Gestapo

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Gestapo
Gestapon päämaja Berliinissä.
Gestapon päämaja Berliinissä.
Toiminnassa 1933–1945
Valtio  Natsi-Saksa
Puolustushaarat Heer (maavoimat)
Aselajit SS
Allgemeine SS
Rooli salainen poliisi
Osa joukkoa RSHA
SiPo
Tukikohta Prinz Albrecht Straße, Berliini, Saksa
Komentajat
Tunnettuja komentajia Rudolf Diels, Heinrich Himmler, Reinhard Heydrich, Heinrich Müller

Gestapo [gesˈtaːpo], koko nimeltään Geheime Staatspolizei[1] (suom. salainen valtionpoliisi) oli natsi-Saksan poliittinen turvallisuuspoliisiorganisaatio. Gestapo oli osa SS:n Sicherheitsdienstia (SD).

Gestapon tehtävä oli toimia poliittisena turvallisuuspoliisina, selvittää ”valtiolle vahingollisia taipumuksia” ja taistella niitä vastaan. Gestapon toimenkuvaan kuuluivat vakoilu-, maanpetos- ja sabotaasitapausten selvittely. Kenties yleisin työväline oli turvasäilö (Schutzhaft), joka oli kiertoilmaisu pidättämiselle ilman syytettä tai oikeuskäsittelyä, ja tarkoitti yleensä sulkemista keskitysleirille. Gestapon yleisiin työkaluihin kuului myös vangittujen häikäilemätön kiduttaminen.

Gestapo toimi koko valtakunnan alueella. Sen riveihin värvättiin ammattimaisia ja kokeneita poliiseja tavanomaisista poliisijoukoista. Sille annettiin suuremmat valtuudet kuin muille toimielimille, eikä sen toimia voitu alueellisella tasolla kieltää tai virkailijoita asettaa syytteeseen.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Syntyvaiheet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Gestapo eli Die Geheime Staatspolizei, ’salainen valtionpoliisi’, perustettiin vuonna 1933 valtakunnallisen poliisiorganisaatiouudistuksen yhteydessä, jossa kaikki poliisiorganisaatiot alistettiin SS:lle. Uuden Gestapon ydin oli Hermann Göringin perustaman Preussin poliittisen turvallisuuspoliisin organisaatio.[2] Virallisesti Gestapo perustettiin 26. huhtikuuta 1933 Hermann Göringin antamalla ensimmäisellä Gestapo-lailla. Göring määritteli Gestapon tehtäväksi "tutkia koko valtiossa kaikkea sellaista poliittista toimintaa, joka on valtiolle vaaraksi, ja kerätä ja arvioida näin tutkimalla saatuja tietoja.". Aluksi Gestapon toiminta oli rajoitettu vain Preussiin, missä se sai käsitellä natsihallinnon poliittisia vastustajia melko vapaasti sisäisestä tuomiovallasta ja hallituksen lainkäyttövallasta riippumatta. Preussiin perustettiin alueellisia toimipisteitä, ja Berliiniin perustettiin päämaja osoitteeseen Prinz Albrechtsstrasse 8, missä Gestapo toimi toukokuusta 1933 vuoteen 1945 saakka. Göring otti Gestapon perustamisen täysin omiin nimiinsä, ja hänet nimitettiin sen päälliköksi. Gestapon päivittäisestä hallinnosta vuosina 1933–1934 vastasi Rudolf Diels, jonka titteli oli "Salaisen valtionpoliisin tarkastaja". Järjestön hallinto-osasto opittiin tuntemaan nimellä Gestapa.[3]

Gestapossa syntyi sisäisiä kiistoja, mikä sai sisäministeri Wilhelm Frickin pelkäämään, että siitä oli tulossa kaiken valtion sääntelyn ulkopuolinen natsiorganisaatio. Sen seurauksena Göring sääti asetuksen, jolla Gestapon valvonta siirrettiin pois Preussin sisäministeriöltä Göringin omien toimivaltuuksien piiriin Preussin pääministerinä. Marraskuussa 1933 säädettiin toinen Gestapo-laki, joka vahvisti Gestapon riippumattomuutta.[4]

Toimivallan laajeneminen koko Saksaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Huhtikuussa 1934 Göring nimesi Gestapon johtoon SS:n johtaja Heinrich Himmlerin, ja Himmlerin suojatti Reinhard Heydrich otti haltuunsa Gestapan eli organisaation hallinnollisen puolen. Samalla Gestapon toimivalta laajeni koko maahan. Vaikka Göring säilyttikin Gestapon päällikön tittelinsä, hän oli enää päällikkö vain näennäisesti, ja todellinen sananvalta Gestapossa oli Himmlerin SS:llä.[5]

