Sosialismi

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Sosialismi on historiallisesti aatesuunta, joka pyrkii luomaan tuotantovälineiden yhteisomistukseen perustuvan yhteiskuntajärjestyksen. Se on myös nimitys tällaiselle järjestelmälle.[1] Sosialismi syntyi Euroopassa teollisen vallankumouksen aikana 1800-luvulla vastareaktiona varallisuuserojen kasvulle ja tehdastyötä tekevien ihmisten heikentyneelle asemalle. Sosialismin monimuotoisuuden vuoksi sille ei ole yksiselitteistä määritelmää. Sosialismi usein korostaa demokraattisen päätöksenteon merkitystä taloudessa sekä suhtautuu tulonjakokysymyksiin epäoikeudenmukaisuuden näkökulmasta.

Tunnetuimman sosialistisen oppirakennelman esittivät Karl Marx ja Friedrich Engels. Siihen kuului sosialismin toteuttaminen siirtämällä tuotantovälineet yhteisomistukseen, minkä jälkeen tuotantoelämää ohjattaisiin suunnitelmatalouden eikä markkinoiden pohjalta. Kaikki nykyajan sosialistiset liikkeet eivät enää tavoittele yhteisomistusta. Sen sijaan ne pyrkivät tuomaan markkinatalouteen enemmän julkista sääntelyä. Omaisuuden uudelleenjaon kautta saatava suurempi taloudellinen tasa-arvo on samoin tärkeä tavoite. Historiallisesti sosialismi on myös fasismia vastustava aate, ja ratkaisu fasismin kurjimpien puolien kitkemiseksi.

Talouden julkinen säätely voi sosialistissa opeissa toteutua valtion keskusjohtoisella sääntelyllä (kuten reaalisosialismissa), ruohojuuritason demokratialla (kuten anarkismissa ja anarkosyndikalismissa), ammattiyhdistystoiminnan kautta (kuten syndikalismissa) tai edustuksellisen demokratian avulla (kuten sosiaalidemokratiassa). Sosialismin tavoitteena voi olla kommunistinen yhteiskunta, mutta henkilönä sosialisti antaa yleensä kommunistia vähäisemmän huomion varallisuuserojen tasaamiselle omistamiseen puuttumalla, jonka taas kommunisti näkee olevan eriarvoisuuden juurisyy. Kommunistit pitävät sosialisteja tyypillisesti pehmeäsydämisinä ja epäjohdonmukaisina.

Määritelmä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sosialismin keskeiset tavoitteet ja käsitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Encyclopædia Britannican mukaan sosialismi on yhteiskunnallinen ja taloudellinen oppi, jonka tavoitteena on tuotantovälineiden ja luonnonvarojen ottaminen julkiseen valvontaan tai omistukseen. Sosialismia voidaan siten pitää vastakohtaisena kapitalismille, joka kannattaa yksityisomaisuutta, markkinataloutta ja vapaata kilpailua. Käytännössä sosialistit ovat olleet politiikkansa sisällöstä ja toteuttamisesta varsin erimielisiä ja jopa avoimen riitaisia.[2]

Sosialismin mukaan kapitalismi johtaa omaisuuden ja vallan kasaantumiseen harvoille, mistä seurauksena on epätasa-arvoinen yhteiskunta ja heikompiosaisen valtaväestön hyväksikäyttö. Tällaisessa yhteiskunnassa mahdollisuuksien tasa-arvo ei toteudu, vaan vauraus määrittelee ihmisten edellytykset tehdä valintoja ja selviytyä kilpailun värittämässä yhteiskunnassa. Sosialistit katsovat, että pelkkä yksilönvapaus ei luo aitoa tasa-arvoa, vaan tarvitaan myös yhteiskunnallisesti kontrolloitua talouselämää, joka takaa kaikille yhtäläiset mahdollisuudet vaurauteen.[2]

Sosialistit ovat erimielisiä siitä, miten yhteisomistus järjestetään. Äärimmillään sosialistit haluavat poistaa yksityisomistuksen kokonaan, kun taas maltillisempien kantojen mukaan tuotantovälineiden kansallistaminen riittää. Jotkut sosialistit ovat lisäksi valmiit sallimaan yksityisten maatilojen sekä pienten ja keskikokoisten yritysten toiminnan, tai pitävät tätä jopa suotavana. Sosialistit ovat myös kiistelleet siitä, hallitaanko julkista omaisuutta keskitetysti vai paikallistasolla. Jälkimmäisessä tapauksessa päätöksiä tekevät samat ihmiset, joita päätökset suoraan koskettavat.[2]

Sosialismi jakautuu kahteen pääsuuntaukseen: Karl Marxin 1800-luvulla esittämiin ajatuksiin perustuvaan marxilaisuuteen sekä revisionistiseen liikkeeseen, joka syntyi marxilaisuuden maltillistuessa 1800–1900-lukujen vaihteessa.[2] Marx katsoi, että sosialismi voitaisiin saavuttaa vain luokkataistelun kautta.[3] Lisäksi monet marxilaiset pitävät sosialismin lopullista voittoa lainomaisena prosessina, johon historiallinen kehitys vääjäämättä johtaa.[2] Revisionistit kiistävät sekä vallankumouksen tarpeellisuuden että sosialismin lainomaisuuden ja kannattavat sen sijaan vähittäistä rauhanomaista siirtymää demokratian ja koulutuksen kautta.[2][3] Lisäksi on olemassa lukuisia pienempiä sosialismin suuntauksia, jotka ovat marxilaisesta perinteestä riippumattomia.[2]

Sosiologi Zygmunt Bauman esitti 1970-luvulla, että sosialismi on luontojaan utopistista. 2000-luvun sosialismissa on kuitenkin korostunut nyky-yhteiskunnan ongelmien kartoittaminen, ei niinkään utopististen vaihtoehtojen hahmotteleminen. 'Susan Mayhew esittää, että sosialististen liikkeiden keskeisin piirre on perinteisesti ollut tuotantovälineiden ja tuotteiden jakelun yhteisomistus, mutta nykyään keskeisempiä ovat tasa-arvon ja yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden tavoittelu.[4]

Sosialismi ja kommunismi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Encyclopædia Britannican mukaan sosialismin ja kommunismin keskeisin ero on marxilaisen kommunismin vallankumouksellisuus. Marx itse käytti sanoja sosialismi ja kommunismi synonyymeinä. Samoin menettelivät lähes kaikki 1800-luvun yhteiskuntatieteilijät ja -filosofit.[5]

Vuonna 1875 julkaistussa esseessä Gothan ohjelman arvostelua Marx esitti, että siirtymä kapitalismista kommunismiin tapahtuisi kahdessa vaiheessa. Ensimmäinen on siirtymävaihe, jossa työväenluokka hallitsee valtiota ja talouselämää. Ihmisille maksetaan palkkaa heidän tekemästään työstä, ja kova uurastus palkitaan paremmalla korvauksella.[5] Omaisuuden tasajako ei vielä ensimmäisessä vaiheessa toteudu.[6][7] Eräät kapitalistisen yhteiskunnan piirteet siis säilyvät välivaiheen aikana. Tasa-arvo etenee kuitenkin monessa muussa asiassa: perintöoikeus lakkautetaan, tuotantovälineet otetaan valtion haltuun, ilmainen koulutus tulee kaikkien saataville, yleinen ja yhtäläinen äänioikeus otetaan käyttöön ja päätöksiä tekevät työväenluokan piiristä valitut edustajat.[8]

Toinen vaihe olisi täydellinen kommunismi. Se olisi yhteiskunta ilman luokkajakoa tai valtiota.[5] Kommunismin toisessa vaiheessa ihmisten vapaus on täydellinen. He eivät työskentele pakosta vaan omasta tahdostaan ja oman luovuutensa ajamina. Työntekijät hallitsevat tuotannontekijöitä itse.[8] Jokainen ihminen tekee työtä kykyjensä mukaan, ja jokaiselle annetaan tarpeidensa mukaan.[5][8]

Kommunismin jakaminen kahteen vaiheeseen yleistyi Marxin kannattajien keskuudessa, ja erityisesti marxismi-leninismissä se on keskeinen. Teoksessaan Valtio ja vallankumous (1917) Vladimir Lenin alkoi nimittää siirtymävaihetta sosialismiksi, kun taas kommunismin nimi jäi jälkimmäiselle, lopulliselle vaiheelle. Kommunismi onkin sittemmin voimakkaasti samaistettu lähinnä Neuvostoliiton taloudelliseen ja poliittiseen järjestelmään, joka myöhemmin omaksuttiin myös Kiinan kansantasavallassa ja muissa kommunistipuolueiden hallitsemissa valtioissa.[5]

Määritelmien ristiriitaisuudesta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sosiologi Szonja Szelényi huomauttaa, että ”sosialististen aatteiden yhteistä ydintä on vaikea määritellä”. Yhdistävänä tekijänä pysyy kielteinen suhtautuminen kapitalistisen yhteiskunnan kilpailulliseen ja epätasa-arvoiseen luonteeseen sekä haave tasa-arvoisemmasta ja oikeudenmukaisemmasta tulevaisuudesta. Sosialistit ovat kuitenkin esittäneet hyvin ristiriitaisia näkemyksiä siitä, miten nämä tavoitteet käytännössä saavutetaan.[9]

Szelényi esittää seuraavat esimerkit sosialismin monimuotoisuudesta:[9]

Vuoteen 1924 mennessä yhteiskuntatieteellisessä kirjallisuudessa oli esitetty yli 260 erilaista sosialismin määritelmää, ja sittemmin sosialistisen liikkeen piirissä on syntynyt yhä uusia suuntauksia. Szelényin mukaan erot ovat niin suuria, että ”yksittäinen sosialismin määritelmä todennäköisesti piilottaa enemmän kuin valaisee”. Hän suositteleekin tarkastelemaan sosialismin erilaisia suuntauksia aatehistoriallisesta näkökulmasta.[9]

Sosialismin historiaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sosialismi ennen nykyaikaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Utopian saari, josta kertovassa kirjassa (1516) Thomas More hahmotteli ihanneyhteiskuntaa.

