Indouralilaiset kielet

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

tarvitaan parempi lähde

Indouralilaiset kielet ovat hypoteettinen kielikunta, johon kuuluisivat indoeurooppalaiset ja uralilaiset kielet sekä mahdollisesti eräitä muitakin kieliä. Kielikunnan olemassaolo ei kuitenkaan ole saavuttanut yleistä kannatusta.

Yleisin argumentti tukemaan tätä sukulaisuutta perustuu kielten yhtäläisiin yleisluontoisiin morfologisiin piirteisiin. Esimerkiksi sekä indoeurooppalaisille että uralilaisille kielille on tyypillistä ensimmäiseen persoonaan viittaavien pronominien alkaminen m:llä ja toiseen persoonaan viittaavien pronominien alkaminen t:llä[1]. Tätä on tosin selitetty muinkin syin. Kaisa Häkkisen mukaan samankaltaisuus voi olla sattumaa tai johtua äännefysiologisista syistä – t ja d ovat puhujasta itsestänsä poispäin viittaavia äänteitä, m itseen päin.[2] Uralilaisten kielten monikon t-päätteen on arveltu olevan sukua indoeurooppalaisten kielten s-päätteelle. Sukulaisuutta on arveltu myös eräiden yksittäisten, jo erittäin alhaisella kulttuuritasolla tarvittujen substantiivien ja pronominien perusteella (mm. ruotsin namn, vatten, samma; englannin name, water same; saksan Name, Wasser, joita vastaavat suomessa sanat nimi, vesi ja sama.[1] Aikaisemmin pidettiin lähes mahdottomana, että näinkin keskeiset sanat saattaisivat lainautua kielestä toiseen, mutta nyttemmin sellaisestakin on löydetty esimerkkejä muista kielikunnista.[1] Lisäksi tällaisia, ilmeisesti jo indoeurooppalaisesta ja uralilaisesta kantakielistä periytyviä yhtäläisiä sanoja on niin vähän, ettei niiden perusteella voida rekonstruoida näiden kantakielten ja hypoteettisen indouralilaisen kantakielen välisenä aikana mahdollisesti tapahtuneita äänteenmuutoksia.[1]

Sekä indoeurooppalaisessa kantakielessä että kantauralissa on ilmeisesti ollut noin seitsemän tai kahdeksan sijaa sekä kolme numerusta (yksikkö, kaksikko, monikko), ja edelleen sekä indoeurooppalaisissa että uralilaisissa kielissä sanoja taivutetaan sijoissa ja numeruksissa, vaikkeivät niiden määrät eivät olekaan pysyneet ennallaan. Kaksikko on molemmista enimmäkseen kadonnut. Sijojen määrä on uralilaisissa kielissä suurentunut, indoeurooppalaisissa pienentynyt.

Kielitieteilijöiden valtaosa pitää tämänkaltaisia perusteluja riittämättöminä. Joka tapauksessa teorian kannattajien mielestä uralilaiset ja indoeurooppalaiset kielet vaikuttavat huomattavan samankaltaisilta kieliksi, joiden ei katsota olevan toisilleen sukua; tästä on tosin mm. Juha Janhunen esittänyt eriäviä mielipiteitä. Samankaltaista sanastoa on kuitenkin huomattavan paljon, ja osa siitä on varmuudella hyvin vanhaa. Lisäksi on huomattava, että osa indoeurooppalaisten ja uralilaisten kielten tyypillisistä eroista on syntynyt kielikuntien olemassaolon aikana.

Frederik Kortlandt kannattaa mallia, jossa indouralilaiset asuivat alun perin Kaspianmereltä pohjoiseen. Hänen teoriansa mukaan osa näistä siirtyi tai levittäytyi lännemmäksi, erkani muista indouralilaisista ja tuli kosketuksiin kaukasialaisten kielten puhujien kanssa. Indoeurooppalaisten kielten eräät piirteet olisivat kaukasialaisista kielistä peräisin. Ryhmä jatkoi edelleen levittäytymistä länteen ja saapui Mustanmeren seudulle, jossa heidän kielensä kehittyi indoeurooppalaiseksi kantakieleksi.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d Jaakko Anhava: ”Kielten sukulaisuus”, Maailman kielet ja kielikunnat, s. 27–28. Gaudeamus, 2005. ISBN 951-662-734-X.
  2. Kaisa Häkkinen: Suomen kielen etymologinen sanakirja, Kaisa Häkkinen: Agricolasta nykykieleen

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]