Puhuttu versio artikkelista.

Suomen kieli

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Suomen kieli
Oma nimi suomi
Tiedot
Alue Suomen lippu Suomi
Ruotsin lippu Ruotsi
Norjan lippu Norja
Venäjän lippu Venäjä
Yhdysvaltain lippu Yhdysvallat
Kanadan lippu Kanada
Virallinen kieli Suomen lippu Suomi
Euroopan unionin lippu Euroopan unioni
Ruotsin lippu Ruotsi (vähemmistökieli)
Puhujia 4,9 miljoonaa Suomessa[1] ja 200 000–300 000 Ruotsissa [2]
Sija ei sadan suurimman joukossa
Kirjaimisto latinalainen
Kielenhuolto Kotimaisten kielten keskus
Kielitieteellinen luokitus
Kielikunta uralilaiset kielet
Kieliryhmä suomalais-ugrilaiset kielet
suomalais-permiläiset kielet
suomalais-volgalaiset kielet
suomalais-saamelaiset kielet
itämerensuomalaiset kielet
Kielikoodit
ISO 639-1 fi
ISO 639-2 fin
ISO 639-3 fin

Suomen kieli (suomi) on uralilaisen kielikunnan itämerensuomalaisiin kieliin kuuluva kieli. Suomessa suomea puhuu äidinkielenään 4,9 miljoonaa ja toisena kielenä 0,5 miljoonaa ihmistä. Suurimmat suomea puhuvat vähemmistöt ovat Ruotsissa, Norjassa ja Venäjällä.

Suomen kieli on voimakkaasti taipuva, agglutinoiva kieli. Sanajärjestys on toissijainen, lauseenjäsenten perusjärjestys on subjektipredikaattiobjekti ja määrite käy useimmiten pääsanansa edellä. Suomessa on kahdeksan vokaalia ja 13 konsonanttia, mikäli eräitä lainasanoissa esiintyviä äänteitä ei lueta mukaan.

Puhujamäärä ja -alue[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen kieltä puhutaan enimmäkseen Suomessa, jossa sitä puhuu äidinkielenään noin 90 % maan asukkaista, vuoden 2015 lopussa lähes 4,9 miljoonaa.[1] Lisäksi Suomessa on arviolta puoli miljoonaa ihmistä, jotka puhuvat suomea toisena kielenä.[3] Suomenruotsalaisista valtaosa osaa suomea ainakin jonkin verran, sillä vain 20 % arvioi suomen kielen taitonsa heikoksi tai olemattomaksi.[4] Suomessa asuvista ulkomaalaistaustaisista arviolta 3/4 osaa suomea vähintään keskitasolla.[5] Suomen perustuslain mukaan maan kansalliskielet ovat suomi ja ruotsi.[6]

Pohjois-Ruotsissa Tornionjokilaaksossa, Kiirunassa ja Jällivaarassa puhutaan meänkieltä, joka on kieliteteellisesti suomen kielen murre, mutta poliittisesti ja identiteettisyistä sitä voidaan pitää erillisenä kielenä. Sillä on oma kirjakieli, joka eroaa suomen yleiskielestä. Meänkielellä on arvioitu olevan Pohjois-Ruotsissa 20 000–35 000 ja lisäksi muualla 15 000–25 000 puhujaa.[7] Ruotsissa asuu myös satoja tuhansia ruotsinsuomalaisia, jotka ovat enimmäkseen muuttaneet sinne toisen maailmansodan jälkeen, etenkin 1960- ja 1970-luvuilla. Heidän määräänsä on vaikea arvioida, koska äidinkieltä ei Ruotsissa tilastoida. 2000-luvun alussa Ruotsissa arvioitiin asuvan 200 000–300 000 suomea äidinkielenään puhuvaa.[8] Vuonna 2005 tehdyn kyselyn mukaan noin 400 000 Ruotsin asukasta puhui tai ymmärsi suomea, meänkieltä tai molempia.[9] Sekä suomi että meänkieli ovat olleet Ruotsissa virallisia vähemmistökieliä vuodesta 1999.[10]

Norjan pohjoisosassa asuvien kveenien puhumaa kieltä on myös pidetty sekä suomen murteena että omana kielenään. Arviot kveenin kielen puhujien määrästä vaihtelevat 2 000 ja 8 000:n välillä.[11] Norjan kveeniliiton arvion mukaan kveenejä on noin 10 000, ja heistä 5 000–7 000 puhuu kieltä ainakin jonkin verran.[12] Kveenin kieli sai virallisen vähemmistökielen aseman Norjassa 2005.[13]

Venäjällä perinteinen suomea puhuva väestöryhmä olivat inkeriläiset, joiden lukumäärä on kuitenkin vähentynyt, sillä nuorempi sukupolvi puhuu enimmäkseen venäjää ja monet ovat muuttaneet Suomeen.[14] Myös Karjalan tasavallassa suomalaisten määrä on vähentynyt samoista syistä, eikä suomen kielellä ole siellä virallista asemaa.[15] Venäjän vuoden 2010 väestölaskennassa 20 700 ihmistä ilmoitti olevansa kansallisuudeltaan suomalaisia tai inkeriläisiä[16] ja 39 000 ilmoitti osaavansa suomea.[17]

Suomalaisia on muuttanut siirtolaisiksi myös Pohjois-Amerikkaan. Muutto oli voimakkaimmmilaan vuosina 1880–1930, ja sen seurauksena Yhdysvaltoihin ja Kanadaan syntyi suomea puhuvia yhteisöjä, joiden käyttämää kieltä on kutsuttu amerikansuomeksi.[18] Vuoden 2009–2013 tietojen mukaan Yhdysvalloissa suomea käytti kotikielenä 26 000 ihmistä.[19] Kanadan väestönlaskennassa 2011 suomea äidinkielenään puhui 17 000 ihmistä.[20]

Luokittelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Genealogisen eli kielen alkuperään perustuvan luokittelun mukaan Suomen kieli kuuluu uralilaisen kielikuntaan, jonka kantakieltä on puhuttu ehkä noin 6 000 vuotta sitten. Uralilaisia kieliä on parisenkymmentä, ja niitä puhutaan Euroopan pohjois- ja itäosissa, Unkarissa ja sen lähialueilla sekä Siperiassa. Ne voidaan jakaa kahteen pääryhmään, suomalais-ugrilaisiin kieliin ja samojedikieliin. Suomen lähimpiä sukukieliä ovat itämerensuomalaiset kielet, kuten viro ja karjala. Kaukaisempaa sukua ovat esimerkiksi saamelaiskielet ja unkari.[21][22]

Morfologisen typologian kannalta suomea pidetään usein agglutinoivana kielenä, eli kieliopilliset merkitykset ilmaistaan affikseilla, jotka liitetään sanavartalon perään ja voidaan erottaa selvästi toisistaan: esimerkiksi talo-i-ssa-ni-kin. Agglutinaatiota on pidetty uralilaisille kielille ominaisena piirteenä. Toisaalta suomi ei ole puhtaasti agglutinoiva kieli vaan siinä on myös fleksiokielten piirteitä, koska esimerkiksi sanassa vesiin sanavartalo, monikko ja illatiivi ovat sulautuneet yhteen eikä affikseja voi erottaa toisistaan.[23][24] Suomessa alkuperäinen uralilaisten kielten agglutinaatio on kuitenkin säilynyt paremmin kuin esimerkiksi virossa.[25]

Sanajärjestystypologia jakaa kielet sen mukaan, missä järjestyksessä subjekti, objekti ja verbi ovat neutraalissa väitelauseessa. Suomi kuuluu SVO-kieliin, mikä näkyy esimerkiksi lauseessa Elli suuteli Ollia. Toisaalta suomi ei ole puhdas SVO-kieli, koska sanajärjestys voi vaihdella kontekstista ja painotuksesta riippuen.[26]

Variaatio[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yleiskieli ja puhekieli[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen yleiskieli on kaikille suomen kielen puhujille yhteinen kielimuoto, joka noudattaa yleisesti hyväksyttyjä normeja. Koska yleiskieltä käytetään etenkin kirjoituksessa ja se on puhutusta kielestä selvästi erillinen kielimuoto, sitä kutsutaan myös kirjakieleksi. Puhuttua yleiskieltä käytetään lähinnä lukupuhunnassa, kun esimerkiksi valmiiksi kirjoitettua esitelmää luetaan ääneen julkisessa tilanteessa.[27][28] Lukupuhuntaa käytetään myös Yleisradion uutislähetyksissä.[29] Suomen yleiskieli perustuu vanhoihin murteisiin, ja siihen on yhdistetty tietoisesti eri murteita. Yleiskielessä on vain harvoja piirteitä, joita ei ole otettu suoraan jostain murteesta: sanaston lisäksi niitä ovat lähinnä vain [d]-äänne (esim. sanassa padan) ja konsonanttiyhtymä ts (esim. metsä).[30]

Puhuttu suomen kieli on usein ns. yleispuhekieltä, joka eroaa yleiskielen normeista mutta ei sisällä millekään murteelle tai alueelle tyypillisiä piirteitä. Puhekielessä tavallista koko Suomessa on esimerkiksi a:n ja ä:n katoaminen olla- ja ei-sanojen edellä: meill-oli, siin-ei. Myös i katoaa yleisesti sekä sanan lopusta s:n jäljessä (osas, tulis, suureks) että diftongin lopusta sanan toisessa tavussa (punanen, antas < antaisi). Muita laajalle levinneitä piirteitä ovat yksikön käyttö monikon 3. persoonassa (ne tulee), pronominit se ja ne ihmisistä puhuttaessa ja minä- ja sinä -pronominien lyhyet asut, kuten mä(ä), mun ja mulla. Yleistä on myös passiivin käyttö monikon 1. persoonassa (me mennään), tiettyjen verbien pikapuhemuodot (ei oo, ei mee, ei tuu) ja pronominit toi 'tuo' ja noi 'nuo'.[28]

