Laki

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Tämä artikkeli käsittelee lakia velvoittavana säädöksenä. Sanan muista merkityksistä katso Laki (täsmennyssivu).
Auringonjumala Šamaš antaa lain kuningas Hammurabille. Basalttisteela Iranista.

Laki on valtion suvereenin viranomaisen, tavallisesti kansallisen parlamentin, antama velvoittava säädös. Laajasti ymmärrettynä laeiksi käsitetään Suomessa myös valtioneuvoston ja tasavallan presidentin antamat asetukset. Laki koostuu muun muassa velvoittavista oikeusnormeista ja sisältää usein erilaisia määritelmiä. Oikeuslähteenä laki on sen soveltajaa vahvasti velvoittava. Oikeusnormit ovat kieltäviä, käskeviä tai sallivia.

Oikeusnormit eroavat esimerkiksi moraalisista normeista siten, että oikeusnormi sisältää aina julkisen pakkovallan käytön uhan siten, että oikeusnormin rikkomisesta lainsäätäjä on määrännyt seuraamuksen, kuten oikeustoimen pätemättömyyden, velvollisuuden suorittaa vahingonkorvausta tai rangaistuksen. Lain rikkomuksen tutkii ja seuraamuksen määrää asiallisesti, alueellisesti ja asteellisesti toimivaltainen tuomioistuin.

Normihierarkian huipulla on perustuslaki, jonka kanssa ristiriidassa oleva alempi säädös väistyy. Oikeusnormien muodostamaa oikeusjärjestystä tutkii oikeustiede. Rikosoikeudellinen laillisuusperuste kieltää tuomitsemasta ketään teosta, jota ei ole tekohetkellään nimenomaan määrätty rangaistavaksi. Rikollisuutta tutkiva tieteenala on nimeltään kriminologia.

Suomen oikeusjärjestys, kuten lähes kaikki länsimaiset oikeusjärjestykset, jaetaan yleensä yksityisoikeuteen ja julkisoikeuteen. Ensin mainittu koskee henkilöiden ja oikeushenkilöiden keskinäisiä suhteita ja viimeksi mainittu näiden suhteita julkisyhteisöihin, kuten kuntiin ja valtioon.

Monet yksityisoikeudelliset lain säädökset ovat tahdonvaltaisia eli dispositiivisia, mikä merkitsee, että asianosaiset voivat sopia asioista keskenään toisinkin kuin laissa on säädetty. Tällöin laki tulee sovellettavaksi vain, mikäli toisin ei ole sovittu. Sen sijaan julkisoikeudelliset ja jotkin yksityisoikeudellisetkin säädökset ovat pakottavia eli indispositiivisia eikä niistä saa sopimuksella poiketa.

Lakien jaottelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomalaisia lakeja voidaan jaotella eri perustein. Lakien päätyypit ovat perustuslaki ja tavallinen laki eli eduskuntalaki. Perustuslakeja on vain yksi, sillä Ahvenanmaan itsehallintolaki ei ole perustuslaki, vaikka se säädetään kuten perustuslaki. Muut lait ovat tavallisia lakeja, joiden nimikkeessä ei aina ole sanaa laki, sillä käytetään myös sanaa kaari, kuten esimerkiksi maakaari. Eduskuntalain kanssa samantasoinen on Ahvenanmaan maakuntalaki, jollaisia säädetään asioista, joita koskeva lainsäädäntövalta kuuluu Ahvenanmaan maakunnalle. Eduskunnan työjärjestys ei ole laki, vaikka eduskunta päättää siitä kuten tavallisesta laista. Asetusten antaminen perustuu perustuslain tai tavallisen lain sisältämään valtuutukseen. Perustuslain mukaan asetusten tyypit ovat tasavallan presidentin asetus, valtioneuvoston asetus tai ministeriön asetus.[1]

Lait voidaan jaotella sisällön mukaan seuraavasti:

