Lokakuun vallankumous

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Boris Kustodijevin maalaus Bolševikki.

Lokakuun vallankumous (myös lokakuun suuri sosialistinen vallankumous) oli Venäjällä 1917 tapahtunut vallankumous, joka siirsi vallan väliaikaiselta hallitukselta Pietarin neuvostolle. Se oli jatkumoa aiemmin samana vuonna tapahtuneelle helmikuun vallankumoukselle, jossa keisari Nikolai II oli menettänyt asemansa duumalle ja väliaikaiselle hallitukselle.

Vallankumouksen alullepanija oli Pietarin neuvosto, joka asetti 13. lokakuuta Sotilaallisen vallankumouskomiteanselvennä puheenjohtajanaan Lev Trotski. Neuvosto oli laajapohjainen edustajainkokous, johon bolševikit olivat ennen tapahtumaa saaneet enemmistön. Pietarin neuvoston toimeenpaneva komitea määräsi sen edustajainkokouksen päivämääräksi, jossa bolševikkien ohjelma ”Kaikki valta neuvostoille” tuli panna täytäntöön, 25. lokakuuta.[1][2] Vallankumous tapahtui Venäjällä tuolloin käytetyn juliaanisen kalenterin mukaan 25. lokakuuta 1917 eli gregoriaanisen kalenterin mukaan 7. marraskuuta 1917.

Monien neuvostoissa istuvien sosialistivallankumouksellisten mielestä Lenin astui valtaan laittomasti. Lokakuun vallankumous vei valtakunnan sisällissotaan, sillä monetselvennä liberaalit ja monarkistit vastustivat bolševikkeja.

Helmikuun vallankumous[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Helmikuun vallankumous

Vuosina 1914–1918 Venäjä kävi ensimmäistä maailmansotaa, joka osaltaan loi tarvikepulaa ja epäluottamusta tsaarin valtaa vastaan. Venäläiset eivät menestyneet sodassa kovin hyvin, ja heille tuli valtavia miestappioita.

Vallankumous alkoi liikehdintänä Pietarin teollisuustyöntekijöiden keskuudessa, ja lakot levisivät pian heidän keskuudestaan Putilovin metallitehtaille. Tilanne riistäytyi nopeasti poliisien hallinnasta. Varsinaiset poliittiset vallankumousliikkeet kuitenkin epäröivät lähteä kaduille, sillä vuosien 1915 ja 1916 ohranan murskaamat kansannousut olivat yhä lähimuistissa. Tehtaiden olot huononivat kuitenkin entisestään ja kaupungissa oli elintarvikepula. Oli myös lakkolaisten tiedossa, etteivät kaupungin sotilaat välttämättä enää suostuisi tukahduttamaan poliittisia mielenosoituksia. Pian myös varsinaiset vallankumoukselliset rohkaistuivat, ja Nikolai II:n vastikään hajottaman neljännen valtakunnanduuman johtomiehet astuivat esiin piiloistaan, perustivat salaisen komitean ja pyrkivät hyödyntämään sekasortoista tilannetta. Menševikit muodostivat Pietarin neuvoston ja kampanjoivat tasavallan puolesta. Nikolai II koetti tyydyttää kumoukselliset kansalaiset pyrkimällä luopumaan kruunusta ja nostamalla valtaan verenvuototautia sairastavan poikansa Aleksein ja sitten veljensä suuriruhtinas Mikaelin pelastaakseen sukunsa monarkian. Näin vähäiset muutokset hallinnossa eivät kuitenkaan tyydyttäneet kansaa, ja valta siirtyi hajotetun duuman johtajille. Kaiken tämän tapahtuessa Vladimir Lenin oli emigranttina Zürichissä, Sveitsissä.

