Siirry sisältöön

Puolan historia 1945–1989

Wikipediasta
Säännöstelyn takia jonotettiin vessapaperin ostoa 1970- ja 1980-luvulla.

Puolan historiassa vuodet 1945–1989 olivat neuvostokommunistien hallitsemaa aikaa. Monet yhteiskunnalliset kokeilut johtivat sosiaaliseen epätasa-arvoon ja taloudelliseen taantumaan.

Toinen maailmansota

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Neuvostoliiton johtaja Josif Stalin oli tuhonnut Puolan kommunistipuolueen johdon vuonna 1938. Puolan työväenpuolue (PPR) perustettiin Varsovassa tammikuussa 1942 Stalinin luvalla. Bund-puolueen johtajat Henrik Erlich ja Victor Alter teloitettiin joulukuussa 1942.

Teheranin konferenssissa marras–joulukuun vaihteessa 1943 liittoutuneiden johtajat sopivat alustavasti sodan jälkeisen maailman perusteista. Länsiliittoutuneet Yhdysvallat ja Yhdistynyt kuningaskunta hyväksyivät itäisen Puolan liittämisen Neuvostoliittoon. Korvaukseksi Puola saisi alueita itäisestä Saksasta.[1] Puolassa perustettiin vuoden 1943 lopussa kommunistisen Puolan työväenpuolueen aloitteesta parlamentti nimeltä Krajowa Rada Narodowa. Sen tarkoituksena oli toimia Puolan kansan edustuslaitoksena, eikä se hyväksynyt Puolan pakolaishallitusta.[2] Puna-armeijan vallattua kesällä 1944 Puolan itäosat Lublinissa perustettiin Neuvostoliiton tukema kansallinen vapautuskomitea (puolaksi Polski Komitet Wyzwolenia Narodowego, PKWN).[3][4] Kansallisen vapautuskomitean puheenjohtaja oli Puolan sosialistisen puolueen Edward Osóbka-Morawski.[4] Kansallinen vapautuskomitea vaihtui vuoden 1945 alussa Puolan tasavallan väliaikaiseksi hallitukseksi, mikä vahvisti Puolan työväenpuolueen ja Neuvostoliiton valta-asemaa. Osóbka-Morawskista tehtiin pääministeri. Puolan pakolaishallitus esitti kilpailevan hallituksen perustamisesta vastalauseensa. Sen mielestä Neuvostoliitto oli kaapannut Puolan kansan oikeuden suvereniteettiin.[5]

Toisen maailmansodan lopulla Saksan sotajoukot oli ajettu pois Puolasta Neuvostoliiton puna-armeijan avulla. Jaltan konferenssissa neuvoteltiin Euroopan järjestelyistä sodan jälkeen. Liittoutuneet olivat jotakuinkin yksimielisiä Puolan uudesta itärajasta: se vastaisi brittien jo 1919 ehdottamaa niin sanottua Curzonin linjaa ja siten myös Stalinin vaatimusta.[6] Jaltan konferenssissa määrättiin myös väliaikaisen kommunistikoalitiohallituksen muodostamisesta Puolaan. Sen ydin olisi kansallinen vapautuskomitea. Monet puolalaiset näkivät tämän liittoutuneiden myönnytyksenä Stalinille, jonka sallittiin muodostaa satelliittivaltioita Itä-Eurooppaan.[7][8]

Puolan väestömäärä laski toisen maailmansodan aikana 16–17 prosenttia vuoden 1939 tasosta, jolloin asukkaita oli ollut noin 35 miljoonaa. Arvio kuolleiden Puolan kansalaisten määrästä on noin 6 miljoonaa, josta puolet oli Puolan juutalaisia ja puolalaisia noin 2 miljoonaa. Vuonna 1946 Puolan uudella alueella asui alle 24 miljoonaa ihmistä.[9]

Kansanvallan perustaminen (1945–1956)

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Puolan uusi länsiraja sovittiin alustavasti liittoutuneiden kesken kesällä 1945 järjestetyssä Potsdamin konferenssissa. Puola sai osan Itä-Preussista ja osia Sleesian ja Pommerin alueista. Vanha hansakaupunki Danzig siirtyi nyt Puolalle, samoin Stettin, Kolberg ja Breslau[10]. Puolan uusilla alueilla asuneet miljoonat saksalaiset oli siirrettävä Saksaan. Oder- ja Neisse-jokien itäpuoliset alueet jäivät Puolan hallintaan ”siihen saakka, kunnes Puolan länsirajasta on päätetty lopullisesti”.[11][12] Neuvostoliiton sodassa valtaamat alueet Puolan itäosassa jäivät Neuvostoliitolle. Alueluovutusten myötä Puola menetti Lvivin ja Vilnan kaupungit, joiden pitkän historian merkitys puolalaisella kulttuurille on suuri[10]. Puolan uusi itäraja muodostui suurin piirtein Curzonin linjan mukaisesti.

