Puhuttu versio artikkelista.

Suomen kieli

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Suomen kieli
Oma nimi suomi
Tiedot
Alue Suomen lippu Suomi
Ruotsin lippu Ruotsi
Norjan lippu Norja
Venäjän lippu Venäjä
Yhdysvaltain lippu Yhdysvallat
Kanadan lippu Kanada
Virallinen kieli Suomen lippu Suomi
Euroopan unionin lippu Euroopan unioni
Ruotsin lippu Ruotsi (vähemmistökieli)
Puhujia 4,9 miljoonaa Suomessa[1] ja 200 000–300 000 Ruotsissa [2]
Sija ei sadan suurimman joukossa
Kirjaimisto latinalainen
Kielenhuolto Kotimaisten kielten keskus
Kielitieteellinen luokitus
Kielikunta uralilaiset kielet
Kieliryhmä suomalais-ugrilaiset kielet
suomalais-permiläiset kielet
suomalais-volgalaiset kielet
suomalais-saamelaiset kielet
itämerensuomalaiset kielet
Kielikoodit
ISO 639-1 fi
ISO 639-2 fin
ISO 639-3 fin

Suomen kieli (suomi) on uralilaisen kielikunnan itämerensuomalaisiin kieliin kuuluva kieli. Suomessa suomea puhuu äidinkielenään 4,9 miljoonaa ja toisena kielenä 0,5 miljoonaa ihmistä. Lisäksi suomea puhuvia vähemmistöjä on Ruotsissa, Norjassa ja Venäjällä.

Suomen kieli on voimakkaasti taipuva, agglutinoiva kieli. Sanajärjestys on toissijainen, lauseenjäsenten perusjärjestys on subjektipredikaattiobjekti ja määrite käy useimmiten pääsanansa edellä. Suomessa on kahdeksan vokaalia ja 13 konsonanttia, mikäli eräitä lainasanoissa esiintyviä äänteitä ei lueta mukaan.

Puhujamäärä ja -alue[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen kieltä puhutaan enimmäkseen Suomessa, jossa sitä puhuu äidinkielenään noin 90 % maan asukkaista, vuoden 2013 lopussa lähes 4,9 miljoonaa.[3] Lisäksi Suomessa on arviolta puoli miljoonaa ihmistä, jotka puhuvat suomea toisena kielenä.[4] Suomenruotsalaisista valtaosa osaa suomea ainakin jonkin verran, sillä vain 20 % arvioi suomen kielen taitonsa heikoksi tai olemattomaksi.[5] Suomessa asuvista ulkomaalaistaustaisista arviolta 3/4 osaa suomea vähintään keskitasolla.[6] Suomen perustuslain mukaan maan kansalliskielet ovat suomi ja ruotsi.[7]

Pohjois-Ruotsissa Tornionjokilaaksossa, Kiirunassa ja Jällivaarassa puhutaan meänkieltä, joka on kieliteteellisesti suomen kielen murre, mutta poliittisesti ja identiteettisyistä sitä voidaan pitää erillisenä kielenä. Sillä on oma kirjakieli, joka eroaa suomen yleiskielestä. Meänkielellä on arvioitu olevan Pohjois-Ruotsissa 20 000–35 000 ja lisäksi muualla 15 000–25 000 puhujaa.[8] Ruotsissa asuu myös satoja tuhansia ruotsinsuomalaisia, jotka ovat enimmäkseen muuttaneet sinne toisen maailmansodan jälkeen, etenkin 1960- ja 1970-luvuilla. Heidän määräänsä on vaikea arvioida, koska äidinkieltä ei Ruotsissa tilastoida. 2000-luvun alussa Ruotsissa arvioitiin asuvan 200 000–300 000 suomea äidinkielenään puhuvaa.[9] Vuonna 2005 tehdyn kyselyn mukaan noin 400 000 Ruotsin asukasta puhui tai ymmärsi suomea, meänkieltä tai molempia.[10] Sekä suomi että meänkieli ovat olleet Ruotsissa virallisia vähemmistökieliä vuodesta 1999.[11]

Norjan pohjoisosassa asuvien kveenien puhumaa kieltä on myös pidetty sekä suomen murteena että omana kielenään. Arviot kveenin kielen puhujien määrästä vaihtelevat 2 000 ja 8 000:n välillä.[12] Norjan kveeniliiton arvion mukaan kveenejä on noin 10 000, ja heistä 5 000–7 000 puhuu kieltä ainakin jonkin verran.[13] Kveenin kieli sai virallisen vähemmistökielen aseman Norjassa 2005.[14]

Venäjällä perinteinen suomea puhuva väestöryhmä olivat inkeriläiset, joiden lukumäärä on kuitenkin vähentynyt, sillä nuorempi sukupolvi puhuu enimmäkseen venäjää ja monet ovat muuttaneet Suomeen.[15] Myös Karjalan tasavallassa suomalaisten määrä on vähentynyt samoista syistä, eikä suomen kielellä ole siellä virallista asemaa.[16] Venäjän vuoden 2010 väestölaskennassa 20 300 ihmistä ilmoitti olevansa kansallisuudeltaan suomalaisia tai inkeriläisiä[17] ja 2 600 ilmoitti äidinkielekseen suomen.[18]

Suomalaisia on muuttanut siirtolaisiksi myös Pohjois-Amerikkaan. Muutto oli voimakkaimmmilaan vuosina 1880–1930, ja sen seurauksena Yhdysvaltoihin ja Kanadaan syntyi suomea puhuvia yhteisöjä, joiden käyttämää kieltä on kutsuttu amerikansuomeksi.[19] Vuoden 2009–2013 tietojen mukaan Yhdysvalloissa suomea käytti kotikielenä 26 000 ihmistä.[20] Kanadan väestönlaskennassa 2011 suomea äidinkielenään puhui 17 000 ihmistä.[21]

Luokittelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Genealogisen eli kielen alkuperään perustuvan luokittelun mukaan Suomen kieli kuuluu uralilaisen kielikuntaan, jonka kantakieltä on puhuttu ehkä noin 6 000 vuotta sitten. Uralilaisia kieliä on parisenkymmentä, ja niitä puhutaan Euroopan pohjois- ja itäosissa, Unkarissa ja sen lähialueilla sekä Siperiassa. Ne voidaan jakaa kahteen pääryhmään, suomalais-ugrilaisiin kieliin ja samojedikieliin. Suomen lähimpiä sukukieliä ovat itämerensuomalaiset kielet, kuten viro ja karjala. Kaukaisempaa sukua ovat esimerkiksi saamelaiskielet ja unkari.[22][23]

Morfologisen typologian kannalta suomea pidetään usein agglutinoivana kielenä, eli kieliopilliset merkitykset ilmaistaan affikseilla, jotka liitetään sanavartalon perään ja voidaan erottaa selvästi toisistaan: esimerkiksi talo-i-ssa-ni-kin. Agglutinaatiota on pidetty uralilaisille kielille ominaisena piirteenä. Toisaalta suomi ei ole puhtaasti agglutinoiva kieli vaan siinä on myös fleksiokielten piirteitä, koska esimerkiksi sanassa vesiin sanavartalo, monikko ja illatiivi ovat sulautuneet yhteen eikä affikseja voi erottaa toisistaan.[24][25] Suomessa alkuperäinen uralilaisten kielten agglutinaatio on kuitenkin säilynyt paremmin kuin esimerkiksi virossa.[26]

Sanajärjestystypologia jakaa kielet sen mukaan, missä järjestyksessä subjekti, objekti ja verbi ovat neutraalissa väitelauseessa. Suomi kuuluu SVO-kieliin, mikä näkyy esimerkiksi lauseessa Elli suuteli Ollia. Toisaalta suomi ei ole puhdas SVO-kieli, koska sanajärjestys voi vaihdella kontekstista ja painotuksesta riippuen.[27]

Variaatio[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yleiskieli ja puhekieli[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen yleiskieli on kaikille suomen kielen puhujille yhteinen kielimuoto, joka noudattaa yleisesti hyväksyttyjä normeja. Koska yleiskieltä käytetään etenkin kirjoituksessa ja se on puhutusta kielestä selvästi erillinen kielimuoto, sitä kutsutaan myös kirjakieleksi. Puhuttua yleiskieltä käytetään lähinnä lukupuhunnassa, kun esimerkiksi valmiiksi kirjoitettua esitelmää luetaan ääneen julkisessa tilanteessa.[28][29] Lukupuhuntaa käytetään myös Yleisradion uutislähetyksissä.[30] Suomen yleiskieli perustuu vanhoihin murteisiin, ja siihen on yhdistetty tietoisesti eri murteita. Yleiskielessä on vain harvoja piirteitä, joita ei ole otettu suoraan jostain murteesta: sanaston lisäksi niitä ovat lähinnä vain [d]-äänne (esim. sanassa padan) ja konsonanttiyhtymä ts (esim. metsä).[31]

Puhuttu suomen kieli on usein ns. yleispuhekieltä, joka eroaa yleiskielen normeista mutta ei sisällä millekään murteelle tai alueelle tyypillisiä piirteitä. Puhekielessä tavallista koko Suomessa on esimerkiksi a:n ja ä:n katoaminen olla- ja ei-sanojen edellä: meill-oli, siin-ei. Myös i katoaa yleisesti sekä sanan lopusta s:n jäljessä (osas, tulis, suureks) että diftongin lopusta sanan toisessa tavussa (punanen, antas < antaisi). Muita laajalle levinneitä piirteitä ovat yksikön käyttö monikon 3. persoonassa (ne tulee), pronominit se ja ne ihmisistä puhuttaessa ja minä- ja sinä -pronominien lyhyet asut, kuten mä(ä), mun ja mulla. Yleistä on myös passiivin käyttö monikon 1. persoonassa (me mennään), tiettyjen verbien pikapuhemuodot (ei oo, ei mee, ei tuu) ja pronominit toi 'tuo' ja noi 'nuo'.[29]

