Arno Anthoni

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Arno Kalervo Anthoni (11. elokuuta 1900 Karjalohja9. elokuuta 1961 Helsinki) oli suomalainen lakimies, joka toimi Valtiollisen poliisin päällikkönä jatkosodan aikana.

Uran alku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Anthoni tuli ylioppilaaksi vuonna 1920, suoritti ylemmän oikeustutkinnon vuonna 1927 ja sai varatuomarin arvon 1930. Hän toimi nimismiehenä Anjalassa ja Elimäellä vuosina 1928–1933. Nimismiehen toimensa ohella hän harjoitti myös asianajoa. Vuodesta 1933 Anthoni toimi Uudenmaan läänin poliisitarkastajana. Arno Anthonin veli Armas oli armeijan Lentosotakoulun komentaja vuosina 1921–1923.[1]

Uran huippu Saksan sotamenestyksen siivittämänä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sisäministeri Ernst von Born nimitti Anthonin Valtiollisen poliisin päälliköksi 1. helmikuuta 1941. Arvellaan, että Anthonin nimitysehdotuksen takana oli entinen Etsivän keskuspoliisin päällikkö Esko Riekki, vaikka henkilökohtaisesti Anthoni ja Riekki eivät tulleet keskenään toimeen.[2] Anthonin päällikkyyden aikana Valpo toimi yhteistyössä Saksan valtiollisen salaisen poliisin Gestapon kanssa, ajan poliittisen suuntauksen mukaisesti. Sisäministeri Toivo Horellin kanssa Anthoni, joka ei salannut saksalaismielisiä ja juutalaisvastaisia mielipiteitään, luovutti Suomesta sodan aikana Saksaan satoja henkilöitä, joiden joukossa oli joitakin juutalaisia.

Saksa vaati eräitä pakolaisia karkotettaviksi ja luovutettavaksi esittäen perusteinaan rikosepäilyjä. Kun sisäministeri Horelli toi Anthonin kannattaman esityksen valtioneuvoston käsittelyyn loppusyksyllä 1942, hallituksen sosiaalidemokraattiset ministerit Väinö Tanner ja K.-A. Fagerholm vastustivat jyrkästi esitystä ja ilmoittivat eroavansa hallituksesta, jos karkotukset pannaan toimeen. Tilanne uhkasi ajautua umpisolmuun, kun Horelli puolestaan uhkasi erota, jos hänen valtuuksiaan rajoitettaisiin. Presidentti Risto Ryti, joka piti tärkeänä SDP:n mukanaoloa hallituksessa, joutui aivan erikseen lepyttelemään Tanneria ja Fagerholmia ja vakuutti heille, ettei ketään henkilöitä karkotettaisi. Fagerholm esitti muistelmissaan tulleensa nenästä vedetyksi, kun Anthonin ja Horellin karkotettavaksi määräämät henkilöt luovutettiin Saksaan.

Syrjäyttäminen, pako ja vankeus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Anthoni syrjäytettiin Valpon johdosta 1. maaliskuuta 1944, kun Saksan häviö toisessa maailmansodassa alkoi näyttää todennäköiseltä, ja hänen tilalleen nimitettiin Paavo Kastari. Tämän jälkeen Anthoni siirtyi virkailijaksi Kansallis-Osake-Pankkiin. Jatkosodan päätyttyä Anthoni pakeni Ruotsiin, mutta hän palasi sieltä pian Suomeen.

Anthoni pidätettiin Suomen kommunistisen puolueen ja valvontakomission vaatimuksesta 23. huhtikuuta 1945 ja määrättiin turvasäilöön. Oikeudenkäynti häntä vastaan aloitettiin vasta 1948. Valvontakomission poistuttua Suomesta ja sisäministeri Yrjö Leinon jouduttua eroamaan hallituksesta Anthoni vapautettiin toukokuussa 1948 sen jälkeen, kun Ernst von Born oli tehnyt eduskunnassa hänen asiastaan kyselyn Pekkalan hallitukselle. Korkein oikeus hylkäsi häntä vastaan esitetyn syytteen helmikuun 14. päivänä 1949, mutta tuomitsi hänet tuottamuksellisesta virkavirheestä saamaan varoituksen. Hänelle tuomittiin myös maksettavaksi korvaus valtion varoista vapaudenmenetysajastaan.

Vuodesta 1949 Anthoni toimi Lohjan Kalkkitehtaan lakimiehenä.

Jälkimaine ja esiintyminen elokuvassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Anthonin ja Toivo Horellin nimet nousivat otsikoihin loppuvuodesta 2003, kun toimittaja Elina Sana kertoi kirjassaan Luovutetut, että Suomesta jatkosodan aikana Saksaan luovutettuja juutalaisia olisi ollut paljon aiemmin luultua enemmän. Simon Wiesenthal -keskus vaati kirjaan viitaten luovutuksista vastanneiden henkilöiden saattamista rangaistuksiin.

Jörn Donnerin draama-elokuvassa Kuulustelu Anthoni (Mikko Reitala) vierailee yhdessä keskeisessä kohtauksessa kiiruhtamassa desantti Kerttu Nuortevan tunnustuksen hankkimista.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Suomen lakimiehet 1958, Suomen Lakimiesliitto
  • Soini, Yrjö: Kuin Pietari hiilivalkealla, Otava 1956
  • Fagerholm, Karl-August: Puhemiehen ääni, Tammi 1977
  • Jakobson, Max: Väkivallan vuodet, Otava 1999
  • Rislakki, Jukka: Vakoilu Suomessa, Love Kirjat 1982

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Armas Olavi Anthoni Genitarvitaan parempi lähde
  2. Matti Simola (toim.): Ratakatu 12: Suojelupoliisi 1949–2009, s. 240–241. Porvoo–Helsinki: WSOY, 2009.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Edeltäjä:
Paavo Säippä
Valtiollisen poliisin (Valpo) päällikkö
1941-1944
Seuraaja:
Paavo Kastari