Puhuttu versio artikkelista.

Suomen kieli

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Suomen kieli
Oma nimi suomi
Tiedot
Alue Suomen lippu Suomi
Ruotsin lippu Ruotsi
Norjan lippu Norja
Venäjän lippu Venäjä
Yhdysvaltain lippu Yhdysvallat
Kanadan lippu Kanada
Virallinen kieli Suomen lippu Suomi
Euroopan unionin lippu Euroopan unioni
Ruotsin lippu Ruotsi (vähemmistökieli)
Puhujia 4,9 miljoonaa Suomessa[1] ja 200 000–300 000 Ruotsissa [2]
Sija ei sadan suurimman joukossa
Kirjaimisto latinalainen
Kielenhuolto Kotimaisten kielten keskus
Kielitieteellinen luokitus
Kielikunta uralilaiset kielet
Kieliryhmä itämerensuomalaiset kielet
Kielikoodit
ISO 639-1 fi
ISO 639-2 fin
ISO 639-3 fin

Suomen kieli (suomi) on uralilaisen kielikunnan itämerensuomalaisiin kieliin kuuluva kieli. Suomessa suomea puhuu äidinkielenään 4,9 miljoonaa ja toisena kielenä 0,5 miljoonaa ihmistä. Suurimmat suomea puhuvat vähemmistöt ovat Ruotsissa, Norjassa ja Venäjällä.

Suomen kieli on voimakkaasti taipuva, agglutinoiva kieli. Sanajärjestys on toissijainen, lauseenjäsenten perusjärjestys on subjektipredikaattiobjekti ja määrite käy useimmiten pääsanansa edellä. Suomessa on kahdeksan vokaalia ja 13 konsonanttia, mikäli eräitä lainasanoissa esiintyviä äänteitä ei lueta mukaan.

Puhujamäärä ja -alue[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen kieltä puhutaan enimmäkseen Suomessa, jossa sitä puhuu äidinkielenään noin 90 % maan asukkaista, vuoden 2015 lopussa lähes 4,9 miljoonaa.[1] Lisäksi Suomessa on arviolta puoli miljoonaa ihmistä, jotka puhuvat suomea toisena kielenä.[3] Suomenruotsalaisista valtaosa osaa suomea ainakin jonkin verran, sillä vain 20 % arvioi suomen kielen taitonsa heikoksi tai olemattomaksi.[4] Suomessa asuvista ulkomaalaistaustaisista arviolta 3/4 osaa suomea vähintään keskitasolla.[5] Suomen perustuslain mukaan maan kansalliskielet ovat suomi ja ruotsi.[6]

Pohjois-Ruotsissa Tornionjokilaaksossa, Kiirunassa ja Jällivaarassa puhutaan meänkieltä, joka on kieliteteellisesti suomen kielen murre, mutta poliittisesti ja identiteettisyistä sitä voidaan pitää erillisenä kielenä. Sillä on oma kirjakieli, joka eroaa suomen yleiskielestä. Meänkielellä on arvioitu olevan Pohjois-Ruotsissa 20 000–35 000 ja lisäksi muualla 15 000–25 000 puhujaa.[7] Ruotsissa asuu myös satoja tuhansia ruotsinsuomalaisia, jotka ovat enimmäkseen muuttaneet sinne toisen maailmansodan jälkeen, etenkin 1960- ja 1970-luvuilla. Heidän määräänsä on vaikea arvioida, koska äidinkieltä ei Ruotsissa tilastoida. 2000-luvun alussa Ruotsissa arvioitiin asuvan 200 000–300 000 suomea äidinkielenään puhuvaa.[8] Vuonna 2005 tehdyn kyselyn mukaan noin 400 000 Ruotsin asukasta puhui tai ymmärsi suomea, meänkieltä tai molempia.[9] Sekä suomi että meänkieli ovat olleet Ruotsissa virallisia vähemmistökieliä vuodesta 1999.[10]

Norjan pohjoisosassa asuvien kveenien puhumaa kieltä on myös pidetty sekä suomen murteena että omana kielenään. Arviot kveenin kielen puhujien määrästä vaihtelevat 2 000 ja 8 000:n välillä.[11] Norjan kveeniliiton arvion mukaan kveenejä on noin 10 000, ja heistä 5 000–7 000 puhuu kieltä ainakin jonkin verran.[12] Kveenin kieli sai virallisen vähemmistökielen aseman Norjassa vuonna 2005.[13]

Venäjällä perinteinen suomea puhuva väestöryhmä olivat inkeriläiset, joiden lukumäärä on kuitenkin vähentynyt, sillä nuorempi sukupolvi puhuu enimmäkseen venäjää ja monet ovat muuttaneet Suomeen.[14] Myös Karjalan tasavallassa suomalaisten määrä on vähentynyt samoista syistä, eikä suomen kielellä ole siellä virallista asemaa.[15] Venäjän vuoden 2010 väestölaskennassa 20 700 ihmistä ilmoitti olevansa kansallisuudeltaan suomalaisia tai inkeriläisiä[16] ja 39 000 ilmoitti osaavansa suomea.[17]

Suomalaisia on muuttanut siirtolaisiksi myös Pohjois-Amerikkaan. Muutto oli voimakkaimmmilaan vuosina 1880–1930, ja sen seurauksena Yhdysvaltoihin ja Kanadaan syntyi suomea puhuvia yhteisöjä, joiden käyttämää kieltä on kutsuttu amerikansuomeksi.[18] Vuoden 2009–2013 tietojen mukaan Yhdysvalloissa suomea käytti kotikielenä 26 000 ihmistä.[19] Kanadan väestönlaskennassa vuonna 2011 suomea äidinkielenään puhui 17 000 ihmistä.[20]

Luokittelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Genealogisen eli kielen alkuperään perustuvan luokittelun mukaan suomen kieli kuuluu uralilaisen kielikuntaan, jonka kantakieltä on puhuttu ehkä noin 6 000 vuotta sitten. Uralilaisia kieliä on parisenkymmentä, ja niitä puhutaan Euroopan pohjois- ja itäosissa, Unkarissa ja sen lähialueilla sekä Siperiassa. Ne voidaan jakaa kahteen pääryhmään, suomalais-ugrilaisiin kieliin ja samojedikieliin. Suomen lähimpiä sukukieliä ovat itämerensuomalaiset kielet, kuten viro ja karjala. Kaukaisempaa sukua ovat esimerkiksi saamelaiskielet ja unkari.[21][22]

Morfologisen typologian kannalta suomea pidetään usein agglutinoivana kielenä, eli kieliopilliset merkitykset ilmaistaan affikseilla, jotka liitetään sanavartalon perään ja voidaan erottaa selvästi toisistaan: esimerkiksi talo+i+ssa+ni+kin. Agglutinaatiota on pidetty uralilaisille kielille ominaisena piirteenä. Toisaalta suomi ei ole puhtaasti agglutinoiva kieli vaan siinä on myös fleksiokielten piirteitä, koska esimerkiksi sanassa vesiin sanavartalo, monikko ja illatiivi ovat sulautuneet yhteen eikä affikseja voi erottaa toisistaan.[23][24] Suomea onkin kutsuttu myös "kvasiagglutinoivaksi" kieleksi.[25] Suomessa alkuperäinen uralilaisten kielten agglutinaatio on kuitenkin säilynyt paremmin kuin esimerkiksi virossa.[26] Synteettisissä kielissä yhdessä sanassa voi olla paljon erilaisia morfeemeja ja sanat ovat pitkiä, kun taas analyyttisissä kielissä vastaavat merkitykset ilmaistaan erillisillä sanoilla. Tämän jaottelun mukaan suomi on synteettinen kieli, mikä on tyypillistä uralilaisille kielille, kun taas useimmat indoeurooppalaiset kielet ovat analyyttisia.[27]

Sanajärjestystypologia jakaa kielet sen mukaan, missä järjestyksessä subjekti, objekti ja verbi ovat neutraalissa väitelauseessa. Suomi kuuluu SVO-kieliin, mikä näkyy esimerkiksi lauseessa Elli suuteli Ollia. Toisaalta suomi ei ole puhdas SVO-kieli, koska sanajärjestys voi vaihdella kontekstista ja painotuksesta riippuen.[28]

Variaatio[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yleiskieli ja puhekieli[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen yleiskieli on kaikille suomen kielen puhujille yhteinen kielimuoto, joka noudattaa yleisesti hyväksyttyjä normeja. Koska yleiskieltä käytetään etenkin kirjoituksessa ja se on puhutusta kielestä selvästi erillinen kielimuoto, sitä kutsutaan myös kirjakieleksi. Puhuttua yleiskieltä käytetään lähinnä lukupuhunnassa, kun esimerkiksi valmiiksi kirjoitettua esitelmää luetaan ääneen julkisessa tilanteessa.[29][30] Lukupuhuntaa käytetään myös Yleisradion uutislähetyksissä.[31] Suomen yleiskieli perustuu vanhoihin murteisiin, ja siihen on yhdistetty tietoisesti eri murteita. Yleiskielessä on vain harvoja piirteitä, joita ei ole otettu suoraan jostain murteesta: sanaston lisäksi niitä ovat lähinnä vain d-äänne (esim. sanassa padan) ja konsonanttiyhtymä ts (esim. metsä).[32]

Puhuttu suomen kieli on usein ns. yleispuhekieltä, joka eroaa yleiskielen normeista mutta ei sisällä millekään murteelle tai alueelle tyypillisiä piirteitä. Puhekielessä tavallista koko Suomessa on esimerkiksi a:n ja ä:n katoaminen olla- ja ei-sanojen edellä: meill-oli, siin-ei. Myös i katoaa yleisesti sekä sanan lopusta s:n jäljessä (osas, tulis, suureks) että diftongin lopusta sanan toisessa tavussa (punanen, antas < antaisi). Muita laajalle levinneitä piirteitä ovat yksikön käyttö monikon 3. persoonassa (ne tulee), pronominit se ja ne ihmisistä puhuttaessa ja minä- ja sinä-pronominien lyhyet asut, kuten (ä), mun ja mulla. Yleistä on myös passiivin käyttö monikon 1. persoonassa (me mennään), tiettyjen verbien pikapuhemuodot (ei oo, ei mee, ei tuu) ja pronominit toi ’tuo’ ja noi ’nuo’.[30]

Suomen puhekielessä on kuitenkin paljon vaihtelua esimerkiksi puhujan iän, koulutuksen, sosiaalisen aseman ja kotipaikan mukaan. Perinteisesti on tutkittu etenkin eri alueiden murteiden välisiä eroja. Nykyään ihmiset muuttavat paljon paikasta toiseen, ja myös media tasoittaa kielellisiä eroja. Silti eri puolella Suomea puhutaan yhä eri tavoin.[29] Murteella voidaan ilmaista paikallista identiteettiä, ja murteen ”nuotti” eli prosodia voi säilyä silloinkin, kun ihminen puhuu muuten yleiskieltä.[33] Tasoittunutta murretta, jossa kuitenkin on joitain alueellisia piirteitä, kutsutaan aluepuhekieleksi.[30]

Murteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Suomen murteet
1) Lounaismurteet  2) Hämäläismurteet  3) Etelä-Pohjanmaan murre  4) Keski- ja pohjoispohjalaiset murteet  5) Peräpohjalaiset murteet (meänkieli ja kveeni mukaan luettuna)  6) Savolaismurteet  7) Kaakkoismurteet

Suomen kielen murteista puhuttaessa tarkoitetaan yleensä ns. vanhoja aluemurteita. Siksi murrekartoissa esitetään vuoden 1938 kuntajako ja suomen murteiden puhuma-alueeseen luetaan mukaan Neuvostoliitolle luovutetut alueet, Inkerinmaa, Ruotsin Länsipohja ja Norjan Ruija. Toisaalta ruotsinkielisiä Suomen rannikkoalueita ei ole otettu mukaan.[34][35] Perinteisen murretutkimuksen kannalta aito murre on alkanut hävitä yleiskielen vaikutuksen, oppivelvollisuuden ja vilkastuvan muuttoliikkeen myötä 1900-luvun alussa.[36] Murteita voidaan pitää osittain väistyvänä kielimuotona, ja niiden väliset erot ovat vähitellen tasoittuneet, mutta toisaalta ne ovat yhä myös elävää kieltä. Ihmiset voivat esimerkiksi käyttää murresanoja, joita eivät välttämättä edes tunnista murteellisiksi.[37]

