty Simola (1924–1930)
Ulla Helenius (1931–1945)
Hertta Kuusinen (1945–1950)
Ammatti maatalousteknikko, sanomalehdentoimittaja

Yrjö Kaarlo Leino (28. tammikuuta 1897 Helsinki28. kesäkuuta 1961 Helsinki) oli suomalainen poliitikko ja kommunisti. Hän oli vangittuna poliittisista syistä 1935–1938 ja 1940–1941 sekä toimi ministerinä kolmessa hallituksessa 1944–1948.[1]

Lapsuus ja nuoruus

Yrjö Leinon vanhemmat olivat nahkuri Oskar Leino ja tehtaantyöläinen Mandi Leino (o.s. Enfors). Yrjö oli perheen ainoa lapsi, ja vanhempiensa erottua hän jäi asumaan äitinsä kanssa.

Leino kävi Helsingin Normaalilyseota, mutta ei valmistunut ylioppilaaksi. Toimittuaan ensin linnoitustöissä Helsingissä ja sekalaisissa maataloustöissä hän valmistui vuonna 1921 Kurkijoen maamiesopistosta maatalousteknikoksi. Valmistumisensa jälkeen hän siirtyi ensin opettajaksi Liperin maamieskouluun, jossa hän viipyi vuoteen 1924. Liperin-vuosiensa jälkeen Leino osti Lövkulla-nimisen maatilan Kirkkonummelta, mutta oman tilan pito vei hänet pian talousvaikeuksiin. Hän joutui myymään Lövkullan 1930-luvun alkuvuosina. Näihin aikoihin hän myös erosi ensimmäisestä vaimostaan Alli Simolasta ja muutti Oitbackan (suomeksi Oitmäki) kansakoululle, jossa hänen toinen vaimonsa Ulla Smedberg (o.s. Helenius) toimi opettajana. Tämäkin avioliitto päättyi sittemmin eroon.

Poliittisessa vankeudessa

Leino suuntautui 1930-luvulle tultaessa kohti äärivasemmistoa. Etsivä keskuspoliisi oli alkanut pitää häntä silmällä sen jälkeen, kun hänen vieraanaan Lövkullassa oli alkuvuodesta 1926 käynyt Suomen Kommunistisen Puolueen (SKP) hyväksi maanalaista työtä tehnyt Anton Järvinen ("Iso-Antti"). Saman vuoden kesällä vieraana oli ollut myös Arvo "Poika" Tuominen, joka oli juuri vapautunut vankilasta.

Vuonna 1935 Leino tuomittiin kolmen ja puolen vuoden vankeusrangaistukseen valtiopetoksen valmistelusta hänen avustettuaan Toivo Antikaista. Lisäksi hänet tuomittiin menettämään kansalaisluottamuksensa seitsemäksi vuodeksi. Antikainen ja Leino oli edellisen vuoden marraskuussa pidätetty Oitbackan kansakoululta. Leino kärsi rangaistuksensa Tammisaaren pakkotyölaitoksessa. Arvo "Poika" Tuominen sanoo teoksessaan Maan alla ja päällä, että vankeusaikana Leinosta olisi lopullisesti tullut kommunisti.[2] Leino vapautui vankilasta 1938, mutta Valpo (entinen Etsivä keskuspoliisi) tarkkaili häntä edelleen. Vapauduttuaan hän osallistui tuolloin kielletyn Suomen Kommunistisen Puolueen (SKP) maanalaiseen toimintaan.

Sotavuodet

Talvisodan aikana Leino pysytteli maan alla ja pakoili viranomaisia yhdessä useiden muiden kommunistien kanssa. Näinä aikoina hän tutustui tulevaan vaimoonsa Hertta Kuusiseen. Välirauhan aikana vuonna 1940 Leino vangittiin turvasäilöön. Vankila-aika jatkui vuoteen 1941, jolloin hän karkasi vankijunasta Riihimäellä. Juna oli viemässä turvasäilöön määrättyjä miehiä taistelemaan rintamalle Erillinen Pataljoona 21:een. Leino jatkoi salaista toimintaansa SKP:ssa sodan loppuun saakka, ja hänen yhdyshenkilönään toimi vangitsemiseensa asti Martta Koskinen.

