Kalevala

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Tämä artikkeli käsittelee kansalliseeposta. Sanan muista merkityksistä katso Kalevala (täsmennyssivu).
Kalevala
Kalevala, 1849
Kalevala, 1849
Kirjailija Elias Lönnrot
Kieli suomi
Genre eeppinen runous, kansalliseepos
Suomennos
Julkaistu 1835
Edeltävä Kanteletar
Nuvola apps bookcase.svg
Löydä lisää kirjojaKirjallisuuden teemasivulta

Kalevala on Suomen ja Karjalan tasavallan kansalliseepos. Se perustuu Elias Lönnrotin (1802–1884) vuodesta 1828 alkaen kokoamiin suomalais-karjalaisiin kansanrunoihin. Nämä runot ovat kalevalaista runoutta eli ne on tehty kalevalaiseen runomittaan. Kalevalan sisältämät runot eivät ole suoraan runonlaulajien laulamassa muodossa, vaan niitä on muokattu, niiden kieliasua on yhtenäistetty ja korjailtu ja joitakin osia runoista on siirretty toiseen paikkaan ja eri asiayhteyteen kuin alun perin muistiin merkityissä runoissa. Osan Lönnrot on runoillut itse muodostamaan yhtenäisiä juonikuvioita.

Kalevalan alussa on luomismyytti, jonka mukaan maailma syntyi sotkan munasta. Kalevala kuvaa muun muassa Kalevalan ja Pohjolan kansojen sekä eri päähenkilöiden välisiä kiistoja, kostoreissuja ja kosiomatkoja sekä Sammon rakentamista ja ryöstöä. Tapahtumat päättyvät kristinuskon tuloon.

Merja Leppälahden mukaan Kalevalalla on ollut suuri merkitys suomalaisen kansallistunteen luojana. Se on myös vaikuttanut laajasti taiteisiin ja tieteisiin. Leppälahden mukaan teos vaikuttaa edelleen nykysuomalaisenkin ajatteluun sekä mielikuviin, niidenkin, jotka eivät ole Kalevalaa koskaan lukeneet.[1]

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kalevalan synty[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kullervon-sotaanlähtö-1935.jpg

Eeppisen runouden perinne löytyy lähes kaikkialta maailmasta.[2] Monissa tapauksissa sitä on myös koottu kirjoitetuiksi eepoksiksi, joista länsimaissa tunnetuimmat Kalevalan syntyaikaan lienevät olleet Homeroksen kirjoittamaksi väitetyt Ilias ja Odysseia. Kalevalaakaan tuskin olisi syntynyt ilman edeltäneiden eeposten mallia.[3]

Muinaissuomalaiset eivät tunteneet kirjoitusta, joten tarinat siirtyivät seuraaville sukupolville laulujen, loitsujen, taikojen ja runojen avulla, jotka opeteltiin ulkoa. Lapset oppivat ne vanhemmiltaan tai kiertäviltä runonlaulajilta. Jotkut laulut kertoivat tositapahtumista, jotkut kuvitelluista muinaisista sankareista. Viron eeppisen runouden kokoelma, Kalevipoeg, jota myöhemmin ryhdyttiin pitämään kansalliseepoksena, on samaa sukulaiskansojen perinnettä kuin Kalevalakin. Kalevalainen runomitta on tutkijoiden (mm. Matti Kuusi) mukaan syntynyt ehkä jo ennen ajanlaskun alkua.lähde?

Kalevalaisten runojen syntypaikasta on ollut kaksi voimakasta tutkimustraditiota, joiden välinen kiistely on ollut ajoittain katkeraakin.[4] Toisena traditiona on Kalevalan alkuperäistäkin karjalaisuutta korostava suunta, jonka edustajiin ovat kuuluneet Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen, August Ahlqvist, Eemil Nestor Setälä, Viktor Jevsejev ja Heikki Kirkinen, ns. saarelaisepiikan osalta myös Matti Kuusi. Tämän näkemyksen mukaan runot olisivat syntyneet keräysalueillaan. Lönnrot totesi Uuden Kalevalan alkusanoissa, että runot olivat syntyneet "Permiassa" Vienanmeren länsirannikolla. Näkemys runojen ainoastaan karjalaisesta perinteestä vallitsi tämän jälkeen pari vuosikymmentä ja vain tarkasta sijainnista kiisteltiin kunnes Aksel Borenius esitti teorian runojen läntisestä alkuperästä.lähde?

Runojen länsisuomalaisuutta korostava tutkimustraditio, jonka merkittäviä kannattajia ovat olleet Julius Krohn, Kaarle Krohn, Jalmari Jaakkola, Martti Haavio, Jouko Vahtola sekä joiltakin osin Matti Kuusi ja Anna-Leena Siikala, arvelee monien Kalevalan runojen aiheiden tulleen Lounais-Suomesta, mistä ne olisivat levinneet idemmäs ja pohjoisemmaksi. Kalevalamitan käyttö alkoi hitaasti kadota Länsi-Suomessa ja myöhemmin muualla uskonpuhdistuksen jälkeen, kun luterilainen kirkko kielsi laulutradition pakanallisena ja toisaalta kun eurooppalainen painoihin ja riimeihin perustuva runon muotokieli levisi maahan. Länsi-Suomessa kalevalamitta väistyi 1600- ja 1700-lukujen kuluessa. Savossa ja Pohjanmaalla se eli pidempään. Vienan Karjalassa perinne säilyi näihin päiviin saakka.[5] Matti Pöllä ja aiemmin Matti Kuusi ovat esittäneet, että merkittävä osa kalevalaisesta runoudesta olisi tullut Karjalaan Pohjanmaalta ja Savosta tulleiden siirtolaisten mukana. Pöllä on myös esittänyt, että näiden siirtolaisten joukossa saattoi olla myös nuijasodan jälkiselvittelyitä pakenevia tai noituudesta syytettyjä tietäjäsukuja. Pöllän mukaan Vienan alueella talletetun runouden juuret löytyvät Kainuussa ja Pohjois-Pohjanmaalla esiintyneestä perinteestä, mutta siinä on myös Karjalasta ja Savosta saatuja vaikutteita.[6]

Jyrkkä vastakkainasettelu on nykyisin pääosin laantunut. Nykyään on vallalla sellainen käsitys, että Kalevalassa on paljon sekä läntistä että itäistä runoperinnettä.[7]

Kalevalan runojen kerääminen ja julkaiseminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1800-luvulla suomalaiset kiinnostuivat vanhojen kansanrunojen muistiinmerkitsemisestä, vaikka jo 1700-luvulla Turun Akatemian professori Henrik Gabriel Porthan ja hänen oppilaansa Christfried Ganander keräsivät kalevalaista sanastoa Mythologia Fennica -teokseen.[8] Kajaanin piirilääkäri Elias Lönnrot kiersi Kajaanista itään olevilla Vienan Karjalan alueilla kokoamassa vanhoja runoja. Lönnrot kiersi keruumatkoilla myös Suomessa, lähinnä kuitenkin Itä-Suomessa. Tämä ei tarkoita, ettei Länsi-Suomella olisi ollut lainkaan osuutta Kalevalan runojen syntyyn; sieltä runonlauluperinne vain katosi aikaisemmin. Runoissa esiintyy myös länsisuomalaisia murrepiirteitä. Länsi-Suomi ei siis ole ”runotonta” aluetta. Muusta Kalevalasta poiketen Kullervo-runon alkuperä on Inkerissä, josta sen keräsi ja toimitti Lönnrotille D. E. D. Europaeus.[9] Monet muutkin keräsivät runoja, ja niitä on saatu talteen paljon. Suomen kansanrunousarkisto onkin maailman suurin.[10]

Kalevalan (Vanhan Kalevalan) 150-vuotisjuhlien kunniaksi lyötiin juhlaraha vuonna 1985.