Sosialismia muistuttavia ajatuksia on esitetty kirjoitustaidon keksimisestä saakka.[2] Myös eräissä uskonnollisissa liikkeissä on esiintynyt omaisuuden yhteisomistusta. Alkukristilliset yhteisöt harjoittivat kommuuninkaltaista elämää, jossa työ ja sen hedelmät jaettiin jäsenten kesken. Myöhemmässä kristillisyydessä yhteisomistus on rajoittunut pitkälti luostareihin.[2] Filosofi Tuomas Akvinolainen totesi keskiajalla, että yhteisomistus oli alkuperäinen ja ihanteellinen tila, ja että yksityisomistus syntyi perisynnin seurauksena. Syntiinlankeemuksen jälkeisessä maailmassa yksityisomistus on Tuomaan mukaan kuitenkin käytännön syistä suositeltava, kun taas yhteisomistus sopii lähinnä pienille uskonyhteisöille.[10] Tuomas perusteli yksityisomistuksen tarpeellisuutta sillä, että se kannustaa työskentelemään ja vähentää omaisuuden hallitsemisesta aiheutuvia riitoja.[11]

Englantilaisen humanistin Thomas Moren Utopia (1516) yhdistelee kristillistä perinnettä ja Platonin Valtiota. Kirja kuvaa ihanneyhteiskuntaa, jossa yksityisomistus ja raha on lakkautettu, ja jopa vaatteet ovat yhteistä omaisuutta. Näin ihmiset ovat päässeet eroon ylpeydestä, kateudesta ja ahneudesta. Ihmiset vaihtavat kotejaan säännöllisesti, jotta kukaan ei alkaisi ylpeillä omaisuudellaan. Kaikkien on tehtävä töitä, mutta työpäivät ovat lyhyitä, sillä ihmiset tuottavat vain sen mitä tarvitsevat ja lepäävät lopun aikaa. Utopiaa ei kuitenkaan voi pitää vakavana hahmotelmana yhteiskuntajärjestyksestä, vaan se kritisoi 1500-luvun uskonnollisia väärinkäytöksiä.[2]

Reformaation seurauksena eräät kristilliset yhteisöt yrittivät perustaa utopistisia yhteisöjä. Anabaptistit perustivat yhteisomistukseen tähdänneen hallinnon Münsterissä, mutta heidän valtansa jäi lyhyeksi. Englannissa perustettiin sisällissodan (1642–1651) aikana useita sosialistisia uskonyhteisöjä. Ne ajautuivat kuitenkin pian selkkaukseen keskusvallan kanssa, koska viljelivät muiden maaomistuksia.[2]

Sosialismin synty[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Robert Owenin hahmotelmaan perustuva maalaus New Harmonyn kommuunista.

Ranskan suuren vallankumouksen (1789) jälkimainingeissa François-Noël Babeuf esitti, että vallankumous oli epäonnistunut vapauden ja tasa-arvon tavoitteissaan, ja todellinen yhteisöllisyys edellyttäisi yksityisomistuksen lakkauttamista. Sittemmin Babeuf teloitettiin vallankaappaukseen yllyttämisestä epäiltynä. Hänestä tuli kuitenkin suosittu hahmo 1800-luvun radikaalien parissa.[2]

Varhaiset sosialistiset yhteisöt keskittyivät maanviljelyyn. 1800-luvun utopiasosialistiset kokeilut saavuttivat vaihtelevaa menestystä. New Australia ajautui vaikeuksiin heti alussa, kun taas Brook Farm kesti yli vuosikymmenen. Yhteistä niille oli pienen mutta omistautuneen sosialistijoukon kokoontuminen syrjäiseen paikkaan, missä aktiivit yrittivät perustaa tehokkuudessaan ja tasa-arvoisuudessaan ylivertaisen malliyhteiskunnan. Ongelmia aiheuttivat esimerkiksi puutteellinen valmistautuminen ja vähäiset taloudelliset voimavarat. Sosialistit olivat usein maanviljelyksen suhteen kokemattomia, ja eivätkä maaperä ja ilmasto aina olleet suotuisia. Vaikka kommuunien jäsenillä oli intoa osallistua uuden, paremman maailman rakentamiseen, heillä ei välttämättä ollut tähän tarvittavia taitoja ja pitkäjänteisyyttä. Niinpä kaikki utopiakommuunit lopulta epäonnistuivat.[12]

Sosialismi johdonmukaisena poliittisena aatteena ja joukkoliikkeenä syntyi teollisen vallankumouksen myötä, kun sosialistit alkoivat arvostella kapitalistisen yhteiskunnan ja talousjärjestelmän luomaa eriarvoisuutta. Sosialismi käsitteenä tuli käyttöön nykymerkityksessään 1830-luvulla kuvaamaan François-Marie-Charles Fourierin, Claude-Henri de Saint-Simonin ja Robert Owenin kirjoituksia.[2]

Fourier arvosteli modernin yhteiskunnan itsekkyyttä, joka hänen mukaansa johtui ihmisiä rajoittavista yhteiskunnallisista laitoksista kuten avioliitosta, patriarkaatista ja taloudellisesta kilpailusta. Näistä jälkimmäisenä mainittu usutti ihmiset toisiaan vastaan, ja siksi ihmiset tulisi organisoida noin 1600 hengen kommuuneihin, joissa he vapaaehtoisesti työskentelisivät yhteisen hyvän eteen luontaisen lahjakkuutensa mukaisesti.[2]

Robert Owen oli tehtailija itse ja tuli tunnetuksi alaistensa hyvästä kohtelusta. Owen katsoi ihmisten pahuuden johtuvan julmasta yhteiskunnasta, joka muovasi heidät petollisiksi ja itsekkäiksi. Vastaavasti inhimillinen yhteiskunta muokkaisi ihmisistä hyviä ja lempeitä. Vuonna 1825 Owen perusti Indianaan New Harmony -nimisen kommuunin. Kokeilun epäonnistuttua Owenista tuli ammattiliittojen ja osuuskuntien kannattaja.[2]

Saint-Simon ei varsinaisesti kannattanut tuotantovälineiden yhteisomistusta, mutta hän esitti, että tieteellisten ja teknisten asiantuntijoiden tulisi hallita taloutta keskitetysti. Saint-Simonin mukaan tällainen järjestelmä olisi kapitalismia tehokkaampi, koska se kykenisi ennakoimaan yhteiskunnan tarpeet ja vastaamaan niihin oikea-aikaisesti. Saint-Simon myös näki historiallisen jatkuvuuden, jossa kunkin aikakauden ajattelu määräytyi hallitsevan luokan mukaan. Teollisena aikakautena hallitsevaksi luokaksi nousisivat tehtailijat, jotka ohjaisivat taloutta kaikkien hyväksi.[2]

Etenkin Ranskassa syntyi 1840-luvulla lukuisia sosialistisia liikkeitä. Louis-Auguste Blanqui kannatti kapitalismin syrjäyttämistä vallankumouksen kautta. Louis Blanc perusti vuonna 1839 L’Organisation du travail’in, joka ajoi kansallisten työpajojen perustamista valtion myöntämällä pääomalla ja kansanvaltaisesti valitulla johdolla.[2]

Pierre-Joseph Proudhon tunnetaan anarkistisen perinteen perustajana. Hänen iskulauseensa kuului: ”Omistaminen on varkautta!” Myöhemmistä anarkisteista poiketen Proudhon oli individualisti ja kannatti työläisten ja viljelijöiden oikeutta omistaa omat tuotantovälineensä. Lakien tilalle tulisivat työläisten keskinäiset sopimukset, oikeusistuimien sijaan riidat soviteltaisiin ja valtion korvaisi autonomisten kommuunien välinen vapaaehtoinen yhteistyö.[13]

Englannissa syntyi kristillissosiaalinen liike Frederick Denison Mauricen ja Charles Kingsleyn johtamana. Heidän mukaansa individualismi ja laissez-fairen eli rajoittamattoman talouden kilpailuhenkisyys olivat kristinuskon perusoppien vastaisia.[2]

Marx ja Engels[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Karl Marx ja Friedrich Engels julkaisivat vallankumousvuonna 1848 kommunistisen manifestin. Taloustutkijanakin tunnettu Marx nimitti omaa oppiaan ”tieteelliseksi sosialismiksi” erotukseksi aikaisemmista ”utopiasosialisteista”. Marxin mukaan maailma ei siirry sopusointuiseen yhteiseloon esimerkin kautta vaan yhteiskuntaluokkien välisen väkivaltaisen konfliktin kautta. Tämä prosessi kehittyi hänen mukaansa lainomaisesti ja vääjäämättä. Engels perusteli ajatusta hegeliläisellä filosofialla. Historiallinen prosessi johtaisi työväkeä kahlitsevien taloudellisten ja poliittisten valtarakenteiden katoamiseen.[2]

