Supervalta

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Supervalta on globaalisti vaikutusvaltainen, johtava suurvalta, joka kykenee pakottamaan tahtoonsa voimakkaimmatkin valtiot.[1][2]

Nimitystä käytettiin toisen maailmansodan päättymisen jälkeen kylmän sodan aikana Yhdysvalloista ja Neuvostoliitosta. Neuvostoliiton hajoamisesta vuodesta 1991 Yhdysvallat on ollut ainoa supervalta.[3]

Käsitteen historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Supervallasta alettiin puhua nykymerkityksessään 1920-luvulla ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Silloin termillä viitattiin yksinomaan maailman suurimpaan valtakuntaan, brittiläiseen imperiumiin, joka hallitsi tuolloin neljäsosaa maailman ihmisistä.[4]

Toisen maailmansodan aikana vuonna 1942 amerikanhollantilainen geostrategi Nicholas J. Spykman esitti, että sodan päättymisestä seuraisi vallan kasautuminen kolmelle valtiolle, Britannialle, Yhdysvalloille ja Neuvostoliitolle, ja että Yhdysvalloista tulisi maailman johtava valtio. Chicagolainen William T. R. Fox nosti samat kolme valtiota esiin vuoden 1944 teoksessaan The Super-Powers: The United States, Britain and the Soviet Union—Their Responsibility for Peace, ja popularisoi näin supervalta-käsitteen. Siinä kun Spykman ennusti kolmen suurvallan ajautuvan keskinäiseen kilpailuun, Fox uskoi niiden luovan yhteistyössä aiempaa vakaamman maailman.[4]

Vuosien 1944–1950 aikana Iso-Britannia jätettiin yleisesti pois supervaltojen luettelosta, sillä se oli sodan heikentämä ja riippuvainen Yhdysvalloista, ja se oli alkanut menettää siirtomaitaan. Näin ainoastaan Yhdysvallat ja Neuvostoliitto luettiin enää supervalloiksi, joilla oli huomattavan paljon kykyä, halua ja valtaa vaikuttaa muiden maiden asioihin. Maailmasta tulikin sodan jälkeen kaksinapainen, ja aikakautta alettiin kutsua kylmäksi sodaksi. Kahden supervallan välinen vallanjako säilyi vakaana, eivätkä ne koskaan aloittaneet sotaa toisiaan vastaan. Supervalloista Yhdysvallat oli kuitenkin koko ajan vahvempi, osittain maantieteellisistä syistä, osittain sen laajemman ja tuottavamman talouden sekä vauraampien ja myöntyvämpien liittolaisten ansiosta.[4]

Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton vaikutusvalta väheni maailmassa, kun moni muukin maa sai 1940-luvun jälkeen käyttöönsä ydinaseita ja kun Eurooppa ja Japani nousivat taloudellisesti vahvoiksi. Supervaltojen kokemia sotilaallisia takaiskuja olivat Yhdysvalloille Vietnamin sota ja Iranin panttivankikriisi, ja Neuvostoliitolle Afganistanin sota.[4]

Neuvostoliitto heikkeni lopulta niin, että se romahti vuonna 1991. Sen jälkeen maailma ei enää ollut kaksinapainen, ja Yhdysvallat nousi ainoaksi supervallaksi, kun Venäjästä, Japanista ja Euroopasta ei ollut sen haastajiksi. Yhdysvallat oli 1990-luvulla niin ennennäkemättömän vahva, että esimerkiksi Ranskan ulkoministeri Hubert Védrine kutsui sitä ”hypervallaksi”, ja monet katsoivat Yhdysvalloilla olevan hegemonia.[4]

2000-luvulla supervallan käsitettä ei enää ole käytetty yhtä paljon kuin aiemmin, sillä sitä ei enää ole nähty käyttökelpoisena kansainvälisen politiikan selittämisessä keskinäisriippuvaisessa maailmassa, jossa toimijoiden kokemat haasteet eivät välttämättä aiheudu valtakeskittymistä.[4] Kiinan talouskasvun ja kasvavan maailmanpoliittisen roolin myötä jotkut ovat kuitenkin alkaneet kutsua Kiinaa toiseksi supervallaksi ja näkevät maailman ehkä olevan siirtymässä jälleen kaksinapaisuuden tilaan.[4][5]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Merriam-Webster's Collegiate Dictionary; superpower: "an international governing body able to enforce its will upon the most powerful states"
  2. supervalta. Kielitoimiston sanakirja. Helsinki: Kotimaisten kielten keskus, 2021.
  3. Lonely Superpower or Unapologetic Hyperpower? Analyzing American Power in the post–Cold War Era" (Arkistoitu – Internet Archive) Kim Richard Nossal. Biennial meeting, South African Political Studies Association.
  4. a b c d e f g Cox, Michael (toim. Badie, Bertrand & Berg-Schlosser, Dirk & Morlino, Leonardo): ”Superpower”, International Encyclopedia of Political Science, Volume 8, s. 2559–2563. Sage Publications, 2011. ISBN 978-1-4129-5963-6.
  5. China: the Emerging Superpower