Suomen puhekielessä on kuitenkin paljon vaihtelua esimerkiksi puhujan iän, koulutuksen, sosiaalisen aseman ja kotipaikan mukaan. Perinteisesti on tutkittu etenkin eri alueiden murteiden välisiä eroja. Nykyään ihmiset muuttavat paljon paikasta toiseen, ja myös media tasoittaa kielellisiä eroja. Silti eri puolella Suomea puhutaan yhä eri tavoin.[27] Murteella voidaan ilmaista paikallista identiteettiä, ja murteen ”nuotti” eli prosodia voi säilyä silloinkin, kun ihminen puhuu muuten yleiskieltä.[31] Tasoittunutta murretta, jossa kuitenkin on joitain alueellisia piirteitä, kutsutaan aluepuhekieleksi.[28]

Murteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Suomen murteet
1) Lounaismurteet  2) Hämäläismurteet  3) Etelä-Pohjanmaan murre  4) Keski- ja pohjoispohjalaiset murteet  5) Peräpohjalaiset murteet (meänkieli ja kveeni mukaan luettuna)  6) Savolaismurteet  7) Kaakkoismurteet

Suomen kielen murteista puhuttaessa tarkoitetaan yleensä ns. vanhoja aluemurteita, jotka ovat nykyään tasoittuneet. Siksi murrekartoissa esitetään vuoden 1938 kuntajako ja suomen murteiden puhuma-alueeseen luetaan mukaan Neuvostoliitolle luovutetut alueet, Inkerinmaa, Ruotsin Länsipohja ja Norjan Ruija. Toisaalta ruotsinkielisiä Suomen rannikkoalueita ei ole otettu mukaan.[32][33] Perinteisen murretutkimuksen kannalta aito murre on alkanut hävitä yleiskielen vaikutuksen, oppivelvollisuuden ja vilkastuvan muuttoliikkeen myötä 1900-luvun alussa.[34]

Suomen murteet jaetaan perinteisesti kahtia länsimurteisiin ja itämurteisiin. Vastakkaisuus ei ole vain kielellinen, vaan eroja on myös muussa kansanomaisessa henkisessä ja aineellisessa kulttuurissa, kuten ruokataloudessa, työkaluissa, vaatteissa ja rakennuksissa. Länsimurteiden alueelle tyypillistä on ollut vakiintunut kyläasutus ja peltoviljely, idässä puolestaan haja-asutus, kaskenpoltto ja eräkulttuuri.[35][36] Vakiintunut käsitys murrejaosta perustuu lähinnä tiettyihin äänne- ja muotorakenteen piirteisiin, niiden historiallisen kehitykseen ja asutushistoriaan.[37]

Ryhmien selvin ero on kirjakielen d-äänteen edustus. Lännessä sen tilalla on r (paran 'padan', lehren 'lehden', saara 'saada'), mutta idässä d katoaa (paan, lehen, saaha).[38] Myös kirjakielen ts:n vastineet eroavat: lännessä mettä 'metsä', kattoo 'katsoo' ja idässä mehtä, kahtoo.[39] Länsimurteissa on tyypillistä diftongien avartuminen (nuari 'nuori', tyämiäs 'työmies', viaras 'vieras'), itämurteissa puolestaan pitkän a:n ja ä:n diftongiutuminen (moa ’maa’, peä ’pää’, kaloa tai kalloo 'kalaa', leipeä tai leipee 'leipää').[40] Länsimurteissa esiintyy f-äänne ja sanan alussa voi olla kaksi konsonanttia, toisin kuin itämurteissa: esimerkiksi kaffe, fati, klasi, trappu, idässä kahvi, vati, lasi, rappu.[41] Tunnettuja ovat myös sanastoerot: lännessä vihta ja idässä vasta; lännessä sukkaa kudotaan mutta idässä neulotaan; en kehtaa tarkoittaa lännessä 'minua ujostuttaa', idässä taas 'en viitsi'.[42]

Länsi- ja itämurteiden rajaa ei voi määrittää täsmällisesti, koska se on erilainen eri murrepiirteiden kohdalla ja on olemassa myös sekamurteita, joissa on sekä länsi- että itämurteiden piirteitä. Itämurteiden alueeseen luetaan nykyiset Pohjois- ja Etelä-Savon, Pohjois- ja Etelä-Karjalan, Keski-Suomen ja Kainuun maakunnat. Lisäksi itämurteisiin lasketaan Virolahti ja Miehikkälä Kymenlaakson maakunnasta, Hartola ja Sysmä Päijät-Hämeen maakunnasta, Ähtäri, Soini, Alajärvi, Vimpeli, Lappajärvi ja Evijärvi Etelä-Pohjanmaan maakunnasta, Pyhäjärvi, Pudasjärvi, Taivalkoski ja Kuusamo Pohjois-Pohjanmaan maakunnasta sekä Posio Lapin maakunnasta.[43][44]

Länsi- ja itämurteet jaetaan edelleen 7 päämurrealueeseen, joista länsimurteita ovat lounaismurteet, hämäläismurteet, eteläpohjalaiset murteet, keski- ja pohjoispohjalaiset murteet sekä peräpohjalaiset murteet. Itämurteita ovat savolaismurteet ja kaakkoismurteet.[45][44] Pohjalais- ja peräpohjalaismurteissa on itäisiä piirteitä sitä enemmän, mitä pohjoisemmaksi mennään, ja jotkut tutkijat ovatkin ehdottaneet itä-länsijaon tilalle suomen murteiden kolmijakoa itäisiin, läntisiin ja pohjoisiin. Pohjoismurteisiin luettaisiin tällöin keski- ja pohjoispohjalaiset, peräpohjalaiset ja Kainuun murteet.[37]

Rakenne[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Äännerakenne[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli Suomen kielen äännerakenne

Äännejärjestelmä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomessa on kahdeksan vokaalia: /i/, /y/, u, /e/, /ø/, /o/, /æ/ ja /ɑ/.[46]

Suomen vokaalit[47]
Etuvokaalit Takavokaalit
laveat pyöreät laveat pyöreät
Suppeat i y u
Puolisuppeat e ø o
Väljät æ ɑ

Konsonantteja suomessa on 13–17 . Omaperäisissä sanoissa tunnetaan 13 konsonanttifoneemia: /p/, /t/, /d/, /k/, /m/, /n/, /ŋ/, /s/, /h/, /r/, /l/, /ʋ/ ja /j/. Velaarinen nasaali /ŋ/ eli "äng-äänne" esiintyy omaperäisissä sanoissa vain geminaattana /ŋŋ/, jota merkitään oikeinkirjoituksessa kirjainyhdistelmällä ng, esimerkiksi /kaŋŋas/ kangas.[48] Lisäksi lainasanojen mukana yleiskieleen on tullut neljä konsonanttia: /b/, /g/, /f/ ja /ʃ/, jota merkitään kirjaimella š. Niistä /f/ kuuluu jo selvästi konsonanttijärjestelmään, mutta /b/ ja /g/ ovat sen raja-alueella ja /ʃ/ on ilmeisesti kaikkein marginaalisin.[49]

Suomen konsonantit[50]
labiaali dentaali/
alveolaari
palataali/
velaari
glottaali
klusiilit p (b) t d k (g)
nasaalit m n ŋ
frikatiivit (f) s (ʃ) h
tremulantti r
lateraali l
puolivokaalit ʋ j

Suomessa on melko paljon vokaaleita suhteessa konsonantteihin. Konsonanttifoneemeita on vain 1,6 yhtä vokaalifoneemia kohden, kun eri kielten mediaani on 3,6. Juoksevassa tekstissä vokaaleita esiintyy vielä enemmän, sillä suomenkielisessä kirjoitetussa tekstissä tai litteroidussa puheessa vokaaleita on 48–49 % kaikista kirjainmerkeistä.[51][52]

Suomen kielessä äänteiden pituus eli kvantiteetti erottelee merkityksiä. Pituusasteita on kaksi, ja oikeinkirjoituksessa lyhyet äänteet merkitään yhdellä tai ja pitkät kahdella kirjaimella.[53] Vokaalien pituusero esiintyy monissa maailman kielissä, mutta konsonanttien pituusero on harvinaisempi ilmiö.[54] Suomi on kuitenkin kielitypologisesti melko harvinainen kieli siinä mielessä, että äänteiden pituus ja sanapaino eivät ole sidoksissa toisiinsa: paino on aina sanan ensimmäisellä tavulla, mutta pitkiä ja lyhyitä äänteitä voi olla kaikissa tavuissa.[55]

Fonotaksi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen kielen vokaaliharmonia

Suomen kielessä vallitsee vokaalisoinnuksi kutsuttu fonotaktinen rajoitus, jonka mukaan yhdessä sanassa voi olla vain joko takavokaaleja (a, o, u) tai etuvokaaleja (ä, ö, y). Vokaalit e ja i ovat vokaalisoinnun suhteen neutraaleja eli voivat esiintyä myös yhdessä sekä etu- että takavokaalien kanssa. Vokaalisointu ei kuitenkaan koske yhdyssanoja, kuten kesäloma ja isoisä.[56]

Suomessa on paljon diftongeja ja vokaaliyhtymiä, ja pitkät vokaalijonot ja vokaalien monenlaiset yhdistymismahdollisuudet erottavat suomen monista maailman kielistä.[57][58] Suomen yleiskielessä on 18 diftongia, jotka voidaan jakaa kolmeen ryhmään. Diftongeista harvinaisimpia ovat ey, iy, öi ja yi, jotka esiintyvät lähinnä vain taivutusmuodoissa tai johdoksissa, siis vartalon ja suffiksin rajalla: peseytyä, kääriytyä, töitä, hyinen.[59] Triftongeja suomessa ei ole, vaan kolmen vokaalin yhtymissä on aina tavuraja, kuten sanoissa kiuas, kaaos tai viheriöi. Sama koskee neljän vokaalin yhtymiä: raaoissa, aioin.[60]

Suomen diftongit[61]
suppenevat diftongit ei öi äi oi ai
ey öy äy
eu ou au
suppeat diftongit yi ui iu iy
väljenevät diftongit ie uo

Konsonanttiyhtymiä ei tunnettu ennen suomessa ollenkaan sanan alussa, mikä ilmenee esimerkiksi vanhossa lainasanoissa ranta ja ruuti (< ruots. strand, krut). Nykyään ne ovat kuitenkin yleisiä paitsi lainasanoissa, myös slangissa ja deskriptiivisessä sanastossa, kuten prätkä ja plörö.[62] Omaperäisessä sanastossa on muitakin konsonantteja koskevia fonotaktisia rajoituksia, joita lainasanat voivat rikkoa. Esimerkiksi /d/ voi omaperäisessä sanastossa esiintyä vain konsonanttiyhtymässä /hd/ ja /ŋ/ yhtymässä /ŋk/, mutta lainasanoissa muutkin yhdistelmät ovat mahdollisia, esimerkiksi sanoissa kandidaatti ja kognitio.[63]