  • Erityislaki on laki, jolla säännellään jotakin erityistä toimintaa. Erityislain avulla poiketaan yleislaista, täsmennetään yleislakia tai täydennetään yleislakia.[1]
  • Kehittämislaki koskee olemassa olevaa asiaa, ilmiötä tai elämänalaa. Sillä ei muuteta aiempaa lakia, vaan kehitetään edelleen olemassa olevia säännöksiä.[1]
  • Menettelylaki
  • Puitelaki sisältää perussäännökset jostakin asiasta, ilmiöstä tai elämänalasta, mutta sääntely ei ole yksityiskohtaista, vaan tarkemmat säännökset sisältyvät esimerkiksi asetukseen.[1]
  • Sisältölaki
  • Suunnittelulaiksi kutsuttiin aiemmin lakeja, joilla säädettiin suunnittelujärjestelmistä. Nykyisin suunnittelulailla säännellään siitä, miten tietty suunnittelutehtävä järjestetään.[1]
  • Säästölailla pyritään vähentämään valtion menoja.[1]
  • Tavoitelaki sisältää tavoitteita koskevia säännöksiä, mutta siinä ei kerrota tavoitteiden saavuttamiseen tarvittavia keinoja.[1]
  • Yleislaki sisältää jotakin toimintaa koskevat yleiset säännökset, jolloin sen sisältö on yleisluontoinen, koska lain halutaan kattavan hyvin kyseisen toiminnan. Yleislakeja ovat esimerkiksi julkisuuslaki ( 621/1999) ja kielilaki (423/2003).[1]

Lait voidaan jaotella lakiteknisen muodon perusteella seuraavasti:

  • Blankettilaki
  • Kokeilulain avulla pyritään selvittämään jonkun tietyn järjestelmän toimivuutta. Tällainen tavallisesti määräajan voimassa oleva laki voi koskea vaikkapa jotakin hallintokokeilua.[1]
  • Muutoslailla muutetaan voimassa olevaa lakia. Sillä voidaan kumota olemassa olevan lain säännöksiä tai lisätä siihen uusia säännöksiä. Muutokset voivat olla vähäisiä, esimerkiksi yhtä pykälää koskevia, tai laajoja, jolloin voidaan tehdä useita muutoksia tai lisätä lakiin vaikkapa kokonaan uusi luku.[1]
  • Määräaikainen laki on voimassa vain tietyn ajan.[1]
  • Poikkeuslaki on harvoin käytetty tavallinen laki, jonka säätäminen tapahtuu perustuslain mukaisesti vaikeutetussa perustuslain säätämisjärjestyksessä.[1]
  • Uusi laki sääntelee uutta asiaa tai asiaryhmää tai sillä kumotaan aiempi laki ja säännellään siihen liittyvä asiakokonaisuus uudella tavalla.[1]
  • Valtuuslaki
  • Väliaikainen laki on säädetty olemaan voimassa vain tietyn ajan, kun sitä säädettäessä ollaan varmoja järjestelmän muuttumisesta tietyn ajan kuluttua. Järjestelmä saattaa kuitenkin olla väliaikaisena voimassa pitkänkin ajan.[1]

Lakikokoelmia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Samassakin maassa saattaa samaan aikaan olla voimassa suuri joukko eri aikoina säädettyjä lakeja. Useita kertoja on kuitenkin katsottu tarpeelliseksi järjestää voimassa olevat lait yhdeksi yhtenäiseksi järjestelmäksi, yleiseksi laiksi, jonka on ollut tarkoitus sisältää kaikki tärkeimmät lain säännökset. Tällaisia lakikokoelmia eli kodifikaatioita ovat eri maissa eri aikoina olleet esimerkiksi seuraavat, järjestettyinä vanhimmista uusimpiin:

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h i j k l m n Niemivuo, Matti: Miten laki syntyy? Teoksessa Tammilehto, Timo (toim.): Oikeusjärjestys, osa III, s. 173–179. Lapin yliopiston oikeustieteellisiä julkaisuja sarja C 60. Bookwell, 2012.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]