Marx katsoi, että koko ihmiskunnan historia oli luokkataistelun historiaa. Ensimmäisessä vaiheessa konflikti oli orjanomistajien ja orjien välinen, toisessa vaiheessa feodaaliherrojen ja maaorjien välinen, ja nyt kolmannessa ja viimeisimmässä vaiheessa porvariston ja tehdastyöläisten eli proletaarien välinen. Ihmisillä on tiettyjä tarpeita, joiden tyydyttämiseksi he tekevät työtä. Työvälineet eivät kuitenkaan ole työntekijöiden omistuksessa, vaan heitä riistää harvalukuinen omistava luokka. Riistämiseen perustuva järjestelmä vieraannuttaa sekä työntekijät että omistavan luokan ihmisyydestään, mikä johtaa epäinhimillisiin olosuhteisiin ja lopulta väkivaltaan.[2]

Marxin mukaan historiallinen prosessi johtaisi lopulta siihen, että työtätekevä luokka tulisi tietoiseksi omasta alistetusta asemastaan. Luokkatietoisuus lopettaisi proletaarien välisen kiistelyn ja johtaisi vallankumoukseen, jonka myötä tuotantovälineet otettaisiin yhteisomistukseen, ja ihmiset olisivat viimein vapaita toteuttamaan itseään ja nauttimaan työnsä hedelmistä. Samalla valtio muuttuisi tarpeettomaksi, kun ihmisten itsekkyys ja kilpailu katoaisivat. Toisaalta Marx katsoi, ettei vallankumouksen kaikkialla tarvitsisi olla väkivaltainen vaan työläiset voisivat saavuttaa oikeutensa myös demokraattisen prosessin kautta, jos heille ensin myönnettäisiin äänioikeus. Lisäksi Marx arvioi, että edelleen feodalismia muistuttanut Venäjän yhteiskunta saattaisi siirtyä sosialismiin suoraan, olematta välissä kapitalistinen.[2]

Saksassa työväenliikkeen arkkitehti Ferdinand Lassalle oli samaa mieltä Marxin kanssa työväenluokan järjestäytymisen tarpeesta, mutta kannatti työväen osallistumista valtiolliseen toimintaan, mitä Marx ei voinut hyväksyä. Marx myös syytti Lassallea saksalaisesta nationalismista, jossa sosialismia rakennettiin vain Saksassa, kun Marxin mukaan sosialismin piti olla kansainvälinen liike.[2]

Vuonna 1864 Marx oli perustamassa ensimmäistä internationaalia. Se oli laaja-alainen työväenliike, johon kuului muitakin kuin vallankumouksellisia ja sosialisteja. Marx kuoli 1883. Siihen mennessä oli jo varsin yleistä, että sosialistit nimittivät itseään marxilaisiksi. Marxin ja Lassallen seuraajat perustivat Saksan sosiaalidemokraattisen työväenpuolueen (SPD) vuonna 1875. Alkuvaiheessa Marxin näkemys vallankumouksellisesta sosialismista oli SPD:ssä hallitseva, vaikka vastaääniäkin esiintyi.[2] Myöhemmin August Bebelin kannattama lainkuuliainen sosialismi saavutti suosiota. Sosiaalidemokratian kannatus kasvoi nopeasti, ja vuoteen 1912 mennessä SPD:stä oli kasvanut Reichstagin suurin puolue. SPD:n menestyksen myötä sosiaalidemokraattisia puolueita perustettiin myös muihin Euroopan maihin.[14]

Anarkistit haastavat Marxin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Venäläinen Mihail Bakunin oli anarkismin oppi-isä.

Marxilaisen sosialismin vallan työväenliikkeessä haastoivat ensimmäisenä anarkistit, joista vaikutusvaltaisin oli venäläinen Mihail Bakunin. Hän liittyi internationaaliin 1868 ja oli Marxin ensimmäinen merkittävä kilpailija. Bakunin oli 1840-luvulla innostunut Pierre-Joseph Proudhonin ajatuksista.[15] Bakunin varoitti, että Marxin peräämästä ”proletariaatin diktatuurista” tulisi vielä pahempi kuin silloisista hallitsijoista, ja hän katsoi, että valtio pitäisi tuhota heti eikä kaapata sen valtaa. Bakunin oli myös radikaali uskonnon vastustaja.[2] Siinä missä Marx kannatti kurinalaista puoluetta, Bakunin kannatti työtätekevien väkijoukkojen spontaania kansannousua. Oppi-isästään Proudhonista poiketen Bakunin hylkäsi hylkäsi individualismin ja väkivallattomuuden, ja kannatti sen sijaan tuotantovälineiden yhteisomistusta, johon tuli siirtyä aseellisen vallankumouksen kautta. Näistä ajatuksista tuli sittemmin anarkismin valtavirtaa, ja Bakunin sai kannattajia erityisesti Italiasta, Espanjasta, Sveitsistä ja Ranskasta. Marxin ja Bakuninin kiistat johtivat lopulta ensimmäisen internationaalin hajoamiseen 1870-luvun mittaan.[15]

Vuonna 1876 kuolleen Bakuninin seuraajaksi nousi Pjotr Kropotkin, joka kehitti anarkokommunismina tunnetun teorian. Kropotkinin mukaan yhteistyö oli sekä eläin- että ihmiskunnan luonnollinen olotila, ja tuotantovälineiden ohella myös itse tuotteet oli asetettava yhteisomistukseen. Kropotkin kannatti kommuuneista koostuvaa hajautettua taloutta ja politiikan saralla valtion ja hallitusten lakkauttamista.[15] Anarkismista tuli 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa näkyvä liike, jonka individualismi vetosi erityisesti taiteilijoihin ja muihin intellektuelleihin. Anarkistit toimeenpanivat myös useita poliittisia murhia, joiden uhreiksi joutuivat esimerkiksi Italian kuningas Umberto I, Ranskan presidentti Sadi Carnot sekä Yhdysvaltain presidentti William McKinley. Useimpien välivallantekojen taustalla oli yksittäinen aktivisti, ja anarkismille tunnusomainen individualismi teki järjestäytymisestä vaikeaa. Kuolemaantuomioihin johtaneiden murhien tarkoituksena oli antaa esimerkki yksilön uhrautumisesta ja siten innoittaa kansanjoukkoja kapinaan. Käytännössä terrorismi toi anarkismille maineen järjettömänä väkivaltana.[16]

Syndikalismi oli suosittua erityisesti Ranskassa, missä se 1800-luvun lopulla kehittyi ammattiyhdistysliikkeen radikaaliksi haaraksi. Aatteen mukaan ammattiyhdistysten tulisi mennä yleislakkoon, minkä jälkeen kapitalismi luhistuisi ja työläiset voisivat ottaa vallan. Maltillisemmat syndikalistit katsoivat, että pelkkä yleislakon uhka riittäisi kapitalistien painostamiseen.[2] Vuonna 1922 syndikalistit perustivat kansainvälisen työväenliiton, jonka päämaja toimi Berliinissä. Parhaimmillaan internationaalilla oli Italiassa puoli miljoonaa jäsentä, Argentiinassa 200 000, Portugalissa 150 000 ja Saksassa 120 000. Lukuisissa maissa toimi lisäksi pienempiä syndikalistisia yhdistyksiä. Vallankumouksellinen syndikalismi teki anarkismista joksikin aikaa merkittävän kansanliikkeen, vaikka suurin osa syndikalististen ammattiyhdistysten jäsenistä ei ollutkaan aatteen vakaumuksellisia kannattajia vaan myötäjuoksijoita.[17]

Maltillinen sosialismi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Britanniassa perustettiin vuonna 1884 Fabian Society, joka oli selvästi anarkokommunismia maltillisempi suuntaus. Sen mukaan siirtyminen sosialismiin tapahtuisi vähitellen, kun valtio ottaisi tuotantovälineet yhä laajempaan ja tehokkaampaan kontrolliin. Fabianismi oli keskiluokkaisten älykköjen suosima aate. Fabian Societyn jäsenet olivat perustamassa Labour Representation Committeeta, josta myöhemmin tuli Yhdistyneen kuningaskunnan työväenpuolue. Yhdistys on edelleen olemassa, mutta sen jäsenmäärä on pysynyt pienenä. Sen epäsuora vaikutus on kuitenkin ollut kohtuullisen suuri.[18][19]

Myös kiltasosialismi saavutti Britanniassa suosiota 1900-luvun alussa,[2] ja sitä voidaan pitää syndikalismin paikallisena muunnelmana. Kiltasosialismi kehotti eri ammattikuntia järjestäytymään killoiksi, jotka suojelisivat jäsentensä etuja ja päättäisivät valtio-omisteisten tuotantovälineiden käytöstä. Aate oli suosituimmillaan ensimmäisen maailmansodan (1914–1918) jälkeisinä vuosina, jolloin rakennustyöläiset perustivat kiltoja ja rakensivat valtiolle taloja. Vuonna 1921 Britannian valtio lopetti taloudellisen tukensa ja kansallinen kiltasosialistien liitto lakkautettiin vuonna 1925.[20]

Marxin ja Engelsin jälkeen saksalaisesta Karl Kautskysta tuli marxismin johtava teoreetikko, joka pyrki luomaan synteesiä Marxin vallankumouksellisuudesta ja SPD:n perinteisesti maltillisemmasta lähestymistavasta, joka hyväksyi valtiolliseen toimintaan ja vaaleihin osallistumisen. Eduard Bernstein haastoi sosialistit luopumaan vallankumoushaaveista ja hyväksymään jo saavutetut tavoitteet. Bernstein huomautti, että Marxin ennustuksen vastaisesti työväestön olot eivät jatkuvasti huonontuneet vaan olivat ammattiyhdistystoiminnan ja yleisen äänioikeuden myötä pikemminkin parantuneet.[2] Kapitalismi ei myöskään ollut kyvytön ratkaisemaan työttömyyden, ylituotannon ja taloudellisen epätasa-arvon kaltaisia ongelmia, mikä Bernsteinin mukaan osoitti, että Marxin arvio kapitalismin vääjäämättömästä tuhosta oli virheellinen.[14] Bernstein suositteli rauhanomaista ja vähittäistä siirtymää sosialismiin, mikä näkemys tuli tunnetuksi revisionismina.[2]