Kolmen konsonantin yhtymille on tavallista, että ensimmäinen konsonantti on resonantti (/l/, /r/, /m/, /n/ tai /ŋ/) ja toinen ja kolmas konsonantti obstruentti (/p/, /t/, /k/ tai /s/), esimerkiksi sanoissa palkka, kanssa ja konsti.[64] Neljän konsonantin yhtymiä on lähinnä lainasanoissa, kuten demonstraatio ja abstrakti.[65]

Tavu- ja sanarakenne[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomessa on 10 perustavaa tavutyyppiä, jos konsonanttiyhtymillä alkavia tavuja ei lasketa mukaan.[66]

Perustavat tavutyypit
V o.sa CV ta.lo
VC es.te CVC tas.ku
VV au.to CVV saa.ri
VVC aal.to CVVC viet.to
VCC ark.ku CVCC kilt.ti

Suomen perussanojen vartalot ovat tyypillisesti kaksitavuisia ja vokaaliloppuisia.[67] Yksitavuisia sanoja on vähän, ja niistä suurin osa on funktiosanoja, kuten pronomineja (me, te, hän, se), konjunktioita (ja, kun, jos), kieltoverbi ei ja kopulaverbin yksikön 3. persoona on.[68] Kolmi- ja useampitavuiset sanat ovat usein johdoksia (kalaisa, kalastaa) tai yhdyssanoja (kalakeitto, kalankasvatus).[69]

Periaatteessa suomen kielen sanat voivat olla hyvinkin pitkiä, koska yhdessä sanassa voi olla useita johtimia ja sen lisäksi vielä taivutussuffikseja. Jonkin verran kaukaa haettu esimerkki on järjestelmällistyttämättömyydellänsäkään.[70] Kielitoimiston sanakirjan pisimmät sanat ovat yhdyssanoja, kuten pyyhkäisyelektronimikroskooppi ja elintarviketurvallisuusvirasto.[71]

Prosodia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomessa sanan pääpaino on aina ensimmäisellä tavulla ja sanan viimeinen tavu on painoton. Nelitavuisissa ja pidemmissä sanoissa voidaan erottaa myös sivupaino. Paino on yleensä joka toisella tavulla, esimerkiksi ˈkirjoiˌtettaˌvissa (sivupaino 3. ja 5. tavulla). Yhdyssanoissa sivupaino on jälkimmäisen osan ensimmäisellä tavulla: ˈmaanˌtie, ˈmatalaˌpalkkainen.[72] Painottomat tavut eivät redusoidu, vaan kaikki äänteet äännetään samalla tavalla painoasemasta riippumatta, toisin kuin esimerkiksi englannissa. Koska pääpaino on aina sanan alussa, sananrajat korostuvat erityisen selvästi.[73]

Normaalipainotuksessa suomen väitelauseen sävelkulku eli intonaatio on laskeva, ja lausuma voi päättyä narinaan.[74] Lausepaino liittyy lausuman informaatiorakenteeseen niin, että uutta asiaa sisältävä sana tai lauseke (reema) saa lausepainon. Sävelkorkeus nousee hieman reeman alussa ja laskee sitten suhteellisen jyrkästi.[75] Kysymys- ja käskylauseissa intonaatio on myös laskeva, mutta ne alkavat korkeammalta kuin väitelauseet ja laskevat muutaman tavun jälkeen äänialan keskivaiheille.[76] Sävelkulun lasku on myös merkki siitä, että puhuja on lopettamassa puheenvuoronsa.[77]

Vaikka suomessa intonaatio laskee yleensä lausuman lopussa, se voi myös nousta esimerkiksi kohteliaissa ilmauksissa, kuten huomenta tai kiitos. Nouseva intonaatio voi liittyä myös tunteita, kuten harmistumista, epäilyä tai pelkoa ilmaiseviin lausumiin.[78]

Sananrajaiset äänneilmiöt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen kielelle tyypillinen sandhi-ilmiö eli sanarajan yli vaikuttava äänneilmiö on rajageminaatio. Rajageminaatio näkyy seuraavan sanan alkukonsonantin geminoitumisena: esimerkiksi mene pois äännetään "meneppois" [menepːois]. Jos seuraava sana alkaa vokaalilla, sanarajalla voi esiintyä pidentynyt glottaaliklusiili: [meneʔ ʔulos].[79] Kielitieteellisessä tekstissä rajageminaatiota merkitään rivinylisellä x-kirjaimella, esimerkiksi sadex.[80] Rajageminaation esiintyminen vaihtelee, mutta se on säännöllisintä seuraavissa sananmuototyypeissä:[81]

  • A-infinitiivi: saako tullax
  • indikatiivin preesensin kieltomuoto: en otax
  • 2. persoonan imperatiivi: tulex, annax
  • e-päätteisten sanojen yksikön nominatiivi: sadex, puoluex.[82]

Rajageminaation lisäksi glottaaliklusiili tai heikompi glottaalinen supistuma voi esiintyä myös vokaalialkuisten sanojen edessä, missä se toimii sananrajan osoittimena. Esimerkiksi sanaparit saa tavata ja saat avata ääntyvät eri tavalla niin, että jälkimmäisessä on glottalisaatio: [sɑːtʔɑʋɑtɑ]. Glottalisaatiota esiintyy myös yhdyssanan osien rajalla, kuten sanassa juhannusyö [juhɑnːusʔyø].[83]

Nasaaliassimilaatio]]ssa /n/ assimiloituu seuraavaan konsonanttiin. Klusiilin edellä nasaali mukautuu klusiilin ääntöpaikkaan: tytön pää [tytømpæː], tytön kello [tytøŋkelːo]. Loppu-/n/ voi myös assimiloitua kokonaan seuraavaan konsonanttiin, jos se on /m/, /j/, /v/, /l/ tai /r/, esimerkiksi järven muta [jærʋemːutɑ], järven ranta [jærʋerːɑntɑ].[84]

Sanan lopussa myös vokaalit voivat kadota, mitä kutsutaan loppuheitoksi. Yleisintä on sanaloppuisen /i/:n kato, kuten sanoissa hyppäs ja suureks, sekä lukusanoissa yks, kaks, viis ja kuus. Vokaalialkuisen sanan edellä loppuheitto voi aiheuttaa elisiota, eli kaksi sanaa äännetään yhteen: siinä on [siːnon].[85]

Muotorakenne[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sanaluokat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen kielen sanaluokat voidaan jakaa taivutuksen perusteella kolmeen ryhmään:[86]

Vartalot ja sidonnaiset morfeemit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen kielessä vapaita eli leksikaalisia morfeemeja ovat sanojen vartalot. Sidonnaiset eli kieliopilliset morfeemit ovat suffikseja, jotka liitetään sanavartalon perään.[87][88]

Vartaloksi kutsutaan sitä sanan osaa, josta on erotettu taivutustunnukset. Vartalo voi olla kaikissa taivutusmuodoissa sama (esimerkiksi sanassa talo) tai sitten siinä on morfofonologista vaihtelua: keppi : kepi+n : keppe+jä.[89] Nomineilla vartalo voi esiintyä itsenäisesti yksikön nominatiivissa, mutta verbeillä vartalon perässä on yleensä aina jokin sidonnainen morfeemi: sano+n, sano+i.[90]

Osalla suomen sanoista vartalo loppuu aina vokaaliin, kuten talo ja puhu-. Vokaalivartalossa voi olla vaihtelua, kuten astevaihtelu sanoissa luku : luvu+n ja anta+a : anna+n. Joillakin sanoilla on vokaalivartalon lisäksi myös konsonanttiin päättyvä vartalo. Vokaali- ja konsonanttivartalon vaihtelu näkyy esimerkiksi sanoissa kiele+n : kiel+tä ja tule+n : tul+kaa.[91][92] Enimillään nominilla voi olla jopa viisi vartaloa: käsi, käte+en, käde+n, kät+tä ja käs+i+ä.[93]

Vartalon perään liittyviä sidonnaisia morfeemeja ovat taivutustunnukset, liitteet ja johtimet.[94] Taivutustunnukset edustavat tiettyä taivutuskategoriaa, kuten esimerkiksi imperfektiä ja monikon 1. persoonaa verbimuodossa tul+i+n, ja ne liittyvät sanan vartaloon.[95] Liitteet puolestaan eivät kiinnity vartaloon vaan sanaan, jossa voi olla taivutustunnuksia, kuten kysymysliite sanassa olit+ko.[96]

Johtimet liittyvät sanavartaloon ja muodostavat uusia sanoja, kuten kana+la, keng+ittää tai pilku+llinen.[97]

Sidonnaiset morfeemit esiintyvät sanoissa aina tietyssä järjestyksessä: ensin johtimet, sitten taivutustunnukset ja viimeiseksi liitteet. Tällä perusteella taivutustunnukset on jaettu vielä tunnuksiin ja päätteisiin. Tunnukset tulevat sanassa aikaisemmin kuin päätteet, joiden perässä voi olla vielä liitteitä. Tunnuksia ovat nomineilla luku ja verbeillä muun muassa tempus ja modus, päätteitä taas nominien sijapäätteet ja verbien persoonapäätteet. Esimerkiksi sanassa kirja+sto+i+ssa+mme on ensin sanavartalo kirja, sitten johdin sto, monikon tunnus i, sijapääte ssa ja lopuksi omistusliite mme.[98] [99]

Nominien taivutus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Luku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen nomineilla on kaksi lukua: yksikkö ja monikko. Yksikkö on tunnukseton. Monikon nominatiivissa tunnus on t, esimerkiksi valo+t. Muissa sijoissa monikon tunnus on i tai vokaalien välissä j, ja se tulee vartalon perään ennen sijapäätettä, esimerkiksi valo+i+ssa : valo+j+a.[100][101] Sijapäätteet ovat yleensä samat yksikössä ja monikossa, mutta genetiivissä ja illatiivissa on jonkin verran eroja.[102]

