Keskitysleiri

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Vankeja Buchenwaldin keskitysleirillä.
Ruumiita vapautetussa Buchenwaldin keskitysleirissä.

Keskitysleiri on vankilamainen leiri, jonne kootaan siviilejä, joiden liikkuvuutta ja kontakteja vallanpitäjät haluavat rajoittaa. Keskitysleirit ovat tyypillisesti aidattuja ja vartioituja, ja niiden olosuhteet ovat usein epäinhimilliset. Keskitysleirejä on luotu etenkin sotien aikoina, jolloin vihollismaan kansalaiset ja epäluotettavaksi koetut poliittiset ja kansalliset ryhmät on internoitu niihin. Keskitysleiri on eri asia kuin tuhoamisleiri.

Ensimmäiset varsinaiset keskitysleirit perustettiin 1900-luvun taitteessa Kuubaan, Filippiineille ja Etelä-Afrikkaan. 1900-luvulla keskitysleirejä perustivat muun muassa natsi-Saksa ja Neuvostoliitto.

Nykyisin sanaa käytetään usein propagandistisesti luomaan assosiaatio natsi-Saksan leireihin, ja samasta syystä määritelmän täyttävät leirit pyritään nimeämään toisin kuten ojennustyöleireiksi, internointileiriksi, työleiriksi, vankileiriksi, pakolaisleiriksi, uudelleenasutusleiriksi, siirtoleiriksi, pidätysleiriksi tai suodatusleireiksi. Esimerkiksi Neuvostoliiton keskitysleirejä eli gulageja nimitettiin ojennustyöleireiksi[1], kun taas Suomen keskitysleirien nimi muutettiin lokakuussa 1943 ”siirtoleireiksi”.[2]

Historiaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäiset keskitysleirit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keskitysleirejä muistuttavia siviilien säilytysalueita on ollut jo ennen ensimmäisiä varsinaisia keskitysleirejä. Yhdysvalloissa perustettiin vuoden 1830 intiaanien karkotuslain seurauksena länteen intiaanireservaatteja, jotka tosin eivät olleet vartioituja. Australian eteläpuolisen Tasmanian saaren kaikki alkuperäisasukkaat siirrettiin vuonna 1838 pakolla Flindersinsaarelle huonoihin olosuhteisiin, joissa he kuolivat.[3]

Kuubassa espanjalaiset siirtomaaisännät perustivat vapaussodan yhteydessä kapinallisten hyökkäyksissä viljelyksenä menettäneille kuubalaisille maanviljelijöille keskitysleirejä vuosina 1896–1897. Yli puoli miljoonaa kuubalaista, yli neljäsosa maan väestöstä, siirrettiin näille leireille, joilla yli 10 000 kuoli tauteihin ja nälkään.[4]

Filippiineillä Yhdysvaltain ja filippiiniläisten välisen vuoden 1899 sodan jälkeen amerikkalaiset siirsivät vuosina 1902–1902 Batangasin ja Lagunan maakuntien keskitysleireille yli 300 000 filippiiniläistä siviiliä. Heistä ainakin 10 000 kuoli tauteihin.[5]

Buurisodan aikainen keskitysleiri Etelä-Afrikassa.

Ensimmäisiksi varsinaisiksi keskitysleireiksi on kutsuttu englantilaisten Etelä-Afrikkaan perustamia keskitysleirejä, joihin he siirsivät kymmeniä tuhansia hollantilaistaustaisia buureja sekä mustia afrikkalaisia toisen buurisodan aikana vuodesta 1900 alkaen. Näitä leirejä myös ensimmäisenä kutsuttiin “keskitysleireiksi” (engl. concentration camp) vuodesta 1901 alkaen.[6]