Suomen murteet jaetaan perinteisesti kahtia länsimurteisiin ja itämurteisiin. Vastakkaisuus ei ole vain kielellinen, vaan eroja on myös muussa kansanomaisessa henkisessä ja aineellisessa kulttuurissa, kuten ruokataloudessa, työkaluissa, vaatteissa ja rakennuksissa. Länsimurteiden alueelle tyypillistä on ollut vakiintunut kyläasutus ja peltoviljely, idässä puolestaan haja-asutus, kaskenpoltto ja eräkulttuuri.[38][39] Vakiintunut käsitys murrejaosta perustuu lähinnä tiettyihin äänne- ja muotorakenteen piirteisiin, niiden historiallisen kehitykseen ja asutushistoriaan.[40]

Ryhmien selvin ero on kirjakielen d-äänteen edustus. Lännessä sen tilalla on r (paran ’padan’, lehren ’lehden’, saara ’saada’), mutta idässä d katoaa (paan, lehen, saaha).[41] Myös kirjakielen ts:n vastineet eroavat: lännessä mettä ’metsä’, kattoo ’katsoo’ ja idässä mehtä, kahtoo.[42] Länsimurteissa on tyypillistä diftongien avartuminen (nuari ’nuori’, tyämiäs ’työmies’, viaras ’vieras’), itämurteissa puolestaan pitkän a:n ja ä:n diftongiutuminen (moa ’maa’, peä ’pää’, kaloa tai kalloo ’kalaa’, leipeä tai leipee ’leipää’).[43] Länsimurteissa esiintyy f-äänne ja sanan alussa voi olla kaksi konsonanttia, toisin kuin itämurteissa: esimerkiksi kaffe, fati, klasi, trappu, idässä kahvi, vati, lasi, rappu.[44] Tunnettuja ovat myös sanastoerot: lännessä vihta ja idässä vasta; lännessä sukkaa kudotaan mutta idässä neulotaan; en kehtaa tarkoittaa lännessä ’minua ujostuttaa’, idässä taas ’en viitsi’.[45]

Länsi- ja itämurteiden rajaa ei voi määrittää täsmällisesti, koska se on erilainen eri murrepiirteiden kohdalla ja on olemassa myös sekamurteita, joissa on sekä länsi- että itämurteiden piirteitä. Itämurteiden alueeseen luetaan nykyiset Pohjois- ja Etelä-Savon, Pohjois- ja Etelä-Karjalan, Keski-Suomen ja Kainuun maakunnat. Lisäksi itämurteisiin lasketaan Virolahti ja Miehikkälä Kymenlaakson maakunnasta, Hartola ja Sysmä Päijät-Hämeen maakunnasta, Ähtäri, Soini, Alajärvi, Vimpeli, Lappajärvi ja Evijärvi Etelä-Pohjanmaan maakunnasta, Pyhäjärvi, Pudasjärvi, Taivalkoski ja Kuusamo Pohjois-Pohjanmaan maakunnasta sekä Posio Lapin maakunnasta.[46][47]

Länsi- ja itämurteet jaetaan edelleen seitsemään päämurrealueeseen, joista länsimurteita ovat lounaismurteet, hämäläismurteet, eteläpohjalaiset murteet, keski- ja pohjoispohjalaiset murteet sekä peräpohjalaiset murteet. Itämurteita ovat savolaismurteet ja kaakkoismurteet.[48][47] Pohjalais- ja peräpohjalaismurteissa on itäisiä piirteitä sitä enemmän, mitä pohjoisemmaksi mennään, ja jotkut tutkijat ovatkin ehdottaneet itä-länsijaon tilalle suomen murteiden kolmijakoa itäisiin, läntisiin ja pohjoisiin. Pohjoismurteisiin luettaisiin tällöin keski- ja pohjoispohjalaiset, peräpohjalaiset ja Kainuun murteet.[40]

Äännerakenne[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli Suomen kielen äännerakenne

Äännejärjestelmä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomessa on kahdeksan vokaalia: /i/, /y/, /u/, /e/, /ø/, /o/, /æ/ ja /ɑ/.[49]

Suomen vokaalit[50]
Etuvokaalit Takavokaalit
laveat pyöreät laveat pyöreät
Suppeat i y u
Puolisuppeat e ø o
Väljät æ ɑ

Konsonantteja suomessa on 13–17 . Omaperäisissä sanoissa tunnetaan 13 konsonanttifoneemia: /p/, /t/, /d/, /k/, /m/, /n/, /ŋ/, /s/, /h/, /r/, /l/, /ʋ/ ja /j/. Velaarinen nasaali /ŋ/ eli ”äng-äänne” esiintyy omaperäisissä sanoissa vain geminaattana /ŋŋ/, jota merkitään oikeinkirjoituksessa kirjainyhdistelmällä ng, esimerkiksi /kaŋŋas/ kangas.[51][52] Lisäksi lainasanojen mukana yleiskieleen on tullut neljä konsonanttia: /b/, /g/, /f/ ja /ʃ/, jota merkitään kirjaimella š. Niistä /f/ kuuluu jo selvästi konsonanttijärjestelmään, mutta /b/ ja /g/ ovat sen raja-alueella ja /ʃ/ on ilmeisesti kaikkein marginaalisin.[53]

Suomen konsonantit[51][54]
labiaali dentaali/
alveolaari
palataali/
velaari
glottaali
klusiilit p (b) t d k (g)
nasaalit m n ŋ
frikatiivit (f) s (ʃ) h
tremulantti r
lateraali l
puolivokaalit ʋ j

Suomessa on melko paljon vokaaleita suhteessa konsonantteihin. Konsonanttifoneemeita on vain 1,6 yhtä vokaalifoneemia kohden, kun eri kielten mediaani on 3,6. Juoksevassa tekstissä vokaaleita esiintyy vielä enemmän, sillä suomenkielisessä kirjoitetussa tekstissä tai litteroidussa puheessa vokaaleita on 48–49 % kaikista kirjainmerkeistä.[55][56]

Suomen kielessä äänteiden pituus eli kvantiteetti erottelee merkityksiä. Pituusasteita on kaksi, ja oikeinkirjoituksessa lyhyet äänteet merkitään yhdellä tai ja pitkät kahdella kirjaimella.[57] Vokaalien pituusero esiintyy monissa maailman kielissä, mutta konsonanttien pituusero on harvinaisempi ilmiö.[58] Suomi on kuitenkin kielitypologisesti melko harvinainen kieli siinä mielessä, että äänteiden pituus ja sanapaino eivät ole sidoksissa toisiinsa: paino on aina sanan ensimmäisellä tavulla, mutta pitkiä ja lyhyitä äänteitä voi olla kaikissa tavuissa.[59]

Fonotaksi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen kielen vokaaliharmonia

Suomen kielessä vallitsee vokaalisoinnuksi kutsuttu fonotaktinen rajoitus, jonka mukaan yhdessä sanassa voi olla vain joko takavokaaleja (a, o, u) tai etuvokaaleja (ä, ö, y). Vokaalit e ja i ovat vokaalisoinnun suhteen neutraaleja eli voivat esiintyä myös yhdessä sekä etu- että takavokaalien kanssa. Vokaalisointu ei kuitenkaan koske yhdyssanoja, kuten kesäloma ja isoisä.[60]

Suomessa on paljon diftongeja ja vokaaliyhtymiä, ja pitkät vokaalijonot ja vokaalien monenlaiset yhdistymismahdollisuudet erottavat suomen monista maailman kielistä.[61][62] Suomen yleiskielessä on 18 diftongia, jotka voidaan jakaa kolmeen ryhmään. Diftongeista harvinaisimpia ovat ey, iy, öi ja yi, jotka esiintyvät lähinnä vain taivutusmuodoissa tai johdoksissa, siis vartalon ja suffiksin rajalla: peseytyä, kääriytyä, töitä, hyinen.[63][64] Triftongeja suomessa ei ole, vaan kolmen vokaalin yhtymissä on aina tavuraja, kuten sanoissa kiuas, kaaos tai viheriöi. Sama koskee neljän vokaalin yhtymiä: raaoissa, aioin.[65]

Suomen diftongit[63]
suppenevat diftongit ei öi äi oi ai
ey öy äy
eu ou au
suppeat diftongit yi ui iu iy
väljenevät diftongit ie uo

Konsonanttiyhtymiä ei tunnettu ennen suomessa ollenkaan sanan alussa, mikä ilmenee esimerkiksi vanhossa lainasanoissa ranta ja ruuti (< ruots. strand, krut). Nykyään ne ovat kuitenkin yleisiä paitsi lainasanoissa, myös slangissa ja deskriptiivisessä sanastossa, kuten prätkä ja plörö.[66] Omaperäisessä sanastossa on muitakin konsonantteja koskevia fonotaktisia rajoituksia, joita lainasanat voivat rikkoa. Esimerkiksi /d/ voi omaperäisessä sanastossa esiintyä vain konsonanttiyhtymässä /hd/ ja /ŋ/ yhtymässä /ŋk/, mutta lainasanoissa muutkin yhdistelmät ovat mahdollisia, esimerkiksi sanoissa kandidaatti ja kognitio.[67]

Kolmen konsonantin yhtymille on tavallista, että ensimmäinen konsonantti on resonantti (/l/, /r/, /m/, /n/ tai /ŋ/) ja toinen ja kolmas konsonantti obstruentti (/p/, /t/, /k/ tai /s/), esimerkiksi sanoissa palkka, kanssa ja konsti.[68] Neljän konsonantin yhtymiä on lähinnä lainasanoissa, kuten demonstraatio ja abstrakti.[69]

Tavu- ja sanarakenne[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomessa on 10 perustavaa tavutyyppiä, jos konsonanttiyhtymillä alkavia tavuja ei lasketa mukaan.[70]

Perustavat tavutyypit
V o.sa KV ta.lo
VK es.te KVK tas.ku
VV au.to KVV saa.ri
VVK aal.to KVVK viet.to
VKK ark.ku KVKK kilt.ti

Suomen perussanojen vartalot ovat tyypillisesti kaksitavuisia ja vokaaliloppuisia.[71] Yksitavuisia sanoja on vähän, ja niistä suurin osa on funktiosanoja, kuten pronomineja (me, te, hän, se), konjunktioita (ja, kun, jos), kieltoverbi ei ja kopulaverbin yksikön 3. persoona on.[72][73] Kolmi- ja useampitavuiset sanat ovat usein johdoksia (kalaisa, kalastaa) tai yhdyssanoja (kalakeitto, kalankasvatus).[74][72]

Periaatteessa suomen kielen sanat voivat olla hyvinkin pitkiä, koska yhdessä sanassa voi olla useita johtimia ja sen lisäksi vielä taivutussuffikseja. Jonkin verran kaukaa haettu esimerkki on järjestelmällistyttämättömyydellänsäkään.[75] Kielitoimiston sanakirjan pisimmät sanat ovat yhdyssanoja, kuten pyyhkäisyelektronimikroskooppi ja elintarviketurvallisuusvirasto.[76]

Prosodia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomessa sanan pääpaino on aina ensimmäisellä tavulla ja sanan viimeinen tavu on painoton. Nelitavuisissa ja pidemmissä sanoissa voidaan erottaa myös sivupaino. Paino on yleensä joka toisella tavulla, esimerkiksi ˈkirjoiˌtettaˌvissa (sivupaino 3. ja 5. tavulla). Yhdyssanoissa sivupaino on jälkimmäisen osan ensimmäisellä tavulla: ˈmaanˌtie, ˈmatalaˌpalkkainen.[77] Painottomat tavut eivät redusoidu, vaan kaikki äänteet äännetään samalla tavalla painoasemasta riippumatta, toisin kuin esimerkiksi englannissa. Koska pääpaino on aina sanan alussa, sananrajat korostuvat erityisen selvästi.[78] Pääpainon sijoittuminen ensimmäiselle tavulle on tyypillistä uralilaisissa kielissä.[79]