Venäläinen Vladimir Lenin hahmotteli vuonna 1902 vallankumouksellisen puolueteoriansa eli leninismin. Lenin arvioi, ettei proletariaatti nousisi kapinaan spontaanisti. Sen sijaan vallankumouksen etujoukkona toimisi puolue, koulutettujen ja omistautuneiden ammattivallankumouksellisten ydinjoukko. Lenin myös vastusti imperialismia, joka Leninin mukaan siirsi vaurautta siirtomaista Eurooppaan ja lahjoi proletariaatin valtaapitävien kapitalistien puolelle. Venäjän sosiaalidemokraattinen työväenpuolue hajosi 1900-luvun alussa Leninin seuraajiin eli bolševikkeihin ja maltillisempiin menševikkeihin. Bolševikit edustivat marxilaisuuden puhdasoppista tulkintaa, joka kannatti aseellista vallankumousta ja proletariaatin diktatuuria. Menševikit puolestaan arvostelivat Leninin linjaa elitistiseksi tyranniaksi.[2]

Suomen Työväenpuolue eli myöhempi sosialidemokraattinen puolue perustettiin 1899. Alkuvuosina marxilaisuus vaikutti voimakkaasti puolueen linjaan, joka oli radikaali ja jopa vallankumouksellinen. Siitä tuli nopeasti Suomen suosituin puolue, ja se sai läpi tärkeitä uudistuksia kuten yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden. Sisällissodan jälkeen kommunistit häädettiin puolueesta ja sen linja maltillistui: vanhaa järjestelmää ei enää haluttu korvata uudella vaan sitä pyrittiin uudistamaan vähittäin. Puolueen kannatus pysyi korkeana ja vuonna 1926 SDP muodosti Väinö Tannerin johdolla vähemmistöhallituksen.[21]

Neuvostoliiton perustaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Lokakuun vallankumous.

Sosialistien rivit hajosivat ensimmäisen maailmansodan syttyessä. Ennen sotaa liikkeen ajattelijat olivat katsoneet, ettei työläisten pitäisi taistella toisiaan vastaan ja että ainoa sosialistien käymä sota olisi vallankumoukseen johtava luokkasota. Käytännössä työväenluokka ei kuitenkaan ollut halukas muuttamaan kansainvälistä sotaa sisällissodaksi. Saksan sosiaalidemokraattien enemmistö asettui 1914 maansa sotaponnistusten tueksi, ja muissa maissa sosialistit tekivät sen jälkeen samankaltaisia linjauksia.[2]

Jotkut sosialistit pysyivät sodanvastaisella kannalla. Heitä olivat muun muassa Lenin sekä Saksassa Rosa Luxemburg, joka edusti jyrkän marxilaista linjaa ja jonka kannattajat sittemmin järjestäytyivät spartakisteiksi.[2] Venäjällä keisarinvalta syrjäytettiin helmikuussa 1917.[22] Bolševikkipuolueen aseellinen siipi kaappasi vallan loppuvuodesta 1917.[23] Leninin ja bolševikkien lupaukset ”rauhasta, maasta ja leivästä” vetosivat erityisesti nälkiintyneeseen kaupunkiväestöön sekä sotaväsymyksen vaivaamiin asevelvollisiin.[22] Työväenluokan kapinoita syttyi myös muissa Manner-Euroopan maissa.[24] Saksassa Rosa Luxemburgin ja Karl Liebknechtin johtamat spartakistit nousivat hävityn sodan jälkeen kapinaan 1919. Se kärsi nopean tappion ja liikkeen johtajat teloitettiin.[2] Myös Italiassa, Unkarissa ja Persiassa vasemmistojohtoiset kapinat ja vallankumousyritykset epäonnistuivat.[24]

Valtaannousunsa jälkeen bolševikit alkoivat kutsua itseään kommunisteiksi.[2] Bolševikkien valta Venäjällä vakiintui vähitellen, ja sisällissota päättyi vasta 1921.[25] Seuraavana vuonna bolševikit perustivat Sosialististen neuvostotasavaltojen liiton, jonka virallisena tavoitteena oli sosialistisen yhteiskunnan perustaminen. Käytännössä Neuvostoliittoon tuli Leninin johtaman kommunistipuolueen diktatuuri. Kansainvälisiä suhteita varten Lenin perusti kolmannen internationaalin eli Kominternin,[2] jonka jäsenpuolueet pyrkivät edistämään Neuvostoliiton asiaa ulkomailla. Käytännössä Neuvostoliitto jäi eristyneeksi valtioksi, jonka ulkosuhteita leimasi molemminpuolinen epäluulo ja vihamielisyys. Puna-armeijan yritykset levittää vallankumous muualle Eurooppaan epäonnistuivat.[26]

Neuvostoliiton johto luopui maailmanvallankumouksen välittömästä tavoittelusta 1920-luvun alkuun mennessä.[27] Teollisuuslaitokset ja kuljetusvälineet kansallistettiin, talouselämän perustaksi otettiin keskusjohtoinen suunnittelu ja kullekin kansalaiselle osoitettiin pakollinen työ. Järjestelmän ominaispiirteitä olivat myös laaja propaganda sekä oppositioon kohdistettu terrori. 1920-luvun mittaan sääntelyä tosin vapautettiin, ja uusi talouspolitiikka onnistuikin nostamaan neuvostotalouden sisällissotaa seuranneesta lamasta ja köyhyydestä.[28]

Sotien välinen aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Venäjän vallankumouksen myötä sosialismi jakaantui lopullisesti kahteen leiriin. Kommunisteiksi alettiin vallankumouksellisia sosialisteja, jotka olivat sitoutuneet marxismi-leninisminä tunnettuun oppisuuntaan. Neuvostoliitossa kommunistinen puolue ajautui Leninin kuoltua sisäiseen valtataisteluun. Josif Stalinin voiton jälkeen hänen kilpailijansa teloitettiin ja omiin kansalaisiin alettiin kohdistaa yhä laajamittaisempaa terroria, jossa kuoli miljoonia ihmisiä. Vaikka Stalin muodollisesti pitäytyi vallankumouksellisessa perinteessä, kehitti hän myös sosialismina yhdessä maassa tunnetun opin. Sen ytimessä olivat maatalouden kansallistaminen ja nopea valtiojohtoinen teollistamisohjelma.[2]

Maltillisempi suuntaus tunnettiin sosialisteina, sosiaalidemokraatteina ja työväenliikkeenä. Se oli sisäisesti hajanainen suuntaus, johon kuului sekä revisionisteja että ei-marxilaisia sosialisteja.[2] Maltillisempaa liikettä yhdisti kommunismin, väkivallan ja totalitarismin vastaisuus sekä sitoutuminen demokratiaan.[2][14] Vaikka sosiaalidemokratian aatteelliset juuret olivat periaatteessa samat kuin kommunismilla, se ei ajanut aseellista vallankumousta vaan pyrkii edistämään sosialismin päämääriä parlamentaarisin keinoin.[14] Maltilliset sosialistit myös luopuivat ehdottomasta kapitalismin vastaisuudesta sekä uskosta siihen, että sosialismiin siirtyminen olisi vääjäämätön kehitys. Uudistusten tarpeellisuutta alettiin sen sijaan perustella etiikalla.[2] Sosiaalidemokraattien perimmäinen tavoite oli edelleen tuotantovälineiden kansallistaminen, kunhan sosialistit ensin saavuttaisivat parlamentaarisen enemmistön.[14]

Anarkismi ja syndikalismi muuttuivat Neuvostoliiton perustamisen jälkeen marginaalisiksi liikkeiksi, kun äärivasemmisto ryhmittyi neuvostomielisten kommunistipuolueiden taakse. Italian aiemmin voimakas anarkistiliike hävitettiin Benito Mussolinin johdolla 1920-luvulla, ja Saksan pienet anarkistipiirit kokivat saman kohtalon diktaattori Adolf Hitlerin noustua valtaan 1930-luvulla.[16] Myös muissa Euroopan maissa nousi valtaan äärioikeistolaisia hallituksia, joiden retoriikassa sosialismin ja kommunismin vastaisuudella oli keskeinen osa.[29] Vastaavasti kansallissosialismin ja fasismin vastustamisesta tuli tärkeä kommunisteja ja sosialisteja yhdistävä tekijä.[2]

Espanjassa anarkosyndikalismi säilytti asemansa pisimpään. Anarkistit vastustivat periaatteesta sekä kuninkaanvaltaa että vuonna 1931 perustettua tasavaltaa, ja 1930-luvun puolivälissä Espanjassa oli useita anarkistisia kapinoita. Vuonna 1936 alkaneen sisällissodan alussa anarkistit hallitsivat suurta osaa Itä-Espanjasta, kollektivisoivat tehtaat, perustivat maatalouskommuuneja ja lakkauttivat rahan. Ilmeisesti ainakin osa kommuuneista menestyi ja onnistui ylittämään aiemmat tuotantoluvut. Liikkeeltä puuttui kuitenkin kyky pitkäkestoiseen ja kurinalaiseen sodankäyntiin, ja kommunistien ja anarkistien välinen riitely heikensi tasavaltalaisten sotamenestystä.[30] Vuonna 1939 sisällissota päättyi oikeistolaisen Francisco Francon voittoon, ja anarkismi joukkoliikkeenä hävisi.[16]