Buureja varten rakennettiin kaiken kaikkiaan 45 teltoitettua leiriä. 28 000 vangiksi jääneestä buurimiehestä 25 630 lähetettiin toisaalle, pääasiassa Isoon-Britanniaan. Täten suurin osa leireille jääneistä buureista oli naisia ja lapsia.[7] Olot leireillä olivat epäterveelliset ja ruoka-annokset niukkoja. Yhä taistelevien miesten vaimot ja lapset saivat vielä normaaliakin pienemmät annokset ruokaa. Huono ravintotilanne ja hygienia johtivat epidemioihin kuten tuhkarokkoon, lavantautiin ja punatautiin. Tämä yhdistettynä sairaalatilojen puutteeseen johti suureen määrään kuolleita – sodanjälkeisen raportin mukaan 27 927 buuria (joista 22 074 oli lapsia). Kaikkiaan 25 % buurivangeista menehtyi.[7] Palattuaan Britanniaan the South African Women and Children's Distress Fundin edustaja Emily Hobhouse teki paljon työtä julkistaakseen vankien ahdingon vierailtuaan useilla leireillä Oranjen vapaavaltiossa. Hänen viisitoistasivuinen raporttinsa nostatti julkisen metelin ja johti hallituksen komission perustamiseen. Millicent Fawcettin johtama komissio kiersi leirejä elokuusta joulukuuhun 1901 ja vahvisti Hobhousen raportin. He olivat erittäin kriittisiä leirien hoidon suhteen ja tekivät useita parannusehdotuksia, esimerkiksi ravinnon parantamiseksi ja lääkintähuollon jakamiseksi. Helmikuuhun 1902 mennessä leirien vuosittainen kuolinvauhti laski ensin 6,9 prosenttiin ja myöhemmin 2 prosenttiin.[7]

Saksalaiset perustivat vuosina 1904–1907 brittien mallin mukaisesti Saksan Lounais-Afrikkaan, nykyiseen Namibiaan, keskitysleirejä hereroille hererojen ja namojen kansanmurhan yhteydessä. Leirien asukkaista noin 45 prosenttia kuoli ankarissa oloissa ja pakkotyössä.[8]

Ensimmäisessä maailmansodassa ja sen jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäisen maailmansodan aikana Euroopassa oli paljon sotilaiden vankileirejä, mutta ne eivät olleet keskitysleirejä, koska niitä ei ollut tarkoitettu siviileille. Näistä vankileireistä saatiin kuitenkin oppia, jota on hyödynnetty myöhempien keskitysleirien rakentamisessa. Monessa Euroopan maassa alettiin myös internoida kansalaisuuden saaneita, vihollismaasta muuttaneita siviilejä. Joitain heistä säilytettiin keskitysleireillä esimerkiksi Itävallassa ja Pohjois-Afrikassa. Joidenkin historioitsijoiden mukaan myös armenialaisten kansanmurhan yhteydessä perustettiin keskitysleirejä.[9]

Maailmansotien välillä Kiinan miehittäneet japanilaiset perustivat ensimmäisen keskitysleirinsä Zhong Man lähelle Harbinia. Tämä pieni leiri toimi myöhempien sodanaikaisten keskitysleirien mallina. Myös kiinalaiset perustivat poliittisille vastustajilleen keskitysleirejä vuodesta 1938 alkaen.[10]

Natsi-Saksassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Katso myös: Holokausti
Theresienstadtin keskitysleirin portti, jossa lukee suomennettuna ”Työ vapauttaa”.

Natsi-Saksassa keskitysleirijärjestelmä (saks. Konzentrationslager; virallinen lyhenne oli KL, mutta vähemmän muodollisissa yhteyksissä yleensä KZ) perustettiin Adolf Hitlerin saatua vallan tammikuussa 1933. SA aloitti vangitsemiset, aluksi kellareihin ja muihin varastoihin. Maaliskuussa perustettiin ensimmäiset keskitysleirit Weimarin lähelle Nohraan ja Berliinin lähelle Oranienburgiin. SA ja Baijerin poliisi taas avasivat leirin Dachaussa. Elokuuhun 1934 mennessä 80 000 ihmistä vangittiin. SS sai keskitysleirien hallinnon toukokuussa 1934. Suurin osa alkuperäisistä leireistä suljettiin ja Heinrich Himmler nimitti entisen Dachaun komendantin, Theodor Eicken keskitysleirien tarkastajaksi.

