Viron kieli

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Viron kieli
Idioma estonio.PNG
Oma nimi eesti keel
Muu nimi viro, eesti
Tiedot
Alue Viro Viro
Virallinen kieli  Viro
Euroopan unionin lippu Euroopan unioni
Puhujia 1,3 miljoonaa
Sija ei sadan suurimman joukossa
Kirjaimisto latinalainen
Kielenhuolto Eesti Keele Instituut[1]
Kielitieteellinen luokitus
Kielikunta uralilaiset kielet
Kieliryhmä

suomalais-ugrilaiset kielet
suomalais-saamelaiset kielet

itämerensuomalaiset kielet
Kielikoodit
ISO 639-1 et
ISO 639-2 est
ISO 639-3 est

Viron kieli eli eesti (eesti keel, vanh. maakeel) on itämerensuomalainen kieli eli suomen lähisukukieli. Viron kielen puhujia ovat virolaiset, joita asuu Virossa 930 000 ja ulkomailla yli 150 000.

Viron kielen puhujat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suurimmat Viron ulkopuoliset virolaisryhmät eli ulkovirolaiset Ruotsissa, Yhdysvalloissa, Kanadassa ynnä muualla ovat toisen maailmansodan loppuvaiheiden pakolaisten jälkeläisiä. Lisäksi etenkin 1800-luvulla viron kielen puhujia on muuttanut eri syistä joukoittain myös Keski-Venäjälle, Siperiaan ja Kaukasiaan, mutta nämä virolaisryhmät ovat sittemmin suureksi osaksi hajonneet tai kieleltään sulautuneet valtaväestöön.

Suomeen on etenkin 1980-luvulta lähtien syntynyt monituhatpäinen vironkielinen vähemmistö; Viron kansalaisia asui vuonna 2012 Suomessa 39 763 — heistä vironkielisiä on tätä vähemmän, koska useilla Viron kansalaisilla on äidinkieleksi rekisteröity venäjä. Suomessa asui vuonna 2017 Tilastokeskuksen mukaan 49 590 henkilöä, joiden äidinkieleksi on rekisteröity viro. Vironkielisten määrä sisältää vironkielisten Viron kansalaisten lisäksi myös vironkieliset Suomen ja muiden maiden kansalaiset.[2]

Viron murteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Katso myös: Viron murteet

Viron murteet jaotellaan useimmiten pohjoisiin ja eteläisiin murteisiin. Pohjoiset murteet muodostavat kaksi pääryhmää, sydänvirolaiset murteet ja koillisrannikkomurteet. Eteläisiä murteita voidaan pitää jopa omina kielinään, ja niitä voidaan myös nimittää eteläviron kieliryhmäksi.

Viron kielen taustasta ja historiasta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viron kahden päämurteen lisäksi, jotkut tutkijat pitävät koillista rannikkomurretta, joka monessa suhteessa muistuttaa suomea, kolmantena päämurreryhmänä. Eteläviroa ja (pohjois)viroa on usein pidetty kahtena eri kielenä. Pohjoisen ja etelän välillä on kulkenut vanha syvä heimo- ja kulttuuriraja, vuoteen 1917 saakka myös Vironmaan ja Liivinmaan hallinnollinen raja. On jopa väitetty, että etelä- ja pohjoisviro eroaisivat toisistaan yhtä paljon kuin pohjoisviro ja suomi. 1800-luvulle asti viron kieltä kirjoitettiinkin kahdessa muodossa, niin sanottuina pohjoisena Tallinnan kielenä ja eteläisenä Tarton kielenä. Vasta kansallisen heräämisen myötä, kun virolainen kansallinen identiteetti nykyisessä mielessä syntyi, pohjoinen kirjakieli syrjäytti eteläisen.

Viron kirjakieli, kuten suomenkin, syntyi uskonpuhdistuksen myötä 1500-luvulla. Ensimmäiset painetut vironkieliset kirjat olivat baltiansaksalaisten kirkonmiesten kirjoittamaa hartaus- ja kansanopetus­kirjallisuutta. Äidinkielisten virolaisten kirjoittama kauno- ja tietokirjallisuus sekä vironkielinen lehdistö alkoivat kehittyä vasta 1800-luvulla. Tällöin viron kieltä alettiin voimakkaasti kehittää ja viron oikeinkirjoitus uudistettiin ja runsaasti uudissanoja kehitettiin, myös murteiden ja suomen kielen mallin pohjalta. Essiivisija elvytettiin suomen essiivin mallin mukaisesti. 1900-luvun alun kielenuudistusliike otti käyttöön myös uudissanoja, jotka oli luotu niin sanotusti tyhjästä, pelkästään rakenteellisin ja esteettisin perustein. Tällainen sanoja ovat esimerkiksi veenma ’vakuuttaa’, siiras ’vilpitön’, relv ’ase’.