Vuonna 1935 annettu Gestapo-laki tunnusti Gestapon ainutlaatuisen aseman natsivaltion sisällä ja määräsi, ettei Gestapoa voitu asettaa syytteeseen tavallisessa tuomioistuimessa tai hallinto-oikeudessa. Gestapon tehtäväksi tuli tutkia kaikkia, jotka vaaransivat valtion, toteuttaa yhden yksittäisen johtajan tahtoa ja suojella Saksan kansaa kaikilta tuhoamispyrkimyksiltä niin sisältä kuin ulkoakin. Gestapon poliiseille annettiin laissa myös tutkinnan johtaminen sekä valtion keskitysleirien hallinta.[6]

Kesäkuussa 1936 Himmleristä tuli Saksan poliisin päällikkö. Saksan poliisi jaettiin kahteen osastoon, joista Gestapo kuului Sipoon eli turvallisuuspoliisin päävirastoon, jonka johdossa oli Heydrich. Gestapan johtajana toimi Werner Best.[7] Vuosina 1936–1945 Gestapon päällikkönä toimi Heinrich Müller.[8]

Toisen maailmansodan alettua 27. syyskuuta 1939 natsi-Saksan poliisi- ja turvallisuuspalveluista muodostettiin yhtenäinen elin, RSHA, Reichsicherheitshauptamt, ’Valtakunnan turvallisuuden keskusvirasto’, johon sulautettiin Gestapo, Sicherheitsdienst (SD), tavalliset poliisivoimat Orpo ja rikospoliisi Kripo.[9]

Toiminnan historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäisinä vuosina Gestapon keskeinen tavoite oli ollut natsien poliittisen ja uskonnollisen opposition tuhoaminen.[10] Etenkin kommunistien kimppuun käytiin ankarasti, ja pelkästään vuonna 1933 kommunisteja pidätettiin noin 60 000 ja tapettiin 2000.[11] Gestapo johti myös natsien toimintaa, jolla pyrittiin heikentämään kristinuskon vaikutusvaltaa saksalaisiin. Toisinajattelevia ja natseille kriittisiä kirkonmiehiä peloteltiin, painostettiin, vangittiin ja pahoinpideltiin. Hitlerin aikana kaikista saksalaisista papeista kolmannes joutui jollakin tapaa Gestapon toimien kohteeksi. Etenkin katolisia kohdeltiin epäluuloisesti.[12] Jehovan todistajat kiellettiin vuonna 1935, ja Gestapo otti turvasäilöön kaikki löytämänsä liikkeen jäsenet.[13]

1930-luvun puolivälissä Gestapo alkoi toimia yhteistyössä rikospoliisi Kripon ja monien sosiaali- ja terveysviranomaisten kanssa ”yhteiskunnan ulkopuolisten” ryhmää vastaan. Gestapo alkoi käyttää rotuhygieenisiä termejä ja jahdata erilaisia ”epäsosiaalisia” henkilöitä kuten taparikollisia, homoseksuaaleja, prostituoituja, alkoholisteja, kerjäläisiä ja mustalaisia.[14]

Juutalaisia Gestapo alkoi hätyytellä vuoden 1935 jälkeen Nürnbergin lakien tultua voimaan. Moniin Gestapon yksiköihin perustettiin ”rodunhäpäisytapauksiin” keskittyneitä osastoja, joille juutalaisia ilmiannettiin sukupuolisuhteista ei-juutalaisten kanssa. Gestapo tarkkaili ja häiritsi nimekkäitä juutalaisia myös monista muista syistä, ja vainot pahenivat vuosi vuodelta. Toisen maailmansodan aikana Gestapo oli vastuussa vuonna 1941 alkaneiden juutalaisten karkotusten järjestämisestä idän kuolemanleireille. Karkotettavien valinta ulkoistettiin paikallisten juutalaisyhteisöjen johdolle, mutta Gestapo piti itsellään viimeisen sanan kustakin karkotettavasta ja takavarikoi näiden omaisuuden. Moni Gestapon poliisi oli myös mukana Puolassa ja Neuvostoliitossa Einsatzgruppen-erikoisyksiköiden toteuttamissa joukkomurhissa.[15]