Suomen puhekielessä on kuitenkin paljon vaihtelua esimerkiksi puhujan iän, koulutuksen, sosiaalisen aseman ja kotipaikan mukaan. Perinteisesti on tutkittu etenkin eri alueiden murteiden välisiä eroja. Nykyään ihmiset muuttavat paljon paikasta toiseen, ja myös media tasoittaa kielellisiä eroja. Silti eri puolella Suomea puhutaan yhä eri tavoin.[28] Murteella voidaan ilmaista paikallista identiteettiä, ja murteen ”nuotti” eli prosodia voi säilyä silloinkin, kun ihminen puhuu muuten yleiskieltä.[32] Tasoittunutta murretta, jossa kuitenkin on joitain alueellisia piirteitä, kutsutaan aluepuhekieleksi.[29]

Murteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Suomen murteet
1) Lounaismurteet  2) Hämäläismurteet  3) Etelä-Pohjanmaan murre  4) Keski- ja pohjoispohjalaiset murteet  5) Peräpohjalaiset murteet (meänkieli ja kveeni mukaan luettuna)  6) Savolaismurteet  7) Kaakkoismurteet

Suomen kielen murteista puhuttaessa tarkoitetaan yleensä ns. vanhoja aluemurteita, jotka ovat nykyään tasoittuneet. Siksi murrekartoissa esitetään vuoden 1938 kuntajako ja suomen murteiden puhuma-alueeseen luetaan mukaan Neuvostoliitolle luovutetut alueet, Inkerinmaa, Ruotsin Länsipohja ja Norjan Ruija. Toisaalta ruotsinkielisiä Suomen rannikkoalueita ei ole otettu mukaan.[33][34] Perinteisen murretutkimuksen kannalta aito murre on alkanut hävitä yleiskielen vaikutuksen, oppivelvollisuuden ja vilkastuvan muuttoliikkeen myötä 1900-luvun alussa.[35]

Länsi- ja itämurteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen murteet jaetaan perinteisesti kahtia länsimurteisiin ja itämurteisiin. Vastakkaisuus ei ole vain kielellinen, vaan eroja on myös muussa kansanomaisessa henkisessä ja aineellisessa kulttuurissa, kuten ruokataloudessa, työkaluissa, vaatteissa ja rakennuksissa. Länsimurteiden alueelle tyypillistä on ollut vakiintunut kyläasutus ja peltoviljely, idässä puolestaan haja-asutus, kaskenpoltto ja eräkulttuuri.[36][37] Vakiintunut käsitys murrejaosta perustuu lähinnä tiettyihin äänne- ja muotorakenteen piirteisiin, niiden historiallisen kehitykseen ja asutushistoriaan.[38]

Ryhmien selvin ero on kirjakielen d-äänteen edustus. Lännessä sen tilalla on r (paran 'padan', lehren 'lehden', saara 'saada'), mutta idässä d katoaa (paan, lehen, saaha).[39] Muita tunnettuja eroja ovat kirjakielen ts:n vastineet (lännessä mettä 'metsä', kattoo 'katsoo' ja idässä mehtä, kahtoo)[40] ja lk- ja rk-yhtymien astevaihtelu (lännessä jäljet, kurjet, näljät, pelvot, idässä jälet, kuret, nälät, pelot).[41] Länsimurteissa on tyypillistä diftongien avartuminen (nuari 'nuori', tyämiäs 'työmies', viaras 'vieras'), itämurteissa puolestaan pitkän a:n ja ä:n diftongiutuminen (moa ’maa’, peä ’pää’, kaloa tai kalloo 'kalaa', leipeä tai leipee 'leipää').[42] Länsimurteissa esiintyy f-äänne ja sanan alussa voi olla kaksi konsonanttia, toisin kuin itämurteissa: esimerkiksi kaffe, fati, klasi, trappu, idässä kahvi, vati, lasi, rappu.[43] Tunnettuja ovat myös sanastoerot: lännessä vihta ja idässä vasta; lännessä sukkaa kudotaan mutta idässä neulotaan; en kehtaa tarkoittaa lännessä 'minua ujostuttaa', idässä taas 'en viitsi'.[44]

Länsi- ja itämurteiden rajaa ei voi määrittää täsmällisesti, koska se on erilainen eri murrepiirteiden kohdalla ja on olemassa myös sekamurteita, joissa on sekä länsi- että itämurteiden piirteitä. Itämurteiden alueeseen luetaan nykyiset Pohjois- ja Etelä-Savon, Pohjois- ja Etelä-Karjalan, Keski-Suomen ja Kainuun maakunnat. Lisäksi itämurteisiin lasketaan Virolahti ja Miehikkälä Kymenlaakson maakunnasta, Hartola ja Sysmä Päijät-Hämeen maakunnasta, Ähtäri, Soini, Alajärvi, Vimpeli, Lappajärvi ja Evijärvi Etelä-Pohjanmaan maakunnasta, Pyhäjärvi, Pudasjärvi, Taivalkoski ja Kuusamo Pohjois-Pohjanmaan maakunnasta sekä Posio Lapin maakunnasta.[45][46]

Länsi- ja itämurteet jaetaan edelleen 7 päämurrealueeseen, joista länsimurteita ovat lounaismurteet, hämäläismurteet, eteläpohjalaiset murteet, keski- ja pohjoispohjalaiset murteet sekä peräpohjalaiset murteet. Itämurteita ovat savolaismurteet ja kaakkoismurteet.[47][46] Pohjalais- ja peräpohjalaismurteissa on itäisiä piirteitä sitä enemmän, mitä pohjoisemmaksi mennään, ja jotkut tutkijat ovatkin ehdottaneet itä-länsijaon tilalle suomen murteiden kolmijakoa itäisiin, läntisiin ja pohjoisiin. Pohjoismurteisiin luettaisiin tällöin keski- ja pohjoispohjalaiset, peräpohjalaiset ja Kainuun murteet.[38]

Lounaismurteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lounaismurteita puhutaan Varsinais-Suomessa ja Satakunnan eteläosassa Turusta pohjoiseen ja itään. Varsinaisten lounaismurteiden alue ulottuu pohjoisessa Luvialle ja Kiukaisiin ja idässä Kiikalaan ja Suomusjärvelle, mutta niiden ja hämäläismurteiden välissä on laaja siirtymämurteiden alue, ns. lounaiset välimurteet, joka ulottuu Uudenmaan länsiosiin Vihtiin saakka ja Satakunnassa Merikarvialle.[48]

Lounaismurteet eroavat muista suomen murteista huomattavasti, jopa niin että suomen murteet voitaisiin jakaa kahteen osaan, lounaismurteisiin ja muihin. Toisaalta niissä on yhtäläisyyksiä viron kieleen ja rannikon suomenruotsalaisiin murteisiin. Lounaismurteille on tyypillistä terävä rytmi, joka korostaa sanan painoa ja vaikuttaa vokaalien ja konsonanttien pituuteen. Sen takia vokaalit jäävät pois sanan lopusta (loppuheitto) ja joskus keskeltäkin (sisäheitto): esimerkiksi ei taer men 'ei taida mennä', riitlevä ja tapleva kesknäs 'riitelevät ja tappelevat keskenään'. Pitkiä vokaaleita on vain ensimmäisessä tavussa: mont kertta 'monta kertaa', sanòta 'sanotaan'. Toisaalta toisen tavun lyhyt vokaali pitenee ja sen sävelkulku nousee, jos ensimmäinen tavu on lyhyt: asùn Turùs. Lisäksi k, p, t ja s muuttuvat geminaatoiksi tietyin ehdoin: menttin 'mentiin', oikke 'oikein'.[49] Imperfektissä on usein tunnus -s(i) silloinkin, kun yleiskielessä on pelkkä i: hän sanòs 'hän sanoi', mnää istusi 'minä istuin'. Myös illatiivi voi poiketa yleiskielestä, esim. kirjaha 'kirjaan', taloho 'taloon' tai mettässe 'metsään', myllysse 'myllyyn'.[50]

Hämäläismurteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hämäläismurteita puhutaan laajalla alueella, ja eri puolilla puhutut murteet eroavat toisistaan. Yleensä hämäläismurteet jaetaan neljään ryhmään: Ylä-Satakunnan murteet, sydänhämäläiset murteet, etelähämäläiset murteet ja kaakkoishämäläiset murteet. Suomen nykyisistä maakunnista hämäläismurteiden alue kattaa Pirkanmaan ja Kanta-Hämeen lisäksi Satakunnan luoteisosan (Kankaanpään ja Karvian seutu), Uudenmaan keski- ja itäosan Hyvinkäältä ja Nurmijärveltä alkaen sekä suurimman osan Päijät-Hämeestä ja Kymenlaaksosta.[51][52]

Hämäläismurteita on pidetty konservatiivisina siinä mielessä, että ne ovat lähellä kielihistoriallisesti alkuperäisiä muotoja: esimerkiksi vokaalit eivät ole kadonneet tai lyhentyneet kuten lounaismurteissa, eivätkä pitkä aa ja ää ole difongiutuneet kuten itämurteissa.[53] Leimallisesti hämäläisiä piirteitä ovat lyhytvokaaliset verbien "pikapuhemuodot", kuten tut tänne 'tule tänne', ei o 'ei ole' sekä istuun 'istumaan', ottaan 'ottamaan' -tyyppiset infinitiivimuodot. Monikon persoonapronomineista käytetään sellaisia muotoja kuin meitin, teitin, heitin, ja yleiskielen tuo- ja nuo-pronominien tilalla ovat toi ja noi.[54] Vanhastaan hämäläismurteissa on ollut d:n paikalla l, esimerkiksi kulottu 'kudottu', palat 'padat', lehlet 'lehdet', ei tapahlu 'ei tapahdu', mutta länsimurteissa yleinen r on usein levinnyt sen tilalle.[55]

