Sosialismi

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Sosialismi on aatesuunta, joka pyrkii luomaan tuotantovälineiden yhteisomistukseen perustuvan yhteiskuntajärjestyksen, tai nimitys tällaiselle järjestelmälle.[1] Sosialismi syntyi Euroopassa teollisen vallankumouksen aikana 1800-luvulla vastareaktiona tehdastyötä tekevien ihmisten huonoon asemaan.[2] Sosialismin monimuotoisuuden vuoksi sille on vaikea antaa laajempaa yksiselitteistä määritelmää, josta edes kaikki sosialistiksi itseään kutsuvat henkilöt olisivat yhtä mieltä.

Historiallisesti tunnetuin sosialistinen oppirakennelma on Karl Marxin esittämä. Siinä edellytetään sosialismin toteuttamiseksi tuotantovälineiden siirtämistä yhteisomistukseen sekä valtion tai yhteisön vahvaa valvontaa taloudessa. Nykyiset sosialistisiksi itseään kutsuvat liikkeet eivät kuitenkaan välttämättä enää allekirjoita yhteisomistuksen tavoitetta. Jotkut uudemmat sosialistiset liikkeet pyrkivät sosialismin ja markkinatalouden yhteensovittamiseen. Joka tapauksessa omaisuuden jaon aiheuttamalla taloudellisella tasa-arvolla tai sen puutteella on sosialistien oikeudenmukaisuuskäsityksessä keskeinen osa[3][4]. Yhteisön kontrolli talouteen voi sosialistissa opeissa, suuntauksesta riippuen, toteutua valtion keskusjohtoisella sääntelyllä ("reaalisosialistiset" valtiot), paikallistason yksiköihin perustuvalla talousjärjestelmällä (esimerkiksi anarkismi ja anarkosyndikalismi) tai edustuksellisen demokratian kautta (esimerkiksi sosiaalidemokratia).

Määritelmä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sosialismi on yhteiskunnallinen ja taloudellinen oppi, jonka mukaan tuotantovälineet ja luonnonvarat tulee ottaa julkiseen valvontaan tai omistukseen. Sosialismia voidaan siten pitää vastakohtaisena kapitalismille, joka kannattaa yksityisomaisuutta, markkinataloutta ja vapaata kilpailua. Käytännössä sosialistit ovat olleet politiikkansa sisällöstä ja toteuttamisesta varsin erimielisiä ja jopa avoimen riitaisia.[5]

Sosialismin mukaan kapitalismi johtaa omaisuuden ja vallan kasaantumiseen harvoille, mistä seurauksena on epätasa-arvoinen yhteiskunta ja heikompiosaisen valtaväestön hyväksikäyttö. Tällaisessa yhteiskunnassa mahdollisuuksien tasa-arvo ei realisoidu kaikkien yhtäläiseksi vapaudeksi, vaan vauraus määrittelee ihmisten edellytykset tehdä valintoja ja selviytyä kilpailun värittämässä yhteiskunnassa. Sosialistit katsovat, että pelkkä yksilönvapaus ei luo aitoa tasa-arvoa, vaan tarvitaan myös yhteiskunnallisesti kontrolloitua talouselämää, joka takaa kaikille yhtäläiset mahdollisuudet vaurauteen.[5]

Sosialistit ovat erimielisiä siitä, mitä yhteisomistus tarkkaan ottaen tarkoittaa ja miten se käytännössä organisoidaan. Äärimmillään sosialistit haluavat poistaa yksityisomistuksen kokonaan, kun taas maltillisempien kantojen mukaan tuotantovälineiden kansallistaminen riittää. Jotkut sosialistit ovat lisäksi valmiit sallimaan yksityisten maatilojen sekä pienten ja keskikokoisten yritysten toiminnan, tai pitävät tätä jopa suotavana. Sosialistit ovat myös kiistelleet siitä, hallitaanko julkista omaisuutta keskitetysti vai paikallistasolla. Jälkimmäisessä tapauksessa päätöksiä tekevät samat ihmiset, joita päätökset suoraan koskettavat.[5]

Sosialismi jakautuu kahteen pääsuuntaukseen: Karl Marxin 1800-luvulla esittämiin ajatuksiin perustuvaan marxilaisuuteen sekä revisionistiseen liikkeeseen, joka syntyi marxilaisuuden maltillistuessa 1800–1900-lukujen vaihteessa. Marxilainen oppi katsoo, että sosialismiin siirtyminen edellyttää aseellista vallankumousta. Lisäksi monet marxilaiset pitävät sosialismin lopullista voittoa lainomaisena prosessina, johon historiallinen kehitys vääjäämättä johtaa. Revisionistit kiistävät sekä vallankumouksen tarpeellisuuden että sosialismin lainomaisuuden ja kannattavat sen sijaan vähittäistä rauhanomaista siirtymää demokraattisen prosessin kautta. Lisäksi on olemassa lukuisia pienempiä sosialismin suuntauksia, jotka ovat marxilaisesta traditiosta riippumattomia.[5]

Sosialismin historiaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sosialismi ennen nykyaikaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Utopian saari, josta kertovassa kirjassa (1516) Thomas More hahmotteli ihanneyhteiskuntaa.

Sosialismia muistuttavia ajatuksia on esitetty kirjoitustaidon keksimisestä saakka.[5] Jo muinaisissa yhteiskunnissa omaisuuden kasautuminen harvojen käsiin synnytti arvostelua. Aristoteles kertoo miehestä, joka vaati maan jakamista tasan kansalaisten kesken sekä teollisuuden ottamista valtion huostaan. Jotkut sosialistit myös väittävät, että varhaiset yhteiskunnat, kuten keräilijä-metsästäjät, olivat sosialistisia tai korostavat niiden yhteyttä sosialismiin, koska niissä alkeelliset tuotantovälineet olivat usein ennemminkin yhteisesti kuin yksityisesti omistetut. Samoin jotkut anarkistit korostavat ajattelussaan tällaisten varhaisten, joskus suhteellisen hierarkiattomina pidettyjen yhteiskuntien mallia.lähde?

Platonin Valtiossa puolestaan on esitetty yhteiskunta, jossa johtavan luokan keskuudessa vallitsee yhteisomistus.[5] Platonin yhteiskunta oli kuitenkin tarkoitettu varta vasten suuret luokkaerot sisältäväksi. Antiikin Kreikan Spartassa oli käytössä omalaatuinen ja aikalaisten kadehtima yhteiskuntajärjestelmä, niin sanottu eunomia, jota on nykyaikana luonnehdittu niin kommunistiseksi kuin fasistiseksikin.lähde?

Myös eräissä uskonnollisissa liikkeissä on esiintynyt omaisuuden yhteisomistusta. Alkukristilliset yhteisöt harjoittivat kommuuninkaltaista elämää, jossa työ ja sen hedelmät jaettiin jäsenten kesken. Myöhemmässä kristillisyydessä yhteisomistus on rajoittunut pitkälti luostareihin.[5] Tuomas Akvinolainen totesi keskiajalla, että yhteisomistus oli alkuperäinen ja ideaali tila, ja että yksityisomistus syntyi perisynnin seurauksena. Syntiinlankeemuksen jälkeisessä maailmassa yksityisomistus on Tuomaan mukaan kuitenkin käytännön syistä suositeltava, kun taas yhteisomistus sopii lähinnä pienille uskonyhteisöille.[6] Tuomas perusteli yksityisomistuksen tarpeellisuutta sillä, että se kannustaa työskentelemään ja vähentää omaisuuden hallitsemisesta aiheutuvia riitoja.[7]

Englantilaisen humanistin Thomas Moren Utopia (1516) yhdistelee kristillistä traditiota ja platonismia. Kirja kuvaa ihanneyhteiskuntaa, jossa yksityisomistus ja raha on lakkautettu, ja jopa vaatteet ovat yhteistä omaisuutta. Näin ihmiset ovat päässeet eroon ylpeydestä, kateudesta ja ahneudesta. Ihmiset vaihtavat kotejaan säännöllisesti, jotta kukaan ei alkaisi ylpeillä omaisuudellaan. Kaikkien on tehtävä töitä, mutta työpäivät ovat lyhyitä, sillä ihmiset tuottavat vain sen mitä tarvitsevat ja lepäävät lopun aikaa. Utopiaa ei kuitenkaan voi pitää vakavana hahmotelmana yhteiskuntajärjestyksestä, vaan se kritisoi 1500-luvun uskonnollisia väärinkäytöksiä.[5]

Uskonpuhdistuksen seurauksena eräät kristilliset yhteisöt yrittivät perustaa utopistisia yhteisöjä. Anabaptistit perustivat yhteisomistukseen tähdänneen hallinnon Münsterissä, mutta heidän valtansa jäi lyhyeksi. Englannissa perustettiin sisällissodan (1642–1651) aikana useita sosialistisia uskonyhteisöjä. Ne ajautuivat kuitenkin pian konfliktiin keskusvallan kanssa, koska viljelivät muiden maaomistuksia.[5]

Sosialismin synty[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Robert Owenin hahmotelmaan perustuva maalaus New Harmonyn kommuunista.

