Josif Stalin

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tämä artikkeli kertoo henkilöstä. Josif Stalin oli myös laivan nimi.
Josif Stalin
Иосиф Сталин (venäjäksi)
იოსებ სტალინი (georgiaksi)
Stalin Teheranin konferenssissa 1943
Stalin Teheranin konferenssissa 1943
Neuvostoliiton kommunistinen puolueen 1. pääsihteeri
Seuraaja Georgi Malenkov
Neuvostoliiton ministerineuvoston puheenjohtaja
6. toukokuuta 19415. maaliskuuta 1953
kansankomissaarineuvoston puheenjohtaja
6. toukokuuta 194115. maaliskuuta 1946
Edeltäjä Vjatšeslav Molotov
Seuraaja Georgi Malenkov
Henkilötiedot
Koko nimi Josif Vissarionovitš Stalin
SyntynytJosif Vissarionovitš Džugašvili
18. joulukuuta 1878
Gori, Tbilisin kuvernementti, Venäjä (nykyään Georgia)
Kuollut5. maaliskuuta 1953 (74 vuotta)
Moskova, Venäjän SFNT, Neuvostoliitto
ArvonimiGeneralissimo[1]
Puoliso Jekaterina Svanidze (aviol. 19061907) (kuolemaansa) 1 lapsi
Nadežda Allilujeva (aviol. 24.03 19198.11 1932) (kuolemaansa) 2 lasta
Tiedot
Puolue Neuvostoliiton kommunistinen puolue
Nimikirjoitus
Nimikirjoitus
Sotilaspalvelus
Palvelusmaa(t)  Neuvostoliitto
Puolustushaara Neuvostoliiton asevoimat
Palvelusvuodet 1943–1953
Sotilasarvo marsalkka (1943–1945)
generalissimo (1945–1953)
Taistelut ja sodat Toinen maailmansota

Josif Vissarionovitš Džugašvili[a], vallankumousnimeltään Josif Stalin[b] (18. joulukuuta [J 6. joulukuuta] 18785. maaliskuuta 1953 Moskova) oli bolševikkivallankumouksellinen ja Neuvostoliiton kommunistisen puolueen ensimmäinen pääsihteeri (1922–1953). Vaikka Stalin ei koskaan ollut Neuvostoliiton muodollinen valtionpäämies, hän hallitsi maata diktaattorina 1930-luvulta kuolemaansa saakka.

Stalin syntyi Georgiassa, joka tuohon aikaan oli osa Venäjän keisarikuntaa. Hänen äidinkielensä oli georgia, ja hän puhui venäjää georgialaisella korostuksella. Stalinin isä oli ammatiltaan suutari. Tämän alkoholisoiduttua perheen elintaso laski hyvin heikoksi, ja nuori Stalin joutui toistuvasti vanhempiensa väkivallan kohteeksi. Opiskellessaan Tbilisin pappisseminaarissa nuori Stalin kiinnostui marxilaisuudesta, minkä vuoksi hänet erotettiin koulusta. Hänestä tuli aktiivinen kommunisti. Hän kohosi bolševikkipuolueen hierarkiassa ja toimi Venäjän sisällissodan aikana sekä poliittisena että sotilaallisena komentajana.

Neuvostoliiton ensimmäinen johtaja Vladimir Lenin kuoli 1924.[2] Seurasi valtataistelu, jonka alussa Lev Trotskin kilpailijat Grigori Zinovjev ja Lev Kamenev liittoutuivat Stalinin kanssa estääkseen Trotskin nousun Leninin seuraajaksi. Trotskin syrjäyttämisen jälkeen Stalin liittoutui Nikolai Buharinin ja puolueen oikeiston kanssa Zinovjevia ja Kamenevia vastaan. Tämän jälkeen Stalin kävi Buharinia vastaan ja kukisti myös puolueen oikeisto-opposition.[2] Stalinin valta-asemasta tuli kiistaton viimeistään 1930-luvun suurten puhdistusten myötä.

Stalinin valtakautta leimasivat suuret yhteiskunnalliset mullistukset, kuten maatalouden pakkokollektivisointi ja raskaan teollisuuden rakentaminen. Poliittisten tavoitteidensa ajamiseksi Stalin turvautui valtioterroriin, pani toimeen vähemmistökansallisuuksien pakkosiirtoja, lähetti poliittisiksi vangeiksi tuomittuja ihmisiä pakkotyöhön ja perusti gulag-järjestelmän. Nopea teollistuminen sekä pääomien kerryttäminen viljanviennillä aiheuttivat Neuvostoliitossa valtavan nälänhädän, jossa kuoli miljoonia ihmisiä. Myös terrori vaati miljoonia uhreja. Stalinismille ominainen piirre olikin väkivallan ja sortotoimien kohdistuminen omiin kansalaisiin, ei niinkään vihollismaiden väestöön.

Toisen maailmansodan alkuvaiheessa Neuvostoliitto liitti itseensä läntisille naapureilleen kuuluneita alueita joko painostamalla tai valloitussotien avulla. Saksa hyökkäsi Neuvostoliittoon 1941, jolloin Stalin julisti alkaneeksi ”suuren isänmaallisen sodan”. Neljä vuotta kestäneiden taisteluiden aikana Neuvostoliitto kärsi valtavia aineellisia ja ihmishenkien menetyksiä mutta löi lopulta vihollisensa. Toisessa maailmansodassa saavutetun voiton myötä Stalinista tuli kansallissankari ja Neuvostoliitosta supervalta, joka kilpaili Yhdysvaltojen kanssa maailmanlaajuisesta vaikutusvallasta, mikä johti kylmään sotaan. Neuvostoliiton lisäksi myös suuret alueet Itä-Euroopassa ja itäisessä Keski-Euroopassa sekä Kaukoidässä joutuivat Stalinin vallan piiriin.

Stalinin liki 30-vuotinen valtakausi päättyi hänen kuolemaansa 1953. Valtaa hajautettiin ja Neuvostoliiton uusi johto aloitti uudistukset, joilla pyrittiin lisäämään kansalaisvapauksia ja parantamaan elintasoa. Pääpiirteissään Stalinin luoma järjestelmä pysyi kuitenkin muuttumattomana Neuvostoliiton hajoamiseen 1991 saakka.

Elämäkerta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nuoruus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Stalinin koulutie
Gorin hengellisen koulun opettajat ja oppilaat vuonna 1893. Josif kuvattuna oikealla toinen ylhäältä.
Josif Stalin pappisseminaarin opiskelijana v. 1894
Tbilisin hengellinen seminaari, jossa Stalin opiskeli vuosina 1894-1899.

Josif Džugašvili, tuleva Stalin, syntyi Gorin kaupungissa Venäjän Gruusiassa (nyk. Georgia) suutari Besarion Vanovitš Džugašvili ja Jekaterina (Keke) Geladzen perheeseen.[3] Gorin kirkonkirjoihin merkitty syntymäpäivä on 6. joulukuuta (gregoriaanisen kalenterin mukaan 18. joulukuuta) 1878.[4] Sama päivämäärä löytyy Gorin teologisen koulun päästötodistuksesta. Sama tieto esiintyy vielä vuonna 1920, mutta sen jälkeen päivämääräksi virallisissa asiakirjoissa vaihtuu 9. joulukuuta 1879, jolloin sekä päivä että vuosi ovat vaihtuneet.[5][6] Uuden syntymäpäivän mukaisesti Stalin vietti 60-vuotispäiviään Suomen Talvisodan kestäessä vuonna 1939.

Stalinin äiti Jekaterina oli syntynyt maaorjatalonpojan perheeseen ja oli vasta 16-vuotias, kun hän tapasi suutari Beson, joka oli muuttanut perheensä kanssa Goriin kotikylästään Didi-Lilosta.[7] Keke synnytti kolme lasta, joista vain nuorin, Iosif Vissarionovitš Džugašvili, jäi henkiin.[8][6] Äiti antoi pojalleen lisänimen ”Soso”.

Nuoren pojan ensimmäiset vuodet olivat vaikeat. Alkuun hyvin menestyneen suutarinverstaan tilanne alkoi huonontua, kun ”Soson” isä Beso alkoi juoda. Kotielämä oli ajoittain erittäin rauhatonta, kun vanhemmat tappelivat isän mustasukkaisuuden takia keskenään. Vanhemmat menettivät talon, jossa Stalin oli syntynyt, ja he joutuivat muuttamaan useita kertoja kymmenen vuoden aikana. Josifin tiedetään sairastelleen ensimmäisien elinvuosiensa aikana paljon; sairastettuaan isorokon vuonna 1884 hän sai vuosia myöhemmin lisänimen Tšopura (rokonarpinen).[9] Kummankin vanhemman väkivaltainen käyttäytyminen loi pohjaa pojan julmuudelle hänen myöhemmässä elämässään, kuten lapsuudenystävä Iremašvili kirjoittaa: ”Ansaitsemattomat ja pelottavat selkäsaunat tekivät pojasta yhtä julman ja sydämettömän kuin isänsä.”[10]

Oi kuki koko kaunis maa ja riemuita myös taatot saa kun Georgian lapsi opinnoin tuo iloa maalle isien.

– Lyhennelmä Stalinin kirjoittamasta runosta Aamu, salanimellä Soselo.[11]

Josifin tiedetään monta kertaa pyrkineen kouluun, joka oli tarkoitettu vain pappien pojille, mutta viimein vuonna 1888 hän pääsi Gorin hengelliseen kouluun, jossa hän neljän kouluvuoden ajan oli koulun parhaita oppilaita. Koulussa oli kova kuri, ja vähäisemmästäkin syystä oppilas saattoi saada viivoittimesta käsilleen.[12] Hän oli juuri aloittanut koulun, kun joutui onnettomuuteen ja loukkasi vasemman käsivartensa ja jalkansa.[13]

Soso valmistui koulusta 1894. Hän siirtyi Tbilisin hengelliseen seminaarin, jossa kannustettiin lukemaan entistä intohimoisemmin, mutta Josif alkoi osoittaa ateistista maailmankuvaa jo ensimmäisenä opiskeluvuotenaan. Hän ryhtyi käymään muiden opiskelijoiden kanssa kiivasta väittelyä uskonnosta sekä tutustui marxismiin. Hänet erotettiin seminaarista vuonna 1899.[14]

Maanalainen toiminta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Puolueagitaattori Koba (Josif Džugašvili, myöh. Josif Stalin) 1902.
Lenin tapaa Stalinin Tampereen konferenssissa 1905. Aleksandr Moravovin maalaus vuodelta 1951, Lenin museo.

Stalin käytti maanalaisen toiminnan vuosinaan peitenimeä Koba (suom. lannistumaton).[15] Nimen Koba arvellaan tulevan erään georgialaisen kirjan päähenkilöstä.[16] Nimi Stalin (suom. teräksinen) vakiintui pysyvästi käyttöön vasta 1920-luvulla.[17]

Stalin oli perustamassa ”Venäjän sosiaalidemokraattisen työväenpuolueen Tbilisin komiteaa” ja oli myös alusta saakka sen aktiivinen kannattaja.[18] Useat komitean jäsenistä vangittiin ja karkotettiin.[18] Myöhemmin Stalin pakeni vangitsemisia Batumin satamakaupunkiin. Siellä hän yllytti työläisiä lakkoihin ja väkivaltaisiin mielenosoituksiin.[18] Hänet vangittiin ensimmäisen kerran vuonna 1902.[19] Vuonna 1903 hänet karkotettiin Siperiaan, josta hän yritti paeta, mutta joutui palaamaan takaisin karkotuspaikkaansa. Hän onnistui pakenemaan vuoden 1904 alussa Tbilisiin saakka.[20]

Hänet valittiin puolueen edustajaksi valtakunnalliseen neuvottelukokoukseen, joka kokoontui ensimmäisen kerran joulukuussa 1905 Tampereella. Niin sanotussa Tampereen konferenssissa hän tapasi ensimmäistä kertaa Leninin.[21] Hän käytti Tampereella, kuten myös myöhemmin Tukholmassa (1906) ja Lontoossa (1907), salanimeä Ivanovitš.[22] Kun hän oli matkalla Tukholmaan muiden venäläisten kokousedustajien kanssa huhtikuussa 1906, heitä kuljettanut laiva S/S Oihonna ajoi karille Hangon edustalla.[23] [24] Silloisen puheenjohtajan Leninin esityksestä hänet valittiin vuonna 1912 bolševikkipuolueen keskuskomiteaan[25], mutta muut kokousedustajat kritisoivat valintaa voimakkaasti.[26] Vuonna 1912 Stalin oleskeli Krakovassa[27] ja kirjoitti siellä tutkielman Marxismi ja kansallisuuskysymys.[28] Se oli hänen merkittävin teoreettinen työnsä. Artikkeli julkaistiin vuonna 1913 nimimerkillä K. Stalin, mikä oli yksi ensimmäisiä kertoja, kun Stalin käytti julkisesti tätä nimeä. Keväästä 1913 aina vuoden 1917 helmikuun vallankumoukseen saakka Stalin oli uudelleen karkotettuna Siperiaan, sillä hän oli joutunut puoluejohtoon soluttautuneen Ohranan agentin Roman Malinovskin kavaltamaksi.[29]

