Kopula

Kopula (lat. copula ’side’, ’yhdysside’) kielitieteen terminä merkitsee lauseessa sanaa, jolla ei ole omaa itsenäistä merkityssisältöä vaan jonka päätehtävänä on yhdistää toisiinsa lauseen muita jäseniä, etenkin subjektia ja predikatiivia (nominaalipredikaattia).

Yleistä

Kopulat ovat usein verbejä, kuten suomen olla-verbi lauseessa Minä olen vihainen. Maailman kielissä esiintyy myös ei-verbinkaltaisia kopuloita, jotka joskus ovat kehittyneet kieliopillistumalla jostakin verbinmuodosta. Kopulan tehtävässä voi joissakin kielissä toimia affiksi.

Kopulan kriteerinä voidaan pitää sitä, että se ei tuo mitään lisää lauseen argumenttirakenteeseen eli siihen, mitä ja millaisia täydennyksiä verbiin liittyy. Varsinaisten neutraalien kopulaverbien rinnalla joissakin kielissä esiintyy kopulaverbejä, joilla on jonkin verran merkityssisältöä. Esimerkiksi espanjan ser- ja estar-verbien välillä on merkitysero: Juan es callado ’Juan on hiljainen’ merkitsee, että hiljaisuus kuuluu Juanin luonteeseen, Juan está callado tarkoittaa, että Juan on tällä hetkellä hiljaa. Tällaisista verbeistä voidaan käyttää nimitystä semikopula, mutta niiden ja varsinaisten kopulaverbien rajanveto on ongelmallinen.

Kopulaverbien lisäksi jotkut tutkijat puhuvat pseudokopulaverbeistä, joilla muodostetut rakenteet muistuttavat kopularakenteita mutta eroavat niistä sekä muodoltaan että merkitykseltään. Pseudokopulana voivat toimia esimerkiksi englannin seem tai feel: Sheila seems ill ‘Sheila näyttää sairaalta’, Max feels fine ’Maxilla on hyvä olo’.

Kopulat maailman kielissä

Useissa maailman kielissä on käytössä yksi yleiskopula, mutta on lukuisia kieliä, joissa kopuloita on useampia, esimerkiksi erikseen predikatiivina toimivien nominien ja adverbiaalien kanssa käytettäväksi. Monissa kielissä on myös erillinen kielteinen kopula. Esimerkiksi mandelaisessa soninken kielessä on tämän mukaisesti neljä eri kopulaa:

• Ké yúgó nì tágén ñà yí. ’Tämä mies on seppä.’ (nominipredikaatio)
• Ké yúgó hètí tágé yì. ’Tämä mies ei ole seppä.’ (kielteinen nominipredikaatio)
• Démbà wá kónpèn dí. ’Demba on huoneessa.’ (adverbiaalipredikaatio)
• Démbà ntá kónpèn dí. ’Demba ei ole huoneessa.’ (kielteinen adverbiaalipredikaatio).

Lukuisissa maailman kielissä toimii kopulaton nominipredikaatio. Tällaisia kieliä on runsaasti etenkin Oseaniassa, Keski- ja Etelä-Amerikassa sekä afroaasialaisessa ja niililäis-saharalaisessa kielikunnassa, mutta kopulattomuutta esiintyy muuallakin. WALS-tietokannan 386 kielen otoksesta 175:ssä kopulattomuus on mahdollista. Näissä kielissä kopulaa ei käytetä laisinkaan, tai kopulaa käytetään vain silloin, kun se tarvitaan tempuksen, moduksen tai persoonan merkitsimien kantajaksi – näin esimerkiksi unkarissa:

• János tanár. ’János [on] opettaja.’
• (Én) tanár vagyok. ’Minä olen opettaja.’
• János tanár volt. ’János oli opettaja.’

Unkarin tapaan käyttäytyvät useimmat muutkin uralilaiset kielet. Tätä onkin pidetty alkuperäisenä piirteenä. Kopulan pakollinen käyttö suomessa ja muissa itämerensuomalaisissa kielissä (sekä saamessa eteläsaamea lukuun ottamatta) on usein selitetty indoeurooppalaisten, erityisesti germaanisten naapurikielten vaikutukseksi.

Toisaalta suomen kopulalauseet ovat ainakin osittain vanhaa perua, sillä suomen ja sukukielten ’olla’-verbit ovat ikivanhoja. Useissa uralilaisissa kielissä niitä on kaksi, suomen olla- ja suomen lie(nee)-verbien vastineet. Näistä ”olla”-verbin kantamuoto on luultavasti alkuaan ollut staattista jonkinlaisena tai jossakin olemista merkitsevä verbi, lie-verbin vastineet ovat useissa kielissä dynaamisia kopuloita, jotka ilmaisevat tulevaisuudessa olemista tai joksikin tulemista (unk. János tanár lesz ’Jánosista tulee opettaja’).