Normaalipainotuksessa suomen väitelauseen sävelkulku eli intonaatio on laskeva, ja lausuma voi päättyä narinaan.[80] Lausepaino liittyy lausuman informaatiorakenteeseen niin, että uutta asiaa sisältävä sana tai lauseke (reema) saa lausepainon. Sävelkorkeus nousee hieman reeman alussa ja laskee sitten suhteellisen jyrkästi.[81] Kysymys- ja käskylauseissa intonaatio on myös laskeva, mutta ne alkavat korkeammalta kuin väitelauseet ja laskevat muutaman tavun jälkeen äänialan keskivaiheille.[82] Sävelkulun lasku on myös merkki siitä, että puhuja on lopettamassa puheenvuoronsa.[83]

Vaikka suomessa intonaatio laskee yleensä lausuman lopussa, se voi myös nousta esimerkiksi kohteliaissa ilmauksissa, kuten huomenta tai kiitos. Nouseva intonaatio voi liittyä myös tunteita, kuten harmistumista, epäilyä tai pelkoa ilmaiseviin lausumiin.[84]

Sananrajaiset äänneilmiöt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen kielelle tyypillinen sandhi-ilmiö eli sanarajan yli vaikuttava äänneilmiö on rajageminaatio. Rajageminaatio näkyy seuraavan sanan alkukonsonantin geminoitumisena: esimerkiksi mene pois äännetään /meneppois/ [menepːois]. Jos seuraava sana alkaa vokaalilla, sanarajalla voi esiintyä pidentynyt glottaaliklusiili: [meneʔ ʔulos].[85][86] Kielitieteellisessä tekstissä rajageminaatiota merkitään rivinylisellä x-kirjaimella, esimerkiksi sadex.[87] Rajageminaation esiintyminen vaihtelee, mutta se on säännöllisintä seuraavissa sananmuototyypeissä:[85][88]

  • A-infinitiivi: saako tullax
  • indikatiivin preesensin kieltomuoto: en otax
  • 2. persoonan imperatiivi: tulex, annax
  • e-päätteisten sanojen yksikön nominatiivi: sadex, puoluex.[85][88]

Rajageminaation lisäksi glottaaliklusiili tai heikompi glottaalinen supistuma voi esiintyä myös vokaalialkuisten sanojen edessä, missä se toimii sananrajan osoittimena. Esimerkiksi sanaparit saa tavata ja saat avata ääntyvät eri tavalla niin, että jälkimmäisessä on glottalisaatio: [sɑːtʔɑʋɑtɑ]. Glottalisaatiota esiintyy myös yhdyssanan osien rajalla, kuten sanassa juhannusyö [juhɑnːusʔyø].[89]

Nasaaliassimilaatio]]ssa /n/ assimiloituu seuraavaan konsonanttiin. Klusiilin edellä nasaali mukautuu klusiilin ääntöpaikkaan: tytön pää [tytømpæː], tytön kello [tytøŋkelːo]. Loppu-/n/ voi myös assimiloitua kokonaan seuraavaan konsonanttiin, jos se on /m/, /j/, /v/, /l/ tai /r/, esimerkiksi järven muta [jærʋemːutɑ], järven ranta [jærʋerːɑntɑ].[90]

Sanan lopussa myös vokaalit voivat kadota, mitä kutsutaan loppuheitoksi. Yleisintä on sanaloppuisen /i/:n kato, kuten sanoissa hyppäs ja suureks, sekä lukusanoissa yks, kaks, viis ja kuus. Vokaalialkuisen sanan edellä loppuheitto voi aiheuttaa elisiota, eli kaksi sanaa äännetään yhteen: siinä on [siːnon].[91]

Kielioppi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Suomen kielioppi

Sanaluokat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen kielen sanaluokat voidaan jakaa taivutuksen perusteella kolmeen ryhmään:[92]

Vartalot ja sidonnaiset morfeemit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen kielessä vapaita eli leksikaalisia morfeemeja ovat sanojen vartalot. Sidonnaiset eli kieliopilliset morfeemit ovat suffikseja, jotka liitetään sanavartalon perään.[94][95] Nomineilla vartalo voi esiintyä itsenäisesti yksikön nominatiivissa, mutta verbeillä vartalon perässä on yleensä aina jokin sidonnainen morfeemi: sano+n, sano+i.[96] Sidonnaisia morfeemeja ovat taivutustunnukset, liitteet ja johtimet.[97]

Taivutustunnukset edustavat tiettyä taivutuskategoriaa, kuten esimerkiksi imperfektiä ja monikon 1. persoonaa verbimuodossa tul+i+n, ja ne liittyvät sanan vartaloon.[98] Liitteet puolestaan eivät kiinnity vartaloon vaan sanaan, jossa voi olla taivutustunnuksia, kuten kysymysliite sanassa olit+ko.[99] Johtimet liittyvät sanavartaloon ja muodostavat uusia sanoja, kuten kana+la, keng+ittää tai pilku+llinen.[100]

Nominien taivutus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Luku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen nomineilla on kaksi lukua: yksikkö ja monikko. Yksikkö on tunnukseton. Monikon nominatiivissa tunnus on t, esimerkiksi valo+t. Muissa sijoissa monikon tunnus on i tai vokaalien välissä j, ja se tulee vartalon perään ennen sijapäätettä, esimerkiksi valo+i+ssa : valo+j+a.[101][102]

Sijamuodot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen kielen sijamuodot ja niiden päätteet[103]
Sija Yksikkö Pääte Monikko Pääte
Kieliopilliset sijat
nominatiivi tuttu - tutu+t -t
genetiivi tutu+n -n tuttu+j+en, tuotte+i+den ~ tuotte+i+tten, nais+ten, vanho+j+en ~ vanha+in -en, -den ~ -tten, -ten, -in
akkusatiivi minu+t -t meidä+t -t
partitiivi tuttu+a, maa+ta -A, -tA tuttu+j+a, tuotte+i+ta -A, -tA
Abstraktit paikallissijat
essiivi tuttu+na -nA tuttu+i+na -nA
translatiivi tutu+ksi -ksi tutu+i+ksi -ksi
Varsinaiset paikallissijat
inessiivi tutu+ssa -ssA tutu+i+ssa -ssA
elatiivi tutu+sta -stA tutu+i+sta -stA
illatiivi tuttu+un, maa+han, tuottee+seen Vn, hVn, -seen tuttu+i+hin, tuotte+i+siin, poik+i+in -hin, -siin, -in
adessiivi tutu+lla -llA tutu+i+lla -llA
ablatiivi tutu+lta -ltA tutu+i+lta -ltA
allatiivi tutu+lle -llex tutu+i+lle -llex
Vajaakäyttöiset sijat
abessiivi tutu+tta -ttA tutu+i+tta -ttA
instruktiivi tutu+i+n -in
komitatiivi tuttu+i+ne- + POS -ine

Suomessa on 15 sijamuotoa, joista akkusatiivi esiintyy vain persoonapronomineissa (minut, sinut jne.) ja kysymyssanassa kenet.[104] Sijamuotojen määrä on suomessa poikkeuksellisen suuri, sillä monissa maailman kielissä ei ole ollenkaan sijamuotoja tai jos niitä onkin, tavallisimmin määrä on 6–7. Tosin unkarissa on peräti 21 sijamuotoa.[105] Uralilaisissa kielissä on yleensäkin runsaasti sijamuotoja.[106]

Omistusliitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Omistusliitteet eli possessiivisuffiksit ilmaisevat nominien yhteydessä omistusta tai muuta yhteen kuuluvuutta, esim. minun kotoani, meidän kaltaisemme. Omistusliitteitä käytetään myös joidenkin verbin nominaalimuotojen kanssa, jolloin ne ilmaisevat tekijää: saadakseni, syödessään, huomaamattaan.[107][108][109] Omistusliitteiden käyttö on uralilaisille kielille tyypillinen piirre.[110]

Omistusliitteet[107][111]
Persoona yksikkö monikko
1. kirja+ni -ni kirja+mme -mme
2. kirja+si -si kirja+nne -nne
3. kirja+nsax -nsAx kirja+nsax -nsAx
kirjassa+an -Vn kirjassa+an -Vn

Puhutussa kielessä omistusliitteitä ei välttämättä käytetä, etenkään silloin, kun omistaja ilmenee persoonapronomista, esimerkiksi minun ~ mun autolla. Omistusliitteiden käytössä on kuitenkin paljon vaihtelua, ja esimerkiksi yksikön toisessa persoonassa se on melko yleinen: Mitä sä laitat päälles?[112][113]

Komparaatio[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Komparaatio- eli vertailumuotoja on kaksi, komparatiivi ja superlatiivi.Suomen kielessä komparaatio on taivuttamisen ja johtamisen rajatapaus.[114][115]

Komparaatio[116][117]
komparatiivi superlatiivi
yks.nom. iso+mpi -mpi iso+in -in
yks.gen. iso+mma+n -mmA- iso+imma+n -immA-
yks.ill. iso+mpa+an -mpA- iso+impa+an -impA-

Verbien taivutus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Verbien taivutusmuodot jaetaan kahteen luokkaan: finiittisiin ja infiniittisiin.[118]

Suomen verbitaivutusta ei voi pitää universaalisti kovin monimutkaisena, koska yhdellä verbimuodolla voi ilmaista kerrallaan vain kolmea taivutuskategoriaa, jotka ovat passiivi, modus tai aikamuoto ja persoona, esimerkiksi men++isi+in. Maailman eri kielissä verbeillä on yleisesti 4–5, enimmillään jopa 13 taivutuskategoriaa.[121]

Persoona ja passiivi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen verbit taipuvat kolmessa persoonassa yksikössä ja monikossa, joten suomessa on kuusi kieliopillista persoonaa: yksikön 1. (minä), 2. (sinä) ja 3. (hän) persoona sekä monikon 1. (me), 2. (te) ja 3. (he) persoona. [122][119][123] Puhekielessä monikon 1. persoonassa käytetään yleisesti mme-päätteisen persoonamuodon asemesta passiivimuotoa, esimerkiksi me tehdään.[124]

Persoonamuodot[123]
yksikkö monikko
1. sano+n -n sano+mme -mme
2. sano+t -t sano+tte -tte
3. sano+o -V sano+vat -vAt

Persoonamuotoihin lasketaan myös yksipersoonainen passiivi. Passiivimuotoisessa lauseessa ei ole subjektia, joten sen avulla tapahtumaa voi kuvata ilmaisematta tekijän tai osallistujan identiteettiä.[122][125] Passiivimuodoista voidaan erottaa passiivin tunnus tA ja persoonapääte -Vn, kuten sano+ta+an.[123]

Tempus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomessa on neljä aikamuotoa: preesens, imperfekti, perfekti ja pluskvamperfekti. Preesensillä ei ole tunnusta, ja imperfektin tunnus on i. Perfekti ja pluskvamperfekti ovat liittomuotoja, jotka muodostetaan olla-verbistä ja pääverbin partisiippimuodosta. [126][127]

Tempukset[126]
preesens kerron
imperfekti kerroin
perfekti olen kertonut
pluskvamperfekti olin kertonut

Suomen kielessä ei ole futuuria, mutta tulevaan aikaan voidaan viitata verbiliitoilla, joita ei lueta mukaan tempusjärjestelmään: tulee olemaan, on oleva.[128][129]

Modus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Finiittiverbien tapaluokkia eli moduksia on neljä: indikatiivi, imperatiivi, konditionaali ja potentiaali.[130][131]

Modukset[131]
indikatiivi kerro+n
konditionaali kerto+isi+n
potentiaali kerto+ne+n
imperatiivi kerrox
kerto+kaa

Muissa moduksissa kuin indikatiivissa mennyttä aikaa ilmaistaan vain perfektillä: olisi kertonut (konditionaali), lienee kertonut (potentiaali) ja olkoon kertonut (imperatiivi).[132][133]

Kielto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomessa kielto ilmaistaan verbillä ei, joka taipuu persoonamuodoissa: en, et, ei, emme, ette, eivät. Taipuva kieltoverbi on suhteellisen harvinainen, sillä vastaava rakenne tunnetaan noin 9 %:ssa maailman kielistä. Noin puolessa kielto ilmaistaan erillisellä partikkelilla, kuten ranskan ne tai ruotsin inte.[134]

Infiniittiset muodot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Verbien infiniittisiä muotoja ovat infinitiivit ja partisiipit. Niillä on eräitä nominien ominaisuuksia, esimerkiksi sijapäätteitä ja omistusliitteitä, eikä niitä ei voi taivuttaa tempuksen ja moduksen mukaan kuten finiittisiä verbejä.[135][136]

Infinitiivit käyttäytyvät lauseessa substantiivien tapaan. Ne ovat vähemmän nominaalisia kuin partisiipit, sillä niillä on vajaa sijataivutus eikä niillä voi ilmaista monikkoa.[137][120][138]

  • A-infinitiivi (1. infinitiivi): kerto+a. A-infinitiiviä käytetään sanakirjoissa verbin hakumuotona.
  • E-infinitiivi (2. infinitiivi): kerto+e+ssa, kerro+tta+e+ssa, kerto+e+n.
  • MA-infinitiivi (3. infinitiivi): kerto+ma+ssa, kerto+ma+sta, kerto+ma+an, kerto+ma+lla, kerto+ma+tta, kerto+ma+n.
  • Joissain kieliopeissa on erotettu myös 4. infinitiivi (esimerkiksi sitä ei käy epäileminen, yltyy yltymistään), ja 5. infinitiivi (olla putoamaisillaan).[139][137]

Partisiipit käyttäytyvät lauseessa adjektiivien tapaan: ne voivat olla esimerkiksi substantiivien määritteitä.[140][141] Niillä on täysi luku- ja sijataivutus kuten nomineilla.[120]

  • VA-partisiippi (1. partisiippi): aktiivissa kerto+va, passiivissa kerrotta+va.
  • NUT-partisiippi (2. partisiippi): aktiivissa kerto+nut, passiivissa kerro+ttu.
  • agenttipartisiippi: kerto+ma. Agenttipartisiippi esiintyy lauseissa, joissa tekijä (agentti) on ilmaistu genetiivilla tai omistusliiitteellä, esimerkiksi Liisan tekemä esitys, maksamani lasku.
  • kieltopartisiippi: kerto+maton.