Vuonna 1917 Stalin valittiin uudestaan puolueen keskuskomiteaan.[30] Lokakuun vallankumouksen jälkeen hänelle annettiin kansallisuusasian komissaarin tehtävä. Samalla hänet valittiin nelihenkiseen toimeenpanevaan elimeen, jonka muut jäsenet olivat Lenin, Lev Trotski ja Jakov Sverdlov. Ensimmäinen tehtävä uudessa virassa oli Suomen itsenäisyyden myöntäminen.[31]

Ensimmäiset tehtävät[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Stalin sai ensimmäiset sotilaalliset tehtävänsä keväällä 1918, kun Moskova ja Pietari olivat suuressa nälkäkurimuksessa, joten Lenin määräsi Stalinin selvittämään, kuinka noihin kaupunkeihin saataisiin lisää ruokaa.[32][33] Stalin ja kaksi muuta apuria sekä noin neljäsataa aseistettua sotilasta, joiden joukossa oli erityisesti teloituksissa kunnostautuneita latvialaisia, matkustivat Tsaritsyniin (nyk. Volgograd) junalla. Aikaisemmat yritykset panna toimeen ruoan pakko-ottoja olivat epäonnistuneet.[32] Stalin oli saanut Leniniltä laajat valtuudet selvittää asia mahdollisimman pian.[32][34] Heti saavuttuaan Stalin aloitti mittavat vangitsemiset ja teloitukset.

Täällä tehdään kaikki mahdollisten yllätysten estämiseksi. Voitte olla vakuuttuneita siitä, että kätemme eivät vapise.

– Stalinin sähke Leninille.[35]

Stalin johti myös puna-armeijan joukkoja Tsaritsynin ympäristössä. Kesällä 1918 ne kärsivät valkoisen armeijan hyökkäyksistä.[36][37][38] Trotski lähetti Stalinin avuksi sodankäynnin asiantuntijoita. Stalin teloitti kaikki epäluotettavina.[36] Trotski ei luottanut Stalinin ja Kliment Vorošilovin sodanjohtokykyihin vaan lähetti Leninille sähkeen: ”Vorošilov pystyy johtamaan rykmenttiä mutta ei 50 000 miehen armeijaa”. Stalin joutui palamaan takaisin Moskovaan Leninin käskystä.[39]

Vuoden 1919 alussa Aleksandr Koltšakin armeija eteni kohti Permiä ja tilanne näytti hankalalta. Stalin ja Tšekan johtaja Feliks Dzeržinski lähtivät yhdessä panemaan juopottelevat ja ryöstelevät puna-armeijan joukot kuriin säälimättömillä teloituksilla.[40] Vuoden 1919 toukokuussa Stalin lähetettiin Pietariin torjumaan kenraali Aleksandr Rodzjankon komentaman Luoteis-Venäjän armeijan hyökkäystä, joka tuli Viron alueelta.[41] Heti Pietariin päästyään Stalin aloitti laajat teloitukset ja puhdistukset ja ulotti ne muun muassa tsaarinaikaiseen virkamieskuntaan.[42][43] Samalla hän tukahdutti Pietarin länsipuolella sijainneen Krasnaja Gorkan linnakkeen (suom. Yhinmäki) kapinayrityksen. Hän väitti kumonneensa koko perinteisen merisotatieteen valtaamalla linnakkeen mereltä, vaikka todellisuudessa se vallattiin laivaston tukemilla maajoukoilla.[44]

Krasnaja Gorkan nopea valtaaminen selittyy sillä, että jouduin puuttumaan poikkeuksellisen kovakouraisesti operatiivisiin asioihin, jopa peruuttamaan käskyjä ja korvaamaan niitä omillani. Katson velvollisuudeksi ilmoittaa, että aion vastaisuudessakin toimia samalla tavalla.

– Stalinin sähke Leninille.[45]

Stalin johti komissaarin ominaisuudessa ns. eteläistä sotatoimiyhtymää hyökkäyksessä Puolaa vastaan. Puolan armeija torjui Puna-armeijan etenemisen 1920.[46]

Pääsihteeri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lenin ja Stalin 1920-luvun alussa.

Vuodesta 1921 alkaen Leninin terveys heikkeni nopeasti. Hän vetäytyi puolueen päivittäisestä päätöksenteosta, jolloin valta siirtyi politbyroolle ja keskuskomitean sihteeristölle. Stalin oli taitavan hallintovirkailijan maineessa, ja huhtikuussa 1922 Lenin nimitti hänet puolueen pääsihteeriksi.[47] Leninin arvellaan perustaneen viran, jotta hän pystyisi hallitsemaan paremmin puolueen sisäisiä kiistoja. Sihteeristön yhtenä tehtävänä oli valvoa kaikkia sisäisiä nimityksiä.[48] Muut puoluejohtajat toisaalta jättivät mielellään Stalinin tehtäväksi erilaiset tylsät puolue- ja valtionhallintoon liittyvät tehtävät.[49]

Stalin käytti asemaansa hyväksi nimittämällä paikallisten puoluekomiteoiden jäsenistöön omia kannattajiaan ja varmisti näin sen, että puoluekokouksiin lähetetyt delegaatiot mukailivat hänen näkemyksiään. Stalin tarvitsi silti tuekseen myös puoluejohdon jäseniä. Huhtikuussa 1923 järjestetyssä 12. puoluekokouksessa hän onnistuikin värväämään puolelleen useita keskuskomitean jäseniä ja ehdokasjäseniä, joihin lukeutui mm. Vjatšeslav Molotov. Leninin manttelinperijän Lev Trotskin asema heikkeni ja valta keskittyi byrokraateille.[50]

Stalinin toimikauden alkupuolella solmittiin ns. Rapallon sopimus, jossa Neuvostoliitto ja Saksa aloittivat tiiviin yhteistyön muun muassa kaupallisilla aloilla, mutta sopimuksessa oli myös kohtia, joiden perusteella Saksan armeija sai salaisia koulutuskeskuksia useille paikkakunnille ympäri Neuvostoliittoa.[48]

Vuosina 1921–1922 bolševikkipuolue hankkiutui entisistä liittolaisistaan eroon. Sosialistivallankumouksellisen puolueen johtajia vastaan esitettiin syytöksiä vastavallankumouksellisuudesta ja heidät tuomittiin näytösoikeudenkäynnissä kuolemaan. Lenin murskasi myös ”työläisten opposition”, jonka johtohahmot olivat neuvostojärjestelmän byrokraattisuuteen ja epädemokraattisuuteen pettyneitä bolševikkeja. Puolueen sääntöihin lisättiin salainen pykälä, joka kielsi sisäisten ryhmittymien perustamisen. Stalin käytti myöhemmin tätä pykälää vastustajiensa tuhoamiseen syyttämällä heitä lainvastaisesta kuppikuntaisuudesta.[51]

Syksyllä 1923 Stalin, Grigori Zinovjev ja Lev Kamenev perustivat politbyroohon niin sanotun triumviraatin estääkseen Trotskia nousemasta puolueen johtoon.[52] Lokakuussa 1923 trotskilaiset yrittivät viimeisen kerran haastaa puolueen byrokraatteja, tuloksetta. Taktisena vetona byrokraattisiipi laati byrokratianvastaisen ohjelman, jota ei kuitenkaan koskaan pantu täytäntöön. Komsomol ja asevoimat puhdistettiin epäluotettavaksi katsotuista aineksista.[50]

Valtataistelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mooses johti juutalaiset pois Egyptistä ja Stalin politbyroosta.

Karl Radek, Trotskin karkotuksesta.[53]

Lenin kuoli tammikuussa 1924.[50] Asemansa ansiosta Stalinilla oli hyvät edellytykset nousta Leninin seuraajaksi.[54] Hän erosi muista varhaisista bolševikkijohtajista, joiden valta perustui henkilökohtaiseen karismaan. Hän ei kuulunut älymystöön vaan oli pragmaattinen ja valmis ideologisiin kompromisseihin.[49] Hän oli huono puhuja ja kirjoittaja, ja toimi mieluummin kulisseissa. Stalin ymmärsi jo varhain, että Leninin luomassa järjestelmässä valta keskittyi puoluekoneistolle. Niinpä hän keskittyi rakentamaan itselleen uskollisten kaaderien kannattajajoukon, jonka avulla hän kaappasi vallan puolueessa.[54]

Trotski ja muut Stalinin vastustajat siirtyivät politiikassaan vasemmalle. He kannattivat NEPin nopeaa lopettamista, suunnitelmatalouteen siirtymistä ja vallankumouksen viemistä ulkomaille. Perinteisen kommunistisen käsityksen mukaan maailmanvallankumous oli väistämätön eikä Venäjän vallankumous selviäisi yksin. Vastavetona Stalin kehitti opin sosialismista yhdessä maassa. Se ei ollut ideologisesti puhdasoppinen, mutta käytännön syistä se vetosi puoluejohtoon enemmän kuin riskialttiit ulkomaanseikkailut.[50]

Toukokuussa 1924 pidettiin 13. puoluekokous, jossa Leninin leski Nadežda Krupskaja esitti politbyroolle Leninin testamentin. Siinä vaadittiin Stalinin syrjäyttämistä, mutta Zinovjev ja Kamenev estivät testamentin julkaisun.[50] Zinovjev avasi keskuskomitean täysistunnon: ”Toverit, jokainen Iljitšin sana on meille laki. Olemme vannoneet täyttävämme kaiken, minkä kuoleva Iljitš käski meidän tehdä.” Tilaisuuden lopuksi keskuskomitean jäsenet äänestivät ja säilyttivät Stalinilla pääsihteerin viran, ja siten hän pystyi keskittämään itselleen kaiken vallan.[55] Tammikuussa 1925 keskuskomitean yleiskokous tuomitsi Trotskin ja erotti hänet sota-asiain kansankomissaarin virasta.[50]

Seuraavaksi Stalin kääntyi entisiä liittolaisiaan vastaan ja syytti näitä liiallisesta vasemmistolaisuudesta. Joulukuussa 1925 järjestetty 14. puoluekokous päättyi Zinovjevin ja Kamenevin tappioon, ja seuraavina kuukausina Stalinin liittolainen Sergei Kirov otti johtoonsa Zinovjevin vahvimman tukialueen Leningradin.[50] Zinovjev ja Kamenev liittoutuivat nyt Trotskin kanssa, mutta yhdistynyt oppositio ei kyennyt vakavasti haastamaan Stalinin valtaa. Kolmikko erotettiin puolueesta 15. puoluekokoksessa 2. joulukuuta 1927, samoin tuhansia kannattajia. Trotski määrättiin ensin sisäiseen karkotukseen ja tammikuussa 1929 maanpakoon.[50] Vuonna 1940 Stalin antoi murhata Trotskin.

Puhdistukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Erilaisia näytösoikeudenkäyntejä pidettiin Stalinin valtakauden alkupuolella useita. Yksi ensimmäisistä suurista julkisista näytösoikeudenkäynneistä oli vuonna 1928 insinöörejä vastaan järjestetty Šahty-oikeudenkäynti ja toinen, vieläkin suurempi niin sanotun ”teollisuuspuolueen” johtoa vastaan vuonna 1930.[56] Vasta Sergei Kirovin kuoleman jälkeen 1930-luvun puolessavälissä niitä alettiin järjestää kommunistipuolueen johtajia vastaan. Kuuluisimmat olivat vuosina 1936–1938 pidetyt niin sanotut Moskovan oikeudenkäynnit. Tuomitut teloitettiin oikeudenkäyntien jälkeen lähes välittömästi. Kommunistipuolueen ylimmästä johdosta puhdistusten uhreiksi joutuivat Lev Kamenev, Grigori Zinovjev, Nikolai Buharin ja Karl Radek, sotilasjohtajista marsalkat Mihail Tuhatševski, Vasili Blücher ja Aleksandr Jegorov sekä turvallisuudesta vastaavat Genrih Jagoda ja Nikolai Ježov.[57]

Näytösoikeudenkäynneissä heitä syytettiin muun muassa eri maiden tiedustelupalveluiden asiamiehiksi tai sabotööreiksi tai väitettiin jopa heidän yrittäneen pidättää Lenin vuonna 1918.[58] Myös näytösoikeudenkäynneissä tuomittujen vaimot ja muu lähisuku yleensä teloitettiin tai vangittiin ja lapset saattoivat joutua lastenkotiin.[59][60]

On väitetty, että Stalin olisi ollut itse henkilökohtaisesti paikalla seuraamassa näytösoikeudenkäyntejä[58] oikeussalin yhteydessä olevasta pienestä huoneesta käsin.[61] Vangitsemiset ja teloitukset koskettivat kaikkia yhteiskunnan eri tahoja tai toimintoja. Myös Neuvostoliiton turvallisuudesta vastaavien virastojen henkilökuntaa vangittiin ja teloitettiin.[57]

Kaikkia syytettyjä ei välttämättä tuomittu koskaan oikeuden päätöksellä, vaan monet saivat tuomionsa vasta vankileirillä tai hieman ennen teloitusta.[62] Vuonna 1937 NKVD:n troikat aloittivat toimintansa ja jakoivat kuolemantuomioita ”liukuhihnalta”: tavallisesti kuolemantuomio vaati noin kymmenen minuuttia.[63] Monissa tapauksissa saattoivat kokonaiset perheet joutua vankileireille tai tulla teloitetuksi.[64] Vangitsemiselta ei säästynyt edes Stalinin tyttären ensimmäinen poikaystävä Aleksei Kapler. Hän pääsi vapauteen vasta Stalinin kuoltua.[65]

Monet Stalinin lähimmät sukulaiset ja tuttavat teloitettiin, tai he kuolivat hämärissä olosuhteissa, kuten esimerkiksi Aljoša Svanidze, Marija Svanidze, Pavel Allilujev ja Stanislav Rebens.[66] Kominternkin joutui puhdistettavaksi. Neuvostoliitossa maanpaossa oleskelevien eri maiden kommunistipuolueiden edustustot puhdistettiin pitkän linjan kommunisteista.[67] Tunnetuimpia Kominterin puhdistuksissa kadonneista ovat Béla Kun[68][67] vuonna 1937 ja bulgarialainen Blagoi Popov[69][67], joka oli Riikka Kuusisen aviopuoliso.[67] Säästyneistä tunnetuimpia olivat Wilhelm Pieck, Walter Ulbricht ja Josip Tito, joka sattui olemaan Neuvostoliiton ulkopuolella.[67][68]

Eri lähteet ovat päätyneet erilaisiin uhrimääriin. Myöhemmin on esitetty laskelmia, joiden mukaan vuosina 1937–1939 olisi teloitettu noin 786 000, mutta toisten lähteiden mukaan hieman alle kaksi miljoonaa ihmistä olisi joutunut terrorin uhreiksi.[63][70]

Stalinin ja Vjatšeslav Molotovin tiedetään allekirjoittaneen henkilökohtaisesti noin neljäsataa teloitusmääräystä, joissa oli yhteensä 44 000 nimeä.[63] Usein tuomitut luulivat loppuun saakka, että Stalin ei olisi tiennyt heidän kohtalostaan. Epäselvissä olosuhteissa kuolivat muun muassa Maksim Gorki[71], Nadežda Krupskaja[66] ja Andrei Ždanov.[71]

Ennen toista maailmansotaa ja heti sen jälkeen myös kokonaisia kansoja saatettiin siirtää perinteisiltä asuinseuduiltaan Siperiaan tai muille asumattomille seuduille. Pakkosiirrettyihin kansoihin kuuluivat muun muassa tataarit, kalmukit, inguušit, Volgan saksalaiset ja tšetšeenit.[72] Baltian maista kyyditettiin yhteensä noin 570 000 ihmistä vuonna 1941 ja uudestaan vuosina 1944–1949 eri puolille Neuvostoliittoa.[73] Kansainvälisesti tunnetuimpia joukkomurhia on Katynin metsässä tapahtunut yli 21 000 puolalaisen sotavangin teloitus vuonna 1940.[74][71][75] Vaikka miljoonia vangittiin mitä erilaisimmilla perusteilla, vankiloista tai keskitysleireiltä myös vapautettiin eri aikoina vankeja. Yleensä vapautetut vangit oli tuomittu erilaisista pikkurikoksista, mutta vapauteen pääsi myös vangittuja tiedemiehiä ja muita johtavia suunnittelijoita. Tunnetuimpia leireiltä vapautettuja olivat muun muassa myöhemmin toisen maailmansodan aikana tunnetuksi tullut Konstantin Rokossovski, tiedemies Lev Landau ja lentokoneiden suunnittelija Andrei Tupolev.[76]

Viisivuotissuunnitelma[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kolhoosilaisia 1930-luvulla.

Viljatoimitukset takkuilivat suuriin kaupunkeihin, kun talonpojat eivät myyneet ylimääräistä viljaansa valtiolle vaan pyrkivät myymään paremmalla tuotolla toreilla. Tilanne jatkui tämänkaltaisena ainakin 1920-luvun loppupuolella ja 1930-luvulla.[77][78] Stalin mobilisoi kaikki kynnelle kykenevät tappamaan talonpoikia ja ryöstämään viljaa.

Molotovkin lähetettiin Ukrainaan mukaan viljan takavarikointiin. Molotov muisteli myöhemmin: ”Viljaa revittiin jokaiselta, jolla sitä vähänkin oli.”[77] Alkuvuodesta vuonna 1928 myös Stalin lähti Siperiaan viljan takavarikointeihin.[77] Stalinin taloudellisten uudistusten johdosta tsaarinaikainen agraarivaltainen Neuvostoliitto pyrki kuromaan umpeen teollistuneiden valtioiden tuotannollista etumatkaa.[79]

Tanssipas georgialainen meille lezginkaa, niin ehkä sitten annamme.

– Talonpojan vastaus Stalinille vuonna 1928.

Stalinin johdolla 1920-luvun markkinahenkisempi NEP-talouspolitiikka korvattiin talousuudistusohjelmalla, joka muutti Neuvostoliiton talouden viisivuotissuunnitelmiin perustuvaksi. Siten koko yhteiskunta valjastettiin suurimmaksi osaksi pakkotyöllä uudistamaan Neuvostoliiton jälkeenjäänyttä teollista tuotantoa ja liikenneyhteyksiä.

Ensimmäiset hankkeet teollisuuden ja liikenneyhteyksien uudistamiseksi olivat muiden muassa Vienanmeren kanava, Moskovan metro, Volgan patohanke ja Baikalin-Amurin välinen rautatieyhteys.lähde? Samalla kun investoitiin raskaan teollisuuden rakentamiseen, pieniin yksityisviljelmiin perustunut maatalous pakkokollektivoitiin muuttaen uuteen malliin, jossa merkittäviä yksiköitä olivat suuret kolhoosit.[79] Tämä herätti maanviljelijöissä vastarintaa, ja monien karja pakkoteurastettiin sillä seurauksella, että aiheutettiin laaja nälänhätä. Siitä syytettiin kulakkeja eli ns. ”varakkaita talonpoikia”, joten kaikki maata omistaneet talonpojat ammuttiin, ja näiden hengissä säilyneet perheet lähetettiin vankileireille. Vapaaksi jääneet joutuivat kerjäämään toimeentulonsa eteen ja saattoivat kuolla nälkään. On arveltu, että ”kulakkeja” on ollut 5,5 miljoonaa, joista hengissä olisi säilynyt noin 200 000.[79]

Toinen maailmansota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Stalin valmistautui koko 1930-luvun mahdolliseen suursotaan.[80] Stalin komensi silloisen Berliinin-suurlähettiläänsä, juutalaissyntyisen Jakov Suritsin, kotiin vuonna 1938.[81] Alkuvuodesta 1939 alkaen Stalin neuvotteli yhtä aikaa Yhdistyneen kuningaskunnan, Ranskan ja Saksan kanssa liittoutumisesta.[82] Neuvostoliitto ja natsi-Saksa solmivat Moskovassa vuonna 1939 ns. Molotov–Ribbentrop-sopimuksen, jonka salaisessa lisäpöytäkirjassa oli sovittu muun muassa Puolan jaosta ja Suomen sekä Baltian maiden kohtalosta.[83] Kun Saksa hyökkäsi Puolaan syksyllä 1939, puna-armeija sopimuksen mukaisesti valloitti maan itäisen puoliskon. Pian sen jälkeen Stalin painosti Baltian maat turvallisuussopimuksiin. Myöhemmin kesällä 1940 liitti Baltian maat Neuvostoliittoon. Samoin Neuvostoliitto vaati Romanialta Bessarabian ja Pohjois-Bukovinan ja sai Moskovan rauhansopimuksessa Suomelta maan itäosia.lähde?

Toukokuussa 1941 Stalin nimitti itsensä pääministeriksi.[84] Se oli hänen ensimmäinen valtiollinen virkansa sitten vuoden 1923.[85] Hän tiesi Hitlerin suunnitelmista hyökätä Neuvostoliittoa vastaan, on jopa väitetty että neuvostovakoojat olisivat hankkineet Operaatio Barbarossan suunnitelmat etukäteen.[86] Heti hyökkäyksen alettua Stalin vetäytyi datšalleen ja oli Hruštšovin ja Mikojanin muistelmien mukaan aloitekyvytön.[87] Mikäli näin oli, Stalin sai pian toimintakykynsä takaisin.[85]

Myöhemmin Stalin tehosti Neuvostoliiton puolustusta perustamalla stavkan.[88] Puna-armeija menetti sodan ensimmäisinä viikkoina miljoonia sotilaita kaatuneina ja sotavankeina.[89] Yksinomaan Kiovassa Wehrmacht sai noin 660 000 sotavankia.[90][91][92] Syksyllä 1941, kun saksalaiset olivat jo aivan Moskovan edustalla, Stalin määräsi Leninin ruumiin siirrettäväksi Tjumeniin.[93] Saksalaiset joukot joutuivat pysähtymään Moskovan edustalle poikkeuksellisen aikaisin alkaneen talven takia.[94] Samaan aikaan Stalin erotti komentajat Kliment Vorošilovin ja Semjon Budjonnyin ja nimitti heidän tilalleen Georgi Žukovin, Aleksandr Vasilevskin ja Konstantin Rokossovskin.[92] Moskovaa tyhjennettiin ja kaikki tärkeimmät virastot evakuoitiin Kuibyševiin.[95]

Sodan ensi päivistä lähtien Neuvostoliitto pyrki pelastamaan tärkeimmän teollisuutensa ja siirtämään sen mahdollisimman kauas sotatoimialueelta. Stalin valvoi henkilökohtaisesti[92] sotataloudelle välttämättömimmän teollisuuden evakuoinnin pois saksalaisten uhkaamilta alueilta.[96] Vuosina 1941–1942 evakuoitiin yhteensä 1 673 teollisuuslaitosta. Tehtaiden mukana pyrittiin evakuoimaan myös työläiset, yhteensä jopa 25 miljoonaa ihmistä, mikä vastasi runsasta neljäsosaa miehitettyjen alueiden väestöstä. Suurin osa siirretyistä oli sota- ja elintarviketuotannon kannalta elintärkeiden teollisuudenalojen palveluksessa työskennelleitä ja heidän perheenjäseniään. Sodan jälkeen he muodostivat pohjan Volgan-Uralin alueen ja Länsi-Siperian teollisuuskeskusten väestölle.[97]

Sodan käännekohdaksi muodostui Stalingradin taistelu[98], jonka aikana Saksa liittolaisineen menetti kokonaisuudessaan kolme armeijaa. Akselivaltojen kokonaistappiot olivat noin 75 divisioonaa, joista 50 saksalaisia. Neuvostoliiton henkilötappiot olivat vielä suuremmat.[99] Vuodesta 1943 lähtien Saksan joukot perääntyivät Neuvostoliitosta ja kärsivät tappioita myös muilla rintamilla. Lopulta taisteltiin Saksan alueesta itsestään – Yhdistyneen kuningaskunnan ja Yhdysvaltain joukot tulivat etelästä ja lännestä, puna-armeija idästä. Neuvostoliitto voitti kilpajuoksun Berliiniin, jossa Hitler oli tehnyt itsemurhan huhtikuussa 1945. Puna-armeijan joukot ottivat Berliinin haltuunsa ja toinen maailmansota Euroopassa oli päättynyt. Tämän jälkeen Neuvostoliitto osallistui sotatoimiin vielä Kaukoidässä, lyöden Japanin maavoimat Mantšuriassa ja vallaten Sahalinin sekä Kuriilit.[100]

Sota-aikana Moskovassa vierailivat ensin Winston Churchill vuonna 1942[101] ja joulukuussa 1944 Charles de Gaulle.[101] Winston Churchill luovutti Teheranin konferenssissa Stalinille Englannin kuninkaan Yrjö VI:n lahjoittaman miekan Stalingradin kaupungille siellä saavutetun voiton kunniaksi.[102]

Toisessa maailmansodassa saatu voitto teki Stalinista monien neuvostokansalaisten silmissä sankarin, sillä valloittaja-armeijoiden Neuvostoliitossa harjoittama terrori oli ollut vielä stalinismiakin julmempaa.[103] Venäjän tiedeakatemian vuonna 1994 julkistamien lukujen mukaan toisessa maailmansodassa kaatui noin 8,6 miljoonaa neuvostosotilasta, ja siviilejä kuoli noin 18 miljoonaa.[89] Saksan Wehrmachtin ottamasta noin 4,7 miljoonasta sotavangista palasi sodan jälkeen Neuvostoliittoon 1,8 miljoonaa.[104]

Supervallan johdossa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kommunistimaiden johtajat Stalinin 70-vuotissyntymäpäivillä: vasemmalta oikealle Mao Zedong, Nikolai Bulganin, Iosif Stalin, Walter Ulbricht ja Jumžagijn Tsedenbal.