Lönnrot julkaisi viisi erilaista Kalevalaa. Ensimmäisenä julkaistiin vuonna 1833 Sikermä-Kalevala, jossa oli suppeita Lemminkäis-, Väinämöis- ja häärunoja. Samana vuonna ilmestyi myös jo eepoksenmittainen Runokokous Väinämöisestä, joka sai myöhemmin nimekseen Alku-Kalevala.[11] Sikermä-Kalevalan Lemminkäinen-runoelmassa oli 825 säettä, Väinämöinen-runoelassa 1 867 säettä ja Naimakansan virsissä 449 säettä. Runokokouksessa Väinämöisestä oli jo 5 052 säettä.[12]

Varsinaisen Kalevalan ensimmäinen painos (eli Vanha Kalevala) ilmestyi vuonna 1835. Lönnrot antoi sille nimeksi Kalewala taikka Wanhoja Karjalan Runoja Suomen kansan muinosista ajoista, ja se jakautuu 32 runoon ja 12 078 säkeeseen.[12] Lönnrot arveli Vanhaa Kalevalaa rakentaessaan, että runot olivat kristinuskoa edeltäviltä ajoilta ja kuvasivat historiallisia tapahtumia. Lönnrot uskoi, että karjalaiset, hämäläiset ja virolaiset olisivat vaeltanut muinaisina aikoina Aasiasta Mooseksen kaltaisen Kalevan johdolla.[11]

Kalevala herätti heti kiinnostusta akateemisissa piireissä, sillä se antoi merkitystä suomenkieliselle kirjallisuudelle ja Suomen kansalle muinaisen kulttuurin. Suomelaisen Kirjallisuuden Seuran puheenjohtajan Johan Gabriel Linsénin mukaan Kalevala antoi suomalaiselle kirjallisuudelle ”miltei eurooppalaisen merkityksen”. Vaikka akateemiset piirit ottivat teoksen hyvin vastaan, myyntimenestys Kalevala ei ollut. Siitä otettiin 500 kappaleen painos, jota riitti myytäväksi 12 vuodeksi.[11]

Kalevala kiinnosti myös ulkomailla, ja M. A. Castrénin ruotsinnos ilmestyi 1841. Ranskaksi teoksen käänsi Louis Léouzon Le Duc, joka toimi Suomessa venäläläisen kreivin perheen kotiopettajana ja joka oli kiinnostunut suomalaisesta kansanrunoudesta. Ranskankielinen painos ilmestyi 1845. Käännösten ansiosta Kalevala sai mainetta ulkomailta, ja esimerkiksi Jacob Grimm piti keväällä 1845 teoksesta maineikkaan esitelmän Preussin tiedeakatemiassa.[13]

Niin sanottu Uusi Kalevala, jota useimmiten kutsutaan pelkäksiä Kalevalaksi, valmistui vuonna 1849.[14] Se sisältää 50 runoa ja 22 795 säettä. Se oli vielä aiempia versioita enemmän Lönnrötin oma luomus.[12] Lönnrot ei enää Uutta Kalevalaa rakentaessaan iskonut, että runoja voitaisiin palauttaa alkuperäiseen muotoonsa. Hän tunsi tässä vaiheessa osaavansa runot paremmin kuin runonlaulajat, joten hän yhdisteli runoja ja niiden aiheita oman näkemyksensä mukaan.[15] Vuonna 1849 ilmestyneestä Kalevalasta puuttuu yhdeksän aakkosta, joita nykysuomessa käytetään. Nämä puuttuvat aakkoset ovat b, c, d, f, q, w, x, z ja å. Taustalla on se, että Lönnrotin taltioimissa vanhoissa runoissa ei ollut vierasperäisiä kirjaimia sisältäneitä lainasanoja. Lisäksi Suomen murteissa d-äänne esiintyi alun perin ainoastaan yksittäisellä Porin seudulla sijainneella pienellä alueella.[16]

Lönnrotista tuli syksyllä 1853 suomenkielen professori, ja hän piti 17 lukukauden ajan Kalevala-luentoja. Opetuskokemuksen perusteella Lönnrot alkoi pohtia teosta myös koulutuksen näkökulmasta. Hän päättikin ryhtyä viidennen kerran muokkaamaan teostaan, kun häneltä pyydettiin lyhennettyä painosta koulujen tarpeeseen. Koulu-Kalevalan käsikirjoitus oli valmis huhtikuussa 1861. Sitä ei otettu kovinkaan innostuneesti vastaan, ja esimerkiksi J. V. Snellmanin mielestä lyhennetty laitos oli menettänyt runollisuutensa ja eeppisyytensä. Koulu-Kalevalasta ei ollut pitkäaikaisessa käytössä kouluissa. Suomen Kirjallisuuden Seuran julkaisemaa ”helppohintaista” Kalevalaa alettiin käyttää 1870-luvulla opetuksessa. Alaluokilla oppilaat saivat kuitenkin tietonsa pääsääntöisesti Zachris Topeliuksen Maamme kirjasta, ja yläluokilla koululaiset lukivatkin jo varsinaista Kalevalaa.[15]

Kalevala on käännetty useille kielille, ensimmäisinä muun muassa ruotsiksi (1841, Uusi Kalevala 1864–1868), ranskaksi (1845/1867), venäjäksi (1847/1889), saksaksi (1852), unkariksi (1871), englanniksi (1868, 1888, 1907, 1963, 1989) ja viroksi (1891–1898).[17][18] Vaikka Kalevalan kieli on alkujaan karjalaa, varsinainen karjalankielinen käännös teoksesta saatiin vasta vuonna 2009, kun Karjalan Kielen Seura julkaisi Zinaida Dubininan tekemän käännöksen aunuksenkarjalaksi.[19]

Kalevalan nimi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kalevala on Kalevala-eepoksessa esiintyvien sankarien kotipaikan tai kotimaan nimi. Kalevalan toisintonimenä esiintyy Väinölä. Alkuperäisessä kansanrunoudessa Kalevala mainitaan vain satunnaisesti. Nämä säkeet on tallennettu vuonna 1837 Kellovaarassa:

»Tuoll' on neitoset kisassa,
Kaunokaiset karkelossa.
Noilla Väinölän ahoilla,
Kalevalan kankahilla.[20]»

Lönnrotin päätös valita Kalevala sekä sankarien kotipaikan että koko eepoksen nimeksi ei kuitenkaan ollut satunnainen. Kaleva on mytologinen hahmo, ja varsinkin Kalevanpojat olivat tunnettuja tarinoiden muinaisia jättiläisiä niin Suomessa kuin Virossakin. Kalevanpoikien mukaan on nimetty myös Viron kansalliseepos Kalevipoeg.lähde?