Eteläpohjalaiset murteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eteläpohjalaisten murteiden alueeseen kuuluu suurin osa Etelä-Pohjanmaan maakunnasta sekä Laihia, Isokyrö ja Vähäkyrö, jotka kuuluvat Pohjanmaan maakuntaan. Etelä-Pohjanmaan itäosassa Järviseudun seutukunta ja Ähtäri lasketaan kuitenkin savolaismurteiden alueeseen.[56] Murrealue on niin yhtenäinen ja selvärajainen, että siitä puhutaan usein myös yksikössä, mutta etelä- ja pohjoisosien välillä on kuitenkin jotain eroja. Eteläpohjalaisia murteita on pidetty omaleimaisina, koska niissä on useita muissa suomen murteissa tuntemattomia piirteitä. Martti Rapola on kuvannut murretta "leveän ponnekkaaksi", koska sille ovat tyypillisiä lyhyen painollisen ja pitkän painottoman tavun luomat "synkooppiset tahdit".[57]

Eteläpohjalaisille murteille on tyypillistä, että vokaalien välissä on h-äänne, kun yleiskielessä on pitkä vokaali tai diftongi. Se näkyy esimerkiksi passiivissa (saarahan 'saadaan'), illatiivissa (kouluhun 'kouluun') ja eräiden e- ja s-päätteisten nominien taivutusmuodoissa (venehillä 'veneillä', lampahia 'lampaita'). Leimallisia piirteitä ovat myös pronominimuodot johona 'jossa' ja mihinä 'missä' sekä pitkä vokaali, joka esiintyy yleiskielen i-loppuisten diftongien tilalla: pohojalaanen 'pohjalainen', annoon 'annoin', huonoosta villoosta 'huonoista villoista'. Yleiskielen ee-päätteiset yksikön 3. persoonan verbimuodot ovat muuttuneet oo- ja öö-päätteisiksi (tuloo 'tulee', menöö 'menee'), mikä on muuten tapahtunut vain itämurteissa.[58]

Keski- ja pohjoispohjalaiset murteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keski- ja pohjoispohjalaisten murteiden alue kattaa Keski- Pohjanmaan maakunnan ja suurimman osan Pohjois-Pohjanmaan maakunnasta, mistä savolaismurteisiin luetaan kuitenkin Pyhäjärvi ja Koillismaa. Keskipohjalaisten murteiden alue jatkuu RaahenOulaistenKestilän linjalle asti, minkä pohjoispuolella puhutaan pohjoispohjalaisia murteita.[59]

Keski- ja pohjoispohjalaiset murteet ovat melko epäyhtenäisiä. Ne lasketaan länsimurteisiin, mutta niissä on myös itämurteisia, savolaisia piirteitä. Savolaisvaikutteita on enemmän sisämaassa kuin rannikolla, joten murrealue voitaisiin jakaa sen perusteella myös rantamurteisiin ja sisämaan murteisiin. Itämurteille tyypillisesti yleiskielen d voi kadota kokonaan (paat 'padat', tehä 'tehdä'), mutta usein sen tilalla on j tai v: saje 'sade', kaajettu 'kaadettu', tuuva 'tuoda', sovasa 'sodassa'. Inessiivin pääte on länsimurteiden tapaan -sa tai - (täsä talosa), mutta sisämaassa käytetään myös itämurteiden ja yleiskielen mukaisia muotoja (tässä talossa). Yleiskielen ea, eä, oa -vokaaliyhtymien tilalla on ia, iä ja ua: korkia 'korkea', sormia 'sormea', putuaa 'putoaa', peltua 'peltoa'. Leimaa-antava piirre on välivokaalin käyttö: jalaka, kylymä, vanaha.[60]

Peräpohjalaiset murteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Peräpohjalaisten murteiden alueeseen kuuluu Lapin maakunta Posiota ja Ranuaa lukuun ottamatta. Myös Ruotsin puolella puhuttavaa meänkieltä ja Norjan kveeniä voidaan murretutkimuksen kannalta pitää suomen kielen peräpohjalaisina murteina. Toisaalta Suomen pohjoisimpia, perinteisesti saamenkielisiä alueita (Enontekiö, Inari ja Utsjoki) ei yleensä lasketa peräpohjalaisten murteiden alueeseen.[61]

Vaikka peräpohjalaismurteet lasketaan länsimurteisiin, niissä on joitain itäisiä piirteitä, kuten d-äänteen edustus (veessä 'veessä', souvan 'soudan', vuojen 'vuoden)' ja yksikön 1. ja 2. persoonan pronominit mie ja sie. Murrealueelle on tyypillistä, että h esiintyy yleiskielen pitkän vokaalin paikalla, samaan tapaan kuin eteläpohjalaisissa murteissa. Etelä-Pohjanmaalla tavallista talohon, mennähän -tyyppiä ei kuitenkaan tavata kuin alueen itäosassa. Esimerkiksi Kemin ja Rovaniemen seudulla sanotaan talhon ja menhän, ja Tornionjokilaaksossa talhoon ja menhään. Siellä tunnetaan myös h:n metateesi, eli h on vaihtanut paikkaa edeltävän konsonantin kanssa: esimerkiksi huonheet > huohneet. Monikon 3. persoonan pääte on imperfektissä ja konditionaalissa pelkkä -t (yleiskielessä -vat tai -vät): het annoit 'he antoivat', nem menisit 'ne menisivät'. Monikon persoonapronominit ovat met, tet, het 'me, te, he', meän, teän, heän 'meidän, teidän, heidän'.[62]

Savolaismurteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Savolaismurteita puhutaan hyvin laajalla alueella, joka kattaa noin kolmanneksen Suomen pinta-alasta, ja ne jaetaan useisiin alamurteisiin. Pohjois- ja eteläsavolaiset murteet kattavat suurin piirtein Pohjois- ja Etelä-Savon maakuntien alueen ja itäiset savolaismurteet Pohjois-Karjalan. Kainuun maakunnassa ja sen pohjoispuolella puhutaan Kainuun murteita. Keski-Suomen maakunnan alue jakautuu suurin piirtein Jyväskylän kohdalta niin, että pohjoisessa puhutaan Keski-Suomen murteita, etelässä taas Päijät-Hämeen murteita. Keuruu, Ähtäri ja Etelä-Pohjanmaan Järviseutu muodostavat vielä oman murrealueensa, Keuruun–Evijärven välimurteet.[63] Aluetta nimitetään joskus myös ”savolaiskiilaksi”, koska se erottaa etelä- ja keskipohjalaiset murteet toisistaan. Savolaiskiilan ja eteläpohjalaisten murteiden välinen ero, esimerkiksi Kuortaneen ja Lehtimäen välillä, on suomen murteiden jyrkin raja.[64]

Monet savolaismurteiden piirteet ovat yleisiä itämurteisuuksia, eli ne tunnetaan myös kaakkoismurteissa. Esimerkiksi pitkät vokaalit ovat diftongiutuneet (moa ~ mua 'maa', peä ~ piä 'pää'), ja konsonantit t, n, l, r ja s voivat liudentua eli ääntyä j-mäisinä: [tulʲ] 'tuli', [vesʲ] 'vesi'. Lisäksi savolaismurteille tyypillistä on, että yleiskielen ts:n paikalla on ht: mehtä 'metsä', kahtoo 'katsoo'. Savolaismurteissa tavataan myös diftonginreduktiota, esimerkiksi poika > poeka, täysi > täös, aurinko > aorinko. Osassa aluetta redusoituneet diftongit ovat monoftongistuneet eli muuttuneet pitkiksi vokaaleiksi: tääs, aarinko. Suomen yleiskielen nut, nyt-päätteiset partisiipit ovat savolaismurteissa nna- tai nnä-päätteisiä: on antanna 'on antanut', et suanna 'et saanut', olʲ lähtennä 'oli lähtenyt'.[65]

Kaakkoismurteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kaakkoismurteita puhuttiin Neuvostoliitolle luovutetussa Karjalassa ja Inkerissä ennen toista maailmansotaa. Nykyisen Suomen puolella kaakkoismurteiden alueeseen kuuluu Etelä-Karjalan maakunta, Miehikkälä ja Virolahti.[66]

Rakenne[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Äännejärjestelmä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen kielessä on suhteellisen laaja vokaalisto:

  • 5 etuvokaalia
    • labiaaliset (pyöreät) suppea y ja puolisuppea ö
    • illabiaaliset suppea i, puolisuppea e ja väljä ä
  • 3 takavokaalia
    • labiaaliset suppea u ja puolisuppea o
    • illabiaalinen väljä a.

Vokaalit voivat esiintyä lyhyinä ja pitkinä (pitkät merkitään kahdella kirjaimella). Lisäksi ne voivat vokaalisoinnun rajoissa muodostaa diftongeja (samaan tavuun kuuluvat kaksi peräkkäistä vokaalia) tai ns. vokaaliyhtymiä (kaksi peräkkäistä vokaalia, joiden välissä on tavunraja).

Omaperäisten sanojen konsonantistoon kuuluvat

Konsonantisto on siis suhteellisen suppea. Suomen äännejärjestelmään katsotaan kuuluvan myös laina- ja slangisanoissa esiintyvät konsonantit b, d (kaikissa asemissa), g, f sekä š. Näiden asema ei suomen äännejärjestelmässä kuitenkaan ole yhtä vakaa kuin muiden äänteiden. Harvinainen ž ei kuulu suomen äännejärjestelmään, vaikkakin se kuuluu oikeinkirjoitukseen.[67]

Konsonantit voivat esiintyä sekä lyhyinä että pitkinä, toisin sanoen kahdennettuina (tosin j kahdentuu vain -i-loppuisen diftongin ja v -u-loppuisen diftongin jäljessä eikä niiden kahdentumista merkitä). Klusiileja koskee ns. astevaihtelu.

Fonotaksi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vokaalisointu (vokaaliharmonia)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen kielen vokaaliharmonia

Suomen kielessä vallitsee vokaalien ns. velaariharmonia (etu- ja takavokaalien kesken): omaperäisissä sanoissa voi saman sanan sisällä olla vain joko taka- (a, o, u) tai etuvokaaleja (ä, ö, y); e ja i ovat neutraaleja eli voivat esiintyä myös yhdessä takavokaalien kanssa. Tämä merkitsee, että taivutuspäätteistä ja johtimista on oltava taka- ja etuvokaaliset variantit: kala-ssa, kylä-ssä; levo-ttom-uus, työ-ttöm-yys. Vokaalisointu toimii siis osaltaan, sananpainon ohella, sananrajan selventäjänä.