Yhdistyneessä kuningaskunnassa tai sen toimivaltaan kuuluneilla alueilla maanpaossa olleet puolalaiset siviilit saivat halutessaan jäädä maahan, eikä heitä pakotettu palaamaan kotimaahansa. Sama koski liittoutuneiden puolella taistelleita puolalaisia sotilaita, joita vähitellen palasi rintamilta Italiasta ja Saksasta. Paluumuuttajia oli vähän, koska Puolan tilanteesta oli saatu uutisia, joiden perusteella luvassa saattaisi olla vaikeuksia. Lisäksi maanpaossa olleet puolalaisten johtajat kannustivat palanneita sotilaita jäämään, koska he ennakoivat uuden sodan puhkeavan pian länsivaltojen ja Neuvostoliiton välillä.[13] Kotimaahansa jäi palaamatta lähes 250 000 puolalaista sotilasta. Brittiarmeijassa palvelleiden puolalaissotilaiden siviilielämään sopeutumisen helpottamiseksi Yhdistyneen kuningaskunnan hallitus perusti toukokuussa 1946 organisaation nimeltä Polish Resettlement Corps (PRC).[14]

Osóbka-Morawskista tuli pääministeri myös toiseen väliaikaiseen hallitukseen. Se oli koalitiohallitus, jonka muodostivat Puolan sosialistinen puolue, Puolan työväenpuolue ja Puolan kansanpuolue sodan jälkeen kesäkuussa 1945. Koalitiohallituksen perustamisesta sovittiin Moskovassa Neuvostoliiton edustajien kanssa. Uusi väliaikainen hallitus asetettiin Krajowa Rada Narodowan 28. kesäkuuta 1945 antaman määräyksen perusteella. Sitä kutsuttiin nimellä Kansallisen yhtenäisyyden väliaikainen hallitus (puolaksi Tymczasowy Rząd Jedności Narodowej).[15][16] Puolan puolustusministeriksi tuli neuvostomarsalkka Konstantin Rokossovski. Stalin asetti Puolan katolisen kirkon johtoon Bolesław Piaseckin, ja Puolan työväenpuolue sai johtavan aseman hallituksessa. Władysław Gomułka toimi maan varapääministerinä 1945–1948.

Puolan talous ja elintarviketilanne olivat vuonna 1946 katastrofin partaalla, ja lakkoja oli paljon. Kesäkuussa 1946 järjestettiin kansanäänestys, jossa kansalaisilta kysyttiin, hyväksyisivätkö he Puolan senaatin lakkauttamisen, maareformin ja teollisuuden kansallistamisen sekä Potsdamin konferenssissa määritellyn länsirajan. Virallisten, mutta väärennettyjen, äänestystulosten mukaan äänestäjien enemmistö olisi vastannut hyväksyvästi jokaiseen kysymykseen. Myöhemmin on selvinnyt, että vain 27 prosenttia äänestäneistä oli antanut jokaiseen kolmeen kysymykseen myönteisen vastauksen.[17]

Kansanäänestyksen jälkeen hallitus kohdisti senaatin lakkauttamista vastustaneeseen talonpoikaispuolueeseen häirintää ja joukkopidätyksiä. Poliittinen väkivalta oli yleistä, ja sitä kohdistettiin vastarintaliikkeen jäseniin.[17] Stalin oli antanut puolalaisen vastarintaliikkeen Armia Krajowan tuhoutua Varsovan kapinassa elokuussa 1944. Sen vielä elossaolevia jäseniä teloitettiin sodan jälkeen vuosina 1945–1949 kaikkiaan noin 6 000.

Puolan kartta vuodelta 1948.