Toisen maailmansodan seurauksena Stalinin vaikutuspiiriin joutui koko itäinen Eurooppa sekä myös Pohjois-Korea. Vallattujen alueiden yhteiskuntajärjestelmät muutettiin kommunistisiksi ja niiden poliittiset ja taloudelliset järjestelmät sidottiin Neuvostoliittoon.[100] Itä-Euroopan satelliittivaltiot olivat muodollisesti itsenäisiä, mutta käytännössä ne joutuivat mukautumaan Stalinin tahtoon. Hänen alamaistensa lukumäärä nousi siten noin sadalla miljoonalla hengellä.[105] Neuvostoliitossa, missä sota-aika oli herättänyt toivon vapautuneemmasta ilmapiiristä, Stalin kiristi jälleen otettaan. Andrei Ždanov aloitti älymystön parissa puhdistuksen, jolla pyrittiin kitkemään ulkomaiset vaikutteet ja korostamaan venäläisten saavutuksia taiteiden ja tieteiden saralla.[105]

Neuvostoliiton ja länsimaiden välinen liitto hajosi pian toisen maailmansodan päätyttyä ja Stalin alkoi suhtautua Yhdysvaltoihin ja Yhdistyneeseen kuningaskuntaan vihollisina.[105] Tämä johti kylmään sotaan, jossa Neuvostoliitto ja Yhdysvallat sekä sosialismi ja kapitalismi kilpailivat maailmanlaajuisesta vaikutusvallasta.lähde? Neuvostoliitosta tuli maailman toiseksi mahtavin valtio[100] ja toinen kaksinapaisen maailmanjärjestyksen supervalloista.[106] Kiihkein vastakkainasettelu alkoi 1948, kun Neuvostoliitto saartoi lännen hallitseman Länsi-Berliinin.[106] Samana vuonna Titon hallitsema Jugoslavia irtautui Neuvostoliiton vaikutuspiiristä. Tämä päätti aikakauden, jona Stalin johti maailmanlaajuista kommunismia yksinvaltiaana. Estääkseen vastaavan kehityksen muualla Itä-Euroopassa Stalin toimeenpani miehittämissään maissa puhdistuksen. Epäluotettaviksi arvioidut poliitikot tuomittiin näytösoikeudenkäynneissä; usein rangaistuksena oli kuolema.[105]

Kommunistit ottivat Manner-Kiinan valtaansa loppuvuodesta 1949. Stalin suhtautui Kiinan kommunistijohtaja Mao Zedongiin yliolkaisesti ja piti tätä epäluotettavana alamaisena, joka oli enemmän kiinalainen nationalisti kuin aito kommunisti. Mao suhtautui Neuvostoliiton vaikutusvaltaan yhtä epäluuloisesti. Stalin oli perinteisesti tukenut Kiinan nationalistis-sosialistista Kuomintang-puoluetta, ja kun kommunistit valloittivat pääkaupunki Nankingin huhtikuussa 1949, Neuvostoliiton suurlähettiläs oli ainoa ulkomainen diplomaatti, joka seurasi pakenevaa Kuomintangia Kantoniin.[107] Vuodenvaihteessa 1949–1950 vietettiin Stalinin 70-vuotispäiviä, joihin osallistui suuri määrä kommunistimaiden johtajia. Mao oli juhlissa kunniapaikalla isännän vieressä, mutta kulissien takana Stalin osoitti vieraalleen tämän paikan kieltäytymällä neuvotteluista. Hän ryhtyi vakaviin neuvotteluihin vasta, kun ulkomailla alettiin huhuta Maon joutuneen kotiarestiin. Stalin lupasi Kiinalle talousapua, mutta vaati vastineeksi Kiinan suvereniteettia loukanneita myönnytyksiä, kuten Mantšuriaan perustetun puskurivyöhykkeen, jonka oli tarkoitus estää Neuvostoliittoon kohdistuneet yllätyshyökkäykset.[108] Stalin alkoi kunnioittaa Maoa vasta kiinalaisten Korean sodassa tekemien uhrausten myötä.[107]

Alkuvuodesta 1949 Korean demokraattisen kansantasavallan (”Pohjois-Korea”) diktaattori Kim Il-sung alkoi tivata Stalinilta suostumusta Yhdysvaltain tukeman Korean tasavallan (”Etelä-Korea”) valloittamiseen. Stalin kielsi Kimiä hyökkäämästä vedoten Pohjois-Korean asevoimien heikkouteen sekä Yhdysvaltain intervention vaaraan. Seuraavan puolentoista vuoden aikana Kim rakensi itselleen Neuvostoliiton ja Kiinan tuella valtavan armeijan, ja maalis–huhtikuussa 1950 käydyissä neuvotteluissa Stalin suostui vihdoin. Hyökkäys alkoi kesäkuussa korealaisin voimin, myöhemmin niiden tueksi tuli suuri määrä kiinalaisia sotilaita. Strategiset päätökset tehtiin Neuvostoliitossa ja Kiinassa, mutta kärsijäksi joutuivat lähinnä korealaiset. Neuvostoliiton tappiot olivat yli 200 hävittäjälentäjää. Sota ei kuitenkaan johtanut toivottuun lopputulokseen, vaan päättyi veriseen pattitilanteeseen. Vuonna 1951 Yhdysvallat ja Neuvostoliitto kävivät salaisia rauhantunnusteluja, mutta ne päättyivät Neuvostoliiton ilmoitettua, ettei se suostuisi neuvotteluratkaisuun. Aselepo solmittiin vasta Stalinin kuoltua, kun politbyroo päätti maaliskuussa 1953, että Korean sodan oli loputtava.[109]

Vanhoilla päivillään Stalin muuttui yhä epäluuloisemmaksi. Tammikuussa 1953 hän antoi pidättää joukon lääkäreitä, joista suurin osa oli juutalaisia, ja syytti heitä Ždanovin ja muiden neuvostojohtajien murhaamisesta. Lääkärien salaliiton oli todennäköisesti tarkoitus toimia alkusoittona uudelle puhdistukselle, joka mittakaavaltaan olisi muistuttanut 1930-luvun lopun suurta terroria. Stalin ehti kuitenkin kuolla, ennen kuin suunnitelmaa pantiin täytäntöön.[105]


Kuolema[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Stalinin hautajaiset.

Stalin kärsi aivojen verisuonten kalkkeutumisesta, jonka on tulkittu vaikuttaneen myös hänen vainoharhaiseen käyttäytymiseensä. Aleksandr Mjasnikov, yksi hänen lääkäreistään, kirjoitti asiasta yksityiseen päiväkirjaansa toteamalla, että maata johti sairas mies.[110] 1. maaliskuuta 1953 Stalin sai datšallaan äkillisen sairauskohtauksen[111], jonka seurauksena hän halvaantui eikä kyennyt pyytämään huonetta vartioivia henkivartijoita paikalle.[111] Hän ehti olla huoneessa useiden tuntien ajan tajuttomana, ennen kuin vartijat uskalsivat astua huoneeseen.[111] He löysivät lattialla makaavan tajuttoman Stalinin.[111] Henkivartijat hälyttivät paikalle Stalinin läheisen työtoveri Malenkovin, joka saapui paikalle Berijan kanssa. He eivät kuitenkaan menneet tapaamaan ”nukkuvaa” Stalinia, vaan lähtivät pois hakematta lääkärinapua. Vasta myöhemmin Nikita Hruštšov hankki paikalle lääkäreitä.[112] Lääkärien yrityksistä huolimatta Stalinia ei onnistuttu elvyttämään.[111] Hän pysyi elossa, mutta tajuttomana vielä neljän vuorokauden ajan, kunnes lopulta 5. maaliskuuta hän kuoli.[113][111]

Ennen kuolemaansa Stalin oli suunnitellut Neuvostoliiton korkeimpaan johtoon asti ulottuvaa puhdistusta. Tämä on herättänyt epäilyjä siitä,[105] että Stalin olisi murhattu myrkyttämällä. Salaisen poliisin johtajan Berijan tiedetään kerskuneen Molotoville: ”Minä raivasin hänet tieltä”.[114] Myös Jugoslavian presidentti Josip Broz Tito uhkaili häntä. Stalinin toimistosta löydettiin Titon lähettämä kirje, jossa uhatiin Stalinia kuolemalla, ellei tämä lopeta salamurhaajien lähettämistä Titon perään. Tito myös ilmoitti, että yksi yritys tulisi riittämään.[115]

Stalinin ruumis asetettiin julkisesti näytteille Moskovassa neljäksi vuorokaudeksi, kuten oli korkeiden puolueen johtajistoon kuuluvien kohdalla tapana[113][111], kunnes 9. maaliskuuta Stalin haudattiin Leninin mausoleumiin Leninin vierelle.[113][111] Vuonna 1961 hänen ruumiinsa siirrettiin mausoleumista läheisen Kremlin muurin vieressä sijaitsevaan hautaan.[111]

Stalinin kuoltua neuvostojohdossa käytiin lyhytaikainen valtataistelu, jonka päätteeksi salaisen poliisin johtaja Lavrenti Berija syrjäytettiin ja teloitettiin vankilassa ilman oikeudenkäyntiä.[111] Neuvostoliiton johtoon nousivat ministerineuvoston puheenjohtajaksi Georgi Malenkov ja kommunistisen puolueen pääsihteeriksi Nikita Hruštšov.lähde? Stalinististen rakenteiden purku kiihtyi vuodesta 1956 alkaen. Stalinin kauden ylilyönnit tuomittiin, väärin perustein tuomittuja rehabilitoitiin, pakkosiirrettyjen vähemmistökansojen sallittiin palata vanhoille kotiseuduilleen ja kulttuurielämä elpyi.[116][117]

Ideologia ja politiikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Stalinismi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Stalinismi

Useimmat bolševikkijohtajat kuuluivat Venäjän keisarikunnan älymystöön. Stalin erottautui heistä pragmaattisella maailmankatsomuksellaan, josta ideologinen vakaumuksellisuus puuttui. Kilpailijat keräsivät kannatusta teoreettisella argumentaatiolla ja henkilökohtaisella karismalla, kun taas Stalinin valta perustui puolue- ja valtionhallinnon byrokratiaan.[49]

Stalinin johtamistapaa ja politiikkaa kutsutaan stalinismiksi. Se on totalitaarinen järjestelmä, jossa oppositio vaiennetaan terrorilla. Leninin opit kanonisoitiin ehdottomiksi opeiksi, joita ei saanut kyseenalaistaa — poikkeuksena ne Leninin lausahdukset, joissa arvosteltiin tai vähäteltiin Stalinia. Stalin itse kuvattiin Leninin perillisenä ja puolueen ideologian erehtymättömänä tulkitsijana.[49]