Vokaalisointu ei vaikuta yhdyssanojen osien välillä (kesäloma, yöjalka). Samoin sen ulkopuolella ovat jotkin johtimen ja yhdyssanan osan rajalla häilyvät ainekset: tällainen, laihanläntä.

Sanarakenne ja painotus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sanat voidaan jakaa tavuihin, jotka suomessa alkavat joko vokaalilla tai korkeintaan yhdellä konsonantilla. (Tämän takia myös sanan alussa voi omaperäisessä sanastossa olla vain yksi konsonantti, ja vanhoissa lainasanoissa konsonanttiyhtymät on yksinkertaistettu – vrt. suom. ranta, germaanisten kielten strand.) Tavun vokaalihuipun jälkeen (lyhyt tai pitkä vokaali tai diftongi) seuraa 0–2 konsonanttia; lyhyin mahdollinen tavu koostuu siis yhdestä lyhyestä vokaalista (o-lo, i-sä).

Suomen kielen vanhat johtamattomat sanavartalot ovat yleensä kaksitavuisia (kala, muna, mene-, otta-), yksitavuisia ovat vain kieltoverbi (ei, e-), muutamat pronominivartalot (se, tuo, tä-, ku-) sekä pieni joukko alkuaan kaksitavuisia sanoja, joiden alkuperäinen sisäkonsonantti on kadonnut (jää, kuu, pää ym.). Sanavartalon perään voi kuitenkin liittyä runsaasti johdin- ja pääteaineksia, ja yhdyssanojen muodostaminen on sekin suomelle luonteenomaista, joten suomen sanat voivat olla hyvinkin pitkiä.

Suomessa sanan pääpaino on poikkeuksetta ensimmäisellä tavulla. Erityisen leimallista suomen kielelle on, että (pää)painollisuus on täysin riippumaton tavun tai äänteen kestosta: sekä lyhyitä että pitkiä äänteitä voi esiintyä sekä painollisissa että painottomissa tavuissa. Puheessa voimakkain paino voi osua muillekin tavuille (esimerkiksi ”hetkiNEN”), mutta tällöin on kyse lausumapainosta. Lauseyhteydessä lyhyet sanat voivat jäädä painottomiksikin, kuten monesti on-sana. Pääpainon lisäksi vähintään nelitavuisissa sanoissa voi olla sivupaino. Setälä määritteli sivupainon vuonna 1930 näin:

Sivupaino esiintyy pääpainon ohella useampi- kuin kolmitavuisissa sanoissa kolmannella tai neljännellä tavulla ja sen jälkeen edelleen joka toisella tavulla (paitsi viimeisellä). Neljännellä (6:nnella, 8:lla jne.) tavulla on sivupaino yleensä vain viisi- ja useampitavuisissa sanoissa, jos sanan kolmas tavu on lyhyt.

Yhdyssanoissa sivupainolla on suuri merkitys sanarajojen osoittamisessa.

Muoto-oppi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen kielen sanaluokat ovat substantiivit, adjektiivit, pronominit, numeraalit, verbit ja partikkelit. Näistä neljää ensimmäistä kutsutaan nomineiksi, ja ne taipuvat samoissa sijamuodoissa.

Nominit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sijamuodot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nominit taipuvat sijoissa eli sijamuodoissa yleensä sekä yksikössä että monikossa. Sijamuotoja katsotaan olevan 14 tai 15 riippuen siitä, lasketaanko akkusatiivi eri sijaksi; toisinaan sitä pidetään vain nominatiivin ja genetiivin eräänä käyttötapana. Niiden latinalaisperäiset nimet ja harvoin käytetyt suomenkieliset rinnakkaisnimet ovat:

Sijamuodot
Nimi Päätteet Yksikkö Monikko Rinnakkaisnimi
nominatiivi -t (monikon tunnus) talo talot nimentö
genetiivi -n, -en, -in, -den, -ten, ten talon talojen omanto
akkusatiivi yksikkö -n, monikko -t talo tai talon talot kohdanto
partitiivi -a, -ä, -ta, -tä taloa taloja osanto
essiivi -na, -nä talona taloina olento
translatiivi -ksi, (-kse) taloksi taloiksi tulento
Sisäpaikallissijat
inessiivi -ssa, -ssä talossa taloissa sisäolento
elatiivi -sta, -stä talosta taloista sisäeronto
illatiivi loppuvokaalin pidentymä + n, h + sanavartalon loppuvokaali + n, -seen, -siin taloon taloihin sisätulento
Ulkopaikallissijat
adessiivi -lla, -llä talolla taloilla ulko-olento
ablatiivi -lta, -ltä talolta taloilta ulkoeronto
allatiivi -lle talolle taloille ulkotulento
Vähäisessä käytössä olevat
abessiivi -tta talotta taloitta vajanto
komitatiivi -ine- taloineen taloineen seuranto
instruktiivi -n taloin taloin keinonto

Komitatiivin yksiköllä ja monikolla ei ole eroa, koska i kuuluu sijapäätteeseen. Samasta syystä katoaa vartalon loppuvokaali. Substantiivin komitatiiviin liittyy aina myös persoonapääte: lähden kävelylle vanho-ine koir-ine-ni.

Abessiivi, instruktiivi ja komitatiivi ovat harvinaisia ja esiintyvät lähinnä adverbeiksi kiteytyneissä ilmauksissa (jalan). Raja sijapäätteen ja adverbinjohtimen välillä ei ole siis ehdoton. Vielä epämääräisempi asemaltaan on -tse-päätteinen prolatiivi (maitse, meritse, sähköpostitse), joka joskus lasketaan marginaaliseksi sijamuodoksi. Uudempi kielioppi ei aina mainitse myöskään akkusatiivia omana sijanaan, koska se on muutamia persoonapronominien taivutusmuotoja lukuun ottamatta (minut, hänet) yksikössä täysin genetiivin ja monikossa nominatiivin kaltainen. Eräissä murteellisissa ilmauksissa t-päätteistä akkusatiivia tapaa esimerkiksi nimien ilmauksessa (Otetaan Matit ja Maijat mukaan ja lähetään kylälle)

Vielä harvinaisempi sijamuoto, jota ei lueta Suomen yleiskieleen kuuluvaksi, on eksessiivi (-nta/-ntä) eli eronto. Se esiintyy harvinaisena kaakkoismurteissa ja savolaismurteiden eteläosissa. Eksessiivi merkitsee jonain olemisen loppumista, kuten translatiivi joksikin alkamista ja essiivi jonain olemista, esimerkiksi ministeriksi – ministerinä – ministerintä.

Possessiivinen taivutus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Substantiivit taipuvat myös persoonamuodoissa, toisin sanoen niihin voidaan liittää possessiivisuffiksi eli omistusliite osoittamaan omistusta. Possessiivisuffiksi liitetään mahdollisen sijapäätteen jälkeen.

  • -ni (yks. 1. pers.)
  • -si (yks. 2. pers.)
  • -nsa tai -nsä tai vokaalin pidentymä + -n (yks. 3. pers.)
  • -mme (mon. 1. pers.)
  • -nne (mon. 2. pers.)
  • -nsa tai -nsä tai vokaalin pidentymä + -n (mon. 3. pers.)

Possessiivisuffiksin käyttö on suomen yleiskielessä pakollista, jos substantiivin määritteenä on tai voisi olla genetiivimuotoinen aito persoonapronomini (minun autoni ~ autoni). Kolmannessa persoonassa joko persoonapronominin ja possessiivisuffiksin tai pelkän possessiivisuffiksin valinnalla ilmaistaan, onko kyse ns. refleksiivisestä omistuksesta (jossa omistaja on identtinen lauseen subjektin kanssa): Pekka näki autonsa (= oman autonsa) / Pekka näki hänen autonsa (= jonkun toisen auton).

Murteissa ja puhekielessä omistusliite jätetään usein pois ja sen asemesta käytetään ainoastaan persoonapronominin genetiiviä. Refleksiivisen omistuksen yhteydessä possessiivisuffiksia käytetään silti yleensä myös puhekielessä (mä löysin kirjani, vrt. mä löysin mun kirjan), usein myös tyyli- ja tehokeinona. Vaihtelevasta käytöstään huolimatta kaikki possessiivisuffiksit ovat kuitenkin täysin ymmärrettävää ja normaalia kielenkäyttöä myös puhekielessä.

Possessiivisuffikseja käytetään myös refleksiivi- ja resiprookkipronomineissa (itselleni, toisilleen) sekä infiniittisten verbinmuotojen yhteydessä, siis persoonan ilmaisemiseen muun muassa lauseenvastikkeissa (kerroin tulevani huomenna; emme elä syödäksemme).

Suomen kielessä tapahtunut kehitys osoittaa possessiivisuffiksien käytön olevan myös tulevaisuudessa vähenemässä ja korvautumassa pelkällä attribuutin genetiivillä, kuten viron kielessä on tapahtunut.

Verbit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Verbien taivutusmuodot jaetaan kahteen luokkaan:

  • Finiittinen taivutus tapahtuu persoonamuodoissa (kolme persoonaa yksikössä ja monikossa, ynnä passiivi), aikamuodoissa sekä tapaluokissa eli moduksissa, ja finiittiverbit toimivat tyypillisesti lauseen predikaattina.
  • Infiniittiset eli nominaalimuodot saavat nominien taivutuspäätteitä (sijamuoto, mahdollisesti monikon tunnus tai possessiivisuffiksi) ja käyttäytyvät lauseessa nominin tavoin.