Viron itsenäistymisestä 1918 lähtien viron kieli on ollut täysimittainen, kaikilla elämänalueilla toimiva kansalliskieli. Tarton yliopisto vironkielistettiin vuonna 1919. Kielen asema säilyi myös neuvostoajan maahan kohdistuneesta venäläistämisestä huolimatta.

Viron läheisiä sukukieliä, joita usein on pidetty vain viron murteina, ovat Kaakkois-Virossa puhutut võron ja seton kielet. Leimallisimpaan eteläviroon perustuva võron kieli on viime vuosikymmeninä tavoitellut entistä vahvempaa asemaa, ja sillä on oma oikeinkirjoitusjärjestelmä, kehittyvä kirjallisuus, kieli-instituutti ja joukko tarmokkaita elvyttäjiä.

Viron kieleen voimakkaimmin vaikuttanut kieli on saksa, joka oli Baltian hallinto- ja ensisijainen kulttuurikieli jopa 1900-luvun alkuun saakka. Jonkin verran vaikutteita viro on saanut myös venäjästä, kansallisen heräämisen ajoista alkaen myös suomen kielestä. Naapurikieli latvia on vaikuttanut lähinnä viron eteläisimpiin murteisiin.

Viron kirjakielen ohjeistuksena on Eesti õigekeelsussõnaraamat ÕS 2006. Laajin yksikielinen sanakirja on Eesti kirjakeele seletussõnaraamat (1988–2007).

Äännejärjestelmä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viron kielen aakkoset.

Vokaalijärjestelmä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viron kielen vokaalijärjestelmään kuuluu yhdeksän vokaalia: a, e, i, o, u, õ, ä, ö ja ü. Niistä kaikki paitsi õ esiintyvät suomessakin (ü on sama äänne kuin suomen y). Sen sijaan õ on puolisuppea illabiaalinen keskivokaali, joka ääntyy /ɤ/ (suunnilleen kuin kieli olisi u- ja huulet e-asennossa). Osa virolaisista ääntää õ:n tilalle ö:n. Saarenmaan murteessa õ-äännettä ei ole, toisaalta Hiidenmaan murteessa ei ole ö:tä, vaan se korvataan õ:llä.

Vokaalit voivat esiintyä lyhyinä tai pitkinä pääpainollisessa tavussa ja muodostaa keskenään diftongeja, joita virossa esiintyy 28, vierassanojen diftongit mukaan lukien 36. Silmiinpistävä ero suomeen verrattuna on, etteivät painollisen tavun pitkät e, o ja ö ole suomen tavoin diftongiutuneet, vaan säilyneet pitkinä. Tämän voi huomata esimerkiksi verratessa viron ilmaisua Soome teetööd suomen kielen ilmaisuun Suomen tietyöt.

Pääpainottomissa tavuissa (ensimmäisen tavun ulkopuolella) voi esiintyä vain lyhyitä vokaaleja ja vain vokaaleja a, e, i, u sekä (nimissä ja lainasanoissa) o. Koska ä, ö ja ü eivät esiinny jälkitavuissa, virossa ei siis ole vokaalisointua. Tämän voi nähdä esimerkiksi sanoista häda ’hätä’, söövad ’syövät’ ja töötu ’työtön’. Etelämurteissa vokaalisointu kuitenkin tunnetaan.

Konsonanttijärjestelmä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viron kielen konsonantti­järjestelmä eroaa suomen kielen konsonantistosta selvimmin siinä suhteessa, että suomen lyhyitä klusiileja vastaavat b-, d- ja g-kirjaimilla merkittävät äänteet eivät ole soinnillisia vaan niin sanottuja soinnittomia meedioita, pehmeämmin artikuloituvia klusiileja. Esimerkiksi viron d kuulostaa karkeasti sanoen jonkinlaiselta t:ltä tai suomen d:n ja t:n välimuodolta. Kirjaimilla p, t ja k taas merkitään puolipitkiä klusiileja; esimerkiksi paikannimi Otepää lausutaan melkein kuin ”Otteppää”.