Sijamuodot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Suomen kielen sijamuodot ja niiden päätteet[103]
Sija Yksikkö Pääte Monikko Pääte
Kieliopilliset sijat
nominatiivi tuttu - tutu+t -t
genetiivi tutu+n -n tuttu+j+en, tuotte+i+den ~ tuotte+i+tten, nais+ten, vanho+j+en ~ vanha+in -en, -den ~ -tten, -ten, -in
akkusatiivi minu+t -t meidä+t -t
partitiivi tuttu+a, maa+ta -A, -tA tuttu+j+a, tuotte+i+ta -A, -tA
Abstraktit paikallissijat
essiivi tuttu+na -nA tuttu+i+na -nA
translatiivi tutu+ksi -ksi tutu+i+ksi -ksi
Varsinaiset paikallissijat
inessiivi tutu+ssa -ssA tutu+i+ssa -ssA
elatiivi tutu+sta -stA tutu+i+sta -stA
illatiivi tuttu+un, maa+han, tuottee+seen Vn, hVn, -seen tuttu+i+hin, tuotte+i+siin, poik+i+in -hin, -siin, -in
adessiivi tutu+lla -llA tutu+i+lla -llA
ablatiivi tutu+lta -ltA tutu+i+lta -ltA
allatiivi tutu+lle -llex tutu+i+lle -llex
Vajaakäyttöiset sijat
abessiivi tutu+tta -ttA tutu+i+tta -ttA
instruktiivi tutu+i+n -in
komitatiivi tuttu+i+ne- + POS -ine

Suomessa on 15 sijamuotoa, joista akkusatiivi esiintyy vain persoonapronomineissa (minut, sinut jne.) ja kysymyssanassa kenet.[104] Sijamuotojen määrä on suomessa poikkeuksellisen suuri, sillä monissa maailman kielissä ei ole ollenkaan sijamuotoja tai jos niitä onkin, tavallisimmin määärä on 6–7. Tosin unkarissa on peräti 21 sijamuotoa.[105] Sijamuodot voidaan jakaa kieliopillisiin sijoihin, abstrakteihin ja varsinaisiin paikallissijoihin sekä vajaakäyttöisiin sijoihin.[106]

Kieliopillisia sijoja ovat nominatiivi, partitiivi, genetiivi ja akkusatiivi. Ne ilmaisevat kieliopillisia suhteita, ja niillä merkitään keskeiset lauseenjäsenet eli subjekti, objekti ja predikatiivi.[107][108] Lisäksi genetiivillä ilmaistaan esimerkiksi omistusuhdetta (tämä kirja on minun)[109] ja partitiivilla lukumäärää (kaksi pientä tyttöä).[110]

Abstraktit paikallissijat essiivi ja translatiivi ilmaisevat paikkaa adverbeissä, kuten kotona, kaukana ja kauaksi. Tällöin essiivi on olo- ja translatiivi tulosija. Ne voivat myös luonnehtia kohdettaan, sen olotilaa ja muutosta: hän työskentelee vartijana, tulen nopeasti sairaaksi.[111]

Varsinaiset paikallissijat ilmaisevat jonkun tai jonkin olevan jossakin paikassa tai jonkun hallussa, siirtyvän sinne tai sieltä pois. Tällä perusteella ne voidaan jakaa olosijoihin, tulosijoihin ja erosijoihin.[112] Toinen jako on sisä- ja ulkopaikallissijoihin sillä perusteella, että esimerkiksi kirja voi olla kassissa (sisäpuolella) tai pöydällä (ulkopinnalla).[113] Paikallissijoilla voidaan ilmaista muitakin asioita, kuten aikaa tai välinettä: illalla, junalla.[114]

Varsinaiset paikallissijat[115]
sisäpaikallissijat ulkopaikallissijat
olosijat inessiivi kassissa adessiivi pöydällä
erosijat elatiivi kassista ablatiivi pöydältä
tulosijat illatiivi kassiin allatiivi pöydälle

Vajaakäyttöisiä sijoja ovat abessiivi, instruktiivi ja komitatiivi. Niitä käytetään harvoin ja niiden käyttöön liittyy morfologisia ja syntaktisia rajoituksia. Instruktiivi ja komitatiivi sisältävät aina monikon tunnuksen, joten niissä ei voi erottaa yksikköä ja monikkoa. Jos substantiivi on komitatiivissa, siihen liittyy vielä possessiivisuffiksi.[116] Abessiivilla ilmaistaan, mitä ilman jokin on tai tapahtuu, esimerkiksi esteettä, tuntematta kipua.[117] Instruktiivi ilmaisee tapaa tai välinettä: kaksin käsin, suurin toivein. [118] Komitatiivi ilmaisee yhteenkuuluvuutta, kuten tyttö pitkine letteineen tai presidentti puolisoineen. Sitä käytetään sijamuodoista vähiten.[119]

Omistusliitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Omistusliitteet eli possessiivisuffiksit ilmaisevat nominien yhteydessä omistusta tai muuta yhteen kuuluvuutta, esim. minun kotoani, meidän kaltaisemme. Omistusliitteitä käytetään myös joidenkin verbin nominaalimuotojen kanssa, jolloin ne ilmaisevat tekijää: saadakseni, syödessään, huomaamattaan.[120][121]

Omistusliitteet[122][123]
Persoona yksikkö monikko
1. kirja+ni -ni kirja+mme -mme
2. kirja+si -si kirja+nne -nne
3. kirja+nsax -nsAx kirja+nsax -nsAx
kirjassa+an -Vn kirjassa+an -Vn

Kolmannessa persoonassa yksikkö ja monikko eivät eroa toisistaan. Suffiksia -Vn käytetään silloin, kun sen edellä on lyhyt vokaali, paitsi yksikön nominatiivissa: laukkuja+an, lapsille+en. Muodot laukkuja+nsa ja lapsille+nsa ovat mahdollisia mutta vaikuttavat vanhanaikaisilta tai murteellisilta. Toisaalta yksikön nominatiivissa ja muualla kuin lyhyen vokaalin jäljessä ainoastaan -nsAx on mahdollinen: talonsa, taloonsa.[124][123]

Puhutussa kielessä omistusliitteitä ei välttämättä käytetä, etenkään silloin, kun omistaja ilmenee persoonapronomista, esimerkiksi minun ~ mun autolla. Omistusliitteiden käytössä on kuitenkin paljon vaihtelua, ja esimerkiksi yksikön toisessa persoonassa se on melko yleinen: Mitä sä laitat päälles?[125]

Komparaatio[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Adjektiivit taipuvat myös vertailuasteissa, esimerkiksi suuri : suurempi : suurin.

Verbien taivutus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Verbien taivutusmuodot jaetaan kahteen luokkaan:

  • Finiittinen taivutus tapahtuu persoonamuodoissa , aikamuodoissa sekä tapaluokissa eli moduksissa.
  • Infiniittiset eli nominaalimuodot saavat nominien taivutuspäätteitä (sijamuoto, mahdollisesti monikon tunnus tai possessiivisuffiksi).
Persoona[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Verbit taipuvat kolmessa persoonassa yksikössä ja monikossa, esimerkiksi yksikön 1. persoonan tunnus on /n/: minä olen.

Passiivi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Passiivin preesensin tunnus on -da tai -ta: uidaan, sanotaan. Passiivin imperfektissä tunnukset ovat -tiin ja -ttiin: uitiin, sanottiin.

Kielto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kieltolauseissa verbeillä on erityinen kieltomuoto, joka laukaisee rajageminaation.

Tempus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Neljässä aikamuodossa, joita ovat preesens, imperfekti (preteriti), perfekti ja pluskvamperfekti, taipuu moduksista vain tunnukseton ”perusmuoto” indikatiivi. Muilla moduksilla ei ole varsinaista morfologista tempustaivutusta (so. moduksen ja menneen ajan tunnusta ei voi käyttää yhtaikaa samassa taivutusmuodossa), vaan niiden mennyttä aikaa voidaan tarvittaessa ilmaista perfektimuodoilla (olkoon mennyt, olisi mennyt, lienee mennyt) ja tulevaa aikaa liittopreesensillä, (olkoon menevä, olisi menevä, lienee menevä) joten noilla moduksilla on vain kolme tempusta.[126]

Modus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Finiittiverbien tapaluokkia eli moduksia on neljä: indikatiivi, imperatiivi, konditionaali ja potentiaali.

Infiniittiset muodot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Verbien nominaalimuodot jakaantuvat infinitiiveihin ja partisiippeihin. Infinitiivit käyttäytyvät lauseessa hieman substantiivien tapaan. Ne voivat taipua joissakin sijoissa (syömässä, syömästä, syömään, syömättä) ja joissain tapauksissa saada possessiivisuffiksin (mennessämme, nähdäkseni). Partisiipit ovat taas taivutukseltaan ja syntaksissa hyvin adjektiivien tapaisia, eli niillä on täydellinen sijataivutus ja jopa vertailuasteet (esimerkiksi tehdä-verbin 1. partisiipilla tekevä on voittoaste eli komparatiivi tekevämpi ja yliaste eli superlatiivi tekevin). Partisiipeilla, toisin kuin infinitiiveillä, on myös sekä aktiivi- että passiivimuodot (syövä : syötävä, syönyt : syöty, syöneempi : syödympi).