Kaakkois-Puolassa toimi ukrainalaisten nationalistien kapinallisarmeija. Se kukistettiin lopullisesti vuonna 1947.[18] Samana vuonna pantiin toimeen ukrainalaisten pakkosiirto eli operaatio Wisła.[12]

Vuoden 1947 alussa pidettyjen parlamenttivaalien jälkeen muodostettiin uusi hallitus, joka oli muodollisesti monipuoluehallitus, mutta käytännössä Puolan työväenpuolueen kontrolloima. Valtio tiivisti otettaan talouselämästä. Kommunistien poliittisia vastustajia vangittiin ja tuomittiin vankeusrangaistuksiin.[19] Suurin oppositioliike, talonpoikaispuolue, tuhottiin vuosina 1946–1947. Loppuvuonna 1947 talonpoikaispuolueen johtavia henkilöitä joutui näytösoikeudenkäynteihin[19]. Stanisław Mikołajczyk pakeni maasta.[20] Poikkeuksena muihin Itä-Euroopan maihin Puolassa ei toteutettu epäsuosittua maatalouden kollektivisointia: kun sitä ei saatu alkuun ennen stalinismin kauden päättymistä, sen toteutusmahdollisuudet olivat heikot.

Gomułka joutui Stalinin tahdosta eroamaan Puolan työväenpuolueen johdosta elo–syyskuun vaihteessa 1948. Hänen katsottiin edustavan "oikeistonationalistista poikkeamaa" marxismi-leninismistä. Bierutista tuli hänen seuraajansa. Puolan yhdistynyt työväenpuolue syntyi joulukuussa 1948, kun Puolan sosialistinen puolue (PPS) ja Puolan työväenpuolue (PPR) liittyivät yhteen.[21]

Saksan demokraattisen tasavallan kanssa solmittiin heinäkuun 6. päivä vuonna 1950 Zgorzelecissa sopimus, jossa Oder–Neisse-linja tunnustettiin valtioiden väliseksi rajaksi.[22] Puola oli lännempänä kuin ennen toista maailmansotaa. Sen pinta-ala oli pienentynyt noin 20 prosenttia siitä, mikä se oli ollut ennen toista maailmansotaa Puolan toisen tasavallan aikana. Väkiluku oli lähes 30 miljoonaa.[8]

Puolan uusi perustuslaki hyväksyttiin 22. heinäkuuta 1952. Sen myötä kommunistien hallitsemasta sejmistä tuli korkein päättävä hallintoelin ja valtion nimi vaihtui Puolan kansantasavallaksi.[23] Puola allekirjoitti 14. toukokuuta 1955 sopimuksen Varsovan liiton perustamisesta.

Gomułka sosialismin rakentajana (1956–1970)

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Poznanissa osoitettiin mieltä vuonna 1956.

Stalinismin kausi päättyi, kun Władysław Gomułka nousi Puolan yhdistyneen työväenpuolueen johtajaksi vuonna 1956 ilman Neuvostoliitolta saatua lupaa. Hänen uudistuksensa olivat suosittuja, ja hänen teesinsä ”puolalainen tie sosialismiin” sai kannatusta. Palkat nousivat 50 prosentilla, ja maan raskasta teollisuutta kehitettiin. Maatilojen kollektivisointi peruttiin, sensuuria höllennettiin, ja yhteistyö katolisen kirkon kanssa aloitettiin.[24]

Sensuuria kuitenkin tiukennettiin uudelleen vuonna 1957, mistä seurasi protesteja ja mellakoita. Puolueen ja kulttuuripiirien väliset jännitteet lisääntyivät. Jacek Kuroń ja Karol Modzelewski esittivät vuonna 1965 avoimessa kirjeessä järjestelmän kritiikkiä, joka perustui syndikalistisiin ja sosiaalidemokraattisiin ajatuksiin. He saivat toiminnastaan vankeustuomion.[25]

Kesäkuussa 1967 käydyn kuuden päivän sodan seurauksena Puola katkaisi diplomaattiset suhteet Israeliin, ja viranomaiset käynnistivät Puolassa sionisminvastaisen kampanjan. Kampanjan johdossa oli Mieczysław Moczarin antisemitistinen Partisaaniryhmä.[26]