Varhaiset sosialistiset yhteisöt keskittyivät maanviljelyyn. Varsinaisesti sosialismi syntyi teollisen vallankumouksen luoman yhteiskunnallisen ja taloudellisen eriarvoisuuden arvosteluna.[5]

Ranskan suuren vallankumouksen jälkimainingeissa François-Noël Babeuf esitti, että vallankumous oli epäonnistunut vapauden ja tasa-arvon tavoitteissaan, ja todellinen yhteisöllisyys edellyttäisi yksityisomistuksen lakkauttamista. Sittemmin Babeuf teloitettiin vallankaappaukseen yllyttämisestä epäiltynä. Hänestä tuli kuitenkin suosittu hahmo 1800-luvun radikaalien parissa.[5]

Sosialismi käsitteenä tuli käyttöön nykymerkityksessään 1830-luvulla kuvaamaan François-Marie-Charles Fourierin, Claude-Henri de Saint-Simonin ja Robert Owenin kirjoituksia. Fourier kritisoi modernin yhteiskunnan itsekkyyttä, joka hänen mukaansa johtui ihmisiä rajoittavista instituutioista kuten avioliitosta, patriarkaatista ja taloudellisesta kilpailusta. Näistä jälkimmäisenä mainittu usutti ihmiset toisiaan vastaan, ja siksi ihmiset tulisi organisoida noin 1 600 hengen kommuuneihin, joissa he vapaaehtoisesti työskentelisivät yhteisen hyvän eteen luontaisen lahjakkuutensa mukaisesti.[5]

Saint-Simon ei varsinaisesti kannattanut tuotantovälineiden yhteisomistusta, mutta hän esitti, että tiedemiesten, insinöörien ja muiden asiantuntijoiden tulisi hallita taloutta keskitetysti. Saint-Simonin mukaan tällainen järjestelmä olisi kapitalismia tehokkaampi, koska se kykenisi ennakoimaan yhteiskunnan tarpeet ja vastaamaan niihin oikea-aikaisesti. Saint-Simon myös näki historiallisen jatkuvuuden, jossa kunkin aikakauden ajattelu määräytyi hallitsevan luokan mukaan. Teollisena aikakautena hallitsevaksi luokaksi nousisivat tehtailijat, jotka ohjaisivat taloutta kaikkien hyväksi.[5]

Robert Owen oli tehtailija itse ja tuli tunnetuksi alaistensa hyvästä kohtelusta. Owen katsoi ihmisten pahuuden johtuvan julmasta yhteiskunnasta, joka muovasi heidät petollisiksi ja itsekkäiksi. Vastaavasti inhimillinen yhteiskunta muokkaisi ihmisistä hyviä ja lempeitä. Vuonna 1825 Owen perusti Indianaan New Harmony -nimisen kommuunin. Kokeilun epäonnistuttua Owenista tuli ammattiliittojen ja osuuskuntien kannattaja.[5]

1840-luvulla syntyi lukuisia muita sosialistisia liikkeitä, etenkin Ranskassa. Louis-Auguste Blanqui kannatti kapitalismin syrjäyttämistä vallankumouksen kautta. Louis Blanc perusti vuonna 1839 L’Organisation du travail’in, joka ajoi kansallisten työpajojen perustamista valtion myöntämällä pääomalla ja kansanvaltaisesti valitulla johdolla.[5] Pierre-Joseph Proudhon tunnetaan anarkistisen perinteen perustajana. Hänen iskulauseensa kuului: ”Omistaminen on varkautta!” Myöhemmistä anarkisteista poiketen Proudhon oli individualisti ja kannatti työläisten ja viljelijöiden oikeutta omistaa omat tuotantovälineensä. Lakien tilalle tulisivat työläisten keskinäiset sopimukset, oikeusistuimien sijaan riidat soviteltaisiin ja valtion korvaisi autonomisten kommuunien välinen vapaaehtoinen yhteistyö.[8] Englannissa syntyi kristillissosiaalinen liike Frederick Denison Mauricen ja Charles Kingsleyn johtamana. Heidän mukaansa individualismi ja laissez-fairen kilpailuhenkisyys olivat kristinuskon perusteesien vastaisia.[5]

Marx ja Engels[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Karl Marx ja Friedrich Engels julkaisivat vallankumousvuonna 1848 kommunistisen manifestin. Taloustutkijanakin tunnettu Marx nimitti omaa oppiaan ”tieteelliseksi sosialismiksi” erotukseksi aikaisemmista ”utopiasosialisteista”. Marxin mukaan maailma ei siirry harmoniseen yhteiseloon esimerkin kautta vaan yhteiskuntaluokkien välisen väkivaltaisen konfliktin kautta. Tämä prosessi kehittyi hänen mukaansa lainomaisesti ja vääjäämättä, yksittäisten ihmisten ratkaisuista riippumatta. Engels perusteli ajatusta hegeliläisellä filosofialla. Hegelin sijaan historiallinen prosessi ei kuitenkaan johtanut hengen vapautumiseen vaan työväkeä kahlitsevien taloudellisten ja poliittisten valtarakenteiden katoamiseen.[5]

Marx katsoi, että koko ihmiskunnan historia oli luokkataistelun historiaa. Ensimmäisessä vaiheessa konflikti oli orjanomistajien ja orjien välinen, toisessa vaiheessa feodaaliherrojen ja maaorjien välinen, ja nyt kolmannessa ja viimeisimmässä vaiheessa porvariston ja tehdastyöläisten eli proletaarien välinen. Ihmisillä on tiettyjä tarpeita, joiden tyydyttämiseksi he tekevät työtä. Työvälineet eivät kuitenkaan ole työntekijöiden omistuksessa, vaan heitä riistää harvalukuinen omistava luokka. Riistämiseen perustuva järjestelmä vieraannuttaa sekä työntekijät että omistavan luokan ihmisyydestään, mikä johtaa epäinhimillisiin olosuhteisiin ja lopulta väkivaltaan.[5]

Marxin mukaan vuosituhantinen historiallinen prosessi johtaisi lopulta siihen, että työtätekevä luokka tulisi tietoiseksi omasta alistetusta asemastaan. Luokkatietoisuus lopettaisi proletaarien välisen kiistelyn ja johtaisi vallankumoukseen, jonka myötä tuotantovälineet otettaisiin yhteisomistukseen, ja ihmiset olisivat viimein vapaita toteuttamaan itseään ja nauttimaan työnsä hedelmistä. Samalla valtio muuttuisi tarpeettomaksi, kun ihmisten itsekkyys ja kilpailu katoaisivat. Toisaalta Marx katsoi, ettei vallankumouksen kaikkialla tarvitsisi olla väkivaltainen, vaan työläiset voisivat saavuttaa oikeutensa myös demokraattisen prosessin kautta, jos heille ensin myönnettäisiin äänioikeus. Lisäksi Marx arvioi, että edelleen feodalismia muistuttanut Venäjän yhteiskunta saattaisi siirtyä sosialismiin suoraan, olematta välissä kapitalistinen.[5]

Saksassa työväenliikkeen arkkitehti Ferdinand Lassalle oli samaa mieltä Marxin kanssa työväenluokan järjestäytymisen tarpeesta, mutta kannatti työväen osallistumista valtiolliseen toimintaan, mitä Marx ei voinut hyväksyä. Marx myös syytti Lassallea saksalaisesta nationalismista, jossa sosialismia rakennettiin vain Saksassa, kun Marxin mukaan sosialismin piti olla kansainvälinen liike.[5]

Vuonna 1864 Marx oli perustamassa ensimmäistä internationaalia. Se oli laaja-alainen työväenliike, johon kuului muitakin kuin vallankumouksellisia ja sosialisteja. Marx kuoli 1883. Siihen mennessä oli jo varsin yleistä, että sosialistit nimittivät itseään marxilaisiksi.[5] Marxin ja Lassallen seuraajat perustivat Saksan sosiaalidemokraattisen työväenpuolueen (SPD) vuonna 1875. Alkuvaiheessa Marxin näkemys vallankumouksellisesta sosialismista oli SPD:ssä hallitseva, vaikka vastaääniäkin esiintyi.[5] Myöhemmin August Bebelin kannattama lainkuuliainen sosialismi saavutti suosiota. Sosiaalidemokratian kannatus kasvoi nopeasti, ja vuoteen 1912 mennessä SPD:stä oli kasvanut Reichstagin suurin puolue.[9] Myös Marxin ajatukset maltillistuivat: vielä 1840-luvulla hän katsoi vain vallankumouksen johtavan työväenluokan vapauttamiseen, mutta 1860-luvulla hän ehdotti jo mahdollisuutta sosialismiin siirtymiseksi rauhanomaisin keinoin.lähde? SPD:n menestyksen myötä sosiaalidemokraattisia puolueita perustettiin myös muihin Euroopan maihin.[9]

Anarkistit haastavat Marxin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Venäläinen Mihail Bakunin oli anarkismin oppi-isä.