Viron konsonanteista n, t, s ja l voivat liudentua (palataalistua). Liudennus esiintyy yleensä (alkuperäisen) i:n tai j:n edellä, eikä sitä merkitä oikeinkirjoituksessa. Esimerkiksi palk ’hirsi’ ääntyy /pɑlʲk/ eli eri tavoin kuin palk ’palkka’. Hirttä tarkoittavan sanan genetiivimuodossa palgi näkyy vielä sanan lopussa ollut alkuperäinen i. Kirjaimia š ja ž käytetään samoin kuin suomen kielessä, eli ensisijaisesti vierassanoissa.

Kestojärjestelmä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kvantiteetti- eli kestojärjestelmä on mutkikkaampi kuin suomessa, sillä lyhyiden ja pitkien äänteiden sijasta voidaan erottaa kolme kestoastetta. Pitkät äänteet tai tavut voivat olla puolipitkiä tai ylipitkiä. Ylipitkä kestoaste on usein selitettävissä kieli­historiallisesti eräänlaiseksi kompensaatio­pidennykseksi, eli se esiintyy monesti tapauksissa, joissa sanan tavuluku on vähentynyt. Ylipituutta ei merkitä oikeinkirjoituksessa näkyviin lukuun ottamatta klusiileja, joissa puolipitkää merkitään yhdellä, ylipitkää kahdella kirjaimella. Kielitieteellisissä teksteissä ylipituuden merkkinä voidaan käyttää graaviaksenttia `. Esimerkiksi sanan mets ('metsä') genetiivi metsa (’metsän’) ensimmäinen tavu ääntyy lyhyempänä kuin illatiivimuodossa metsa (`metsa) 'metsään' (alkuaan kolmitavuinen *metsähän).

Viron kielessä esiintyvät verraten johdonmukaiset äänne-erot suomeen selittyvät usein eräänlaiseksi kulumiseksi. Suomi edustaa monesti tässä asiassa siis alkuperäisempää kantaa. Virosta ovat esimerkiksi painottomat vokaalit tai kokonaiset tavut usein kuluneet pois. Tämän huomaa verratessa esimerkiksi sanoja mets ’metsä’, terav ’terävä’, tütred ’tyttäret’, laevas ’laivassa’. Toisaalta eräitä sanansisäisiä äännerakenteita on säilynyt viron kielessä, vaikka ne suomesta ovat esimerkiksi assimilaation johdosta kuluneet pois. Tämän huomaa esimerkiksi sanoista tulnud ’tullut’, jooksnud ’juossut’, pannakse ’pannaan’ ja sügav ’syvä’.

Muoto-oppi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Adjektiivit ja substantiivit taipuvat neljässätoista sijamuodossa. Sijajärjestelmä on lähes samanlainen kuin suomessa. Tärkeimmät erot ovat seuraavat:

  • Suomalaisen genetiivi- ja nominatiivi­akkusatiivin kaltaista akkusatiivisijaa ei virolaisessa kielioppitraditiossa ole tapana erottaa.
  • Instruktiivi elävänä sijamuotona puuttuu, suomen instruktiivin vastineita on vain kiteytyneinä adverbeina (esimerkiksi paljajalu 'paljain jaloin').
  • -ne-komitatiivia (suomen vaimoineen) ei ole, sitä vastoin on suomen kanssa-postposition vastineesta kehittynyt -ga-päätteinen komitatiivi, jolla on myös instruktiivin tehtäviä (esimerkiksi sinuga ’sinun kanssasi’, autoga ’autolla’ – vertaa suomen puhekielisiin sun kaa, auton kaa).
  • -ni-päätteinen terminatiivisija ilmaisee, mihin asti jokin ulottuu tai jatkuu (esimerkiksi hommikuni ’aamuun asti’, maani ’maahan asti’).

Viro on hieman analyyttisempi kieli kuin suomi. Tämä näkyy omistusliitteiden eli possessiivi­suffiksien lähes täydellisenä puuttumisena viron kielestä ja kysymyslauseiden aloittamisena kysymyspartikkelilla kas. Esimerkiksi kysymys onko äiti sairas? on viroksi kas ema on haige? (ema ’äiti, emo’, haige ’sairas’). Omistusliitteiden sijaan virossa käytetään persoonapronominien genetiivimuotoja (esimerkiksi sinu raamat ’sinun kirjasi’) poislukien harvat partikkeleiksi kiteytyneet muodot kuten ealdasa, "iältänsä".

