Neilikkavallankumous
| Neilikkavallankumous | |||||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|
 Väkijoukko juhlii Panhard ERC -panssarivaunun edessä Lissabonissa 25. huhtikuuta 1974.
| |||||||
| |||||||
| Osapuolet | |||||||
| Komentajat | |||||||
|
5 kuollutta | |||||||
Neilikkavallankumous (port. Revolução dos Cravos) oli lähes veretön nuorten upseerien 25. huhtikuuta 1974 Lissabonissa, Portugalissa aloittama sotilasvallankaappaus.[1] Kaappaus kaatoi maata hallinneen autoritaarisen oikeistolaisen sotilasjuntan, joka oli syntynyt maahan itsevaltaisen pääministerin António de Oliveira Salazarin luovuttua vallasta 1968. Radikaalisosialistiupseerien johtama sotilasjuntta pysyi vallassa kaksi vuotta vallankumouksen jälkeen. Tänä aikana käytiin poliittinen taistelu kommunistien ja sosialistien (sosiaalidemokraattien) välillä. Portugalista ei tullut kommunistista valtiota, osittain länsimaiden, muun muassa Länsi-Saksan Willy Brandtin, asiaan puuttumisen ansiosta.lähde?
Vallankumous sai nimensä sen symbolina käytetyistä neilikoista, joita hallitusta vastustavilla sotilailla oli kiväärinpiipuissa.
Tausta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Salazarin yksinvaltainen hallinto Estado Novo (suom. Uusi valtio) oli Marcelo Caetanon johdolla yrittänyt Salazarin kuoltua 1970 epätoivoisesti jatkaa siirtomaasotia kansallisia itsenäisyysliikkeitä vastaan huonolla menestyksellä. Siirtomaapolitiikkaa arvostellut kenraali António de Spínola erotettiin. Portugalissa toimi jo 1960-luvulta alkaen demokratialiike, jonka johtomiehiä hallitus pyrki vaientamaan pidätyksin ja jopa murhin.[2] Historioitsijat arvioivat, että Salazarin 40-vuotinen hallinto johti 60 poliittisen vangin kuolemiin vankiloissa.[3]
Länsi-Euroopassa vuonna 1968 riehuneet laajat opiskelijamielenosoitukset koskettivat myös Portugalia. Tuolloin mielenosoitukset lopetettiin kutsumalla lähes kaikki radikaaliopiskelijat asepalvelukseen. Monet armeijaan kutsutut radikaaliopiskelijat ylenivät nopeasti armeijassa hyvän koulutuspohjansa ansiosta, mistä johtuen Portugalilla oli pian laaja vasemmistoupseeristo. Siirtomaasotien tappioiden takia he radikalisoituivat entisestään ja perustivat salaisesti Asevoimien liikkeen (Movimento das Forças Armadas, Asevoimien liike) vuonna 1973. Asevoimien liikeen johtajana toimi Otelo Saraiva de Carvalho, ja liikkeen tavoitteena oli vallankumous. Vallankumouksen merkittävänä taustahahmona on pidetty myös kenraali Francisco da Costa Gomesia.
Vallankumous alkaa
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vallankumouksen alkamisen tunnukseksi oli sovittu kaksi musiikkikappaletta, jotka soitettaisiin radiossa. Ensimmäisen kappaleen oli tarkoitus olla kapinallisille upseereille ja sotilaille merkkinä vallankumouksen aloittamisesta. Kappale oli Paulo de Carvalhon E depois do adeus. Toinen kappale oli José Afonson Grândola, Vila Morena. Jälkimmäinen oli tärkeämpi, sillä se kertoisi ja varmistaisi, että toiminta oli alkanut ja vallankumous eteni vääjäämättä.
Vallankumoukseen osallistui monia eri poliittisia suuntauksia, mutta sen johto oli armeijan upseereilla.[4]
Rádio Renascençassa soitettiin 25. huhtikuuta 1974 kello 00.15 Grândola, Vila Morena ja Asevoimien liike otti haltuunsa kaikki maan strategiset kohteet. Asevoimien liike määräsi ulkonaliikkumiskiellon, mutta silti tuhannet ihmiset riensivät neilikoita heilutellen kadulle. Sotilaat ilmaisivat vallankumouksen olevan veretön marssimalla kaduille neilikoilla koristeltujen aseiden kanssa. Asevoimien liike piiritti Lissabonin sotilaspoliisiaseman, jonne Caetano oli paennut. Kiinni otettu Caetano karkotettiin Madeiralle josta hän muutaman päivän kuluttua pakeni Brasiliaan, missä eli kuolemaansa, vuoteen 1980 asti. Veren vuodattaminen onnistuttiin suurelta osin välttämään, mutta maatyöläiset ottivat omin luvin haltuunsa suurtiloja ja muita viljelyalueita[4].