Marxilaisen sosialismin hegemonian haastoivat ensimmäisenä anarkistit, joista vaikutusvaltaisin oli venäläinen Mihail Bakunin. Hän liittyi internationaaliin 1868 ja oli Marxin ensimmäinen merkittävä kilpailija. Slaavinationalistina uransa aloittanut Bakunin oli 1840-luvulla innostunut Pierre-Joseph Proudhonin ajatuksista.[10] Bakunin varoitti, että Marxin peräänkuuluttamasta ”proletariaatin diktatuurista” tulisi vielä pahempi kuin silloisista hallitsijoista, ja hän katsoi, että valtio pitäisi tuhota heti eikä kaapata sen valtaa. Bakunin oli myös radikaali uskonnon vastustaja.[5] Siinä missä Marx kannatti kurinalaista puoluetta, Bakunin kannatti työtätekevien väkijoukkojen spontaania kansannousua. Oppi-isästään Proudhonista poiketen Bakunin hylkäsi hylkäsi individualismin ja väkivallattomuuden, ja kannatti sen sijaan tuotantovälineiden yhteisomistusta, johon tuli siirtyä aseellisen vallankumouksen kautta. Näistä ajatuksista tuli sittemmin anarkismin valtavirtaa, ja Bakunin sai kannattajia erityisesti Italiasta, Espanjasta, Sveitsistä ja Ranskasta. Marxin ja Bakuninin kiistat johtivat lopulta ensimmäisen internationaalin hajoamiseen 1870-luvun mittaan. Riitojen taustalla eivät olleet pelkästään ideologiset erot vaan myös miesten luonteet olivat yhteensopimattomat.[10]

Vuonna 1876 kuolleen Bakuninin seuraajaksi nousi Pjotr Kropotkin, joka kehitti anarkokommunismina tunnetun teorian. Kropotkinin mukaan yhteistyö oli sekä eläin- että ihmiskunnan luonnollinen olotila, ja tuotantovälineiden ohella myös itse tuotteet oli asetettava yhteisomistukseen. Kropotkin kannatti kommuuneista koostuvaa hajautettua taloutta ja politiikan saralla valtion ja hallitusten lakkauttamista.[10] Anarkismista tuli 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa näkyvä liike, jonka individualismi vetosi erityisesti taiteilijoihin ja muihin intellektuelleihin. Anarkistit toimeenpanivat myös useita poliittisia murhia, joiden uhreiksi joutuivat esimerkiksi Italian kuningas Umberto I, Ranskan presidentti Sadi Carnot sekä Yhdysvaltain presidentti William McKinley. Useimpien välivallantekojen taustalla oli yksittäinen aktivisti, ja anarkismille tunnusomainen individualismi teki järjestäytymisestä vaikeaa. Kuolemaantuomioihin johtaneiden murhien tarkoituksena oli antaa esimerkki yksilön uhrautumisesta ja siten innoittaa kansanjoukkoja kapinaan. Käytännössä terrorismi pikemminkin toi anarkismille maineen järjettömänä väkivaltana.[11]

Syndikalismi oli suosittua erityisesti Ranskassa, missä se 1800-luvun lopulla kehittyi ammattiyhdistysliikkeen radikaaliksi haaraksi. Aatteen mukaan ammattiyhdistysten tulisi mennä yleislakkoon, minkä jälkeen kapitalismi luhistuisi ja työläiset voisivat ottaa vallan. Maltillisemmat syndikalistit katsoivat, että pelkkä yleislakon uhka riittäisi kapitalistien painostamiseen.[5] Vuonna 1922 syndikalistit perustivat kansainvälisen työväenliiton, jonka päämaja toimi Berliinissä. Parhaimmillaan internationaalilla oli Italiassa puoli miljoonaa jäsentä, Argentiinassa 200 000, Portugalissa 150 000 ja Saksassa 120 000. Lukuisissa maissa toimi lisäksi pienempiä syndikalistisia yhdistyksiä. Vallankumouksellinen syndikalismi teki anarkismista joksikin aikaa merkittävän kansanliikkeen, vaikka suurin osa syndikalististen ammattiyhdistysten jäsenistä ei ollutkaan aatteen vakaumuksellisia kannattajia vaan ”kanssamatkustajia”.[12]

Maltillinen sosialismi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Britanniassa perustettiin vuonna 1884 Fabian Society, joka oli selvästi anarkokommunismia maltillisempi suuntaus. Sen mukaan siirtyminen sosialismiin tapahtuisi vähitellen, kun valtio ottaisi tuotantovälineet yhä laajempaan ja tehokkaampaan kontrolliin. Fabianismi oli keskiluokkaisten älykköjen suosima aate, jonka mukaan talouden keskusjohtoinen kontrolli tulisi antaa asiantuntijoille. Fabian Societyn jäsenet olivat perustamassa Labour Representation Committeeta, josta myöhemmin tuli Yhdistyneen kuningaskunnan työväenpuolue. Yhdistys on edelleen olemassa, mutta sen jäsenmäärä on pysynyt pienenä. Sen epäsuora vaikutus on kuitenkin ollut kohtuullisen suuri.[13][14]

Myös kiltasosialismi saavutti Britanniassa suosiota 1900-luvun alussa,[5] ja sitä voidaan pitää syndikalismin paikallisena muunnelmana. Kiltasosialismi kehotti eri ammattikuntia järjestäytymään killoiksi, jotka suojelisivat jäsentensä etuja ja päättäisivät valtio-omisteisten tuotantovälineiden käytöstä. Aate oli suosituimmillaan ensimmäisen maailmansodan jälkeisinä vuosina, jolloin rakennustyöläiset perustivat kiltoja ja rakensivat valtiolle taloja. Vuonna 1921 Britannian valtio lopetti taloudellisen tukensa ja kansallinen kiltasosialistien liitto lakkautettiin vuonna 1925.[15]

Marxin ja Engelsin jälkeen saksalaisesta Karl Kautskysta tuli marxismin johtava teoreetikko, joka pyrki luomaan synteesiä Marxin vallankumouksellisuudesta ja SPD:n perinteisesti maltillisemmasta lähestymistavasta, joka hyväksyi valtiolliseen toimintaan ja vaaleihin osallistumisen. Eduard Bernstein haastoi sosialistit luopumaan vallankumoushaaveista ja hyväksymään jo saavutetut tavoitteet. Bernstein huomautti, että Marxin ennustuksen vastaisesti työväestön olot eivät jatkuvasti huonontuneet vaan olivat ammattiyhdistystoiminnan ja yleisen äänioikeuden myötä pikemminkin parantuneet.[5] Kapitalismi ei myöskään ollut kyvytön ratkaisemaan työttömyyden, ylituotannon ja taloudellisen epätasa-arvon kaltaisia ongelmia, mikä Bernsteinin mukaan osoitti, että Marxin arvio kapitalismin vääjäämättömästä tuhosta oli virheellinen.[9] Bernstein suositteli rauhanomaista ja vähittäistä siirtymää sosialismiin, mikä näkemys tuli tunnetuksi revisionismina.[5]

1890-luvulla syntyi niin sanottu kristillisdemokratia, joka ei niinkään soveltanut marxilaista talousteoriaa kuin raamatullista vaatimusta köyhien auttamisesta. Vuoden 1891 ensyklikassaan Rerum novarum paavi Leo XIII tuomitsi rajoittamattoman kilpailun, joka jättää työntekijät turvattomiksi epäinhimillisten työnantajien armoille. Ensyklika tuomitsi sosialismin luokkataistelun ja vallankumouksen ajatukset. Vaikka kristillisdemokraattinen ja sosialistinen ajattelu lähtivät ideologisesti eri pohjalta, ne ajoivat käytännössä samoja tavoitteita.[16]lähde tarkemmin?

