Tavu

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Tämä artikkeli käsittelee kielen rakenneyksikköä. Muita merkityksiä luetellaan täsmennyssivulla.

Tavu on puhutun kielen rytmiyksikkö, joka koostuu yhdestä tai (yleensä) enintään muutamasta äänteestä. Yhdestä tai useammasta tavusta puolestaan muodostuu sanoja.[1] Tavujen hahmotus perustuu fonotaktisiin sääntöihin, jotka vaihtelevat jonkin verran kielestä riippuen. Lapset omaksuvat äidinkielelleen ominaisen tavurakenteen luonnostaan, ja jo pikkulapset osaavat jakaa sanoja tavuihin.[2] Kun sanojen tavurakenteeseen halutaan kiinnittää erityistä huomiota, voidaan puhua tavaamisesta ja kirjoituksen yhteydessä tavuttamisesta. Yleensä tavujen rajoja ei kirjoituksessa tarvitse erikseen merkitä.

Usein sanassa on yhdellä tavulla pääpaino, minkä lisäksi pitkissä sanoissa voi yhdellä tai useammalla tavulla olla sivupaino. Osa tavuista on painottomia. Painollisten ja painottomien tavujen vuorottelusta pitkälti muodostuu kielelle ominainen puherytmi. Tätä luontaista rytmiä voidaan runoudessa sovittaa runomittoihin, joissa yleensä kaksi tai kolme tavua – niistä yksi muita voimakkaampana – muodostaa niin sanotun runojalan. Lauluissa jokainen yksittäinen sävel vastaa tavallisimmin yhtä tavua, mutta joskus sävelkorkeus vaihtuu kesken tavun ja tavua saatetaan venyttää hyvinkin pitkäksi.

Muutamissa kielissä, kuten kiinassa, lähes kaikki kantasanat ovat yksitavuisia. Myös esimerkiksi englannissa ja ruotsissa yksitavuisia sanoja on huomattavan paljon. Suomen kielessä perussanavartalot ovat tavallisimmin kaksitavuisia, mutta yksitavuisiakin sanoja on jonkin verran. Kolmi- tai useampitavuiset sanat ovat tavallisimmin muiden sanojen johdannaisia.

Tavun rakenne[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tyypillisesti tavu muodostuu sen ytimenä eli sonanttina toimivasta vokaalista, jonka edellä tai jäljessä voi esiintyä yksi tai useampi konsonantti (eli kerake).[2] Joissain kielissä, kuten englannissa, puolassa ja tšekissä, esiintyy myös tavuja, joissa ei ole lainkaan vokaalia vaan tavun ytimenä toimii jokin konsonantti (esimerkiksi engl. table [teɪ.bl], jossa jälkimmäisen tavun ytimenä toimii [l]-äänne).[3]

Suomen kielessä tavun ytimenä on aina vokaali, joka voi olla lyhyt (esim. a), pitkä (esim. aa) tai diftongi (esim. au). Erilaisia tavuja on suomessa vajaat 3000,[2] ja yleensä tavuun kuuluu 1–4 äännettä. Kotoperäisissä sanoissa tavujen rakenne voi monimutkaisimmillaan olla muotoa KVRK, jossa K on konsonantti, V vokaali ja R resonantti (r, l, m tai n): kers·kuu, kelk·ka, lamp·pu, lant·tu. Puhekielessä voi esiintyä myös tavuja, joiden muoto on KVKs: kaks, laps (mutta kirjakielisemmin äännettäessä s aloittaa näissä tapauksissa uuden tavun: kak·si, lap·si). Kaikki kielet eivät salli näin monimutkaisia tavurakenteita, mutta toisaalta joissain kielissä rakenne voi olla mutkikkaampikin. Esimerkiksi japanissa vain muoto KV on sallittu, kun taas wichitan kielessä on tavuja, joiden muoto on KKKKVKKKK.lähde?