Morfofonologinen vaihtelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Morfofonologinen vaihtelu tarkoittaa sitä, että morfeemin (sanavartalon tai suffiksin) äänneasu vaihtelee eri ympäristöissä.[127]

Toisin kuin agglutinoivan kielen ihannetyypissä, suomen kielessä pääteaineksilla ja sanavartaloilla voi olla taivutusmuodoittain vaihtelevia variantteja. Tämä johtuu äännekehityksistä, jotka usein ovat yleisitämerensuomalaisia tai vieläkin vanhempia. Taivutusmuodoittain määräytyvää vartalonvaihtelua aiheuttavat seuraavat tekijät:

  • Konsonantti- ja vokaalivartalon vaihtelu. Useimmat (johtamattomat) nominivartalot päättyvät perusmuodossa (nominatiivissa) johonkin vokaaliin (esimerkiksi veri), tai se vartalo, johon useimmat taivutuspäätteet lisätään, on vokaaliloppuinen (esimerkiksi hevonen : genetiivi hevose-n), mutta joillakin nominityypeillä tietyt taivutuspäätteet, ennen kaikkea partitiivin pääte, liitetään konsonanttivartaloon eli vartalovarianttiin, jonka loppuvokaali puuttuu (ver-ta, hevos-ta). Niillä verbeillä, joilla on konsonanttivartalo, sitä käytetään imperatiivin monikon 2. sekä yksikön ja monikon 3. persoonassa (juos-koon, men-kää--) sekä passiivimuodoissa (juos-taan, men-nyt).
  • Astevaihtelu: sanavartalon sisällä olevat klusiilit (k, p, t) vaihtelevat sen mukaan, onko niitä seuraava tavu historiallisesti umpinainen (konsonanttiin päättyvä) vai avoin (esimerkiksi kukka : genetiivi kuka-n : partitiivi kukka-a). Tällaisilla sanoilla on siis vahva- ja heikkoasteinen vartalo. Jos sanalla on konsonantti- ja vokaalivartalo, konsonanttivartalo on tyypillisesti heikkoasteinen (tappele-n : tapel-koon). Astevaihtelu voi merkitä joko sitä, että heikkoasteisissa muodoissa k, p tai t vaihtuu joksikin toiseksi äänteeksi tai katoaa kokonaan, tai että geminaatta-k, -p tai -t vaihtuu vastaavaksi yksinäiskonsonantiksi. Monissa lainasanoissa ja nimissä astevaihtelua ei kuitenkaan esiinny (auto : auton, Mika : Mikan). Sen sijaan geminaattojen astevaihtelu on niin vahva ilmiö, että se on ulottunut jopa muutamiin puhekielisiin uudissanoihin, joissa se liitetään klusiiliin b (esimerkiksi dubata, dubbaa)
  • Vartalonloppuisen e:n ja i:n vaihtelu: vanhoilla omaperäisillä johtamattomilla nomineilla, joiden vartalovokaali taivutuspäätteen edellä on e, nominatiivi päättyy i:hin (vere-n : veri, lapse-n : lapsi). (Ne i-vartaloiset sanat, joilla nominatiivin loppu-i on myös taivutusmuotojen vartalovokaalina, ovat johdoksia kuten kasvi tai lainasanoja kuten lasi.)
  • t:n ja s:n vaihtelu: aikoinaan (jo ennen kantasuomalaista vaihetta) t on muuttunut s:ksi i:n edellä, joten niillä vanhoilla omaperäisillä sanoilla, joilla vartalovokaali i vaihtelee e:n kanssa, tämän edellä oleva t (tai sen astevaihtelupari d) vaihtelee s:n kanssa (esimerkiksi vesi : vet-tä : vede-n).

Esimerkkejä nominien vartalotyypeistä:

  • valo
    • muuttumaton vokaalivartalo valo-: valon, valoa
  • takka
    • vahva vokaalivartalo takka-: takkaan
    • heikko vokaalivartalo taka-: takassa
  • keihäs
    • vokaalivartalo keihää-: keihäät
    • konsonanttivartalo keihäs-: keihästä
  • opas
    • vokaalivartalo (vahva-asteinen) oppaa-: oppaana
    • konsonanttivartalo (heikkoasteinen) opas-: opasta
  • vesi
    • vahva vokaalivartalo vete-: vetenä
    • heikko vokaalivartalo vede-: vedestä
    • konsonanttivartalo vet-: vettä

Päätteillä kuten illatiivi voi olla useita muotoja, joita käytetään siitä riippuen millaiseen sanavartaloon pääte liittyy (esimerkiksi sanan kuu illatiivi muodostetaan päätteellä hun siis kuu-hun ja sanan talo illatiivi muodostetaan päätteellä on eli talo-on). Usein ei ole mahdollista laatia yksinkertaisia sääntöjä, joiden mukaan valita oikea pääte, mutta joissain tapauksissa tämä on mahdollista. Pääteainesten säännöllistä fonologisen ympäristön määräämää vaihtelua aiheuttavat seuraavat tekijät:

  • Monikon tunnuksen -i- vaihtuminen äänteeksi j vokaalien välissä (esimerkiksi monikon inessiivi kaivo-i-ssa mutta monikon partitiivi kaivo-j-a).
  • Illatiivipäätten -Vn vokaalin V vaihtelu vartalon viimeisen vokaalin mukaan (esimerkiksi kukka : illatiivi kukka-an ja tyttö : illatiivi tyttö-ön). Samoin illatiivipäätteen -hVn vokaalin V vaihtelu vartalon viimeisen vokaalin mukaan (esimerkiksi kuu : illatiivi kuu-hun ja suo : illatiivi suo-hon).
  • Partitiivin tunnuksen -a, inessiivin tunnuksen -ssa, elatiivin tunnuksen -sta, adessiivin tunnuksen -lla, ablatiivin tunnuksen -lta sekä abessiivin tunnuksen -tta vokaalin a vaihtelu vokaalin ä kanssa, kun pääte liittyy etisiin vartaloihin (esimerkiksi talo : inessiivi talo-ssa mutta kylä : inessiivi kylässä). Tämä johtuu suomen kielen vokaalisoinnusta.

Taivutustyypit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kun otetaan huomioon morfofonologiset vaihtelut ja vartaloiden lukumäärä, suomen kielen nominit ja verbit voidaan jakaa taivutustyyppeihin.

Liitepartikkelit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen kielessä on myös hyvin ominaista lisätä sanojen perään (riippumatta niiden luokittelusta) erilaisia liitteitä, joilla on korostava merkitys, eivätkä ne ole pakollisia ymmärtävyyden kannalta. Näitä päätteitä ei tule sekoittaa suffikseihin.

Muutamia päätteitä:

  • -han/-hän. Korostava pääte. esim. Minähän sanoin sinulle!, sehän, silloinhan, mitähän, eihän.
  • -kin. Korostava pääte. esim. Minäkin osaan tehdä sen!.
  • -ko/kö. Kysymyspääte. esim. Sinäkö?
  • -pa/pä. Korostava pääte. esim. kunpa, onpa, niinpä tai mietipä. Usein edeltävä n-kirjain muuttuu äännettäessä m-äänteeeksi (niimpä). Verbissä p-kirjain saatetaan ääntää kahdella p:llä (mietippä).

Sananmuodostus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sananmuodostus voidaan jakaa kahteen osaan, jotka ovat johtaminen ja yhdistäminen.

Lauserakenne[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomi on SVO-kieli, eli painottomassa lauseessa sanajärjestys on subjekti + verbi + objekti, esimerkiksi Isä osti lampun.

Suomelle kuten useimmille muillekin uralilaisille kielille on ominaista, että kieltosana on verbi – sekä morfologisesti että syntaktisesti. Kieltoverbi (e-) taipuu persoonissa (indikatiivi en, et, ei, emme, ette, eivät, imperatiivi älä, älköön, älkäämme, älkää, älkööt). Kieltoverbin nominaalimuodoista on vielä jäljellä nykyisin etuliitteenä käytettävä 1. partisiipin muoto epä ja siitä johdettu verbi evätä : epään; vrt. muut samannäköiset vanhanaikaiset yksitavuisten verbien 1. partisiipit kuten syöpä, saapa, viepä, lyöpä, voipa. Lauseopillisesti kieltoverbi toimii apuverbinä: esimerkiksi Sinä et lukenut (vrt. Sinä olet lukenut); Etkö sinä lukenut (vrt. Oletko sinä lukenut).


Kirjoitusjärjestelmä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen kielen oikeinkirjoitus (ortografia) on pitkälti johdonmukaisesti fonologinen, eli kutakin äännettä vastaa yleensä yksi kirjain. Merkittäviä poikkeuksia ovat

  • äng-äänne ŋ, jota merkitään n:llä k:n edellä (kenkä) tai kahdentuneena ng:llä (kengät)
  • sandhi-ilmiöt eli sanojen rajoilla tapahtuvat äänneilmiöt, näistä etenkin niin sanottu rajageminaatio (sananrajakahdennus, loppukahdennus, alkukahdennus, jäännöslopuke).

Rajageminaatio esiintyy niissä sananmuodoissa, joiden lopusta on kadonnut konsonantti (yleensä -k tai -h); jos tällaisen sanan jälkeen välittömästi seuraa konsonantilla alkava sana, tämä alkukonsonantti kahdentuu. (Varsinkin itämurteiden puhujilla voi samassa asemassa vokaalinkin edellä kuulua jonkinlainen kurkunpään puristussulkeuma. Joissain savolaismurteissa -k säilyi sellaisenaan 1900-luvulle saakka.) Rajageminaatiota ei normaalisti merkitä; kielitieteellisissä teksteissä voidaan käyttää x-merkkiä.

Muita poikkeuksia ääntämisen ja kirjoituksen välillä:

  • Sanan loppu-n lausutaan p:llä alkavan sanan sekä liitteiden -pa tai -pä edellä m:ksi, mutta kirjoitetaan tällöinkin n (esimerkiksi aivan pieni, melkeinpä). Muulloin p:n edellä kirjoitetaan ääntämyksen mukaisesti m, esimerkiksi komparatiiveissa (pienempi).
  • I:n jälkeinen j ääntyy puheessa hyvin heikkona, ja sen käyttö vaihtelee kirjoituksessa. J merkitään kirjoitetussa kielessä tekijännimissä sekä i-loppuisen diftongin jälkeen sellaisissa sanoissa, joissa ei ole astevaihtelua (urheilija). Astevaihtelusanoissa j:tä ei merkitä (aion).
  • -otta-, -öttä-, -oitta- ja -öittä-johtimisissa verbeissä esiintyy niin ikään vaihtelua i-kirjaimen merkitsemisessä. I-kirjain kirjoitetaan verbeihin, joiden kantasana on kaksitavuinen ja loppuu a:han tai ä:hän (sekoittaa) tai jotka ovat vanhahtavan tyylisiä (virvoittaa). I-kirjainta ei merkitä o- tai ö-loppuisiin kaksitavuisiin verbeihin (irrottaa) eikä kuvaileviin tai tyyliltään arkisiin verbeihin (riepottaa).