Aluksi leireille vangittiin poliittisia toisinajattelijoita, Jehovan todistajia, pappeja, homoseksuaaleja, romaneita ja mielisairaita. Valtakunnan salaisella poliittisella turvallisuuspoliisilla, Gestapolla oli valta pidättää ja asettaa valitsemiaan henkilöitä turvasäilöön vankiloihin tai keskitysleireille ilman syytettä tai tuomiokäsittelyä. Toukokuussa 1935 Saksassa oli viisi leiriä, joilla oli 3 500 vankia: Esterwegen (322), Lichtenburg (706), Moringen (49 naista), Dachau (1 800) ja Sachsenburg (678). Marraskuun 1938 juutalaisvainoissa vangittiin 50 000 ihmistä lisää. Huhtikuussa 1939 suurin osa vangeista oli vapautettu, ja leireillä oli noin 21 000 henkeä. Tällöin alettiin vankien työvoimaa hyödyntää pakkotyössä vangitsemisen lisäksi. Uudet leirit perustettiin lähelle kuljetusreittejä ja SS:n hallinnoimia tehtaita. Ensimmäinen näistä oli Sachsenhausen lähellä Berliiniä heinäkuussa 1936.

Saksan vallattua Puolan toisen maailmansodan aluksi leirien vankien määrä nousi rajusti. Uudet leirit, kuten Auschwitz, suunniteltiin sotavankileireiksi, mutta osasta tuli myös tuhoamisleirejä. Massatuhoaminen alkoi operaatio Reinhardtin yhteydessä vuoden 1941 lopulla. Kuuluisin keskitysleiri Auschwitz oli pakkotyöleiri, sen rinnalla toimi Birkenaun tuhoamisleiri eli Auschwitz II ja IG Farben -yhtiön kustantama kaupallinen Monowitzin keskitysleiri eli Auschwitz III, jonka vankejä käytettiin pakkotyössä viereisessä IG Farbenin keinokumitehtaassa IG Auschwitzissa. Keskitysleirivankien käyttäminen pakkotyövoimana erityisesti sotateollisuudessa oli yleistä. SS veloitti joka vangista päivämaksun.

Saksan hyökättyä Neuvostoliittoon kesällä 1941 tuhansia puna-armeijan upseereita murhattiin leireillä, Sachsenhausenissa ja Buchenwaldissa yli 22 000 henkeä. Neuvostovangit säilytettiin eristetyissä parakeissa, jotka saivat nimen sotavankityöleiri. Suurin osa upseereista teloitettiin välittömästi kuulustelujen jälkeen. Useimmat vangit eivät saaneet lähes lainkaan ruokaa tai suojia. Yli puolet 3,3 miljoonasta sotavangista kuoli talveen 1941–1942. Kertomusten mukaan leirien asukit söivät maassa kasvaneen ruohon ja multaa nälkäänsä. Myös ihmissyöntiä saattoi esiintyä. Neuvostoliitto ei ollut allekirjoittanut Geneven sopimusta sotavankien kohtelusta, joten saksalaiset eivät katsoneet olleensa sen ehtojen alaisia. Osansa neuvostosotavankien kohtelulla oli kansallissosialistisella rotuopilla, jonka mukaan slaavit olivat ali-ihmisiä. Kaikkiaan 5,7 miljoonasta itärintaman sotavangista Saksassa 3,5 miljoonaa menetti henkensä.

Jotkut leirit nimettiin erikoisleireiksi (Sonderlager). Näillä säilytettiin merkittävimpiä vankeja, kuten Josif Stalinin poikaa Sachsenhausenissa, entistä Itävallan kansleri Kurt von Schuschniggia, Hitlerin murhaa yrittänyttä Georg Elseria ja merkittävimpiä liittoutuneiden sotavankeja Dachaussa. Joillakin leireillä järjestettiin lääketieteellisiä kokeita vangeilla (myöhemmin tästä kuuluisaksi tuli erityisesti tohtori Josef Mengele).