Välirauhan tultua SKP:n toiminta laillistettiin, ja suurelle yleisölle siihen asti jokseenkin tuntemattomasta Leinosta tuli Paasikiven toisen hallituksen toinen sosiaaliministeri.

Eduskunta- ja ministerivuodet

Vuoden 1945 eduskuntavaaleissa Leino valittiin kansanedustajaksi Kuopion läänin läntisestä vaalipiiristä SKDL:n edustajana. Eduskunnassa hän pysyi vuoteen 1951 asti.

Paasikiven kolmanteen hallitukseen Leino tuli sisäministeriksi vuonna 1945. Myös seuraavassa Pekkalan hallituksessa hän oli sisäministeri. Hänen sisäministerikauteensa liitetään usein määre ”vaaran vuodet”, koska sisäministeriön hallinnonala oli kommunistien hallussa ja heidän pelättiin suunnittelevan Suomen muuttamista kansantasavallaksi. Lisäksi usein koettiin, että sisäministeri Leino oli valvontakomission määräiltävissä. Hän muun muassa luovutti komissiolle 20 hengen ryhmän, niin sanotut Leinon vangit, joka koostui Suomen kansalaisista ja Suomessa Nansenin passilla oleskelevista pakolaisista. Vangit kuljetettiin Leinon tietämättä Neuvostoliittoon heti pidätystä seuranneena aamuna. Hän joutui selvittelemään myös keväällä 1945 paljastunutta asekätkentäjuttua ja sotasyyllisyysoikeudenkäyntiä.

Leino oli keväällä 1948 SKDL:n edustajana mukana valtuuskunnassa, joka neuvotteli Moskovassa neuvostojohdon kanssa YYA-sopimuksesta. Tosiasiassa hänet oli jo syrjäytetty kommunistiliikkeessä, ja hänen nimityksensä valtuuskuntaan huononsi neuvostojohdon luottamusta valtuuskuntaan. Käytännössä Leino pelkäsi joutuvansa Moskovassa kaapatuksi ja oli täysin kyvytön toimimaan. Hän yritti välttää yksinjäämistä ja takertui epätoivoisesti muihin valtuuskunnan jäseniin. Käytännössä Leinon poliittinen ura oli päättynyt jo vuodenvaihteessa 1947–1948, kun Andrei Ždanov haukkui Leinon Moskovassa ja käski hänen erota sisäministerin tehtävästä.[3]

Päivää ennen valtuuskunnan lähtöä Moskovaan Leino kävi puolustusvoimien komentajan Aarne Sihvon luona ja esitti tälle huolestumisensa sekä äärioikeiston että äärivasemmiston vallankaappausta enteilevästä liikehdinnästä. Hän pyysi, että armeija turvaisi järjestyksen Suomessa YYA-sopimuksesta käytävien neuvottelujen ajan. Tieto tästä kantautui kommunisteille, ja sen vuoksi heidän suhtautumisensa Leinoon muuttui välittömästi avoimen hyljeksiväksi.

Sisäministerikaudellaan Leino alkoholisoitui nopeasti.