Ongelmia kirjoituksen ja ääntämisen suhteessa aiheuttavat myös vierasperäiset sanat. Niissä esimerkiksi vokaalin tai konsonanttien pituutta koskevat säännöt on aikoinaan pyritty kehittämään sekä selkeiksi että alkuperäisen lähtökielen mukaisiksi (esimerkiksi invalidi kirjoitetaan yhdellä i:llä ja pitäisi ääntää lyhyellä i:llä, koska latinalaisen alkumuodon i on lyhyt), mutta joissakin sanansisäisissä asemissa vokaalit ja muutamat konsonantit pyrkivät puheessa pidentymään (esimerkiksi invaliidi, Balttia).

Suhu-s:n /ʃ/ merkitsemisessä on samoin horjuvuutta. Suositeltava kirjoitusasu on tilanteen mukaan joko s, š tai sh:

  • Monet suomen kieleen vakiintuneet tavalliset suhu-s:lliset sanat suositellaan nykyään kirjoitettavaksi tavallisella s:llä: sampoo, snautseri, attasea, hasis, klisee, montaasi, sabotaasi, kollaasi, tussi,[128] retusoida, borssi, reportaasi,[129] saali, samppanja, sekki (myös šekki), sifonki, sortsit (myös šortsit ja shortsit), srapnelli, brosyyri, borssi, gulassi, fetissi, revanssi, prestiisi, tsasouna.[130] Näissä sanoissa š:n käyttö saattaa synnyttää vanhastavan vaikutelman.
  • Hattu-s:ää š suositetaan käytettäväksi esimerkiksi sanoissa šaahi, šamaani, šeikki, šillinki, geiša,[131] tšekki,[132] šovinismi, bolševikki, kašmir, paaši, pašša[130] sekä esimerkiksi venäjästä translitteroiduissa nimissä: Hovanštšina, Tšehov, Tšaikovski, Gorbatšov, Tšetšenia.[133] Joissakin tapauksissa kahta kirjoitusasua voi pitää samanarvoisina: loosi ~ looši, saali ~ šaali, sokki ~ šokki. Tietyissä tilanteissa š:n käyttö voi nopeuttaa sanan hahmottamista (sekin ~ šekin).
  • Sh-muotoa tulisi käyttää vain tietyissä englanninkielisissä sitaattilainoissa (mm. sherry, show ja shetlanninponi[130]) sekä teknisistä syistä, jos š-merkkiä ei voida käyttää.[134]

Soinnillinen suhu-s (ž) esiintyy lähinnä sanoissa brežneviläisyys, džonkki, fidži ja maharadža sekä venäjästä, ukrainasta ja eräistä muista kielistä translitteroiduissa nimissä (Kiž, Ždanov). Kirjainyhdistelmää ”zh” suositetaan käytettäväksi vain silloin kun ž:n kirjoittaminen on teknisesti mahdotonta.[135]

Suomen kielen historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kielihistoria[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Itämerensuomalaisten kielten, joihin suomikin kuuluu, yhteistä oletettua kantamuotoa, kantasuomea, puhuttiin Suomenlahden molemmin puolin jo ennen ajanlaskumme alkua.[136] Kantasuomi ja saamelaiskielet puolestaan voidaan palauttaa yhteiseen kantamuotoon, jota nimitetään varhaiskantasuomeksi tai suomalais-saamelaiseksi kantakieleksi. Itämerensuomalaiset kielet (myöhäiskantasuomi) ja saamelaiset kielet alkoivat erota toisistaan noin 1 000[137]–1 500 vuotta ennen ajanlaskun alkua. Vanhin olemassa oleva itämerensuomalaisella kielellä kirjoitettu teksti ajoittuu 1200-luvulle, ja se löydettiin Novgorodista 1957.[138][138][139] Suomen kieli eriytyi myöhäiskantasuomesta omaksi kielekseen päämurteineen ensimmäisen vuosituhannen aikana.[136][137] Suomen kirjakieli perustui 1500-luvulta 1800-luvun alkuun saakka lähinnä Turun ympäristön lounaismurteisiin. Kansa puhui omia murteitaan, joiden väliset erot olivat nykyistä suurempia.

Monet murrerajat ovat ikivanhoja, itse asiassa vanhempia kuin ”suomen kielen” käsite. Ennen keskiaikaa ei ollut suomen kieltä nykyisessä mielessä vaan joukko itämerensuomalaisia heimomurteita, joista Ruotsin rajan sisäpuolelle jääneet alettiin vähitellen lukea suomen kieleen kuuluviksi. Suomen yleiskieli nykyisessä muodossaan ei perustu mihinkään murteeseen sellaisenaan, vaan syntyi tietoisten kompromissiratkaisujen tuloksena 1800-luvun kuluessa.

Kirjoitetun kielen historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mikael Agricola

Ennen 1500-lukua, niin sanotun varhaissuomen kaudella, suomea ei juuri käytetty kirjoitettuna kielenä.lähde? Tältä ajalta on säilynyt vain muutamia kirjoitettuja nimiä, sanoja ja lauseenkatkelmia. Suomen kirjakieli syntyi uskonpuhdistuksen myötä 1500-luvulla. Piispa Mikael Agricola julkaisi ensimmäiset painetut suomenkieliset kirjat (kuten Abckiria 1543 ja Se Wsi Testamenti 1548). Agricolan oikeinkirjoitus perustui latinan, saksan ja ruotsin esikuviin, ja esimerkiksi äänteiden pituuden merkitseminen tai ä:n ja e:n erotteleminen oli epäjohdonmukaista. Tästä lähtien, niin sanotun vanhan suomen kaudella, jota kesti 1500-luvulta 1800-luvun alkupuolelle, suomen kirjoitustapa kehittyi ja johdonmukaistui, mutta käyttö ei juuri laajentunut alkeisopetuksen ja kirkon ulkopuolelle. Suomeksi kirjoitettiin lähinnä uskonnollista kirjallisuutta sekä tärkeimpiä hallintotekstejä (esimerkiksi kansalle tiedoksi annettavat asetukset); kansa osasi periaatteessa lukea, mutta harvemmin kirjoittaa.lähde?

1800-luvun alkupuolella poliittiset muutokset (autonomian aika) ja kansallisromantiikan aatteet tekivät suomen kielen kehittämisen ajankohtaiseksi. Niin sanotun murteiden taistelun myötä lounaissuomalaisten ainesten tilalle otettiin myös itäsuomalaisuuksia, ja kirjakielestä kehittyi kompromissiratkaisu, joka ei sellaisenaan edusta mitään yksittäistä murretta. Sanastoa kehitettiin voimakkaasti johtamalla uudissanoja tai ottamalla murresanoja hieman uudenlaiseen käyttöön (esimerkiksi juna alkuaan ’jono’). Vuoden 1863 kieliasetuksella määrättiin, että suomen kieli saisi ruotsin rinnalla virallisen kielen aseman 20 vuoden kuluessa. Tämä pakotti myös kehittämään suomenkielistä kansanopetusta. 1800-luvun mittaan vakiintuivat suomenkielinen lehdistö ja maallinen kaunokirjallisuus.

Niin sanotun nykysuomen kauden lasketaan alkaneen vuoden 1870 tienoilla. Suomen yleiskieli ei ole kokenut muita yhtä jyrkkiä muutoksia kuin 1800-luvun vakiintumiskaudella, vaikka sanasto uudistuukin jatkuvasti. Viime vuosikymmenten merkittävin muutos ei koske yleiskieltä itseään vaan sen käyttöä: yhä virallisemmissa yhteyksissä saatetaan käyttää puhekieltä tai siihen kuuluvia muotoja. Tällaisia puhekielisyyksiä, joilla usein on vanha murretausta, mutta joita normitetussa yleiskielessä ei ole hyväksytty, ovat esimerkiksi pronominien pikapuhemuodot (, ) ja passiivin kaltainen rakenne monikon 1. persoonassa (me mennään). Runokielessä monet tällaiset lyhentyneet muodot ovat kuitenkin olleet jo vanhastaan yleisiä ja hyväksyttyjä (ei kuitenkaan mainittu passiivin käyttötapa).

Sanaston kehityksestä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen kieleen syntyy jatkuvasti uusia johdoksia ja yhdyssanoja. Kantasuomalaisen vaiheen jälkeen, suomen kielen erilliskehityksen aikana, suomen kielen sanasto on uusiutunut osaksi omalta pohjalta ja osaksi vieraiden kielten vaikutuksesta. Vanhahkot lainasanat ovat äänteellisesti täysin mukautuneet suomen kieleen. Esimerkiksi sananalkuiset konsonanttiyhtymät ovat yksinkertaistuneet (lukkari < ruots. klockare) ja vieraat konsonantit korvautuneet (sohva < ruots. soffa).

Voimakkaimmin suomen kieleen on vaikuttanut suomalaisten vuosisatainen sivistys- ja hallintokieli ruotsi, josta on lainattu tuhansittain sanoja. Myös yleiseurooppalaiset kulttuurisanat, aasista öylättiin, on usein saatu ruotsin kielen välityksellä. Venäjän kielestä on lainasanoja saatu etenkin itäisimpiin murteisiin, ja jotkin näistä ovat – osaksi kansanrunojen ja Kalevalan tuella, ja myös siksi, että useimmat suomalaiset eivät niitä vierasperäisiksi tunnistaneet – päässeet 1800-luvulla yleiskieleen (esimerkiksi leima, rotu, viesti).

Laina- ja uudissanat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen kirjakieltä luotaessa suosittiin muista kielistä otettujen lainasanojen (niin sanottujen sivistyssanojen) sijasta suomenkielisistä sanavartaloista johdettuja uudissanoja: kirja > kirjasto (eikä biblioteekki), puhe > puhelin (eikä telefooni), oppi > yliopisto (eikä universiteetti), muovata > muovi (eikä plastiikki). Yksi ahkerimmista uudissanojen kehittäjistä oli Jyväskylän piirilääkäri Wolmar Schildt, jota kutsutaan myös ”tieteen ja taiteen isäksi”, koska yli sadan edelleen käytössä olevan hänen keksintönsä joukossa ovat myös ”tiede” ja ”taide”.

kansainvälistymisen myötä myös suomen kieleen syntyy nykyisin yhä enemmän lainasanoja. Suomi lainaa sanoja yleensä joko muuntamalla ne kieliasuun sopiviksi (tape > teippi) tai käännöslainoina (motherboard > emolevy).[140]

Suomen kieltä hoitava, julkisin varoin ylläpidetty Kielitoimisto ei puutu aktiivisesti kielen kehitykseen eikä sillä ole valtaa kuin suositusten antajana.