Morfofonologinen vaihtelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Morfofonologinen vaihtelu tarkoittaa sitä, että morfeemin (sanavartalon tai suffiksin) äänneasu vaihtelee eri ympäristöissä.[142] Sanavartaloa koskevista morfofonologisista vaihteluista yleisimmät ovat astevaihtelu ja vartalon loppuvokaalin vaihtelu.[143]

Astevaihtelua on pidetty jopa yhtenä suomen äänne- ja muotorakenteen luonteenomaisimmista piirteistä.[144] Astevaihtelu koskee klusiileita (k, p, t) silloin, kun niiden edellä on vokaali tai soinnillinen konsonantti (l, m, n, r tai h). Vaihtelussa on kaksi astetta: vahva ja heikko. Kvantitatiivisessa astevaihtelussa vahvassa asteessa on geminaatta ja heikossa yksinäisklusiili, esimerkiksi takki : takissa, tappaa : tapan ja matto : matolla. Kvalitatiivisessa astevaihtelussa vahvassa asteessa on yksinäisklusiili, joka katoaa tai muuttuu toiseksi äänteeksi heikossa asteessa, esimerkiksi hakee : haen, kutoo : kudon ja rampa : ramman.[145][144]

Vartalon loppuvokaalissa esiintyy vaihtelua etenkin silloin, kun siihen liittyy monikon tai imperfektin i-tunnus. Vaihtelu koskee vartaloita, joiden lopussa on a, ä, e, i, pitkä vokaali tai diftongi. Esimerkiksi kastan : kastoin, päivää : päiviä, nimeä : nimiä, lasina : laseina, maata : maita, vien : vein.[143][146]

Liitepartikkelit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Liitepartikkelit eivät liity sanan vartaloon vaan sananmuotoon, joka esiintyy myös itsenäisenä. Esimerkiksi sanassa töissä+hän on itsenäinen sananmuoto töissä ja liitepartikkeli -hän.[99] Suomessa on seuraavat liitepartikkelit:[147]

  • -kin ja -kAAn: lapsikin ymmärtää, lapsikaan ei ymmärrä.[148]
  • -kO: Tuletko sinä mukaan? Sinäkö se olit?.[149]
  • -hAn: mehän tiedettiin kaikki se, Mikkohan se siinä, Onhan täällä luento? [150]
  • -pA: Selviänpä!, vastustipa hän tai ei, siinäpä se.[151]
  • -s: enpäs, oletkos, väliäkös sillä.[152]

Lausekkeet ja lauseenjäsenet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomessa on seuraavanlaisia lausekkeita, jotka nimetään edussanan (lihavoitu) mukaan:[153][154]

  • substantiivilauseke: tämä viimeinen kohta.
  • adjektiivilauseke: vähän outo
  • adpositiolauseke: ennen viimeistä kohtaa
  • adverbilauseke: erittäin usein
  • infinitiivilauseke: lähtemään kotiin
  • partisiippilauseke: vastausta odottava

Lausekkeet toimivat lauseenjäseninä, eli niillä on lauseessa tietty tehtävä.[155] Lausekkeiden lisäksi suomessa on taipumattomia pikkusanoja, kuten partikkeleita (esimerkiksi niin ja kyllä), jotka sävyttävät koko lauseen merkitystä, ja konjunktioita (kuten että, jos), jotka liittävät lauseita toisiinsa.[156]

Peruslausetyypit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lauseita voidaan jakaa peruslausetyyppeihin sen mukaan, mitä lauseenjäseniä niissä on verbin lisäksi.[157]

  • Intransitiivilause: Koira haukkuu, Lapset ovat puistossa, Setäni asuu maalla.
  • Transitiivilause: Isä pesee autoa, Mies rakensi talon kalliolle.
  • Predikatiivilause: Haanpää oli kirjailija, Kirjoittaminen on työlästä.
  • Eksistentiaalilause: Autotallissa oli vettä, Ovella seisoi kauppias. Eksistentiaalilause esittelee tekstissä olevan uuden tarkoitteen (reeman), ja esimerkiksi englannissa sitä vastaa there is -rakenne.
  • Omistuslause: Koiralla on luu, Kaikilla ei ole televisiota. Suomessa omistus ilmaistaan peruslausetyypillä, eikä suomessa ole sellaista omistamista merkitsevää verbiä kuin latinan habere tai englannin have. Vastaava rakenne tunnetaan kuitenkin monissa maailman kielissä, kuten esimerkiksi venäjässä.[158]
  • Tuloslause:Pertistä tuli tohtori, Kahvista tuli liian väkevää.
  • Tilalause: Sataa, Täällä on kylmä, Nyt on yö.
  • Kokijalause: Minua onnisti, Hänelle kävi ikävästi.

Sanajärjestys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen kielen sanajärjestys on melko vapaa siinä mielessä, että lauseenjäsenet voivat sijoittua eri järjestykseen ilman että lauseesta tulee kieliopin vastainen tai sen kuvaama asiantila muuttuu, koska sanojen kieliopillinen tehtävä käy ilmi niiden taivutusmuodoista eikä sitä tarvitse ilmaista sanajärjestyksellä.[159][160] Tässä suhteessa suomi eroaa esimerkiksi englannista, jossa sanajärjestyksen muutos aiheuttaa myös lauseen merkityksen muutoksen.[161]

Tavallinen eli neutraali sanajärjestys on SVO, eli subjekti tulee ennen verbiä ja objekti sen jälkeen. Se on Euroopan kielissä vallitseva sanajärjestys.[162] Jos lauseen pääjäsenet ovat jossain toisessa järjestyksessä, lause ei kuvaa pelkästään asiantilaa vaan se välittää muitakin merkityksiä. Esimerkiksi lause Löysin minä sieniä alkaa verbillä, mikä korostaa lauseen paikkansapitävyyttä. Puhutussa kielessä tätä ilmaistaan myös sanoja painottamalla.[159] Sanajärjestykseen vaikuttaa myös se, että vastaanottajalle tutuksi oletettu asia eli teema esitetään ensin ja uusi asia eli reema vasta sitten.[163] Silloin subjekti voi tulla myös lauseen loppuun, esimerkiksi Elokuvan on ohjannut Woody Allen tai Pieniä nisäkkäitä ovat myös lepakot.[164]

Lauseenvastikkeet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lauseenvastikkeet ovat rakenteita, joissa on jokin verbin infinitiivi- tai partisiippimuoto ja joiden voidaan ajatella vastaavaan sisällöltään kokonaista lausetta.[165] Lauseenvastikkeet ovat uralilaisten kielten alkuperäinen piirre, mutta vastaavia rakenteita tunnetaan muissakin maailman kielissä.[166]

Lauseenvastikkeet[167]
Nimi Esimerkki Vastaava lause
Referatiivinen[168][167] Sanoin sinun lähtevän. Sanoin, että sinä lähdet.
Aavistin hänen luopuneen. Aavistin, että hän on luopunut.
Temporaalinen[169][170] Se tapahtui hänen tullessaan kotiin. Se tapahtui, kun hän tuli kotiin.
Tein sen hänen tultuaan kotiin. Tein sen, kun hän oli tullut kotiin.
Finaalinen[171][172] Lähdin maalle levätäkseni. Lähdin maalle, jotta lepäisin.
Modaalinen[173][174] Tyttö nauroi kaikkien nähden. Tyttö nauroi niin, että kaikki näkivät.
Poistuin kenenkään huomaamatta. Poistuin siten, että kukaan ei huomannut.
Statusrakenne[175][176] Poika hyppäsi veteen pää edellä. Poika hyppäsi veteen siten, että pää oli edellä.

Sanasto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Perussanat ja kompleksiset sanat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Perussanan vartalo on yksimorfeeminen, eli sitä ei voi jakaa pienempiin osiin. Kompleksiset sanat puolestaan muodostuvat kahdesta tai useammasta morfeemista, ja usein niiden merkitys on johdettavissa näiden osien merkityksestä. Kompleksiset sanat ovat johdoksia tai yhdyssanoja. Esimerkiksi sanat syy ja pestä ovat perussanoja, mutta syytön ja pesettää ovat johdoksia ja syypää ja aivopestä yhdyssanoja.[177][178] Kompleksisia sanoja voi periaatteessa muodostaa loputtomasti, vaikka kaikki ”piilevät” eli periaatteessa mahdolliset yhdyssanat tai johdokset eivät olekaan vakiintuneet tai niin yleisesti käytössä, että ne voitaisiin lukea kielen sanastoon. Siksi kielen sanastoa on vaikea tai mahdoton rajata täsmällisesti.[179] Yhden ihmisen sanavaraston laajuudeksi on arvioitu 30 000–40 000 sanaa.[180]

Valtaosa suomen sanastosta on kompleksisia sanoja. Nykysuomen sanakirjassa on 210 000 sanaa, joista 64,8 % on yhdyssanoja 26,6 % johdoksia. Sanakirjaa varten kerätyssä sanastokokoelmassa oli yli 800 000 sanaa. Uudemmassa Kielitoimiston sanakirjassa on 100 000 sanaa, mutta sanastokokoelman koko on noussut yli miljoonan. Suomen murteiden sana-arkistossa on noin 430 000 sanaa. Perussanoja on huomattavasti vähemmän. Suomen murteissa on arvioitu olevan yhteensä noin 10 000 perussanaa, ja Nykysuomen sanakirjassa on vajaat 18 000 perussanaa. Jos yleiskielen sanastosta poistetaan nuoret vierasperäiset sanat, jäljelle jää noin 6 000 omaperäistä perussanaa.[181]

Sanaston alkuperä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sanaston alkuperän tutkimusta kutsutaan etymologiaksi. Omaperäisiä ovat sellaiset sanat, joiden äänteellinen vastine tunnetaan useissa sukukielissä, joten niiden voidaan päätellä olevan peräisin yhteisestä kantakielestä. Sana on sitä vanhempi, mitä kaukaisemmissa sukukielissä sen vastineita esiintyy. Suomen kielessä kaikkein vanhimpia ovat sellaiset sanat, jotka ovat peräisin uralilaisesta kantakielestä.[182] Toisaalta sukukielissä voi olla toisiaan muistuttavia sanoja myös silloin, kun ne on lainattu kielestä toiseen.[183] Lainasanoja tulee kieleen usein niin, että vieraasta kulttuurista omaksutaan jokin uusi asia tai käsite, mutta myös vanhoja sanoja voidaan korvata uusilla lainasanoilla. Uralilaisiin kieliin on lainattu sanoja eniten indoeurooppalaisen kielikunnan kielistä eri aikoina ja eri tahoilta.[184]

