Francisco Franco

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Hakusana ”Franco” ohjaa tänne. Muita merkityksiä luetellaan täsmennyssivulla.
Francisco Franco
Generalísimo

Francisco Franco en 1964.jpg

Espanjan Caudillo

1. huhtikuuta 193920. marraskuuta 1975

Edeltäjä Manuel Azaña
Seuraaja Juan Carlos I
Espanjan pääministeri

20. tammikuuta 19388. kesäkuuta 1973

Varapääministeri Francisco Gómez-Jordana Sousa
Agustín Muñoz Grandes
Luis Carrero Blanco
Edeltäjä Francisco Gómez-Jordana Sousa
Seuraaja Luis Carrero Blanco
Tiedot
Syntynyt 4. joulukuuta 1892
Ferrol, Galicia
Kuollut 20. marraskuuta 1975 (82 vuotta)
Madrid, Espanja
Puolue Falange
Puoliso Maria del Carmen Polo y Martínez-Valdés (1900–1988)
Lapset Maria del Carmen Franco (1926–2017)
Uskonto roomalaiskatolilainen
Allekirjoitus Francisco Franco Signature.svg
Francisco Franco puolisonsa Carmen Polon kanssa

Francisco Paulino Hermenegildo Teódulo Franco y Bahamonde (4. joulukuuta 189220. marraskuuta 1975) oli espanjalainen kenraali, joka toimi kansallismielisten armeijoiden ylipäällikkönä näiden voittoon päättyneessä Espanjan sisällissodassa ja sen jälkeen Espanjan diktaattorina 1939–1975. Hän johti 36 vuoden ajan äärioikeistolaista falangistihallitusta arvonimellä ”El Caudillo de España”. Espanjasta tuli demokraattinen Francon kuoltua.[1]

Ennen valtaannousua[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Franco syntyi Ferrolin kaupungissa A Coruñan maakunnassa Galiciassa. Francon ensimmäinen tavoite oli seurata perheensä traditiota ja liittyä laivastoon, mutta Espanjan tappion jälkeen Espanjan-Yhdysvaltain sodassa 1898 määrärahoja oli leikattu, eikä paikkoja ollut, joten Franco liittyi perheensä pettymykseksi armeijaan. Hänen veljestään Ramón Francosta tuli yksi ilmailuajan pioneereista.

Franco valmistui Toledon sotilasakatemiasta ja vietti kaksi vuotta palvellen Espanjassa, mutta hankki asemapaikan Marokosta ensimmäisen tilaisuuden tullen.[1] Afrikan protektoraatin turvaaminen johti suuriin miestappioihin, mutta oli myös keino hankkia ylennys kunnostautumisen kautta (la caja o la faja, arkku tai kenraalin vyö).

Franco sai mainetta pikkutarkkana ja pelottomana upseerina ja liittyi perustettuihin vakinaisiin siirtomaajoukkoihin (Regulares) lisätäkseen mahdollisuuksiaan etenemiseen. 23-vuotiaana Franco haavoittui pahasti taistelussa El Biutzissa, mutta hänestä tuli armeijan nuorin majuri. Toipuessaan Espanjassa hän tapasi José Millán-Astrayn, upseerin, joka oli perustamassa Espanjan muukalaislegioonaa (Tercio de Extranjeros) Ranskan muukalaislegioonan malliin. Francosta tuli legioonan komentajasta seuraava.

Kesällä 1921 Espanjan armeija kärsi tappion marokkolaisen vapaustaistelijan Abd el-Krimin johtamille riff-heimoille Annualissa. Francon johtamana legioona suoritti kolmen päivän marssin pelastamaan Melillan kaupunkia. Everstinä Franco johti etujoukkoja Alhucemasin maihinnousussa Abd el-Krimin heimojen sydänalueelle. Maihinnousu, yhdistettynä Ranskan joukkojen hyökkäykseen etelästä päätti lyhytikäisen Rifin tasavallan. Tultuaan Euroopan nuorimmaksi kenraaliksi 1926, Franco osoitettiin Zaragozan sotilasakatemian johtoon.

