Itämerensuomalaiset kielet

Itämerensuomalaiset kielet
Kartta itämerensuomalaisten kielten puhuma-alueista, pois lukien vatja ja eteläviron kieliryhmä.
Tiedot
Alue	Itämeren pohjois- ja itäpuoli, pohjoinen Fennoskandia ja Luoteis-Venäjä
Puhujia	n. 7 miljoonaa
Kielitieteellinen luokitus
Kielikunta	Uralilaiset kielet
Ohje
Infobox OK

Itämerensuomalaiset kielet ovat saamelaiskielten ohella toinen kahdesta suomalais-saamelaisten kielten haarasta. Ne ovat kehittyneet myöhäiskantasuomesta. Itämerensuomalaisten kielten perinteiset puhuma-alueet sijaitsevat Itämeren pohjois- ja itäpuolella Norjassa (kveeni), Suomessa (suomi), Ruotsissa (meänkieli), Luoteis-Venäjällä (etenkin Itä-Karjalassa (karjalan kieli, lyydi), Vepsänmaalla (vepsä) ja Inkerissä (inkeroinen, vatja), Virossa (viro ja eteläviron kieliryhmän kielet, kuten võro) ja Latviassa (liivi). Ryhmän suurimmat kielet ovat suomi ja viro, jotka ovat valtioiden virallisia kieliä. Itämerensuomalaisilla kielillä on yhteensä noin 7 miljoonaa puhujaa. Näitä kieliä puhuvat itämerensuomalaiset kansat. Itämerensuomalaisiä kieliä nimitetään suomen lähisukukieliksi, kun taas muita suomen sukukieliä voidaan nimittää etäsukukieliksi.

Lisäksi Arkangelin alueella noin 800 kilometriä nykysuomen puhealueesta itään on vielä keskiajan lopulla puhuttu tuntematonta itämerensuomalaista kieltä, jonka puhujat ovat viimeistään 1600- tai vasta 1700-luvulla sulautuneet venäläisiin. Nykyäänkin osa alueen väestöstä nimittää itseään tšuudeiksi. Aihetta on tutkinut professori Janne Saarikivi vuonna 2006 julkaistussa väitöskirjassaan. Huomion arvoista on, että alueella on elänyt itämerensuomalainen kansa, jota on venäläisissä kronikoissa nimitetty taipaleentakaisiksi tšuudeiksi. Heitä on puolestaan pidetty toimalaisten alaryhmänä.

Historia ja ominaispiirteet

1200-luvun alussa kirjoitettu tuohikirje 292 on vanhin tunnettu esimerkki itämerensuomalaisesta kirjoituksesta.

Itämerensuomalaisten kielten oletettua kantamuotoa, kantasuomea, puhuttiin luultavasti Suomenlahden molemmin puolin jo ajanlaskuamme edeltävinä vuosisatoina. Kantasuomalaisen vaiheen tarkka ajoittaminen on vaikeaa, koska sekä sen alku (varhaiskantasuomen hajoaminen kantasuomeksi ja kantasaameksi) että kantasuomen eriytyminen tytärkielikseen ovat olleet hitaita ja vähittäisiä prosesseja, joiden tutkimista vaikeuttavat sukulaiskielten kesken koko ajan jatkuneet tiiviit kontaktit. Nykyisin oletetaan, että myöhäiskantasuomi (itämerensuomalaisten kielien kantakieli) erosi varhaiskantasuomesta (saamelaisten ja itämerensuomalaisten kielien kantakieli) noin 1000–500 eaa. Myöhäiskantasuomen hajoaminen itämerensuomalaisten kielten kantamuotoihin on päätelty germaanisten lainasanojen perusteella tapahtuneen ajanlaskun alun jälkeen.

Monet varhaiskantasuomessa tai kantasuomessa tapahtuneet uudennokset erottavat itämerensuomalaiset kielet selvästi muista uralilaisista kielistä. Tällaisia uudennoksia ovat esimerkiksi astevaihtelu, attribuutin kongruenssi (määritteenä toimiva adjektiivi saa samat taivutuspäätteet kuin pääsanansakin, esimerkiksi vanho-i-lle mieh-i-lle eikä "vanha miehille" kuten monissa muissa uralilaisissa kielissä), kopulan eli merkitykseltään "tyhjän" olla-verbin käyttö (esimerkiksi mies on vanha eikä "mies vanha") tai germaanisten kielten tyyppinen aikamuotojärjestelmä. Jotkin näistä kantasuomen piirteistä ovat saattaneet ainakin osittain syntyä naapurikielten, etenkin germaanisten ja balttilaisten kielten vaikutuksesta.

Itämerensuomalaisten kielten yhteisessä sanastossa on runsaasti lainasanoja germaanisista ja balttilaisista kielistä. Kontaktit näiden kielten puhujien ja kantasuomalaisten kesken ovat olleet tiiviitä, sillä lainojen joukossa on muun muassa sukulaisten (erityisesti naispuolisten sukulaisten, esimerkiksi sisar, tytär, morsian < baltt., äiti < germ.) tai ruumiinosien nimityksiä (esimerkiksi hammas, kaula, reisi < baltt.). Nuorin yhteisitämerensuomalainen lainakerrostuma on peräisin slaavilaisista kielistä, lähinnä muinaisvenäjästä. Näiden sanojen lainautuessa, ts. itäslaavilaisen kielimuodon levitessä Pohjois-Venäjälle itämerensuomalaisten naapuruuteen ensimmäisen vuosituhannen lopulla, kantasuomi oli luultavasti jo hajoamassa.

Luokittelu

Itämerensuomalaisia kieliä ovat:

• inkeroinen
• liivi
• lyydi
• karjala
  • aunuksenkarjala (eli aunus tai livvi)
  • varsinaiskarjala
• suomi (johon luetaan myös meänkieli ja kveeni)
• vatja
• vepsä
• viro
• eteläviro (johon luetaan myös võro ja setu).

Katso myös

• Itämerensuomalainen sanasto

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Itämerensuomalaiset kielet Wikimedia Commonsissa

• LIV-EE-LV SÕNĀRŌNTÕZ (Liivi–viro-latvia-sanakirja) Liiviläisten instituutin sivuilla
• Suomi–viro-suursanakirja, Eesti Keele Instituut
• Viro–suomi-sanakirja, Eesti Keele Instituut
• Eesti keele seletav sõnaraamat (Viron kielen selityssanakirja), v. 2009 (viroksi)
• Eesti etümoloogiasõnaraamat (Viron etymologinen sanakirja) (viroksi)
• Võro–viro-sanakirja Võron instituutin sivuilla

Kirjallisuutta

• Grünthal, Riho: Livvistä liiviin: Itämerensuomalaiset etnonyymit. Pohjautuu lisensiaatintyöhön. Castrenianumin toimitteita 51. Helsinki: Suomalais-ugrilainen seura, 1997. ISBN 952-5150-00-3.
• Laanest, Arvo: Einführung in die ostseefinnischen Sprachen. Hampuri: Helmut Buske Verlag, 1982. ISBN 3-87118-487-X.
• Laanest, Arvo: Sissejuhatus läänemeresoome keeltesse. Tallinna: Eesti NSV teaduste akadeemia, Keele ja kirjanduse instituut, 1975.
• Salminen, Tapani: Uralic languages 2003
• Tuomi, Tuomo päätoim.): Itämerensuomalainen kielikartasto. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 800. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen julkaisuja 118. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura: Kotimaisten kielten tutkimuskeskus, 2004. ISBN 951-746-327-8.