Vuonna 1944 leiriverkosto saavutti huippunsa. Osa aseteollisuudesta siirrettiin maanalaisiin bunkkereihin, joissa vangit työskentelivät. Flossenburgissa tuotettiin Messerschmittin lentokoneita ja Neuengammen vangit rakensivat Porta Westfalican luoliin mahtavan teollisuuskompleksin. V-aseiden osia tuotettiin Dora-Mittelbaun leirillä Harz-vuoristossa. Vuonna 1944 Suur-Saksan alueella oli 7,1 miljoonaa työvoimaksi rekisteröityä ulkomaalaista siviiliä tai sotavankia. Tämä oli 24 prosenttia kaikesta työvoimasta.

Leirien vangeista kuoli heinäkuusta 1942 heinäkuuhun 1943 joka kymmenes. Myöhemmin kuolleisuus oli korkeampi. Kuolleiden kokonaismääräksi on rekisteröity 450 000 ja arvioitu yli 600 000, johon ei ole laskettu tuhoamisleireillä kuolleita. 15. tammikuuta 1945 SS:llä oli 511 537 rekisteröityä mies- ja 202 674 naisvankia.

Valloitettuaan Sachsenhausenin ja Buchenwaldin keskitysleirit Neuvostoliitto otti ne neljän kuukauden päästä uudelleen käyttöön.[11]

Neuvostoliitossa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Neuvosto-Venäjällä jo Vladimir Leninin aikana (1919) laajennettiin tsaarinvallanaikaisia työleirejä (katorga), jotka saivat vuonna 1930 nimen Gulag leirien hallinnosta vastanneen viraston mukaan. Jopa 15 miljoonaa vankia tuomittiin pakkotyöleireille Josif Stalinin hallinnon aikana. Monet kuolivat tauteihin, nälänhätään ja teloituksiin. 1920-luvun lopulla vankileirien saaristossa oli noin 100 000 vankia. Merkittävästi lisävankeja leireille saapui kolmessa aallossa: 1929–1932 maatalouden kollektivisoinnin aikana, 1936–1938 Stalinin vainojen aikana ja toisen maailmansodan päättymisen jälkeen.

Gulag koostui sadoista leiristä, tai jopa 30 000[12] leiristä, joilla oli 2 000–10 000 vankia. Useimmat näistä olivat ojennustyöleirejä, joilla tehtiin metsätöitä tai rakennettiin kanavia tai rautateitä tai työskenneltiin kaivoksissa. Kirjailija Aleksandr Solženitsyn on väittänyt, että vuosina 19281954 noin 40,0–50,0 miljoonaa ihmistä kärsi tuomioita leireillä. Leirihallinnosta 1989 kerätyt luvut väittävät noin kymmenen miljoonan hengen joutuneen lähetetyiksi leireille vuosina 1934–1947.

Anne Applebaumin neuvostoliittolaisiin arkistoihin nojautuneen tutkimuksen Gulag (2003) mukaan leireissä oli vuonna 1930 noin 179 000 vankia, vuonna 1936 1 296 494, vuonna 1941 1 929 729, vuonna 1948 2 199 535, vuonna 1950 2 561 351 ja 1953 vuonna 2 468 524 vankia. Yhteensä vankeja oli 28,9 miljoonaa, mihin lukuun sisältyy kuusi miljoonaa ”erikoissiirtokunnissa” elänyttä.

Leireissä kuoli Applebaumin mukaan vuosina 1929–1953 2 794 163 henkeä. Kuolleisuus oli suurinta sotavuosina 1942–1943 (24,9 ja 22,4 prosenttia), vuonna 1933 (15,3 %) ja 1944–1945 (9,2 % ja 5,95 %). Muulloin se vaihteli 1–5 prosentin välillä ja painui alle prosentin vuosina 1950–1953. Lisäksi Neuvostoliitossa teloitettiin poliittista syistä vuosina 1934–1953 786 163 henkeä. Kumpikaan luku ei sisällä kuljetuksissa ja kuulusteluissa kuolleita tai heti vapautuksen jälkeen kuolleita.

