António de Oliveira Salazar
| António de Oliveira Salazar | |
|---|---|
 Salazar vuonna 1940. |
|
| Portugalin pääministeri | |
|
5.7.1932–25.9.1968
|
|
| Presidentti |
Óscar Carmona Francisco Craveiro Lopes Américo Tomás |
| Edeltäjä | Domingos Oliveira |
| Seuraaja | Marcelo Caetano |
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt |
28. huhtikuuta 1889 Santa Comba Dão, Portugali |
| Kuollut |
27. heinäkuuta 1970 (81 vuotta) Lissabon, Portugali |
| Ammatti | professori |
| Tiedot | |
| Puolue | Kansallinen liitto |
| Uskonto | roomalaiskatolisuus |
 Nimikirjoitus |
|
António de Oliveira Salazar (28. huhtikuuta 1889 Santa Comba Dão, Portugali – 27. heinäkuuta 1970 Lissabon, Portugali) oli Portugalin pääministeri vuosina 1932–1968. Salazar oli 1917–1928 poliittisen taloustieteen professori Coimbran yliopistossa, Portugalin sotilashallituksen valtiovarainministeri vuodesta 1928 ja 5. heinäkuuta 1932 alkaen kenraali Óscar Carmonan nimittämä pääministeri.[1]
Salazar teki lopun Portugalin demokratiasta miltei puolen vuosisadan ajaksi. Hän pyrki kitkemään yhteiskunnasta ne tekijät, joiden uskoi johtaneen maan kaaokseen: poliittiset vapaudet ja demokratian. Salazarin diktatuurin alaisessa Portugalissa oli sallittu vain kirkolliset juhlat, kuten Fatiman ilmestyksen palvonta. Häntä kuvattiin ”messiaaksi”, jonka Fatiman neitsyt oli luvannut tulevan pelastamaan Portugalin. Se teki suuren vaikutuksen varsinkin maalaisväestöön. Fatima, jalkapallo ja fado pitivät kansan tyytyväisenä liki puolen vuosisadan ajan, kunnes Salazarin diktatuurin kulissit romahtivat vuonna 1974[2].
Elämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Salazar syntyi 28. huhtikuuta 1889 Dãon viinilaakson alueella. Hänen vanhempansa olivat köyhiä ja syvästi uskonnollisia. Nuorena hän kävi katolista seminaaria ja noudatti tämänkin jälkeen seminaarin askeettisia periaatteita mutta ei koskaan hankkinut pappisvihkimystä. Kirkollisen uran sijasta Salazar aloitti vuonna 1910 oikeus- ja taloustieteen opinnot Coimbran yliopistossa. Samana vuonna Portugali julistettiin tasavallaksi. Salazar jatkoi yliopistossa opetustehtävissä ja toimi samalla katolisten älymystön muodostamassa liikkeessä. Hän arvosteli tasavaltaa voimakkaasti pitäen sitä epävakaana ja korruptoituneena. Salazar valittiin Portugalin parlamenttiin vuonna 1921 sitoutumattoman liikkeen edustajana.[3]
Samoihin aikoihin Salazarin on kerrottu suunnitelleen avioliittoa erään yläluokkaisen naisen kanssa, joka tosin kieltäytyi. Konservatiivisesta arvomaailmastaan huolimatta Salazar ei koskaan mennyt naimisiin eikä hänellä ollut lapsia. Pääministeriksi nousunsa jälkeen Salazar tosin adoptoi pitkäaikaisen taloudenhoitajansa Doña Marian kaksi serkkutyttöä.[3]
Valtaannousu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Salazarin nousu diktaattoriksi alkoi armeijan suorittamasta vallankaappauksesta toukokuussa 1926. Vallankaappauksen jälkeen Portugalin taloustilanne alkoi heiketä huomattavasti, ja armeija pyysi Salazaria vastaamaan talouspolitiikasta.[4] Salazar vaati itselleen täydellistä vapautta uudistusten toteuttamiseen, mihin ei suostuttu, ja hän palasi takaisin yliopistotehtäviin. Kaksi vuotta myöhemmin presidentiksi valittu kenraali Óscar Carmona nosti Salazarin valtiovarainministeriksi. Ministerinä hän leikkasi julkisia menoja ja uudisti verotusta ja onnistui näin vuodessa tasapainottamaan Portugalin valtion budjetin ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1910. Salazarin asema vahvistui, ja hänestä tuli maan pääministeri vuonna 1932, minkä jälkeen aloitettiin perustuslain muokkaaminen.[5]