Venäläinen Vladimir Uljanov (Lenin) hahmotteli vuonna 1902 vallankumouksellisen puolueteoriansa eli leninismin. Lenin arvioi, ettei proletariaatti nousisi kapinaan spontaanisti. Sen sijaan vallankumouksen etujoukkona toimisi puolue, koulutettujen ja omistautuneiden ammattivallankumouksellisten ydinjoukko. Lenin myös vastusti imperialismia, joka Leninin mukaan siirsi vaurautta siirtomaista Eurooppaa ja lahjoi proletariaatin valtaapitävien kapitalistien puolelle. Venäjän sosiaalidemokraattinen työväenpuolue hajosi 1900-luvun alussa Leninin seuraajiin eli bolševikkeihin ja maltillisempiin menševikkeihin. Bolševikit edustivat marxilaisuuden puhdasoppista tulkintaa, joka kannatti aseellista vallankumousta ja proletariaatin diktatuuria. Menševikit puolestaan arvostelivat Leninin linjaa elitistiseksi tyranniaksi.[5]

Suomen Työväenpuolue eli myöhempi sosialidemokraattinen puolue perustettiin 1899. Alkuvuosina marxilaisuus vaikutti voimakkaasti puolueen linjaan, joka oli radikaali ja jopa vallankumouksellinen. Siitä tuli nopeasti Suomen suosituin puolue, ja se sai läpi tärkeitä uudistuksia kuten yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden. Sisällissodan jälkeen kommunistit häädettiin puolueesta ja sen linja maltillistui: vanhaa järjestelmää ei enää haluttu korvata uudella, vaan sitä pyrittiin uudistamaan vähittäin. Puolueen kannatus pysyi korkeana ja vuonna 1926 SDP muodosti Väinö Tannerin johdolla vähemmistöhallituksen.[17]

Neuvostoliiton perustaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Lokakuun vallankumous.
Lenin paljastaa Marxin ja Engelsin patsaan (marraskuu 1918).

Sosialistien rivit hajosivat ensimmäisen maailmansodan syttyessä. Ennen sotaa liikkeen ajattelijat olivat katsoneet, ettei työläisten pitäisi taistella toisiaan vastaan ja että ainoa sosialistien käymä sota olisi vallankumoukseen johtava luokkasota. Käytännössä työväenluokka ei kuitenkaan ollut halukas muuttamaan kansainvälistä sotaa sisällissodaksi. Saksan sosiaalidemokraattien enemmistö asettui 1914 maansa sotaponnistusten tueksi, ja muissa maissa sosialistit tekivät sen jälkeen samankaltaisia linjauksia.[5]

Jotkut sosialistit pysyivät sodanvastaisella kannalla. Heitä olivat muun muassa Lenin sekä Saksassa Rosa Luxemburg, joka edusti jyrkän marxilaista linjaa ja jonka kannattajat sittemmin järjestäytyivät spartakisteiksi.[5]

Venäjän keisarikunnan sotamenestys jäi heikoksi. Maan asevoimat olivat huonosti varustetut ja epäpätevästi johdetut, ja miestappiot olivat suuret. Korruptio oli laajamittaista ja hallinto tehotonta. Sodan seurauksena Venäjän talous ja kansalaisten elintaso romahtivat. Lisäksi etnisesti monimuotoista valtakuntaa heikensivät erilaiset kansalliset itsenäisyysliikkeet. Keisarinvalta syrjäytettiin helmikuussa 1917, minkä jälkeen Venäjä ajautui jatkuviin sisäisiin levottomuuksiin.[18] Maanpakoon ajettu Lenin palasi Petrogradiin ja loppuvuodesta 1917 bolševikit kaappasivat vallan Venäjällä.[19] Heidän lupauksensa ”rauhasta, maasta ja leivästä” vetosivat erityisesti nälkiintyneeseen kaupunkiväestöön sekä sotaväsymyksen vaivaamiin asevelvollisiin.[18] Bolševikkien valtaannousu ei kuitenkaan ollut spontaani kansannousu vaan pienen salaliiton suunnittelema kaappaus, jonka toteutti puolueen aseellinen siipi.[20]

Työväenluokan kapinoita syttyi myös muissa Manner-Euroopan maissa.[21] Saksassa Rosa Luxemburgin ja Karl Liebknechtin johtamat spartakistit nousivat hävityn sodan jälkeen kapinaan 1919. Se kärsi nopean tappion ja liikkeen johtajat teloitettiin.[5] Myös Italiassa, Unkarissa, Suomessalähde? ja Persiassa vasemmistojohtoiset kapinat ja vallankumousyritykset epäonnistuivat. Siirtomaissa alkoi pitkäkestoinen mielenosoittaminen ja kapinointi eurooppalaisia suurvaltoja vastaan, mutta tätä liikehdintää motivoivat sosialismin sijaan Yhdysvaltain presidentin Woodrow Wilsonin lupaukset kansallisesta itsemääräämisoikeudesta.[21]

Valtaannousunsa jälkeen bolševikit alkoivat kutsua itseään kommunisteiksi.[5] Bolševikkien valta Venäjällä vakiintui vähitellen, ja verinen sisällissota päättyi vasta 1921.[22] Seuraavana vuonna bolševikit perustivat Sosialististen neuvostotasavaltojen liiton, jonka virallisena tavoitteena oli sosialistisen yhteiskunnan perustaminen. Käytännössä Neuvostoliittoon tuli Leninin johtaman kommunistipuolueen diktatuuri. Kansainvälisiä suhteita varten Lenin perusti kolmannen internationaalin eli Kominternin,[5] jonka jäsenpuolueet pyrkivät edistämään Neuvostoliiton asiaa ulkomailla. Käytännössä Neuvostoliitto jäi eristyneeksi valtioksi, jonka ulkosuhteita leimasi molemminpuolinen epäluulo ja vihamielisyys. Puna-armeijan yritykset levittää vallankumous muualle Eurooppaan epäonnistuivat.[23]

Neuvostoliiton johto luopui maailmanvallankumouksen välittömästä tavoittelusta 1920-luvun alkuun mennessä.[24] Teollisuuslaitokset ja kuljetusvälineet kansallistettiin, talouselämän perustaksi otettiin keskusjohtoinen suunnittelu ja kullekin kansalaiselle osoitettiin pakollinen työ. Järjestelmän ominaispiirteitä olivat myös laaja propaganda sekä oppositioon kohdistettu terrori. 1920-luvun mittaan sääntelyä tosin vapautettiin, ja uusi talouspolitiikka onnistuikin nostamaan neuvostotalouden sisällissotaa seuranneesta lamasta ja köyhyydestä.[25]

Sotien välinen aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Venäjän vallankumouksen myötä sosialismi jakaantui lopullisesti kahteen leiriin. Kommunisteiksi alettiin vallankumouksellisia sosialisteja, jotka olivat sitoutuneet marxismi-leninisminä tunnettuun oppisuuntaan. Neuvostoliitossa kommunistinen puolue ajautui Leninin kuoltua sisäiseen valtataisteluun. Iosif Stalinin voiton jälkeen hänen kilpailijansa teloitettiin ja omiin kansalaisiin alettiin kohdistaa yhä laajamittaisempaa terroria, jossa kuoli miljoonia ihmisiä. Vaikka Stalin muodollisesti pitäytyi vallankumouksellisessa traditiossa, kehitti hän myös sosialismina yhdessä maassa tunnetun opin. Sen ytimessä olivat maatalouden kansallistaminen ja nopea valtiojohtoinen teollistamisohjelma.[5]

Maltillisempi suuntaus tunnettiin sosialisteina, sosiaalidemokraatteina ja työväenliikkeenä. Se oli sisäisesti hajanainen suuntaus, johon kuului sekä revisionisteja että ei-marxilaisia sosialisteja.[5] Maltillisempaa liikettä yhdisti kommunismin, väkivallan ja totalitarismin vastaisuus sekä sitoutuminen demokratiaan.[5][9] Vaikka sosiaalidemokratian ideologiset juuret olivat periaatteessa samat kuin kommunismilla, se ei ajanut aseellista vallankumousta vaan pyrkii edistämään sosialismin päämääriä parlamentaarisin keinoin.[9] Maltilliset sosialistit myös luopuivat ehdottomasta kapitalismin vastaisuudesta sekä uskosta siihen, että sosialismiin siirtyminen olisi vääjäämätön kehitys. Uudistusten tarpeellisuutta alettiin sen sijaan perustella etiikalla.[5] Sosiaalidemokraattien perimmäinen tavoite oli edelleen tuotantovälineiden kansallistaminen, kunhan sosialistit ensin saavuttaisivat parlamentaarisen enemmistön.[9] Ensimmäinen sosiaalidemokraattinen hallitus perustettiin Ruotsissa 1920.lähde? Ilman ehdotonta enemmistöä sosiaalidemokratiasta tuli kapitalismin sisäinen uudistusliike. Se tyytyi parantamaan äänestäjäkuntansa elintasoa sosiaaliturvalla, eläkkeillä ja työsuojelulla.lähde?