1930-luvun suuren laman aikana Ruotsin hallitusvastuussa olevat sosiaalidemokraatit ryhtyivät järjestämään julkisia töitä. Ruotsi toipui lamasta useimpia muita maita nopeammin, ja 1930-luvun loppuun mennessä maassa oli saavutettu lähes täystyöllisyys.[31] Keynesiläisen teorian mukaan valtion tulee säännellä taloutta ylläpitämällä kysyntää. Julkisten investointien avulla voidaan saavuttaa täystyöllisyys jopa taantuman aikana, jolloin vältytään palkanalennuksilta ja kysynnän romahtamiselta. Keynesiläisyys pysyi länsimaiden hallitsevana taloustieteen koulukuntana 1970-luvulle saakka, jolloin monetarismi syrjäytti sen.[32]

Sosialistiset puolueet saivat syyn olla hallituksessa myös kapitalistisessa järjestelmässä. Yhdysvalloissa varsinaisen sosialismin kannatus jäi vähäiseksi,[2] mutta presidentti Franklin Rooseveltin vuonna 1933 alkaneessa New Deal -politiikassa oli keskeistä valtion roolin kasvattaminen taloudessa.[33]

Kylmä sota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Kylmä sota.
1900-luvulla syntyneiden sosialististen valtioiden kartta perustamisvuosien mukaan.
  1920–1930-luvulla
  1940–1950-luvulla
  1960–1970-luvulla

Toisen maailmansodan (1939–1945) aikana kapitalistit, sosialistit ja kommunistit liittoutuivat äärioikeistoa vastaan. Sodan päätyttyä yhteistyön jatkaminen osoittautui vaikeaksi. Neuvostoliitto miehitti Itä-Euroopan ja alkoi levittää omaa järjestelmäänsä muualle maailmaan. Seuraavia vuosikymmeniä leimasi kylmäksi sodaksi kutsuttu vastakkainasettelu, jossa länsimainen demokratia ja reaalisosialismi kilpailivat vaikutusvallasta.[2]

Euroopan ulkopuolella sosialismi saavutti jalansijaa erityisesti Kiinassa ja Intiassa, missä aate oli suosittu jo maailmansotien välisenä aikana. Kiinassa kommunistinen puolue otti sisällissodan jälkeen vallan 1949. Kaupunkien teollisuustyöläisten sijaan Mao Zedongin johtama vallankumous tukeutui maaseudun köyhälistöön. Samalla ulkovaltojen nöyryyttämän Kiinan vapauttaminen imperialismin kahleista korvasi Maon retoriikassa luokkasodan. Myös Intiassa sosialismi vaikutti jonkin verran Mahatma Gandhin ajatteluun. Hänen suosionsa ei kuitenkaan perustunut sosialismiin vaan itsenäisyystaisteluun Britannian siirtomaavaltaa vastaan.[2]

Toisen maailmansodan jälkeen reaalisosialismi levisi paitsi Itä-Eurooppaan myös Koreaan, Vietnamiin ja Kuubaan. Niitä johtavat kommunistipuolueet perustelivat edustavansa kansandemokratiaa, jossa kansan delegoimaa diktatorista valtaa käyttänyt puolue tukahdutti kansanviholliset ja rakensi sosialismia.[2]

Euroopassa sosialistiset puolueet maltillistivat kantojaan ja luopuivat yhteisomistuksen tavoittelusta. Suosituksi nousi sen sijaan sekatalous, jossa yksityisomistuksessa olevaa taloutta ohjailtiin valtiovallan taholta. Maltilliset sosialistit kannattivat myös laajaa hyvinvointivaltiota. Ensimmäisenä tälle linjalle lähtivät pohjoismaiden sosialistit. Myöhemmin perässä seurasivat muun maailman sosialistiset puolueet. Saksassa SPD luopui marxilaisista opeista kokonaan ja otti uudeksi tavoitteekseen ”sosiaalisen markkinatalouden”, jossa kapitalistisen kilpailun ja valtiojohtoisen suunnitelmatalouden välisen suhteen määrittelisi käytännön tarve.[2] Sosialistisista maista Jugoslavia ja Unkari liberalisoivat talouttaan jonkin verran.[34] Jugoslavia omaksui markkinasosialismin 1960-luvulta alkaen, ja Unkarissa siirryttiin markkinasosialismin suuntaan 1960- ja 1970-lukujen taitteessa.[34]

Kun valtavirran sosialistit siirtyivät talouspolitiikassaan yhä enemmän oikealle, syntyi Euroopassa 1960-luvulta lähtien radikaalin vasemmistolaisia opiskelijaliikkeitä.[2]

Kolmas maailma[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Kolmas maailma

Siirtomaajärjestelmän purkauduttua Afrikassa ja Lähi-idässä syntyi nationalismia, antikolonialismia ja sosialismia yhdistelleitä liikkeitä.[2][35] Vielä 1950-luvun alussa pelkkä siirtomaaisäntien vastainen nationalismi riitti yhdistämään siirtomaiden asukkaat, mutta ei enää itsenäistymisen jälkeen.[35] Sosialismin suosiota kasvatti se, että vanhat siirtomaavallat olivat edustaneet kapitalismia. Lopputuloksena oli omalaatuinen synteesi, jossa yhdistyivät alkuperäisväestön yhteisölliset perinteet sekä marxismi-leninismistä omaksuttu yksipuoluejärjestelmä. Tyypillisiä piirteitä olivat viljelysmaan yhteisomistus, kunnianhimoiset modernisaatiosuunnitelmat sekä taloudellisen omavaraisuuden tavoittelu.[2]

Afrikkalaisesta sosialismista” puhui ensimmäisenä senegalilainen Léopold Sédar Senghor. Liikkeen muita johtohahmoja olivat Senghorin maanmies Mamadou Dia, guinealainen Sékou Touré, ghanalainen Kwame Nkrumah, kenialainen Tom Mboya sekä tansanialainen Julius Nyerere. Afrikkalainen sosialismi oli leimallisesti siirtomaajärjestelmän purkautumista seurannut liike, joka pyrki tasapainoilemaan neuvostokommunismin ja länsimaisen kapitalismin välillä. Marxilaisuuden kirjallis-teoreettisesta perinteestä poiketen se syntyi nopeasti ja keskittyi käytännön asioihin. Afrikkalaista sosialismia yhdisti nostalgia kolonialismia edeltäneeseen elämäntapaan, joka nähtiin yhteisöllisenä, luokkajaosta vapaana ja yhteisomistukseen perustuvana. Käytännössä tämä ei ollut mahdollista, sillä siirtomaa-aika oli peruuttamattomasti muuttanut afrikkalaisia yhteiskuntia. Afrikkalainen sosialismi toteutui eri maissa toisistaan poikkeavin tavoin: useimmiten pääpaino annettiin maataloudelle, mutta esimerkiksi Ghanassa painotettiin teollisuutta. Kaikki afrikkalaisen sosialismin valinneet maat ajautuivat ennen pitkää taloudellisiin vaikeuksiin ja diktatuuriin. Sisäisten levottomuuksien myötä afrikkalaista sosialismia kannattaneet poliitikot ja puolueet syrjäytettiin, ja 1970-luvun mittaan liike hiipui.[35]

Kylmän sodan lopulla ilmaantui afrokommunistinen suuntaus. Afrikkalaisesta sosialismista poiketen se tukeutui Neuvostoliittoon ja marxismi-leninismiin.[35]

Myös arabisosialismi vastusti siirtomaajärjestelmää.[36] Toinen tärkeä tavoite oli panarabialaisuus eli kaikkien arabimaiden liittyminen yhdeksi sosialistiseksi valtioksi.[37] Arabisosialistinen Baath-puolue pääsikin valtaan useissa maissa,[37] ja vuonna 1958 Egypti ja Syyria muodostivat Yhdistyneen arabitasavallan. Liittovaltio hajosi kuitenkin jo 1961, kun Syyria julistautui uudelleen itsenäiseksi.[38] Syyrian ja Irakin valtioliiton estivät paikallisten Baath-puolueiden väliset erimielisyydet.[37]

Latinalaisen Amerikan sosialisteilla ei ollut merkittävää omaperäistä vaikutusta sosialismin teoriaan. Poikkeuksena oli niin sanottu vapautuksen teologia, joka ei kuitenkaan ole sanan tiukassa merkityksessä sosialistinen. Aasian demokratioista vain Japanissa toimi sosialistipuolue, jolla oli aitoa kannatusta. Aasian sosialistiset diktatuurit pitkälti pitäytyivät marxismi-leninismissä.[36]

Reaalisosialismi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Reaalisosialistiset maat kärsivät kroonisista tuotantovaikeuksista ja tavarapulasta. Kuvassa puolalaiset jonottavat kulutushyödykkeitä.