Eduskunnan käsittelyyn tuli 19.5. perustuslakivaliokunnan mietintö, jossa todettiin Leinon kolme vuotta aiemmin sisäministerikautensa alussa luovuttaneen lain vastaisesti Suomen kansalaisia Neuvostoliittoon (Leinon vangit). Kiivaan keskustelun jälkeen eduskunta hyväksyi lausuman, jonka mukaan valtioneuvosto oli hyväksynyt Leinon toiminnan, kun tämä oli ylittänyt valtuutensa. Käsittelyn jälkeen eduskunta päätti lisätä äänin 81–61 kokoomuksen Arvo Salmisen esityksestä lauselmaan ilmoituksen, että Leino ei nauti eduskunnan luottamusta. Parlamentarismin sääntöjen mukaan Leinon olisi pitänyt heti jättää eronpyyntö, mutta hän jatkoi ministerinä kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Kun eronpyyntöä ei tullut, tasavallan presidentti J. K. Paasikivi erotti hänet valtioneuvoston jäsenyydestä 22.5.[3] Pääministeri Mauno Pekkala ei ollut läsnä eduskunnassa, kun Leinolle esitettyä epäluottamuslausetta käsiteltiin.[4] Kaikkiaan Leino toimi ministerinä 1 283 vuorokautta[1].

Muiden puolueiden suhtautuminen Leinon erottamiseen oli lähinnä vahingoniloista, jopa ilkeää. Sosialidemokraattien mielestä oli jokseenkin yhdentekevää, pysyikö Leino ministerinä kuukauden pari lyhempään vai pitempään, koska heidän mielestään kyseessä oli vain kokoomuksen vaalitemppu. Kokoomuksen äänenkannattaja Lahti puolestaan kirjoitti, että "meidän monivivahteisessa poliittisessa historiassamme Yrjö Leinon nimi tulee esiintymään sen mustimmilla sivuilla".[5]

SKDL ja SKP organisoivat toukokuun lopussa 1948 poliittisen lakkoliikkeen, jonka vaatimuksena oli sisäministerin paikan pysyminen niillä, vaikkeivät ne halunneetkaan itse Leinon jatkavan. Kannattajat eivät kuitenkaan tätä tienneet, ja lakot tultiin tuntemaan Leino-lakkoina.[6] Leino valittiin vielä heinäkuun 1948 vaaleissa eduskuntaan SKDL:n listoilta, mutta hän etääntyi SKP:stä. Jo huhtikuussa 1948 SKP:n jäsenmaksujen maksamisen lopettanut Leino erotettiin puolueesta lopullisesti 15. toukokuuta 1950. Perusteluina päätökselle mainittiin puoluevelvollisuuksien laiminlyönti, sopimattomat elämäntavat, "sisäinen rappeutuminen" ja "määrätynlaisenlaisen uhmatien" valitseminen. Vuotta myöhemmin hänen sanottiin jo olevan "titolaisten käsissä", vaikka todellisuudessa hän oli jo vetäytynyt politiikasta ja muustakin työelämästä.[7]

Kohutut muistelmat

Leino palasi julkisuuteen viimeisen kerran vuonna 1958 muistelmakirjalla Kommunisti sisäministerinä. Kirjan käsikirjoitusta hän oli alkanut laatia jo useita vuosia aiemmin, ja sen muokkaamiseen osallistuivat Tammen silloinen toimitusjohtaja Untamo Utrio ja kustannusvirkailija Kalevi Sorsa. Kirjaa valmisteli Leinon kanssa pieni säännöllisesti Utrion luona kokoontunut työryhmä, ja pääosa kustannusyhtiön henkilökunnasta pidettiin asiasta tietämättömänä. Muistelmahanke paljastui kuitenkin tällöin jo pahoin alkoholisoituneen Leinon oman varomattomuuden vuoksi kohtalokkain seurauksin juuri ennen kirjan suunniteltua julkistamista.[8]

Kirjan aiottu julkitulo osui arkaan ajankohtaan, sillä Suomen ja Neuvostoliiton suhteet olivat ajautuneet yliherkkään tilaan yöpakkaskriisin vuoksi. Kirja joutui politiikan välikappaleeksi Maalaisliiton K-linjan käyttäessä sitä lyömäaseenaan Fagerholmin hallitusta vastaan. Puolueen pää-äänenkannattaja Maakansa kirjoitti, että "neuvostovastaiset piirit" olisivat muokanneet kirjaa palvelemaan ”tiettyjä poliittisia tarkoitusperiä”. Myös SKDL:n pää-äänenkannattaja Kansan Uutiset hyökkäsi voimakkaasti muistelmien julkaisemista vastaan. Lehti väitti teoksen haamukirjoittajaksi kommunistien vihaamaa Arvo ”Poika” Tuomista, joka oli kuitenkin täysin tietämätön koko kirjahankkeesta.