Tutkimus ja opetus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen kielen sanakirjat ja kielioppiteokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vanhimmaksi suomen kielen kieliopiksi arvioidaan Rudimenta linguae finnicae breviter delineata. Teoksen kirjoittajaa tai julkaisuvuotta ei tiedetä, mutta sen uskotaan olevan 1500-luvun lopulta tai 1600-luvun alusta.[141] Aeschillus Petraeus julkaisi kieliopin Linguae Finnicae brevis institutio vuonna 1649. Ensimmäinen laajahko suomen kielen sanakirja on Daniel Jusleniuksen Suomalaisen Sana-Lugun Coetus vuodelta 1745. Se sisältää 16 000 hakusanaa sekä lopussa ruotsinkielisten sanojen luettelon. Vuonna 1917 siitä julkaistiin täydennetty painos. Aarni Penttilän Suomen kielioppi (1957) oli ensimmäinen nykyaikainen yleisesitys suomen kielestä. Vuonna 2004 julkaistu Iso suomen kielioppi on ensimmäinen yksinomaan deskriptiivinen (kuvaileva) kielioppi. Suosittuja kielenkäytön oppaita ovat muun muassa Osmo Ikolan Nykysuomen käsikirja sekä Terho Itkosen ja Sari Maamiehen Uusi kieliopas (2007).

Ensimmäinen täysin yksikielinen suomen kielen sanakirja on Nykysuomen sanakirja. Sen ensimmäinen osa ilmestyi 1951, vaikka toimitustyö alkoi jo 1920-luvun lopussa. Sen jälkeen osia ilmestyi tasaiseen tahtiin vuoteen 1961 asti, jolloin julkaistiin kuudes ja viimeinen osa. Professorit Martti Airila ja Matti Sadeniemi olivat kirjan päätoimittajia. Nykysuomen sanakirja on sekä kieltä kuvaava että suosituksia sanojen käytöstä antava teos. Nykysuomen sanakirja sisältää yli 200 000 hakusanaa. Vuonna 2002 WSOY julkaisi sanakirjan 15. painoksen, joka on kaikkien uusintapainosten lailla identtinen ensipainoksen kanssa.

Vuosina 1990–95 valmistui Suomen kielen perussanakirja Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen julkaisemana ja Editan kustantamana. Perussanakirja on kolmiosainen, ja se sisältää lähes 100 000 hakusanaa. Se kuvaa nykyisen yleiskielen sanastoa ja antaa ohjeita sanojen käytöstä. Perussanakirjan CD-ROM-versio ilmestyi vuonna 1997. Kielitoimiston sanakirja on vuonna 2005 julkistettu Perussanakirjaan pohjautuva sähköinen sanakirja, joka julkaistiin painettuna laitoksena 2006.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • ISK = Hakulinen, Auli & Vilkuna, Maria & Korhonen, Riitta & Koivisto, Vesa & Heinonen, Tarja-Riitta & Alho, Irja: Iso suomen kielioppi. Helsinki: SKS, 2004. ISBN 951-746-557-2. VISK: Ison suomen kieliopin verkkoversio.
  • Jönsson-Korhola, Hannele & Lindgren, Anna-Riitta: Monena suomi maailmalla. Suomalaisperäisiä kielivähemmistöjä. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2003. ISBN 951-746-344-8.
  • Karlsson, Fred: Suomen kielen äänne- ja muotorakenne. Porvoo: WSOY, 1982. ISBN 951-0-11633-5.
  • Laury, Ritva: Suomi maailmankartalle. Tiina Onikki-Rantajääskö & Siiroinen, Mari (toim.): Kieltä kohti, 2008, s. 259–267. Helsinki: Otava. ISBN 978-951-1-23039-7.
  • Lehikoinen, Laila: Suomea ennen ja nyt. Suomen kielen kehitys ja vaihtelu. 2., korjattu painos. Helsinki: Finn Lectura, 1995. ISBN 951-9805-80-0.
  • Rapola, Martti: Johdatus suomen murteisiin. 4. painos. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1990. ISBN 951-717-650-3.
  • Suomi, Kari & Toivanen, Juhani & Ylitalo, Riikka: Finnish Sound Structure. Phonetics, Phonology, Phonotactics and Prosody.. Oulu: University of Oulu, 2008. ISBN 978-951-42-8984-2. Teoksen verkkoversio. (englanniksi)
  1. a b Liitetaulukko 2. Väestö kielen mukaan 1980 - 2015 1.4.2016. Tilastokeskus. Viitattu 1.9.2016.
  2. Andersson, Paula & Kangassalo, Raija: Suomi ja meänkieli Ruotsissa. – Jönsson-Korhola & Lindgren s. 64-65.
  3. Suomi Kotimaisten kielten keskus. Viitattu 2.2.2016.
  4. Suomenruotsalaiset, s. 14–15. Svenska Finlands Folkting, 2003. Teoksen verkkoversio (viitattu 7.2.2016).
  5. Nieminen, Tarja & Larja, Liisa: Suomen tai ruotsin kielitaito vähintään keskitasoa kolmella neljästä ulkomaalaistaustaisesta 2.11.2015. Tilastokeskus. Viitattu 7.2.2016.
  6. Kielilaki 27.8.2009. Oikeusministeriö. Viitattu 7.2.2016.
  7. Mantila, Harri: Meänkieli, yksi Ruotsin vähemmistökielistä Kielikello. 2000. Kotimaisten kielten keskus. Viitattu 17.3.2016.
  8. Andersson, Paula & Kangassalo, Raija: Suomi ja meänkieli Ruotsissa. – Jönsson-Korhola & Lindgren s.64-65.
  9. Radioundersökningsbolaget RUAB: Hur svenska folket talar och förstår finska och meänkieli samt en kartläggning av radiovanor (DOC) 28.10.2005. Sveriges Radio. Viitattu 8.11.2012. (ruotsiksi)
  10. Ehrnebo, Paula: Suomesta virallinen vähemmistökieli Ruotsissa Kielikello. 2000. Kotimaisten kielten keskus. Viitattu 7.2.2016.
  11. European charter for regional or minority languages. Second periodical report. Norway March 2002 5.3.2012. Government.no. Viitattu 7.2.2016.
  12. Lindgren, Anna-Riitta, Eskeland, Tuula & Norman, Marjatta: Osima ja Baskabusk - monet suomet Norjassa? – Jönsson-Korhola & Lindgren s. 167.
  13. Suomalaissukuiset kveenit kiinnostavat jälleen norjalaisia 13.9.2005. Ulkoasiainministeriö. Viitattu 7.2.2016.
  14. Kokko, Wladimir: Armoton tilasto Uutisia Inkeristä 03/12. Inkerin Liitto. Viitattu 7.2.2016.
  15. Lehtinen, Tapani: Suomalaisia Venäjällä. – Jönsson-Korhola & Lindgren s. 256-257
  16. Federalnaja služba gosudarstvennoi statistiki (Venäjän federaation tilastovirasto), www.gks.ru: Vserossijskaja perepis naselenija 2010. Tom 4. Natsionalnyi sostav i vladenije jazykami, graždanstvo. Nazvanije publikatsionnoi tablitsy 1. НАЦИОНАЛЬНЫЙ СОСТАВ НАСЕЛЕНИЯ (Koko Venäjän kattava väestönlaskenta 2010. Osa 4. Julkaisu 1, s. 19. Väestön kansallisuus.) 2012. Moskova: ИИЦ «Статистика России». Viitattu 9.5.2013. (venäjäksi)
  17. Federalnaja služba gosudarstvennoi statistiki (Venäjän federaation tilastovirasto), www.gks.ru: Vserossijskaja perepis naselenija 2010. Tom 4. Natsionalnyi sostav i vladenije jazykami, graždanstvo. Nazvanije publikatsionnoi tablitsy 5.Владение языками населением Российской Федерации. (Koko Venäjän kattava väestönlaskenta 2010. Osa 4. Julkaisu 5, s 143. Väestön osaamat kielet.) 2012. Moskova: ИИЦ «Статистика России». Viitattu 9.5.2013. (venäjäksi)
  18. Jönsson-Korhola, Hannele: Pussaa se peipipoki kitsistä petiruumaan: Suomalaiset ja suomen kieli Amerikassa. – Jönsson-Korhola & Lindgren s. 389, 409
  19. Detailed Languages Spoken at Home and Ability to Speak English for the Population 5 Years and Over: 2009-2013 Viitattu 1.4.2016.
  20. 2011 Census of Canada: Topic-based tabulations: Detailed Mother Tongue (232), Knowledge of Official Languages (5), Age Groups (17A) and Sex (3) for the Population Excluding Institutional Residents of Canada, Provinces, Territories, Census Metropolitan Areas and Census Agglomerations, 2011 Census Viitattu 1.4.2016.
  21. Varpanen, Tarja: Suomen kielen sukukielet Internetix. 2015. Otavan opisto. Viitattu 7.2.2016.
  22. Suomalais-ugrilaiset kielet ja niiden puhujat. Johdanto M. A. Castrénin seura. Viitattu 7.2.2016.
  23. Dahl, Östen: Kuinka eksoottinen suomi on?. Virittäjä, 2008, s. 547. Kotikielen seura. Artikkelin verkkoversio (PDF) Viitattu 7.2.2016.
  24. Karlsson, Fred: Yleinen kielitiede, s. 10–107. Helsinki: Yliopistopaino, 1994. ISBN 9515701368.
  25. Paunonen, Heikki: Kattava esitys suomen ja viron taivutusmorfologian synkroniasta ja diakroniasta. Virittäjä, 2010, s. 292–293. Artikkelin verkkoversio (PDF) Viitattu 7.2.2016.
  26. Karlsson, Fred: Yleinen kielitiede, s. 155-156. Helsinki: Yliopistopaino, 1994. ISBN 9515701368.
  27. a b Lehikoinen s. 90–91.
  28. a b c Mielikäinen, Aila: Nykysuomen murtuvat murrerajat Kielikello. 1986. Kotimaisten kielten keskus.
  29. Karttunen, Kaarina: Millaisia puhekielen rekistereitä radion ja television ohjelmissa tarvitaan? Kielikello. 1986. Viitattu 18.3.2016.
  30. Tuomi, Tuomo: Murre ja yleiskieli. Kielikello, , 1986. vsk, nro 2. Artikkelin verkkoversio Viitattu 4.4.2016.
  31. Suomen murteet Kotimaisten kielten keskus.
  32. Lehikoinen s. 105−107.
  33. Savolainen, Erkki: Suomen murrealueet Intenetix. 1998. Viitattu 13.5.2016.
  34. Rapola s. 17–20.
  35. Savolainen, Erkki: Suomen murteet Internetix. 1998. Viitattu 13.5.2016.
  36. Lehikoinen s. 107.
  37. a b Antti Leino, Saara Hyvönen ja Marko Salmenkivi: Mitä murteita suomessa onkaan?. Virittäjä, 2006, 110. vsk, nro 1, s. 28. Artikkelin verkkoversio (PDF).
  38. Lehikoinen s. 109–111, Rapola s. 33–34.
  39. Lehikoinen s. 112–113, Rapola s. 38–39.
  40. Lehikoinen s. 116, Rapola s. 56–60.
  41. Lehikoinen s. 115.
  42. Lehikoinen s. 121, Rapola s. 77−79.
  43. Lehikoinen s. 107.
  44. a b Savolainen, Erkki: Suomen murrealueet Internetix. 1998. Viitattu 16.5.2016.
  45. Lehikoinen s. 105–107.
  46. Suomi et al. s. 20.
  47. ISK § 2, Suomi et al. s. 20–21
  48. ISK § 3, Karlsson s. 56–57, 64.
  49. ISK § 6, Karlsson s. 58–59, 64, Suomi et al. s. 35–37
  50. ISK § 3, Karlsson s. 57, Suomi et al. s. 38.
  51. Aho, Eija & Toivola, Minna-leena & Karlsson, Fred Karlsson & Liennes, Mietta: Aikuisten maahanmuuttajien suomen ääntämisestä. Puhe ja kieli, 2016, nro 2, s. 79. Artikkelin verkkoversio (pdf) Viitattu 10.6.2016.
  52. ISK § 10.
  53. ISK § 9.
  54. Laury s. 261.
  55. Suomi, Kari: Suomen kielen prominenssien foneettisesta toteutumisesta. Virittäjä, 2005, nro 2, s. 223–224. Artikkelin verkkoversio (pdf) Viitattu 10.6.2016.
  56. ISK § 15, Suomi et al. s. 51.
  57. Laury s. 261.
  58. Suomi et al. s. 51.
  59. ISK § 21, Karlsson s. 83–84.
  60. ISK § 25, Karlsson s. 94–96.
  61. ISK § 21.
  62. Suomi et al. s. 55.
  63. Karlsson s. 119–120, Suomi et al. s. 57.
  64. ISK § 32, Karlsson s. 109.
  65. Karlson s. 107–108.
  66. ISK § 11, Suomi et al. s. 65–67.
  67. Suomi et al. s. 69.
  68. ISK § 147, Suomi et al. s. 70.
  69. ISK § 145, 147.
  70. Suomi et al. s. 15
  71. Holopainen, Simo: Tässäkö on todella pisin suomenkielinen sana: vain 30 kirjainta! Ilta-Sanomat. 6.6.2013. Viitattu 20.6.2016.
  72. ISK §13, Karlsson s. 150–151.
  73. Karlsson s. 176.
  74. Karlsson s. 169–170, Suomi et al. s. 114-115.
  75. Karlsson s. 170, Suomi et al. s. 112–113.
  76. Karlsson s. 172-173, Suomi et al. s. 116.
  77. Karlsson s. 173, Suomi et al. s. 116.
  78. Suomi et al. 117–120.
  79. ISK §34, Suomi et al. s. 44.
  80. Karlsson s. 349, Suomi et al. s. 44.
  81. ISK §34-35.
  82. ISK §34-35.
  83. ISK §36, Karlsson s. 155.
  84. ISK § 39, Suomi et al. s. 43.
  85. ISK § 37, 38.
  86. ISK § 438.
  87. ISK: Morfeemi
  88. Savolainen, Erkki: Morfeemityypit Verkkokielioppi. 2001. Finn Lectura. Viitattu 29.8.2016.
  89. ISK § 54
  90. Karlsson s. 193, 196.
  91. ISK § 55.
  92. Savolainen, Erkki: Sanavartalot Verkkokielioppi. 2001. Finn Lectura. Viitattu 29.8.2016.
  93. Karlsson s. 197.
  94. Savolainen, Erkki: Morfeemityypit Verkkokielioppi. 2001. Finn Lectura. Viitattu 30.8.2016.
  95. ISK § 53.
  96. ISK §125.
  97. ISK § 156.
  98. ISK § 53.
  99. Savolainen, Erkki: Morfotaksi Verkkokielioppi. 2001. Finn Lectura. Viitattu 30.8.2016.
  100. ISK § 79.
  101. Savolainen, Erkki: Luku Verkkokielioppi. 2001. Finn Lectura. Viitattu 30.8.2016.
  102. ISK § 81.
  103. ISK § 81.
  104. ISK § 1221.
  105. Laury s. 263.
  106. ISK § 1221.
  107. ISK § 1222
  108. Savolainen, Erkki: ˇKieliopilliset sijat Verkkokielioppi. 2001. Finn Lectura. Viitattu 30.8.2016.
  109. ISK § 1232
  110. ISK § 1234.
  111. ISK § 1235, 1258, 1259.
  112. ISK § 1235.
  113. ISK § 1238.
  114. ISK § 1235.
  115. ISK § 1238
  116. ISK § 1261.
  117. ISK § 1262.
  118. ISK § 1263.
  119. ISK § 1264.
  120. ISK § 95, 1294.
  121. Savolainen, Erkki: Omistusliitteinen taivutus Verkkokielioppi. 2001. Finn Lectura. Viitattu 2.9.2016.
  122. ISK § 95
  123. a b Savolainen, Erkki: Omistusliitteinen taivutus Verkkokielioppi. 2001. Finn Lectura. Viitattu 2.9.2016.
  124. ISK § 95
  125. ISK § 96, 1300.
  126. Tempukset – Liittopreesens Viitattu 3.5.2012.
  127. Morfofonologinen vaihtelu Iso suomen kielioppi. Viitattu 26.8.2016.
  128. Kauppinen ym. 1994: 444; Savolainen 1998.
  129. Kauppinen ym. 1994.
  130. a b c Savolainen 1998.
  131. Kauppinen ym. 1994; Savolainen 1998
  132. Kauppinen ym. 1994: 444.
  133. Kolehmainen 2002; Saukkonen ym. 1998.
  134. Korpela 2003.
  135. Suomen kielen lautakunta 2005: Suhuäänteiden š ja ž merkintä vierasnimissä Kotus. Viitattu 25.5.2015.
  136. a b Jaakko Häkkinen: Suomen kielen synty kartalla Viitattu 30.10.2013.
  137. a b Anne-Maria Mikkola, Lasse Koskela ym.: Äidinkieli ja kirjallisuus, Käsikirja. WSOY 2004. s. 83 kaavio
  138. a b http://www.kotikielenseura.fi/virittaja/hakemistot/jutut/vir99laakso.html
  139. http://gramoty.ru/index.php?no=292&act=full
  140. Hurtta, Heikki: Kieli-ikkuna: Donjuanin heteka Helsingin Sanomat. 22.6.2004. Kotimaisten kielten keskus.
  141. Kansalliskirjasto

