Diktatuuri

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Diktatuuri on itsenäisen valtion poliittinen järjestelmä, jossa valta on yhden ihmisen, ryhmän tai hyvin rajoitetun joukon käsissä. Diktatuurit ovat autoritaarisia, joskus lisäksi totalitaristisia.[1] Diktatuurille on ominaista poliittisen opposition tukahduttaminen sekä sananvapauden ja muiden perinteisten demokraattisten vapauksien rajoittaminen.[2]

Tyyppejä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Diktatuurit voidaan jakaa persoonallisiin diktatuureihin, monarkkisiin diktatuureihin, sotilasdiktatuureihin ja yksipuoluediktatuureihin. Jotkin diktatuurit ovat yhdistelmä eri tyyppejä.[3] Monarkkista diktatuuria johtaa valtansa perinyt monarkki, puoluediktatuuria puolue ja sotilasdiktatuuria sotilasjuntta. Persoonallisessa diktatuurissa valta on keskittynyt selkeästi yhdelle ihmiselle.[3]

Kaikkein kestävimpiä ovat yksipuoluediktatuurit. Kaikkein lyhytikäisimpiä ovat usein sotilasdiktatuurit, ja monesti ne on tarkoitettukin vain väliaikaisiksi.[3] Sotilasdiktatuuri ja yksipuoluediktatuuri johtavat usein persoonalliseen diktatuuriin, jossa diktaattoriksi nousee juntan johtaja tai puolueen johtaja.[4] Persoonallinen diktatuuri on erityisen altis sotaisuuteen, korruptioon ja täydelliseen mielivaltaan.[3]

Persoonallinen diktatuuri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Persoonallisen diktatuurin johtaja on karismaattinen, ja hänen ympärilleen on kehittynyt henkilökultti.[3] Hän saattaa olla sotilasjohtaja tai puoluejohtaja, mutta niin armeija kuin puoluekin ovat hänen hallinnassaan, eikä maassa ole itsenäisiä poliittisia instituutioita. Diktaattori päättää siitä, ketkä ovat poliittisissa avainasemissa ja tekee tärkeimmät poliittiset päätökset. Hän varmistaa, että yksikään eliitin ryhmittymä ei vahvistu liikaa. Hallinnon rakenne riippuu diktaattorin henkilökohtaisista mieltymyksistä ja vaihtelee diktatuurista toiseen.[5]

Persoonallisia diktatuureja nousi toisen maailmansodan jälkeen etenkin Afrikan maihin ja muihin kehitysmaihin. Euroopassa sellaisia olivat Francon Espanja ja Salazarin Portugali. Muita esimerkkejä ovat Hastings Bandan Malawi, Marcosin Filippiinit ja Duvalierien Haiti.[6]

Yksipuoluediktatuuri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yksipuoluediktatuurissa maata hallitseva puolue valitsee johtajat ja politiikan. Maan avainpaikoilla on enimmäkseen vain puolueen jäseniä. Maata johtaa yleensä puolueen johtaja, ja maan eliitin muodostaa puolueen keskuskomitea. Muut puolueet saatetaan sallia, ja niillä saattaa olla myös paikkoja parlamentissa, kuten Singaporessa, mutta todellinen valta maassa on silloinkin valtapuolueella. Yksipuoluediktatuureja on toisen maailmansodan jälkeen ollut paljon etenkin Itä-Euroopassa, osissa Afrikkaa, sekä Aasiassa. Niitä oli kylmän sodan aikana etenkin Neuvostoliiton valtapiiriin kuuluvissa maissa.[7]

Sotilasdiktatuuri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sotilasdiktatuurissa maata hallitsee armeija. Johdossa olevat, yleensä korkeat, upseerit muodostavat sotilasjuntan ja valitsevat keskuudestaan johtajan. Joskus johtajaksi nostetaan pelkkä keulakuva, jolla ei ole valtaa. Tästä esimerkki on Panama 1980-luvulla, jolloin maata hallitsi todellisuudessa kenraali Manuel Noriega, vaikka presidentteinä oli siviilejä. Sotilasjuntan hallitseman maan hallintorakenne ja hierarkia otetaan yleensä suoraan armeijasta. Sotilasdiktatuureja nousi toisen maailmansodan jälkeen paljon etenkin Latinalaiseen Amerikkaan. Kylmän sodan aikana Yhdysvallat piti huolta siitä, että ne olivat antikommunistisia. Myös Afrikassa on ollut joitain sotilasdiktatuureja.[8]

Diktatuurin alku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nykyajan diktatuurit alkavat yleensä jollain kuudesta tavasta:[9]