Verbit taipuvat kuten suomessakin kolmessa persoonassa yksikössä ja monikossa. Aikamuotoja on samat neljä kuin suomessakin:

  • tunnukseton preesens
  • imperfekti, jonka tunnus on muutamilla vanhoilla verbeillä -i- (tegin ’tein’, nägid ’näit’, tulime ’tulimme’), useimmilla verbeillä -s tai -si- (laulsin ’lauloin’, võtsin ’otin’, armastas 'rakasti’)
  • olla-verbin ja menneen ajan partisiipin avulla muodostettavat perfekti (olen näinud ’olen nähnyt’) ja pluskvamperfekti (olite tulnud ’olitte tulleet’).

Verbeillä erotetaan neljä tapaluokkaa eli modusta:

  • tunnukseton indikatiivi
  • -ks(i)-tunnuksinen konditionaali: (ma) tuleks(in) ’minä tulisin’
  • imperatiivi: yksikön toisessa persoonassa pelkkä verbin vartalo (tule!), muissa muodoissa tunnuksena -ge-/-ke- tai -gu/-ku: tulge! ’tulkaa’, elagu! ’eläköön’
  • kvotatiivi eli modus obliquus (viroksi kaudne kõneviis), jonka päätteenä on kaikissa persoonissa -vat, ilmaisee toisen käden tietoa: New York olevat ilus linn ’New York on (kuulemma, väittämän mukaan) kaunis kaupunki’.

Imperatiivimuotojen, etenkin kolmannen persoonan, toissijaista käyttöä voidaan pitää omana moduksenaan (ns. jussiivi): ah mina tehku päev läbi tööd! ’vai pitää minun tehdä (”minä tehköön”) koko päivä töitä!’

Kieltoverbin sijasta virossa on persoonissa taipumaton kieltosana ei, jonka yhteydessä käytetään (kuten suomessakin) imperatiivin yksikön toisen persoonan kaltaista konnegatiivia. Kieltoverbi kuitenkin taipuu persoonissa imperatiivissa.

Astevaihtelun alkuperäisellä perussäännöllä (avotavun edellä vahva, umpitavun edellä heikko aste) ei virossa enää juuri ole merkitystä, vaan astevaihtelu on, toisin kuin suomessa, lähinnä morfologinen. Esimerkiksi viron genetiivi on astevaihtelu­tapauksissa heikkoasteinen, vaikka tavu on muuttunut avoimeksi, kun loppu-n on kadonnut. Koska monet alkuperäiset taivutuspäätteet ovat ankarasti kuluneet ja äännekehitykset eriyttäneet alkuperäisiä astevaihtelu­variantteja toisistaan, viron kielen taivutukselle tyypillistä on fuusion lisääntyminen: sanan vartaloa ja taivutuspäätettä on vaikea erottaa toisistaan, ja taivutusmuodot erottuvat usein toisistaan sanavartalon sisäisten äännevaihtelujen perusteella. Esimerkiksi siga ’sika’ : genetiivi sea ’sian’ : partitiivi siga ’sikaa’; taevas (toinen kestoaste) ’taivas’ : taevas (kolmas kestoaste) ’taivaassa’. Toisaalta viron kielen taivutukseen on syntynyt myös agglutinoivuutta eli uusia selvästi erottuvia taivutusaineksia kuten imperfektin -s(i) ja monikon partitiivin pääte -sid (majasid ’taloja’).

Kieliesimerkkejä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viroa äidinkielenään puhuva henkilö puhuu viroa

Pienoisevankeliumi viroksi:

Sest nõnda on Jumal maailma armastanud, et Ta oma ainusündinud Poja on andnud, et ükski, kes Temasse usub, ei saaks hukka, vaid et temal oleks igavene elu.

Ihmisoikeuksien yleismaailmallisen julistuksen ensimmäinen artikla[3]:

Kõik inimesed sünnivad vabadena ja võrdsetena oma väärikuselt ja õigustelt. Neile on antud mõistus ja südametunnistus ja nende suhtumist üksteisesse peab kandma vendluse vaim.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. portaal.eki.ee Eesti Keele Instituut. Viitattu 3.3.2012.
  2. Väestö Väestörakenne 31.12. Väestörekisterikeskus, viitattu 5.11.2018
  3. Universal Declaration of Human Rights (Article 1) – Language family: Uralic Omniglot.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Wiren, Ulvi: Omal käel reisimine: Suomi-viro-fraasisanakirja. Helsinki: Gummerus, 2010. ISBN 978-951-20-8201-8.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Oppikursseja