Neuvostoliiton ja sen liittolaisvaltioiden yhteiskuntajärjestelmä ei sanottavasti muistuttanut marxilais-leninistisen teorian mukaista sosialismia tai kommunismia. Toteutunutta sosialismia kuvaamaan kehitettiin useita erilaisia termejä, joista suosituin oli ”reaalisosialismi”. Sanaa käyttivät sekä järjestelmän kannattajat että vastustajat.[39] Euroopan lisäksi reaalisosialistisia yhteiskuntia syntyi Aasiaan, latinalaiseen Amerikkaan, Afrikkaan ja Lähi-itään. Neuvostoliitto toimi niiden järjestelmien pääasiallisena esikuvana. Yhteisiä piirteitä olivat tuotannon ja jakelun yhteisomistus, keskusjohtoinen suunnitelmatalous ja yksipuoluejärjestelmä, jonka legitimiteetti perustui marxilaiseen ja leninistiseen ideologiaan. Puolue käytti sekä lainsäädäntö-, toimeenpano- että tuomiovaltaa.[12]

Reaalisosialistiset valtiot saavuttivat monia keskeisiä tavoitteitaan. Näitä olivat takapajuisten talouksien nopea modernisoiminen ja teollistuminen, täystyöllisyys, naisten ottaminen mukaan työvoimaan, rahaolojen vakiintuminen, uusien luonnonvarojen ja teknologioiden käyttöönotto, sotilaallinen varustautuminen sekä koulutuksen, terveydenhuollon ja sosiaaliturvan kehittäminen. Palkkaerot pienenivät, koulutus tuli kaikkien saataville, ruumiillisen työn arvostus nousi ja sosiaalinen liikkuvuus parani. 1960-luvulla sosialismi näyttäytyi vakavastiotettavana kilpailijana länsimaiden kapitalistis-demokraattiselle järjestelmälle.[12]

Reaalisosialistisissa maissa oli kuitenkin myös suuria ongelmia, ja toisen maailmansodan jälkeen alkanut nopea talouskasvu tyrehtyi 1970-luvun alkuun mennessä. Julkiset investoinnit olivat tehottomia ja pullonkaulat johtivat tuotannon seisakkeihin. Pula kulutustavaroista muodostui krooniseksi, mikä heijastui kansalaisten turhautuneeseen mielialaan. Tehottoman byrokratian rinnalle kehittyi epävirallisia hallinnon muotoja: lahjontaa, tavaroiden hamstraamista ja toisiaan avustajien ihmisten verkostoja. Sosiaalinen liikkuvuus heikkeni ja puolue-eliitistä muodostui uusi etuoikeutettu yläluokka.[12]

Moni reaalisosialistinen maa yritti uudistaa järjestelmäänsä markkinatalouden suuntaan jo kylmän sodan vuosina. Äärimmäisen keskitetyn järjestelmän vapauttaminen osoittautui kuitenkin vaikeaksi. Uudistussuunnitelmia ja markkinatalouden sääntöjä ei aina noudatettu kunnolla, ja valtio järjesti julkista rahaa vaikeuksiin ajautuneille yrityksille sen sijaan että niiden olisi annettu mennä konkurssiin. Samalla kansalaisten luottamus sosialistiseen järjestelmään ja puolueen valtaan hupeni.[12]

Neuvostoliiton talouskasvu alkoi hidastua 1960-luvulta alkaen, ja 1970-luvulle mennessä maatalouden tuottavuus kääntyi valtavista investoinneista huolimatta laskuun. Elintaso lakkasi nousemasta 1970-luvun alussa, ja 1980-luvulla talouskasvu tyrehtyi lopullisesti. Budjettivaje kasvoi ja kulutustavaroita piti jonottaa jopa tuntikausia: vuonna 1990 neuvostokansalaiset jonottivat yhteensä noin 30–40 miljoonaa tuntia. Keskusjohtoinen suunnittelu ei kyennyt vastaamaan yhä monimutkaisemmaksi kehittyneen kansantalouden tarpeisiin. Vapaiden markkinoiden puuttuessa sääntelyä ja suunnittelua tarvittiin yhä enemmän, mikä johti tehottomaan byrokratiaan ja laajaan korruptioon. Kilpailun puuttuessa johtaminen oli leväperäistä eikä innovaatioihin ollut kannustimia. Monilla työpaikoilla henkilökuntaa oli liikaakin, mistä seurasi työvoimapulaa. Työpaikoilla laiskottelu oli tavanomaista. Kriisiä pahensi se, ettei edes maan korkein johto saanut todenmukaista tietoa tilanteesta. Taloussuunnittelusta vastannut Gosplan ei myöskään kyennyt kehittämään toimivaa mallia neuvostotalouden toiminnasta.[40]

Reaalisosialismin ja kylmän sodan loppu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suunnitelmatalouden yleinen tehottomuus oli keskeinen tekijä sille, että reaalisosialismi romahti 1980-luvun lopulla.[41] Neuvostoliiton johto ryhtyi vuodesta 1985 alkaen demokratisoimaan yhteiskuntaa ja hajauttamaan taloudellista päätöksentekoa. Uudistusten tavoitteena oli tehostaa järjestelmää ja parantaa elintasoa. Aiemmin tukahdutettu oppositio pystyi levittämään ajatuksiaan aiempaa tehokkaammin ja yksipuoluejärjestelmä kohtasi yhä enemmän kritiikkiä. Itä-Euroopassa kommunismi luhistui vuodesta 1989 alkaen, ja Neuvostoliitto hajosi 1991. Kiinassa kommunistinen puolue aloitti tuotantovälineiden yksityistämisen ja siirtyi vähitellen markkinatalouteen. Vaikka puolueen yksinvalta jatkui, talousjärjestelmä pysyi marxilaisena vain nimellisesti.[2] Unkarilainen sananlasku 1980-luvun lopulta heijastelee aikakauden yleistä kyynisyyttä: ”Sosialismi on pisin ja tuskallisin tie kapitalismista kapitalismiin.”[12]

Sosialismista luopuminen johti monissa Keski- ja Itä-Euroopan maissa suuriin yhteiskunnallisiin ja taloudellisiin ongelmiin. Szonja Szelényin mukaan vuonna 1989 alkanut tapahtumaketju muistutti Venäjän vallankumousta. Vuonna 1917 Leninin johtamat älyköt tekivät ”työväen vallankumouksen” maassa, jossa ei ollut työväenluokkaa; vuonna 1989 älymystö teki ”porvariston vallankumouksen” maissa, joissa ei ollut porvaristoa. Kun vuoden 1917 vallankumouksen tavoitteena oli työväenluokan luominen, oli vuoden 1989 vallankumouksen tavoitteena porvariston luominen.[42]

Markkinatalouteen siirtymistä vaikeutti reaalisosialististen maiden infrastruktuurin ja teollisuuden vanhentunut ja rapistunut tila. Valtionyritykset olivat niin suuria, että niiden yksityistäminen oli vaikeaa. Kansantaloudet olivat teollisuusvaltaisia, kun länsimaissa oli jo pitkälti siirrytty jälkiteolliseen palveluyhteiskuntaan. Markkinatalouden myötä monet taloudelliset ja sosiaaliset edut katosivat tai heikkenivät, mikä aiheutti laajaa tyytymättömyyttä. Monissa maissa valta ja vauraus kasaantuivat vanhalle kommunistiselle eliitille.[42]

Sosialismi nykyään[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sosialistiset valtiot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kommunistipuolueen yksinvalta on tällä hetkellä neljässä maassa: Kuubassa, Kiinassa, Laosissa ja Vietnamissa. Pohjois-Koreaa hallitseva työväenpuolue on muodollisesti luopunut kommunismista ja kannattaa sen sijaan kommunismia ja nationalismia yhdistelevää Juche-aatetta.

Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen reaalisosialismi menetti monien silmissä uskottavuutensa.[2] Joukko nykyisiä valtioita julistautuu kuitenkin edelleen sosialistiseksi. Kommunistisen yksipuoluejärjestelmän hallitsemia maita ovat Kiina, Kuuba, Vietnam[43] ja Laos.[44] Muodollisesti sosialistiset valtiot ovat Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen siirtyneet kohti markkinataloutta, ja leninismistä on jäljellä yhdelle puolueelle keskitetty valta.[41] Kiinassa valtionyrityksillä on edelleen suuri rooli teollisuudessa, mutta yksityistäminen etenee jatkuvasti ja talousjärjestelmä onkin nykyään jo hyvin lähellä kapitalismia. Maolaisuudesta on käytännössä luovuttu, vaikka sillä onkin edelleen retorista merkitystä.[43]

Encyclopædia Britannica kuvailee Pohjois-Koreaa ”vanhan neuvostotyylisen kommunismin viimeiseksi linnakkeeksi”.[43][45] Käytännössä sekin on 2000-luvulla uudistanut talouttaan ja sallinut yksityisyrittämistä.[46] Pohjois-Korea uudisti perustuslakiaan vuonna 2009, jolloin kaikki viittaukset kommunismiin poistettiin ja tilalle nostettiin songun eli asevoimien ensisijaisuus kaikessa päätöksenteossa.[47] Maan virallinen ideologia on sosialismia ja korealaista nationalismia yhdistelevä juche-aate.[48] Maata hallitseva Korean työväenpuolue on sama kuin kommunismin aikoina, mutta käytännössä armeija on lisännyt valtaansa puolueen kustannuksella.[49] Tutkijat ovat erimielisiä siitä, tulisiko ideologiaa pitää äärivasemmistolaisena[50] vai äärioikeistolaisena.[51]

Afrikan maat ovat pitkälti luopuneet sosialismin paikallisista muunnelmista.[35] Vastaavan kohtalon on kokenut arabisosialismi. Irakin sodan tuloksena Baath syrjäytettiin Irakin johdosta vuonna 2003, ja Syyria on vuodesta 2011 käynyt sisällissotaa.[37]

Venezuela otti vuodesta 1999 alkaen presidentti Hugo Chávezin johdolla tavoitteekseen demokraattisen sosialismin. 2000-luvun alussa Chávez kansallisti Venezuelan öljyvarat ja alkoi subventoida öljynviennistä saaduilla rahoilla erilaisia hyvinvointiohjelmia. Nykyinen presidentti Nicolás Maduro on jatkanut edeltäjänsä linjaa. Vientitulot sijoitettiin peruselintarvikkeiden ja kulutustavaroiden tuontiin. Tuontitavaroita myytiin venezuelalaisille alihintaan, mikä tuhosi kotimaisen tuotannon. Samalla hintasääntely johti laajaan korruptioon ja keinotekoisen korkea valuuttakurssi pääomien karkaamiseen ulkomaille. Kun öljyn maailmanmarkkinahinta 2014 romahti, Venezuelan talousjärjestelmä ajautui syöksykierteeseen.[52]