Moshe Lewin taas esittää Neuvostoliiton historiassa (2006), että vastavallankumouksellisista rikoksista eli pykälän 58 perusteella pidätettiin vuodesta 1921 vuoden 1953 puoliväliin 4,0 miljoonaa ihmistä. Heistä tuomittiin kuolemaan 819 456 henkeä ja lähetettiin leirille, siirtolaan tai karkotukseen 2,6 miljoonaa. Noin 400 000 karkotettiin – joko niin, että heitä kiellettiin asumasta jossakin tietyssä paikassa (vysylka) tai heidät pakkosiirrettiin tiettyyn siirtokuntaan (ssylka). Loput kuuluvat kategoriaan muut. Vankeudessa kuolleiden määräksi Lewin esittää vuosina 1934–1953 noin 1,6 miljoonaa, mikä sisältää siviilioikeudellisen tuomion saaneet.

Eri laitoksissa vankilat pois lukien oli Lewinin mukaan vuoden 1953 alussa 5,2 miljoonaa henkeä, josta se laski kuudessa vuodessa 997 000:een; samana aikana ”vastavallankumouksellisista” rikoksista tuomittujen määrä kyseisissä laitoksissa laski 580 000:sta 11 000:een.

Neuvostoliitto perusti myös Saksan alueelle NKVD:n erikoisleirit, joiden hallinta siirrettiin myöhemmin Saksan demokraattiselle tasavallalle.

Gulag alkoi kutistua Stalinin kuoleman jälkeen. Satoja tuhansia armahdettiin ja leirijärjestelmä palasi 1920-luvun mittoihin. Vuonna 1955 Gulag lopetettiin virallisesti. Sen tilalle tuli GUITK, ojennustyöleirien päähallinto. Kaikkiaan länsimaiset historioitsijat ovat arvioineet Neuvostoliitossa kuolleen vuosina 1918–1956 noin 10,0–30,0 miljoonaa ihmistä pakkotyössä, pakkoväestönsiirroissa, teloituksissa ja terrorissa.

Muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Myös natsi-Saksan liittolaiset perustivat omia keskitysleirejään. Mussolinin fasistisessa Italiassa parakeista rakennettuja keskitysleirejä pystytettiin poliittisille vangeille esimerkiksi Liparin, Pantellerian, Lampedusan ja Tremitin saarille mutta myös mantereelle. Yksistään vuosina 1940–1943 Italiassa avattiin arviolta 52 keskitysleiriä, joissa oli yhteensä 10 000 siviiliä, kuten juutalaisia, romaneja ja ulkomaalaisia. Tunnetuin näistä oli Triesten lähellä sijainnut Risiera di San Sabba, jonka vangeista 5 000 surmattiin. Italalaiset perustivat keskitysleirejään myös maan ulkopuolelle Albaniaan, Somaliaan, Libyaan ja Sloveniaan. Vuosina 1930–1933 näillä leireillä kuoli noin 40 000 ihmistä.[13]

Francon Espanjassa keskitysleireillä oli yksistään vuonna 1940 vähintään 60 000 ihmistä ilman oikeudenkäyntiä. Francon hallituskaudella arviolta yhteensä yli puoli miljoonaa espanjalaista ja muuta eurooppalaista oli vangittuna yli 180 keskitysleirillä.[14]

Myös länsimaat internoivat asukkaitaan sodan aikana. Yhdysvalloissa internoitiin muun muassa amerikanjapanilaiset ja saksalaiset, ja Britanniassa saksalaiset. Amerikanjapanilaisten leirit olivat alkeellisia ja vartioituja, mutta vankeja kohdeltiin paremmin kuin akselivaltojen leireissä. Tämän vuoksi kaikki eivät kutsu niitä keskitysleireiksi vaan internointileireiksi tai “koontikeskuksiksi”.[15]

Kommunistimaissa keskitysleirejä rakennettiin toisen maailmansodan jälkeen Neuvostoliiton lisäksi muun muassa Itä-Eurooppaan, kuten Romaniaan, sekä Kiinaan ja punaisten khmerien hallitsemaan Kambodžaan. Pohjois-Koreassa keskitysleirejä on edelleen käytössä ja mahdollisesti myös Kiinassa.[16]

Ei-kommunistimaista keskitysleirejä rakennettiin toisen maailmansodan jälkeen muun muassa Argentiinaan ja Chileen oikeistodiktatuurien aikana. Jugoslavian hajoamissotien aikana 1990-luvulla Bosniassa toimi keskitysleirejä.[17]

Suomen historiassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Galina Sankon ottama valokuva venäläisistä lapsista suomalaisella siirtoleirillä sen jälkeen kun suomalaiset olivat vetäytyneet alueelta. Kyltissä lukee: ”Siirtoleiri. Pääsy leirille ja seurustelu aidan läpi ampumisen uhalla kielletty”, ja sen jälkeen sama venäjäksi.

