Inkeroisen kieli

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Inkeroinen
Oma nimi ižoran keel(i), maakeel(i)
Tiedot
Alue Venäjän lippu Venäjä
Viron lippu Viro
Virallinen kieli ei ole
Puhujia 123 (kokonaismäärä 260)[1]
Sija ei 100 suurimman joukossa
Kielitieteellinen luokitus
Kielikunta uralilaiset kielet
Kieliryhmä suomalais-ugrilaiset kielet
suomalais-permiläiset kielet
suomalais-volgalaiset kielet
itämerensuomalaiset kielet
Kielikoodit
ISO 639-1 -
ISO 639-2 fiu (muut suomalais-ugrilaiset kielet)
ISO 639-3 izh

Inkeroinen on inkeroisten eli inkerikkojen puhuma itämerensuomalainen kieli, joka kuuluu uralilaiseen kielikunnan suomalais-ugrilaiseen haaraan. Nykyisin inkeroinen luokitellaan omaksi kielekseen, mutta sen asema itämerensuomalaisten kielten joukossa on ollut hieman kiistelty, ja se on liitetty toisinaan suomen kaakkoismurteisiin, toisinaan taas karjalan kieleen.[1] Leningradin yliopiston inkeriläissyntyinen dosentti Väinö Junus loi inkeroiselle 1930-luvulla lyhytikäisen kirjakielen. Nykyisin kielellä on vain muutamia satoja puhujia, ja se on kuolemassa.[2] Venäjällä inkeroisen puhujia on noin 120[3][1] ja Virossa 19[4].

Perinteisimpiä inkeroisen puhuma-aloja ovat Inkerissä Laukaansuu, Kaprio, Soikkola ja Hevaa Suomenlahden rannalla, Lempaala Pohjois-Inkerissä sekä eräät kylät entisellä Suomen puoleisella Karjalankannaksella Raudussa ja Metsäpirtissä. Etelä-Inkerissä sijaitsi aiemmin niin sanottu Ylä-Laukaan inkeroisalue Ortesjoen varrella.

Kielen käytön historiaa ja puhujamäärän romahtaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tilastojen mukaan vuonna 1917 Inkerissä asui noin 20 000 inkerikkoa.[5] Vuonna 1926 Venäjällä toimitetussa väestönlaskennassa inkerikoiksi ilmoittautui 26 100 henkilöä ja Virossa noin 1 000 henkilöä.[6] Venäjän kommunistivallankumouksen jälkeen inkeroisten asema ja sitä myötä myös kielipoliittinen tilanne kohenvat hetkellisesti ja muutamissa inkeroiskylissä alettiin käyttää inkeroista opetuskielenä. Kielellä julkaistiin myös kirjoja, joista osa oli käännöskirjallisuutta[7], ja Leningradin yliopiston inkeriläissyntyinen dosentti Väinö Junus kehitti sille kirjakielen.

Vuonna 1932 Junus laati Dubovin ja Lensun kanssa inkeroisen kielelle aapisen, seuraavina vuosina kaksi lukukirjaa ja vuonna 1936 inkeroisen kieliopin. Ensimmäiset kirjat perustuivat Soikkolan alueen murteeseen, mutta vuoden 1936 kielioppiin oli otettu piirteitä myös Ala-Laukaan kielimuodosta. Oppikirjoissa on havaittavissa myös joitain vaikutteita suomen kielestä.[8] Kulttuurillinen kehitys pysähtyi kuitenkin nopeasti, ja vuonna 1937 inkerikonkielinen opetus lopetettiin. Syynä tähän oli Stalinin nouseminen valtaan.[1] Väinö Junus teloitettiin Stalinin vainoissa syyskuussa 1937 ampumalla.[9] Neuvostoliiton hajoamisen jälkeenkään inkeroiselle ei ole yritetty kehittää uutta kirjakieltä.[7]

Toisen maailmansodan aikana inkeroisia evakuoitiin yhdessä vatjalaisten ja inkeriläisten kanssa Suomeen. Sodan jälkeen Neuvostoliitto kuitenkin vaati evakkojen luovuttamista takaisin ja inkerikot sijoitettiin Novgorodin, Kalininin ja Jaroslavlin alueille – alueille, jotka eivät ole perinteisiä inkeroisten asuinalueita[1]. Toisen maailmansodan jälkeen inkerikkoja oli enää 1 062.[10] Syynä tähän olivat erityisesti sodan jalkoihin jääminen, mutta myös sulautuminen venäläiseen valtaväestöön.[1]

