Vatja

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Vatja
Oma nimi vad̕d̕a ceeli
Tiedot
Alue  Venäjä (Inkeri)
 Viro
Puhujia 6-10 (2011)[1]
Sija ei 100 suurimman joukossa
Kirjaimisto ei kirjakieltä
Kielitieteellinen luokitus
Kielikunta uralilaiset kielet
Kieliryhmä suomalais-ugrilaiset kielet
itämerensuomalaiset kielet
Kielikoodit
ISO 639-1 -
ISO 639-2 vot
ISO 639-3 vot

Vatja on kieli, joka kuuluu uralilaisen kielikunnan suomalais-ugrilaiseen haaran itämerensuomalaiseen haaraan. Vatjan kieltä puhuvat vatjalaiset. Vatja luokitellaan omaksi kielekseen, mutta esimerkiksi Paul Aristen mukaan se on vain viron kielen murre.[2]

Nimen alkuperä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vanhan teorian mukaan vatja-sana on samaa alkuperää kuin ”vaaja”. Usein on väitetty, että vatja-nimi viittasi alun perin johonkin itämerensuomalaiseen kauppa- tai eräjärjestöön, jonka tunnus oli puunuija tai kiilakuvio. Jorma Koivulehto on kuitenkin hylännyt teorian ja katsonut vatjan olleen alun perin maastotermi. Samaan termiin perustuu myös joidenkin saamelaisten itsestään käyttämä nimitys vuowjoš sekä Itä-Virossa sijainneen muinaisen maakunnan nimi Vaiga. Vatjalaisista on merkintöjä venäläisissä kronikoissa jo 1000-luvulta alkaen, jolloin heistä on käytetty nimitystä водь (vod') sekä thsud'. Nykyvenäjässä vatjan kieli on водский язык (vodskij jazyk) ja vatjalainen водский (vodskij) (adj:na) / вожанин|вожанка (vožanin|vožanka) (subst:na). Venäjällä paikallishallinnon eri yksiköihin kuuluvia vatjalaisia nimitettiin eri nimillä, eivätkä aikoinaan tshuudeiksi kutsutut länsivatjalaiset päässeet väestönlaskennassa vatjalaisten ryhmään vielä Neuvostoliitossakaan.

Nykytilanne[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vatja on äärimmäisen uhanalainen kieli. Vatjalaiset ovat aina olleet suhteellisen pieni kansa eikä heitä arvioida olleen 1800-luvullakaan enempää kuin 5 000. Vuoden 1989 väestönlaskennan mukaan vatjankielisiä oli 62. Vuonna 1998 vatjaa äidinkielenään puhuvia ihmisiä oli enää 30–40, ja he asuivat Inkerissä kolmessa kylässä Laukaanjoen alajuoksulla. Kaikki puhujat ovat hyvin iäkkäitä ihmisiä eikä kieli siirry enää lapsille, joten on suuri uhka, että kieli sammuu kokonaan lähivuosina.

Vielä ennen toista maailmansotaa vatjaa puhuttiin neljässä kylässä Laukaanjoen suulla Inkerinmaan luoteisosassa silloisessa Neuvostoliitossa.[3] Alue on nykyisin hallinnollisesti osa Kingiseppin piiriä, joka on osa Leningradin oblastia.[3] Vatjan kielelle ei kehitetty omaa kirjakieltä tuolloin, kun kieltä vielä käytettiin arkisessa vuorovaikutuksessa kyläyhteisöissä.[3] Kun Neuvostoliitossa 1930-luvulla useille vähemmistökielille luotiin omat kirjakielet, vatjankielisten opetuksessa käytettiin sen lähisukukieltä ja osin samoilla alueilla puhuttua inkeroista.[3] Nykyään vatjaksi on tarjolla yksittäisiä opetusmateriaaleja, mutta käyttäjiä niillä on hyvin vähän.[3]

1990-luvulta alkaen Tarton yliopiston tutkija Heinike Heinsoo on järjestänyt vatjan kielen kursseja Inkerinmaalla.[3] Hän on laatinut myös vatjan kielen oppikirjan[3].