Stalinismin keskeisin oppi on sosialismi yhdessä maassa. Stalin ei luopunut maailmanvallankumouksen tavoittelusta mutta katsoi, että sosialistinen yhteiskunta olisi mahdollista rakentaa Neuvostoliitossa, joka oli kapitalististen maiden piirittämä. Kansalaiset mobilisoitiin projektion tueksi vetoamalla vallankumoukselliseen innostukseen ja venäläiseen nationalismiin. Sosialismia tavoiteltiin nopealla teollistumisella ja kaupungistumisella, joita edistettiin tiukalla keskusjohtoisuudella. Erityinen painoarvo annettiin raskaalle teollisuudelle, jonka avulla oli määrä taata Neuvostoliiton omavaraisuus. Bolševikkivallankumouksen tasa-arvoisten ihanteiden toteutuminen lykättiin tehokkuuden nimissä epämääräiseen tulevaisuuteen.[49]

Kommunismin tavoittelema valtion kuoleentuminen edellytti Stalinin mukaan valtion vahvistamista. Muuten vaarana oli, että vastavallankumoukselliset ainekset Neuvostoliiton sisällä ja sen ulkopuolella tuhoaisivat sosialismin ennen kuin se ehtisi kunnolla alkaakaan. Vasta vihollisten tuhoamisen jälkeen valtion voisi antaa kuoleentua pois ja tuloksena olisi yhteiskunta vailla luokkaeroja. Näin Stalin kykeni perustelemaan vallan keskittymisen yhdelle henkilölle sekä oppositioon kohdistuneen raa’an väkivallan. Pakkotyöleireistä tuli erottamaton osa neuvostotaloutta.[49]

Terrori[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Stalinin vainot ja Gulag

Stalinin pyrki luomaan utopian, jota rakentavilta neuvostokansalaisilta hän vaati valtavia uhrauksia. Häikäilemättömyys johti miljoonien ihmisten ennenaikaiseen kuolemaan.[118] Järjestelmälle ominainen piirre oli terrorin kohdistuminen omiin kansalaisiin, ei niinkään vihollismaiden väestöön.[119] Jaakko Aatolaisen mukaan Stalin oli paitsi aikansa huomattavin kommunistijohtaja, myös aikansa huomattavin kommunistien vainoaja.[120] Neuvostoliiton harjoittaman salailun vuoksi gulag-tutkimus perustui pitkään lähinnä järjestelmän uhriksi joutuneiden henkilöiden muistelmiin. Niistä merkittävin oli Aleksandr Solženitsynin Vankileirien saaristo (1973).[121] Solženitsyn arvioi, että vuoteen 1953 mennessä vankileirijärjestelmän läpi oli kulkenut 50 miljoonaa ihmistä,[122] ja että Stalinin valtakausi vaati jopa 60 miljoonaa uhria.[123] Kymmenien miljoonien suuruusluokka on yleinen myös länsimaisessa tutkimus- ja populaarissa tietokirjallisuudessa.[124]

Neuvostoarkistojen avautumisen myötä tutkijat ovat esittäneet selvästi aiempaa pienempiä lukuja. Dan Healeyn (2018) mukaan historiantutkijoiden ”alustava konsensus” on, että vuosien 1930 ja 1953 välillä työleireille joutui noin 18 miljoonaa henkilöä, joista 1,5–1,7 miljoonaa kuoli ennen vapautumistaan.[125] Luvuista ei kuitenkaan vallitse täyttä yksimielisyyttä, sillä neuvostokirjanpito oli varsin epäluotettavaa. Monet vangit vapautettiin sairaina ja nälkiintyneinä, ja tuntematon määrä ihmisiä kuoli pian leiriltä päästyään.[126] Timothy D. Snyderin (2012) mukaan Stalinin pahimmat rikokset eivät tapahtuneet Siperiassa, kuten pitkään luultiin, vaan Neuvostoliiton länsiosissa.[127] Snyderin mukaan Stalin tapatti Itä-Euroopassa noin 4 miljoonaa ihmistä ja muualla Neuvostoliitossa vielä noin 2 miljoonaa lisää. Jos mukaan lasketaan nälänhätien, etnisten puhdistusten ja vankileirien ”ennustettavissa olleet” uhrit, luku nousee noin 9 miljoonaan. Luku ei sisällä toisen maailmansodan siviiliuhreja, sillä Snyderin mukaan heidän kuolemansa oli sekä Stalinin että Hitlerin vastuulla.[128] Snyderin teos sai myönteisen vastaanoton, mutta osa tutkijoista on arvostellut hänen lukujaan siitä, että mukaan on laskettu vain tarkoituksella surmatut.[129]

Henkilökultti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Stalinin syntymäpäivän juhlintaa Kiinassa vuonna 1949.

Vuonna 1941 Saksan hyökkäyksen alla Stalin aloitti voimakkaan kansallistunteen nostattamisen. Hänen valtansa aikoina monet eri tsaarien aikaiset ruhtinaat esiteltiin ”vapauttajina” tai venäläisyyden puolustajina, myös jopa Pietari Suuri esiteltiin myönteisessä valossa, kuten myös Aleksandr Suvorov tai Mihail Kutuzov [130] Virallinen neuvostopropaganda kuvasi Stalinia muun muassa Kaikkien Työtätekevien Ystäväksi ja Opettajaksi, Historian Suurimmaksi Neroksi, Kansojen Isäksi ja Ihmiskunnan Loistavaksi Auringoksi.[131] Henkilönpalvonta luotiin pitkälti hänen mieltymyksiensä mukaisesti. Jokaiseen kaupunkiin perustettiin kulttuuripuistoja, joissa oli tauluja esittämässä Stalinia. Samaan aikaan kun Neuvostoliitossa kärsittiin nälästä, propagandajulisteissa ja lehdistössä ylläpidettiin illuusiota yltäkylläisyydestä.

Suomessa tunnetuin Stalinin nimitys on yleensä ironisessa sävyssä käytetty Isä Aurinkoinen. Neuvostopropagandassa tätä nimitystä ei tiettävästi koskaan käytetty ja sen alkuperä on tuntematon, mahdollisesti suomalaisten omaa keksintöä.[132][133]

Helmikuussa 1956 Nikita Hruštšov piti salaisen puheen, jossa hän tuomitsi Stalin-kultin. Hruštšovin mukaan juuri henkilökultin rakentaminen oli Stalinin suurin virhe, sillä se mahdollisti terrorin ja muut poikkeamat oikeaoppisesta sosialistisesta kehityksestä. Salaiseen puheeseen asti useimmat kommunistit olivat kunnioittaneet ja ihailleet Stalinia. Puheen myötä sekä Stalinin että Neuvostoliiton julkisuuskuvat kärsivät huomattavasti, ja kansainvälinen kommunistinen liike jakautui.[49][116][117]

Perintö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toisen maailmansodan myötä neuvostojoukot miehittivät Budapestin ja kaupunkiin pystytettiin valtava Stalinin patsas. Unkarin kansannousun 1956 aikana patsas kaadettiin ja jäljelle jäivät Stalinin saappaat.

Stalinin luoma järjestelmä pysyi pääpiirteissään muuttumattomana Neuvostoliiton hajoamiseen asti. Pitkäikäisyys oli epäsuorasti Stalinin harjoittaman terrorin ansiota, sillä se säilyi ihmisten mielissä vielä kauan hänen kuoltuaan. Stalinin julmuuteen verrattuna hänen seuraajiensa toimet vaikuttivat lempeiltä, mikä teki niistä siedettävämpiä. Poliittinen valta ei kuitenkaan enää koskaan keskittynyt samassa mittakaavassa, vaan valtion asioista päätti NKP:n harvainvalta. Kommunistipuolueen johdosta nousi kyllä hallitsevia hahmoja, mutta he joutuivat huomioimaan muun johdon ja erilaisten neuvostoinstituutioiden tahdon. Stalin sen sijaan oli Ronald Hingleyn mukaan vastuussa vain itselleen. Hingley arvioi Stalinilla olleen enemmän henkilökohtaista valtaa kuin yhdelläkään toisella ihmisellä milloinkaan, eikä kukaan ole Hingleyn mukaan vaikuttanut yhtä monen ihmisen kohtaloihin.[103] Time-lehden 2013 tekemässä listauksessa Stalin oli maailmanhistorian 18. vaikutusvaltaisin henkilö.[134]

Stalinin merkittävin saavutus oli Neuvostoliiton nostaminen takapajuisesta maatalousyhteiskunnasta yhdeksi maailman voimakkaimmista valtioista. Vuonna 1913 Venäjä oli ollut maailman viidenneksi suurin teollisuusmahti. Ensimmäinen maailmansota, sisällissota, nälänhädät ja kulkutaudit runtelivat Venäjää voimakkaammin kuin muuta maailmaa, ja Stalinin noustessa valtaan 1928 oli Neuvostoliiton teollistumiskehitys selvästi länsimaita jäljessä. Vuoteen 1937 mennessä Neuvostoliiton teollisuuden kokonaistuotanto oli kuitenkin kasvanut niin, että se jäi toiseksi ainoastaan Yhdysvalloille. Toisen maailmansodan myötä Neuvostoliittoon muodostui valtava sotateollinen kompleksi, joka teki Neuvostoliitosta maailmanluokan sotilasmahdin[103] ja Yhdysvaltain jälkeen maailman vaikutusvaltaisimman valtion.[100] Stalinin kauden lopulla Neuvostoliitosta tuli maailman toinen ydinasevalta.[103]

Neuvostoyhteiskunta koki Stalinin kaudella voimakkaan kaupungistumisen. Vuonna 1937 neuvostokansalaisista 56 prosenttia työskenteli maa- ja metsätalouden parissa, mutta vuonna 1958 luku oli enää 42 prosenttia. Stalinin luomus oli myös Neuvostoliiton keskusjohtoinen maatalous, joka pysyi kollektivisoituna vielä vuosikymmenet hänen kuolemansa jälkeen. Poliittisesti epäluotettavana pidetty viljelijäväestö saatiin siten neuvostojohdon alaisuuteen, mutta taloudellisesta näkökulmasta kollektiivitilat olivat epäonnistunut kokeilu. Teollisuustuotannon kasvukaan ei näkynyt tavallisten neuvostokansalaisten elintasossa, sillä huomattava osa julkisista varoista suunnattiin ase- ja poliisivoimien käyttöön tai uusiin teollisuusinvestointeihin. Neuvostoliitto teollistui Stalinin kaudella, mutta Hingleyn mukaan vahvaan talouskasvuun olisi luultavasti päästy myös lempeämmin keinoin — epävarmaa on lähinnä se, olisiko teollistuminen ollut yhtä nopeaa.[103] Osmo Jussilan mukaan ensimmäistä viisivuotissuunnitelmaa varten mobilisoidut voimavarat pitkälti haaskattiin, vaikka maahan saatiinkin suurin ponnistuksin luotua muutama merkittävä teollisuuskeskus. Kokonaistuotanto kasvoi, mutta työn tuottavuus ja reaalipalkat romahtivat.[135]

Stalin nauttii nyky-Venäjällä suurta kunnioitusta. Vuonna 2008 hän sijoittui kolmanneksi televisiokanava Rossijan Imja Rossija -äänestyksessä, jossa valittiin merkittävin Venäjän historiaan vaikuttanut henkilö. (Ensimmäiseksi sijoittui Aleksanteri Nevski ja toiseksi Pjotr Stolypini.) Äänestyksessä väitetään annetun 50 miljoonaa ääntä.lähde? Riippumaton Levada-keskus on tehnyt vuosittaista mielipidetiedustelua Stalinista Venäjällä samoin kysymyksin vuodesta 2003 alkaen. Vuoden 2019 mielipidetiedustelussa 70 prosenttia vastanneista arvioi Stalinin roolin täysin tai enimmäkseen myönteiseksi, mikä oli mittaushistorian siihen mennessä korkein tulos.[136][137] Venäjällä tehdyissä historian merkittävimmän henkilön kyselyissä Stalin on aina ollut Vladimir Putinia edellä. Vuonna 2017 he olivat ykkönen ja kakkonen. Sosiologi Lev Gudkovin mukaan Stalin onkin keino protestoida, kun järjestelmä ei muuta protestia salli, ja oikeasti Neuvostoliittoa kaipaa vain noin 8–10 % väestöstä. Tyttärensä menetyksestä järjestelmälle katkeroitunut äiti kaipaa Stalinia takaisin siksi, että Stalin ammutti maan johtajia, tosin ”liian vähän”.[138]

Professori Kimmo Rentolan mukaan Stalin oli ehkä Suomen historian merkittävin päätöksentekijä. Vuonna 1917 Stalin oli Suomessa sosiaalidemokraattien puoluekokouksessa yllyttämässä puoluetta kapinaan (Suomen sisällissota). Hän myös aloitti ja päätti talvisodan ja ratkaisi jatkosodan rauhan. Myöhemmin hän vähitellen luopui tavoitteestaan alistaa Suomi kommunistien valtaan.[139]

Yksityiselämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Perhe[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1905 Stalin meni naimisiin Jekaterina Svanidzen kanssa. Heidän liitostaan syntyi vuonna 1907 poika, joka sai nimekseen Jakov Džugašvili. Jekaterina kuitenkin kuoli myöhemmin samana vuonna. Jakov osallistui toiseen maailmansotaan tykistön yliluutnanttina, mutta jäi sotavangiksi lähes heti, kun hänen yksikkönsä oli saapunut rintamalle. Jakov joutui sotavankileirille ja hänen ollessaan sotavankeudessa vuonna 1943 eräs leirin vartijoista ampui Jakovin, kun tämä oli liikkunut leirin aitauksen lähettyvillä, niin sanotulla kielletyllä vyöhykkeellä.[140] Stalin meni naimisiin toisen kerran silloisen sihteerinsä Nadežda Allilujevan kanssa Tsaritsynissa vuonna 1918.[141] Nadežda oli tuolloin 18-vuotias ja Stalin 41-vuotias. Heidän liittonsa oli riitainen alusta lähtien. Nadežda teki vuonna 1932 itsemurhan ampumalla itsensä.[142]

Avioliitosta heille syntyi kaksi lasta, ensin poika Vasili 1919 ja myöhemmin tytär Svetlana 1926.[143] Vasili osallistui toiseen maailmansotaan Neuvostoliiton ilmavoimissa, mutta Stalinin kuoleman jälkeen hänet pidätettiin 1953. Vasili vapautettiin vankilasta 1960, ja hän kuoli kotiarestissa vuonna 1962. Stalinin tytär Svetlana Allilujeva aiheutti 1960-luvulla huomattavan mediatapahtuman loikkaamalla Neuvostoliitosta länteen. Jotkin lähteet väittävät, että Stalinilla olisi ollut neljäs lapsi, poika nimeltä Konstantin Kuzakov, erään Siperiassa vietetyn karkotusaikaisen naisen kanssa.[144] Hänellä tiedetään olleen suhde taloudenhoitajaansa vaimonsa kuoleman jälkeen.[145] Salanimiä hänellä tiedetään Ivanovitšin lisäksi olleen ainakin Zahar Gregorian Melikjants.[146]

Stalin oli jonkin aikaa alokkaana tsaarin armeijassa talvella 1916–1917, mutta hänet vapautettiin pian vasemman käden vamman takia.[147]

Stalinin kerrotaan olleen myös huumorintajuinen, ja hän saattoi vitsailla illanviettojen yhteydessä. Otto Wille Kuusinen kertoo Stalinin ehdottaneen erään tällaisen illan aikana, että olisi menty hänen yksityiselle ampumaradalleen ampumaan pistoolilla. Kuusinen oli kauhistellut ja yrittänyt estellä, mutta Stalin vain naureskeli ”nyt mennään ampumaan ja sillä selvä”.[148]

Stalinin pitkäaikaisena sihteerinä toimi Aleksandr Poskrjobyšev. Samalla hän oli puolue- ja valtiokoneistoa valvovan niin sanotun erikoisosaston päällikkö. Hän oli avainasemassa, kun seulottiin, mitkä asiat viedään Stalinin päätettäväksi.[149]

Väitteet muista vaimoista[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Neuvostoliiton rautatieministerin Lazar Kaganovitšin sisaren Rosan väitetään joissakin lähteissä olleen Stalinin kolmas vaimo Nadežda Allilujevan kuoleman jälkeen. Tieto on esiintynyt myös joissakin Stalinin elämäkerroissa. Svetlana Allilujeva, jonka samoin on väitetty avioituneen Kaganovitšin Mihail-nimisen pojan kanssa, sanoi tiedon olevan paikkansapitämätön.[150][151][152]

Stalinin on väitetty olleen naimisissa 1910-luvulla Ana Rubinstein -nimisen edellisestä miehestään erkautuneen ukrainalais-juutalaisen naisen kanssa. Stalin olisi myös huolehtinut Rubinsteinin Regina-nimisestä tyttärestä aina 1950-luvulle asti.[153][154]

Stalinilla oli 14-vuotias rakastaja, Lidia Platonovna Pereprygina, joka tuli raskaaksi 15-vuotiaana. Ensimmäinen lapsi menehtyi, toinen nimettiin Alexanderiksi.[155] Huhun mukaan Stalin oli saanut poliisilta rangaistuksen suhteesta 13-vuotiaaseen Lidia Perepryginaan.[156]

Stalinin teoksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Leninismin kysymyksiä. Karjalais-suomalaisen SNT:n valtion kustannusliike. Petroskoi, 1940
  • Neuvostoliiton suuresta isänmaallisesta sodasta. Karjalais-suomalaisen SNT:n valtion kustannusliike. Petroskoi, 1945
  • Teokset 1–13. Karjalais-suomalaisen SNT:n valtion kustannusliike. Petroskoi.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Huomautukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ven. Ио́сиф Виссарио́нович Джугашви́ли, Iosif Vissarionovitš Džugašvili, georg. იოსებ ბესარიონის ძე ჯუღაშვილი, Ioseb Besarionis dze Džughašvili.
  2. ven. Ио́сиф Ста́лин, Iosif Stalin, georg. იოსებ სტალინი, Ioseb Stalini. Standardin SFS 4900 mukainen translitteraatio Stalinin etunimen venäläisestä kirjoitusasusta on Iosif, jota käytetään lähinnä tieteellisissä julkaisuissa. Yleiskieleen on vakiintunut sovinnaismuoto Josif.lähde?