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Aalto, Seija ym. (toim.): Kielestä kiinni. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1989 (4. painos 2004). ISBN 951-717-546-9.
  • Hakulinen, Lauri: Suomen kielen rakenne ja kehitys. 4., korjattu ja lisätty painos. Helsinki: Otava, 1979. ISBN 951-1-04680-2.
  • Vesikansa, Jouko (toim.): Nykysuomen sanavarat. Helsinki: WSOY, 1989. ISBN 951-0-10969-X.

Etymologia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Häkkinen, Kaisa: Mistä sanat tulevat: Suomalaista etymologiaa. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1990 (3. painos 2006). ISBN 951-717-595-7.
  • Häkkinen, Kaisa: Nykysuomen etymologinen sanakirja. Helsinki: WSOY, 2004 (4. painos 2007). ISBN 951-0-27108-X.
  • Koukkunen, Kalevi: Atomi ja missi: Vierassanojen etymologinen sanakirja. Helsinki: WSOY, 1990. ISBN 951-0-16131-4.
  • Suomen sanojen alkuperä: Etymologinen sanakirja. 1–3. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura: Kotimaisten kielten tutkimuskeskus, 1992–1995. ISBN 951-717-692-9, ISBN 951-717-711-9, ISBN 951-717-712-7.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Häkkinen, Kaisa: Agricolasta nykykieleen: Suomen kirjakielen historia. Porvoo Helsinki Juva: WSOY, 1994. ISBN 951-0-19028-4.
  • Lehtinen, Tapani: Kielen vuosituhannet: Suomen kielen kehitys kantauralista varhaissuomeen. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2007. ISBN 978-951-746-896-1.

Kielioppi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Hakulinen, Auli (päätoim.): Iso suomen kielioppi. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2004 (3. painos 2005). ISBN 951-746-557-2. Teoksen verkkoversio.
  • Hakulinen, Auli & Karlsson, Fred: Nykysuomen lauseoppia. 3. muuttamaton painos (1. painos 1979). Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1995. ISBN 951-717-844-1.
  • Karlsson, Fred: Suomen peruskielioppi. 4. laajennettu ja uudistettu painos. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2009. ISBN 978-952-222-097-4.
  • Leino, Pirkko: Suomen kielioppi. 8. painos. Helsingissä: Otava, 2005. ISBN 951-1-14445-6.
  • Penttilä, Aarni: Suomen kielioppi. Toinen, tarkistettu painos. Helsinki: WSOY, 1963.
  • Vilkuna, Maria: Suomen lauseopin perusteet. 2. painos. Helsinki: Edita, 2003. ISBN 951-37-2021-7.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Suomen kieli.