Anarkismi ja syndikalismi muuttuivat Neuvostoliiton perustamisen jälkeen marginaalisiksi liikkeiksi, kun äärivasemmisto ryhmittyi neuvostomielisten kommunistipuolueiden taakse. Italian aiemmin voimakas anarkistiliike hävitettiin Benito Mussolinin johdolla 1920-luvun mittaan, ja Saksan pienet anarkistipiirit kokivat saman kohtalon kansallissosialistien noustua valtaan 1930-luvulla.[11] Myös muissa Euroopan maissa nousi valtaan äärioikeistolaisia hallituksia, joiden retoriikassa sosialismin ja kommunismin vastaisuudella oli keskeinen osa.[26] Vastaavasti kansallissosialismin ja fasismin vastaisuudesta tuli tärkeä kommunisteja ja sosialisteja yhdistävä tekijä.[5]

Espanjassa anarkosyndikalismi säilytti asemansa pisimpään. Anarkistit vastustivat periaatteesta sekä kuninkaanvaltaa että vuonna 1931 perustettua tasavaltaa, ja 1930-luvun puolivälissä Espanjassa oli useita anarkistisia kapinoita. Vuonna 1936 alkaneen sisällissodan alussa anarkistit hallitsivat suurta osaa Itä-Espanjasta, kollektivisoivat tehtaat, perustivat maatalouskommuuneja ja lakkauttivat rahan. Ilmeisesti ainakin osa kommuuneista menestyi ja onnistui ylittämään aiemmat tuotantoluvut. Anarkistit saivat mainetta myös taitavina kaupunkitaistelijoina. Liikkeeltä puuttui kuitenkin kyky pitkäkestoiseen ja kurinalaiseen sodankäyntiin, ja kommunistien ja anarkistien välinen riitely heikensi tasavaltalaisten sotamenestystä.[27] Vuonna 1939 sisällissota päättyi oikeistolaisen Francisco Francon voittoon, ja anarkismi joukkoliikkeenä hävisi.[11]

1930-luvun suuri lama johti maailmanlaajuiseen lamaan ja joukkotyöttömyyteen.lähde? Ruotsin hallitusvastuussa olevat sosiaalidemokraatit ryhtyivät järjestämään julkisia töitä.[28] Näin työttömyyskorvausten sijasta maksettiin palkkaa työstä.lähde? Ruotsi toipui lamasta useimpia muita maita nopeammin, ja 1930-luvun loppuun mennessä maassa oli saavutettu lähes täystyöllisyys.[28] Uusi politiikka väitetysti johti niin hyviin tuloksiin, että se teoretisoitiin keynesiläiseksi taloustieteeksi.lähde? Keynesiläisen teorian mukaan valtion tulee säännellä taloutta ylläpitämällä kysyntää. Julkisten investointien avulla voidaan saavuttaa täystyöllisyys jopa taantuman aikana, jolloin vältytään palkanalennuksilta ja kysynnän romahtamiselta. Keynesiläisyys pysyi länsimaiden hallitsevana taloustieteen koulukuntana 1970-luvulle saakka, jolloin monetarismi syrjäytti sen.[29]

Sosialistiset puolueet saivat syyn olla hallituksessa myös kapitalistisessa järjestelmässä. Liberaalidemokratioiden taloudet saivat etenevässä määrin piirteitä sosialismista ja muuttuivat sekatalouksiksi demokraattisen hyvinvointivaltion kehittyessä.lähde? Yhdysvalloissa varsinaisen sosialismin kannatus jäi vähäiseksi,[5] mutta presidentti Franklin Rooseveltin vuonna 1933 alkaneessa New Deal -politiikassa oli keskeistä valtion roolin kasvattaminen taloudessa.[30]

Kylmä sota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Kylmä sota.
1900-luvulla syntyneiden sosialististen valtioiden kartta perustamisvuosien mukaan.
  1920–1930-luvulla
  1940–1950-luvulla
  1960–1970-luvulla

Toisen maailmansodan (1939–1945) aikana kapitalistit, sosialistit ja kommunistit liittoutuivat äärioikeistoa vastaan. Sodan päätyttyä yhteistyön jatkaminen osoittautui vaikeaksi. Neuvostoliitto miehitti Itä-Euroopan ja alkoi levittää omaa järjestelmäänsä muualle maailmaan. Seuraavia vuosikymmeniä leimasi kylmäksi sodaksi kutsuttu vastakkainasettelu, jossa länsimainen demokratia ja reaalisosialismi kilpailivat vaikutusvallasta.[5]

Euroopan ulkopuolella sosialismi saavutti jalansijaa erityisesti Kiinassa ja Intiassa, missä ideologia oli suosittu jo maailmansotien välisenä aikana. Kiinassa kommunistinen puolue otti vuosikymmeniä kestäneen sisällissodan jälkeen vallan 1949. Kaupunkien teollisuustyöläisten sijaan Mao Zedongin johtama vallankumous tukeutui maaseudun köyhälistöön. Samalla ulkovaltojen nöyryyttämän Kiinan vapauttaminen imperialismin kahleista korvasi Maon retoriikassa luokkasodan. Myös Intiassa sosialismi vaikutti jonkin verran Mahatma Gandhin ajatteluun. Hänen suosionsa ei kuitenkaan perustunut sosialismiin vaan itsenäisyystaisteluun Britannian siirtomaavaltaa vastaan.[5]

Toisen maailmansodan jälkeen reaalisosialismi levisi paitsi Itä-Eurooppaan myös Koreaan, Vietnamiin ja Kuubaan. Niitä johtavat kommunistipuolueet perustelivat edustavansa kansandemokratiaa, jossa kansan delegoimaa diktatorista valtaa käyttänyt puolue tukahdutti kansanviholliset ja rakensi sosialismia.[5]

Euroopassa sosialistiset puolueet maltillistivat kantojaan ja luopuivat yhteisomistuksen tavoittelusta. Suosituksi nousi sen sijaan sekatalous, jossa yksityisomistuksessa olevaa taloutta ohjailtiin valtiovallan taholta. Maltilliset sosialistit kannattivat myös laajaa hyvinvointivaltiota. Ensimmäisenä tälle linjalle lähtivät pohjoismaiden sosialistit. Myöhemmin perässä seurasivat muun maailman sosialistiset puolueet. Saksassa SPD luopui marxilaisista opeista kokonaan ja otti uudeksi tavoitteekseen ”sosiaalisen markkinatalouden”, jossa kapitalistisen kilpailun ja valtiojohtoisen suunnitelmatalouden välisen suhteen määrittelisi ideologian sijaan käytännön tarve.[5] Sosialistisista maista Jugoslavia ja Unkari liberalisoivat talouttaan jonkin verran.[31] Jugoslavia omaksui markkinasosialismin 1960-luvulta alkaen, ja Unkarissa siirryttiin markkinasosialismin suuntaan 1960- ja 1970-lukujen taitteessa.[31]

Kun valtavirran sosialistit siirtyivät talouspolitiikassaan yhä enemmän oikealle, syntyi Euroopassa 1960-luvulta lähtien radikaalin vasemmistolaisia opiskelijaliikkeitä.[5]

Kolmas maailma[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Kolmas maailma

Siirtomaajärjestelmän purkauduttua Afrikassa ja Lähi-idässä syntyi nationalismia, antikolonialismia ja sosialismia yhdistelleitä liikkeitä.[5][32] Vielä 1950-luvun alussa pelkkä siirtomaaisäntien vastainen nationalismi riitti yhdistämään siirtomaiden asukkaat, mutta ei enää itsenäistymisen jälkeen.[32] Sosialismin suosiota kasvatti se, että vanhat siirtomaavallat olivat edustaneet kapitalismia. Lopputuloksena oli omalaatuinen synteesi, jossa yhdistyivät alkuperäisväestön yhteisölliset perinteet sekä marxismi-leninismistä omaksuttu yksipuoluejärjestelmä. Tyypillisiä piirteitä olivat viljelysmaan yhteisomistus, kunnianhimoiset modernisaatiosuunnitelmat sekä taloudellisen omavaraisuuden tavoittelu.[5]

Afrikkalaisesta sosialismista” puhui ensimmäisenä senegalilainen Léopold Senghor. Liikkeen muita johtohahmoja olivat Senghorin maanmies Mamadou Dia, guinealainen Sékou Touré, ghanalainen Kwame Nkrumah, kenialainen Tom Mboya sekä tansanialainen Julius Nyerere. Afrikkalainen sosialismi oli leimallisesti siirtomaajärjestelmän purkautumista seurannut liike, joka pyrki tasapainoilemaan neuvostokommunismin ja länsimaisen kapitalismin välillä. Marxilaisuuden kirjallis-teoreettisesta perinteestä poiketen se syntyi nopeasti ja keskittyi käytännön asioihin. Afrikkalaista sosialismia yhdisti nostalgia kolonialismia edeltäneeseen elämäntapaan, joka nähtiin yhteisöllisenä, luokkajaosta vapaana ja yhteisomistukseen perustuvana. Käytännössä tämä ei ollut mahdollista, sillä siirtomaa-aika oli peruuttamattomasti muuttanut afrikkalaisia yhteiskuntia. Afrikkalainen sosialismi toteutui eri maissa toisistaan poikkeavin tavoin: useimmiten pääpaino annettiin maataloudelle, mutta esimerkiksi Ghanassa painotettiin teollisuutta. Kaikki afrikkalaisen sosialismin valinneet maat ajautuivat ennen pitkää taloudellisiin vaikeuksiin ja diktatuuriin. Sisäisten levottomuuksien myötä afrikkalaista sosialismia kannattaneet poliitikot ja puolueet syrjäytettiin, ja 1970-luvun mittaan liike hiipui.[32]