Suomalaiset perustivat keskitysleirejä jatkosodan aikana, pääasiassa Itä-Karjalan suomalaisen sotilashallinnon alaisuudessa. Tällöin noin 40 % alueen ei-suomensukuisista siviileistä (venäläisiä, ukrainalaisia, jne.), eli vajaat 24 000, internoitiin leireihin. Koska työikäinen väestö oli joko kutsuttu aseisiin tai evakuoitu idemmäs teollisuuden työvoimaksi, olivat leiriläiset pääasiallisesti vanhuksia ja alaikäisiä lapsia. Venäläisen väestön sodanaikaisen valvonnan ohella näiden niin sanottujen siirtoleirien tavoitteena oli mahdollisesti myös alueiden väestön suomalaistaminen sodan voittamisen jälkeen. Leireille suljettiin venäläistä ja muuta ”epäheimolaista” väestöä: naisia, lapsia ja vanhuksia oli vankeina enimmillään lähes 24 000. Heistä menehtyi noin 4 500–8 000 henkeä. Muun muassa professori Jalmari Jaakkola suunnitteli jatkosodan aikana Itä-Karjalan venäläisen väestön lähettämistä näiltä siirtoleireiltä sodan jälkeen itään.

Myös suomalaisia äärivasemmistolaisia aktivisteja ja kommunisteja sijoitettiin toisen maailmansodan aikana keskitysleirimäisiin olosuhteisiin muun muassa Karvian varavankilan Rihkaan siirtolaan ja Itä-Karjalan Koveroon.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Concentration camps www.encyclopediaofukraine.com. Viitattu 7.3.2017. (englanniksi)
  2. Kirjallinen kysymys 107/2005 vp: Suomalaisilla siirtoleireillä olleille siviilihenkilöille maksettavat korvaukset Eduskunta. Viitattu 29.6.2007.
  3. Stone 2017, s. 12–14.
  4. Stone 2017, s. 14–15.
  5. Stone 2017, s. 15.
  6. Stone 2017, s. 11, 15–16.
  7. a b c Concentration camps DJB. Viitattu 19.2.2010. (englanniksi)
  8. Stone 2017, s. 19–21.
  9. Stone 2017, s. 23–30.
  10. Stone 2017, s. 31–32.
  11. Baltia on historian kynnysmatto, jonka yli on rynnitty sisään jalkoja pyyhkimättä – Viron, Latvian ja Liettuan yhteiskuntarakenne tuhottiin 1900-luvulla monta kertaa Helsingin Sanomat. 24.3.2018.
  12. Entinen leirivanki ei ole katkera kohtalostaan, mutta ei myöskään ymmärrä nykyistä Neuvosto-nostalgiaa Yle Uutiset. Viitattu 7.3.2017.
  13. Stone 2017, s. 83–86.
  14. Stone 2017, s. 87–88.
  15. Stone 2017, s. 88–92.
  16. Stone 2017, s. 102–107.
  17. Stone 2017, s. 107–108.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Benz, Wolfgang: Holokausti. (Der Holocaust, 1995). Suomentanut Tapani Hietaniemi. Tampere: Vastapaino, 2000. ISBN 951-768-075-9.
  • Kauppala, Pekka: Paluu vankileirien teille: Suomesta Neuvostoliittoon luovutettujen kohtalo 1940–1955. Helsinki: Gummerus, 2011. ISBN 978-951-20-8385-5.
  • Määttälä, Mikko: Vihollisina vangitut: Internointileirit neuvostosuhteiden välikappaleina 1944–1947. Jyväskylä: Atena, 2011. ISBN 9789517967594.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Keskitysleiri.