Kalevalan tapahtumat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varoitus:  Seuraava kirjoitus paljastaa yksityiskohtia juonesta.
Akseli Gallen-Kallela: Sammon taonta, 1893.
Akseli Gallen-Kallela: Sammon puolustus, 1896.

Runot 1–10: Ensimmäinen Väinämöis-jakso: Maailman luominen ja Väinämöisen syntymä; Väinämöisen ja Joukahaisen kohtaaminen; Joukahainen lupaa sisarensa Ainon käden Väinämöiselle vastineeksi elämästään; Aino hukuttautuu; Joukahainen kostaa; haavoittunut Väinämöinen ui Pohjolaan ja tapaa Pohjolan emäntä Louhen; Louhi auttaa Väinämöistä palaamaan takaisin kotiin vastineeksi siitä että tämä lupaa järjestää taitavan sepän takomaan Sammon, ihmeellisen, rikkauksia tekevän myllyn; Väinämöinen pakottaa loitsutaidoillaan Ilmarisen Pohjolaan; Ilmarinen takoo Sammon, kun hänelle luvataan palkkiona upea Pohjolan neito puolisoksi; Ilmarisen pettymykseksi neito kuitenkin kieltäytyy lähtemästä hänen matkaansa.

Runot 11–15: Ensimmäinen Lemminkäis-jakso: Lemminkäinen ryöstää Kyllikin ja he tekevät valan: ei käy Lemminkäinen sodissa eikä Kyllikki kylillä, mutta valat kuitenkin rikotaan ; Lemminkäinen matkustaa Pohjolaan kosimaan Pohjolan tytärtä paremmaksi vaimoksi; ansioteot jotka Lemminkäisen tulee suorittaa: hiihtää Hiiden hirvi (onnistuu toisella yrittämällä) ja suistaa Hiiden ruuna sekä ampua Tuonelan joutsen; märkähattu karjapaimen kuitenkin surmaa Lemminkäisen ja heittää tämän ruumiin Tuonelan virtaan; Lemminkäisen äiti haravoi poikansa Tuonelan joesta ja luo tämän uudelleen henkiin.

Runot 16–18: Toinen Väinämöis-jakso: Väinämöinen etsii veneen rakentamiseen tarvittavia loitsusanoja ensin Tuonelasta ja sitten Antero Vipuselta; Väinämöinen purjehtii Pohjolaan; Ilmarinen ja Väinämöinen kilpailevat Pohjolan tyttären kädestä.

Runot 19–25: Ilmarisen häät (ensimmäinen Ilmaris-jakso): Pohjolan emäntä vaatii tyttärestään ansiotöitä; Ilmarinen suorittaa Pohjolan tyttären avustuksella vaaditut tehtävät: kyntää kyisen pellon, suistaa Tuonen karhun ja Manalan suden sekä tuo Tuonelan hauen Tuonelan joesta; Ilmarisen ja Pohjolan tyttären häät; suuren härän teurastus ja kertomus oluen panemisesta.

Runot 26–30: Toinen Lemminkäis-jakso: Lemminkäinen on kaunainen, koska häntä ei ole kutsuttu häihin; hän matkustaa Pohjolaan ja voittaa Pohjolan isännän kaksintaistelussa; armeija manataan kostamaan Lemminkäiselle; Lemminkäinen pakenee äitinsä neuvosta Saareen; palattuaan kotiin hän huomaa kotinsa poltetuksi; hän lähtee kostoretkelle Pohjolaan kumppaninsa Tieran kanssa; Pohjolan emäntä jäädyttää meren ja Lemminkäisen täytyy palata kotiin.

Runot 31–36: Kullervo-jakso: Untamo surmaa veljensä Kalervon väen, paitsi vaimon, joka synnyttää Kullervon; Untamo yrittää murhata Kullervon, mutta epäonnistuu; Kullervo myydään orjaksi Ilmariselle; Ilmarisen vaimon piinaa Kullervoa leipomalla kiven leivän sisään; Kullervo vannoo kostoa ja vaimo tulee surmatuksi; Kullervo pakenee ja löytää perheensä vahingoittumattomana läheltä Lappia; Kullervo viettelee neidon ja havaitsee tämän myöhemmin omaksi sisarekseen; sisar surmaa itsensä; Kullervo tuhoaa Untamolan surmaten Untamon suvun ja palattuaan kotiin huomaa kaikkien kuolleen; Kullervo surmaa itsensä.

Runot 37–38: Toinen Ilmaris-jakso: Ilmarinen takoo itselleen vaimon kullasta ja hopeasta, mutta toteaa tämän kylmäksi ja hylkää hänet; tämän jälkeen Ilmarinen ryöstää Pohjolan emännän toisen tyttären; tyttö loukkaa Ilmarista, joten tämä loitsii tytön lokiksi; Ilmarinen kertoo Väinämöiselle Pohjolan väen huolettomasta elämästä, jonka Sampo takaa.

Runot 39–44: Sammon ryöstö (kolmas Väinämöis-jakso): Väinämöinen, Ilmarinen ja Lemminkäinen purjehtivat ryöstämään Sampoa; vene jää kiinni suuren hauen harteille; Väinämöinen surmaa hauen ja sen leukaluusta tehdään ensimmäinen kantele; Väinämöinen tuudittaa kaikki Pohjolan salissa uneen laulullaan, ja Sampo ryöstetään; kurjen parkaisu herättää Pohjolan väen; Pohjolan emäntä loihtii sumun, myrskyn ja Iku-Turson pysäyttämään ryöstäjät; kantele putoaa myrskyssä mereen; Pohjolan emäntä loihtii suuren armeijan, muuttaa itsensä kotkaksi ja taistelee Sammosta; Sampo särkyy ja häviää mereen.