Estado Novo[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Pääartikkeli: Estado Novo
Salazar sai vuonna 1933 aikaan uuden perustuslain, mikä mahdollisti hallitukselle diktatoristen valtuuksien haltuunoton.[1] Perustuslaki hyväksytettiin kansanäänestyksessä maaliskuussa 1933, minkä jälkeen järjestettiin parlamenttivaalit joulukuussa – ilman oppositiota. Hallitusjärjestelmää kutsuttiin nimellä Estado Novo (suom. uusi valtio), joka oli arvoiltaan katolinen ja nationalistinen, mutta sillä ei kuitenkaan ollut selkeästi määriteltyä ideologiaa. Sitä on pidetty myös fasistisena ilman fasistista liikettä: Estado Novossa Salazarin perustamalla Kansallisella liitolla (port. União Nacional), sen nuorisojärjestöllä (Mocidade) tai kansalliskaartilla ei ollut suurta merkitystä, ja instituutioina ne muistuttivat vain näennäisesti fasistisen Italian ja natsi-Saksan vastaavia järjestöjä. Portugalissa toimi fasistinen liike, sinipaitaiset kansallissyndikalistit, jonka toiminnan Salazar kielsi kesäkuussa 1934 sen liian tiiviiden ulkomaisten yhteyksien vuoksi.[3]
Ulkopoliittisesti Salazarin suurimmaksi saavutukseksi luetaan Portugalin puolueettomuus toisen maailmansodan aikana ja samalla hyödyn kerääminen pysyttelystä liittoutuneiden rinnalla. Salazarin onnistui säilyttää Portugalin historiallinen liittolaisuussuhde Britanniaan, vaikka hän piti kauppasuhteita yllä vuoteen 1944 saakka niin liittoutuneiden kuin akselivaltojen suuntaan. Salazar myös ideoi Iberian puolueettomuussopimuksen, millä Espanja ja Portugali jättäytyivät sodassa puolueettomiksi. Salazar allekirjoitti sopimuksen Espanjan diktaattorin Francisco Francon kanssa 1939.[3]
Sodan jälkeen oli ilmeistä, että Salazar tunsi vähintään sympatiaa akselivaltoja kohtaan. Salazar oli määrännyt suruliputuksen, kun tieto Berliinin valtauksesta ja Hitlerin itsemurhasta saapui. Puolueettomana maana Portugali oli kuitenkin suuntautunut Espanjaa enemmän kohti liittoutuneita, ja Salazar oli sallinut liittoutuneiden käyttää vuodesta 1943 Azoreja tukikohtana. Seurauksena Portugali ei ollut Francon Espanjan tapaan eristyksissä sodan jälkeen, ja maa sai Marshall-apua ja pääsi myös Naton jäseneksi hyvin nopeasti. Neuvostoliitto kuitenkin esti Salazarin johtaman Portugalin pääsyn YK:n jäseneksi vuoteen 1955 asti.[6]
Estado Novon loppu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Portugali joutui maksamaan kovan hinnan 1960-luvulla käymistään siirtomaasodista. Intia otti Goan hallintaansa vuonna 1961 ja samana vuonna itsenäisyystaistelut alkoivat Angolassa leviten Guinea-Bissauun vuonna 1962 ja lopulta myös Mosambikiin vuonna 1964. Puolustusmenot veivät keskimäärin peräti 40 prosenttia Portugalin budjetista.[3] Sotiminen vapautusliikkeitä vastaan rasitti valtiontaloutta voimakkaasti ja lisäksi yli 1 500 sotilasta oli menettänyt henkensä Salazarin pitäessä itsepäisesti kiinni Portugalin oikeudesta siirtomaihin. Kotimaassa siirtomaasodat herättivät vastustusta, ja muun muassa oppositiojohtaja Mário Soares karkotettiin São Tomé ja Príncipeen vuonna 1968.[5]