Omaperäiset sanat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Uralilaisesta kantakielestä periytyviksi voidaan olettaa sanat, joilla on vastineita sekä läntisissä kieliryhimissä (esimerkiksi itämerensuomi, saame ja mordva), unkarissa ja jossain samojedikielessä.[185] Tämän periaatteen mukaan uralilaiseen sanastoon voidaan olettaa n. 150 sanavartaloa.[186] Väljemmillä kriteereillä sanaston määrä nousee lähelle 500:aa.[187] Suomen kielessä yhä käytössä olevat, uralilaiset sanat kuvaavat esimerkiksi sukulaisia (anoppi, isä, miniä, setä), ruumiinosia (jänne, pää, silmä, sydän), eläimiä (kala, koira, kyy, varis), kasveja (koivu, kuusi, puu), metsästystä ja luonnossa liikkumista (jousi, nuoli, suksi, soutaa) ja keskeisiä toimintoja (elää, kuolla, mennä, niellä).[188] Tästä sanastosta on päätelty, että kantakielen puhujat ovat asuneet pohjoisilla seuduilla ja harjoittaneet metsästystä, kalastusta ja keräilyä.[189]

Suomessa on lisäksi runsaasti sanoja, joilla on vastineita vain joissakin sukukielissä, joten niitä ei voida todistaa varmasti uralilaisiksi. Ne voivat olla omaperäisiä, mutta myös lainasanoja. Esimerkiksi itämerensuomesta komiin ulottuvia etymologioita on n. 80, mordvaan ulottuvia n. 60.[190] Erityisesti on kiinnitetty huomiota maanviljelyyn ja karjanhoitoon liittyviin sanoihin, joilla on vastineita marissa ja mordvassa, kuten jauhaa, kyntää, vehnä, lehmä ja sika. Niitä on pidetty osoituksena siitä, että myös nämä elinkeinot ovat tulleet tunnetuksi silloin, kun näiden kielten yhteistä kantamuotoa puhuttiin.[191][192] Toisaalta uudemman tutkimuksen mukaan jotkut tähän aihepiiriin liittyvät sanat, kuten uuhi ja voi, voisivat olla peräisin jo uralilaisesta kantakielestä.[193]

Lisäksi noin 3 000 suomen kielen sanalla on vastineita vain itämerensuomalaisissa kielissä, mutta ei missään kaukaisemmissa sukukielissä. Erityisen paljon yhteisiä sanoja on karjalan kanssa. Näissä sanoissa on runsaasti johdoksia ja deskriptiivistä sanastoa, ja arviolta kolmannes on lainasanoja.[194] Sellaisia sanoja, jotka tunnetaan vain itämerensuomalaisissa kielissä, mutta joita ei ole voitu todistaa lainoiksi, ovat muun muassa kylki, jänis, musta, saari ja suo. On oletettu, että ne voisivat olla peräisin jostain tuntemattomasta kielestä, jota on puhuttu Fennoskandiassa ennen kantasuomalaisten tuloa.[195][196]

Vanhojen omaperäisten sanojen osuus suomen kielen sanastosta on määrällisesti melko pieni, mutta monet niistä ovat hyvin yleisiä, kuten se, ei, hän ja olla. Lisäksi ikivanhoista pronominivartaloista on johdettu paljon yleisiä sanoja, kuten että, sekä, kun ja kuin. Yhteensä voidaan arvioida, että nykysuomen 100 yleisimmästä sanasta 40 % ja 1000 yleisimmistä sanasta 10 % perustuu uralilaisen kantakielen sanastoon.[197]

Lainasanat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen kielen vanhimmat lainasanat ovat peräisin indoeurooppalaisesta kantakielestä, kuten jyvä, mehiläinen, mesi ja porsas. Ne on ilmeisesti lainattu jo uralilaiseen kantakieleen. Sen lisäksi on olemassa ns. luoteisindoeurooppalaisia lainasanoja, jotka tunnetaan vain läntisimmässä uralilaisissa kielissä; suomessa esimerkiksi kesä, kulkea, tehdä ja ihminen. Osa vanhoista indoeurooppalaisista lainasanoista on indoiranilaisia eli arjalaisia, kuten orja, ostaa, sata ja vasara.[198][199]

Seuraavaa lainasanakerrostumaa ovat balttilaiset ja vanhat germaaniset lainasanat, joita tunnetaan itämerensuomalaisissa ja saamelaiskielissä, mutta ei juuri idempänä. Suomessa balttilaisia lainasanoja on toistasataa (esimerkiksi morsian, hammas, herne ja seinä) ja vanhoja germaanisia lainasanoja noin 500 (esimerkiksi 'äiti, leipä, rauta ja huone. Lainasanojen perusteella on päätelty, että kantasuomalaisilla on ollut tiiviit suhteet balttilaisten ja germaanisten kielen puhujiin ja heiltä on opittu karjanhoitoa, kehittyneempää maanviljelyä, tekniikkaa ja metallin käsittelyä.[200][201] Kosketukset germaaneihin ovat jatkuneet katkeamatta vuosisatoja ja vanhoja germaanisia lainoja on saatu sekä kantagermaanista että sitä seuranneesta kantaskandinaavista. Vanhimpia ovat esimerkiksi rengas, heittää, sairas ja hauta.[202] Noin vuoden 800 jälkeen saadut lainat lasketaan jo ruotsalaislainoiksi.[203]

Slaavilaisia lainasanoja suomessa on noin 300. Ne ovat peräisin muinaisvenäjästä, kuten ikkuna, lusikka, saapas ja taltta, mutta jotkin sanat ovat voineet lainautua jo kantaslaavista, kuten hauki ja hirsi. Slaavilaisia lainoja ovat myös varhaisimmat kristinuskoon liittyvät sanat risti, pappi ja pakana, vaikka kristinusko onkin tullut Suomeen lännestä.[204][205] Myöhemmin Suomeen on lainautunut sanoja myös nykyvenäjästä, etenkin itämurteisiin. Venäläisiä lainasanoja ovat esimerkiksi pomo, kanava, kapakka ja viesti.[206] Helsingin slangin kautta levinneitä venäläisiä lainasanoja ovat esimerkiksi mesta ja lafka.[207]

Eniten lainasanoja suomeen on tullut ruotsista. Vanhimpia ruotsalaislainoja ovat esimerkiksi kummi, kaupunki, tuoli, housut ja sakset, ja lainoja on tullut sen jälkeen jatkuvasti. Ruotsin välityksellä suomeen on tullut lainoja myös saksasta (esim. lasi, väri, kivääri, herra ja pormestari) sekä paljon latinalais- ja kreikkalaisperäistä sanastoa (esim. kirkko, koulu, kartta, leijona, historia).[208] Toisaalta 1800-luvun kansainvälisten sivistyssanojen voidaan katsoa tulleen suomen kieleen myös suoraan saksasta, ranskasta tai latinasta. Nykyisessä suomen kirjakielessä arvioidaan olevan toistatuhatta ruotsalaista lainasanaa. Viimeisen sadan vuoden aikana ruotsin vaikutus on vähentynyt ja dominoivaksi kulttuurikieleksi on etenkin toisen maailmansodan jälkeen noussut englanti.[209] Kaikki englantilaiset lainasanat eivät kuitenkaan ole nuoria, vaan jo 1800-luvulla on lainattu esimeriksi rommi, pihvi, timotei, muki ja tunneli.[210]

Lainasanat jaetaan yleislainoihin, erikoislainoihin ja sitaattilainoihin sillä perusteella, miten hyvin ne ovat mukautuneet suomen äännejärjestelmään ja sanarakenteeseen. Vanhimmat lainasanat ovat yleislainoja, joiden rakenne ei eroa muista suomen sanoista. Nuoremmat lainasanat eli erikoislainat eivät ole yhtä mukautuneita. Niissä voi olla vierasperäisiä konsonantteja (bensiini), kaksi tai kolme konsonanttia sanan alussa (psyykkinen, stressi) tai ne rikkovat vokaalisointua (fysiikka). Kaikkein nuorimpia ovat sitaattilainat, jotka on lainattu sellaisenaan ja joiden kirjoitusasu on säilynyt, kuten burnout, cocktail, genre ja paparazzi.[211]

Sananmuodostus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sananmuodostuksella tarkoitetaan sitä, että sana muodostetaan jo kielessä olevia aineksia käyttämällä. Sananmuodostus voidaan jakaa kahteen osaan, jotka ovat johtaminen ja yhdistäminen.

Kirjoitusjärjestelmä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen kielen oikeinkirjoitus (ortografia) on pitkälti johdonmukaisesti fonologinen, eli kutakin äännettä vastaa yleensä yksi kirjain. Merkittäviä poikkeuksia ovat

  • äng-äänne ŋ, jota merkitään n:llä k:n edellä (kenkä) tai kahdentuneena ng:llä (kengät)
  • sandhi-ilmiöt eli sanojen rajoilla tapahtuvat äänneilmiöt, näistä etenkin niin sanottu rajageminaatio (sananrajakahdennus, loppukahdennus, alkukahdennus, jäännöslopuke).

Rajageminaatio esiintyy niissä sananmuodoissa, joiden lopusta on kadonnut konsonantti (yleensä -k tai -h); jos tällaisen sanan jälkeen välittömästi seuraa konsonantilla alkava sana, tämä alkukonsonantti kahdentuu. (Varsinkin itämurteiden puhujilla voi samassa asemassa vokaalinkin edellä kuulua jonkinlainen kurkunpään puristussulkeuma. Joissain savolaismurteissa -k säilyi sellaisenaan 1900-luvulle saakka.) Rajageminaatiota ei normaalisti merkitä; kielitieteellisissä teksteissä voidaan käyttää x-merkkiä.

Muita poikkeuksia ääntämisen ja kirjoituksen välillä:

  • Sanan loppu-n lausutaan p:llä alkavan sanan sekä liitteiden -pa tai - edellä m:ksi, mutta kirjoitetaan tällöinkin n (esimerkiksi aivan pieni, melkeinpä). Muulloin p:n edellä kirjoitetaan ääntämyksen mukaisesti m, esimerkiksi komparatiiveissa (pienempi).
  • I:n jälkeinen j ääntyy puheessa hyvin heikkona, ja sen käyttö vaihtelee kirjoituksessa. J merkitään kirjoitetussa kielessä tekijännimissä sekä i-loppuisen diftongin jälkeen sellaisissa sanoissa, joissa ei ole astevaihtelua (urheilija). Astevaihtelusanoissa j:tä ei merkitä (aion).
  • -otta-, -öttä-, -oitta- ja -öittä- -johtimisissa verbeissä esiintyy niin ikään vaihtelua i-kirjaimen merkitsemisessä. I-kirjain kirjoitetaan verbeihin, joiden kantasana on kaksitavuinen ja loppuu a:han tai ä:hän (sekoittaa) tai jotka ovat vanhahtavan tyylisiä (virvoittaa). I-kirjainta ei merkitä o- tai ö-loppuisiin kaksitavuisiin verbeihin (irrottaa) eikä kuvaileviin tai tyyliltään arkisiin verbeihin (riepottaa).

Ongelmia kirjoituksen ja ääntämisen suhteessa aiheuttavat myös vierasperäiset sanat. Niissä esimerkiksi vokaalin tai konsonanttien pituutta koskevat säännöt on aikoinaan pyritty kehittämään sekä selkeiksi että alkuperäisen lähtökielen mukaisiksi (esimerkiksi invalidi kirjoitetaan yhdellä i:llä ja pitäisi ääntää lyhyellä i:llä, koska latinalaisen alkumuodon i on lyhyt), mutta joissakin sanansisäisissä asemissa vokaalit ja muutamat konsonantit pyrkivät puheessa pidentymään (esimerkiksi invaliidi, Balttia).