Oikeudenkäynnit sodan jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Gestapon johtaja Müller katosi keväällä 1945 Berliinin pommituksissa. Heinrich Himmler saatiin kiinni, ja hän teki itsemurhan. Useimmat Gestapon johtohahmot pidätettiin Saksan hävittyä sodan. Adolf Eichmann pakeni mutta joutui myöhemmin kiinni Etelä-Amerikassa. Nürnbergin oikeudenkäyntien (marraskuusta 1945 lokakuuhun 1946) osana käytiin Gestapoa koskeva alaoikeudenkäynti.[16] Gestapo tuomittiin 30. syyskuuta 1946 rikolliseksi organisaatioksi ja syylliseksi rikoksiin ihmisyyttä vastaan. Kaikki Gestapon poliisit ja johtavat hallintovirkamiehet todettiin yhteisvastuullisesti syyllisiksi. Alemmat toimistotyöntekijät ja avustajat sekä kaikki Gestapon palveluksesta ennen 1. joulukuuta 1939 poistuneet jäivät tuomion ulkopuolelle. Moni Gestapoon liitetty natsivastaaja kuten Göring tuomittiin kuolemaan. Useimmat keskeiset virkamiehet suorittivat enintään kolmen vuoden tuomion. Suurin osa Gestapon arkistoista oli tuhoutunut, joten Gestapon poliiseja oli vaikea saada syytteeseen sodan jälkeisissä Entnazifizierung-prosesseissa. Gestapon ilmiantajia tuomittiin yhteensä 603.[17] Itä-Saksassa entiset gestapolaiset siivottiin tehokkaammin kuin Länsi-Saksassa, missä arviolta puolet Gestapon poliiseista sijoittui uudelleen julkishallinnon virkoihin.[18]

Rakenne[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Työntekijämäärä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Gestapolla ei ollut suurta työntekijämäärää, mutta sillä oli suuri vaikutus, koska ihmiset pelkäsivät että sen ilmiantajia on kaikkialla.[19][20] Gestapon organisaatioon kuului enimmillään vuoden 1944 lopulla 32 000 työntekijää. Vuonna 1939 henkilömäärä oli noin 15 000. Aktiivipalveluksessa täyttä työaikaa tekeviä poliiseja Gestapossa oli enimmillään 16 000; loput työntekijät olivat hallintovirkailijoita. Gestapolla oli myös vakoojia, mutta heidän määräänsä ei tiedetä. Suurtenkin kaupunkien Gestapo-asemat saattoivat olla hyvin pieniä: esimerkiksi 750 000 asukkaan Kölnissä Gestapon palveluksessa oli vuonna 1942 ainoastaan 69 työntekijää. Pienillä maaseutupaikkakunnilla Gestapolla ei yleensä ollut lainkaan henkilökuntaa.[21]

Jaostot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Gestapon päämaja sijaitsi 27. syyskuuta 1939 alkaen Berliinissä valtakunnan pääturvallisuusviraston RSHA:n virastossa 4 (Amt IV). Päämajassa oli 1 500 työntekijää. He toimivat kuudessa eri jaostossa, joilla kullakin oli omat alueensa ja kohteensa:[22]

  • Jaosto A: natsi-Saksan viholliset kuten marxistit, kommunistit, taantumukselliset, liberaalit sekä sabotaasitorjunta ja yleinen turvallisuus.
  • Jaosto B: katolisen ja protestanttisen kirkon poliittinen toiminta, uskonlahkot, juutalaiset ja vapaamuurarit.
  • Jaosto C: turvasäilömääräysten käsittely.
  • Jaosto D: poliisitoiminta natsien miehittämillä alueilla.
  • Jaosto E: vakoilun tutkinta kotimaassa ja ulkomailla.
  • Jaosto F eli rajapoliisi: passien ja henkilöpaperien käsittely sekä ulkomaalaisten kuten vierastyöläisten valvonta.

Johto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Gestapon päämajan johtajina toimi kokeneita entisiä rikospoliiseja, nuoria ja akateemisen koulutuksen saaneita urakeskeisiä hallintovirkamiehiä, sekä SD:n jäseniä, jotka tulivat Gestapoon natsipuolueen SS-koneiston kautta.[23] Jaostopäälliköistä pahamaineisimpia oli jaosto B:n johtaja Adolf Eichmann, joka organisoi koko Euroopan kaikkien juutalaisten kuljetuksen kuolemanleireihin holokaustin aikana.[24] Gestapon 54 alueellisen toimipaikan aluepäälliköt olivat nuoria, akateemisesti koulutettuja ja ideologian ajamia. Oikeustieteen yliopistotutkinto heistä vuonna 1938 oli 87 prosentilla, ja lähes puolet oli väitellyt tohtoriksi.[25]