Finiittiverbien tapaluokkia eli moduksia on neljä: indikatiivi, imperatiivi, konditionaali ja potentiaali (sekä äärimmäisen harvinaiset eventiivi ja optatiivi). Kuudessa aikamuodossa, joita ovat preesens, imperfekti (preteriti), perfekti, pluskvamperfekti, liittopreesens (futuurinvastike) ja liittoimperfekti (liittopreteriti) (Kaksi jälkimmäistä harvinasempia), taipuu moduksista vain tunnukseton ”perusmuoto” indikatiivi. Muilla moduksilla ei ole varsinaista morfologista tempustaivutusta (so. moduksen ja menneen ajan tunnusta ei voi käyttää yhtaikaa samassa taivutusmuodossa), vaan niiden mennyttä aikaa voidaan tarvittaessa ilmaista perfektimuodoilla (olkoon mennyt, olisi mennyt, lienee mennyt) ja tulevaa aikaa liittopreesensillä, (olkoon menevä, olisi menevä, lienee menevä) joten noilla moduksilla on vain kolme tempusta.[68]

Verbien nominaalimuodot jakaantuvat infinitiiveihin ja partisiippeihin. Infinitiivit käyttäytyvät lauseessa hieman substantiivien tapaan. Ne voivat taipua joissakin sijoissa (syömässä, syömästä, syömään, syömättä) ja joissain tapauksissa saada possessiivisuffiksin (mennessämme, nähdäkseni). Partisiipit ovat taas taivutukseltaan ja syntaksissa hyvin adjektiivien tapaisia, eli niillä on täydellinen sijataivutus ja jopa vertailuasteet (esimerkiksi tehdä-verbin 1. partisiipilla tekevä on voittoaste eli komparatiivi tekevämpi ja yliaste eli superlatiivi tekevin). Partisiipeilla, toisin kuin infinitiiveillä, on myös sekä aktiivi- että passiivimuodot (syövä : syötävä, syönyt : syöty, syöneempi : syödympi).

Suomelle kuten useimmille muillekin uralilaisille kielille on ominaista, että kieltosana on verbi – sekä morfologisesti että syntaktisesti. Kieltoverbi (e-) taipuu persoonissa (indikatiivi en, et, ei, emme, ette, eivät, imperatiivi älä, älköön, älkäämme, älkää, älkööt). Kieltoverbin nominaalimuodoista on vielä jäljellä nykyisin etuliitteenä käytettävä 1. partisiipin muoto epä ja siitä johdettu verbi evätä : epään; vrt. muut samannäköiset vanhanaikaiset yksitavuisten verbien 1. partisiipit kuten syöpä, saapa, viepä, lyöpä, voipa. Lauseopillisesti kieltoverbi toimii apuverbinä: esimerkiksi Sinä et lukenut (vrt. Sinä olet lukenut); Etkö sinä lukenut (vrt. Oletko sinä lukenut).

Päätteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen kielessä on myös hyvin ominaista lisätä sanojen perään (riippumatta niiden luokittelusta) erilaisia liitteitä, joilla on korostava merkitys, eivätkä ne ole pakollisia ymmärtävyyden kannalta. Näitä päätteitä ei tule sekoittaa suffikseihin.

Muutamia päätteitä:

  • -han/-hän. Korostava pääte. esim. Minähän sanoin sinulle!, sehän, silloinhan, mitähän, eihän.
  • -kin. Korostava pääte. esim. Minäkin osaan tehdä sen!.
  • -ko/kö. Kysymyspääte. esim. Sinäkö?
  • -pa/pä. Korostava pääte. esim. kunpa, onpa, niinpä tai mietipä. Usein edeltävä n-kirjain muuttuu äännettäessä m-äänteeeksi (niimpä). Verbissä p-kirjain saatetaan ääntää kahdella p:llä (mietippä).

Morfofonologiset eli taivutukseen liittyvät äännevaihtelut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toisin kuin agglutinoivan kielen ihannetyypissä, suomen kielessä pääteaineksilla ja sanavartaloilla voi olla taivutusmuodoittain vaihtelevia variantteja. Tämä johtuu äännekehityksistä, jotka usein ovat yleisitämerensuomalaisia tai vieläkin vanhempia. Taivutusmuodoittain määräytyvää vartalonvaihtelua aiheuttavat seuraavat tekijät:

  • Konsonantti- ja vokaalivartalon vaihtelu. Useimmat (johtamattomat) nominivartalot päättyvät perusmuodossa (nominatiivissa) johonkin vokaaliin (esimerkiksi veri), tai se vartalo, johon useimmat taivutuspäätteet lisätään, on vokaaliloppuinen (esimerkiksi hevonen : genetiivi hevose-n), mutta joillakin nominityypeillä tietyt taivutuspäätteet, ennen kaikkea partitiivin pääte, liitetään konsonanttivartaloon eli vartalovarianttiin, jonka loppuvokaali puuttuu (ver-ta, hevos-ta). Niillä verbeillä, joilla on konsonanttivartalo, sitä käytetään imperatiivin monikon 2. sekä yksikön ja monikon 3. persoonassa (juos-koon, men-kää--) sekä passiivimuodoissa (juos-taan, men-nyt).
  • Astevaihtelu: sanavartalon sisällä olevat klusiilit (k, p, t) vaihtelevat sen mukaan, onko niitä seuraava tavu historiallisesti umpinainen (konsonanttiin päättyvä) vai avoin (esimerkiksi kukka : genetiivi kuka-n : partitiivi kukka-a). Tällaisilla sanoilla on siis vahva- ja heikkoasteinen vartalo. Jos sanalla on konsonantti- ja vokaalivartalo, konsonanttivartalo on tyypillisesti heikkoasteinen (tappele-n : tapel-koon). Astevaihtelu voi merkitä joko sitä, että heikkoasteisissa muodoissa k, p tai t vaihtuu joksikin toiseksi äänteeksi tai katoaa kokonaan, tai että geminaatta-k, -p tai -t vaihtuu vastaavaksi yksinäiskonsonantiksi. Monissa lainasanoissa ja nimissä astevaihtelua ei kuitenkaan esiinny (auto : auton, Mika : Mikan). Sen sijaan geminaattojen astevaihtelu on niin vahva ilmiö, että se on ulottunut jopa muutamiin puhekielisiin uudissanoihin, joissa se liitetään klusiiliin b (esimerkiksi dubata, dubbaa)
  • Vartalonloppuisen e:n ja i:n vaihtelu: vanhoilla omaperäisillä johtamattomilla nomineilla, joiden vartalovokaali taivutuspäätteen edellä on e, nominatiivi päättyy i:hin (vere-n : veri, lapse-n : lapsi). (Ne i-vartaloiset sanat, joilla nominatiivin loppu-i on myös taivutusmuotojen vartalovokaalina, ovat johdoksia kuten kasvi tai lainasanoja kuten lasi.)
  • t:n ja s:n vaihtelu: aikoinaan (jo ennen kantasuomalaista vaihetta) t on muuttunut s:ksi i:n edellä, joten niillä vanhoilla omaperäisillä sanoilla, joilla vartalovokaali i vaihtelee e:n kanssa, tämän edellä oleva t (tai sen astevaihtelupari d) vaihtelee s:n kanssa (esimerkiksi vesi : vet-tä : vede-n).

Esimerkkejä nominien vartalotyypeistä:

  • valo
    • muuttumaton vokaalivartalo valo-: valon, valoa
  • takka
    • vahva vokaalivartalo takka-: takkaan
    • heikko vokaalivartalo taka-: takassa
  • keihäs
    • vokaalivartalo keihää-: keihäät
    • konsonanttivartalo keihäs-: keihästä
  • opas
    • vokaalivartalo (vahva-asteinen) oppaa-: oppaana
    • konsonanttivartalo (heikkoasteinen) opas-: opasta
  • vesi
    • vahva vokaalivartalo vete-: vetenä
    • heikko vokaalivartalo vede-: vedestä
    • konsonanttivartalo vet-: vettä

Päätteillä kuten illatiivi voi olla useita muotoja, joita käytetään siitä riippuen millaiseen sanavartaloon pääte liittyy (esimerkiksi sanan kuu illatiivi muodostetaan päätteellä hun siis kuu-hun ja sanan talo illatiivi muodostetaan päätteellä on eli talo-on). Usein ei ole mahdollista laatia yksinkertaisia sääntöjä, joiden mukaan valita oikea pääte, mutta joissain tapauksissa tämä on mahdollista. Pääteainesten säännöllistä fonologisen ympäristön määräämää vaihtelua aiheuttavat seuraavat tekijät:

  • Monikon tunnuksen -i- vaihtuminen äänteeksi j vokaalien välissä (esimerkiksi monikon inessiivi kaivo-i-ssa mutta monikon partitiivi kaivo-j-a).
  • Illatiivipäätten -Vn vokaalin V vaihtelu vartalon viimeisen vokaalin mukaan (esimerkiksi kukka : illatiivi kukka-an ja tyttö : illatiivi tyttö-ön). Samoin illatiivipäätteen -hVn vokaalin V vaihtelu vartalon viimeisen vokaalin mukaan (esimerkiksi kuu : illatiivi kuu-hun ja suo : illatiivi suo-hon).
  • Partitiivin tunnuksen -a, inessiivin tunnuksen -ssa, elatiivin tunnuksen -sta, adessiivin tunnuksen -lla, ablatiivin tunnuksen -lta sekä abessiivin tunnuksen -tta vokaalin a vaihtelu vokaalin ä kanssa, kun pääte liittyy etisiin vartaloihin (esimerkiksi talo : inessiivi talo-ssa mutta kylä : inessiivi kylässä). Tämä johtuu suomen kielen vokaalisoinnusta.

Syntaksi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomi on SVO-kieli, eli painottomassa lauseessa sanajärjestys on subjekti + verbi + objekti, esimerkiksi Isä osti lampun.

Kirjoitusjärjestelmä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen kielen oikeinkirjoitus (ortografia) on pitkälti johdonmukaisesti fonologinen, eli kutakin äännettä vastaa yleensä yksi kirjain. Merkittäviä poikkeuksia ovat

  • äng-äänne ŋ, jota merkitään n:llä k:n edellä (kenkä) tai kahdentuneena ng:llä (kengät)
  • sandhi-ilmiöt eli sanojen rajoilla tapahtuvat äänneilmiöt, näistä etenkin niin sanottu rajageminaatio (sananrajakahdennus, loppukahdennus, alkukahdennus, jäännöslopuke).