Vuoden 1968 levottomuudet alkoivat maaliskuussa sen jälkeen, kun hallitus kielsi venäläisvastaiseksi leimatun Adam Mickiewiczin Dziady-näytelmän esittämisen. Hallitus kukisti levottomuudet laajoin pidätyksin ja leimaamalla kapinalliset sionistisiksi. Tuhannet juutalaisperäiset toisinajattelijat menettivät työnsä tai karkotettiin maasta. Elokuussa 1968 Puola pakotettiin osallistumaan Prahan kevään kukistamiseen Tšekkoslovakiassa, ja Puolassakin sensuuri tiukkeni ja opiskelijoiden ja sivistyneistön valvontaa tiukennettiin.[27]

Syksyllä 1970 yhtyneen työväenpuolueen johto päätti korottaa useimpien elintarvikkeiden hintoja. Joulukuun alkupuolella 1970 hallitus solmi Saksan liittotasavallan kanssa sopimuksen, jolla valtioiden väliset suhteet normalisoitiin. Samalla Länsi-Saksa hyväksyi Oder–Neisse-linjan Puolan länsirajaksi. Hintojen korotukset astuivat voimaan samoihin aikoihin. Gdańskin telakalta alkoi silloin lakkoliike, joka levisi muualle kaupunkiin, viereiseen Gdyniaan ja muualle maahan. Gomułka piti lakkoja vastavallankumouksena ja antoi poliiseille ja sotilasosastoille luvan käyttää aseita. Levottomuuksissa ammuttiin kuoliaaksi joulukuun 18. päivään mennessä vähintään 41 ihmistä. Vanhan polven kommunistiksi katsottu Gomułka pakotettiin eroamaan julkisista tehtävistään vuonna 1971.[28][22][29] Nuorempi ja dynaamisempi Edward Gierek nousi puoluejohtajaksi.[27]

Gierekin valtakausi (1970–1980)

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Gomulkan hallitus nosti peruselintarvikkeiden hintoja joulukuussa 1970, mikä johti suuriin lakkoihin. Uusi Gierekin hallitus korotti alimpia palkkoja ja perhe-etuuksia ja jäädytti peruselintarvikkeiden hinnat kahdeksi vuodeksi. Lakkoliikkeen puhjettua uudelleen joulukuun hinnankorotukset peruttiin helmikuussa 1971.[30] Se joutui turvautumaan isoihin lainoihin Länsi-Euroopasta, Länsi-Saksasta ja Yhdysvalloista toteuttaakseen uutta talousohjelmaa: pääosin lainattiin Yhdysvalloista ja Länsi-Saksasta. Puola osti teknologiaa lännestä, jotta voisi päivittää puolalaisten vientitavaroiden tuotantoa. Tämä valtavan suuri laina on arvioitu kymmeneksi miljardiksi dollariksi[31]. Sitä käytettiin teollisuuden uusrakentamiseen, modernisoimaan puolalaista teollisuutta ja tuomaan kulutustavaroita työläisille. Talousohjelman tuloksena rakennustoiminta vilkastui ja asumisolosuhteet parantuivat. Kansantulon vuosikasvu oli vuosina 1972–1974 kymmenen prosenttia[32].

Öljykriisi 1973 vaikeutti uudelleen taloustilannetta. Edward Gierekin hallitus joutui 1970-luvun puolivälissä leikkaamaan investointejaan ja elintarvikkeiden hintojen subventioita. Subventioiden arvo oli ollut peräti 12 prosenttia bruttokansantuotteesta. Vuonna 1976 hallitus aloitti sokerin säännöstelyn ja esitti elintarvikkeiden hintoihin 30–100 prosentin korotuksia. Hinnankorotuksista oli kuitenkin luovuttava, koska kansalaiset vastustivat niitä mielenosoituksilla ja lakoilla. Mielenosoittajien tueksi oppositio perusti Työläisten puolustuskomitean (puolaksi Komitet Obrony Robotników, lyhenne KOR), joka antoi muun muassa oikeusapua. Jacek Kuroń oli yksi sen perustajista. KOR:n jäsenet joutuivat kohtaamaan erilaisia vainotoimia. Puolan oppositio perusti myös muita järjestöjä ja harjoitti maanalaista julkaisutoimintaa.[33]

Puolan roomalaiskatolinen kirkko, jolla oli puolalaisten vahva tuki, puolusti avoimesti toisinajattelijoita.[34] Krakovan arkkipiispa Karol Wojtyłan valinta paaviksi ensimmäisenä puolalaisena oli odottamatonta vuonna 1978. Paavi Johannes Paavali II vieraili Puolassa 2.–10. kesäkuuta 1979.[35] Tapahtuma voimisti kommunismin vastustusta Puolassa.