Rivijäsenet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Gestapon rivijäsenet oli jaettu avustaviin rikospoliiseihin (Kriminalassistent) ja rikosasiain sihteereihin (Kriminalsekretär). He olivat yleensä työväenluokkaa tai alempaa keskiluokkaa, eikä heillä ollut muodollista päättötodistusta tai yliopistotutkintoa. Gestapon alkuvaiheissa koko henkilöstö koostui aiemmin poliisivoimissa palvelleista. 1930-luvun kuluessa työntekijöiksi alettiin värvätä nuoria ja kokemattomia henkilöitä, joilta edellytettiin saksalaisia sukujuuria, hyvää fyysistä kuntoa sekä pika- ja konekirjoitustaitoa. Natsipuolueen jäsenyys ei ollut pakollinen. Sodan jälkeisissä tutkinnoissa Gestapon rivityöntekijät luokiteltiin tavallisiksi kansalaisiksi, ja heidät vapautettiin rikosvastuusta.[26]

Toiminta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Gestapon sähkösanoma homoseksuaali Hans Retzlaffin turvasäilöön pidättämisestä (Schutzhaft)

Jokainen Gestapon poliisi sai virkaan astuessaan käsikirjan, jossa oli yksityiskohtaiset ohjeet epäiltyjen jäljittämiseen, pidättämiseen ja kuulusteluun. Ohjeiden mukaan poliisin tärkein tehtävä oli kerätä ja turvata todisteet, kuulla todistajia, pitää kirjaa kaikista kuulusteluista ja tutkia yksityiskohdat huolellisesti. Tutkinnan aikana poliiseja neuvottiin käyttämään ”kaikkia soveltuvia tutkintatekniikoita”.[27]

Gestapolla oli vakiintunut tapa käsitellä jutut. Useimmat jutut käynnistyivät jonkun kansalaisen ilmiannosta postitse, puhelimitse tai henkilökohtaisella käynnillä Gestapon toimipaikassa. Gestapon oman tarkkailun, ilmiantajan vihjeen tai natsien korttelivahdin tiedon kautta tutkinta käynnistyi harvemmin. Joskus Gestapo myös otti vankiloista vapautuneita poliittisesti epäilyttäviä henkilöitä välittömästi turvasäilöönsä.[27]

Gestapo tutki kaikki kansalaisten tekemät ilmiannot. Jos henkilö pidätettiin, häneltä otettiin sormenjäljet ja hänet valokuvattiin. Kuulustelut olivat perinpohjaisia, ja kuulustelupöytäkirja oli useimpien juttujen tärkein tietolähde syyllisyyden tai syyttömyyden määrittämisessä. Kuulusteluissa käytettiin joskus kidutusta, etenkin Saksan valloittamilla alueilla. Tutkinnasta vastannut Gestapon poliisi laati lopuksi jutusta täysimittaisen kirjallisen raportin ja antoi omat suosituksensa jatkotoimista. Päätöksen siitä, lähetettiinkö syytetty keskitysleirille vai menikö juttu tuomioistuimeen tekivät osastopäällikkö sekä yleinen syyttäjä. Monet pidätetyistä vapautettiin ilman syytteitä. Syytettä seurasi oikeudenkäynti tuomioistuimessa. Keskitysleiriin lähettäminen oli aina vasta viimeinen keino.[27]

Gestapolle tehdyistä ilmiannoista vain pieni osa johti oikeusistuimen antamaan tuomioon. Esimerkiksi Würzburgin alueella jutuista 20 prosenttia eteni oikeuteen, ja niistäkin vain yksi neljäsosa tuomioon.[28] Ilmiannettujen ja syyllisiksi todettujen vankilatuomiot vaihtelivat yhdestä kuuteen kuukauteen. Gestapo oli saanut Reinhard Heydrichiltä määräyksen toimia pidättyväisesti kuulustellessaan tavallisia saksalaisia, eivätkä Gestapon poliisit pitäneet suurinta osaa kansalaisista todellisena poliittisena uhkana natsihallinnolle. Natsihallinnolle uskolliset kansalaiset vapautettiin usein syytteestä, jos kyseessä oli ollut vain humalassa tapahtunut purkaus. Tavallisilla kansalaisilla oli myös oikeus valittaa Gestapon toimista, jos ne olivat omavaltaisia.[29]