Rajageminaatio esiintyy niissä sananmuodoissa, joiden lopusta on kadonnut konsonantti (yleensä -k tai -h); jos tällaisen sanan jälkeen välittömästi seuraa konsonantilla alkava sana, tämä alkukonsonantti kahdentuu. (Varsinkin itämurteiden puhujilla voi samassa asemassa vokaalinkin edellä kuulua jonkinlainen kurkunpään puristussulkeuma. Joissain savolaismurteissa -k säilyi sellaisenaan 1900-luvulle saakka.) Rajageminaatiota ei normaalisti merkitä; kielitieteellisissä teksteissä voidaan käyttää x-merkkiä.

Muita poikkeuksia ääntämisen ja kirjoituksen välillä:

  • Sanan loppu-n lausutaan p:llä alkavan sanan sekä liitteiden -pa tai -pä edellä m:ksi, mutta kirjoitetaan tällöinkin n (esimerkiksi aivan pieni, melkeinpä). Muulloin p:n edellä kirjoitetaan ääntämyksen mukaisesti m, esimerkiksi komparatiiveissa (pienempi).
  • I:n jälkeinen j ääntyy puheessa hyvin heikkona, ja sen käyttö vaihtelee kirjoituksessa. J merkitään kirjoitetussa kielessä tekijännimissä sekä i-loppuisen diftongin jälkeen sellaisissa sanoissa, joissa ei ole astevaihtelua (urheilija). Astevaihtelusanoissa j:tä ei merkitä (aion).
  • -otta-, -öttä-, -oitta- ja -öittä-johtimisissa verbeissä esiintyy niin ikään vaihtelua i-kirjaimen merkitsemisessä. I-kirjain kirjoitetaan verbeihin, joiden kantasana on kaksitavuinen ja loppuu a:han tai ä:hän (sekoittaa) tai jotka ovat vanhahtavan tyylisiä (virvoittaa). I-kirjainta ei merkitä o- tai ö-loppuisiin kaksitavuisiin verbeihin (irrottaa) eikä kuvaileviin tai tyyliltään arkisiin verbeihin (riepottaa).

Ongelmia kirjoituksen ja ääntämisen suhteessa aiheuttavat myös vierasperäiset sanat. Niissä esimerkiksi vokaalin tai konsonanttien pituutta koskevat säännöt on aikoinaan pyritty kehittämään sekä selkeiksi että alkuperäisen lähtökielen mukaisiksi (esimerkiksi invalidi kirjoitetaan yhdellä i:llä ja pitäisi ääntää lyhyellä i:llä, koska latinalaisen alkumuodon i on lyhyt), mutta joissakin sanansisäisissä asemissa vokaalit ja muutamat konsonantit pyrkivät puheessa pidentymään (esimerkiksi invaliidi, Balttia).

Suhu-s:n /ʃ/ merkitsemisessä on samoin horjuvuutta. Suositeltava kirjoitusasu on tilanteen mukaan joko s, š tai sh:

  • Monet suomen kieleen vakiintuneet tavalliset suhu-s:lliset sanat suositellaan nykyään kirjoitettavaksi tavallisella s:llä: sampoo, snautseri, attasea, hasis, klisee, montaasi, sabotaasi, kollaasi, tussi,[69] retusoida, borssi, reportaasi,[70] saali, samppanja, sekki (myös šekki), sifonki, sortsit (myös šortsit ja shortsit), srapnelli, brosyyri, borssi, gulassi, fetissi, revanssi, prestiisi, tsasouna.[71] Näissä sanoissa š:n käyttö saattaa synnyttää vanhastavan vaikutelman.
  • Hattu-s:ää š suositetaan käytettäväksi esimerkiksi sanoissa šaahi, šamaani, šeikki, šillinki, geiša,[72] tšekki,[73] šovinismi, bolševikki, kašmir, paaši, pašša[71] sekä esimerkiksi venäjästä translitteroiduissa nimissä: Hovanštšina, Tšehov, Tšaikovski, Gorbatšov, Tšetšenia.[74] Joissakin tapauksissa kahta kirjoitusasua voi pitää samanarvoisina: loosi ~ looši, saali ~ šaali, sokki ~ šokki. Tietyissä tilanteissa š:n käyttö voi nopeuttaa sanan hahmottamista (sekin ~ šekin).
  • Sh-muotoa tulisi käyttää vain tietyissä englanninkielisissä sitaattilainoissa (mm. sherry, show ja shetlanninponi[71]) sekä teknisistä syistä, jos š-merkkiä ei voida käyttää.[75]

Soinnillinen suhu-s (ž) esiintyy lähinnä sanoissa brežneviläisyys, džonkki, fidži ja maharadža sekä venäjästä, ukrainasta ja eräistä muista kielistä translitteroiduissa nimissä (Kiž, Ždanov). Kirjainyhdistelmää ”zh” suositetaan käytettäväksi vain silloin kun ž:n kirjoittaminen on teknisesti mahdotonta.[76]

Suomen kielen historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kielihistoria[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Itämerensuomalaisten kielten, joihin suomikin kuuluu, yhteistä oletettua kantamuotoa, kantasuomea, puhuttiin Suomenlahden molemmin puolin jo ennen ajanlaskumme alkua.[77] Kantasuomi ja saamelaiskielet puolestaan voidaan palauttaa yhteiseen kantamuotoon, jota nimitetään varhaiskantasuomeksi tai suomalais-saamelaiseksi kantakieleksi. Itämerensuomalaiset kielet (myöhäiskantasuomi) ja saamelaiset kielet alkoivat erota toisistaan noin 1 000[78]–1 500 vuotta ennen ajanlaskun alkua. Vanhin olemassa oleva itämerensuomalaisella kielellä kirjoitettu teksti ajoittuu 1200-luvulle, ja se löydettiin Novgorodista 1957.[79][79][80] Suomen kieli eriytyi myöhäiskantasuomesta omaksi kielekseen päämurteineen ensimmäisen vuosituhannen aikana.[77][78] Suomen kirjakieli perustui 1500-luvulta 1800-luvun alkuun saakka lähinnä Turun ympäristön lounaismurteisiin. Kansa puhui omia murteitaan, joiden väliset erot olivat nykyistä suurempia.

Monet murrerajat ovat ikivanhoja, itse asiassa vanhempia kuin ”suomen kielen” käsite. Ennen keskiaikaa ei ollut suomen kieltä nykyisessä mielessä vaan joukko itämerensuomalaisia heimomurteita, joista Ruotsin rajan sisäpuolelle jääneet alettiin vähitellen lukea suomen kieleen kuuluviksi. Suomen yleiskieli nykyisessä muodossaan ei perustu mihinkään murteeseen sellaisenaan, vaan syntyi tietoisten kompromissiratkaisujen tuloksena 1800-luvun kuluessa.

Kirjoitetun kielen historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mikael Agricola

Ennen 1500-lukua, niin sanotun varhaissuomen kaudella, suomea ei juuri käytetty kirjoitettuna kielenä.lähde? Tältä ajalta on säilynyt vain muutamia kirjoitettuja nimiä, sanoja ja lauseenkatkelmia. Suomen kirjakieli syntyi uskonpuhdistuksen myötä 1500-luvulla. Piispa Mikael Agricola julkaisi ensimmäiset painetut suomenkieliset kirjat (kuten Abckiria 1543 ja Se Wsi Testamenti 1548). Agricolan oikeinkirjoitus perustui latinan, saksan ja ruotsin esikuviin, ja esimerkiksi äänteiden pituuden merkitseminen tai ä:n ja e:n erotteleminen oli epäjohdonmukaista. Tästä lähtien, niin sanotun vanhan suomen kaudella, jota kesti 1500-luvulta 1800-luvun alkupuolelle, suomen kirjoitustapa kehittyi ja johdonmukaistui, mutta käyttö ei juuri laajentunut alkeisopetuksen ja kirkon ulkopuolelle. Suomeksi kirjoitettiin lähinnä uskonnollista kirjallisuutta sekä tärkeimpiä hallintotekstejä (esimerkiksi kansalle tiedoksi annettavat asetukset); kansa osasi periaatteessa lukea, mutta harvemmin kirjoittaa.lähde?

1800-luvun alkupuolella poliittiset muutokset (autonomian aika) ja kansallisromantiikan aatteet tekivät suomen kielen kehittämisen ajankohtaiseksi. Niin sanotun murteiden taistelun myötä lounaissuomalaisten ainesten tilalle otettiin myös itäsuomalaisuuksia, ja kirjakielestä kehittyi kompromissiratkaisu, joka ei sellaisenaan edusta mitään yksittäistä murretta. Sanastoa kehitettiin voimakkaasti johtamalla uudissanoja tai ottamalla murresanoja hieman uudenlaiseen käyttöön (esimerkiksi juna alkuaan ’jono’). Vuoden 1863 kieliasetuksella määrättiin, että suomen kieli saisi ruotsin rinnalla virallisen kielen aseman 20 vuoden kuluessa. Tämä pakotti myös kehittämään suomenkielistä kansanopetusta. 1800-luvun mittaan vakiintuivat suomenkielinen lehdistö ja maallinen kaunokirjallisuus.

Niin sanotun nykysuomen kauden lasketaan alkaneen vuoden 1870 tienoilla. Suomen yleiskieli ei ole kokenut muita yhtä jyrkkiä muutoksia kuin 1800-luvun vakiintumiskaudella, vaikka sanasto uudistuukin jatkuvasti. Viime vuosikymmenten merkittävin muutos ei koske yleiskieltä itseään vaan sen käyttöä: yhä virallisemmissa yhteyksissä saatetaan käyttää puhekieltä tai siihen kuuluvia muotoja. Tällaisia puhekielisyyksiä, joilla usein on vanha murretausta, mutta joita normitetussa yleiskielessä ei ole hyväksytty, ovat esimerkiksi pronominien pikapuhemuodot (, ) ja passiivin kaltainen rakenne monikon 1. persoonassa (me mennään). Runokielessä monet tällaiset lyhentyneet muodot ovat kuitenkin olleet jo vanhastaan yleisiä ja hyväksyttyjä (ei kuitenkaan mainittu passiivin käyttötapa).