  1. Sotilaat syrjäyttävät demokraattisen tai itsevaltaisen hallituksen vallankaappauksessa ja asettavat tilalle upseerien kannattaman hallituksen. Tällä tavalla on saanut alkunsa lähes joka toinen diktatuurihallinto toisen maailmansodan jälkeen.
  2. Kapinalliset syrjäyttävät itsevaltaisen hallituksen sotilaallisesti ja asettavat tilalle omat johtajansa. Tämä oli esimerkiksi Algerian, Vietnamin ja Mosambikin itsenäisyyssotien sekä Somozan vallankaappauksen seuraus.
  3. Kansannousun seurauksena kapinalliset siirtävät vallan oppositiolle tai neutraaleilta vaikuttaville johtajille, kuten upseereille. Kansannousuja tapahtuu joskus sen seurauksena, kun tilapäinen johtaja on pettänyt lupauksensa demokratisoida maa. Tämä on harvinainen tapa aloittaa diktatuuri, sillä kansannousuista seuraa yleensä demokratia.
  4. Ulkomainen valloittaja tai määräilijä asettaa valtaan tukemansa ryhmän. Tällaisia valloittajia ovat olleet esimerkiksi Neuvostoliiton miehitysjoukot ja vetäytyvät siirtomaavallat.
  5. Itsevaltainen eliitti tekee muutoksia, jotka rajoittavat tiettyjen ryhmien pääsyä hallinnon sisäpiiriin. Tämä tapahtui esimerkiksi Guatemalassa vuonna 1985 ja Jugoslaviassa 1980-luvulla.
  6. Vaaleissa valittu eliitti tekee muutoksia, jotka estävät oppositioryhmiä kilpailemaan vallasta tehokkaasti. Samat vallanpitäjät pysyvät vallassa, kun demokratia korvautuu itsevaltiudella. Näin kävi esimerkiksi Chávezin Venezuelassa ja Fujimorin Perussa.

Itsevaltiuteen siirtymisen toteuttavat selvästi useimmin nykyiset tai entiset upseerit ja puolueeksi järjestäytyneet sotilasryhmät. Lisäksi niille luovutetaan valta joka kolmannessa kansannousussa. Puolueet johtavat yleensä itsevaltiuteen siirtymisiä, useimpia kapinoita ja myös joitain kansannousuja.[10]

Vallanvaihdon jälkeen maata hallitsevan ryhmän täytyy valita keskuudestaan johtaja, diktaattori. Johtajan tehtävä on puhua uuden hallinnon puolesta, edustaa sitä kansalle ja muulle maailmalle, organisoida ryhmän politiikan toteutus, koordinoida sen toiminta hallinnossa ja virastoissa, sovitella sisäpiirin sisäisiä konflikteja, toimia hätätilanteissa ja sanoa viimeinen sana erimielisyyksissä. Samalla kun ryhmä pyrkii aluksi pitämään diktaattorin kontrollissaan, diktaattorin oman edun mukaista on varmistaa oma valtansa, mikä johtaa eturistiriitaan. Pelkäksi keulakuvaksi tarkoitettu ja alussa heikolta vaikuttanut johtaja pystyykin usein irtautumaan hänet valtaan nostaneen ryhmän kontrollista ja ottamaan kaiken vallan maassa, koska hänellä on käytössään kaikki valtion taloudelliset ja hallinnolliset resurssit.[11]

Piirteitä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Diktatuuri profiloituu usein yhteen johtohahmoon, diktaattoriin, vaikka diktatuuri olisikin luonteeltaan kollektiivinen. Diktaattorin ympärille on rakennettu johtajakultti, ja hänen valtansa on usein absoluuttinen, eli hän tekee mitä haluaa.[1]

Diktatuurissa ei ole demokraattista järjestelmää eikä vapaita ja avoimia vaaleja. Diktatuurin kesto on hallitsijoiden päätettävissä, ei kansan. Valta ei ole läpinäkyvää, ja sen kritisointi on estetty. Tiedonvälitys on valvottua ja rajoitettua, koulutus hallinnon määrittelemää ja kansalaisvapaudet puutteelliset. Opposition valtaa rajoitetaan lainsäädännöllä tai turvallisuuselinten taholta, eikä sillä ole todellisia vaikutusmahdollisuuksia. Oikeusjärjestys ei yleensä edusta kansan tahtoa vaan valtaapitävän tahon haluja.[1]

Vallanpitäjien valvonnassa olevat armeija ja poliisi varmistavat diktaattorin vallan, viime kädessä väkivaltaisesti. Pienen ryhmän käsiin keskittyneen väkivaltakoneiston toiminnan seurauksena valtiosta tulee autoritaarinen ja joskus myös totalitaristinen.[1] Totalitaristisessa diktatuurissa valtakoneisto pyrkii kontrolloimaan kaikkea. Sillä on virallinen ideologia, jonka taakse massat pyritään mobilisoimaan, ja valtaa käytetään laajan terrorin avulla. Totalitaristisia diktatuureja ovat olleet esimerkiksi Pohjois-Korea, kansallissosialistinen Saksa, Stalinin Neuvostoliitto sekä jotkin islamilaiset valtiot. Autoritaarinen diktatuuri on lievempää kuin totalitarismi. Siinä ihmiset pyritään passivoimaan politiikan suhteen, ideologiaksi voivat riittää nationalismi ja militarismi, ja vainot kohdistuvat vain hallinnon todellisiin vastustajiin. Nykyajan diktatuureissa perinteinen autoritarismi saatetaan yhdistää liberaalikapitalistiseen talousjärjestykseen.[12]