Sosialismi demokraattisissa valtioissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Modernit sosialistit suosivat usein markkinasosialismia vaihtoehtona tiukan keskusjohtoiselle reaalisosialismille. Tavoitteena ei ole vapaan markkinatalouden lakkauttaminen vaan sen sääntely.[53] SDP:n puheenjohtaja Paavo Lipponen totesi vuonna 2003 ”sosialidemokraattisen sosialismin” toteutuneen tämän päivän Suomessa: ”Sosialidemokratian perusarvot, tasa-arvo ja ihmisten yhteenkuuluvaisuus eli solidaarisuus, ovat muuttuneet lihaksi tässä rakennelmassa, inhimillisen kulttuurin tähän asti suurimmassa saavutuksessa.”[54]

Niin sanotun kolmannen tien politiikka on kasvattanut suosiotaan 1900-luvun lopulta alkaen. Sosialismi oli vastareaktio teollisuuskapitalismiin, eikä se perinteisessä muodossaan kyennyt vastaamaan jälkiteollisen yhteiskunnan tarpeisiin. Sosialismin tavoin kolmas tie pyrkii tasa-arvoon ja hyvinvointivaltioon. Se ei kuitenkaan tavoittele tuotantovälineiden yhteisomistusta eikä jaa sosialismin luokkakeskeisyyttä. Britanniassa Tony Blairin johtama työväenpuolue lakkasi vaatimasta teollisuuden kansallistamista 1995, ja kaksi vuotta myöhemmin puolue saavutti merkittävän vaalivoiton. Kolmannen tien politiikkaa ovat harjoittaneet myös Yhdysvaltain presidentti Bill Clinton, Saksan liittokansleri Gerhard Schröder sekä Alankomaiden pääministeri Wim Kok.[53]

Radikaalimpi vasemmisto on kritisoinut kolmatta tietä sosialismin ihanteiden hylkäämisestä. Heidän mukaansa köyhät eivät menesty taloudellisessa kilpailussa tasaväkisesti rikkaiden kanssa, mikä johtaa tuloerojen kasvuun. Kapitalismin arvostelijatkaan eivät silti yleensä kannata paluuta keskusjohtoiseen sosialismiin vaan suosivat markkinasosialismia, jossa yhteisomistus ja markkinatalous toimivat rinnakkain. Sosialistit eivät ole päässeet yksimielisyyteen siitä, kuinka tämä käytännössä tapahtuu. Suosituimmassa mallissa yhtiöt tavoittelevat taloudellista voittoa ja kilpailevat keskenään, mutta työntekijät omistavat ne tai vähintäänkin kykenevät työpaikkademokratian kautta osallistumaan itseään koskevaan päätöksentekoon.[53]

Erityisesti latinalaisessa Amerikassa jotkut sosialistit vaativat edelleen luonnonvarojen ja suurien teollisuuslaitosten kansallistamista. Jopa radikaaleimmat ovat kuitenkin yleensä valmiita sallimaan pienimuotoisen yksityisyrittämisen ja jonkinasteisen kilpailun.[53] Nepalin kommunistinen puolue voitti vuoden 2008 vaalit ja ilmoitti sitoutuvansa monipuoluedemokratiaan ja sekatalouteen. Vaikka puolue on muodollisesti maolainen, on se käytännössä mukaillut Kiinan pragmaattista talouspolitiikkaa.[43]

Vuosien 2007–2008 finanssikriisistä alkaneeseen taantumaan reagoitiin monissa maissa keynesiläisin opein, mikä osoittautui kohtalaisen toimivaksi ratkaisuksi. Tämä on länsimaissa kasvattanut kiinnostusta niin sanottuun uuskeynesiläisyyteen.[32]

Tulevaisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Encyclopædia Britannican sosialismia käsittelevän artikkelin mukaan sosialismin tulevaisuus lienee markkinasosialismissa, sikäli kuin tulevaisuutta ylipäätään on. Terence Ball ja Richard Dagger esittävät siinä, että sosialismin aiemmista muodoista poiketen markkinasosialismi ei lupaa utopiaa eikä historian täyttymystä, mutta se pyrkii lisäämään yhteistyötä ja solidaarisuutta ja ainakin vähentämään luokkaeroja ja työntekijöihin kohdistuvaa riistoa.[53]

Szonja Szelényin mukaan sosialismin suosiota heikentävät kaksi seikkaa: 1900-luvun reaalisosialismin epäonnistuminen sekä perinteisen työväenluokan pieneneminen, mikä näkyy esimerkiksi ammattiliittojen heikkenemisenä. Luokkaristiriitojen sijaan nykyajan yhteiskunnallista keskustelua hallitsevat ympäristönsuojelun ja identiteettipolitiikan kaltaiset teemat. Toisaalta sosiaalidemokraattiset puolueet ovat säilyttäneet suosionsa, ja entisissä reaalisosialistisissa valtioissa kommunistipuolueiden suosio lähti 1990-luvun romahduksen jälkeen uuteen nousuun. Kyselytutkimusten mukaan suuri osa ihmisistä kannattaa sosiaalidemokraattista politiikkaa, mutta suhtautuu kielteisesti neuvostomalliseen sortovaltaan. Szelényi arveleekin, että sosialismin tulevaisuus on ”Ruotsin mallissa”, joka pitää kiinni eräistä 1900-luvun sosialismin piirteistä (esimerkiksi taloudellinen tasa-arvo) mutta luopuu toisista (esimerkiksi opposition tukahduttaminen).[55]

Suhde äärioikeistoon[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Fasismi ja kansallissosialismi olivat sotienvälisenä aikana suosittuja ääriliikkeitä, joille ominaista oli radikaali nationalismi, militarismi, liberalismin ja demokratian halveksunta sekä usko vahvaan johtajaan. Fasistiset liikkeet suhtautuivat äärimmäisen vihamielisesti sekä kommunismiin että maltilliseen vasemmistoon. Tästä huolimatta jotkut ovat nähneet yhtäläisyyksiä fasismin ja neuvostokommunismin välillä. Molemmat olivat joukkoliikkeitä, jotka nousivat valtaan ensimmäisen maailmansodan jälkeisessä kaaoksessa, ja kummallekin oli ominaista totalitaarinen vallankäyttö sekä vihollisiiksi leimattuihin ihmisryhmiin kohdistettu terrori. Sosialisteista poiketen fasistiset liikkeet suhtautuivat kuitenkin markkinatalouteen myönteisesti ja niiden talouspolitiikka palveli omistavan luokan etuja. Myös fasistisen terrorin motiivit ja kohteet poikkesivat Neuvostoliiton vastaavista. Tutkijat ovat erimielisiä siitä, tulisiko fasismi nähdä radikaalina sosiaalisena uudistusliikkeenä vai äärikonservatiivisena vastareaktiona 1800-luvun valistusaatteelle.[29]

Vasemmiston edustajat ovat toisinaan parjanneet konservatiiveja fasisteiksi tai natseiksi. Vastareaktiona 2000-luvun konservatiivien parissa on yleistynyt väite, jonka mukaan fasismi ja kansallissosialismi olivat tosiasiassa sosialistisia liikkeitä. Tarkoituksena on samastaa nykypäivän vasemmisto vihattuihin ääriliikkeisiin. Väitettä perustellaan esimerkiksi sillä, että Mussolini oli nuoruudessaan sosialisti.[56] Lisäksi Saksan kansallissosialistisen työväenpuolueen (NSDAP eli ”natsit”) nimessä esiintyy sana sosialismi. Tämä oli kuitenkin pelkkä propagandatemppu: Hitler oli vannoutunut sosialismin vastustaja ja varakkaat saksalaiset tehtailijat rahoittivat häntä. Puolueen ydinsanoma ei ylipäätään ollut taloudellinen vaan liittyi rotuun ja antisemitismiin. Vasemmistopuolueiden toiminta kiellettiin heti NSDAP:n valtaannousun jälkeen ja niiden tärkeimmät edustajat lähetettiin keskitysleirille. NSDAP:ssä oli tosin vasemmistosiipi, mutta Hitler murhautti sen tärkeimmät edustajat 1934, minkä jälkeen vähäisetkin sosialismin rippeet katosivat puolueen sallimasta ajattelusta.[57] Mussolini puolestaan riitautui sosialistien kanssa ensimmäisen maailmansodan sytyttyä, sillä hän ei jakanut sosialistien sodanvastaisuutta. Siviiliin palattuaan hän perusti fasisteiksi kutsuttuja taisteluryhmiä, jotka pahoinpitelivät ja murhasivat sosialisteja ja ammattiyhdistysliikkeen kannattajia.[58]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Ball, Terence & Dagger, Richard: ”Socialism”. Britannica Academic. Encyclopædia Britannica, 1.3.2021. Viitattu 11.4.2021. (englanniksi)
  • Dagger, Richard: Communism Encyclopædia Britannica. 13.11.2019. Viitattu 14.12.2021. (englanniksi)
  • McCauley, Martin & Dewdney, John C. & Pipes, Richard E. & Conquest, Robert: ”Soviet Union”. Britannica Academic. Encyclopædia Britannica, 10.11.2020. Viitattu 11.4.2021. (englanniksi)
  • Szelényi, Szonja: Socialism and Communism Encyclopedia of Sociology. Encyclopedia.com. Viitattu 22.12.2021. (englanniksi)
  • Woodcock, George & Dirlik, Arif & Rosemont, Franklin & Miller, Martin A.: ”Anarchism”. Britannica Academic. Encyclopædia Britannica, 25.11.2019. Viitattu 11.4.2021. (englanniksi)

