Maatalouden kollektivisointi

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Maatalouden kollektivisointi (kollektivointi) on Neuvostoliitossa ja joissakin muissa sosialistisissa maissa toteutettu maatilojen ottaminen yhteiskunnan haltuun. Neuvostoliitossa luotiin kolhoosit ja sovhoosit (valtiontilat). Kollektivisointia vastustaneita vainottiin, pakkosiirrettiin ja teloitettiin.

Tausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Leninin kuoltua tammikuussa 1924 valtaan nousi troikka: Josif Stalin, Kamenev ja Grigori Zinovjev. Puolueessa käytiin valtataistelu vasemmiston Lev Trotskin, oikeiston Nikolai Buharinin ja keskustan Josif Stalinin välillä. Trotskin vasemmisto-opposition kanta tähtäsi jatkuvan vallankumouksen periaatteen mukaisesti keskeytymättömään vallankumousten sarjaan muissa maissa. Stalin oli valmiimpi etenemään "sosialismi yhdessä maassa" -periaatteen mukaan.

Stalin aloitti 1928 radikaalit toimet Neuvostoliiton teollistamiseksi. Valtakunta alistettiin entistä tiukempaan keskusjohtoiseen hallintoon. Nopeat toimet aiheuttivat kuitenkin sekaannuksia ja suoranaista tuhlausta. Kulutustavaroista tuli puutetta. Maanviljelijät eivät olleet kovin innokkaita myymään viljaa kaupunkeihin, koska siitä saadulla rahalla ei ollut mitään käyttöä. Viljaa käytettiin entistä enemmän karjanrehuna. Hallitus vastasi tähän luovutuskiintiöillä ja takavarikoinneilla ja syytti vaurasta talonpoikaisluokkaa eli kulakkeja tahallisesta pulan aiheuttamisesta. Kulakkeja oli paljon vähemmän kuin hallitus antoi ymmärtää, joten ongelmat eivät johtuneet heistä.[1]

Tavoitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kommunistisessa teoriassa oli ennen vallankumousta kehitelty ajatusta, että maalaisväestö saataisiin tasa-arvoiseksi ja toiminta tehostuisi, jos maatalous siirrettäisiin isoihin, yhteisesti hoidettuihin kollektiivitiloihin. [1]

Neuvostoliitossa kollektivisointi aloitettiin syksyllä 1929. Tavoitteena oli maatalouden modernisointi, sen tuottavuuden parantaminen, teollisuuden työvoimantarpeen tyydyttäminen ja porvarillisena pidetyn pienomistuksen lopettaminen. Talouselämässä markkinavoimat korvattiin keskusjohtoisella kansantalouden viisivuotissuunnittelulla. Samalla pientilat yhdistettiin suuremmiksi yksiköiksi, ennen kaikkea osuustoiminnallisiksi kolhooseiksi. Niitä oli kolmenlaisia:[2]

  1. maanmuokkausosuuskunnat (TOZ, yhteisomistuksessa vain työvälineet),
  2. artteli (yhteiset työvälineet ja yhteinen tuotanto)
  3. kommuuni (kaikki omaisuus yhteistä, tuotteiden jakelu yhteisesti).

Toteutus ja seuraukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kolhoosiin liittyminen tuli olla vapaaehtoista. Virallisen selityksen mukaan laaja kollektivisointi alkoi, kun talonpojat alkoivat joukkomittaisesti liittyä kolhooseihin vuonna 1929. Todellisuudessa kulakit, jotka olivat vaurastuneet Leninin NEP-ohjelman aikana, vastustivat kollektivisointia ja saivat kokea valtion vastatoimet: pakkosiirrot Aasiaan, pakkolunastukset ja teloitukset. Kulakkien likvidointi on saattanut olla tarkoituksena alusta alkaen[1]. Kulakkiperheet siirrettiin usein kauaksi kotiseudultaan kaivos- ja metsätöihin. Kollektivisointi toteutettiin tavattoman nopeasti. Kesäkuussa 1929 oli kolhoosien jäseninä noin miljoona maatyöläistä, lokakuussa 1,9 miljoonaa ja maaliskuussa 1930 jo 14,2 miljoonaa eli 55 % maaseutujen asukkaista.[2]

