Indoeurooppalaiset kielet

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Indoeurooppalaisen kielikunnan eri haarojen likimääräinen nykyinen levinneisyys niiden alkuperäisillä puhuma-alueilla Euroopassa ja Aasiassa:
  Ei-indoeurooppalaisia kieliä
Raidoitetuilla alueilla monikielisyys on yleistä.
Indoeurooppalaisten kielten nykyinen levinneisyys. Tummanvihreällä merkityissä maissa indoeurooppalaiset kielet ovat enemmistön kielinä. Vaaleanvihreällä merkityissä maissa ne ovat virallisina vähemmistökielinä.
Indoeurooppalaiset kielet (vaaleanvihreä) maailman muiden kielikuntien joukossa.

Indoeurooppalaiset kielet muodostavat kielikunnan, johon kuuluvia kieliä puhuttiin alun perin Euroopasta Intiaan ulottuvalla alueella, mutta nykyaikana kautta maailman. Indoeurooppalaiset kielet ovat kehittyneet indoeurooppalaisesta kantakielestä, jota puhuttiin noin 6 000 vuotta sitten luultavasti Mustanmeren pohjoispuolella.

Määrä ja levinneisyys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Maailmassa puhutaan nykyisin noin 437:ää indoeurooppalaista kieltä, ja niillä on yhteensä noin kolme miljardia äidinkielistä puhujaa. Indoeurooppalaiset kielet ovatkin maailman suurin kielikunta puhujien määrässä, vaikka muutamassa muussa kielikunnassa kieliä onkin suurempi määrä.[1]

Vielä kaksituhatta vuotta sitten indoeurooppalaisten kielten levinneisyysalue ulottui vain Euroopasta Intiaan. Nykyaikana indoeurooppalaisia kieliä puhutaan ympäri maailmaa, koska ne levisivät Euroopasta siirtomaakaudella kaikkialle: englanti Pohjois-Amerikkaan, Australiaan ja Afrikkaan, espanja ja portugali latinalaiseen Amerikkaan, ja ranska Afrikkaan. Indoeurooppalaisten kielten merkitystä maailmassa korostaa se, että länsimailla on ollut huomattavan paljon taloudellista ja kulttuurista vaikutusvaltaa.[1]

Alkuperä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Indoeurooppalaisilla kielillä on yhteinen kantamuoto, indoeurooppalainen kantakieli, jolla uskotaan olleen myös omia murteitaan. Siitä on kyetty rekonstruoimaan noin 1500 leksikaalista osaa, mikä on kuitenkin vain murto-osa kielen koko sanastosta.[2]

Indoeurooppalaista kantakieltä puhuttiin noin 6 000 vuotta sitten.[3] Nykyisin arvellaan, että nykyisistä indoeurooppalaisten kielten pääryhmistä ensimmäisenä kantakielestä erkaantuivat anatolialaiset kielet ja seuraavaksi tokaarilaiset kielet.[2]

Indoeurooppalaisen kantakielen puhujien kotiseudusta on erilaisia teorioita. Yleisimmin hyväksytty teoria on niin sanottu kurgaaniteoria, joka sijoittaa indoeurooppalaiset nykyisen Ukrainan ja Etelä-Venäjän aroille Mustanmeren pohjoispuolelle.[2]

Indoeurooppalaisten kielten sukulaisuussuhteista muihin kielikuntiin ei olla päästy yksimielisyyteen. Useimmin lähisukulaiseksi ehdotetaan uralilaisia kieliä niiden kieliopillisten samankaltaisuuksien vuoksi ("indouralilaiset kielet").[2]

Tutkimus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jo antiikin ajalla huomattiin, että latinassa ja kreikan kielessä on joitain samankaltaisia sanoja. Näitä yhtäläisyyksiä ei kuitenkaan vielä silloin osattu selittää. Keskiajalla jotkut uskoivat, että kielten yhteiset piirteet johtuivat siitä, että ne polveutuivat kaikki hepreasta, pyhästä kielestä.[4]

Leidenin yliopiston professori Marcus van Boxhorn esitti vuonna 1647 teorian, jonka mukaan kreikka, latina, persia, vanha saksi, hollanti, saksa, gootti, venäjä, tanska, ruotsi, liettua, tšekki, kroaatti ja kymri polveutuivat kaikki skyytin kielestä. Vähän myöhemmin Claudius Salmasius lisäsi sanskritin edellä mainittujen kielten luetteloon. 1800-luvulla indoeurooppalaisten kielten juuria alkoivat tutkia tieteellisesti ensimmäisinä Jacob Grimm, Rasmus Rask ja Franz Bopp. Käsitteen ”indoeurooppalainen” otti käyttöön Thomas Young vuonna 1813.[4]

Jaottelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Indoeurooppalaiset kielet jaetaan kymmeneen pääryhmään, jotka ovat aakkosjärjestyksessä (ristillä merkitty kuolleet kieliryhmät, suluissa esimerkkejä kielistä):[5]

  1. Albanian kieli
  2. Anatolialaiset kielet (heetin kieli)
  3. Armenian kieli
  4. Baltoslaavilaiset kielet (slaavilaiset kielet, kuten venäjä, sekä balttilaiset kielet kuten liettua ja latvia)
  5. Germaaniset kielet (englanti, saksa, hollanti ja skandinaaviset kielet)
  6. Indoiranilaiset kielet (indoarjalaiset kielet, kuten hindi, urdu ja sanskrit, sekä iranilaiset kielet, kuten persia, kurdi ja paštu)
  7. Itaaliset kielet (latina ja siitä kehittyneet romaaniset kielet, kuten italia, espanja, ranska, romania ja portugali)
  8. Kelttiläiset kielet
  9. Kreikan kieli tai helleeniset kielet
  10. Tokaarilaiset kielet

Albania, armenia ja kreikka ovat yhden tunnetun kielen muodostamia ryhmiä. Pääryhmistä kokonaan kuolleita ovat anatolialaiset kielet ja tokaarilaiset kielet.[5]

Kymmenen pääryhmän lisäksi on joitain epätäydellisesti osoitettuja kuolleita kieliä, kuten lusitanian kieli, veneetin kieli, messaapin kieli, traakian kieli, fryygian kieli, liguuri, illyyrin kieli, daakian kieli ja muinainen makedonia.[6]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Kapović 2017, s. 1.
  2. a b c d Kapović 2017, s. 5–7.
  3. Kapović 2017, s. 1–2.
  4. a b Kapović 2017, s. 2.
  5. a b Kapović 2017, s. 3–5.
  6. Kapović 2017, s. 5.