António de Oliveira Salazar
| António de Oliveira Salazar | |
|---|---|
 |
|
| Portugalin pääministeri | |
|
|
|
| Edeltäjä | Domingos Oliveira |
| Seuraaja | Marcelo Caetano |
| Tiedot | |
| Syntynyt | 28. huhtikuuta 1889 Santa Comba Dão, Portugali |
| Kuollut | 27. heinäkuuta 1970 (81 vuotta) Lissabon, Portugali |
| Puoliso | poikamies |
| Ammatti | akateemikko |
| Uskonto | roomalaiskatolisuus |
| Allekirjoitus |  |
António de Oliveira Salazar (28. huhtikuuta 1889 Santa Comba Dão – 27. heinäkuuta 1970 Lissabon) oli Portugalin pääministeri vuosina 1932–1968.
Salazar oli 1917–1928 poliittisen taloustieteen professori Coimbran yliopistossa, Portugalin sotilashallituksen valtiovarainministeri vuodesta 1928 ja 5. heinäkuuta 1932 alkaen kenraali António de Fragoso Carmonan nimittämä pääministeri.[1]
Vuonna 1933 hän sai aikaan perustuslain, mikä mahdollisti hallitukselle diktatoristen valtuuksien haltuunoton.[1] Salazar teki lopun demokratiasta miltei puolen vuosisadan ajaksi. Salazar pyrki kitkemään yhteiskunnasta ne tekijät, joiden uskoi johtaneen maan kaaokseen: poliittiset vapaudet ja demokratian. Vain kirkon juhlat kuten Fatiman ilmestyksen palvonta oli sallittu Salazarin diktatuurin alaisessa Portugalissa. Salazaria kuvattiin ”messiaaksi”, jonka Fatiman neitsyt oli luvannut tulevan pelastamaan Portugalia. Tämä teki suuren vaikutuksen varsinkin maalaisväestöön. Fatima, jalkapallo ja fado pitivät kansan tyytyväisenä liki puolen vuosisadan ajan, kunnes Salazarin diktatuurin kulissit romahtivat vuonna 1974[2].
Ulkopolitiikassa Portugali on ollut perinteisesti merellisyyttään Yhdistyneen kuningaskunnan liittolainen muun muassa siirtomaidensa hallinnan turvaamiseksi, minkä vuoksi se oli ollut ympärysvaltojen puolella ensimmäisessä maailmansodassa, muttei hyötynyt Versailles’n rauhasta keskusvaltojen kustannuksella. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen armeija oli syrjäyttänyt ensimmäisen tasavallan hallituksen ja perustanut juntan, joka nosti Salazarin aluksi finanssiministeriksi ja lopulta diktaattoriksi.
Salazar nimitti hallitusjärjestelmäänsä nimellä Estado Novo (uusi valtio). Se oli arvoiltaan katolilainen ja nationalistinen ja muistutti muiden Euroopan maiden fasismia. Tarkoitus oli vakauttaa yhteiskunta avoimelta luokkataistelulta. Talousjärjestelmäksi omaksuttiin Benito Mussolinin Italian malliin korporativismi, mutta Salazar kielsi olevansa fasisti. Hallituksen mottona oli oikeistokonservatiivisiin arvoihin vetoava ”Deus, Pátria e Familia” (Jumala, Isänmaa ja perhe). Ainoa sallittu puolue oli União Nacional. Valtion sisäistä turvallisuutta valvoi Polícia Internacional e de Defesa do Estado (PIDE, nimi vuodet 1945–1969).
Salazar tuki Francisco Francoa Espanjan sisällissodan aikana ja lähetti joukkoja taistelemaan Espanjan tasavaltaa vastaan kansallisten puolella. Hän ei kuitenkaan ryhtynyt toiseen maailmansotaan Italian tapaan Saksan puolella, sillä tämä olisi merkinnyt uhkaa Portugalin siirtomaiden hallinnalle, koska Portugali olisi ajautunut sotaan vanhaa liittolaistaan Yhdistynyttä kuningaskuntaa ja Ranskaa vastaan. Salazar ideoi Ibeerien puolueettomuussopimuksen, missä Espanja ja Portugali jättäytyivät puolueettomiksi toisessa maailmansodassa.
Salazar salli liittoutuneiden käyttää Terceiran saarta Azoreilla tukikohtana, mutta ymmärsi myös Saksaa ja salli volframin viennin Sveitsin kautta. Hän ei myöskään liittynyt antikomintern-sopimukseen. Toisen maailmansodan jälkeen Francon tapaan Salazar saattoi jäädä valtaan oltuaan riittävään puolueeton liittoutuneiden kannalta. Vuonna 1949 Portugalista tuli Naton jäsen.
Portugali ei ottanut vastaan Marshall-apua, eikä talousstrategiaan kuulunut EEC:hen lähestyminen tai taloussuhteiden lähentäminen Länsi-Euroopan maiden kanssa. Tästä huolimatta vuodesta 1950 Salazarin kuolemaan asti bruttokansantuote kasvoi keskimäärin 5,66% vuodessa.
Vuonna 1945 Portugalin siirtomaihin kuuluivat: Azorit, Madeira, Kap Verden saaret, Angola, Portugalin Guinea, Mosambik, Goa, Damão, Diu, Macao ja Itä-Timor. Siirtomaiden johtaminen, kehittäminen ja hallussapito johti suuriin kustannuksiin taistelussa vapautusliikkeitä vastaan ja johti pitkällisiin siirtomaasotiin Angolassa, Mosambikissa ja Guinea-Bissaussa. Salazarin siirtomaavaltaa pitkittävää Estado Novo -politiikkaa jatkoi pääministerinä myös hänen 1968 valtaan noussut seuraajansa Marcelo Caetano aina 1974 saakka.
Salazar sai aivoverenvuodon 1968, jolloin presidentti Américo Tomás joutui erottamaan hänet 25. syyskuuta 1968 pääministerin asemasta. Hänen seuraajansa oli Marcello Caetano. Kuollessaan Lissabonissa vajaat kaksi vuotta myöhemmin Salazar kuitenkin uskoi vielä olevansa pääministeri.
Salazar äänestettiin voittajaksi Suurin portugalilainen -äänestyksessä maaliskuussa 2007. Äänestyksen järjesti kansallinen tv-kanava Radio Televisión Portuguesa (RTP).[3]
Hänen seuraajakseen tuli nuorten upseerien järjestämän neilikkavallankumoukseksi kutsutun vasemmistolaishenkisen sotilasvallankaappauksen jälkeen Adelino da Palma Carlos 16. toukokuuta 1974.
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b Huovinen, Pentti ja Siikala, Kalervo (toim.): Maailmanpolitiikan kasvot, s. 165. Helsinki: Weilin & Göös, 1963.
- ↑ Machado, Diamantino P.(1991) The structure of Portuguese society: the failure of fascism. Praeger, New York
- ↑ Radio Televisão Portuguesa (RTP) -verkkosivu, luettu 27.3.2007
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta António de Oliveira Salazar Wikimedia Commonsissa
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta 