Vuoden 2002 väestölaskennan mukaan vatjaa (vodian) osasi Venäjällä peräti 774 ihmistä.[4] Se poikkeaa voimakkaasti aiemmin esitetyistä luvuista. Vuonna 2010 vatjan puhujia ilmoitettiin olevan alle 70 henkeä, joista pieni osa asuu Virossa.[3]

Murteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vatja jakautuu neljään päämurteeseen ja useaan eri alamurteeseen:

Vuonna 1848 tehdyn arvion mukaan vatjan kielen 5 298 puhujasta länsivatjaa puhui 3 453 (65 prosenttia) henkilöä, itävatjaa 1 695 (35 prosenttia) ja kukkosin vatjaa 150 (3 prosenttia) henkilöä. Murteista on elossa enää länsivatjan Vainpuolen murre ja Kukkosin murre. Latviassa Bauskan lähellä puhutun kreviinin puhujista viimeiset tiedot ovat vuodelta 1846. Itävatja oli sammumaisillaan jo 1900-luvun alussa, mutta se säilyi Ikäpäivösin (Itšäpäivän) kylässä vielä 1960-luvulle asti, kunnes viimeinen puhuja kuoli. Myös länsivatjan Oron ja Mäen murteet sammuivat 1960-luvulla.[5]

Ominaispiirteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vatjassa on monia piirteitä, jotka erottavat sen muista itämerensuomalaisista kielistä. Huomiota herättävin ominaisuus on k:n muuttuminen etuvokaalin edellä palato-alveolaariseksi afrikaataksi tš /ʧ/, esimerkiksi tšentšä 'kenkä', mätši 'mäki', retši 'reki' ja tšeeli 'kieli'. Sama muutos on havaittavissa myös muissa kielissä, kuten venäjässä (четыре, vrt. liettuassa keturi 'neljä'), ruotsissa (köpa [ʧø:pa] (nykyään suomenruotsalainen ääntämys) ja italiassa (centro [ʧɛntro]).

Vatjan astevaihtelu on muita itämerensuomalaisia kieliä laajempaa, ja se koskee klusiilien lisäksi myös klusiiliyhtymiä, affrikaattoja ja kahden s:n yhtymää, esimerkiksi idgõn 'itken', pezäD 'pesät', laizgaD 'laiskat', püsüD 'pyssyt', redžeD 'reet' ja mädžē 'mäen'.

Länsivatjassa ovat h ja k kadonneet sanan lopusta, mutta itävatjassa ne ovat säilyneet, esimerkiksi annaɢ 'anna', kasõɢ 'kaste' ja pereh 'perhe'. Myös ensimmäisen persoonan pääte -n on kadonnut ja loppuvokaali on pidentynyt, esimerkiksi annā 'annan' ja johsī 'juoksin'.

Kaikki nasaaliäänteet ovat kadonneet klusiilin edeltä painottomassa tavussa, esimerkiksi paratan 'parannan' ja suurõpi 'suurempi'.

Vatjan kielen tutkimushistoria[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vatjaa on tutkittu yli 200 vuotta.[3] Tieteellisen keskustelun piiriin vatjalaisten olemassaolo tuli jo 1700-luvun lopussa.[3] Ensimmäisen vatjan kieliopin kuvauksen julkaisi August Ahlqvist vuonna 1856.[3] Seuraavan vatjan kieliopin julkaisi Paul Ariste vuonna 1948.[3] Nämä kuvaukset perustuvat jo aiemmin sammuneeseen aluemurteeseen.[3]

Vatjalaisen Dmitri Tsvetkovin (18901930) vuonna 1924 laatima vatjan oppikirjan käsikirjoitus perustuu vielä viime vuosikymmeninä puhuttuun Joenperän kylän murteeseen.[3] Kieliopin laatineen Svetkovin kerrotaan olleen harvoja akateemista tutkintoa tavoitelleita vatjalaisia.[3] Käsikirjoitukseen liittyy traaginen tarina.[3] Vatjan kielen tutkiminen jäi Svetkovilta kesken, sillä hän päätyi epäonnisen rakkausjutun takia itsemurhaan.[3] Menetys oli vatjan kielen näkökulmasta suuri siksikin, että Svetkov oli laatinut noin 20 000 sanalippua omasta kielimuodostaan.[3] Aineistoja on sittemmin hyödynnetty vatjan kieltä koskevissa julkaisuissa.[3]

Kielenmuistomerkit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lauri Kettunen tutki myös vatjaa, nauhoitti vatjalaisten puhetta vahalieriöille.[3] Hän tallensi vatjaa vuosina 1915, 1923 ja 1932.[3] Suomen kielen nauhoitearkistossa on Kettusen äänittämiä vatjaa sisältäviä vahalieriöitä yhteensä 50.[3] Näytteitä niistä on kuunneltavissa Kotimaisten kielten keskuksen verkkosivuilla.[3] Kotimaisten kielten keskuksessa on monenlaista vatjan kieleen ja vatjalaisiin liittyvää aineistoa – nauhoitteita on yhteensä satakunta, uusimmat 1990-luvulla nauhoitettuja.[3] Tietoja vatjalaisista on myös yksittäisten tutkijoiden henkilöarkistoissa, muun muassa Helmi Helmisellä ja Elvi Erämetsällä.[3] Äänitteiden, sanasto- ja nimikokoelmien lisäksi Kotimaisten kielten keskuksen arkistossa on vatjalaisia koskevaa käsikirjoitusaineistoa.[3] Laina Syrjäsen 1930-luvun käsikirjoituksessa kuvataan vatjalaisten leivänvalmistusta ja siihen liittyvää sanastoa.[3] Arkistoituna on myös suomen kielen professori Paavo Siron käsikirjoitus Vatjalaisten teurastustapoja (1932). Molemmat kuvaukset on laadittu haastatellen Grigori Kuzminia, joka oli kotoisin Kattilan pitäjästä.[3] Käsikirjoitukset sisältävät sanaston lisäksi tietoja muun muassa vatjalaisten uskomuksista.[3]