Sanaston kehityksestä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen kieleen syntyy jatkuvasti uusia johdoksia ja yhdyssanoja. Kantasuomalaisen vaiheen jälkeen, suomen kielen erilliskehityksen aikana, suomen kielen sanasto on uusiutunut osaksi omalta pohjalta ja osaksi vieraiden kielten vaikutuksesta. Vanhahkot lainasanat ovat äänteellisesti täysin mukautuneet suomen kieleen. Esimerkiksi sananalkuiset konsonanttiyhtymät ovat yksinkertaistuneet (lukkari < ruots. klockare) ja vieraat konsonantit korvautuneet (sohva < ruots. soffa).

Voimakkaimmin suomen kieleen on vaikuttanut suomalaisten vuosisatainen sivistys- ja hallintokieli ruotsi, josta on lainattu tuhansittain sanoja. Myös yleiseurooppalaiset kulttuurisanat, aasista öylättiin, on usein saatu ruotsin kielen välityksellä. Venäjän kielestä on lainasanoja saatu etenkin itäisimpiin murteisiin, ja jotkin näistä ovat – osaksi kansanrunojen ja Kalevalan tuella, ja myös siksi, että useimmat suomalaiset eivät niitä vierasperäisiksi tunnistaneet – päässeet 1800-luvulla yleiskieleen (esimerkiksi leima, rotu, viesti).

Laina- ja uudissanat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen kirjakieltä luotaessa suosittiin muista kielistä otettujen lainasanojen (niin sanottujen sivistyssanojen) sijasta suomenkielisistä sanavartaloista johdettuja uudissanoja: kirja > kirjasto (eikä biblioteekki), puhe > puhelin (eikä telefooni), oppi > yliopisto (eikä universiteetti), muovata > muovi (eikä plastiikki). Yksi ahkerimmista uudissanojen kehittäjistä oli Jyväskylän piirilääkäri Wolmar Schildt, jota kutsutaan myös ”tieteen ja taiteen isäksi”, koska yli sadan edelleen käytössä olevan hänen keksintönsä joukossa ovat myös ”tiede” ja ”taide”.

Monet uudissanat eivät kuitenkaan menestyneet: sätiö (radio), kärkky (bakteeri), äänikkö (magnetofoni), paukkumaissi (popcorn) ja joukkoistuin (sohva) ovat vaipuneet unholaan. Jotkin hilpeimmistä ehdotuksista, kuten kimppameniö (bussi), haarasoipio (sello) ja jättisahio (kontrabasso), eivät kuitenkaan ole Kielitoimiston vaan pilapiirtäjä Kari Suomalaisen käsialaa.

Uusien sanojen keksiminen on ollut hiipumaan päin ja kansainvälistymisen myötä myös suomen kieleen syntyy nykyisin yhä enemmän lainasanoja. Suomi lainaa sanoja yleensä joko muuntamalla ne kieliasuun sopiviksi (tape > teippi) tai käännöslainoina (motherboard > emolevy). Osa käytetyistä sanoista on yleiskäyttöön otettuja tuotemerkkejä, kuten heteka (Helsingin Teräskaluste) tai mono. Eräs tunnetuimmista nykyisistä keksityistä sanoista on matkapuhelinta tarkoittava nimi kännykkä (engl. mobile phone). Koska kännykkä ei ole johdettu verbistä puhua, sanalla on potentiaalia muuttaa merkitystään laitteen muuttuessa viestintävälineenä tietokoneen suuntaan.[81]

Suomen kieltä hoitava, julkisin varoin ylläpidetty Kielitoimisto ei puutu aktiivisesti kielen kehitykseen eikä sillä ole valtaa kuin suositusten antajana.

Tutkimus ja opetus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen kielen sanakirjat ja kielioppiteokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vanhimmaksi suomen kielen kieliopiksi arvioidaan Rudimenta linguae finnicae breviter delineata. Teoksen kirjoittajaa tai julkaisuvuotta ei tiedetä, mutta sen uskotaan olevan 1500-luvun lopulta tai 1600-luvun alusta.[82] Aeschillus Petraeus julkaisi kieliopin Linguae Finnicae brevis institutio vuonna 1649. Ensimmäinen laajahko suomen kielen sanakirja on Daniel Jusleniuksen Suomalaisen Sana-Lugun Coetus vuodelta 1745. Se sisältää 16 000 hakusanaa sekä lopussa ruotsinkielisten sanojen luettelon. Vuonna 1917 siitä julkaistiin täydennetty painos. Aarni Penttilän Suomen kielioppi (1957) oli ensimmäinen nykyaikainen yleisesitys suomen kielestä. Vuonna 2004 julkaistu Iso suomen kielioppi on ensimmäinen yksinomaan deskriptiivinen (kuvaileva) kielioppi. Suosittuja kielenkäytön oppaita ovat muun muassa Osmo Ikolan Nykysuomen käsikirja sekä Terho Itkosen ja Sari Maamiehen Uusi kieliopas (2007).

Ensimmäinen täysin yksikielinen suomen kielen sanakirja on Nykysuomen sanakirja. Sen ensimmäinen osa ilmestyi 1951, vaikka toimitustyö alkoi jo 1920-luvun lopussa. Sen jälkeen osia ilmestyi tasaiseen tahtiin vuoteen 1961 asti, jolloin julkaistiin kuudes ja viimeinen osa. Professorit Martti Airila ja Matti Sadeniemi olivat kirjan päätoimittajia. Nykysuomen sanakirja on sekä kieltä kuvaava että suosituksia sanojen käytöstä antava teos. Nykysuomen sanakirja sisältää yli 200 000 hakusanaa. Vuonna 2002 WSOY julkaisi sanakirjan 15. painoksen, joka on kaikkien uusintapainosten lailla identtinen ensipainoksen kanssa.