Vuonna 1979 inkeroisia laskettiin asuvan silloisessa Neuvostoliitossa 748, mutta on mahdollista, että osa inkeroisista on tilastoitu venäläisiksi.[5] Vuoden 1989 Venäjän väestölaskennassa 890 henkeä ilmoitti kansallisuudekseen inkeroisen.[11] Manja Lehto Lundin yliopistosta esittää, että luku oli tuolloin noin 2 000 henkeä, mutta lisää, ettei tiedossa ollut, kuinka moni heistä taitoi inkeroisen kielen.[5] 1990-luvun alussa inkeroisväestön kooksi arvioitiin 300–800 henkeä. Vuoden 2010 Venäjän väestönlaskennassa luku oli enää 266 henkilöä, ja heistäkin vain 126 puhui inkeroisen kieltä.[1]

Inkeroinen oli pelkästään puhuttu kieli 1930-luvulle saakka, jolloin sille kuten monelle muullekin vähemmistökielelle luotiin kirjakieli ja sillä julkaistiin kirjallisuutta. Kirjoja käännettiin lähinnä venäjänkielisistä teoksista. Kehitys päättyi vuoteen 1937 ja sen jälkeen yrityksiä samankaltaisen kehityksen aloittamiseksi ei ole tehty.[12]

Kielen luokittelu ja tutkimus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomalaiset kielitieteilijät ovat aina viime vuosikymmeniin saakka käyttäneet inkeroisen kielestä käsitettä inkeroismurteet. Inkeroisen karjalais­lähtöisyys tun­nustet­tiin Suomessa jo Porkan vuonna 1885 ilmestyneen Inkerin kielimuotoja käsittelevän väitöskirjan Ueber den Ingrischen Dialekt mit Berück–sichtigung der übrigen finnisch-ingermanländischen Dialekte julkaisemisen jälkeen; käsitteistöön tulivat Inkerin karjalais­murre ja Inkerin karjala.[5]

Antti Sovijärven Foneettis-äännehistoriallinen tutkimus Soikkolan inkeroismurteesta julkaistiin vuonna 1944. Hän käyttää tut­kimuk­sensa alkupuheessa käsitteitä inkeroismurre ja inkeriläismurre. Jälkimmäinen oli ilmeisesti Sovijärven mielestä yhteisnimitys inkeroiselle ja Inkerin suomalaismurteille.[5]

Kun tarkastellaan suomalaisia kielitutkimuksia vaikuttaa siltä, että vasta kun karjalan kieli laskettiin Suomessa omaksi kielekseen, myös inkeroista alettiin käsitellä itsenäisenä kielenä. Vaikka kirjallisuudessa edel­leen usein käytetään käsitettä inkeroismurteet, voi sen tietenkin tul­kita tarkoittavan ennen muuta itsenäisen inkeroisen kielen murteita.[5]

Virolaiset tutkijat ovat 1950–1960-luvulta alkaen pitäneet inkeroista omana kielenään ja etnisenä ryhmänään. Virolaisen Arvo Laanestin vuonna 1964 esittämät inkeroisen kielen Soikkolan murteen piirteet näyttäisivät eroavan vain harvoilta piirteiltään suomen ja karjalan kielistä. Nämä piirteet ovat lähinnä foneettisia, fonologisia ja morfofonologisia. Tosin inkeroisen sanasto eroaa edellä mainituista kielistä selvästi.[5]

Vuonna 1971 suomalainen R. E. Nirvi toimitti teoksen nimeltään Inkeroismurteiden sanakirja. Siinä hän esittää, että inkeroisen ja suomen kielen erot ovat huomattavat, erityisesti äännerakenteen osalta. Nirvi jatkaa, että venäjän kieli on vaikuttanut inkeroisen sanastoon.[5]

Inkeroisen murteista Nirvi on todennut, että Soikkolan, Hevaan ja Ylä-Laukaan puhujien väliset murre-eroat ovat olleet määrältään vähäisiä, ja näin ollen näiden murteiden katsotaan edustavan varhaisempaa inkeroisten kielimuotoa. Ala-Laukaan murteiden on vastaavasti katsottu saaneen runsaasti vaikutteita ympäristökielistään, eritoten vatjasta ja alueella puhutuista suomen kielen eri murteista. Suurimmat erot Ala-Laukaan murteessa muihin inkeroisen kielen murteisin nähden näyttäisivät olevan sanastossa. Tämä kertoo kertoo tiiviistä ja taajoista kontakteista naapuri­kieliin, ja on ehdotettu, että varsinaisia inkeroisen kielen sanoja "paljastettaessa" Ala-Laukaan murresanoihin suhtauduttaisi varautuen. On myös mahdollista, että Ala-Laukaan murteet ovat alun perinkin eronneet muista inkeroisen murteista. Antti Sovijärvi on esittänyt, että Ala-Laukaalla ei puhuttaisikaan "varsinaista inkeroismurretta" eli inkeroisen kieltä.[5]

