Myöhäiskantasuomi

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Myöhäiskantasuomi on itämerensuomalaisten kielten rekonstruoitu kantakieli. Aiemmin sen katsottiin haarautuneen kantasaamen kanssa varhaiskantasuomesta mahdollisesti yli vuosituhat ennen ajanlaskun alkua.

Varhaiskantasuomea, keskikantasuomea ja myöhäiskantasuomea pidetään kantasuomen kielen eri kehitysvaiheina.[1]

2000-luvun tutkimuksessa varhaiskantasuomen käsitteestä on lähes kokonaan luovuttu. Professorit Riho Grünthal ja Tuomas Huumo ovat todenneet, että suomalaisesta näkökulmasta tarkasteltuna varhaisista, koko uralilaista kielikuntaa rajatummista aikatasoista voitaisiin pikemminkin puhua varhaiskantasuomen sijaan esi-itämerensuomalaisena tahi länsiuralilaisena vaiheena. Näin itämerensuomea voitaisiin verrata sekä mordvalaisiin sekä saamelaisiin kieliin.[2]

Germaanisten lainasanojen perusteella myöhäiskantasuomen on päätelty hajautuneen itämerensuomalaisten kielten kantamuotoihin ajanlaskun alun jälkeen.[3] Vuosina 200–500 myöhäiskantasuomi otti paljon lainasanoja keskiskandinaavin kielestä.[3] Kantamuotoihin hajautuminen tapahtui Valter Langin mukaan eteläviroa lukuun ottamatta ensimmäisellä vuosituhannella ajanlaskun jälkeen.[4] Myöhäiskantasuomen murteista kehittyivät siis itämerensuomalaiset kielet, muun muassa viro, suomi, eteläviro, liivi ja karjala.[4] Myöhäiskantasuomen murteet kehittyivät varsinaisesti näiksi kieliksi viikinkiajalla ja sen jälkeen.[4] Ainoa poikkeus tästä on siis eteläviro, joka erosi muista keilistä jo aikaisemmin, ehkä jo ajanlaskun alussa.[4] Sitä perustellaan äänneopillisilla ja muoto-opillisilla seikoilla.[5] On kuitenkin otettava huomioon, että viro ja eteläviro ovat lähentyneet myöhemmin, koska niiden puhuma-alat ovat vieretysten, ja näin ollen niiden puhujat äidinkielineen ovat saaneet vaikutteita toisiltaan.[5]

Myöhäiskantasuomen puhuma-ajasta on suhteellisen vähän aikaa, ja voi olla, että esimerkiksi suomen ja viron puhujat ymmärtäisivät nykyisin toisiaan paremmin, ellei molempiin kieliin olisi vaikuttanut kaksi germaanista kieltä keskiajalla, suomeen ruotsin kieli ja viroon saksan kieli.[4]

Murteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kielen uskotaan koostuneen kolmesta päämurteesta: eteläkantasuomi, pohjoiskantasuomi ja itäkantasuomi. Kantasuomen murteet muovautuivat laajalla alueella aina nykyisestä Suomesta Inkerinmaalle, Viroon, Keski-Ruotsiin ja Latvian pohjoisosiin[4]. Arvellaan, että pohjoiskantasuomea puhuttiin Suomenlahden pohjoispuolella Lounais-Suomessa, eteläkantasuomea Viron ja Pohjois-Latvian mailla ja itäkantasuomea eteläkantasuomen itäpuolella Laatokan lähellä. Myöhäiskantasuomen murteet eivät kehittyneet suoraan eri kieliksi, vaan saivat vaikutteita toisistaan, kun niiden puhujat olivat useissa yhteyksissä toisiinsa vaeltaessaan etelärannikon alueella ja levittäytyessään sisämaahan.

Nykyisessä suomen kielessä ja erityisesti länsimurteissa on vaikutteita eniten pohjoiskantasuomesta, mutta vaikutteita on myös etelä- ja itäkantasuomesta. Eniten eteläkantasuomen vaikutteita löytyy lounaismurteista, kun taas karjalan kieli ja suomen itämurteet pohjautuvat suurilta osin itäkantasuomeen. Viron kieli on kehittynyt eteläkantasuomesta.[6][7]

Petri Kallion näkemyksiä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tutkija Petri Kallio on esittänyt, että myöhäiskantasuomi jakautui murteisiin niin, että ensin se jakautui niin sanotuiksi myöhäiskantasuomen rannikkomurteeksi ja sisämaamurteeksi, joka muovautui ensin mahdollisesti muinaistšuudiksi ja myöhemmin eteläviroksi. Vastaavasti taas rannikkomurre jakautui Suomenlahden murteeksi ja Riianlahden murteeksi, josta kehittyi liivin kieli. Suomenlahden murre jakautui viroksi, karjalaksi, vepsäksi, vatjaksi ja länsisuomen murteiksi. Sisämaamurre ja Riianlahden murre erosivat muista murteista ensimmäisinä.[5]

Lisäksi Kallio on todennut olevan merkille pantavaa, että aiemmin runsaslukuisten balttilaislainojen tulo kantasuomeen loppui kauan ennen myöhäiskantasuomen puhuma-aikaa. Näin on, vaikka itse baltithan eivät itämerensuomalaisten eteläpuolelta lähteneet mihinkään. Hänen nähdäkseen tämä on selitettävissä ainoastaan olettamalla lainanantajaksi nykybalttilaisten kielten pohjoispuolella muinoin puhuttua balttilaismurretta, jonka puhujat sulautuivat kantasuomalaisiin. Näin itse lainasanojenkin tulvakin ehtyi.[5]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Anhava, Jaakko: Maailman kielet ja kielikunnat, s. 37–38, 44. Gaudeamus, 1998. ISBN 951-662-734-X.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Virolaistutkija uskoo tietävänsä, mistä suomalaiset tulivat – selittää myös, miksi suomalaiset eivät ymmärrä sukulaiskieli viroa mtvuutiset.fi. 10.9.2020. Viitattu 3.12.2021.
  2. Grünthal, Riho & Huumo, Tuomas: Partitiivin muotokuva. Virittäjä, 4/2020. Kotikielen Seura.
  3. a b Häkkinen, Jaakko 2010: Jatkuvuusperustelut ja saamelaisen kielen leviäminen (OSA 2). http://web.archive.org/web/20110720071223/http://www.mv.helsinki.fi/home/jphakkin/Jatkuvuus2.pdf
  4. a b c d e f Suomalaisten esi-isät olivat maahanmuuttajia seilatessaan Suomenlahden yli Salon Seudun Sanomat. Viitattu 30.11.2021.
  5. a b c d Kallio, Petri: KANTASUOMEN KONSONANTTIHISTORIAA. Sámit, sánit, sátnehámit. Riepmočála Pekka Sammallahtii miessemánu, 2007. Suomalais-Ugrilaisen Seuran Toimituksia = Mémoires de la Société Finno-Ougrienne.
  6. Murteet pitävät pintansa Yle.fi. Viitattu 13.6.2020.
  7. Lari Kotilainen: Kielen elämä – Suomen kieli elisestä huomiseen. Siltala, 2016. ISBN 9789522344106.
Tämä kieliin tai kielitieteeseen liittyvä artikkeli on tynkä. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla artikkelia.