Runot 45–49: Louhen kosto Kalevalalle: Väinämöinen valmistaa uuden koivuisen kanteleen; Pohjolan emäntä lähettää Kalevalaan tauteja tappaaman ihmisiä ja karhun surmaamaan karjaa; Väinämöinen parantaa ihmiset ja kaataa karhun; Pohjolan emäntä piilottaa kuun ja auringon sekä varastaa tulen Kalevalalta; Väinämöinen ja Ilmarinen palauttavat tulen ja Ilmarinen pakottaa Pohjolan emännän palauttamaan auringon ja kuun taivaalle.

Runo 50: Marjatta-jakso: Marjatta tulee raskaaksi syömästään puolukasta ja synnyttää pojan tallissa, vertautuen Neitsyt Mariaan ja Jeesukseen; hänen vanhempansa kiroavat ja hylkäävät hänet; Väinämöinen määrää pojan suolle surmattavaksi; poika alkaa puhua ja soimaa Väinämöistä, muistuttaen tätä nuoruuden synneistä; Virokannas kastaa pojan Karjalan kuninkaaksi; Väinämöinen suuttuu ja purjehtii pois, jättäen perinnöksi soiton ja kanteleen.

Juonipaljastukset päättyvät tähän.

Kalevalan henkilöt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Akseli Gallen-Kallela, Aino-triptyykki, 1891.

Kalevalan päähenkilö on tietäjäsankari Väinämöinen, jolla on taianomaiset laulun ja soiton lahjat. Hän on ollut osallisena jo maailman luomisessa. Hän soittaa kanteletta, joista tärkein on tehty hauen leukaluusta. Väinämöisen vaimonetsintä on yksi keskeisistä teemoista. Hän ei kuitenkaan koskaan löydä vaimoa — muun muassa yksi neidoista, Joukahaisen sisko Aino, hukuttautuu mieluummin kuin nai Väinämöisen. Väinämöinen osallistuu Sammon ryöstöön Pohjolasta.

Seppo Ilmarinen on sankarillinen seppä, joka vertautuu germaanisen mytologian Weylandiin ja kreikkalaiseen Daidalokseen. Hän rakentaa muun muassa taivaankannen ja Sammon. Hän voittaa vaimokseen Pohjan neidon, jonka Kullervo myöhemmin tappaa. Myös Ilmarinen osallistuu Sammon ryöstöön.

Louhi, Pohjolan emäntä, on šamanistinen Kalevalan viholliskansan Pohjolan matriarkka. Hän lupaa tyttärensä Ilmariselle palkkana Sammon rakentamisesta. Sammon ryöstön jälkeen hän siirtää auringon ja kuun paikoiltaan ja varastaa tulen Kalevalan väeltä.

Joukahainen on Väinämöisen nuori haastaja, joka pelastaakseen itsensä lupaa sisarensa Ainon Väinämöiselle hävittyään laulukilpailun. Joukahainen yrittää kostaa Väinämöiselle surmaamalla tämän. Hänen yrityksensä epäonnistuu, mutta johtaa siihen, että Väinämöinen lupaa rakentaa Sammon Louhelle vastapalveluksena siitä, että tämä pelasti hänet.

Kullervo on Untamolassa kasvanut kaltoinkohdeltu orpolapsi, josta ei julman lapsuuden takia koskaan kasva kunnollista. Hän on epäkelpo orja, jota on mahdoton saada hengiltä. Hän murhaa Ilmarisen vaimon kostoksi leivästä, jonka sisään leivottu kivi särki Kullervon veitsen. Hän löytää kotiinsa Kalervolaan ja viettelee vahingossa sisarensa "sammalvuoteelle". Heidän tunnistettuaan toisensa sisar hukuttautuu säikähtäneenä koskeen ja Kullervo rankaisee itseään lähtemällä sotaretkelle Untamolaan. Tuhottuaan Untamon väen Kullervo palaa kotiinsa ja huomaa koko kotiväkensä kuolleen. Kullervo tappaa itsensä miekallaan.

Lemminkäinen on komea mutta häikäilemätön sankari. Hänen äitinsä joutuu hakemaan hänen ruumiinsa Tuonelan virralta ja palauttamaan hänet henkiin, missä toistuu Osiris-myytti. Lemminkäinen tappaa Pohjolan isännän laulujen ja miekkojen taistelun päätteeksi. Myös Lemminkäinen on mukana ryöstämässä Sampoa.

Kalevalan maantiede[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Kalevalan maantiede

Kalevalaisessa runoudessa esiintyy niin tunnettuja kuin myyttisiäkin paikkoja. Monet Kalevalan tapahtumat liittyvät sankarien kotimaan Väinölän eli Kalevalan maan ja kylmän ja uhkaavan Pohjolan kanssakäymiseen. Näiden välillä käydään taisteluja, mutta myös juhlitaan yhdessä häitä.

Varsinkin Pohjolan ja sankarien kotimaan sijainnista on useita teorioita. On esimerkiksi ajateltu, että Pohjola olisi ollut jossain Pohjanlahden perukoilla. Toisten mukaan Pohjola ei kuitenkin ainakaan alkujaan perustu mihinkään todelliseen paikkaan, vaan on perustaltaan myyttinen. Tämän käsityksen mukaan Pohjolalla olisi selitetty maailmankaikkeuden rakennetta. Vastaavasti kuin äärimmäisessä etelässä taivaankannen reunalla on kuuma Lintukoto, on äärimmäisessä pohjoisessa, maailmanpylvään juurella kylmä Pohjola. Pohjolaa on myös käytetty selittämään tautien, vihollisten, pimeyden, kylmän ja pahan alkuperää. Sankarien kotimaan taas uskovat monet sijainneen siellä, missä sankaritarinoita on laulettukin. Tämä on usein ollut kalevalaisia runoja laulaneiden runonlaulajien käsitys.lähde? Topeliuksen Maamme -kirjassa arvellaan Väinölän sijainneen Laatokan etelärannalla ja Pohjolan Laatokan pohjoisrannalla. Kalevalan meri oli kierrettävissä lännen puolelta tai kuljettavissa vesitse, kuten Sammon ryöstössä tapahtuu.[21]

Poliittinen vaikutus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kalevalaa on myös käytetty poliittisiin tarkoitusperiin. Sillä on perusteltu niin sotaisuutta (esimerkiksi Jääkärimarssi: Ja me nousemme kostona Kullervon) kuin rauhanaatettakin (esimerkiksi Ihmisyyden tunnustajat ja Väinämöinen-lehti). Kalevala on myös inspiroinut uuspakanoita, erityisesti 1900-luvun alun kansallisromantiikan inspiroimia Ukon uskon tapaisia ryhmiä. Nykyajan uuspakanat suhtautuvat kuitenkin Kalevalaan kriittisemmin, ja tutkivat mieluummin sen taustalla olevia aitoja kansanrunoja.[22]

Kulttuurivaikutus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Taide ja kirjallisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Kalevalan kuvat

Kalevalalla on ollut suuri vaikutus suomalaiseen taiteeseen erityisesti 1800-luvun loppupuolella ja 1900-luvun alussa. Se on innostanut niin kirjallisuutta, musiikkia kuin kuva- ja veistotaidettakin. Kalevalasta ovat saaneet vaikutteita muun muassa Aleksis Kivi, Eino Leino, Juhani Aho, Robert Kajanus, Jean Sibelius, Oskari Merikanto, Erkki Melartin, Leevi Madetoja, Uuno Klami ja ennen kaikkea Akseli Gallén-Kallela. Kalevala on inspiroinut monia kirjailijoita myös Suomen ulkopuolella, muun muassa Henry Wadsworth Longfellowia ja J. R. R. Tolkienia.[23]

Suomen kansanrunoutta alettiin kuvittaa jo ennen kuin Kalevala julkaistiin ja erilaiset tulkinnat, mielikuvat ja muunnelmat kansalliseepoksestamme ovat eläneet rikkaina omiin aikoihimme asti.lähde?