Suomalainen H. Leskinen on vuonna 1991 esitellyt inkeroisen kielestä tiettyjä arkaismeja, yhteisiä piirteitä karjalan ja vepsän kieliin sekä sellaisia luonteenomaisia piirteitä, joita ei karjalan kielessä ja suomen päämurteissa ole. Näistä seikoista hän tekee johtopäätöksen, että inkeroinen on oma kielensä. Manja Lehto kuitenkin huomauttaa, että näitä tiettyjä luonteenomaisia piirteitä on myös Inkerin alueella puhutuissa suomen kielen murteissa, vaikkei kiistäkään inkeroisen olevan oma kielensä.[5]

Rakenne[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Inkeroisen kielen tärkeimpiä rakenteellisia erityispiirteitä ovat:

1. Konsonanttien laaja-alainen geminoituminen

2. Sijaispidentymä

3. Tavunrajalta kadonneen konsonantin aiheuttamat sanamuodot tyyppiä laa~eel, mää~eelt

4. Mediaklusiilit g, d, b ja puolisoinnillinen z

5. Vokaali i on r:n edellä muuttunut e:ksi

Esimerkiksi: pertti, suomeksi pirtti; kerves, suomeksi kirves

6. n:n sisäheitto

Esimerkiksi: miä, suomeksi minä; paan, suomeksi panen ja sanoa-verbin taivutusmuodot, kuten saoin, suomeksi sanoin


Inkeroisen kielen muita rakenteellisia erityispiirteitä ovat:

1. -oi ja -öi-tavut ovat säilyneet tiettyjen sanojen lopussa

Esimerkiksi: taloi, kukkoi, jänöi suomeksi talo, kukko, jänö

2.  -k on säilynyt tiettyjen sanojen tai sanamuotojen lopussa

Esimerkiksi: saeg/saek, suomeksi sade; en annag/en annak, suomeksi en anna

3. Erikoisgeminaatio tietyissä sanoissa

Esimerkiksi: mattaala, suomeksi matala; heppoin, suomeksi hepo/hepo(i)nen, 'hevonen'

4. Eksessiivi

Esimerkiksi: kotont(a), suomeksi kotoa

5. Sijaispidennys

Esimerkiksi: adessiivi kylääl (suomeksi kylällä), ablatiivi kyläält (suomeksi kylältä), essiivi kylään (suomeksi kylänä), translatiivi kylääks (suomeksi kyläksi)

Esiintyy myös inessiivissä ja illatiivissa

6. Verbien taivutus

Esimerkiksi:

Indikatiivi, preesens, yksikön 3. persoona

ono, suomeksi on

Indikatiivi, preesens, monikon 1. persoona

-mmA, istumma, suomeksi istumme

Indikatiivi, preesens, monikon 2. persoona

-ttA, istutta, suomeksi istutte

Indikatiivi, preesens, monikon 3. persoona

-VVt istuut, suomeksi istuvat

Indikatiivi, imperfekti, monikon 3. persoona

oltii, suomeksi olivat

Konditionaali, preesens, yksikön 1. persoona

kuttoisin, suomeksi kutoisin

7. Runsaasti refleksiiviverbejä

Esimerkiksi: pessiissä, suomeksi peseytyä

8. pitkät a ja ä ovat säilyneet pääpainollisessa ensitavussa

Esimerkiksi: naatti, ääni

9. dentaalikonsonanttien liudennus puuttuu i:n ja j:n yhteydessä

10. pitkät puolisuppeat vokaalit o, ö ja e pääpainollisessa tavussa äännetään monoftongeina

11. ts on säilyttänyt affrikaatan kaltaisen luonteensa ja esiintyy eriasteisena

[5]

Murteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Inkeroinen voidaan jakaa neljään päämurteeseen:[13]

Kirjaimisto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

A a Ä ä B b V v G g D d E e Ƶ ƶ
Z z I i J j K k L l M m N n O o
Ö ö P p R r S s T t U u F f H h
C c Ç ç Ş ş Ь ь