Yhteiskunnan muutokset
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Portugalin yhteiskunta oli pysynyt pitkään vanhoillisen muuttumattomana. Vallankumous toi tullessaan monenlaista vapautumista. Yhteiskunnallinen keskustelu vilkastui ja se oli ajoittain hyvin kiivasta. Naisen asema yhteiskunnassa vapautui nopeasti, mikä näkyi esimerkiksi naiskirjailijoiden esiinmarssina. Maria de Lourdes Pintasilgo oli Euroopan ensimmäisiä naispuolisia pääministereitä, kun hän vannoi virkavalan elokuussa 1979.[4]
Vasemmistolaisuuden katsotaan sittemmin haihtuneen Portugalin politiikasta, mikä osittain pitää paikkansa. Kun kommunistiset upseerit hävisivät poliittisen taistelun, on politiikka siirtynyt oikeammalle. Neilikkavallankumouksen vuosipäivä eli Vapauden päivä on kansallinen vapaa- ja juhlapäivä. Monet kadut ja aukiot on nimetty huhtikuun 25. päivän mukaan, mikä usein viittaa siihen, että paikan vanha nimi on ollut vallankumouksellisille sopimaton, Salazariin tai kuninkaisiin viittaava nimi.
Vallankumouksen jälkeen
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Vallankumouksen jälkeen Portugali vetäytyi siirtomaistaan. Angola, Mosambik, Guinea-Bissau, Kap Verde, Itä-Timor ja São Tomé ja Príncipe itsenäistyivät vuosina 1974–1975. Tuhansia poliittisia vankeja vapautettiin, ja päätettiin maareformin toteuttamisesta (15.4.1975)[2], jonka tarkoituksena oli uudistaa Etelä-Portugalin lähes feodaalinen maanomistus. Viikko vallankumouksen jälkeen maassa vietettiin ensimmäisen kerran laillisesti toukokuun 1. päivää eli työn päivää, suomalaisittain vappua. Sitä oli Lissabonissa juhlimassa miljoona ihmistä. Vasemmistoradikaalit kokoontuivat Lissaboniin kaikkialta Euroopasta.
Äärivasemmiston ja maltillisten kamppailu
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Vallankaappaajat enimmäkseen halusivat länsimaista liberaalia demokratiaa, mutta vuoden 1974 lopulla ja vuoden 1975 alussa maltilliset menettivät valtaansa marxilaisille ja muulle äärivasemmistolle. Siksi 28.9.1974 ja 11.3.1975 maltillinen António de Spínola yritti vallankaappausta mutta epäonnistui.[5][6][2]
Tämän jälkeen äärivasemmiston ohjaama hallitus käynnistikin Processo Revolucionário em Curso -ohjelman (PREC, jatkuva vallankumousprosessi), joka sosialisoi satoja yksityisiä yrityksiä, kuten kaikki joukkotiedotusvälineet, antoi potkuja poliittisin perustein ja pakko-otti maata valtion haltuun. Siirtomaissa valta siirrettiin hallituksen valitsemille sissiliikkeille, mikä synnytti näin itsenäistyneisiin maihin yksipuoluehallituksia ja sisällissotia.[5][6]
Maatilojen sosialisointi kollektiivitiloiksi johti suureen tehottomuuteen. Maauudistus purettiin 1976 mutta tilojen palautus alkuperäisille omistajilleen aloitettiin vasta vuonna 1978. Teollisuuden massiivinen sosialisoiminen sai johtajat ja asiantuntijat jättämään ne. Tehtaissa, toimistoissa ja suurtiloilla tehtiin myös "antifasistisia puhdistuksia", mikä aiheutti aivovuotoa Brasiliaan.
Syyskuussa 1975 kommunistipuolueelle läheinen pääministeri Vasco Gonçalves korvattiin maltillisella Pinheiro de Azevedolla. Äärivasemmisto reagoi vallankaappausyrityksellä 25.11.1975, mutta se epäonnistui, jolloin he menettivät vaikutusvaltaansa.
Maan uusi, radikaali perustuslaki säädettiin 25.4.1976, vallankumouksen toisena vuosipäivänä. Jyrkän vasemmistolaiset uudistuspyrkimykset jatkuivat 1970-luvun lopulle saakka. Esimerkiksi vuoden 1975 maareformi aiheutti sekaannuksia maanomistukseen.[2]
Vuoden 1976 vaaleissa maltillinen sosiaalidemokraatti Mário Soares nousi pääministeriksi ja äärivasemmiston vallankaappausyrityksen kukistanut kenraali Ramalho Eanes presidentiksi.