Tavut voidaan lajitella yhtäältä avo- tai umpitavuiksi ja toisaalta lyhyiksi tai pitkiksi tavuiksi. Avotavuja ovat kaikki vokaaliin päättyvät (esim. kaa·tu·a, lai·va, uu·ni) ja umpitavuja konsonanttiin päättyvät (esim. kat·seet, as·tut·han). Lyhyitä tavuja puolestaan ovat ne, jotka päättyvät lyhyeen vokaaliin (esim. ma·ta·la, a·la) ja pitkiä kaikki muut eli ne, jotka päättyvät joko pitkään vokaaliin (esim. kaa·tuu), diftongiin (esim. tie, työ) tai konsonanttiin (esim. et·sit·hän).[2]

Tavut kirjoituksessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tavukirjoitus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tavukirjoituksessa jokainen kirjoitusmerkki vastaa sellaisenaan yhtä tavua. Tavukirjoitusjärjestelmät, kuten Kreetassa 2. vuosituhannella eaa. käytössä ollut lineaari-B, olivat verrattain yleisiä ennen äännekirjoituksen keksimistä. Tavukirjoitusta käytetään yhä esimerkiksi japanissa (sanakirjoituksen ohella).

Äänne- eli aakkoskirjoitus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Äänne- eli aakkoskirjoitus perustuu tavun perusosiin eli äänteisiin, eikä tavujen rajoja tavallisesti merkitä näkyviin. Useimpien länsimaisten kielten oikeinkirjoituksessa noudatetaan kuitenkin sääntöä, jonka mukaan sana voidaan katkaista tavurajan kohdalta ja sanan loppuosa siirtää seuraavalle riville. Tällöin sanan katkaisu osoitetaan tavuviivana käytettävällä yhdysviivalla (tai samannäköisellä merkillä).

Suomen kielessä tavuraja on selvyyden vuoksi merkittävä aina, kun se osuu kahden samaa vokaalia tarkoittavan kirjaimen väliin, kuten voi käydä yhdyssanan osien rajalla (linja-auto) tai vokaalien välisen k:n kadottua astevaihtelun vuoksi (liuku : liu’un). Jos tavurajan merkitseminen on tarpeen pelkästään astevaihtelun takia, tavuraja osoitetaan yhdysviivan sijasta heittomerkillä.

Eräiden muiden kielten oikeinkirjoituksessa vokaalien välinen tavuraja voidaan kreikasta periytyvän käytännön mukaan tarvittaessa merkitä toisen vokaalin päälle lisättävällä treemalla eli erokepisteillä. Näin tehdään muun muassa ranskassa, hollannissa ja toisinaan englannissakin: ransk. Noël, engl. coöperation (myös co-operation tai cooperation).

Sanakirjoissa ja lukemaan opetteleville lapsille tarkoitetuissa teksteissä voidaan merkitä kaikki tavurajat, jotta sanojen rakenne olisi helpompi hahmottaa. Joissain sanakirjoissa voidaan tavurajan merkkinä tällöin käyttää rivinkeskistä pistettä (U+00B7: e·si·merk·ki) tai erityistä tavutuspistettä (U+2027: e‧si‧merk‧ki). Kansainvälistä foneettista aakkostoa käytettäessä voidaan yksityiskohtaisemmin merkitä pääpainolliset tavut pienellä rivinylisellä pystyviivalla, sivupainolliset tavut rivinalisella pystyviivalla ja painottomat tavut tavallisella pisteellä (ˈe.siˌmerk.ki).

Tavutus suomen kielessä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen kielessä tavun ytimenä toimiva vokaali voi ääntyä lyhyenä tai pitkänä. Lyhyttä vokaalia merkitään suomen oikeinkirjoituksen mukaan yhdellä kirjaimella ja pitkää kahdella. Diftongia eli pitkää vokaalia, jonka aikana äännearvo muuttuu liukuen, merkitään kahdella eri kirjaimella, jotka edustavat äänteen alku- ja loppuarvoa. Suomen kielen diftongit ovat ai, ei, oi, ui, yi, äi, öi, au, eu, iu, ou, äy, öy, ey, iy, uo, yö ja ie. Jos sanassa esiintyy muunlaisia vokaaliyhdistelmiä, niiden välissä on tavuraja: ko·me·a, hi·o·a, lau·an·tai.