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Aatolainen, Jaakko: Hitler, Stalin ja Stalingrad: Tahtojen taistelu. Hämeenlinna: Karisto, 2012. ISBN 978-951-23-5617-1.
  • Accoce, Pierre – Quet, Pierre: ... Ja Moskova tiesi jo kaiken: Vakoilusotaa Sveitsissä. Porvoo: WSOY, 1967.
  • Alexopoulos, Golfo: Illness and Inhumanity in Stalin’s Gulag. New Haven and London: Yale University Press, 2017. ISBN 978-0-300-17941-5. (englanniksi)
  • Beevor, Antony: Stalingrad. Helsinki: WSOY, 2000. ISBN 951-0-27889-0.
  • Beevor, Antony: Berliini 1945. Helsinki: WSOY, 2002. ISBN 951-0-27036-9.
  • Burton, Christopher: Illness and Inhumanity in Stalin’s Gulag. By Golfo Alexopoulos. Yale-Hoover Series on Authoritarian Regimes.. (Kirja-arvostelu) Journal of Modern History, March 2019, 91. vsk, nro 1. The University of Chicago Press. Artikkelin verkkoversio Viitattu 5.9.2021. (englanniksi)
  • Deutscher, Isaac: Stalin: Poliittinen elämäkerta. Suomentanut Arto Häilä. WSOY, 1979. ISBN 951-0-08874-9.
  • Dewdney, John C.; Pipes, Richard E.; Conquest, Robert & McCauley, Martin: Soviet Union Encyclopædia Britannica. 10.11.2020. Encyclopædia Britannica, Inc.. Viitattu 27.2.2022. (englanniksi)
  • Gehlen, Reinhard: Vuosisadan vakooja. Jyväskylä: Gummerus, 1971. ISBN 951-638-015-8.
  • Glantz, David M.: The Soviet-German War 1941-1945: Myths and realities: A survey essay. Pickens County (S.C.): Strom Thurmond Institute, 2001. Clemson Libraries (viitattu 5.9.2021). (englanniksi)
  • Healey, Dan: Golfo Alexopoulos. Illness and Inhumanity in Stalin’s Gulag.. The American Historical Review, 30.5.2018, s. 1049. Oxford University Press. Oxford Academic Viitattu 5.9.2021. (englanniksi)
  • Hingley, Ronald Francis: Joseph Stalin (Julkaistu 20.7.1998 ja uudistettu 7.7.2000. Päivitetty 17.3.2021.) Encyclopædia Britannica. 1998/2021. Encyclopædia Britannica, Inc.. Viitattu 5.9.2021. (englanniksi)
  • Jussila, Osmo: Neuvostoliiton tragedia: Utopiasta vankileirien saaristoksi. Helsinki: Otava, 2012. ISBN 978-951-1-26521-4.
  • Karlgren, Anton: Punainen diktaattori: Stalin ja bolševismin kehitys leninismistä stalinismiin. Suomentanut J. W. Tuura. Helsinki: Gummerus, 1942.
  • Lewin, Moshe: Neuvostoliiton vuosisata. Helsinki: Like, Suomen rauhanpuolustajat, 2008. ISBN 978-952-01-0252-4.
  • Maclean, Fitzroy: Idän tuntumassa. Suomentanut Olli Nuorto. Porvoo, Helsinki: WSOY, 1957.
  • Montefiore, Simon Sebag: Nuori Stalin. (Young Stalin, 2008.) Suomentanut Seppo Hyrkäs. Helsinki: WSOY, 2008. ISBN 978-951-0-33797-4.
  • Mäkelä, Jukka L.: Salaista palapeliä: Tiedustelupalvelua ja tapahtumia talvisodan ja jatkosodan vaiheilta. Helsinki: WSOY, 1988. ISBN 951-0-21274-1.
  • Paltemaa, Lauri & Vuori, Juha A.: Kiinan kansantasavallan historia. Helsinki: Gaudeamus, 2012. ISBN 978-952-495-258-3.
  • Pursiainen, Christer: Trotski. Porvoo: Gummerus Kustannus Oy, 2011. ISBN 978-951-20-8504-0.
  • Radzinski, Edvard: Stalin. Helsinki: WSOY, 1996. ISBN 951-0-15044-4.
  • Rummel, R. J.: Death by Government. Seventh paperback printing 2009. New Brunswick (U.S.A.) and London (U.K.): Transaction Publishers, 1994. ISBN 978-1-56000-927-6. Archive.org (viitattu 5.9.2021). (englanniksi)
  • Schram, Stuart Reynolds: Mao Zedong Encyclopædia Britannica. 5.9.2020. Encyclopædia Britannica, Inc.. Viitattu 27.11.2020. (englanniksi)
  • Snyder, Timothy: Bloodlands: Europe Between Hitler and Stalin. New York: Basic Books, 2012. ISBN 9780465032976. Google-kirjat (viitattu 5.9.2021). (englanniksi)
  • Solženitsyn, Aleksandr: Vankileirien saaristo (Arhipelag GULAG) 1918–1956: Taiteellisen tutkimuksen kokeilu. (Arhipelag GULAG, 1973.) 1–2: Vankeusteollisuus, Ikuinen liike. Suomentanut Esa Adrian. Tukholma: Wahlström & Widstrand, 1974. ISBN 91-46-12142-0.
  • Solženitsyn, Aleksandr: Vankileirien saaristo (Arhipelag GULAG) 1918–1956: Taiteellisen tutkimuksen kokeilu. (Arhipelag GULAG, 1973.) 3–4: Tappotyöleirit, Sielu ja piikkilanka. Suomentanut Esa Adrian. Tampere: Kustannuspiste Oy, 1976. ISBN 951-95191-5-7.
  • Solženitsyn, Aleksandr: Vankileirien saaristo (Arhipelag GULAG) 1918–1956: Taiteellisen tutkimuksen kokeilu. 5–7: Pakkotyö, Karkotus, Stalinia ei enää ole. (Arhipelag GULAG, 1973.) Suomentanut Esa Adrian. Tampere: Kustannuspiste Oy, 1978. ISBN 951-95192-7-0.
  • Tigerstedt, Örnulf: Vastavakoilu iskee. Helsinki: Otava, 1943.
  • Tuominen, Arvo: Kremlin kellot, muistelmia vuosilta 1933–1939. Helsinki: Tammi, 1957.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. The victorious Generalissimus The Personality Cult of Stalin in Soviet Posters, 1929–1953. Australian National University. Viitattu 15.2.2021. (englanniksi)
  2. a b Stalin’s Rise to Power, 1924–29 assets.cambridge.org.
  3. Radzinski, s. 19–21.
  4. Radzinski, s. 13. – Montefiore, s. 48. Samassa yhteydessä Montefiore pohtii, miksi juuri 1920-luvulla Stalin haluaa merkitä sen vuoden syntymävuodekseen.
  5. Hlevnjuk, Oleg V.: Stalin. Diktaattorin uusi elämäkerta, s. 29. Seven, 2019.
  6. a b Deutscher (s. 14) väittää, että lapsia olisi syntynyt jopa neljä vuosina 1875–78 mutta vain ”Soso” olisi jäänyt henkiin. Hän mainitsee ”Soson” syntymäajaksi 1879.
  7. Radzinski, s. 21.
  8. Radzinski (s. 22) toteaa, että kaksi ensimmäistä poikaa kuoli ennen aikojaan. – Montefiore, s. 55.
  9. Montefiore (s. 54–55) kertoo, kuinka nelivuotias Soso juoksi hakemaan apua poliisilta, kun Beso kuristi Kekeä. Isän tiedetään myös heittäneen Soson lattialle, lyöneen nyrkillä jne.
  10. Radzinski (s. 27) kirjoittaa, että ensin hakkasi isä ja sitten myöhemmin äiti
  11. Montefiore, s. 43.
  12. Radzinski, s. 30–32.
  13. Montefiore, s. 58. Radzinski, s. 33.
  14. Radzinski, s. 44.
  15. Deutscher: Stalin, s. 35.
  16. Radzinski, s. 42. Kyseessä oli kirjailija Kazbergin luoma hahmo ja kirjan nimi on Isänmurhaaja.
  17. Radzinski, s. 212.
  18. a b c Radzinski, s. 51–52.
  19. Radzinski, s. 54. Deutscher, s. 53.
  20. Radzinski, s. 57. Deutscher, s. 60.
  21. Radzinski, s. 59. Deutscher, s. 77. Arvo Tuominen: Kremlin kellot, s. 190.
  22. Deutscher, s. 80, 87. Radzinski, s. 58. Karlgren, Anton s. 86, 94 ja 107.
  23. Simon Sebag Montefione s. 164
  24. Kalgren (s. 91) selostaa matkan vaiheita. Mukana olivat mm. Lenin ja Rykov.
  25. Radzinski, s. 78, Deutscher, s. 104 ja Karlgren (s. 135) kertovat Koban tuleen valituksi takaoven kautta.
  26. Radzinski, s. 78.
  27. Deutscher, s. 107.
  28. Karlgren (s. 144) mainitsee, että Lenin auttoi Stalinia kirjoittamisessa, koska osa lähteistä oli vieraskielisiä. – Deutscher (s. 108) mainitsee, että Lenin ohjasi Stalinin kirjoittelua ja johtopäätöksiä. Deutscher epäilee myös Buharinin olleen mukana kirjan kirjoittamisessa (s. 111).
  29. Montefiore, s. 261–265, 296–297.
  30. Deutscher, s. 158–165. Suomen itsenäisyys: Kansankomissaarien neuvoston puhe: "– – vaan se on tahtomattaan antanut sen Suomen porvaristolle, joka anasti vallan ja sai itsenäisyyden Venäjän sosialistien käsistä."
  31. Deutscher, s. 158–165.
  32. a b c Radzinski, s. 154.
  33. Karlgren, s. 207.
  34. Deutscher, s. 179.
  35. Stalin kansallissodassa, s. 175
  36. a b Radzinski, s. 164.
  37. Deutscher, s. 181.
  38. Karlgren, s. 212.
  39. Radzinski, s. 171.
  40. Radzinski, s. 174.
  41. Tuomo Polvinen: Venäjän vallankumous ja Suomi 1917–1920 II: toukokuu 1918–joulukuu 1920, s. 225–226. Helsinki WSOY, 1971.
  42. Deutscher (s. 184) kuvaa, kuinka Stalin ”havaitsee” joka puolella ”salaliittoja”.
  43. Karlgren, s. 223: Stalin havaitsi muun muassa esikunnat saastuneiksi ja vastavallankumouksellista salaliittoilua.
  44. Polvinen 1971, s. 233–234.
  45. Radzinski, s. 180.
  46. Radzinski, s. 185–186.
  47. Dewdney ym. 2020, ”Lenin’s disillusionment”.
  48. a b Accoce & Quet 1967, s. 68.
  49. a b c d e f g Stalinism Encyclopædia Britannica. 20.5.2020. Encyclopædia Britannica, Inc.. Viitattu 27.2.2022. (englanniksi)
  50. a b c d e f g h Dewdney ym. 2020, ”The NEP and the defeat of the Left”.
  51. Dewdney ym. 2020, ”The communist regime in crisis: 1920–21”.
  52. Deutscher 1979, s. 223.
  53. Radzinski, s. 252.
  54. a b Dewdney ym. 2020, ”The struggle for succession”.
  55. Deutscher, s. 227, 238. Äänestystulos oli neljäkymmentä puolesta ja kymmenen vastaan.
  56. Solženitsyn, Aleksandr: Vankileirien saaristo (Arhipelag GULAG) 1918–1956: Taiteellisen tutkimuksen kokeilu, s. 279–295. {{{Julkaisija}}}, 1974. Oikeudenkäynnin tapahtumia ja syytettyjen puolustuspuheita. Solženitsynin mukaan kaikki kahdeksan syytettyä teloitettiin.
  57. a b Tuominen, Arvo: Kremlin kellot, s. 171–173. Tuominen selostaa, millaista taktiikkaa käytettiin eri turvallisuusvirastojen puhdistuksissa. Tuhatševskin tapauksessa marsalkat Blücher ja Jegorov olivat itse sotatribunaalissa tuomitsemassa. Vähän myöhemmin heidätkin tuomittiin ja teloitettiin.
  58. a b Radzinski, s. 430. Kuulusteluissa Buharin myönsi Leninin pidätystä suunnitellun. Radzinski väittää myös, että Stalin seurasi oikeudenkäyntejä paikan päällä.
  59. Solženitsyn (s. 62) mainitsee, että Tuhatševskin koko perhe tuhottiin ja lähetettiin leireille; samoin vangittiin myös kaksi hänen veljeään vaimoineen, neljä sisartaan miehineen, kaikkien edellä mainittujen lapset lähetettiin lastenkoteihin eri nimillä. Tuhatševskin vaimo teloitettiin vankileirillä Kazakstanissa.
  60. Radzinski (s. 472–476) selostaa mm. Sveta Tuhatševskajan kohtalon: lastenkotiin. Myös mm. Zinojevin lapset menehtyivät vankileireillä. Radzinski, s. 385: Lev Kamenevin perheestä teloitettiin kaikki: Lev Kamenev, vaimo Olga ja kummatkin pojat, joista vanhempi oli 33- ja nuorempi 17-vuotias
  61. Maclean, Fitzroy: Idän tuntumassa, s. 112: "Eräässä oikeudenkäynnin vaiheessa saimme omin silmin tuta Stalinin olevan kiinnostunut asioiden kulusta – –. Nähdä tuttujen, tuuheaviiksisten kasvojen katselevan." – Solženitsyn (s. 303–304) kuvailee, kuinka Jagodan oikeudenkäynnin aikana oikeusalin ikkunan takana syttyy tulitikku ja sytyttämisen aikana näkyy piipun varjo.
  62. Radzinski, s. 440: syyttäjät allekirjoittivat tyhjiä rangaistuslomakkeita, ja turvallisuusviranomaiset lisäsivät niihin haluamansa nimen.
  63. a b c Moshe, Lewin: Puhdistusten laajuus, s. 141–143. Lähteet mainitsevat, että vuosina 1937–1938 pidätettiin 1 372 392 henkeä ja näistä olisi teloitettu 786 000. Kirjoittaja mainitsee, että 10 minuutin käsittelyssä saattoi tulla 5–20 vuoden leirituomio tai välitön teloitus
  64. Radzinski, s. 449. Esimerkkinä Postyševin tapaus, jossa isä, vaimo ja vanhin poika ammuttiin ja nuorin tuomittiin vankileirille.
  65. Radzinski, s. 560, 661.
  66. a b Radzinski s. 472–476.
  67. a b c d e Tuominen Arvo, s. 245–262.
  68. a b Radzinski (s. 461-464) kertoo suurin piirtein saman kuin Tuominen sillä erotuksella, että Josip Broz Tito osallistui Jugoslavian johdon puhdistuksiin listojen laatijana.
  69. Petri Liukkonen: Otto Wilhelm (Wille) Kuusinen (1881–1964) Books & Writers.
  70. Montefiore mainitsee kirjassaan Nuori Stalin (s. 357), että vuosina 1937–1938 olisi teloitettu ampumalla noin 1,5 miljoonaa ihmistä. – Solženitsynin (s. 323) mukaan lähteet väittävät, että noin 980 000 ihmistä murhattiin, mutta hän epäilee lukua liian alhaiseksi (noin 28 000 henkeä kuukaudessa 1,5 vuoden aikana) ja mainitsee, että erään lähteen mukaan tammikuun 1. päivään 1939 mennessä olisi teloitettu 1,7 miljoonaa.
  71. a b c Solzhenitsyn, Aleksandr: Henkilö- ja paikkaluettelo (laatinut Hans Bjorkegren). ISBN 951-95191-5-7 Katynin kohdalla on maininta vain upseereiden teloituksista.
  72. Solženitsyn, s. 257.
  73. Mäkelä, Jukka L.: Salaista palapeliä: Tiedustelupalvelua ja tapahtumia talvisodan ja jatkosodan vaiheilta, s. 210. Helsinki: WSOY, 1988. ISBN 951-0-15044-4.
  74. Fischer, Benjamin B.: The Katyn Controversy: Stalin's Killing Field CIA. Viitattu 22.1.2010. (englanniksi)
  75. Radzinski s. 567 KGB arkistoissa on luku 21 857. Kaikki teloituksia koskevat asiapaperit on tuhottu 1959