Neuvostoliiton suurlähettiläään Viktor Lebedevin poistuttua Suomesta muutamaa viikkoa aiemmin asiainhoitaja Ivan Filippov kävi 21. lokakuuta 1958 pääministeri Karl-August Fagerholmin luona vaatimassa, että hallitus estäisi Leinon muistelmateoksen julkitulon. Filippov piti kirjaa sisällöltään Neuvostoliittoa loukkaavana. Fagerholm vastasi, ettei hallitus voinut lain mukaan tehdä asiassa mitään, koska teos ei ollut vielä ilmestynyt eikä Suomessa ollut ennakkosensuuria. Filippov puolestaan ilmoitti, että ellei Leinon kirjan ilmestymistä estettäisi, Neuvostoliitto tekisi asiasta "vakavat johtopäätökset". Vielä saman päivän aikana Fagerholm kutsui luokseen toimitusjohtaja Untamo Utrion, ja neuvottelun jälkeen Tammi päätti vetää kirjan myynnistä toistaiseksi. Leinon kuoltua teoksen julkaisuoikeudet siirtyivät hänen omaisilleen.

Neuvostoliiton vaatimuksesta kirjan koko painos lopulta tuhottiin. Lähes kaikki kirjat − noin 12 500 kappaletta − poltettiin Roihuvuoren lämpökeskuksessa elokuussa 1962 lukuun ottamatta joitakin kappaleita, jotka otettiin salaa poliittisten aktiivien käyttöön ja joista tuli myöhemmin arvokkaita keräilyharvinaisuuksia. Kirjan julkaisematta jäämisestä aiheutui Tammelle useiden miljoonien markkojen tappio. Tammen silloisen apulaisjohtajan Jarl Hellemannin mukaan Leinon muistelmista nostettu kohu oli täysin suhteeton verrattuna kirjan asiasisältöön, ja kirjasta tuli suomalaisen ulkopoliittisen itsesensuurin ensimmäinen uhri.[9] Myöskään kirjan tuoreeltaan lukeneen pääministeri Fagerholmin mielestä siinä ”ei ollut mitään merkillisiä asioita”.[10] Kirja julkaistiin uudelleen vasta 1991.

Leinon kuoleman jälkeen vuonna 1962 paljastui, että hänen muistelmateoksestaan levitettiin koneella kirjoitettua monistettua 153-sivuista lyhennelmää (alkuperäisteoksessa on 262 sivua), jota oli ehditty myydä kiskurihinnalla jo satoja kappaleita. Asiasta kehkeytyi pitkä ja monimutkainen oikeusjuttu, jossa päätekijä tuomittiin yli vuodeksi vankeuteen ja 20 000 markan korvauksiin (vuoden 1963 rahassa) Leinon perikunnalle.[11]

Yksityiselämä

Yrjö Leino tyttärensä Liekon kanssa 1930-luvulla.

Leinon yksityiselämä oli usein myrskyisää. Hänen kolmesta eroon päättyneestä avioliitosta kuuluisin oli viimeisin Hertta Kuusisen kanssa. Leinolle syntyi ensimmäisestä avioliitostaan Alli Simolan kanssa myöhemmin radiotoimittajana tunnetuksi tullut Lieko Zachovalová. Toisesta avioliitosta Ulla Smedbergin kanssa syntynyt poika, nykyisin Ruotsissa asuva toimittaja ja kirjailija Olle Leino (s. 1932), on vuonna 1973 julkaissut isästään elämäkertateoksen Kuka oli Yrjö Leino (Vem tackar Yrjö Leino) sekä vuonna 1990 kirjan Vielä yksi kirje (Ännu ett brev), jossa hän kuvaa isänsä ja Hertta Kuusisen suhdetta.