Suhu-s:n /ʃ/ merkitsemisessä on samoin horjuvuutta. Suositeltava kirjoitusasu on tilanteen mukaan joko s, š tai sh:

  • Monet suomen kieleen vakiintuneet tavalliset suhu-s:lliset sanat suositellaan nykyään kirjoitettavaksi tavallisella s:llä: sampoo, snautseri, attasea, hasis, klisee, montaasi, sabotaasi, kollaasi, tussi,[212] retusoida, borssi, reportaasi,[213] saali, samppanja, sekki (myös šekki), sifonki, sortsit (myös šortsit ja shortsit), srapnelli, brosyyri, borssi, gulassi, fetissi, revanssi, prestiisi, tsasouna.[214] Näissä sanoissa š:n käyttö saattaa synnyttää vanhastavan vaikutelman.
  • Hattu-s:ää š suositetaan käytettäväksi esimerkiksi sanoissa šaahi, šamaani, šeikki, šillinki, geiša,[215] tšekki,[216] šovinismi, bolševikki, kašmir, paaši, pašša[214] sekä esimerkiksi venäjästä translitteroiduissa nimissä: Hovanštšina, Tšehov, Tšaikovski, Gorbatšov, Tšetšenia.[217] Joissakin tapauksissa kahta kirjoitusasua voi pitää samanarvoisina: loosi ~ looši, saali ~ šaali, sokki ~ šokki. Tietyissä tilanteissa š:n käyttö voi nopeuttaa sanan hahmottamista (sekin ~ šekin).
  • Sh-muotoa tulisi käyttää vain tietyissä englanninkielisissä sitaattilainoissa (mm. sherry, show ja shetlanninponi[214]) sekä teknisistä syistä, jos š-merkkiä ei voida käyttää.[218]

Soinnillinen suhu-s (ž) esiintyy lähinnä sanoissa brežneviläisyys, džonkki, fidži ja maharadža sekä venäjästä, ukrainasta ja eräistä muista kielistä translitteroiduissa nimissä (Kiž, Ždanov). Kirjainyhdistelmää zh suositetaan käytettäväksi vain silloin kun ž:n kirjoittaminen on teknisesti mahdotonta.[219]

Suomen kielen historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kielihistoria[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Itämerensuomalaisten kielten, joihin suomikin kuuluu, yhteistä oletettua kantamuotoa, kantasuomea, puhuttiin Suomenlahden molemmin puolin jo ennen ajanlaskumme alkua.[220] Kantasuomi ja saamelaiskielet puolestaan voidaan palauttaa yhteiseen kantamuotoon, jota nimitetään varhaiskantasuomeksi tai suomalais-saamelaiseksi kantakieleksi. Itämerensuomalaiset kielet (myöhäiskantasuomi) ja saamelaiset kielet alkoivat erota toisistaan noin 1 000[221]–1 500 vuotta ennen ajanlaskun alkua. Vanhin olemassa oleva itämerensuomalaisella kielellä kirjoitettu teksti ajoittuu 1200-luvulle, ja se löydettiin Novgorodista 1957.[222][222][223] Suomen kieli eriytyi myöhäiskantasuomesta omaksi kielekseen päämurteineen ensimmäisen vuosituhannen aikana.[220][221] Suomen kirjakieli perustui 1500-luvulta 1800-luvun alkuun saakka lähinnä Turun ympäristön lounaismurteisiin. Kansa puhui omia murteitaan, joiden väliset erot olivat nykyistä suurempia.

Monet murrerajat ovat ikivanhoja, itse asiassa vanhempia kuin ”suomen kielen” käsite. Ennen keskiaikaa ei ollut suomen kieltä nykyisessä mielessä vaan joukko itämerensuomalaisia heimomurteita, joista Ruotsin rajan sisäpuolelle jääneet alettiin vähitellen lukea suomen kieleen kuuluviksi. Suomen yleiskieli nykyisessä muodossaan ei perustu mihinkään murteeseen sellaisenaan, vaan syntyi tietoisten kompromissiratkaisujen tuloksena 1800-luvun kuluessa.

Kirjoitetun kielen historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mikael Agricola

Ennen 1500-lukua, niin sanotun varhaissuomen kaudella, suomea ei juuri käytetty kirjoitettuna kielenä.lähde? Tältä ajalta on säilynyt vain muutamia kirjoitettuja nimiä, sanoja ja lauseenkatkelmia. Suomen kirjakieli syntyi uskonpuhdistuksen myötä 1500-luvulla. Piispa Mikael Agricola julkaisi ensimmäiset painetut suomenkieliset kirjat (kuten Abckiria 1543 ja Se Wsi Testamenti 1548). Agricolan oikeinkirjoitus perustui latinan, saksan ja ruotsin esikuviin, ja esimerkiksi äänteiden pituuden merkitseminen tai ä:n ja e:n erotteleminen oli epäjohdonmukaista. Tästä lähtien, niin sanotun vanhan suomen kaudella, jota kesti 1500-luvulta 1800-luvun alkupuolelle, suomen kirjoitustapa kehittyi ja johdonmukaistui, mutta käyttö ei juuri laajentunut alkeisopetuksen ja kirkon ulkopuolelle. Suomeksi kirjoitettiin lähinnä uskonnollista kirjallisuutta sekä tärkeimpiä hallintotekstejä (esimerkiksi kansalle tiedoksi annettavat asetukset); kansa osasi periaatteessa lukea, mutta harvemmin kirjoittaa.lähde?

1800-luvun alkupuolella poliittiset muutokset (autonomian aika) ja kansallisromantiikan aatteet tekivät suomen kielen kehittämisen ajankohtaiseksi. Niin sanotun murteiden taistelun myötä lounaissuomalaisten ainesten tilalle otettiin myös itäsuomalaisuuksia, ja kirjakielestä kehittyi kompromissiratkaisu, joka ei sellaisenaan edusta mitään yksittäistä murretta. Sanastoa kehitettiin voimakkaasti johtamalla uudissanoja tai ottamalla murresanoja hieman uudenlaiseen käyttöön (esimerkiksi juna alkuaan ’jono’). Vuoden 1863 kieliasetuksella määrättiin, että suomen kieli saisi ruotsin rinnalla virallisen kielen aseman 20 vuoden kuluessa. Tämä pakotti myös kehittämään suomenkielistä kansanopetusta. 1800-luvun mittaan vakiintuivat suomenkielinen lehdistö ja maallinen kaunokirjallisuus.

Niin sanotun nykysuomen kauden lasketaan alkaneen vuoden 1870 tienoilla. Suomen yleiskieli ei ole kokenut muita yhtä jyrkkiä muutoksia kuin 1800-luvun vakiintumiskaudella, vaikka sanasto uudistuukin jatkuvasti. Viime vuosikymmenten merkittävin muutos ei koske yleiskieltä itseään vaan sen käyttöä: yhä virallisemmissa yhteyksissä saatetaan käyttää puhekieltä tai siihen kuuluvia muotoja. Tällaisia puhekielisyyksiä, joilla usein on vanha murretausta, mutta joita normitetussa yleiskielessä ei ole hyväksytty, ovat esimerkiksi pronominien pikapuhemuodot (, ) ja passiivin kaltainen rakenne monikon 1. persoonassa (me mennään). Runokielessä monet tällaiset lyhentyneet muodot ovat kuitenkin olleet jo vanhastaan yleisiä ja hyväksyttyjä (ei kuitenkaan mainittu passiivin käyttötapa).

Sanaston kehityksestä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen kieleen syntyy jatkuvasti uusia johdoksia ja yhdyssanoja. Kantasuomalaisen vaiheen jälkeen, suomen kielen erilliskehityksen aikana, suomen kielen sanasto on uusiutunut osaksi omalta pohjalta ja osaksi vieraiden kielten vaikutuksesta. Vanhahkot lainasanat ovat äänteellisesti täysin mukautuneet suomen kieleen. Esimerkiksi sananalkuiset konsonanttiyhtymät ovat yksinkertaistuneet (lukkari < ruots. klockare) ja vieraat konsonantit korvautuneet (sohva < ruots. soffa).

Voimakkaimmin suomen kieleen on vaikuttanut suomalaisten vuosisatainen sivistys- ja hallintokieli ruotsi, josta on lainattu tuhansittain sanoja. Myös yleiseurooppalaiset kulttuurisanat, aasista öylättiin, on usein saatu ruotsin kielen välityksellä. Venäjän kielestä on lainasanoja saatu etenkin itäisimpiin murteisiin, ja jotkin näistä ovat – osaksi kansanrunojen ja Kalevalan tuella, ja myös siksi, että useimmat suomalaiset eivät niitä vierasperäisiksi tunnistaneet – päässeet 1800-luvulla yleiskieleen (esimerkiksi leima, rotu, viesti).

Laina- ja uudissanat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen kirjakieltä luotaessa suosittiin muista kielistä otettujen lainasanojen (niin sanottujen sivistyssanojen) sijasta suomenkielisistä sanavartaloista johdettuja uudissanoja: kirja > kirjasto (eikä biblioteekki), puhe > puhelin (eikä telefooni), oppi > yliopisto (eikä universiteetti), muovata > muovi (eikä plastiikki). Yksi ahkerimmista uudissanojen kehittäjistä oli Jyväskylän piirilääkäri Wolmar Schildt, jota kutsutaan myös ”tieteen ja taiteen isäksi”, koska yli sadan edelleen käytössä olevan hänen keksintönsä joukossa ovat myös tiede ja taide.

Kansainvälistymisen myötä myös suomen kieleen syntyy nykyisin yhä enemmän lainasanoja. Suomi lainaa sanoja yleensä joko muuntamalla ne kieliasuun sopiviksi (tape > teippi) tai käännöslainoina (motherboard > emolevy).[224]

Suomen kieltä hoitava, julkisin varoin ylläpidetty Kielitoimisto kehittää ajoittain uusia sanoja uusille ilmiöille. Näitä julkaistaan eri tutkijoiden ja kieltenhuoltajien kirjoituksissa Kielikello-lehdessä ja Kotus-blogissa. Osa sanoista vakiintuu käyttöön. Esim. franchise-liiketoiminnalle kehitetty sana luvake tai selfien korvaajaksi kehitetty meitsie ei ikinä vakiintunut. Sen sijaan Kotuksen esiin tuoma sana nyhtöpossu korvasi englanninkielisen pulled porkin. Myös lehdet kehittävät uusia sanoja: esimerkiksi vuonna 1907 Suometar-lehden kilpailussa esiteltiin auto-sanan korvaajaksi hyrysysy ja Helsingin Sanomat valitsi vuonna 2011 taulutietokoneen korvaajaksi sormitietokoneen.

Tutkimus ja opetus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen kielen sanakirjat ja kielioppiteokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vanhimmaksi suomen kielen kieliopiksi arvioidaan Rudimenta linguae finnicae breviter delineata. Teoksen kirjoittajaa tai julkaisuvuotta ei tiedetä, mutta sen uskotaan olevan 1500-luvun lopulta tai 1600-luvun alusta.[225] Aeschillus Petraeus julkaisi kieliopin Linguae Finnicae brevis institutio vuonna 1649. Ensimmäinen laajahko suomen kielen sanakirja on Daniel Jusleniuksen Suomalaisen Sana-Lugun Coetus vuodelta 1745. Se sisältää 16 000 hakusanaa sekä lopussa ruotsinkielisten sanojen luettelon. Vuonna 1917 siitä julkaistiin täydennetty painos. Aarni Penttilän Suomen kielioppi (1957) oli ensimmäinen nykyaikainen yleisesitys suomen kielestä. Vuonna 2004 julkaistu Iso suomen kielioppi on ensimmäinen yksinomaan deskriptiivinen (kuvaileva) kielioppi. Suosittuja kielenkäytön oppaita ovat muun muassa Osmo Ikolan Nykysuomen käsikirja sekä Terho Itkosen ja Sari Maamiehen Uusi kieliopas (2007).

Ensimmäinen täysin yksikielinen suomen kielen sanakirja on Nykysuomen sanakirja. Sen ensimmäinen osa ilmestyi vuonna 1951, vaikka toimitustyö alkoi jo 1920-luvun lopussa. Sen jälkeen osia ilmestyi tasaiseen tahtiin vuoteen 1961 asti, jolloin julkaistiin kuudes ja viimeinen osa. Professorit Martti Airila ja Matti Sadeniemi olivat kirjan päätoimittajia. Nykysuomen sanakirja on sekä kieltä kuvaava että suosituksia sanojen käytöstä antava teos. Nykysuomen sanakirja sisältää yli 200 000 hakusanaa. Vuonna 2002 WSOY julkaisi sanakirjan 15. painoksen, joka on kaikkien uusintapainosten lailla identtinen ensipainoksen kanssa.