Ilmiantajat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kaikista Gestapon tutkimista jutuista arviolta 26 prosenttia käynnistyi kansalaisten keskuudesta tulleesta ilmiannosta. Ilmiantajat kuuluivat yleensä alempaan keskiluokkaan ja työväenluokkaan, harvoin yläluokkaan tai koulutettuun keskiluokkaan. Miehiä ilmiantajista oli 80 prosenttia, ja miesten tekemät ilmiannot liittyivät työpaikan tai vapaa-ajan tapahtumiin. Naisten ilmiannot liittyivät aviomiesten, sukulaisten tai naapureiden tekemisiin, ja tyypillisesti tapauksiin liittyi perheriita. Usean ilmiannon takana olivat henkilökohtaiset motiivit, ja perusteettomia syytöksiä saatettiin esittää. Syytökset tutkittiin perusteellisesti, mutta vaikeasti todistettavat syytökset jätettiin usein huomiotta, eikä kodeissa esitettyjä natsienvastaisia lausuntoja pidetty vakavana uhkana hallinnolle.[30]

Toinen Gestapolle tärkeä ilmiantojen lähde olivat paikalliset korttelivahdit, jotka tarkkailivat oman korttelinsa tapahtumia kuten liputuksia ja natsiparaateihin ja -kokoontumisiin osallistumisia.[31]

Oikeusperustan ilmiannoille antoi vuonna 1933 säädetty ja seuraavana vuonna täydennetty ”Asetus Kansallisen liikkeen suojelemiseksi hallintoon kohdistuvilta vihamielisiltä hyökkäyksiltä”. Asetus määräsi vankeudella rangaistaviksi kaikki ”kansaa kiihottavat” huomautukset ketä tahansa valtiollista tai natsipuolueen henkilöä vastaan. Esimerkiksi vuonna 1937 Saksassa Gestapolle ilmoitettiin noin 17 000 ”pahantahtoisen panettelun” tapausta.[29] Syyskuusta 1939 alkaen määriteltiin rikokseksi myös ulkomaisten radiolähetysten kuuntelu, mikä johti lukuisiin ilmiantoihin ja pidätyksiin.[32]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • McDonough, Frank: Gestapo: natsi-Saksan salaisen poliisin historia. The Gestapo: The Myth and Reality of Hitler’s Secret Police, 2015. Suomentanut Janatuinen, Mari. Jyväskylä: Atena, 2016. ISBN 978-952-300-239-5.
  • Silvennoinen, Oula: Salaiset aseveljet – Suomen ja Saksan turvallisuuspoliisiyhteistyö 1933–1944. Helsinki: Otava, 2008. ISBN 978-951-1-21501-1.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Lyhenneluettelo Kotimaisten kielten keskus
  2. Silvennoinen 2008, s. 84–91.
  3. McDonough 2016, s. 35–37.
  4. McDonough 2016, s. 37.
  5. McDonough 2016, s. 42.
  6. McDonough 2016, s. 53.
  7. McDonough 2016, s. 53–54.
  8. McDonough 2016, s. 58.
  9. McDonough 2016, s. 54–55.
  10. McDonough 2016, s. 187.
  11. McDonough 2016, s. 113.
  12. McDonough 2016, s. 80–93.
  13. McDonough 2016, s. 105.
  14. McDonough 2016, s. 187–188.
  15. McDonough 2016, s. 230–248.
  16. McDonough 2016, s. 259–261.
  17. McDonough 2016, s. 267–275.
  18. McDonough 2016, s. 278–281.
  19. Ortamo, Simo: Gestapo ei pitänyt koko Saksaa kauhun vallassa vaan sai innokasta apua – historioitsija murtaa viisi myyttiä Yle Uutiset. 26.8.2016. Yleisradio Oy. Viitattu 1.11.2016.
  20. Søren Prien (päätoim.): Kolmas valtakunta: Historian käännekohtia 2, s. 47, 48, 98. Bonnier, 2011. ISBN 978-82-535-3199-1.
  21. McDonough 2016, s. 57.
  22. McDonough 2016, s. 58.
  23. McDonough 2016, s. 58.
  24. McDonough 2016, s. 61–62.
  25. McDonough 2016, s. 64–66.
  26. McDonough 2016, s. 66–68.
  27. a b c McDonough 2016, s. 68–73.
  28. McDonough 2016, s. 183–184.
  29. a b McDonough 2016, s. 154–158, 177.
  30. McDonough 2016, s. 153, 161–163.
  31. McDonough 2016, s. 178.
  32. McDonough 2016, s. 167–170.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]