Diktatuurin kaatuminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Diktatuurihallinnot ovat vuosien 1946–2010 välillä kaatuneet yleisimmin vallankaappaukseen (35 %), diktatuurin vastustajan vaalivoittoon (26 %) tai kansannousuun (17 %). Harvinaisempia syitä ovat olleet kapina, sisäpiirin itse tekemät muutokset, ulkomaiden puuttuminen asiaan sekä valtion lakkauttaminen.[13]

Kaiken vallan omiin käsiinsä haalineen diktaattorin kuolema johtaa usein kriisiin hallinnossa ja joskus diktatuurin kaatumiseen, mutta ei yhtä usein kuin vallankaappauksessa. Diktatuurin tyypeistä persoonalliset diktatuurit ovat yleensä suuremmissa vaikeuksissa johtajan kuoleman jälkeen kuin kollegiaalisemmat diktatuurit. Valtataistelun ja epävarmuuden kauden jälkeen seuraa usein eliitin sisäinen konflikti ja ehkä puhdistus.[14]

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Monarkkien hallitsemat valtiot olivat menneinä vuosisatoina yleisiä. Useat monarkiat laimenivat 1900-luvulla perustuslaillisiksi monarkioiksi, ja nykyisin monarkistisia diktatuureja on lähinnä vain arabimaissa.[3] Sotilashallintoja syntyi 1800-luvulla paljon etenkin Latinalaiseen Amerikkaan.[15]

1920-luvulta 1950-luvulle nousi useita totalitaristisia fasistisia ja kommunistisia diktatuureja.[16] Afrikkaan ja Aasiaan syntyi 1900-luvulla runsaasti sotilasdiktatuureja. Epädemokraattisten hallintojen lukumäärä väheni 1970-luvulta 1990-luvulle, kun demokratian aate levisi maailmalla.[17]

2000-luvulla diktatuureissa on enenevässä määrin alettu järjestämään vaaleja, joihin on osallistunut useita puolueita. Tällaisia hallintoja on kutsuttu demokratioiden ja autoritaaristen maiden hybrideiksi, tai jyrkemmin, demokratiaksi naamioituviksi diktatuureiksi.[18] Niissä vaalit ovat periaatteessa vapaat, mutta valtapuolueen kilpailijoiksi sallitaan vain puolueita ja ehdokkaita, jotka ovat joko valtapuolueen talutusnuorassa, sekoittamassa opposition rivejä, tai muuten harmittomia vallanpitäjille. Tällaista toimitatapaa esiintyy erityisesti entisissä kommunistimaissa ja itsenäistyneissä neuvostotasavalloissa Keski-Aasiassa ja Kaukasuksella.[19] Monessa afrikkalaisessa diktatuurissa itsevaltias on muutattanut maansa perustuslakia saadakseen lisäkausia presidenttinä.[20]

2020-luvun alussa maailman valtioista noin joka kolmas voidaan katsoa diktatuuriksi. Amerikassa diktatuureja on enää vähän, mutta Keski-Aasiassa, arabimaissa ja Afrikassa niitä on edelleen jonkin verran, tai useaa maata ainakin johtaa vahva mies ja kapea eliitti. Euroopassa Aljaksandr Lukašenkaa ja Vladimir Putinia on syytetty diktaattoreiksi.[21]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Brooker, Paul: Non-democratic Regimes. Palgrave MacMillan, 2014. ISBN 978-1-137-30580-0.
  • Frantz, Erica: Authoritarianism: What Everyone Needs to Know. Oxford University Press, 2018. ISBN 978-0-19-088019-4.
  • Geddes, Barbara & Wright, Joseph & Frantz, Erica: How Dictatorships Work. Cambridge University Press, 2018. ISBN 978-1-107-11582-8.
  • Sundström, Leif: Rajaton valta: modernin ajan diktaattorit Hitleristä Kim Jong-uniin. Tammi, 2021. ISBN 978-952-04-2669-9.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d Sundström 2021, s. 13–14.
  2. ”Diktatuuri”, Suomalainen tietosanakirja 1, a–din. Espoo: Weilin + Göös, 1988. ISBN 951-35-4472-9.
  3. a b c d e f Sundström 2021, s. 20–23.
  4. Brooker 2014, s. 68, 86.
  5. Frantz 2018, s. 76–77.
  6. Frantz 2018, s. 77–78.
  7. Frantz 2018, s. 74–75.
  8. Frantz 2018, s. 72–73.
  9. Geddes et al. 2018, s. 27–30.
  10. Geddes et al. 2018, s. 30.
  11. Geddes et al. 2018, s. 68–70.
  12. Sundström 2021, s. 18–20.
  13. Geddes et al. 2018, s. 179–180.
  14. Geddes et al. 2018, s. 202–203, 216.
  15. Brooker 2014, s. 1.
  16. Brooker 2014, s. 2.
  17. Brooker 2014, s. 1–2.
  18. Brooker 2014, s. 2–3.
  19. Brooker 2014, s. 225, 235–240.
  20. Brooker 2014, s. 241.
  21. Sundström 2021, s. 465–467.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Diktatuuri.