Vuosina 1990–95 valmistui Suomen kielen perussanakirja Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen julkaisemana ja Editan kustantamana. Perussanakirja on kolmiosainen, ja se sisältää lähes 100 000 hakusanaa. Se kuvaa nykyisen yleiskielen sanastoa ja antaa ohjeita sanojen käytöstä. Perussanakirjan CD-ROM-versio ilmestyi vuonna 1997. Kielitoimiston sanakirja on vuonna 2005 julkistettu Perussanakirjaan pohjautuva sähköinen sanakirja, joka julkaistiin painettuna laitoksena vuonna 2006.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Hakulinen, Auli: Mitä kielioppi kertoo?. Tiina Onikki-Rantajääskö & Siiroinen, Mari (toim.): Kieltä kohti, 2008, s. 268–285. Helsinki: Otava. ISBN 978-951-1-23039-7.
  • Häkkinen, Kaisa: Suomen kielen sanaston historiallista taustaa. Fennistica 7. Turku: Åbo Akademi, 1985. ISBN 951-649-157-X.
  • ISK = Hakulinen, Auli & Vilkuna, Maria & Korhonen, Riitta & Koivisto, Vesa & Heinonen, Tarja-Riitta & Alho, Irja: Iso suomen kielioppi. Helsinki: SKS, 2004. ISBN 951-746-557-2. VISK: Ison suomen kieliopin verkkoversio.
  • Jönsson-Korhola, Hannele & Lindgren, Anna-Riitta: Monena suomi maailmalla. Suomalaisperäisiä kielivähemmistöjä. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2003. ISBN 951-746-344-8.
  • Karlsson, Fred: Suomen kielen äänne- ja muotorakenne. Porvoo: WSOY, 1982. ISBN 951-0-11633-5.
  • Koivisto, Vesa: Suomen sanojen rakenne. Helsinki: SKS, 2013. ISBN 978-952-222-415-6.
  • Laury, Ritva: Suomi maailmankartalle. Tiina Onikki-Rantajääskö & Siiroinen, Mari (toim.): Kieltä kohti, 2008, s. 259–267. Helsinki: Otava. ISBN 978-951-1-23039-7.
  • Lehikoinen, Laila: Suomea ennen ja nyt. Suomen kielen kehitys ja vaihtelu. 2., korjattu painos. Helsinki: Finn Lectura, 1995. ISBN 951-9805-80-0.
  • Lehtinen, Tapani: Kielen vuosituhannet. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2007. ISBN 9789517468961.
  • Rapola, Martti: Johdatus suomen murteisiin. 4. painos. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1990. ISBN 951-717-650-3.
  • Savolainen, Erkki: Verkkokielioppi 2001. Finn Lectura. Viitattu 6.3.2017.
  • Suomi, Kari & Toivanen, Juhani & Ylitalo, Riikka: Finnish Sound Structure. Phonetics, Phonology, Phonotactics and Prosody.. Oulu: University of Oulu, 2008. ISBN 978-951-42-8984-2. Teoksen verkkoversio. (englanniksi)
  • White, Leila: Suomen kielioppia ulkomaalaisille. 3., korjattu painos. Helsinki: Finn Lectura, 1997. ISBN 951-8905-65-7.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Liitetaulukko 2. Väestö kielen mukaan 1980 – 2015 1.4.2016. Tilastokeskus. Viitattu 1.9.2016.
  2. Andersson, Paula & Kangassalo, Raija: Suomi ja meänkieli Ruotsissa. – Jönsson-Korhola & Lindgren s. 64–65.
  3. Suomi Kotimaisten kielten keskus. Viitattu 2.2.2016.
  4. Suomenruotsalaiset, s. 14–15. Svenska Finlands Folkting, 2003. Teoksen verkkoversio (viitattu 7.2.2016).
  5. Nieminen, Tarja & Larja, Liisa: Suomen tai ruotsin kielitaito vähintään keskitasoa kolmella neljästä ulkomaalaistaustaisesta 2.11.2015. Tilastokeskus. Viitattu 7.2.2016.
  6. Kielilaki 27.8.2009. Oikeusministeriö. Viitattu 7.2.2016.
  7. Mantila, Harri: Meänkieli, yksi Ruotsin vähemmistökielistä Kielikello. 2000. Kotimaisten kielten keskus. Viitattu 17.3.2016.
  8. Andersson, Paula & Kangassalo, Raija: Suomi ja meänkieli Ruotsissa. – Jönsson-Korhola & Lindgren s. 64–65.
  9. Radioundersökningsbolaget RUAB: Hur svenska folket talar och förstår finska och meänkieli samt en kartläggning av radiovanor (DOC) 28.10.2005. Sveriges Radio. Viitattu 8.11.2012. (ruotsiksi)
  10. Ehrnebo, Paula: Suomesta virallinen vähemmistökieli Ruotsissa Kielikello. 2000. Kotimaisten kielten keskus. Viitattu 7.2.2016.
  11. European charter for regional or minority languages. Second periodical report. Norway March 2002 5.3.2012. Government.no. Viitattu 7.2.2016.
  12. Lindgren, Anna-Riitta, Eskeland, Tuula & Norman, Marjatta: Osima ja Baskabusk – monet suomet Norjassa? – Jönsson-Korhola & Lindgren s. 167.
  13. Suomalaissukuiset kveenit kiinnostavat jälleen norjalaisia 13.9.2005. Ulkoasiainministeriö. Viitattu 7.2.2016.
  14. Kokko, Wladimir: Armoton tilasto Uutisia Inkeristä 03/12. Inkerin Liitto. Viitattu 7.2.2016.
  15. Lehtinen, Tapani: Suomalaisia Venäjällä. – Jönsson-Korhola & Lindgren s. 256–257.
  16. Federalnaja služba gosudarstvennoi statistiki (Venäjän federaation tilastovirasto), www.gks.ru: Vserossijskaja perepis naselenija 2010. Tom 4. Natsionalnyi sostav i vladenije jazykami, graždanstvo. Nazvanije publikatsionnoi tablitsy 1. НАЦИОНАЛЬНЫЙ СОСТАВ НАСЕЛЕНИЯ (Koko Venäjän kattava väestönlaskenta 2010. Osa 4. Julkaisu 1, s. 19. Väestön kansallisuus.) 2012. Moskova: ИИЦ «Статистика России». Viitattu 9.5.2013. (venäjäksi)
  17. Federalnaja služba gosudarstvennoi statistiki (Venäjän federaation tilastovirasto), www.gks.ru: Vserossijskaja perepis naselenija 2010. Tom 4. Natsionalnyi sostav i vladenije jazykami, graždanstvo. Nazvanije publikatsionnoi tablitsy 5.Владение языками населением Российской Федерации. (Koko Venäjän kattava väestönlaskenta 2010. Osa 4. Julkaisu 5, s 143. Väestön osaamat kielet.) 2012. Moskova: ИИЦ «Статистика России». Viitattu 9.5.2013. (venäjäksi)
  18. Jönsson-Korhola, Hannele: Pussaa se peipipoki kitsistä petiruumaan: Suomalaiset ja suomen kieli Amerikassa. – Jönsson-Korhola & Lindgren s. 389, 409.
  19. Detailed Languages Spoken at Home and Ability to Speak English for the Population 5 Years and Over: 2009-2013 Viitattu 1.4.2016.
  20. 2011 Census of Canada: Topic-based tabulations: Detailed Mother Tongue (232), Knowledge of Official Languages (5), Age Groups (17A) and Sex (3) for the Population Excluding Institutional Residents of Canada, Provinces, Territories, Census Metropolitan Areas and Census Agglomerations, 2011 Census Viitattu 1.4.2016.
  21. Varpanen, Tarja: Suomen kielen sukukielet Internetix. 2015. Otavan opisto. Viitattu 7.2.2016.
  22. Suomalais-ugrilaiset kielet ja niiden puhujat. Johdanto M. A. Castrénin seura. Viitattu 7.2.2016.
  23. Dahl, Östen: Kuinka eksoottinen suomi on?. Virittäjä, 2008, s. 547. Kotikielen seura. Artikkelin verkkoversio (PDF) Viitattu 7.2.2016.
  24. Karlsson, Fred: Yleinen kielitiede, s. 10–107. Helsinki: Yliopistopaino, 1994. ISBN 9515701368.
  25. Lehtinen s. 54.
  26. Paunonen, Heikki: Kattava esitys suomen ja viron taivutusmorfologian synkroniasta ja diakroniasta. Virittäjä, 2010, s. 292–293. Artikkelin verkkoversio (PDF) Viitattu 7.2.2016.
  27. Lehtinen s. 53–54.
  28. Karlsson, Fred: Yleinen kielitiede, s. 155–156. Helsinki: Yliopistopaino, 1994. ISBN 9515701368.
  29. a b Lehikoinen s. 90–91.
  30. a b c Mielikäinen, Aila: Nykysuomen murtuvat murrerajat Kielikello. 1986. Kotimaisten kielten keskus.
  31. Karttunen, Kaarina: Millaisia puhekielen rekistereitä radion ja television ohjelmissa tarvitaan? Kielikello. 1986. Viitattu 18.3.2016.
  32. Tuomi, Tuomo: Murre ja yleiskieli. Kielikello, {{{Vuosi}}}, 1986. vsk, nro 2. Artikkelin verkkoversio Viitattu 4.4.2016.
  33. Suomen murteet Kotimaisten kielten keskus.
  34. Lehikoinen s. 105−107.
  35. Savolainen, Erkki: Suomen murrealueet Intenetix. 1998. Viitattu 13.5.2016.
  36. Rapola s. 17–20.
  37. Taustatietoa Suomen murteiden sanakirja. Kotimaisten kielten keskus. Viitattu 15.3.2017.
  38. Savolainen, Erkki: Suomen murteet Internetix. 1998. Viitattu 13.5.2016.
  39. Lehikoinen s. 107.
  40. a b Antti Leino, Saara Hyvönen ja Marko Salmenkivi: Mitä murteita suomessa onkaan?. Virittäjä, 2006, 110. vsk, nro 1, s. 28. Artikkelin verkkoversio (PDF).
  41. Lehikoinen s. 109–111, Rapola s. 33–34.
  42. Lehikoinen s. 112–113, Rapola s. 38–39.
  43. Lehikoinen s. 116, Rapola s. 56–60.
  44. Lehikoinen s. 115.
  45. Lehikoinen s. 121, Rapola s. 77−79.
  46. Lehikoinen s. 107.
  47. a b Savolainen, Erkki: Suomen murrealueet Internetix. 1998. Viitattu 16.5.2016.
  48. Lehikoinen s. 105–107.
  49. Suomi et al. s. 20.
  50. ISK § 2, Suomi et al. s. 20–21.
  51. a b ISK § 3.
  52. Karlsson s. 56–57, 64.
  53. ISK § 6, Karlsson s. 58–59, 64, Suomi et al. s. 35–37.
  54. Karlsson s. 57, Suomi et al. s. 38.
  55. Aho, Eija & Toivola, Minna-leena & Karlsson, Fred Karlsson & Liennes, Mietta: Aikuisten maahanmuuttajien suomen ääntämisestä. Puhe ja kieli, 2016, nro 2, s. 79. Artikkelin verkkoversio (pdf) Viitattu 10.6.2016.
  56. ISK § 10.
  57. ISK § 9.
  58. Laury s. 261.
  59. Suomi, Kari: Suomen kielen prominenssien foneettisesta toteutumisesta. Virittäjä, 2005, nro 2, s. 223–224. Artikkelin verkkoversio (pdf) Viitattu 10.6.2016.
  60. ISK § 15, Suomi et al. s. 51.
  61. Laury s. 261.
  62. Suomi et al. s. 51.
  63. a b ISK § 21.
  64. Karlsson s. 83–84.
  65. ISK § 25, Karlsson s. 94–96.
  66. Suomi et al. s. 55.
  67. Karlsson s. 119–120, Suomi et al. s. 57.
  68. ISK § 32, Karlsson s. 109.
  69. Karlson s. 107–108.
  70. ISK § 11, Suomi et al. s. 65–67.
  71. Suomi et al. s. 69.
  72. a b ISK § 147
  73. Suomi et al. s. 70.
  74. ISK § 145.
  75. Suomi et al. s. 15.
  76. Holopainen, Simo: Tässäkö on todella pisin suomenkielinen sana: vain 30 kirjainta! Ilta-Sanomat. 6.6.2013. Viitattu 20.6.2016.
  77. ISK § 13, Karlsson s. 150–151.
  78. Karlsson s. 176.
  79. Lehtinen s. 55.
  80. Karlsson s. 169–170, Suomi et al. s. 114–115.
  81. Karlsson s. 170, Suomi et al. s. 112–113.
  82. Karlsson s. 172–173, Suomi et al. s. 116.
  83. Karlsson s. 173, Suomi et al. s. 116.
  84. Suomi et al. 117–120.
  85. a b c ISK § 34.
  86. Suomi et al. s. 44.
  87. Karlsson s. 349, Suomi et al. s. 44.
  88. a b ISK § 35.
  89. ISK § 36, Karlsson s. 155.
  90. ISK § 39, Suomi et al. s. 43.
  91. ISK § 37–38.
  92. ISK § 438.
  93. Laury s. 263–264.
  94. ISK: Morfeemi
  95. Savolainen, Erkki: Morfeemityypit Verkkokielioppi. 2001. Finn Lectura. Viitattu 29.8.2016.
  96. Karlsson s. 193, 196.
  97. Savolainen, Erkki: Morfeemityypit Verkkokielioppi. 2001. Finn Lectura. Viitattu 30.8.2016.
  98. ISK § 53.
  99. a b ISK § 125.
  100. ISK § 156.
  101. ISK § 79.
  102. Savolainen, Erkki: Luku Verkkokielioppi. 2001. Finn Lectura. Viitattu 30.8.2016.
  103. ISK § 81.
  104. ISK § 1221.
  105. Laury s. 263.
  106. Lehtinen s. 54.
  107. a b ISK § 95.
  108. ISK § 1294.
  109. Savolainen, Erkki: Omistusliitteinen taivutus Verkkokielioppi. 2001. Finn Lectura. Viitattu 2.9.2016.
  110. Lehtinen s. 54.
  111. Savolainen, Erkki: Omistusliitteinen taivutus Verkkokielioppi. 2001. Finn Lectura. Viitattu 2.9.2016.
  112. ISK § 96.
  113. ISK § 1300.
  114. ISK § 633.
  115. Savolainen, Erkki: Komparaatio eli vertailu Verkkokielioppi. 2001. Finn Lectura. Viitattu 3.1.2017.
  116. ISK § 300.
  117. Savolainen, Erkki: Komparaatio eli vertailu Verkkokielioppi. 2001. Finn Lectura. Viitattu 3.1.2017.
  118. Savolainen, Erkki: Verbien taivutus Verkkokielioppi. 2001. Finn Lectura. Viitattu 3.1.2017.
  119. a b ISK § 107.
  120. a b c ISK § 119.
  121. Laury s. 263.
  122. a b ISK § 106.
  123. a b c Savolainen, Erkki: Persoonapäätteet Verkkokielioppi. 2001. Finn Lectura. Viitattu 3.1.2017.
  124. ISK § 1272.
  125. ISK § 1313.
  126. a b ISK § 112.
  127. Savolainen, Erkki: Tempukset Verkkokielioppi. 2011. Finn Lectura. Viitattu 10.1.2017.
  128. ISK § 1523.
  129. ISK § 1543.
  130. Savolainen, Erkki: Modukset Verkkokielioppi. 2011. Finn Lectura. Viitattu 13.1.2017.
  131. a b ISK § 115.
  132. ISK § 111.
  133. ISK § 112.
  134. Laury s. 266.
  135. Savolainen, Erkki: Nominaalimuodot Verkkokielioppi. 2011. Finn Lectura. Viitattu 9.1.2017.
  136. ISK § 119.
  137. a b Savolainen, Erkki: Infinitiivit Verkkokielioppi. 2011. Finn Lectura. Viitattu 9.1.2017.
  138. ISK § 121.
  139. ISK § 120.
  140. Savolainen, Erkki: Partisiipit Verkkokielioppi. 2011. Finn Lectura. Viitattu 9.1.2017.
  141. ISK § 122.
  142. Morfofonologinen vaihtelu Iso suomen kielioppi. Viitattu 26.8.2016.
  143. a b ISK § 45.
  144. a b Savolainen, Erkki: Astevaihtelu Verkkokielioppi. 2011. Finn Lectura. Viitattu 16.1.2017.
  145. ISK § 41
  146. Savolainen, Erkki: Suffiksin i:stä riippuvat vokaalivaihtelut Verkkokielioppi. 2011. Finn Lectura. Viitattu 16.1.2017.
  147. ISK § 126.
  148. ISK § 1635.
  149. ISK § 1679.
  150. ISK § 830.
  151. ISK § 833.
  152. ISK § 836.
  153. ISK § 439.
  154. Hakulinen 2008 s. 277.
  155. ISK § 807.
  156. Hakulinen 2008 s. 277–278.
  157. Savolainen, Erkki: Peruslausetyypit Verkkokielioppi. 2011. Finn Lectura. Viitattu 7.3.2017.
  158. Laury s. 266.
  159. a b ISK § 1366.
  160. Kettunen, Kimmo: Lauseet Suomen kielen rakenne. Internetix. Viitattu 6.3.2017.
  161. Laury s. 265.
  162. Laury s. 265.
  163. Heikkilä, Elina: Sanajärjestys jäsentää tekstiä Kielikello. 2011. Viitattu 6.3.2017.
  164. ISK § 1374.
  165. Savolainen, Erkki: Lauseenvastikkeet Verkkokielioppi. 2011. Finn Lectura. Viitattu 7.3.2017.
  166. Lehtinen s. 58.
  167. a b ISK § 538.
  168. Savolainen, Erkki: Referatiivinen lauseenvastike Verkkokielioppi. 2011. Finn Lectura. Viitattu 7.3.2017.
  169. Savolainen, Erkki: Temporaalinen lauseenvastike Verkkokielioppi. 2011. Finn Lectura. Viitattu 7.3.2017.
  170. ISK § 543.
  171. Savolainen, Erkki: Finaalinen lauseenvastike Verkkokielioppi. 2011. Finn Lectura. Viitattu 7.3.2017.
  172. ISK § 513.
  173. Savolainen, Erkki: Modaalinen lauseenvastike Verkkokielioppi. 2011. Finn Lectura. Viitattu 7.3.2017.
  174. ISK § 515.
  175. Savolainen, Erkki: Status-lauseenvastike Verkkokielioppi. 2011. Finn Lectura. Viitattu 7.3.2017.
  176. ISK § 877.
  177. ISK § 145.
  178. Savolainen, Erkki: Sananmuodostus Verkkokielioppi. 2011. Finn Lectura. Viitattu 7.3.2017.
  179. Koivisto s. 49–50.
  180. Koivisto s. 51.
  181. Koivisto s. 51–52.
  182. Lehtinen s. 42–43.
  183. Lehtinen s. 32.
  184. Lehikoinen s. 242.
  185. Lehtinen s. 43.
  186. Lehtinen s. 66.
  187. Häkkinen, Jaakko: Kantauralin ajoitus ja paikannus: perustelut puntarissa. Suomalais-Ugrilaisen Seuran aikakauslehti, 2009, nro 92, s. 16–17. Artikkelin verkkoversio (pdf) Viitattu 22.3.2017.
  188. Lehtinen s. 43.
  189. Lehikoinen s. 238.
  190. Häkkinen s. 85, 95.
  191. Lehikoinen s. 240.
  192. Lehtinen s. 44.
  193. Häkkinen, Jaakko: Kantauralin ajoitus ja paikannus: perustelut puntarissa. Suomalais-Ugrilaisen Seuran aikakauslehti, 2009, nro 92, s. 28–29. Artikkelin verkkoversio (pdf) Viitattu 22.3.2017.
  194. Häkkinen s. 103.
  195. Häkkinen s. 107.
  196. Lehikoinen s. 241.
  197. Häkkinen s. 145–147.
  198. Lehikoinen s. 243.
  199. Lehtinen s. 215–216.
  200. Lehikoinen s. 243–248.
  201. Lehtinen s. 216–217, 232–234.
  202. Häkkinen s. 131–133.
  203. Lehikoinen s. 249.
  204. Häkkinen s. 137–138.
  205. Lehtinen s. 237–240.
  206. Häkkinen s. 139.
  207. Lehtinen s. 237.
  208. Lehikoinen s. 250–251.
  209. Koponen, Eino: Ruotsin kielen vaikutuksesta suomen kieleen Språkbruk. 3/2014. Viitattu 24.3.2017.
  210. Pulkkinen, Paavo: Lokarista sponsoriin. Englantilaisia lainoja suomen kielessä, s. 8. Helsinki: Otava, 1984. ISBN 951-1-08124-1.
  211. Koivisto s. 202.
  212. Kauppinen ym. 1994: 444; Savolainen 1998.
  213. Kauppinen ym. 1994.
  214. a b c Savolainen 1998.
  215. Kauppinen ym. 1994; Savolainen 1998.
  216. Kauppinen ym. 1994: 444.
  217. Kolehmainen 2002; Saukkonen ym. 1998.
  218. Korpela 2003.
  219. Suomen kielen lautakunta 2005: Suhuäänteiden š ja ž merkintä vierasnimissä Kotus. Viitattu 25.5.2015.
  220. a b Häkkinen, Jaakko: Suomen kielen synty kartalla Viitattu 30.10.2013.
  221. a b Mikkola, Anne-Maria & Koskela, Lasse ym.: Äidinkieli ja kirjallisuus, Käsikirja. WSOY 2004. s. 83 kaavio
  222. a b http://www.kotikielenseura.fi/virittaja/hakemistot/jutut/vir99laakso.html
  223. http://gramoty.ru/index.php?no=292&act=full
  224. Hurtta, Heikki: Kieli-ikkuna: Donjuanin heteka Helsingin Sanomat. 22.6.2004. Kotimaisten kielten keskus.
  225. Kansalliskirjasto