Kylmän sodan lopulla ilmaantui afrokommunistinen suuntaus. Afrikkalaisesta sosialismista poiketen se tukeutui Neuvostoliittoon ja marxismi-leninismiin ja painotti luokkataistelun merkitystä.[32]

Myös arabisosialismi vastusti siirtomaajärjestelmää.[33] Toinen tärkeä tavoite oli panarabimi eli kaikkien arabimaiden liittyminen yhdeksi sosialistiseksi valtioksi.[34] Arabisosialistinen Baath-puolue pääsikin valtaan useissa maissa,[34] ja vuonna 1958 Egypti ja Syyria muodostivat Yhdistyneen arabitasavallan. Liittovaltio hajosi kuitenkin jo 1961, kun Syyria julistautui uudelleen itsenäiseksi.[35] Syyrian ja Irakin valtioliiton estivät paikallisten Baath-puolueiden väliset erimielisyydet.[34]

George Woodcockin mukaan Aasiassa ei Lähi-itää lukuun ottamatta syntynyt omintakeisia sosialistisia liikkeitä, sillä kommunistiset diktatuurit ovat pitkälti pitäytyneet marxismi-leninismissä ja sen paikallisissa sovellutuksissa. Aasian demokratioista ainoastaan Japanissa toimi sosialistipuolue, jolla oli aitoa ja kestävää kannatusta. Myöskään latinalaisen Amerikan sosialisteilla ei ollut merkittävää vaikutusta sosialismin teoriaan, vaan he pitkälti pitäytyivät marxismi-leninismissä – poikkeuksena niin sanottu vapautuksen teologia, joka ei kuitenkaan ole sanan tiukassa merkityksessä sosialistinen.[33]

Reaalisosialismin romahdus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Reaalisosialistiset maat kärsivät kroonisista tuotantovaikeuksista ja tavarapulasta. Kuvassa puolalaiset jonottavat kulutushyödykkeitä.

Neuvostoliiton talouskasvu alkoi hidastua 1960-luvulta alkaen, ja 1970-luvulle mennessä maatalouden tuottavuus kääntyi valtavista investoinneista huolimatta laskuun. Elintaso lakkasi nousemasta 1970-luvun alussa, ja 1980-luvulla talouskasvu tyrehtyi lopullisesti. Budjettivaje kasvoi ja pula kulutustavaroista muodostui krooniseksi. Hyödykkeitä säännösteltiin ja niitä piti jonottaa jopa tuntikausia: vuonna 1990 neuvostokansalaiset jonottivat yhteensä noin 30–40 miljoonaa tuntia. Keskusjohtoinen suunnittelu ei kyennyt vastaamaan yhä monimutkaisemmaksi kehittyneen kansantalouden tarpeisiin. Vapaiden markkinoiden puuttuessa sääntelyä ja suunnittelua tarvittiin yhä enemmän, mikä johti tehottomaan byrokratiaan ja laajaan korruptioon. Kilpailun puuttuessa johtaminen oli leväperäistä eikä innovaatioihin ollut kannustimia. Monilla työpaikoilla henkilökuntaa oli liikaakin, mistä seurasi työvoimapulaa. Työpaikoilla laiskottelu oli tavanomaista. Kriisiä pahensi se, ettei edes maan korkein johto saanut todenmukaista tietoa tilanteesta. Taloussuunnittelusta vastannut Gosplan ei myöskään kyennyt kehittämään toimivaa mallia neuvostotalouden toiminnasta.[36]

Samankaltaisista ongelmista kärsivät myös muut Itä-Euroopan suunnitelmataloudet. Suunnitelmatalouden yleinen tehottomuus oli keskeinen tekijä sille, että reaalisosialismi romahti 1980-luvun lopulla.[37] Neuvostoliiton johto ryhtyi vuodesta 1985 alkaen demokratisoimaan yhteiskuntaa ja purkamaan suunnitelmataloutta. Uudistusten tavoitteena oli tehostaa järjestelmää ja parantaa elintasoa. Aiemmin tukahdutettu oppositio pystyi levittämään ajatuksiaan aiempaa tehokkaammin ja yksipuoluejärjestelmä kohtasi yhä enemmän kritiikkiä. Itä-Euroopassa kommunismi luhistui vuodesta 1989 alkaen, ja Neuvostoliitto hajosi 1991. Kiinassa kommunistinen puolue aloitti tuotantovälineiden yksityistämisen ja siirtyi vähitellen markkinatalouteen. Vaikka puolueen yksinvalta jatkui, talousjärjestelmä pysyi marxilaisena vain nimellisesti.[5]

Sosialismi nykyään[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kommunistipuolueen yksinvalta on tällä hetkellä neljässä maassa: Kuubassa, Kiinassa, Laosissa ja Vietnamissa. Pohjois-Koreaa hallitseva työväenpuolue on muodollisesti luopunut kommunismista ja kannattaa sen sijaan kommunismia ja äärinationalismia yhdistelevää Juche-aatetta.

Sosialistiset valtiot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen reaalisosialismi menetti monien silmissä uskottavuutensa. Vuosituhannen vaihteessa arveltiin yleisesti, että loputkin kommunistipuolueet menettäisivät valtansa tai luopuisivat siitä vapaaehtoisesti.[5] Joukko nykyisiä valtioita julistautuu kuitenkin edelleen sosialistiseksi. Kommunistisen yksipuoluejärjestelmän hallitsemia maita ovat Kiina, Kuuba, Vietnam[38] ja Laos.[39] Muodollisesti sosialistiset valtiot ovat Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen siirtyneet kohti markkinataloutta, ja leninismistä on jäljellä yhdelle puolueelle keskitetty valta.[37] Kiinassa valtionyrityksillä on edelleen suuri rooli teollisuudessa, mutta yksityistäminen etenee jatkuvasti ja talousjärjestelmä onkin nykyään jo hyvin lähellä kapitalismia. Maolaisuudesta on käytännössä luovuttu, vaikka sillä onkin edelleen retorista merkitystä.[38]

Encyclopædia Britannica kuvailee Pohjois-Koreaa ”vanhan neuvostotyylisen kommunismin viimeiseksi linnakkeeksi”.[38] Käytännössä sekin on 2000-luvulla uudistanut talouttaan ja sallinut yhä laajamittaisemman yksityisyrittämisen. Ideologiset esteet ovat kuitenkin tehneet markkinatalouden virallisesta omaksumisesta toistaiseksi mahdotonta.[40] Pohjois-Korea uudisti perustuslakiaan vuonna 2009: kaikki viittaukset kommunismiin poistettiin ja sen tilalle nostettiin songun eli asevoimien ensisijaisuus kaikessa päätöksenteossa.[41] Maan virallinen ideologia on sosialismia ja koreanalaista nationalismia yhdistelevä juche-aate.[42] Sen neljä periaatetta ovat ”riippumattomuus ideologiassa, itsenäisyys politiikassa, omavaraisuus taloudessa ja itseluottamus kansallisessa puolustuksessa”.[43] Maata hallitseva Korean työväenpuolue on sama kuin kommunismin aikoina, mutta käytännössä armeija on lisännyt valtaansa puolueen kustannuksella.[44] Pohjois-Korean retoriikassa ja politiikassa korostuvat korealainen nationalismi[42] ja militarismi.[45] Tutkijat ovat erimielisiä siitä, tulisiko ideologiaa pitää äärivasemmistolaisena[46] vai äärioikeistolaisena.[45]

Afrikan maat ovat pitkälti luopuneet sosialismin paikallisista muunnelmista.[32] Vastaavan kohtalon on kokenut aikanaan hyvin laajalle levinnyt arabisosialismi, jonka mallimaina pidettiin sosialistisen Baath-puolueen hallitsemia Irakia ja Syyriaa. Yhdysvaltojen johtama hyökkäys syrjäytti Baathin Irakin johdosta vuonna 2003, ja Syyria on vuodesta 2011 käynyt sisällissotaa.[34]

Venezuela otti vuodesta 1999 alkaen presidentti Hugo Chávezin johdolla tavoitteekseen demokraattisen sosialismin.[47] Chávez nimitti uudistuksiaan ”bolivariaaniseksi vallankumoukseksi”. Nimitys perustuu kuitenkin lähinnä Simón Bolivarin maineeseen vapaustaistelijana, eikä Chávez pyrkinyt osoittamaan jatkuvuutta Bolivarin aikanaan harjoittaman politiikan sekä modernin sosialismin välillä.[33] 2000-luvun alussa Chávez kansallisti Venezuelan suuret öljyvarat ja alkoi subventoida öljynviennistä saaduilla rahoilla erilaisia hyvinvointiohjelmia. Nykyinen presidentti Nicolás Maduro on jatkanut edeltäjänsä linjaa. Vientitulot sijoitettiin peruselintarvikkeiden ja kulutustavaroiden tuontiin. Tuontitavaroita myytiin venezuelalaisille alihintaan, mikä tuhosi kotimaisen tuotannon. Samalla hintasääntely johti laajaan korruptioon ja keinotekoisen korkea valuuttakurssi pääomien karkaamiseen ulkomaille. Kun öljyn maailmanmarkkinahinta 2014 romahti, Venezuelan talousjärjestelmä ajautui syöksykierteeseen.[47]