  76. Moshe (s. 146) luettelee joukon tunnettuja tiedemiehiä ja sotilaita jotka kohosivat myöhemmin korkeaan asemaan.
  77. a b c Radzinski s. 258.
  78. Tuominen (s. 125) kertoo, kuinka he aseistettujen sotilaitten kanssa ryöstivät kaiken löytyneen viljan vuonna 1934 "itsenäisiltä" talonpojilta, jotka eivät olleet liittyneet kolhoosiin.
  79. a b c Karlgren, s. 100.
  80. Radzinski (s. 496). Radzinski kertoo, että kun Moskovan metroa alettiin rakentaa, silloiset Neuvostoliiton ilmavoimat pudottivat pommeja tulevan metronlinjauksen päälle, jotta nähtäisiin vaikutus maastoon ja löydettäisiin sopiva syvyys. (tiedot artikkelista Argumenty i facty)lähde tarkemmin?
  81. Radzinski s. 496"
  82. Deutscher, s. 370, 371
  83. Mäkelä 1988, s. 117.
  84. Deutscher, s. 387; Hingley 2021, ”Role in World War II”.
  85. a b Hingley 2021, ”Role in World War II”.
  86. Radzinski (s. 508–509) väittää, että Stalin odotti Hitlerin hyökkäystä toukokuun 15. ja kesäkuun 15. välisenä aikana vuonna 1941. Neuvostoviranomaiset tarkkailivat lammasnahkojen menekkiä: kun ei ollut havaittavaa piikkiä, pääteltiin, ettei Hitler ollut valmis hyökkäämään vielä 1941. Acocen (s. 150) mukaan Sveitsissä toiminut Neuvostoliiton vakoilusolu oli saanut suunnitelmat saksalaisten joukkojen sijoituksista ja määristä sekä siitä, että hyökkäyspäivämäärä oli 22. kesäkuuta. Mäkelän (s. 169–197) mukaan Saksa nosti divisioonien määrän 56→72:teen ja Neuvostoliitto samana aikana 134→178:aan; sotakorkeakoulun valmistujaisissa 12. kesäkuuta 1941 Stalin piti puheen, jossa mainitsi ”oppilaiden tarvitsevan saamaansa opetusta pikemmin kuin aavistaisivatkaan”.
  87. Glantz 2001, s. 7; Hingley 2021, ”Role in World War II”.
  88. Radzinski, s. 524
  89. a b Radzinski, s. 542
  90. Accoce, Pierre ja Quet, Pierre: ”Huomio kaikki verkostot”, ..Ja Moskova tiesi jo kaiken: Vakoilusotaa Sveitsissä, s. 165. Kirjailijat kuvailevat Budjonnyin tappiota Kiovassa. Helsinki: WSOY, 1967.
  91. Gehlen, Reinhard Luku: Venäjän vapaaehtoisliike. Gehlen väittää että Kiovassa saksalaiset olisivat saaneet yli kaksi miljoonaa sotavankia.
  92. a b c Deutscher s. 397–398 kertoo tehtaiden siirroista, määrittelee sotavankien määräksi noin "puoli miljoonaa". Hän mainitsee myös komentajien vaihdokset.
  93. Radzinski, s. 544
  94. Radzinski, s. 545
  95. Accoce, Pierre ja Quet, Pierre: ”Huomio kaikki verkostot”, ...Ja Moskova tiesi jo kaiken: Vakoilusotaa Sveitsissä, s. 168. kaikki hallintovirastot evakuoitiin kuten myös eri turvallisuus ja vakoiluorganisaatiot. Jopa niin kiireellä, että MGB sähköttäjä lopetti lähetyksen keskenkaiken.... Helsinki: WSOY, 1967.
  96. Aatolainen, s. 68.
  97. Aatolainen, ss. 65–68.
  98. Aatolainen, s. 354.
  99. Aatolainen, ss. 352–353.
  100. a b c d Aatolainen, s. 60.
  101. a b Radzinski, s. 563 (Churchill) ja s. 567–568 (de Gaulle)
  102. Deutscher, s. 433
  103. a b c d e Hingley 2021, ”Legacy of Joseph Stalin”.
  104. Beevor, Anthony: ”6. Armeija kukistaminen”, Stalingrad, s. 504. Helsinki: WSOY, 2000.
  105. a b c d e f Hingley 2021, ”Last years”.
  106. a b Cold War (Julkaistu 20.6.1998, uudistettu 8.12.2006 ja 21.8.2009. Päivitetty viimeksi 21.6.2021.) Encyclopædia Britannica. 1998/2021. Encyclopædia Britannica, Inc.. Viitattu 22.9.2021. (englanniksi)
  107. a b Schram 2020.
  108. Paltemaa & Vuori 2012, s. 31–34.
  109. Millett, Allan R.:: Korean War Encyclopædia Britannica. 10.9.2020. Encyclopædia Britannica, Inc.. Viitattu 22.9.2021. (englanniksi)
  110. Stalinin julmuus johtui aivosairaudesta. Tieteen Kuvalehti Historia, 2011, nro 13, s. 6. Oslo: Bonnier.
  111. a b c d e f g h i j Radzinski s. 636→kirjan loppuun.
  112. Radzinski: Stalin 2-painos s. 651–654
  113. a b c Deutscher, s. 531 ja s. 532
  114. Radzinski: Stalin. 2-painos, s. 653–654
  115. Did Yugoslav dictator Tito poison Stalin? Daily Mail. 18.7.2012. Viitattu 9.11.2017. (englanniksi)
  116. a b Khrushchev’s secret speech Encyclopædia Britannica. 18.2.2022. Encyclopædia Britannica, Inc.. Viitattu 27.2.2022. (englanniksi)
  117. a b Albert, Melissa: de-Stalinization Encyclopædia Britannica. 1.5.2014. Encyclopædia Britannica, Inc.. Viitattu 27.2.2022. (englanniksi)
  118. Snyder 2012, s. 387–388; Jussila 2012, s. 388–396.
  119. Tämä erotti Stalinin Hitleristä, joka vainosi lähinnä Saksan miehittämien maiden asukkaita. Ks. Snyder 2012, s. 391; Aatolainen 2012, s. 18.
  120. Aatolainen 2012, s. 42.
  121. Healey 2018, s. 1049.
  122. Sherrer, Hans: Gulag: A History, by Anne Applebaum (Kirja-arvostelu.) Forejustice. 20.3.2005. Viitattu 5.9.2021. (englanniksi)
  123. Sixsmith, Maxim: Russia: A 1,000-Year Chronicle of the Wild East, s. 393. Random House, 2011. ISBN 9781446416884. Google-kirjat (viitattu 5.9.2021). (englanniksi)
  124. Aatolainen (s. 41) esittää uskottavina arvioina Stalinin kauden uhrien määrästä noin 20–30 miljoonaa kuollutta: ”lukuja ei ole voitu näyttää toteen, mutta suuruusluokkina ne lienevät oikean suuntaisia. Kuitenkin 10 miljoonan haarukka osoittaa, miten epävarmalla pohjalla ne ovat.” Rummel (1994, s. 83–84) laskee, että vuosina 1929–1953 NKP oli vastuussa 49,555 miljoonan ihmisen kuolemasta, joista 42,671 miljoonaa oli Neuvostoliiton kansalaisia. Rummelin mukaan suurin osa (32,584 miljoonaa) kuoli keskitysleireillä, ja mukaan on laskettu toisen maailmansodan 19,625 miljoonaa uhria. Encyclopædia Britannican Stalin-artikkelissa Ronald Hingley arvioi, että ”Stalinin poliittiset uhrit lasketaan kymmenissä miljoonissa”.
  125. Healey 2018, s. 1049. Varsinaisia tuhoamisleirejä ei Neuvostoliitossa ollut, ks. esim. Snyder 2012.
  126. Alexopoulos 2017, s. 152. Alexopoulos arvioi, että gulagin todellinen uhrimäärä oli noin kuusi miljoonaa. Healey (2018, s. 1049–1050) ei kuitenkaan pidä Alexopoulosin metodologiaa tyydyttävänä. Burton (2019, s. 240) sen sijaan kirjoittaa: ”Alexopoulos’s estimate of six million excess deaths, including those who died in the camps, jars the reader at first, but she arrives at this through impressive deductive work. It is still a general approximation, and because so many terminally ill prisoners were released, it is just possible, using health statistics instead, to arrive at a better-grounded estimate of the overall deaths. This, however, would require painstaking research and analysis over many years.”
  127. Ascherson, Neal: Bloodlands: Europe Between Hitler and Stalin by Timothy Snyder – review The Guardian. 9.10.2010. Viitattu 5.9.2021. (englanniksi) — Snyder (2012, s. 381–382) huomauttaa, että ihmisten mielikuvissa myös kansallissosialismin rikokset nivoutuvat keskitysleireihin, vaikka todellisuudessa suurin osa juutalaisista ja muista kansallissosialismin uhreista ammuttiin Itä-Euroopan tappotantereilla. Sekä Saksan että Neuvostoliiton pakkotyöleirit saivat populaarikulttuurissa eniten näkyvyyttä, koska niihin joutuneilla ihmisillä oli mahdollisuus selvitä elossa ja kertoa kokemuksistaan muille.
  128. Snyder 2012, s. 383–384: ”In policies that were meant to kill civilians or prisoners of war, Nazi Germany murdered about ten million people in the bloodlands (and perhaps eleven million people total), the Soviet Union under Stalin over four million in the bloodlands (and about six million total). If foreseeable deaths resulting from famine, ethnic cleansing, and long stays in camps are added, the Stalinist total rises to perhaps nine million and the Nazi to perhaps twelve. These larger dumbers can never be precise, not least because millions of civilians who died as an indirect result of the Second World War were victims, in one way or another, of both systems.”
  129. Sémelin, Jacques: Dossier: A Decent and True Understanding of the Past: Timothy Snyder and his Critics Books & Ideas. 14.2.2013. Collège de France. Viitattu 6.9.2021. (englanniksi)
  130. Örnulf Tigerstedt: ”Mitä Ginkenin juttu paljasti”, Vastavakoilu iskee, s. 137. Kirjailija mainitsee Stalinin henkilökultin luomasta "venäläisestä isänmaasta". Helsinki: Otava, 1943.
  131. Deutscher, s. 514, kuvailee Stalinin henkilöpalvonnan mittasuhteita
  132. Timo Vihavainen: Vladimir -isä aurinkoinen Vihavainen-blogi 28.2.2015. Viitattu 4.10.2016.
  133. Suomalaiset käyttävät yleisesti Josef Stalinista nimitystä "Isä... Kysy.fi 3.2.2006. Viitattu 4.10.2016.
  134. Skiena, Steven & Ward, Charles B.: Who’s Biggest? The 100 Most Significant Figures in History. Time, 10.12.2013. Viitattu 5.9.2021. (englanniksi)
  135. Jussila 2012, s. 390–393.
  136. Hakala, Pekka: Kysely: Stalinin suosio Venäjällä huippulukemissa Helsingin Sanomat. 16.4.2019. Viitattu 14.9.2020.
  137. Уровень одобрения Сталина россиянами побил исторический рекорд Левада-Центр. 16.4.2019. Viitattu 14.9.2020. (venäjäksi)
  138. Pekka Hakala: Neuvosto­ihmisen katkera evoluutio Helsingin Sanomat. 26.7.2021.
  139. Tiilikainen, Pekka: Tuttu juttu: Venäjän nykyjohdon politiikka seurailee vahvasti Stalinin logiikkaa. Suomen Kuvalehti, 28.10.2016, nro 43. Artikkelin verkkoversio Viitattu 14.9.2020.
  140. Radzinski, s. 540 Jakov kuulustelussa: Minua hävettää isäni edessä, että jäin eloon/SS-komentaja Gustav Wegner lausunto
  141. Radzinski, s. 157 He vain julistivat toisensa mieheksi ja vaimoksi...
  142. Radzinski, s. 307
  143. Martha Schad: Stalinin tytär, s. 22, 27. Helsinki: Minerva, 2013. ISBN 978-952-492-791-8.
  144. Radzinski, s. 73 ja 74 Nimi on Konstantin Stepanovitš Kuzakov syntynyt mahdollisesti 1908 (virallinen) tai 1909 (mahdollisesti todellinen)- kuollut 19??
  145. Radzinski, s.
  146. Deutscher s. 493 Naisen nimi oli Valetška Istomina
  147. Deutscher, s. 119
    Radzinski, s. 95: surkastuneen vasemman käsivarren takia
    Radzinski, s. 79: ”Poliisin raportti vuodelta 1912: ’Vasen kyynärpää ei taivu.’”
  148. Tuominen, Arvo: Kremlin kellot, s. 204.
  149. Magnusson, Thomas & Rosenfeldt, Niel Erik & Weibull, Jörgen: Otavan suuri maailmanhistoria. Osa 17, s. 134. Suomentanut Ingervo, Kirsti ja Arto. Helsinki: Otava, 1986. ISBN 951-1-09304-5.
  150. Clines, Francis X.: L. M. Kaganovich, Stalwart of Stalin, Dies at 97 The New York Times. 27.7.1991. ”One explanation may be that Kaganovich's sister, Rosa, was believed to be intimately involved with Stalin. Some biographers have said she became his third wife, though Stalin's daughter from his second marriage has denied the reports about the woman.” Viitattu 27.2.2018. (englanniksi)
  151. Allilujeva, Svetlana: Only One Year, s. 382. Harper & Row, 1969. ISBN 978-0060101022. (englanniksi)
  152. Montefioren mukaan joskus on puhuttu myös Kaganovitšin veljen- tai sisarentyttärestä, jonka nimi olisi myös ollut Rosa, tai tämän tyttärestä Maiasta Stalinin kolmantena vaimona.
  153. Stalin l' antisemita sposò una donna ebrea La Repubblica. 18.9.2007. Viitattu 27.2.2018. (italiaksi)
  154. Prokofiev, Dmitri: Stalin's Jewish Affair Ynetnews. 20.9.2007. Viitattu 27.2.2018. (englanniksi)
  155. Siberian pensioner IS grandson of Josef Stalin, DNA test reveals The Siberian Times. 6.4.2016. Viitattu 14.9.2020. (englanniksi)
  156. Montefiore, Simon Sebga: Stalin and his lover aged 13 Daily Mail Online. 11.5.2007. Viitattu 14.9.2020. (englanniksi)

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Hlevnjuk, Oleg: Stalin: Diktaattorin uusi elämäkerta. (Сталин: Жизнь одного вождя, 2015.) Englannin kielestä suomentanut Matti Kinnunen. Helsinki: Otava, 2019. ISBN 978-951-1-34626-5.
  • Luukkanen, Arto: ”Stalin, Josif Vissarionovitsh (1879–1953)”, Suomen kansallisbiografia, osa 9, s. 251–254. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2007. ISBN 978-951-746-450-5. Teoksen verkkoversio.
  • Montefiore, Simon Sebag: Stalin: Punaisen tsaarin hovissa. (Stalin: The Court of the Red Tsar, 2004.) Suomentanut Kari Klemelä. Helsinki: WSOY, 2004. ISBN 951-0-29502-7.
  • Sullivan, Rosemary: Stalinin tytär. Suomentanut Tero Valkonen. Helsinki, Otava 2016. ISBN 978-951-1-26589-4

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Stalin, Josef hakuteoksessa Uppslagsverket Finland (2012). (ruotsiksi)