Opetus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vatjaa voi opiskella useassa eri yliopistossa. Omana oppiaineena sitä ei kuitenkaan ole tarjolla, vaan vatjan kurssit sisältyvät tavallisesti itämerensuomalaisten kielten opintokokoneisuuteen. Vatjan opetusta on tai on ollut seuraavissa yliopistoissa:

Yliopistojen lisäksi vatjaa on hiljattain alettu opettaa myös Vatjanmaalla Joenperässä (vatjaksi Jõgõperä) sekä Pietarissa pyrkien elvyttämään kieltä.

Kielinäyte[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vatjaksi:
Meil õli karjušid. Siz õli palkattu karjušiida nyd enempää eväd, eb õõ karjušiid, eväd, tšenni ep taho mennä karjušissi. Nyd tšävvää vuoroo.[6]

Suomeksi (sananmukaisesti):
Meillä oli paimenia. Silloin oli palkattu paimenet, mutta enää eivät, ei ole paimenia, eivät, kukaan ei tahdo paimeneksi. Nyt käydään vuoroin.[6]

Kirjallisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Adler, Elna ja Merle Leppik: Vadja keele sõnaraamat. Tallinn: Signalet, 1990, 1994; Tallinn: Eesti Teaduste Akadeemia, Eesti Keele Instituut, 1996, 2000.
  • Ariste, Paul: A grammar of the Votic language. Bloomington, Indiana: Indiana University, 1968. Verkkoversio
  • Kettunen, Lauri: Vatjan kielen äännehistoria. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 185. Helsinki, 1930.
  • Kettunen, Lauri: Vatjan kielen Mahun murteen sanasto. Castrenianumin toimitteita 27. Helsinki, 1986.
  • Kettunen, Lauri ja Lauri Posti: Näytteitä vatjan kielestä. Suomalais-ugrilaisen seuran toimituksia 63. Helsinki: Suomalais-ugrilainen Seura, 1932.
  • Laakso, Johanna: Vatjan käänteissanasto. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen julkaisuja 49. Helsinki: Suomalais-ugrilainen seura, 1989.
  • Lauerma, Petri: Vatjan vokaalisointu. Helsinki: Suomalais-ugrilainen seura, 1993. ISBN 951-9403-57-4.
  • Posti, Lauri: Vatjan kielen Kukkosin murteen sanakirja. Helsinki: Suomalais-ugrilainen seura, 1980.
  • Salminen, Väinö: Runonäytteitä Vatjan kielestä. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1928.
  • Tsvetkov, Dmitri: Vatjan kielen Joenperän murteen sanasto. Helsinki: Suomalais-ugrilainen seura, 1995.
  • Viitso, Tiit-Rein: Vadja keele Luutsa-Liivtšülä murraku fonoloogia. Emakeele Seltsi aastaraamat VII. Tallinn, 1961.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Heinsoo H., Kuusk M.: Neo-renaissance and revitalization of Votic – Who cares?. Eesti ja Soome-Ugri Keeleteaduse Ajakiri: Journal of Estonian and Finno-Ugric Linguistics., 2011, 2. vsk, nro 1, s. 172. University of Tartu. Artikkelin verkkoversio Viitattu 11.9.2020.
  2. Paul Ariste: Eesti rahva etnilisest ajaloost. Läänemere keelte kujunemine ja vanem arenemisjärk. Artikkeli kokoelma. Eesti Riiklik Kirjastus, 1956.
  3. a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t u v w x y z aa ab ac Vatjan kieltä voi vielä kuulla Kotimaisten kielten keskus. Viitattu 14.5.2020.
  4. Venäjän vuoden 2002 väestönlaskenta
  5. Mauno Jokipii: Itämerensuomalaiset, Heimokansojen historiaa ja kohtaloita. Jyväskylä: Atena kustannus Oy, 1995. ISBN 951-9362-80-0.
  6. a b Virtaranta, Pertti; Suhonen, Seppo, Näytteitä uralilaisista kielistä III ISBN 9789517173162

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Vatja.