Kalevalan kuvat ovat piirustuksia, maalauksia, veistoksia, valokuvia, taideteollisuutta, arkkitehtuuria, videoteoksia, installaatioita, performansseja tai mitä tahansa Kalevalaan tai kalevalaisia mielikuvia herättävää aineistoa.lähde?

Kalevalan visualisointi liittyy usein muihin ilmaisumuotoihin, kuva kytkeytyy sanaan ja ne liittyvät musiikkiin.lähde?

Kristian Huitulan piirtämä sarjakuvakirja Kalevala julkaistiin Suomessa kaksiosaisena vuonna 2000, ja sarjakuvasovitus sisältää kaikki Kalevalan 50 runoa alkuperäisellä runomitalla. Huitulan sarjakuva-Kalevala julkaistiin myös Venäjällä 2003, ja englanninkielisenä painoksena 2005 The Kalevala Graphic Novel.[24]

Jari Tammen romaani Kalevan solki (Kuippana, 2002) perustuu alkuperäisiin kalevalarunoihin ja Kalevalaan. Se tulkitsee sekä Kalevalaa että Kalevala-tutkijoiden tulkintoja niin teoreettiselta kuin parodiselta pohjalta. Juonellisesti se on huolella fantasioitu rekonstruktio siitä, mitä todella tapahtui myyttisessä historiassamme Väinämöisen ja kumppaneiden aikaan.[25] Lastenkirjailija Mauri Kunnas laati Koirien Kalevalan 1992 (ilmestyi uudella tekniikalla 2004), jossa Kalevalan henkilöt olivat koiria. Vuonna 1999 Don Rosa teki Sammon etsinnästä sarjakuvatarinan Sammon salaisuus (engl. The Quest for Kalevala), jonka päähenkilönä esiintyy Roope Ankka.

Musiikki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Taidemusiikki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ranskalainen kapellimestari ja musiikkitietelijä Henri-Claude Fantapié keräsi vuonna 1985 luettelon kaikista Kalevala-aiheisista sävellyksistä. Hänen laskelmiensa mukaan teoksia oli tuolloin 330. Niiden lukumäärä on kasvanut niin, että niitä oli vuonna 2008 jo noin 500. Kalevala on kiinnostanut säveltäjiä heti ilmestymisensä jälkeen, ja sen vaikutus on säilynyt tasaisena vuosikymmenten ajan.[26]

Ensimmäinen merkittävä Kalevala-aiheinen sävellys oli Filip von Schantzin Kullervo-alkusoitto. Se kantaesitettiin marraskuussa 1860 Helsingin uuden teatteritalon avajaisissa. Samassa yhteydessä esitettiin Zachris Topeliuksen satunäytelmä Lemminkäis-aiheinen Kypron prinsessa, johon musiikin oli säveltänyt Fredrik Pacius.[26] Ensimmäinen suomalaisuuteen töissään panostanut säveltäjä oli Robert Kajanus, jonka merkittävin Kalevala-tulinta oli sen 50-vuotisjuhliin vuonna 1885 sävelletty sinfoninen runo Aino, jota voidaan pitää myös siihenastisen suomalaisen sinfonisen musiikin suurimpana saavutuksena. Sitä esitettiin myöhemmin jopa Berliinin filharmonisen orkesterin konsertissa.[27]

Ainolla oli todennäköisesti huomattava vaikutus Jean Sibeliuksen uraan. Sibelius kuuli sen Berliinissä, ja hänellä alkoi miettiä itsekin kansallista musiikkityyliä. Sibeliuksen ensimmäinen merkkiteos oli sävelruno Kullervo (1892) ja viimeinen vain käytännössä nimeltään Kalevalaan liittynyt Tapiola (1926). Sibeliusta hyödynsi Kalevalaa monipuolisesti. Häntä innoitti muun muassa Lemminkäinen-sarjassa mahdollisuus luoda ”suomalainen” musiikkityyli, Pohjolan tyttäressä Kalevalaa dramaattinen ilmapiiri, Tapiolassa sen luonnonmaisema ja Luonnotaressa sen yleismaailmallinen mytologia.[28]

Kalevala-aiheisista oopperoista ensimäinen oli saksalaisen Karl Müller-Berghausin tekemä Die Kalewainen in Pochjola. Ensimmäinen suomenkielinen Kalevala-oopera ja samalla ensimmäinen suomenkielinen ooppera oli Oskar Merikannon Pohjan neiti (1898), johon pyrittiin saamaan mukaan kaikki Kalevalan keskeisimmät tapahtumat. Merikannon jälkeen aiheeseen tarttuivat muun muassa Erkki Melartin teoksessiin Aino (1909) ja Marjatta (1914) sekä Armas Launis Kullervossa (1917).[29]

Suomalaisessa ilmapiirissä vaikutti 1930-luvulla ahdas isänmaallisuus, joten Kalevalastakin etsittiin pääosin kansallisia perusarvoja. Tästä poikkeuksen muodosti Uuno Klami, jota Kalevalan maailma kiinnosti koko uransa ajan. Klami kaavaili Kalevalasta jopa 16–18-osaista oratoriota. Hänen neliosainen Kalevala-sarja sai kantaesityksensä joulukuussa 1933. Hän halusi laajentaa siitä viisiosaisen, mutta scherzosta Lemminkäisen seikkailut saaressa tuli niin laaja, että se julkaistiin omana sinfonisena runonaan. Klami sai viisiosaisen sarjansa lopulta valmiiksi 1943.[30]

Klamin persoonallinen Kalevala-näkemys ei saanut heti seuraajia, ja monet 1940- ja 1950-lukujen sävellykset noudattivat edelleen myöhäisromanttista kaavaa. Huomattavin 1940-luvulla tehty teemaan liittynyt teos oli Yrjö Kilpisen 64-osainen Kanteletar-laulusarja. Seuraavan vuosikymmenen tunnetuimpiin Kalevala-sävellyksiin lukeutuvat Ahti Sonnisen laulusarja Taivahan takoja ja Jouko Tolosen Notku nuori neitsykäinen.[31]