Soares pyrki kesästä 1976 alkaen rauhoittamaan kuohuntaa ja lähentämään Portugalia Länsi-Euroopan poliittisiin suuntauksiin.[2] Hallitus päättikin 22. syyskuuta 1976 palauttaa osan vallankumouksessa vallatuista tiloista niiden entisille omistajille.[7]
Portugalin sosialistista puoluetta pitkään sen pääsihteerinä johtanut Mário Soares toimi ensimmäisenä demokraattisesti valittuna pääministerinä vuosina 1976-78 ja presidenttinä 10 vuotta vuosina 1986-1996. Vuonna 2017 kuollutta Soaresia on kutsuttu Portugalin demokratian isäksi.[8]
Talous
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Vuodesta 1960 alkaen Salazar oli liberalisoinut taloutta, mikä johti nopeaan talouskasvuun ja maan modernisoitumiseen.[9] Kasvuprosentti oli välillä kaksinumeroinen, joten vuonna 1973 BKT/asukas oli jo 56 % EC-12:n keskiarvosta. Elintaso oli noussut reaalisesti 120 % reilussa vuosikymmenessä.[10]
Vallankumouksen jälkeen talous toimi heikosti lähes vuosikymmenen ajan, jolloin IMF:n piti kahdesti pelastaa se. Vuonna 1986 maa liittyi EEC:hen ja vasta vuonna 1991 saavutettiin vuoden 1973 elintaso.[10] Teollisuuden kansallistaminen ja maan pakko-otto aiheuttivat vakavia vahinkoja taloudelle.[11] Pörssikin suljettiin pariksi vuodeksi.[12]
Myöhemmät ajat
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Portugalin neilikkavallankumouksen katsotaan kuuluvan "demokratisoitumisen kolmanteen aaltoon". Maan politiikka on sittemmin ollut linjaltaan liberaalidemokraattista. Maata ovat vuorotellen johtaneet keskustavasemmistolainen sosialistipuolue ja keskustaoikeistolainen sosiaalidemokraattinen puolue. Puolueiden sosialistiset nimet juontuvat neilikkavallankumouksen ajoilta.
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ 1974: Rebels seize control of Portugal On This Day, April 25. 25. huhtikuuta 1974. BBC. Viitattu 16.8.2010. (englanniksi)
- ↑ a b c d e Otavan suuri Ensyklopedia, 7. osa (Optiikka-Revontulet), s. 5334 art. Portugali. Otava, 1979. ISBN 951-1-05468-6
- ↑ Bilefsky, Dan: Nostalgia for António de Oliveira Salazar divides the Portuguese. The New York Times, 23 July 2007. ISSN 0362-4331 Artikkelin verkkoversio. (englanniksi)
- ↑ a b c Seppo Zetterberg (suomalaisen laitoksen päätoim.): Muutosten vuosisata 9, s. 50–51. (Alkuteos Power, Wealth & Powerty, The Family, Science, The Arts, Passing Parade) Suomentanut Jukka Forslund. Porvoo, Helsinki: WSOY, 1995. ISBN 951-0-18426-8
- ↑ a b "Flight from Angola", The Economist (16 August 1975).
- ↑ a b "Dismantling the Portuguese Empire", Time (7 July 1975).
- ↑ Luoma, Jukka: Mitä Missä Milloin 1978, s. 12–13. Kustannusosakeyhtiö Otava, 1977. ISBN 951-1-04521-0
- ↑ Portugal democracy founder Soares dies BBC News. 7.1.2017. Viitattu 25.2.2020. (englanniksi)
- ↑ Malline:In lang Fundação da SEDES – As primeiras motivações Arkistoitu 2012-03-19 Wayback Machine, "Nos anos 60 e até 1973 teve lugar, provavelmente, o mais rápido período de crescimento económico da nossa História, traduzido na industrialização, na expansão do turismo, no comércio com a EFTA, no desenvolvimento dos sectores financeiros, investimento estrangeiro e grandes projectos de infra-estruturas. Em consequência, os indicadores de rendimentos e consumo acompanham essa evolução, reforçados ainda pelas remessas de emigrantes.", SEDES
- ↑ a b Portugal – Economic Growth and Change Library of Congress Country Studies. Viitattu 6 August 2017.
Artikkeli sisältää tekstiä tästä tekijänoikeuksiltaan vapaasta lähteestä.
- ↑ ECO: O atraso estrutural de Portugal eco.sapo.pt. 5.5.2023. Viitattu 7.9.2023. (portugaliksi)
- ↑ Malline:In lang História da Bolsa de Valores de Lisboa Arkistoitu 2009-12-21 Wayback Machine, Millennium bcp
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]