Yrjö Leino kuoli Kivelän sairaalassa 28. kesäkuuta 1961 miltei täysin unohdettuna. Hänen viimeisiä vuosiaan leimasivat yhä paheneva alkoholismi ja suorastaan hysteerinen pelko siitä, että hänet yritettäisiin murhata. Hänet on haudattu Honkanummen hautausmaalle. Hänen äitinsä Mandi Leino kuoli vain hieman ennen poikaansa, isä oli kuollut jo vuonna 1938.

Leinoon liittyy omalta osaltaan myös kirja Martta Koskisen tapaus (1976), jossa Olle Leino analysoi tarkkaan ja yllättävänkin puolueettomasti viimeisen Suomessa teloitetun naisen, vakooja Martta Koskisen, toimintaa, vangitsemista ja teloitusta.

Leino fiktiossa

Heidi Köngäs on kirjoittanut Hertta Kuusisesta romaanin Hertta (Otava, 2015) ja ohjannut sekä käsikirjoittanut yhdessä näytelmäkirjailija Taina Westin ja elokuvakäsikirjoittaja Leena Virtasen kanssa samaa aihepiiriä käsittelevän televisionäytelmän Punainen kolmio, jossa Yrjö Leino on keskeisessä osassa. Könkään mukaan romaani ja televisiosarja ovat tulkintoja siitä, mitä on voinut tapahtua.[12] Jari Tervon sota-aikaan sijoittuvassa romaanissa Ohrana (WSOY, 2006) esiintyy Leinoa muistuttava hahmo, josta käytetään koodinimeä Väinämöinen.[13]

Lähteet

Viitteet

  1. a b Ministerin tiedot Leino, Yrjö Kaarlo Valtioneuvosto. Viitattu 5.9.2008.
  2. Arvo Tuominen: Maan alla ja päällä: Muistelmia vuosilta 1921–1933, s. 238. Helsinki: Tammi, 1958.
  3. a b Suomi 75: Itsenäisen Suomen historia, 3. osa, s. 233–234. Espoo: Weilin+Göös, 1991. ISBN 951-35-5160-1.
  4. Toivo Heikkilä: Paasikivi peräsimessä, s. 232. Helsinki: Otava, 1965.
  5. Olle Leino 1973, s. 272.
  6. Leppänen 1994, s. 393–405.
  7. Leppänen 1994, s. 726–727.
  8. Hellemann 1999, s. 56.
  9. Hellemann 1999, s. 56–60.
  10. K.-A. Fagerholm: Puhemiehen ääni, s. 228. Tammi, 1977. ISBN 951-30-3981-1
  11. Olle Leino 1973, s. 19−20.
  12. Heidi Köngäs: Helsingin Sanomat, 28.12.2015, s. B 2. vain tilaajille Viitattu 28.12.2015.
  13. Antti Majander: Ylivilkas kertoja matkustaa pommilla Helsingin Sanomat. 27.8.2006. Viitattu 17.1.2016. (vain tilaajille)

Kirjallisuutta

  • Olle Leino: Martta Koskisen tapaus. (Alkuteos: Det kommer en bättre dag: Ett dokument om finländska medborgaren Martta Koskinens liv och död.) Suomentanut Eero Mänttäri. Helsinki: Otava, 1976. ISBN 951-1-04150-9.
  • Olle Leino: Vielä yksi kirje. Alkuteos: Ännu ett brev. Suom. Eeva Heikkinen. WSOY, 1990. ISBN 951-0-16575-1.

Aiheesta muualla

  • Yrjö Leino Suomen kansanedustajat. Eduskunta.
  • Venla Sainio: Leino, Yrjö (1897–1961) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 4.5.2001. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

 

Edeltäjä:
Kaarlo Hillilä
Suomen sisäasiainministeri
19461948
Seuraaja:
Eino Kilpi