Kalevala aiheena nousi uuteen suosioon 1970-luvulla.[32] Einojuhani Rautavaara loi vuosina 1975–1985 kolme merkittävää Kalevala-teosta, sen 50. runoon perustuvan msyteerinäytelmän Marjatta, matala neiti (1975), mieskuorosävellyksen Sammon ryöstö (1974–1981) ja oopperan Thomas (1982–1985).[33] Aulis Sallinen teki puolestaan televisiosarjaan Rauta-aika. Hän sävelsi myös Aleksis Kiven Kullervo-näytelmän inspiroimana samannimisen oopperan, josta tuli jopa kansainvälinen menestys.[34]

Populaarimusiikki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomalaisessa populaarimusiikissa Kalevala oli aiheena hyvin harvinainen 1970-luvulle saakka. Populaarikulttuurissa sitä pidettiin 1960-luvulla jopa hävettävänä osana suomalaista tuohivirsikulttuuria. Populaarimusiikkiin Kalevala-aiheet tulivatkin parodian kautta: Progressiivisen rockin yhtye Wigwamin kappale ”Häätö” (1970) oli parodinen mutta samalla myös kunnianosoitus kalevalaiselle perinteelle. Karelia-yhtye puolestaan yhdisti kalevalaista perinnettä ja beatmusiikkia.[35]

Kansanmusiikkiharrastus alkoi 1970-luvulla synnyttää folkmusiikkia, joka haki innoitustaan Kalevalasta. Rockmuusikotkin alkoivat käyttää 1980-luvulla kalevalaisia aiheita. SIG:n kappaleessa ”Tuonela” (1985) oli kalevalaismelodiikkaa, Albert Järvinen levytti 1991 kappaleen ”Rise of the Kantele” ja esimerkiksi CMX on myöntänyt hakevansa inspiraatiota Kalevalasta.[35]

Suomessa Kalevala-aiheet ovat siirtyneet erityisesti metallimusiikkiin, joka hakee usin innoitusta erilaisista mytologioista.[36] Tunnetuin kalevalais-vaikutteinen yhtye on Amorphis, joka on usealla albumillaan ottanut kappaleiden teemoja ja sanoituksia Kalevalasta ja Kantelettaresta.[37] Kalevalaisia sävyjä on kuitenkin myös monissa muissa suomalaisissa metalliyhtyeissä. Tematiikkaa ovat käyttäneet muun muassa Ensiferum, Insomnium, Finntroll ja Ajattara.[38]

Televisio ja elokuvat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäinen vakva hanke Kalevala-aiheisesta elokuvasta syntyi vuonna 1919, mutta Suomen Filmitaiteen suunnitelmat jäivät kuitenkin toteutamatta. Ensimmäiset filmatisoinnit Häidenvietto Karjalan runomailla (1921) ja Kalevalan mailta (1935) olivat kansatieteellisiä dokumenttielokuvia, joiden aineisto on peräisin kalevalaisesta perinteestä.[39] Häidenviettoa Karjalan runomailla pidetään yleensä ensimmäisenä suomalaisena läpisävellettynä elokuvana. Se herätti myös huomiota ja oli jopa kohtuullinen yleisömenestys.[40] Vaikka se herättikin positiivista julkisuutta, se ei saanut seuraajia ja se jäi Kalevalaseuran ainoaksi elokuvaksi. Häidenvietto Karjalan runomailla keskittyy yhteen aiheeseen, mutta Kalevan mailta on puolestaan läpileikkaus Karjalassa elävien kalevalaisten tavoista.[41]

Ensimmäinen varsinainen Kalevala-filmatisointi oli suomalais-neuvostoliittolainen yhteistyöelokuva Sampo. Tuotantoprosessi käynnistyi 1956 neuvostoliittolaisten Moskovassa järjestetyn suomlaisen elokuvan viikkojen yhtyedessä tekemästä aloitteesta.[42] Sammon tuotanti venyi kahden ja puolen vuoden mittaiseksi. Suomen ensi-iltansa se sai lokakuussa 1959. Neuvostoliitossa se kiersi teatterissa tuhannen kopion voimin, ja Yhdysvalloissa sitä esitettiin nimellä The Day the Earth Froze. Kovasta panostuksesta ja etukäteiskohusta huolimatta elokuvan suosio jäi laimeaksi.[43]

Sammon jälkeen Kalevala ei juurikaan ole houkutellut elokuvantekijöitä. Animaatiotuotannot ovat hakeneet 1970-luvulta innotteita teoksesta. Tunnetuimpia animaatoversioita ovat Reino Niinirannan Kalevala (1975) ja Riitta Nelimarkan ja Jaakko Seeckin kuusiosainen Sammon tarina (1971–1974).[44] Vasta 2000-luvulla heräsi uudestaan ajatuksia Kalevalan filmatoisinnista. Antti-Jussi Annilan monikansallinen elokuva Jadesoturi (2006) yhdistelee kalevalaista kansantarustoa ja kiinalaista kung fu -perinnettä.[45]

Paavo Haavikon TV-sarjanakin tunnettu teos Rauta-aika perustui löyhästi Kalevalaan.[46]

Kalevalan uudemmat mukaelmat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kristian Huitulan sarjakuva-Kalevala (kansikuva, osa 1/2). Kalevalan kaikki 50 runoa kuvitettuna versiona.
Kansi Don Rosan kokoelmaan Sammon salaisuus, 1999.

Kai Nieminen kirjoitti teoksen Kalevala 1999 (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1999) Uuden Kalevalan 150-vuotisjuhlan kunniaksi. Teos on kirjoittajan mukaan yritys avata vanhahtavan kielen ja murteellisen ilmaisun lukkoja niin että nykylukija pääsee teokseen sisälle turvautumatta selityksiin.[47]

Suomen ainoa Kalevalakylä sijaitsee Kuhmossa.[48]

Kalevala mystikkoiden keskuudessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kalevala sisältää arvokasta tietoa suomalaisten ja karjalaisten vanhoista uskomuksista ja myyteistä. Tätä tietoa voivat hyödyntää niin tutkijat kuin maallikotkin. Kalevalan pohjalta on myös kehitetty pitkälle vietyjä olettamuksia ja ajatusleikkejä (esimerkiksi Timo Heikkilän tutkimukset). Kalevalaa ainakin sivuaa myös Ior Bockin teos Bockin perheen saaga, jossa esiintyy Kalevalasta tuttuja nimiä, vaikka itse tarina ei Kalevalan kanssa yhtenevä olekaan.[49]