Helmikuun ja lokakuun vallankumouksen välisenä aikana Venäjää hallitsi liberaalioikeisto, jolla oli vain pieni kannatus kansan parissalähde?. Vallassa oli Aleksandr Kerenskin johtama väliaikainen hallitus. Suurin osa aatelistoa kannatti tsaarin valtaa, koska se oli lähempänä heidän näkemyksiään. Talonpojat vastustivat sankoin joukoin kyseisen duuman ajatuksia jatkaa sotaa, sillä se oli yhteydessä käynnissä olevan maailmansodan miestappioihin, nälänhätään ja taloudelliseen kriisiin. Työläisten ja sotilaiden neuvostot käyttivät todellista valtaa työpaikoilla ja armeijan yksiköissä, eikä väliaikainen hallitus saanut tilannetta hallintaansa.

Vallankumouksen tapahtumat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kerenskin johtama väliaikainen hallitus päätti 24. lokakuuta yrittää iskeä bolševikkeja vastaan, ja hallitukselle uskolliset sotilaat miehittivät bolševikkien Rabotši put -lehden (kielletyn Pravdan uusi nimi) toimituksen, ja bolševikkien johtajat määrättiin jälleen pidätettäviksi, mikä ikään kuin oikeutti vastahyökkäyksen.[3][4] Trotskin määräyksestä Pietarin sotilaallisen vallankumouskomitean alaiset joukot miehittivät nopeasti sillat, rautatieasemat, postitoimistot ja lennättimet. Kaappauksen keskuksena oli Smolnan entinen aatelisneitojen instituutti. Kaappaus eteni huomaamattomasti, eikä kohdannut minkäänlaista vastarintaa. Tekijäjoukko oli melko pieni, muun muassa joitain tuhansia varuskunnan sotilaita ja joitain satoja bolševikkeja, mutta Kerenskin hallitus oli käynyt niin heikoksi, että vastustus oli olematonta ja kumous oikeastaan veretön.

Toinen yleisvenäläinen työläisten ja sotilaiden neuvostojen edustajakokous alkoi Smolnan juhlasalissa 25. lokakuuta. Tällöin Trotski julisti väliaikaisen hallituksen lakanneen olemasta ja Lenin työläisten ja talonpoikien vallankumouksen voittaneen.

Aurora

Kokouksen 649 edustajasta 390 oli bolševikkejä ja lähes sata edusti Sosialistivallankumouksellista puoluetta (SR). Bolševikkienemmistöinen kokous siunasi tapahtuneen, vaikka menševikkien oikeistosiipi ja eserrät eivät voineet hyväksyä ministeritovereidensa vangitsemista, jolloin Trotski toivotti salista ulos kävelleet edustajat ”historian roskatunkiolle”. Kokouksen aikana väliaikainen hallitus istui yhä Talvipalatsissa, josta Kerenski pakeni Yhdysvaltain suurlähetystön autolla rintamalle etsimään lisäjoukkoja. Talvipalatsin puolustajat lähtivät hiljakseen pois, ja viimein panssarikansiristeilijä Auroran tykillä ammuttiin yksi laukaus ja Talvipalatsi vallattiin ja väliaikaisen hallituksen ministerit vietiin Pietari–Paavalin linnoitukseen.[4]

Lenin kokosi uuden hallituksen, nimeltään kansankomissaarien neuvosto (sovnarkom). Ministerejä nimitettiin kansankomissaareiksi Ranskan suuren vallankumouksen malliin. Lenin ehdotti Trotskia kansankomissaarien neuvoston puheenjohtajaksi, mutta tämä kieltäytyi muun muassa juutalaisuutensa vuoksi ja Lenin otti tehtävän. Vallankumousta tukeneet vasemmistososialistivallankumoukselliset ryhtyivät muutamaa viikkoa myöhemmin bolševikkien hallituskumppaneiksi.