Monarkian kaaduttua 1931 Franco suhtautui epävarmasti toiseen tasavaltaan, eikä aikonut vaarantaa asemaansa poliittisella toiminnalla. Hän hyväksyi jopa sotilasakatemian sulkemisen ja siirron A Coruñaan ja Baleaareille, joiden tarkoitus oli pitää hänet erillään muista mahdollisesti epälojaaleista henkilöistä.

Toinen tasavalta ei täyttänyt kansan odotuksia vasemmistopuolueiden hajaantuessa ja oikeistolainen hallitus nousi valtaan 1933. Asturian kaivostyöläisten noustessa kapinaan 1934, Franco lähetti siirtokuntajoukot murskaamaan kansannousun. Käytettyään samoja menetelmiä kuin Pohjois-Afrikan heimoja vastaan, Franco oli ”pelastanut” Espanjan ja hän sai armeijan pääesikunnan johtotehtävän.

Vasemmistolaiset ja tasavaltalaiset puolueet yhdistivät voimansa ja voittivat niukasti kevään 1936 vaalit. Uusi hallitus siirsi Francon syrjään lähetettämällä hänet sotilaskomentajaksi Kanariansaarille. Hän oli siitä huolimatta keskeisesti mukana hallituksen vastaisen kapinan valmisteluissa.[1]

Valtaannousu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kapina tasavaltaa vastaan käynnistyi Espanjan Marokossa 1936. Tällöin Franco siirtyi Marokkoon ja otti komentoonsa kapinoivan siirtomaa-armeijan, johon kuului legioona ja Regulares. Hän otti nopeasti Pohjois-Afrikan protektoraatin hallintaansa.[1] Samalla Francosta tuli syyskuussa 1936 nationalistien Generalísimo kenraaliluutnantin arvolla ja 1. lokakuuta 1936 Jefe del Estado, valtion päämies. Hän onnistui myös yhdistämään falangisti- ja karlistipuolueen hallintaansa.

Ennalta suunniteltu koko Espanjan vallankaappaus oli epäonnistunut monissa suurissa kaupungeissa. Tilanne johti sisällissotaan. Franco sai tukea kuningasmielisiltä, konservatiivisilta, kommunismin vastustajilta ja katolisilta espanjalaisilta. [1]

Francoa tukivat natsi-Saksan Condor-legioona, fasistisen Italian vapaaehtoisjoukko, Corpo Truppe Volontari ja Portugalin diktaattori Salazar. Sota päättyi 1. huhtikuuta 1939 Madridin valloituksen jälkeen, vaikka sissisota Francoa vastaan jatkuikin vielä 1940-luvulle. Franco perusti diktatuurin, jonka tukiryhminä olivat falangistipuolue ja katolinen kirkko. Espanja liittyi akselivaltojen antikomintern-sopimukseen maaliskuussa 1939[1] ja erosi Kansainliitosta saman vuoden toukokuussa.[2]

Diktatuuri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sodan jälkeen Espanja oli raunioina ja kansa jakaantunut voittajiin ja voitettuihin. Francon hallitus vain korosti eroa osapuolten välillä, eikä saanut juuri parannettua taloudellista tilannetta. Toisen maailmansodan puhjettua Adolf Hitler tapasi Francon valloitetussa Kaakkois-Ranskassa Hendayein kaupungissa 23. lokakuuta 1940 keskustellakseen Espanjan liittymisestä akselivaltoihin. Francon aluevaatimukset olivat liian suuret Hitlerille ja kiista Saksan kaivosoikeuksista Espanjassa johtivat siihen, ettei sopimukseen päästy. Historioitsijat kiistelevät siitä,lähde? esittikö Franco tahallaan vaatimuksia, joihin Hitler ei voinut suostua, vai eikö Espanjalla ollut mitään tarjottavaa voittoisille saksalaisille.