Sosialismi demokraattisissa valtioissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Modernit sosialistit suosivat usein markkinasosialismia vaihtoehtona tiukan keskusjohtoiselle reaalisosialismille.[48] Tavoitteena ei ole vapaan markkinatalouden lakkauttaminen vaan sen sääntely.[48] Paavo Lipponen totesi vuonna 2003 ”sosialidemokraattisen sosialismin” toteutuneen tämän päivän Suomessa: ”Sosialidemokratian perusarvot, tasa-arvo ja ihmisten yhteenkuuluvaisuus eli solidaarisuus, ovat muuttuneet lihaksi tässä rakennelmassa, inhimillisen kulttuurin tähän asti suurimmassa saavutuksessa.”[49]

Niin sanotun kolmannen tien politiikka on kasvattanut suosiotaan 1900-luvun lopulta alkaen. Sosialismi oli vastareaktio teollisuuskapitalismiin, eikä se perinteisessä muodossaan kykene vastaamaan jälkiteollisen yhteiskunnan tarpeisiin. Sosialismin tavoin kolmas tie pyrkii tasa-arvoon ja hyvinvointivaltioon. Se ei kuitenkaan tavoittele tuotantovälineiden yhteisomistusta eikä jaa sosialismin luokkakeskeisyyttä. Britanniassa Tony Blairin johtama Labour lakkasi vaatimasta teollisuuden kansallistamisen 1995, ja kaksi vuotta myöhemmin puolue saavutti merkittävän vaalivoiton. Kolmannen tien politiikkaa ovat harjoittaneet myös Yhdysvaltain presidentti Bill Clinton, Saksan liittokansleri Gerhard Schröder sekä Alankomaiden pääministeri Wim Kok.[48]

Radikaalimpi vasemmisto on kritisoinut kolmatta tietä sosialismin ihanteiden hylkäämisestä. Heidän mukaansa köyhät eivät menesty taloudellisessa kilpailussa tasaväkisesti rikkaiden kanssa, mikä johtaa tuloerojen kasvuun. Kapitalismin arvostelijatkaan eivät silti yleensä kannata paluuta keskusjohtoiseen sosialismiin vaan suosivat markkinasosialismia, jossa yhteisomistus ja markkinatalous toimivat rinnakkain. Sosialistit eivät ole päässeet yksimielisyyteen siitä, kuinka tämä käytännössä tapahtuu. Suosituimmassa mallissa yhtiöt tavoittelevat taloudellista voittoa ja kilpailevat keskenään, mutta työntekijät omistavat ne tai vähintäänkin kykenevät työpaikkademokratian kautta osallistumaan itseään koskevaan päätöksentekoon.[48]

Erityisesti latinalaisessa Amerikassa jotkut sosialistit vaativat edelleen luonnonvarojen ja suurien teollisuuslaitosten kansallistamista. Jopa radikaaleimmat ovat kuitenkin yleensä valmiita sallimaan pienimuotoisen yksityisyrittämisen ja jonkinasteisen kilpailun.[48] Nepalin kommunistinen puolue kävi vuodet 1996–2006 sissisotaa. Rauhansopimuksen jälkeen puolue voitti vuoden 2008 vaalit ja ilmoitti sitoutuvansa monipuoluedemokratiaan ja sekatalouteen. Vaikka puolue on muodollisesti maolainen, on se käytännössä mukaillut Kiinan pragmaattista talouspolitiikkaa.[38]

Vuosien 2007–2008 finanssikriisistä alkaneeseen taantumaan reagoitiin monissa maissa keynesiläisin opein, mikä osoittautui kohtalaisen toimivaksi ratkaisuksi. Tämä on länsimaissa kasvattanut kiinnostusta niin sanottuun uuskeynesiläisyyteen.[29]

Tulevaisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Encyclopædia Britannican sosialismia käsittelevän artikkelin mukaan sosialismin tulevaisuus lienee markkinasosialismissa, sikäli kuin tulevaisuutta ylipäätään on. Terence Ball ja Richard Dagger esittävät siinä, että sosialismin aiemmista muodoista poiketen markkinasosialismi ei lupaa utopiaa eikä historian täyttymystä, mutta se pyrkii lisäämään yhteistyötä ja solidaarisuutta ja ainakin vähentämään luokkaeroja ja työntekijöihin kohdistuvaa riistoa.[48]

Suhde äärioikeistoon[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Fasismi ja kansallissosialismi olivat sotienvälisenä aikana suosittuja ääriliikkeitä, joille ominaista oli radikaali nationalismi, militarismi, liberalismin ja demokratian halveksunta sekä usko vahvaan johtajaan. Fasistiset liikkeet suhtautuivat äärimmäisen vihamielisesti sekä kommunismiin että maltilliseen vasemmistoon. Tästä huolimatta jotkut ovat nähneet yhtäläisyyksiä fasismin ja neuvostokommunismin välillä. Molemmat olivat joukkoliikkeitä, jotka nousivat valtaan ensimmäisen maailmansodan jälkeisessä kaaoksessa, ja kummallekin oli ominaista totalitaarinen vallankäyttö sekä vihollisiiksi leimattuihin ihmisryhmiin kohdistettu terrori. Sosialisteista poiketen fasistiset liikkeet suhtautuivat kuitenkin markkinatalouteen myönteisesti ja niiden talouspolitiikka palveli omistavan luokan etuja. Myös fasistisen terrorin motiivit ja kohteet poikkesivat Neuvostoliiton vastaavista. Tutkijat ovat erimielisiä siitä, tulisiko fasismi nähdä radikaalina sosiaalisena uudistusliikkeenä vai äärikonservatiivisena vastareaktiona 1800-luvun valistusaatteelle.[26]