Käytännössä kollektivoinnin suorittivat sadattuhannet kaupunkilaistyöläiset, puoluevirkailijat ja puna-armeijan sotilaat, joilla ei ollut kokemusta maataloudesta. Asiantuntemus väheni myös kulakkien likvidoinnin takia. Lopputuloksena oli maatalouden tuottavuuden aleneminen.[1]

Kollektiivitilojen alku oli vaikea. Monet kulakit teurastivat kotieläimensä, ja karjan määrä pieneni noin neljänneksellä. Keväällä 1930 oli vaara, että kylvö jäisi osittain tekemättä. Tällöin Stalin piti maaliskuun 1930 puheen “Menestys panee pään pyörälle”, jossa hän tuomitsi väkivallan ja korosti toiminnan vapaaehtoisuutta sekä suositteli arttelimuotoista yhteistoimintaa. Puheen seuraus oli, että osa kolhooseista purkautui. Niiden jäseninä oli kesäkuussa 1930 enää 23 % maaseudun asukkaista. Kollektivisointiin laitettiin sen jälkeen uutta vauhtia: vuonna 1931 oli jäseninä oli 53 % maatiloista ja vuonna 1935 jo 83 % tiloista ja 94 % viljelyalasta.[2]

Kollektivisoinnilla ei saavutettu tuotannon tehostumista. Erityisesti vuosi 1933 oli vaikea, ja nälänhätä raivosi monin paikoin. Erityinen pullonkaula oli vähentynyt hevosten määrä (noin puolet hevosista jäljellä), mitä ei pystytty korvaamaan traktoreillakaan. Valtion viljanhankinnan kannalta kollektivisointi oli kuitenkin menestys, sillä valtio sai vuonna 1928 viljaa 10 miljoonaa tonnia ja vuonna 1930 se sai 22 miljoonaa tonnia. Toisaalta valtion oli nyt entistä enemmän huolehdittava väestön ruokinnasta, kun yksityiskauppaa ei ollut.[2]

Muut maat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Neuvostoliitto laajensi vaikutuspiiriään kylmän sodan aikana liittämällä Baltian maat itseensä ja muodostamalla Itäisen Keski-Euroopan valtioista kansandemokraattisia maita. Näissä toteutettiin 1940-luvun loppupuolella maatalouden kollektivisointi Neuvostoliiton mallin mukaisesti. Puolassa kollektivointioperaatio kuitenkin epäonnistui ja maatalous säilyi yksityisenä. Kollektivointi tehtiin myös kommunistisessa Kiinassa ja Vietnamissa.[1] Israelin kibbutsit ovat yksi kollektiivitilan muoto.

Kollektivoinnin muotoja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eri puolilla maailmaa toteutetut kollektivisoinnit voidaan ryhmitellä seuraavasti:[1]

  1. kollektiivitilat, jotka olivat omarahoituksella toimivia osuuskuntia
  2. valtiontilat (Neuvostoliitossa sovhoosi), jota rahoitti valtio ja jonka työntekijät olivat valtion palveluksessa
  3. Kiinan kansankommuunit, jotka olivat suurikokoisia kollektiivitilan ja valtiontilan yhdistelmiä
  4. Bulgarian maanviljelyteolliset kompleksit (1958–1980), jotka muistetaan suuresta koostaan ja tehottomuudestaan
  5. erilaiset väliaikaiset siirtymämuodot, kuten hankinta- ja markkinointiosuuskunnat.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f Seppo Zetterberg (toim. suomalainen laitos): Muutosten vuosisata 4, s. 28, 29, 112, 113. Alkuteos: Power, Wealth & Powerty, The Family, Science, The Arts, Passing Parade. WSOY, 1994. ISBN 951-0-18421-7.
  2. a b c d Heikki Kirkinen (päätoim.): Venäjän ja Neuvostoliiton historia, s. 379–382. Otava, 1986. ISBN 951-1-08450-X.