Espanja oli poliittisesti akselivaltojen puolella vuoteen 1943 asti ja tarjosi tukikohtia saksalaisille laivoille, lisäksi vapaaehtoinen espanjalaisdivisioona, División Azul taisteli itärintamalla Neuvostoliittoa vastaan. Syksyllä 1944, liittoutuneiden tehtyä kesällä maihinnousun Normandiaan, noin 4 000 Ranskan vastarintaliikkeessä taistellutta espanjalaista hyökkäsi maahan Ranskasta tavoitteenaan syrjäyttää Franco (Operación Reconquista de España). Hyökkäys päättyi katastrofiin.[3]

Toisen maailmansodan päätyttyä Espanjasta tuli käytännössä hylkiövaltio lähes vuosikymmenen ajaksi. Yhdysvallat ei tarjonnut Espanjalle Marshall-apua Francon hallinnon vuoksi. Sodan päätyttyä Espanja kärsi eristyksestä, mutta tilanne muuttui kylmän sodan alettua, kun Yhdysvallat solmi kauppa- ja sotilasliiton Espanjan kanssa 1953. Yhdysvallat perusti Espanjaan kolme lentotukikohtaa Moróniin, Zaragozaan ja Torrejóniin. Yhdysvaltain presidentti Dwight D. Eisenhowerin vieraili Espanjassa 1959. Talouden avautuminen johti Espanjan talousihmeeseen (Desarrollo económico de España) 19591973, jonka symboliksi tuli SEAT 600 -henkilöauto, lisenssillä valmistettu Fiat 600:n versio, ja Espanja hyväksyttiin YK:iin 1955.

Vuonna 1947 Franco julisti Espanjan jälleen monarkiaksi, mutta ei määrännyt kuningasta, vaan hän jatkoi valtionhoitajan asemassa diktaattorina. Hänellä oli oikeus valita seuraajansa, ja vuonna 1954 hän valitsi Juan Carlos de Borbónin Espanjan prinssiksi ja seuraajakseen. Vuonna 1969 prinssi vannoi kuninkaanvalan.[1] Hän oli tasavaltalaisten syrjäyttämän kuninkaan, Alfonso XIII:n pojanpoika. Laillinen kruununperijä olisi ollut hänen isänsä, Barcelonan kreivi Juan de Borbón. Päätös yllätti karlistipuolueen kruununtavoittelijat. Franco pyrki nyt kouluttamaan prinssistä diktatuurin jatkajan. Vuoteen 1973 mennessä Franco luopui pääministerin virasta ja pysyi vain valtion päämiehenä ja armeijan ylipäällikkönä.

Huhtikuussa 1963 herätti kansainvälistä huomiota oikeudenkäynti kommunistijohtaja Julián Grimauta vastaan. Grimau oli oleskellut maanpaossa Espanjan sisällissodan päättymisestä lähtien, mutta palannut kotimaahan vuonna 1962 organisoimaan Francon vastaista maanalaista liikettä. Grimau tuomittiin kuolemaan ja teloitettiin huolimatta muun muassa paavi Johannes XXIII:n ja Neuvostoliiton puoluejohtajan Nikita Hruštšovin vetoomuksista.[4]

Francon valtakaudella – kuten myöhemminkin – Espanjan hallinnolle aiheuttivat huolta itsenäisyyttä tavoittelevien baskien liikehdintä ja terrori-iskut. Espanjan sisällissodassa pääosa baskeista oli taistellut silloisen hallituksen joukoissa. Vuonna 1937 Franco lakkautti kaikki baskien siihenastiset erioikeudet, ja vuonna 1938 kiellettiin baskin kielen käyttö julkisissa yhteyksissä. Vuonna 1939 baskeilta riistettiin heidän itsehallintonsa muodollisetkin rippeet.[5] Vuonna 1959 perustettiin Baskimaan itsenäisyyttä ajava, sittemmin maailmanlaajuisesti tunnettu ideologialtaan marxilais-leninistinen järjestö ETA (Euzkadi ta Askatasuna, Baskimaa ja Vapaus).[6]

Niin kutsutussa Burgosin baskioikeudenkäynnissä joulukuussa 1970 tuomittiin kuusi baskia kuolemaan erään poliisipäällikön murhasta, vaikka syytteitä ei pystytty näyttämään toteen täysin aukottomasti. Kansainvälisen vastalausemyrskyn seurauksena Franco muutti tuomiot 30 vuoden vankeusrangaistuksiksi.[7] Valtaantulonsa 35-vuotispäivänä lokakuun alussa 1971 Franco armahti noin 3 000 poliittista vankia.[8] Kesäkuussa 1973 Franco nimitti uudeksi pääministeriksi amiraali Luis Carrero Blancon, jota oli pidetty pitkään Francon "oikeana kätenä". Carrero Blancon nimityksellä Francon katsottiinkin haluavan turvata politiikkansa jatkuvuuden.[9] Carrero Blanco sai kuitenkin surmansa baskien separatistijärjestö ETA:n tekemässä pommi-iskussa Madridissa saman vuoden joulukuussa.[10]