Pekka Ervast julkaisi vuonna 1916 kirjan Kalevalan avain. Kirjassa Kalevalaa käsitellään pyhänä kirjana, joka sulkee itseensä suurien tietäjien ja viisasten tietoa ja kokemusta. Kalevalan avain tulkitsee Kalevalaa muun muassa mysteeriotiedon, sisäisen siveysopin ja magian näkökulmista. Ervastin tulkinnan mukaan Kalevalassa luovan jumaluuden pyhästä kolminaisuudesta käytetään nimiä Ilmarinen, Lemminkäinen ja Väinämöinen.[50]

Kalevalan käännöksiä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuoteen 2010 mennessä Kalevala oli käännetty kaikkiaan 61 kielelle.[51]

kieli vuosi kääntäjä huomautuksia
ruotsiksi 1841 M. A. Castrén Vanha Kalevala (1835)
1864–1868 Karl Collan Uusi Kalevala (1849)
1884 Rafaël Hertzberg vapaa käännös
1944 Olaf Homén lyhennelty ruotsinkielinen painos
1948 Björn Collinder koko Kalevala
1999 Lars Huldén ja Mats Huldén koko Kalevala
2007 Lina Stoltz Kalevala kerrottuna
ranskaksi 1845 ja 1867 Louis Léouzon Le Duc suorasanainen käännös
1927 Jean-Louis Perret
saksaksi 1852 Anton Schiefner
1885–1886 H. Paul
1967 Lore Fromm, Hans Fromm
unkariksi 1871 Ferninánd. Barna
1909 Béla Vikár
1972 Kálmán Nagy
1976 István Rácz
1987 Imre Szente
englanniksi 1888 Joan Martin Crawford
1907 W. F. Kirby
1963 Francis Peabody Magoun, Jr. proosakäännös
1989 Keith Bosley
1998 Eino Friberg esipuhe George C. Schoolfield
venäjäksi 1889 L. P. Bjelskij
viroksi 1891–1898 M. J. Eisen
1939 August Annist
tšekiksi 1894–1895 Josef Holeček
tanskaksi 1907 Ferdinand Ohrt valikoitu
1994 Hilkka Søndergaard & Bent Søndergaard
italiaksi 1909 I. Cocchi
1910 Paolo Emilio Pavolini
islanniksi 1957 Karl Ísfeld koko Kalevala
kiinaksi 1962[52] Shih Hêng joiden lähteiden mukaan käännetty venäjän kielen käännöksestä
1981[53] Sun Yong kirjan mukaan käännetty W. F. Kirbyn englannin käännöksestä
2000[52] Zhang Hua Wen
esperantoksi 1964 Johan Edvard Leppäkoski suuri uusintapainos 1985
norjaksi 1967 Albert Lange Fliflet
liettuaksi 1972 Justinas Marcinkevičius
fääriksi 1993 Jóhannes av Skarði
katalaaniksi 1997 Ramon Garriga-Marguès, Pirkko-Merja Lounavaara
meänkieleksi 2007, 2009 Bengt Pohjanen
aunuksenkarjalaksi 2009 Zinaida Dubinina
vienankarjalaksi 2015 Raisa Remšujeva
valkovenäjäksi 2015 Jakub Lapatka koko Kalevala

Kalevalan innoittamia rock- ja metalliyhtyeitä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Aho, Kalevi: ”Kalevala ja suomalainen taidemusiikki”. Teoksessa Piela, Ulla & Knuuttila, Seppo & Laaksonen, Pekka (toim.): Kalevalan kulttuurihistoria. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2008. ISBN 978-952-222-007-3.
  • Immonen, Kari & Kallioniemi, Kari & Kärki, Kimi & Laine, Kimmoo & Salmi Hannu: ”Kalevalasta populaarikulttuuriin”. Teoksessa Piela, Ulla & Knuuttila, Seppo & Laaksonen, Pekka (toim.): Kalevalan kulttuurihistoria. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2008. ISBN 978-952-222-007-3.
  • Laaksonen, Pekka: ”Miten Kalevalasta tuli kansalliseepos?”. Teoksessa Halonen, Tero & Aro, Laura (toim.): Suomalaisten symbolit. Jyväskylä: Atena, 2005. ISBN 951-796-394-7.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Leppälahti, Merja: Agricolan kirja-arvostelut: Vielä helkkää Väinön kannel (Kalevala on aivan poikkeuksellinen teos – sen lisäksi, että sillä on ollut tärkeä rooli kansallistunteen luojana ja se on vaikuttanut laajasti taiteisiin ja tieteisiin, Kalevalalla on edelleen vaikutusta nykysuomalaisen ajatteluun ja mielikuviin, niidenkin, jotka eivät ole varsinaisesti Kalevalaa koskaan lukeneet ja joita se ei erityisesti edes kiinnosta.) Agricola - Suomen historiaverkko.
  2. Löytöretkiä Aasian kirjallisuuteen, Yliopistolehti: Alkuperä
  3. Suomalaisen kirjallisuuden seura: Kalevala
  4. Tiivistelmä Matti Kuusen kirjoituksesta "Missä Kalevala on syntynyt? Suomalaisen kirjallisuuden seura, Helsinki 1978. Viitattu 22.2.2008
  5. Kalevalaisen Runokielen Seura, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Tiivistelmä Matti Kuusen kirjoituksesta "Missä Kalevala on syntynyt? Suomalaisen kirjallisuuden seura, Helsinki 1978. Viitattu 28.2.2007
  6. väitöskirja Matti Pöllä Hiidenkivi 1/1999 s. 20-21
  7. Tiivistelmä Matti Kuusen kirjoituksesta "Missä Kalevala on syntynyt? Suomalaisen kirjallisuuden seura, Helsinki 1978. Viitattu 28.2.2007, Kiuru, E. (2000) Mies ja hänen elämänsä. Viktor Jevsejevin syntymästä 90 vuotta. Carelia 7/2000 Viitattu 28.2.2007
  8. Juha Pentikäinen, s.19, Mythologia Fennica, 1995, Tampere
  9. Kansalliset symbolit ja juhlat Suomi.fi-portaali. Viitattu 28.2.2007.
  10. Keisari lahjoitti tontin Suomen kielen talolle Helsingin Sanomat. 2005. Viitattu 17.12.2015.
  11. a b c Laaksonen, s. 13–14.
  12. a b c Kalevalasta Kalevalaseura. Viitattu 9.10.2016.
  13. Laaksonen, s. 15.
  14. Elias Lönnrot: Kalevala Kansalliskirjaston digitoidut aineistot. Viitattu 14.12.2014.
  15. a b Laaksonen, s. 17.
  16. Kivimäki, Petri: Kalevalasta puuttuu yhdeksän suomen aakkosta – edes d:tä ei löydy Yle.fi. 6.11.2013. Yle. Viitattu 6.11.2013.
  17. Ongelmia ja onnistuminen: Kalevalan neljäs ruotsinnos
  18. "Kalevala", Pieni tietosanakirja.
  19. Kalevala kääntyi vihdoin karjalan kielelle Yle. 2009. Viitattu 17.12.2015.
  20. Suomen Kansan Vanhat Runot:12: 1158
  21. "Boken om vårt Land, Z. Topelius Tjugonde upplagan Söderströms 1942 s. 212 Striden om Sampo
  22. Taivaannaula FAQ [vanhentunut linkki]
  23. Irma-Riitta Järvinen: Kalevala Guide Books from Finland. Viitattu 18.12.2015.
  24. The Kalevala Graphic Novel Art of Huitula. Viitattu 18.12.2015.
  25. Nykyproosaa ja -fantasiaa Kalevalan kulttuurihistoriaa. Viitattu 18.12.2015.
  26. a b Aho, s. 82.
  27. Aho, s. 83.
  28. Aho, s. 84–86.
  29. Aho, s. 87–89.
  30. Aho, s. 92–93.
  31. Aho, s. 96–97.
  32. Aho, s. 100.
  33. Aho, s. 102.
  34. Aho, s. 106–107.
  35. a b Immonen et al., s. 486–487.
  36. Immonen et al., s. 490.
  37. Immonen et al., s. 492.
  38. Immonen et al., s. 493.
  39. Immonen et al., s. 458–459.
  40. Immonen et al., s. 466.
  41. Immonen et al., s. 467.
  42. Immonen et al., s. 469.
  43. Sampo (1959) Elonet. Kansallinen audiovisuaalinen instituutti. Viitattu 15.11.2016.
  44. Immonen et al., s. 471.
  45. Immonen et al., s. 472.
  46. Kalevala taiteessa – Elävissä kuvissa Kalevalan kulttuurihistoria. Viitattu 18.12.2015.
  47. Suomalainen taru Sormusten Potterista Kotiseutuliitto. Viitattu 18.12.2015.
  48. Kuhmo haluaa Kalevalakylän omistukseensa Yle. 2014. Viitattu 18.12.2015.
  49. Kalevala versoo - Tulkintojen laajenevat kehät Kalevalan kulttuurihistoria. Viitattu 18.12.2015.
  50. Pekka Ervast: Kalevalan avain
  51. National epic “The Kalevala” reaches the respectable age of 175 27.2.2010. Embassy of Finland, Mexico. Luettu 17.8.2010. (englanniksi)
  52. a b Kalevalan käännökset ja kääntäjät kalevalaseura.fi. Viitattu 30.8.2016.
  53. Sun Yong: 卡勒瓦拉. Kiinan käännös. Peking: Renmin wenxue chubanshe, 1981. (kiinaksi)