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Brailovskaja, S.M. & Rybnikova, M.A.: Lukukirja inkeroisia oppikoteja vart. Kolmas oppivuus. Vennäen kiilest käännetty. Leningrad: 1933.
  • Jokipii, Mauno (toim.): Itämerensuomalaiset: Heimokansojen historiaa ja kohtaloita. Jyväskylä: Atena, 1995. ISBN 951-9362-80-0.
  • Junus, V. J.: Lukukirja inkeroisia oppikoteja vart. Toiseel oppivuuvveel. Leningrad: 1933.
  • Jussila, R. (toim.): Inkeroismurteiden käänteissanasto. (Lexica Societatis Fenno Ucricae XVIII, 2). Helsinki: 1986.
  • Kettunen, L.: Suomen murteet II. Murrealueet. Helsinki: 1930.
  • Kuronen, Aira: Inkerikot: Historia, uskonto ja perinne. Onkamo: Kannaksentie, 2008. ISBN 978-952-92-4372-3.
  • Laakso, J. (toim.): Uralilaiset kansat. Tietoa suomen sukukielistä ja niiden puhujista. Helsinki: 1991.
  • Laanest, Arvo: Isurid ja isuri keel. Tallinn: 1964.
  • Laanest, Arvo: Isuri murdetekste. Tallinn: 1966.
  • Laanest, Arvo: Sissejuhatus läänemere soome keeltesse. Tallinn: 1975.
  • Laanest, Arvo: Isuri keele ajalooline foneetika ja morfoloogia. Tallinn: 1986.
  • Laanest, Arvo: Isuri keele Hevaha murde sonastik. Tallinn: 1997
  • Lehto, Manja: Ingrian Finnish: Dialect Preservation and Change. Uppsala: 1996.
  • Nevalainen, P. & Sihvo, H. (toim.): Inkeri. Historia, kansa, kulttuuri. (SKST 547). Helsinki: 1991.
  • Nirvi, R. E. (toim.): Inkeroismurteiden sanakirja. Lexica societatis Fenno-ugricae XVIII. Helsinki: 1971.
  • Porkka, V.: Ueber den Ingrischen Dialekt mit Berück­sichtigung der übrigen finnisch-ingerman­ländischen Dialekte. Helsingfors: 1885.
  • Ruoppila, V.,: Äyrämöismurteiden äännehistoria. (SKST 245.) Helsinki: 1955.
  • Ruoppila, V.: Kalevala ja kansankieli. SKS. Helsinki: 1967.
  • Ruoppila, V. (toim.): Itäkannaksen murresanakirja. (SKST 392). Helsinki: 1984.
  • Ruoppila, V.: Venäläisperäistä sanastoa suomen murteissa. (Suomi 136). SKS. Helsinki: 1986.
  • Sjögren, A. J.: Ueber die Finnische Bevölkerung des St. Peter­burgischen Gouvernements und ueber den Ursprung des Namens In­ger­mannland. St. Peters­burg: 1833.
  • Tetjurev, V. A.: Luunnontiito. Alkuoppia vart. III oppivuus. Ensimäin osa. Leningrad: 1933.
  • von Köppen, P.: Ethnographische Karte St. Peterburgischen Gouvernements. St. Petersburg: 1849.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h Sukukansojen ystävät ry: Inkeroinen sukukansat.mafun.org. Viitattu 22.6.2016.
  2. Laanest, Arvo: Isuri keele ajalooline foneetika ja morfoloogia, Tallinna, 1986
  3. Ethnologue report for language code: izh
  4. Viron väestönlaskenta 2000
  5. a b c d e f g h i j k Uhanalainen inkeroinen www.ling.helsinki.fi. Viitattu 22.6.2016.
  6. Rein Taagepera: The Finno-Ugric Republics and the Russian State 1.1.1999. Psychology Press. Viitattu 22.6.2016. en
  7. a b Mauno Jokipii: Itämerensuomalaiset, Heimokansojen historiaa ja kohtaloita. Atena kustannus, 1995.
  8. Saar, Eva: Isuri keele Soikola murde verbi muutmissüsteem. Tartu ülikool. Filosoofiateaduskond. Eesti ja üldkeeleteaduse instituut, 2008.
  9. ЮНУС Вейно Иванович — информация о репрессиях финнов в СССР www.inkeri.ru. Viitattu 22.6.2016.
  10. The Red Book of the Peoples of the Russian Empire www.eki.ee. Viitattu 22.6.2016.
  11. Ingrian Ethnologue. Viitattu 22.6.2016.
  12. Mauno Jokipii: Itämerensuomalaiset, Heimokansojen historiaa ja kohtaloita. Atena Kustannus Oy, 1995. ISBN 951-9362-80-0.
  13. Eesti Rahva Muuseum

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]