Vuosina 1990–95 valmistui Suomen kielen perussanakirja Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen julkaisemana ja Editan kustantamana. Perussanakirja on kolmiosainen, ja se sisältää lähes 100 000 hakusanaa. Se kuvaa nykyisen yleiskielen sanastoa ja antaa ohjeita sanojen käytöstä. Perussanakirjan CD-ROM-versio ilmestyi vuonna 1997. Kielitoimiston sanakirja on vuonna 2005 julkistettu Perussanakirjaan pohjautuva sähköinen sanakirja, joka julkaistiin painettuna laitoksena 2006.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Jönsson-Korhola, Hannele & Lindgren, Anna-Riitta: Monena suomi maailmalla. Suomalaisperäisiä kielivähemmistöjä. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2003. ISBN 951-746-344-8.
  • Lehikoinen, Laila: Suomea ennen ja nyt. Suomen kielen kehitys ja vaihtelu. 2., korjattu painos. Helsinki: Finn Lectura, 1995. ISBN 951-9805-80-0.
  • Rapola, Martti: Johdatus suomen murteisiin. 4. painos. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1990. ISBN 951-717-650-3.
  1. Vuoden 2013 väkiluvun kasvusta vieraskielisten osuus 90 prosenttia 21.3.2014. Tilastokeskus. Viitattu 2.2.2016.
  2. Andersson, Paula & Kangassalo, Raija: Suomi ja meänkieli Ruotsissa. – Jönsson-Korhola & Lindgren s. 64-65.
  3. Vuoden 2013 väkiluvun kasvusta vieraskielisten osuus 90 prosenttia 21.3.2014. Tilastokeskus. Viitattu 2.2.2016.
  4. Suomi Kotimaisten kielten keskus. Viitattu 2.2.2016.
  5. Suomenruotsalaiset, s. 14–15. Svenska Finlands Folkting, 2003. Teoksen verkkoversio (viitattu 7.2.2016).
  6. Nieminen, Tarja & Larja, Liisa: Suomen tai ruotsin kielitaito vähintään keskitasoa kolmella neljästä ulkomaalaistaustaisesta 2.11.2015. Tilastokeskus. Viitattu 7.2.2016.
  7. Kielilaki 27.8.2009. Oikeusministeriö. Viitattu 7.2.2016.
  8. Mantila, Harri: Meänkieli, yksi Ruotsin vähemmistökielistä Kielikello. 2000. Kotimaisten kielten keskus. Viitattu 17.3.2016.
  9. Andersson, Paula & Kangassalo, Raija: Suomi ja meänkieli Ruotsissa. – Jönsson-Korhola & Lindgren s.64-65.
  10. Radioundersökningsbolaget RUAB: Hur svenska folket talar och förstår finska och meänkieli samt en kartläggning av radiovanor (DOC) 28.10.2005. Sveriges Radio. Viitattu 8.11.2012. (ruotsiksi)
  11. Ehrnebo, Paula: Suomesta virallinen vähemmistökieli Ruotsissa Kielikello. 2000. Kotimaisten kielten keskus. Viitattu 7.2.2016.
  12. European charter for regional or minority languages. Second periodical report. Norway March 2002 5.3.2012. Government.no. Viitattu 7.2.2016.
  13. Lindgren, Anna-Riitta, Eskeland, Tuula & Norman, Marjatta: Osima ja Baskabusk - monet suomet Norjassa? – Jönsson-Korhola & Lindgren s. 167.
  14. Suomalaissukuiset kveenit kiinnostavat jälleen norjalaisia 13.9.2005. Ulkoasiainministeriö. Viitattu 7.2.2016.
  15. Kokko, Wladimir: Armoton tilasto Uutisia Inkeristä 03/12. Inkerin Liitto. Viitattu 7.2.2016.
  16. Lehtinen, Tapani: Suomalaisia Venäjällä. – Jönsson-Korhola & Lindgren s. 256-257
  17. Federalnaja služba gosudarstvennoi statistiki (Venäjän federaation tilastovirasto), www.gks.ru: Vserossijskaja perepis naselenija 2010. Tom 4. Natsionalnyi sostav i vladenije jazykami, graždanstvo. Nazvanije publikatsionnoi tablitsy= 1. НАЦИОНАЛЬНЫЙ СОСТАВ НАСЕЛЕНИЯ (Koko Venäjän kattava väestönlaskenta 2010. Osa 4. Julkaisu 1. Väestön kansallisuus.) 2012. Moskova: ИИЦ «Статистика России». Viitattu 9.5.2013. (venäjäksi)
  18. Federalnaja služba gosudarstvennoi statistiki (Venäjän federaation tilastovirasto), www.gks.ru: Vserossijskaja perepis naselenija 2010. Tom 4. Natsionalnyi sostav i vladenije jazykami, graždanstvo. Nazvanije publikatsionnoi tablitsy= 8. Население наиболее многочисленных национальностей по родному языку (Koko Venäjän kattava väestönlaskenta 2010. Osa 4. Julkaisu 8. Kansallisuudet äidinkielen mukaan.) 2012. Moskova: ИИЦ «Статистика России». Viitattu 9.5.2013. (venäjäksi)
  19. Jönsson-Korhola, Hannele: Pussaa se peipipoki kitsistä petiruumaan: Suomalaiset ja suomen kieli Amerikassa. – Jönsson-Korhola & Lindgren s. 389, 409
  20. Detailed Languages Spoken at Home and Ability to Speak English for the Population 5 Years and Over: 2009-2013 Viitattu 1.4.2016.
  21. 2011 Census of Canada: Topic-based tabulations: Detailed Mother Tongue (232), Knowledge of Official Languages (5), Age Groups (17A) and Sex (3) for the Population Excluding Institutional Residents of Canada, Provinces, Territories, Census Metropolitan Areas and Census Agglomerations, 2011 Census Viitattu 1.4.2016.
  22. Varpanen, Tarja: Suomen kielen sukukielet Internetix. 2015. Otavan opisto. Viitattu 7.2.2016.
  23. Suomalais-ugrilaiset kielet ja niiden puhujat. Johdanto M. A. Castrénin seura. Viitattu 7.2.2016.
  24. Dahl, Östen: Kuinka eksoottinen suomi on?. Virittäjä, 2008, s. 547. Kotikielen seura. Artikkelin verkkoversio (PDF) Viitattu 7.2.2016.
  25. Karlsson, Fred: Yleinen kielitiede, s. 10–107. Helsinki: Yliopistopaino, 1994. ISBN 9515701368.
  26. Paunonen, Heikki: Kattava esitys suomen ja viron taivutusmorfologian synkroniasta ja diakroniasta. Virittäjä, 2010, s. 292–293. Artikkelin verkkoversio (PDF) Viitattu 7.2.2016.
  27. Karlsson, Fred: Yleinen kielitiede, s. 155-156. Helsinki: Yliopistopaino, 1994. ISBN 9515701368.
  28. a b Lehikoinen s. 90–91.
  29. a b c Mielikäinen, Aila: Nykysuomen murtuvat murrerajat Kielikello. 1986. Kotimaisten kielten keskus.
  30. Karttunen, Kaarina: Millaisia puhekielen rekistereitä radion ja television ohjelmissa tarvitaan? Kielikello. 1986. Viitattu 18.3.2016.
  31. Tuomi, Tuomo: Murre ja yleiskieli. Kielikello, , 1986. vsk, nro 2. Artikkelin verkkoversio Viitattu 4.4.2016.
  32. Suomen murteet Kotimaisten kielten keskus.
  33. Lehikoinen s. 105−107.
  34. Savolainen, Erkki: Suomen murrealueet Intenetix. 1998. Viitattu 13.5.2016.
  35. Rapola s. 17–20.
  36. Savolainen, Erkki: Suomen murteet Internetix. 1998. Viitattu 13.5.2016.
  37. Lehikoinen s. 107.
  38. a b Antti Leino, Saara Hyvönen ja Marko Salmenkivi: Mitä murteita suomessa onkaan?. Virittäjä, 2006, 110. vsk, nro 1, s. 28. Artikkelin verkkoversio (PDF).
  39. Lehikoinen s. 109–111, Ruoppila s. 33–34.
  40. Lehikoinen s. 112–113, Ruoppila s. 38–39.
  41. Lehikoinen s. 113–114, Ruoppila s. 45–46.
  42. Lehikoinen s. 116, Ruoppila s. 56–60.
  43. Lehikoinen s. 115.
  44. Lehikoinen s. 121, Ruoppila s. 77−79.
  45. Lehikoinen s. 107.
  46. a b Savolainen, Erkki: Suomen murrealueet Internetix. 1998. Viitattu 16.5.2016.
  47. Lehikoinen s. 105–107.
  48. Savolainen, Erkki: Lounaismurteet Internetix. 1998. Viitattu 17.5.2016.
  49. Lehikoinen s. 129–131, Ruoppila s. 106–109.
  50. Lehikoinen s. 131, Ruoppila s. 113.
  51. Lehikoinen s. 132.
  52. Savolainen, Erkki: Hämäläismurteiden alue Internetix. 1998. Viitattu 18.5.2016.
  53. Ruoppila s. 117.
  54. Lehikoinen s. 133–134, Ruoppila s. 122–123.
  55. Lehikoinen s. 132, Ruoppila 118–119.
  56. Savolainen, Erkki: Eteläpohjalaisten murteiden alue Internetix. 1998. Viitattu 18.5.2016.
  57. Lehikoinen s. 134, Rapola s. 125.
  58. Lehikoinen s. 136–137, Rapola s. 126–127.
  59. Savolainen, Erkki: Keski- ja pohjoispohjalaisten murteiden alue Internetix. 1998. Viitattu 18.5.2016.
  60. Lehikoinen s. 138–140, Rapola s. 129–131.
  61. Savolainen, Erkki: Peräpohjalaisten murteiden alue Internetix. 1998. Viitattu 18.5.2016.
  62. Lehikoinen s. 141–143, Rapola s. 131–134.
  63. Savolainen, Erkki: Savolaismurteiden alue Internetix. 1998. Viitattu 18.5.2016.
  64. Lehikoinen s. 144, Rapola s. 92.
  65. Lehikoinen s. 144–146, Rapola s. 38–39, 134–138.
  66. Savolainen, Erkki: Kaakkoismurteiden alue Internetix. 1998. Viitattu 18.5.2016.
  67. a b Hakulinen, Auli (päätoim.): Iso suomen kielioppi. Äännejärjestelmä, § 3–6. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2004. ISBN 951-746-557-2. Teoksen verkkoversio.
  68. Tempukset – Liittopreesens Viitattu 3.5.2012.
  69. Kauppinen ym. 1994: 444; Savolainen 1998.
  70. Kauppinen ym. 1994.
  71. a b c Savolainen 1998.
  72. Kauppinen ym. 1994; Savolainen 1998
  73. Kauppinen ym. 1994: 444.
  74. Kolehmainen 2002; Saukkonen ym. 1998.
  75. Korpela 2003.
  76. Suomen kielen lautakunta 2005: Suhuäänteiden š ja ž merkintä vierasnimissä Kotus. Viitattu 25.5.2015.
  77. a b Jaakko Häkkinen: Suomen kielen synty kartalla Viitattu 30.10.2013.
  78. a b Anne-Maria Mikkola, Lasse Koskela ym.: Äidinkieli ja kirjallisuus, Käsikirja. WSOY 2004. s. 83 kaavio
  79. a b http://www.kotikielenseura.fi/virittaja/hakemistot/jutut/vir99laakso.html
  80. http://gramoty.ru/index.php?no=292&act=full
  81. Hurtta, Heikki: Kieli-ikkuna: Donjuanin heteka Helsingin Sanomat. 22.6.2004. Kotimaisten kielten keskus.
  82. Kansalliskirjasto

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Aalto, Seija ym. (toim.): Kielestä kiinni. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1989 (4. painos 2004). ISBN 951-717-546-9.
  • Hakulinen, Lauri: Suomen kielen rakenne ja kehitys. 4., korjattu ja lisätty painos. Helsinki: Otava, 1979. ISBN 951-1-04680-2.
  • Vesikansa, Jouko (toim.): Nykysuomen sanavarat. Helsinki: WSOY, 1989. ISBN 951-0-10969-X.

Etymologia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Häkkinen, Kaisa: Mistä sanat tulevat: Suomalaista etymologiaa. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1990 (3. painos 2006). ISBN 951-717-595-7.
  • Häkkinen, Kaisa: Nykysuomen etymologinen sanakirja. Helsinki: WSOY, 2004 (4. painos 2007). ISBN 951-0-27108-X.
  • Koukkunen, Kalevi: Atomi ja missi: Vierassanojen etymologinen sanakirja. Helsinki: WSOY, 1990. ISBN 951-0-16131-4.
  • Suomen sanojen alkuperä: Etymologinen sanakirja. 1–3. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura: Kotimaisten kielten tutkimuskeskus, 1992–1995. ISBN 951-717-692-9, ISBN 951-717-711-9, ISBN 951-717-712-7.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Häkkinen, Kaisa: Agricolasta nykykieleen: Suomen kirjakielen historia. Porvoo Helsinki Juva: WSOY, 1994. ISBN 951-0-19028-4.
  • Lehtinen, Tapani: Kielen vuosituhannet: Suomen kielen kehitys kantauralista varhaissuomeen. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2007. ISBN 978-951-746-896-1.

Kielioppi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Hakulinen, Auli (päätoim.): Iso suomen kielioppi. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2004 (3. painos 2005). ISBN 951-746-557-2. Teoksen verkkoversio.
  • Hakulinen, Auli & Karlsson, Fred: Nykysuomen lauseoppia. 3. muuttamaton painos (1. painos 1979). Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1995. ISBN 951-717-844-1.
  • Karlsson, Fred: Suomen peruskielioppi. 4. laajennettu ja uudistettu painos. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2009. ISBN 978-952-222-097-4.
  • Leino, Pirkko: Suomen kielioppi. 8. painos. Helsingissä: Otava, 2005. ISBN 951-1-14445-6.
  • Penttilä, Aarni: Suomen kielioppi. Toinen, tarkistettu painos. Helsinki: WSOY, 1963.
  • Vilkuna, Maria: Suomen lauseopin perusteet. 2. painos. Helsinki: Edita, 2003. ISBN 951-37-2021-7.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Suomen kieli.