Kommunistien vallan päättyminen (1980–1990)

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Gdanskin satamassa alkoi lakko elokuussa 1980. Riippumaton ammattiyhdistysliike Solidaarisuus perustettiin syyskuussa 1980[36]. Solidaarisuus pakotti Wojciech Jaruzelskin julistamaan sotatilan joulukuussa 1981 ja vangitsemaan suurimman osan opposition johtajista.[37] Muutos oli kuitenkin väistämätön. Mihail Gorbatšovin uudistukset Neuvostoliitossa vähensivät katolisen kirkon, ammattiyhdistysliikkeen ja ulkomaisten tukijoiden painostusta. Kommunistien oli pakko neuvotella vastustajiensa kanssa.

Pyöreän pöydän neuvottelut 5. huhtikuuta 1989.

Laaja lakkoaalto alkoi Stalowa Wolan kaupungista 21. huhtikuuta 1988. Lakot ja mielenosoitukset levisivät laajalle maahan ja jatkuivat syyskuun alkuun saakka. Ne pakottivat Puolan hallituksen neuvotteluihin Solidaarisuus-liikkeen laillistamisesta.[38] Lech Wałęsa ja sisäministeri Czesław Kiszczak tapasivat 31. elokuuta 1988 ja sopivat tulevien neuvotteluiden ennakkoehdoista.[39]

Pyöreän pöydän neuvottelut opposition ja hallituksen välillä alkoivat 6. helmikuuta 1989. Hallituksen neuvottelijoita johti sisäministeri Czesław Kiszczak, ja Solidaarisuutta edusti Lech Wałęsa. Neuvotteluistunnot televisioitiin. Neuvotteluissa sovittiin presidentinviran ja parlamentin toisen kamarin, eli senaatin, perustamisesta. Senaatin kaikki jäsenet valittaisiin vapailla vaaleilla. Parlamentin alahuoneen eli sejmin osalta sovittiin, että kommunistit saisivat sinne 65 prosenttia edustajapaikoista ja loput 35 prosenttia valittaisiin vapailla vaaleilla. Pyöreän pöydän neuvottelut päättyivät allekirjoitustilaisuuteen 5. huhtikuuta 1989.[40][41] Neuvottelut muuttivat radikaalisti Puolan hallitusta ja yhteiskuntaa 1989. Solidaarisuus laillistettiin uudelleen, ja se pääsi mukaan tuleviin vaaleihin.

Solidaarisuuden ehdokkaat saavuttivat voiton rajoitetuissa vaaleissa kesäkuussa 1989, mikä mahdollisti Puolan rauhanomaisen siirtymisen kommunismista demokratiaan. Parlamentti (sejm) valitsi Jaruzelskin presidentiksi, mutta äänestystulos oli täpärä. Hän luopui yhdistyneen työväenpuolueen ensimmäisen sihteerin virasta.[42] Elokuussa sejm valitsi pääministeriksi Tadeusz Mazowieckin. Vuoden lopulla sejm hyväksyi siirtymisen markkinatalouteen. Muutos toteutettiin yhteistyössä Kansainvälisen valuuttarahaston kanssa. Seurauksena oli työttömyyttä ja elintason lasku.[43] Jaruzelski erosi Puolan johdosta vuonna 1990. Häntä seurasi presidenttinä Lech Wałęsa joulukuussa 1990. Solidaarisuusjohtoinen koalitiohallitus oli muodostettu. Kommunistisesta Puolan kansantasavallasta oli jälleen tullut Puolan tasavalta.