Francon valtakauden lopulla Espanja osallistui Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssiin (Etyk), joka huipentui Helsingissä heinä- ja elokuun vaihteessa 1975 pidettyyn huippukokoukseen. Espanjan edustajana Etykin päätösasiakirjan allekirjoitti Francon joulukuussa 1973 pääministeriksi nimittämä Carlos Arias Navarro.[11]

Kuolema[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Francisco Francon hautamonumentti Santa Cruz del Valle de los Caídosissa
Francon hauta

Franco kuoli 20. marraskuuta 1975, samana päivänä kuin Falangipuolueen perustaja José Antonio Primo de Rivera, falangien marttyyri ja vuosien 1923–1930 diktaattori Miguel Primo de Riveran poika. Uskotaan,kenen mukaan? että Franco oli määrännyt lääkärit pitämään hänet hengissä tähän määrättyyn symboliseen päivään asti. Francon lähestyvä kuolema oli uutisaiheena useita viikkoja myös ulkomaisissa tiedotusvälineissä. Francon kuoleman jälkeen Yhdysvaltain entinen presidentti Richard Nixon ylisti häntä Yhdysvaltain hyväksi ystäväksi. Ulkomaiden osanotto varsinaisiin hautajaisiin jäi Espanjan eristyneestä asemasta johtuen vähäiseksi. Chilen Augusto Pinochet, Bolivian Hugo Banzer, Monacon ruhtinas Rainier ja Jordanian kuningas Hussein olivat harvoja paikalle saapuneita valtionpäämiehiä.[12][13]

Kylmän sodan ajan kahtiajaon mukaisesti länsimaiden valtionpäämiehet Yhdysvaltain presidentin Gerald Fordin, Britannian kuningattaren Elisabet II:n ja Ranskan presidentin Valéry Giscard d'Estaingin johdolla lähettivät kohteliaat surunvalittelusähkeet joko Francon leskelle tai prinssi Juan Carlosille. Myös paavi Paavali VI ilmoitti rukoilevansa Francon "sielun ikuisen rauhan puolesta". Rautaesiripun toisella puolella puheet ja kirjoitukset olivat täysin toisen sävyisiä. Neuvostoliiton uutistoimiston TASSin Madridin-kirjeenvaihtaja kommentoi Francon kuolemaa lakonisesti: "Diktaattori Franco kuoli tänään täällä. Hän tuli valtaan 1939 fasistisen kapinan seurauksena." Neuvostoliiton hallituksen äänenkannattaja Izvestija meni pitemmälle kirjoituksessaan, jonka mukaan Francon tie valtaan oli "päällystetty sadoillatuhansilla ruumiilla". Moskovassa maanpaossa eläneet espanjalaiset kommunistit iloitsivat avoimesti Francon kuolemasta. Francon hallinnon näkyvimpiin vastustajiin kuulunut Ruotsin pääministeri Olof Palme toivoi antamassaan maltillisessa lausunnossa, että Francon kuolema "antaisi espanjalaisille mahdollisuuden rakentaa vapaudelle, yhteiskunnalliselle oikeudenmukaisuudelle ja demokratialle perustuvaa yhteiskuntaa". Aiemmin syksyllä 1975 Palme oli tuominnut jyrkin sanoin vastarintaryhmien johtajien teloitukset Espanjassa. Suomen presidentti Urho Kekkonen lähetti surunvalittelusähkeen Francon leskelle.[14]

Franco haudattiin Santa Cruz del Valle de los Caídosiin, jonka hän oli rakennuttanut sotavankityövoimalla Riveran haudaksi ja muistoksi. Se on myös 40 000 muun sisällissodassa kuolleen hauta. Myöhemmin lähes kaikki paikat ja kadut, jotka oli nimetty Francon mukaan on nimetty uudelleen. Madridin viimeinen ratsastajapatsas siirrettiin pois paikaltaan maaliskuussa 2005.[15]