Vasemmiston edustajat ovat toisinaan parjanneet konservatiiveja fasisteiksi tai natseiksi. Vastareaktiona 2000-luvun konservatiivien parissa on yleistynyt väite, jonka mukaan fasismi ja kansallissosialismi olivat tosiasiassa sosialistisia liikkeitä. Tarkoituksena on samastaa nykypäivän vasemmisto vihattuihin ääriliikkeisiin. Väitettä perustellaan esimerkiksi sillä, että Mussolini oli nuoruudessaan sosialisti.[50] Lisäksi Saksan kansallissosialistisen työväenpuolueen (NSDAP eli ”natsit”) nimessä esiintyy sana sosialismi. Tämä oli kuitenkin pelkkä propagandatemppu: Hitler oli vannoutunut sosialismin vastustaja ja varakkaat saksalaiset tehtailijat rahoittivat häntä. Puolueen ydinsanoma ei ylipäätään ollut taloudellinen vaan liittyi rotuun ja antisemitismiin. Vasemmistopuolueiden toiminta kiellettiin heti NSDAP:n valtaannousun jälkeen ja niiden tärkeimmät edustajat lähetettiin keskitysleirille. NSDAP:ssä oli tosin vasemmistosiipi, mutta Hitler murhautti sen tärkeimmät edustajat 1934, minkä jälkeen vähäisetkin sosialismin rippeet katosivat puolueen sallimasta ajattelusta.[51] Mussolini puolestaan riitautui sosialistien kanssa ensimmäisen maailmansodan sytyttyä, sillä hän ei jakanut sosialistien sodanvastaisuutta. Siviiliin palattuaan hän perusti fasisteiksi kutsuttuja taisteluryhmiä, jotka pahoinpitelivät ja murhasivat sosialisteja ja ammattiyhdistysliikkeen kannattajia.[52]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Ball, Terence & Dagger, Richard: ”Socialism”. Britannica Academic, Encyclopædia Britannica 1.3.2021. Verkkoversio luettu 11.4.2021. (englanniksi)
  • David-West, Alzo: North Korea and the Opinion of Fascism: A Case of Mistaken Identity. North Korean Review, Spring 2012, 8. vsk, nro 1, s. 105–116. McFarland & Company. JSTOR Viitattu 11.7.2021. (englanniksi)
  • Enander, Henrik; Sandelin, Carl Fredrik; Henriksson, Markku Ilmari; Larson, Susan Ruth; Sandvik, Gudmund; Sunblad, Ilmari, Weibull, Jörgen & Johansson, Fanny: ”Finland”. Britannica Academic, Encyclopædia Britannica (ei julkaisupäivämäärää). Verkkoversio luettu 11.7.2021. (englanniksi)
  • Hahn, Bae-ho; Yu, Woo-ik; Lee, Chan; Lew, Young Ick & Lee, Jung Ha: ”North Korea”. Britannica Academic, Encyclopædia Britannica (ei julkaisupäivämäärää). Verkkoversio luettu 11.7.2021. (englanniksi)
  • Hallebeek, Jan: Thomas Aquinas’ Theory of Property. Irish Jurist, summer 1987, 22. vsk, nro 1, s. 99–111. Irish Jurist. JSTOR Viitattu 11.4.2021. (englanniksi)
  • Lee, Aie-Rie; Lee, Hyun-chool; Lee, Ji-Yong & Kim, Il-Gi: The Paradox of North Korea's Ideological Radicalism: Shaky Social Basis of Strengthening Ideological Campaigns. North Korean Review, Spring 2009, 5. vsk, nro 1, s. 46–61. McFarland & Company. JSTOR Viitattu 11.7.2021. (englanniksi)
  • McCauley, Martin; Dewdney, John C.; Pipes, Richard E. & Conquest, Robert: ”Soviet Union”. Britannica Academic, Encyclopædia Britannica 10.11.2020. Verkkoversio luettu 11.4.2021. (englanniksi)
  • Mäkeläinen, Mika: Kimlandia: Silminnäkijänä Pohjois-Korean kulisseissa. Atena, 2019. ISBN 978-952-300-496-2.
  • Woodcock, George; Dirlik, Arif; Rosemont, Franklin & Miller, Martin A.: ”Anarchism”. Britannica Academic, Encyclopædia Britannica 25.11.2019. Verkkoversio luettu 11.4.2021.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Kielitoimiston sanakirja. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen julkaisuja 132. Internet-versio MOT Kielitoimiston sanakirja 1.0. Helsinki: Kotimaisten kielten tutkimuskeskus ja Kielikone Oy, 2004. ISBN 952-5446-11-5.
  2. Historian 1. kurssin sanastoa (PDF) Turun opetustoimi. Viitattu 14.1.2010.
  3. Oxford English Dictionary, Oxford University Press, 4 Apr. 2000 [1]
  4. MSN Encarta - Socialism Accessed March 2006
  5. a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t u v w x y z aa ab ac ad ae af ag ah ai aj ak al am an ao ap aq ar as at au av Ball & Dagger 2021.
  6. Hallebeek 1987, s. 103–104.
  7. Ebeling, Richard M.: What the Greatest Catholic Philosopher Had to Say about Private Property. Foundation for Economic Education, 18.10.2016. Viitattu 11.4.2021. (englanniksi)
  8. Woodcock ym. 2019 (luku ”French anarchist thought”).
  9. a b c d e f ”Social Democracy”. Britannica Academic, Encyclopædia Britannica 20.12.2016. Verkkoversio luettu 11.4.2021.
  10. a b c Woodcock ym. 2019 (luku ”Russian anarchist thought”).
  11. a b c Woodcock ym. 2019.
  12. Woodcock ym. 2019 (luku ”Revolutionary syndicalism”).
  13. Ball & Dagger 2021 (luku ”Fabian socialism”).
  14. ”Fabian Society”. Britannica Academic, Encyclopædia Britannica 14.10.2015. Verkkoversio luettu 11.4.2021. (englanniksi)
  15. ”Guild Socialism”. Britannica Academic, Encyclopædia Britannica 20.6.1998. Verkkoversio luettu 11.4.2021. (englanniksi)
  16. Matti Klinge: Sosialistien ja kristillisdemokraattien yhteinen asia
  17. Enander ym. (historialuvun alaluvut ”The struggle for independence” ja ”Early independence”).
  18. a b ”Russian Revolution”. Britannica Academic, Encyclopædia Britannica, 14.11.2019. Verkkoversio luettu 11.4.2021. (englanniksi)
  19. ”Vladimir Lenin”. Britannica Academic, Encyclopædia Britannica 20.4.2020. Verkkoversio luettu 11.4.2021. (englanniksi)
  20. McCauley ym. 2020 (luku ”The Bolshevik coup”).
  21. a b Motadel, David: Waves of Revolution. History Today, 4.4.2011. Viitattu 11.4.2021. (englanniksi)
  22. McCauley ym. 2020 (luku ”The Civil War and the creation of the U.S.S.R.”).
  23. McCauley ym. 2020 (luku ”Foreign policy”).
  24. McCauley ym. 2020 (luvut ”The Communist International” ja ”Foreign policy”).
  25. McCauley ym. 2020 (luvut ”War Communism”, ”The NEP and the defeat of the Left”, ”The Party versus the peasants” ja ”Industrialization, 1929–34”).
  26. a b Soucy, Robert & EB Editors: ”Fascism”. Britannica Academic, Encyclopædia Britannica 4.11.2020. Verkkoversio luettu 11.4.2021. (englanniksi)
  27. Woodcock ym. 2019 (luku ”Anarchism in Spain”).
  28. a b Larson, Susan Ruth & EB Editors: ”Sweden”. (Luku ”The 20th century” alalukuineen.) Britannica Academic, Encyclopædia Britannica 10.6.2020. Verkkoversio luettu 11.4.2021. (englanniksi)
  29. a b ”Keynesian economics”. Britannica Academic, Encyclopædia Britannica 18.4.2017. Verkkoversio luettu 11.4.2021. (englanniksi)
  30. Steven Horwitz: Hoover's Economic Policies The Concise Encyclopedia of Economics. Viitattu 6.12.2020. (englanniksi)
  31. a b ”Market socialism”. Britannica Academic, Encyclopædia Britannica 20.7.1998. Verkkoversio luettu 11.4.2021. (englanniksi)
  32. a b c d e Drew, Allison: ”African socialism”. Britannica Academic, Encyclopædia Britannica (ei julkaisupäivämäärää). Verkkoversio luettu 11.7.2021. (englanniksi)
  33. a b c Ball & Dagger 2021 (luku ”Postwar Socialism”).
  34. a b c d ”Baʿath Party”. Britannica Academic, Encyclopædia Britannica 30.4.2020. Verkkoversio luettu 11.4.2021. (englanniksi)
  35. The Editors of Encyclopaedia Britannica: United Arab Republic. Encyclopædia Britannica (ei julkaisupäivämäärää). Viitattu 11.7.2021.  × 10{{{1}}}
  36. McCauley ym. 2020 (luku ”The U.S.S.R. from 1953 to 1991”).
  37. a b ”Command economy”. Britannica Academic, Encyclopædia Britannica 10.2.2017. Verkkoversio luettu 11.4.2021.
  38. a b c d Dagger, Richard & Ball, Terence: ”Communism” (k.s. erityisesti luku ”Communism Today”). Britannica Academic, Encyclopædia Britannica (ei julkaisupäivämäärää). Verkkoversio luettu 11.7.2021. (englanniksi)
  39. Silverstein, Josef; Lafont, Pierre-Bernard; Zasloff, Joseph J.;Osborne, Milton Edgeworth & Dommen, Arthur J.: ”Laos”. Britannica Academic, Encyclopædia Britannica (ei julkaisupäivämäärää). Verkkoversio luettu 11.7.2021. (englanniksi)
  40. Mäkeläinen 2019.
  41. Herskovitz, Jon & Kim, Christine: North Korea drops communism, boosts “Dear Leader”. Reuters, 28.9.2009. Viitattu 11.7.2021. (englanniksi)
  42. a b Lee, Grace: The Political Philosophy of Juche. Stanford Journal of East Asian Affairs, 3. vsk, 1. nro (kevät 2003). Viitattu 11.7.2021. (englanniksi)
  43. Hahn ym. (luku ”The 1950s and ’60s”).
  44. Murray, Lorraine: Korean Workers' Party. Britannica Academic, Encyclopædia Britannica (ei julkaisupäivämäärää). Viitattu 11.7.2021. (englanniksi)
  45. a b Lee ym. 2009, s. 47, 48.
  46. David West 2012.
  47. a b Kuronen, Antti: Venezuelan uskomaton talousromahdus – "Taloutemme on Zimbabwen tasolla, vaikka öljyä on kuin Saudi-Arabialla". Yle uutiset, 21.9.2017. Viitattu 2.12.2020.
  48. a b c d e f Ball & Dagger 2021 (luku ”Socialism after communism”)
  49. Heinonen, Jari: 100 vuotta Forssasta. Suomen kommunistinen puolue, Tampereen piirijärjestö, 2003. Viitattu 11.4.2021.
  50. Granieri, Ronald J.: The right needs to stop falsely claiming that the Nazis were socialists. The Washington Post, 5.2.2020. Viitattu 11.7.2021. (englanniksi)
  51. Ray, Michael: Were the Nazis Socialists? Demystified, Encyclopædia Britannica. Viitattu 11.7.2021. (englanniksi)
  52. Hibbert, Christopher & Foot, John: ”Benito Mussolini”. Britannica Academic, Encyclopædia Britannica (ei julkaisupäivämäärää). Viitattu 11.7.2021. (englanniksi)

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Sosialismi.