Katso myös

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Kujala, Antti: Kuin veljet keskenään. Neuvostoliiton itäeurooppalainen imperiumi, s. 20. Minerva, 2024. ISBN 978-952-410-044-1
  2. ↑ State National Council - Reference.org reference.org.
  3. ↑ Hentilä, Seppo: Kylmän sodan, muurien murtumisen ja uuden epävarmuuden aika, s. 957-958. Teoksessa Maailmanhistorian pikkujättiläinen. WSOY, 2006. ISBN 978-951-0-30602-4
  4. 1 2 Polish Committee of National Liberation - 1944 historman.com.
  5. ↑ Provisional Government of the Republic of Poland - Reference.org reference.org.
  6. ↑ Saarinen, Hannes: Demokratian kriisi ja toinen maailmansota, s. 950. Teoksessa Maailmanhistorian pikkujättiläinen. WSOY, 2006. ISBN 978-951-0-30602-4
  7. ↑ Arthur Bliss Lane " I Saw Poland Betrayed ":An American ambassador Reports to the American People. Bobbs-Merrill Company Indianapolis, 1948-ISBN 1-125-47550-1
  8. 1 2 History of Poland - Poland in the 20th century britannica.com.
  9. ↑ History of Poland (1945–1989) - Reference.org reference.org.
  10. 1 2 Prazmowska, Anita: Poland: A Modern History, s. 158. I. B. Tauris, 2010. ISBN 978-1-84885-273-0 Teoksen verkkoversio.
  11. ↑ Potsdam Conference britannica.com.
  12. 1 2 Poland - Communism, Solidarity, Warsaw Pact britannica.com.
  13. ↑ Prazmowska, Anita: Poland: A Modern History, s. 157. I. B. Tauris, 2010. Teoksen verkkoversio.
  14. ↑ The resettlement of Polish refugees after the second world war fmreview.org.
  15. ↑ Provisional Government of National Unity - Reference.org reference.org.
  16. ↑ Provisional Government of the Republic of Poland reference.org.
  17. 1 2 Kujala, Antti: Kuin veljet keskenään. Neuvostoliiton itäeurooppalainen imperiumi, s. 62-63. Minerva, 2024. ISBN 978-952-410-044-1
  18. ↑ Kujala s. 62, 441.
  19. 1 2 Kujala s. 74.
  20. ↑ Stanisław Mikołajczyk britannica.com.
  21. ↑ Kujala s. 74–75.
  22. 1 2 Oder-Neisse Line britannica.com.
  23. ↑ Constitution of the Polish People's Republic - Reference.org reference.org.
  24. ↑ Seppo Zetterberg (suomalaisen laitoksen päätoim.): Muutosten vuosisata 7, s. 27, 29. (Alkuteos Power, Wealth & Powerty, The Family, Science, The Arts, Passing Parade.) Suomentanut Jukka Forslund. Porvoo, Helsinki: WSOY, 1995. ISBN 951-0-18424-1
  25. ↑ Kujala s. 204.
  26. ↑ Kujala s. 244.
  27. 1 2 Kaisu-Maija Nenonen & Ilkka Teerijoki: Historian suursanakirja, s. 803–804. WSOY, 1998. ISBN 951-0-22044-2
  28. ↑ Kujala s. 245.
  29. ↑ Wladyslaw Gomulka britannica.com.
  30. ↑ Kujala s. 245–246.
  31. ↑ http://info-poland.buffalo.edu/classrooom/longhis[vanhentunut linkki] 6.html
  32. ↑ Kujala s. 246.
  33. ↑ Kujala s. 298.
  34. ↑ Prazmowska s. 194, 202.
  35. ↑ Prazmowska s. 205.
  36. ↑ PWN historia
  37. ↑ Prazmowska s. 217–219.
  38. ↑ 1988 Polish strikes - Reference.org reference.org.
  39. ↑ Prazmowska s. 223.
  40. ↑ Kujala s. 368.
  41. ↑ Prazmowska s. 225–226.
  42. ↑ Kujala s. 369.
  43. ↑ Kujala s. 370.
Puolan historia
Puolan valtiot, protektoraatit, autonomiset valtiomuodostelmat sekä epäautonomiset hallintoalueet

Puolan kuningaskunta 1320–1333 | Puolan kuningaskunta 1385–1569 | Puola-Liettua 1569–1795 | Varsovan herttuakunta 1807–1815 | Puolan kuningaskunta 1815–1867 | Veikselin aluepiiri 1867–1915 | Puolan kuningaskunta 1916–1918 | Puolan tasavalta (1918–1939) | Puolan kenraalikuvernementti 1939–1944 | Puolan tasavalta (1945–1952) | Puolan kansantasavalta (1952–1989) | Puolan tasavalta 1989–

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Puolan_historia_1945–1989&oldid=24291505”