Tavu voi muodostua pelkästä vokaalistakin, mutta usein tavun alussa on konsonantti: kme·a, u·pe·a, aa·mu, mai·to. Konsonantti voi esiintyä myös tavun lopussa: ko·me·at, sääs·töt. Sanan (tai yhdyssanan osan) sisällä kahden vokaalin välissä esiintyvä konsonantti aloittaa aina uuden tavun, ja jos konsonantteja on monta peräkkäin, niistä viimeinen aloittaa uuden tavun: sääs·tää, kers·ku·a. Vain vierassanoissa tavu voi alkaa konsonanttiyhtymällä: trak·to·ri, sprint·te·ri, kon·struk·ti·o (myös konst·ruk·ti·o). Jos kaksi samaa konsonanttia on peräkkäin, niiden välissä on tavuraja: at·tri·buut·ti.

Perussäännöt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yhteenvetäen suomalaisissa sanoissa tavuraja on siis

  • aina vokaalia edeltävän konsonantin edessä: ta·lo, ta·lota, ta·loon, kau·puki, kau·pukiin, kau·pugisa·kin, Pent·ti, Pen·tin, Pen·tile
  • kahden eri vokaalin välissä, kun ne eivät edusta diftongia: tutustu·a, se·assa, lau·antai, li·an (sanaa ei kuitenkaan yleensä ole suositeltavaa jakaa eri riveille kahden vokaalin välistä;[4] mieluummin: tutus·tua, seas·sa, lauan·tai, lian).

Erikoistapauksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Sanan tai yhdyssanan osan ensimmäistä tai viimeistä kirjainta ei eroteta omalle rivilleen, vaikka se sinänsä edustaisi kokonaista tavua: aloi·tus (ei *a·loitus), alue (ei *a·lue, *alu·e), kansan·edustaja (ei *kansane·dustaja), valtio·mies (ei *valti·omies).[4][5]
  • Jos yhdyssana halutaan jakaa kahdelle riville, se on yleensä mielekkäintä tehdä yhdyssanan osien rajalla: kirja·kauppa, kansan·edustaja, vast·edes, par·aikaa (kuitenkin ell·ei tai el·lei, joll·ei tai jol·lei). Tällöin ei haittaa, vaikka jako tapahtuisi kahden vokaalin välistä: tie·alue.[4][5]
  • Vierasperäisiä yhdyssanoja voidaan jakaa tunnistettavien osien välistä: demo·kratia, mikro·skooppi, typo·grafia. Jos osien välinen raja on hämärtynyt, voidaan jakaa myös suomalaisittain ääntämyksen perusteella: demok·ratia, mikros·kooppi.[5]
  • Jos sitaattilainassa kirjainyhdistelmä edustaa yhtä äännettä, sitä ei tule hajottaa: Por·sche (ei *Porsc·he, *Pors·che), Goe·the (ei *Go·ethe, *Goet·he), Smi·thin (ei *Smit·hin).[5]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Itkonen, Terho: Voitaisiinko rumat rivijaot vihdoin kyseenalaistaa?. Kielikello, 1992, nro 4. Siirretty Webiin v. 1995 Viitattu 31.1.2011.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. VISK 2008 → Tavu kielen rakenneyksikkönä ja suomen tavutyyppejä. Viitattu 29.9.2013.
  2. a b c d Savolainen 2001 → Tavurakenne. Viitattu 29.9.2013.
  3. Savolainen 2001 → Konsonantti – vokaali. Viitattu 29.9.2013.
  4. a b c Itkonen 1992. Viitattu 29.2013.
  5. a b c d Ruppel 1998: 11–12 (PDF). Viitattu 29.2013.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]