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Aalto, Seija ym. (toim.): Kielestä kiinni. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1989 (4. painos 2004). ISBN 951-717-546-9.
  • Hakulinen, Lauri: Suomen kielen rakenne ja kehitys. 4., korjattu ja lisätty painos. Helsinki: Otava, 1979. ISBN 951-1-04680-2.
  • Vesikansa, Jouko (toim.): Nykysuomen sanavarat. Helsinki: WSOY, 1989. ISBN 951-0-10969-X.

Etymologia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Häkkinen, Kaisa: Mistä sanat tulevat: Suomalaista etymologiaa. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1990 (3. painos 2006). ISBN 951-717-595-7.
  • Häkkinen, Kaisa: Nykysuomen etymologinen sanakirja. Helsinki: WSOY, 2004 (4. painos 2007). ISBN 951-0-27108-X.
  • Koukkunen, Kalevi: Atomi ja missi: Vierassanojen etymologinen sanakirja. Helsinki: WSOY, 1990. ISBN 951-0-16131-4.
  • Suomen sanojen alkuperä: Etymologinen sanakirja. 1–3. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura: Kotimaisten kielten tutkimuskeskus, 1992–1995. ISBN 951-717-692-9, ISBN 951-717-711-9, ISBN 951-717-712-7.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Häkkinen, Kaisa: Agricolasta nykykieleen: Suomen kirjakielen historia. Porvoo Helsinki Juva: WSOY, 1994. ISBN 951-0-19028-4.

Kielioppi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Hakulinen, Auli & Karlsson, Fred: Nykysuomen lauseoppia. 3. muuttamaton painos (1. painos 1979). Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1995. ISBN 951-717-844-1.
  • Karlsson, Fred: Suomen peruskielioppi. 4. laajennettu ja uudistettu painos. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2009. ISBN 978-952-222-097-4.
  • Leino, Pirkko: Suomen kielioppi. 8. painos. Helsingissä: Otava, 2005. ISBN 951-1-14445-6.
  • Penttilä, Aarni: Suomen kielioppi. Toinen, tarkistettu painos. Helsinki: WSOY, 1963.
  • Vilkuna, Maria: Suomen lauseopin perusteet. 2. painos. Helsinki: Edita, 2003. ISBN 951-37-2021-7.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Suomen kieli.