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. sosialismi. Kielitoimiston sanakirja. Helsinki: Kotimaisten kielten keskus, 2021.
  2. a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t u v w x y z aa ab ac ad ae af ag ah ai aj ak al am an ao ap aq ar as at au av aw Ball & Dagger 2021.
  3. a b ”socialism”, World Encyclopedia. Oxford: Oxford University Press, 2014. ISBN 978-0-199-54609-1. (englanniksi)
  4. Mayhew, Susan: ”socialism”, A Dictionary of Geography. 5th edition. Oxford: Oxford University Press, 2015. ISBN 978-0-191-76103-4. (englanniksi)
  5. a b c d e Dagger 2019 (johdanto).
  6. Rautee, Erkki: Sosialismi, mitä se on. Teoksessa Puheenvuoroja marxilaisuudesta, s. 115–116. Helsinki: Kansankulttuuri, 1966.
  7. Marx, Karl: Gothan ohjelman arvostelua. (Kritik des Gothaer Programms, 1875.) Teoksessa Marx, Karl & Engels, Friedrich & Lenin, V. I.: Historiallisesta materialismista. Kokoelma, s. 168. (Ob istoritseskom materializme.). Moskova: Edistys, 1972.
  8. a b c Szelényi: ”The Idea of Socialism”.
  9. a b c Szelényi: ”Socialism and Communism” (johdanto).
  10. Hallebeek, Jan: Thomas Aquinas’ Theory of Property. Irish Jurist, summer 1987, 22. vsk, nro 1, s. artikkeli sivuilla 99–111, viittaus sivuille 103–104. Irish Jurist. JSTOR Viitattu 11.4.2021. (englanniksi)
  11. Ebeling, Richard M.: What the Greatest Catholic Philosopher Had to Say about Private Property. Foundation for Economic Education 18.10.2016. Viitattu 11.4.2021. (englanniksi)
  12. a b c d e f Szelényi: ”The Reality of Socialism”.
  13. Woodcock ym. 2019 (luku ”French anarchist thought”).
  14. a b c d e ”Social Democracy”. Britannica Academic. Encyclopædia Britannica, 20.12.2016. Viitattu 11.4.2021. (englanniksi)
  15. a b c Woodcock ym. 2019 (luku ”Russian anarchist thought”).
  16. a b c Woodcock ym. 2019.
  17. Woodcock ym. 2019 (luku ”Revolutionary syndicalism”).
  18. Ball & Dagger 2021 (luku ”Fabian socialism”).
  19. ”Fabian Society”. Britannica Academic. Encyclopædia Britannica, 14.10.2015. Viitattu 11.4.2021. (englanniksi)
  20. ”Guild Socialism”. Britannica Academic. Encyclopædia Britannica, 20.6.1998. Viitattu 11.4.2021. (englanniksi)
  21. Enander, Henrik & Sandelin, Carl Fredrik & Henriksson, Markku Ilmari & Larson, Susan Ruth & Sandvik, Gudmund & Sunblad, Ilmari & Weibull, Jörgen & Johansson, Fanny: ”Finland” (historialuvun alaluvut ”The struggle for independence” ja ”Early independence”). Britannica Academic. Encyclopædia Britannica, (ei julkaisupäivämäärää). Viitattu 11.7.2021. (englanniksi)
  22. a b ”Russian Revolution”. Britannica Academic, Encyclopædia Britannica, 14.11.2019. Viitattu 11.4.2021. (englanniksi)
  23. ”Vladimir Lenin”. Britannica Academic. Encyclopædia Britannica, 20.4.2020. Viitattu 11.4.2021. (englanniksi)
  24. a b Motadel, David: Waves of Revolution. History Today 4.4.2011. Viitattu 11.4.2021. (englanniksi)
  25. McCauley ym. 2020 (luku ”The Civil War and the creation of the U.S.S.R.”).
  26. McCauley ym. 2020 (luku ”Foreign policy”).
  27. McCauley ym. 2020 (luvut ”The Communist International” ja ”Foreign policy”).
  28. McCauley ym. 2020 (luvut ”War Communism”, ”The NEP and the defeat of the Left”, ”The Party versus the peasants” ja ”Industrialization, 1929–34”).
  29. a b Soucy, Robert & EB Editors: ”Fascism”. Britannica Academic. Encyclopædia Britannica, 4.11.2020. Viitattu 11.4.2021. (englanniksi)
  30. Woodcock ym. 2019 (luku ”Anarchism in Spain”).
  31. Larson, Susan Ruth & EB Editors: ”Sweden”. (Luku ”The 20th century” alalukuineen.) Britannica Academic. Encyclopædia Britannica, 10.6.2020. Viitattu 11.4.2021. (englanniksi)
  32. a b ”Keynesian economics”. Britannica Academic. Encyclopædia Britannica, 18.4.2017. Viitattu 11.4.2021. (englanniksi)
  33. Horwitz, Steven: Hoover’s Economic Policies The Concise Encyclopedia of Economics. Liberty Fund. Viitattu 6.12.2020. (englanniksi)
  34. a b ”Market socialism”. Britannica Academic. Encyclopædia Britannica, 20.7.1998. Viitattu 11.4.2021. (englanniksi)
  35. a b c d e Drew, Allison: ”African socialism”. Britannica Academic. Encyclopædia Britannica, (ei julkaisupäivämäärää). Viitattu 11.7.2021. (englanniksi)
  36. a b Ball & Dagger 2021 (luku ”Postwar Socialism”).
  37. a b c d ”Ba’ath Party”. Britannica Academic. Encyclopædia Britannica, 30.4.2020. Viitattu 11.4.2021. (englanniksi)
  38. The Editors of Encyclopaedia Britannica: United Arab Republic. Encyclopædia Britannica (ei julkaisupäivämäärää). Viitattu 11.7.2021. (englanniksi)
  39. Scott, John: ”real socialism”, A Dictionary of Sociology. 4th edition. Oxford: Oxford University Press, 2014. ISBN 978-0-191-76305-2. (englanniksi)
  40. McCauley ym. 2020 (luku ”The U.S.S.R. from 1953 to 1991”).
  41. a b ”Command economy”. Britannica Academic. Encyclopædia Britannica, 10.2.2017. Viitattu 11.4.2021.
  42. a b Szelényi: ”The Legacies of Socialism”.
  43. a b c d Dagger, Richard & Ball, Terence: ”Communism” (k.s. erityisesti luku ”Communism Today”). Britannica Academic. Encyclopædia Britannica, (ei julkaisupäivämäärää). Viitattu 11.7.2021. (englanniksi)
  44. Silverstein, Josef & Lafont, Pierre-Bernard & Zasloff, Joseph J. & Osborne, Milton Edgeworth & Dommen, Arthur J.: ”Laos”. Britannica Academic. Encyclopædia Britannica, (ei julkaisupäivämäärää). Viitattu 11.7.2021. (englanniksi)
  45. Katso myös: Hahn, Bae-ho & Yu, Woo-ik & Lee, Chan & Lew, Young Ick & Lee, Jung Ha: ”North Korea”. Britannica Academic. Encyclopædia Britannica, (ei julkaisupäivämäärää). Viitattu 11.7.2021. (englanniksi)
  46. Mäkeläinen 2019.
  47. Herskovitz, Jon & Kim, Christine: North Korea drops communism, boosts “Dear Leader”. Reuters 28.9.2009. Viitattu 11.7.2021. (englanniksi)
  48. Lee, Grace: The Political Philosophy of Juche. Stanford Journal of East Asian Affairs, 3. vsk, 1. nro (kevät 2003). Sivut Viitattu 11.7.2021. (PDF) (englanniksi)
  49. Murray, Lorraine: Korean Workers’ Party. Britannica Academic. Encyclopædia Britannica, (ei julkaisupäivämäärää). Viitattu 11.7.2021. (englanniksi)
  50. David-West, Alzo: North Korea and the Opinion of Fascism: A Case of Mistaken Identity. North Korean Review, Spring 2012, 8. vsk, nro 1, s. 105–116. McFarland & Company. JSTOR Viitattu 11.7.2021. (englanniksi)
  51. Lee, Aie-Rie & Lee, Hyun-chool & Lee, Ji-Yong & Kim, Il-Gi: The Paradox of North Korea’s Ideological Radicalism: Shaky Social Basis of Strengthening Ideological Campaigns. North Korean Review, Spring 2009, 5. vsk, nro 1, s. 46–61, viitttaus sivuille 47, 48. McFarland & Company. JSTOR Viitattu 11.7.2021. (englanniksi)
  52. Kuronen, Antti: Venezuelan uskomaton talousromahdus – ”Taloutemme on Zimbabwen tasolla, vaikka öljyä on kuin Saudi-Arabialla”. Yle uutiset 21.9.2017. Viitattu 2.12.2020.
  53. a b c d e Ball & Dagger 2021 (luku ”Socialism after communism”)
  54. Heinonen, Jari: 100 vuotta Forssasta. Suomen kommunistinen puolue, Tampereen piirijärjestö, 2003. Viitattu 11.4.2021.
  55. Szelényi: ”The Legacies of Socialism”.
  56. Granieri, Ronald J.: The right needs to stop falsely claiming that the Nazis were socialists. The Washington Post, 5.2.2020. Viitattu 11.7.2021. (englanniksi)
  57. Ray, Michael: Were the Nazis Socialists? Demystified, Encyclopædia Britannica. Viitattu 11.7.2021. (englanniksi)
  58. Hibbert, Christopher & Foot, John: ”Benito Mussolini”. Britannica Academic. Encyclopædia Britannica, (ei julkaisupäivämäärää). Viitattu 11.7.2021. (englanniksi)

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Sosialismi.