Ideologia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ilman mitään varsinaista ideologiaa Franco haki tukea kansallissyndikalismista (nacionalsindicalismo) ja katoliselta kirkolta (nacionalcatolicismo). Hallitseva puolue, Movimiento Nacional, oli aatteiltaan niin laaja-alainen, ettei se ollut varsinaisesti mikään puolue. Kaikki ammattiliitot ja poliittiset vastustajat tukahdutettiin, mukaan lukien kommunistit, anarkistit ja nationalistit, erityisesti baski- ja katalonialaiset nationalistit. Joka kaupungissa kansalliskaartin, Guardia Civil, joukot partioivat konepistoolein aseistettuina. Vapaamuurarien salaliitto oli Francon pakkomielle.lähde?

Vaikka Franco olikin virallisesti monarkisti, hänellä ei ollut halua asettaa kuningasta, vaan hän piti asemaa osin itse, ottaen itselleen kuninkaalle varatun kapteenikenraalin arvon, asuttuaan kuninkaallisessa palatsissa ja määrättyään kuvansa rahoihin. Hän otti itselleen arvonimet Jefe del Estado, valtion pää, Generalísimo de los Ejércitos Españoles, Espanjan armeijoiden korkein kenraali ja por la gracia de Dios, Caudillo de España y de la Cruzada, Jumalan armosta, Espanjan ja ristiretken päällikkö. Fraasia ”Jumalan armosta” käytetään yleensä vain kuninkaallisista.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Älmeberg, Roger: Franco. Diktator på livstid. Norstedts, 2012.
  • Paul Preston: Franco: A Biography, 1994.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g Seppo Zetterberg (toim. suomalainen laitos): Muutosten vuosisata 4, s. 258. Alkuteos: Power, Wealth & Powerty, The Family, Science, The Arts, Passing Parade. WSOY, 1994. ISBN 951-0-18421-7.
  2. Otavan Iso tietosanakirja (2. painos), osa 2, palsta 1104. Helsinki: Otava, 1962.
  3. http://www.elpais.com/articulo/espana/1944/Operacion/Reconquista/Espana/elpepiesp/20091018elpepinac_11/Tes [vanhentunut linkki]
  4. Mitä Missä Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1964, s. 33. Helsinki: Otava, 1963.
  5. Otavan Iso tietosanakirja (3. painos), osa 1, palsta 1071. Helsinki: Otava, 1962.
  6. Mitä Missä Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1979, s. 124. Helsinki: Otava, 1978. ISBN 951-1-04873-2.
  7. Dan Gordin, Olavi Laine ja Kari Tapiola: Maailma 1945–71, s. 138. Helsinki: Otava, 1972.
  8. Mitä Missä Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1973, s. 13. Helsinki: Otava, 1972. ISBN 951-1-00062-4.
  9. Mitä Missä Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1974, s. 92. Helsinki: Otava, 1973. ISBN 951-1-01072-7.
  10. Mitä Missä Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1975, s. 31. Helsinki: Otava, 1974. ISBN 951-1-01580-X.
  11. Mitä Missä Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1976, s. 9. Helsinki: Otava, 1975. ISBN 951-1-02085-4.
  12. 1975: Spanish dictator Franco dies BBC. Viitattu 06.01.2007. : "staunch supporters in South America, such as President Pinochet of Chile and Bolivia's President Banzer will attend."
  13. The Start of the Post-Franco Era TIME. Viitattu 06.01.2007. : "official public state funeral, which was attended by Vice President Nelson Rockefeller, Chilean President Augusto Pinochet, Jordan's King Hussein, and Monaco's Prince Rainier."
  14. Vesa Kovanen: Espanja siirtyi demokratiaan. Ilta-Sanomat 18. marraskuuta 2017, Plus-liite s. 24. Helsinki: Sanoma Media.
  15. Retiran la estatua ecuestre de Franco en Madrid 20 minutos. Viitattu 06.01.2007. (espanjaksi)

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]