Salazar sai infarktin syyskuussa 1968, mikä pakotti hänet eroamaan pääministerin tehtävistä. Häntä seurasi Portugalin johdossa Marcelo Caetano, joka jatkoi siirtomaasotia kunnes armeijan nuorten upseerien järjestämä neilikkavallankumous 25. huhtikuuta 1974 teki lopun Estado Novosta ja Salazarin luomasta järjestelmästä.[3] Kuollessaan Lissabonissa vajaat kaksi vuotta myöhemmin 27. heinäkuuta 1970 Salazar uskoi vielä olevansa pääministeri. Salazarille ei uskallettu kertoa Caetanon tulleen hänen tilalleen hoitohenkilökunnan pelätessä mahdollisen shokin tappavan hänet.[7]
Jälkimaine[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Salazarin onnistui vakauttaa kaaoksen partaalla ollut Portugali valtakautensa alussa, ja hänen johdollaan maa ei kärsinyt suuresti 1930-luvun lamasta eikä myöskään toisesta maailmansodasta. Samalla kuitenkin Estado Novon aikaisen pysähtyneisyyden vuoksi Portugali jäi ulkopuoliseksi sodanjälkeisen maailman nopeasta nykyaikaistumisesta,[3] esimerkiksi vuonna 1967 Portugalin bruttokansantuote henkeä kohti oli Länsi-Euroopan alhaisin (noin 420 dollaria) ja lukutaidottomien määrä puolestaan suurin.[5] Salazarin aikakaudella Portugalin salainen poliisi PIDE loi kaikkien portugalilaisten elämää kontrolloineen sisäisen vakoilun verkon, surmasi, kidutti ja vangitsi tuhansia, ja Salazarin arvellaan murhauttaneen myös poliittisia vastustajiaan.[8]
Salazar äänestettiin voittajaksi kun vuonna 2007 äänestettiin suurinta portugalilaista. Äänestyksessä Salazar sai noin 41 prosenttia noin 160 000 annetusta äänestä. Äänestyksen järjesti kansallinen televisiokanava Radio Televisión Portuguesa (RTP) brittiläisen BBC:n Great Britoins -formaatin pohjalta. Äänestyksen tulos jakoi portugalilaisia, ja muun muassa hallitus otti kantaa asiaan.[9]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b Huovinen, Pentti & Siikala, Kalervo (toim.): Maailmanpolitiikan kasvot, s. 165. Helsinki: Weilin & Göös, 1963.
- ↑ Machado, Diamantino P.: The structure of Portuguese society: the failure of fascism. New York: Praeger, 1991. (englanniksi)
- ↑ a b c d e f g Wilsford, David: Political Leaders of Contemporary Western Europe: A Biographical Dictionary (pdf) drexel.edu. Viitattu 30.1.2018. (englanniksi)
- ↑ Cunha, Carlos & Cunha, Rhonda: Culture and Customs of Portugal, s. 15–16. Greenwood, 2010. ISBN 978-0313334405.
- ↑ a b c Whitman, Alden: Antonio Salazar: A Quiet Autocrat Who Held Power in Portugal for 40 Years nytimes.com. 28.7.1970. The New York Times. Viitattu 30.1.2018. (englanniksi)
- ↑ Lewis, Paul H.: Latin Fascist Elites, s. 151. Praeger, 2002. ISBN 978-0275978808.
- ↑ Salazar, Ruler of. Portugal for 40 Years, Dies nytimes.com. 28.7.1970. The New York Times. Viitattu 31.1.2018. (englanniksi)
- ↑ James Badcock: Did Portugal's dictator Salazar order killing of rival? bbc.com. 13.2.2015. Viitattu 16.3.2019. (englanniksi)
- ↑ Bilefsky, Dan: Nostalgia for António de Oliveira Salazar divides the Portuguese New York Times. 23.7.2007. Viitattu 29.1.2018. (englanniksi)
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta António de Oliveira Salazar Wikimedia Commonsissa
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta
|