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kalevalan painoksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Kalevala. Kuvittanut ja painatustyön suunnitellut Akseli Gallen-Kallela. 22. painos (1. painos 1922). Porvoo Helsinki: WSOY, 2004. ISBN 978-951-0-24270-4.
  • Kalevala. Esi- ja selkänimeke: Juhla-Kalevala ja Akseli Gallen-Kallelan Kalevalataide. Koonnut ja eepokseksi luonut Elias Lönnrot. Kuvat ja teoksen somistus: Akseli Gallen-Kallela. Kuvaesseet ja teoksen toimitus: Aivi Gallen-Kallela. Teoksen ulkoasu perustuu vuonna 1922 julkaistuun Akseli Gallen-Kallelan somistamaan Koru-Kalevalaan. 2. painos. Porvoo Helsinki Juva: WSOY, 1982 (5. painos 1994). ISBN 951-0-11253-4.
  • Kalevala. Konnut ja eepokseksi luonut Elias Lönnrot. Kuvittanut: Hannu Väisänen. Helsingissä: Otava, 1999. ISBN 951-1-16061-3.
  • Kalevala. Koonnut Elias Lönnrot. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 14 (31. painos). Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2005. ISBN 951-746-669-2.
  • Kuva-Kalevala Elias Lönnrot; kuvittanut Aarno Karimo ja Hugo Otava; Helsinki: Pellervo-seura, 1953

Mukaelmia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Kunnas, Mauri & Kunnas, Tarja: Koirien Kalevala. Helsingissä: Otava, 1992 (15. painos 2007). ISBN 951-1-12244-4.
  • Mäkinen, Kirsti: Suomen lasten Kalevala. Kertonut Kirsti Mäkinen. Kuvittanut Pirkko-Liisa Surojegin. Helsingissä: Otava, 2002. ISBN 951-1-17468-1.
  • Nieminen, Kai: Kalevala. Nyt. Elias Lönnrotin 1849 ilmestyneen Kalevalan pohjalta kirjoittanut Kai Nieminen. 2. uudistettu painos. Uudistettu laitos teoksesta Kalevala 1999. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 1326. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2011. ISBN 978-952-222-295-4.
  • Pottonen, Risto: Kalevala suomeksi. Helsinki: Books on Demand, 2009. ISBN 978-952-498-748-6.
  • Rintala, Aulis: Kalevala nykysuomeksi. Muokannut Aulis Rintala. Tampere: Pilot-kustannus, 2006. ISBN 952-464-408-8.

Muuta kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Anttonen, Pertti & Kuusi, Matti: Kalevala-lipas. Uusi laitos (1. laitos 1985). Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 740. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1999. ISBN 951-746-045-7.
  • Kalevalan kulttuurihistoria. Toimittaneet Ulla Piela, Seppo Knuuttila ja Pekka Laaksonen. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 1179. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2008. ISBN 978-952-222-007-3.
  • Jussila, Raimo: Kalevalan sanakirja. Helsingissä: Otava, 2009. ISBN 978-951-1-23222-3.
  • Kalevala ja opas sen lukemiseen. Kaaviot, toimitustyö: Liisa Kaski. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2015. ISBN 978-952-222-579-5.
  • Ojanperä, Riitta (toim.): Kalevala kuvissa. Ateneumin julkaisut no 55. Helsinki: Valtion taidemuseo, Ateneumin taidemuseo, 2009. ISBN 978-951-53-3154-0.
  • Pentikäinen, Juha: Kalevalan mytologia. Helsinki: Gaudeamus, 1987. ISBN 951-662-403-0.
  • Piela, Ulla & Knuuttila, Seppo & Kupiainen, Tarja (toim.): Kalevalan hyvät ja hävyttömät. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 746. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1999. ISBN 951-746-089-9.
  • Piela, Ulla & Knuuttila, Seppo & Laaksonen, Pekka: Kalevalan kulttuurihistoria. SKS:n toimituksia 1179. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2008. ISBN 978-952-222-007-3.
  • Siikala. Anna-Leena: Itämerensuomalaisten mytologia. Helsinki: SKS, 2012. ISBN 978-952-222-393-7.
  • Hautala, Hannu kuvat, Heikkinen, Reijo, tekstit: Kalevalaista luontoa. Arcticmedia, 2009. ISBN 978-951-98612-5-8.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Wikiaineisto
Wikiaineistossa on lähdetekstiä aiheesta:
Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Kalevala.