Väliaikainen hallitus oli päättänyt, että Venäjän tulevasta valtiomuodosta päättäisi perustuslakia säätävä kansalliskokous. Leninin hallitus salli kansalliskokouksen edustajien valitsemisen vapailla vaaleilla 25. marraskuuta 1917. Oikeisto-sosialistivallankumoukselliset saivat enemmistön kokouksen paikoista, bolševikit vain neljäsosan. Kansalliskokous ehti olla koolla 13 tuntia 18.–19. tammikuuta 1918 Taurian palatsissa, mutta ensimmäisen istunnon jälkeen kansankomissaarien neuvosto hajotti sen.

Valtaan päästyään bolševikit solmivat rauhan Saksan kanssa luovuttaen tälle suuria alueita.

Venäjän sisällissota 1917–1921[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Venäjän sisällissota

Vaikka itse vallankumous oli melko veretön, bolševikkien haltuun joutui vain maan keskusalue. Niinpä syntyneellä neuvosto-Venäjällä alkoi suuri sisällissota, kun tsaarinvaltaa kannattavat valkoiset kenraalit, muun muassa Aleksandr Koltšak, Nikolai Nikolajevitš Judenitš ja Anton Ivanovitš Denikin, yrittivät ottaa maan takaisin valkoisten tsaristien hallintaan. He lopulta hävisivät verisen sisällissodan bolševikeille, ja sisällissota oli ohi vuonna 1921. Sisällissodan aikoina Venäjän alueelle tunkeutui monia vieraita joukkoja, muun muassa saksalaisia, yhteensä noin 9 000 suomalaista Karjalaan ja Arkangelin tienoille englantilaisia. Sisällissodan aikoina ja sen jälkeen maassa oli valtava nälänhätä.

Bolševikkijohto vangitsi keisari Nikolai II:n ja siirsi hänet perheineen Jekaterinburgiin. Siellä vangeille ilmoitettiin, että Moskovasta haluttiin valokuva todisteeksi heidän hyvinvoinnistaan. Kuvaajan sijasta paikalle saapui aseistautuneita vartijoita.[5] Yöllä 16.–17. heinäkuuta 1918 pian puolenyön jälkeen miehet teloittivat koko keisariperheen ja heitä vankeuteen vapaaehtoisesti seuranneet palvelijat.[6] Yleisesti uskotaan, että murhakäsky annettiin Moskovasta.[7] Perinteisen käsityksen mukaan Moskovasta tulleen käskyn antoi bolševikkipuolueen keskuskomitea.[8][9][10]

Neuvostoliittolainen näkemys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Neuvostoliittolaisessa historiankirjoituksessa lokakuun vallankumous esitettiin Vladimir Leninin henkilökohtaisen nerouden ansiona ja bolševikkien johtamana. Myöhemmin neuvostopropaganda stilisoi vallankumouksen kansannousuksi.[11] Neuvostoliiton historiankirjoitus kertoi vallankumouksen tapahtumista dramaattisemmin kuin ne itse asiassa olivat. Ulkomaille propagandaa levitti 1920-luvulla yhdysvaltalaisen kommunistin ja lehtimiehen John Reedin kirja Kymmenen päivää, jotka järisyttivät maailmaa. Tämän tarinan toisti Warren Beatty elokuvassa Punaiset vielä 1980-luvulla.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Deutscher, s. 145
  2. Venäjän vallankumous ja bolshevikkimyytti Kapinatyöläinen #22 - 1997. Viitattu 26.05.2007.
  3. Deutscher, s. 151
  4. a b Kirkinen, s. 346
  5. Lähteenmäki, Troberg, s. 13
  6. Radzinski, Viimeinen tsaari s. 454
  7. Massie, Nikolai ja Aleksandra, s. 429–430
  8. Vaino ja vaikeneminen, s. 127
  9. Massie, Nikolai ja Aleksandra, s. 435–436
  10. Robert Service, Lenin, s. 430
  11. Dietrich Schwanitz (2003): Sivistyksen käsikirja s. 197

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Pipes, Richard: A concise history of the Russian Revolution. London: Harvill Press, 1995. ISBN 1-86046-083-6.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Venäjän vuoden 1917 vallankumoukset.