Suomen asutushistoria

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Suomen asutushistoria on eri tutkimusmenetelmin muodostettu tulkinta siitä, miten ihmiset ovat levittäytyneet nykyisen Suomen alueelle ja minkälaisia väestömuutoksia alueella on eri aikoina tapahtunut. Väestöhistoriaa pystytään selvittämään yhdistämällä arkeologian, kielitieteen, historian, paleoekologian ja populaatiogenetiikan tutkimuksia. Asiasta on saatavissa tietoa vain viimeisen jääkauden jälkeiseltä ajalta, sillä jääkausi on hävittänyt pois kaikki sitä vanhemmat arkeologiset jäänteet.[1] Asutushistorian avulla halutaan myös korostaa suomalaisten kansallista identiteettiä osoittamalla heidän pitkäaikaista asumistaan Suomen alueella.[2]

Teorioita suomalaisten alkuperästä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Suomalaisten alkuperä

Suomalaiset puhuvat suomalais-ugrilaista kieltä, ja kieli liittää heidät etelä- ja itäpuolella asuviin suomalais-ugrilaisiin kansoihin. Vanhastaan ajateltiin, että suomalaiset ovat lähteneet Volgan mutkan alueelta noin 2500 eaa. liikkeelle kohti Suomea.[3] Arkeologia ja genetiikka eivät ole hyväksyneet ajatusta, vaan ne ovat 1960-luvulta alkaen korostaneet asutuksen jatkuvuutta, jonka mukaan Suomessa on katkeamattomasti ollut asutusta jääkauden päättymisestä saakka. Kielitieteilijät ovat viime vuosina tuoneet esille jatkuvuusteoriaa vastustavaa todistusaineistoa. Jotkut heistä kannattavat ajatusta, että Suomessa oli saamelaisia ja germaaneja jo ennen suomalaisten tuloa, joka olisi tapahtunut rautakauden alussa. Suomen kieli on siis voinut tulla Volgan mutkasta, vaikka Suomen väestö ei ilmeisesti ole sieltä peräisin.[4]

Vuonna 2008 julkaistu suomalaistutkimus paljasti suuria eroja itä- ja länsisuomalaisten perimässä. Tutkimuksen mukaan itä- ja länsisuomalaiset eroavat toisistaan geneettisesti enemmän kuin englantilaiset saksalaisista. Suurten eroavaisuuksien syynä pidetään eristymistä. Suomalaisten geneettiset juuret ovat tutkimuksen mukaan pääosin Keski-Euroopassa.[5] Itäsuomalaiset eivät kuitenkaan näytä olevan yhtään lähempänä venäläisiä kuin länsisuomalaiset, vaan päinvastoin: länsisuomalaisten geneettinen FST-etäisyys sekä venäläisiin että ruotsalaisiin on noin 30, itäsuomalaisilla molempiin noin 70. Eri puolilta maata kotoisin olevat suomalaiset saattavat siis olla nykytasolla geneettisesti kauempana toisistaan kuin eri puolilta Eurooppaa kotoisin olevat ihmiset. Suomalaisten lähimmät geneettiset sukulaiset ovat virolaiset ja ruotsalaiset. Epäsuorasti samoista selvityksistä voidaan päätellä, että suomalaiset poikkeavat geneettisesti saamelaisista.[4]

Kivikauden mesoliittinen ja neoliittinen aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäiset ihmiset saapuivat Suomeen noin 8850-luvulla ennen ajanlaskun alkua. Ensimmäisten asukkaiden saapuessa Pohjois-Suomi oli vielä ympärivuotisesti jään peitossa, metsät koostuivat lehtipuista ja vedenpinta oli niin korkealla, että Keski-Suomi ja Savo-Karjala olivat Pohjanlahden rannikkoa.Kaikkiaan asutuksen varhaisvaiheena voidaan pitää ajanjaksoa 8850-8000 eaa. Asutus tuli Suomeen Kundan-Butovon-Veretjen-kulttuureista sekä Norjan rannikon kautta. Aluksi uusille alueille ei jääty pysyvästi, vaan lämpimän vuodenajan jälkeen metsästäjät palasivat takaisin alueille joista olivat lähteneet. Arvaamattomien talvien takia uuteen alueeseen tutustuminen oli turvallisinta kesällä. Uuden alueen olosuhteet ja sen eläinten tultua tutuksi pienet perheryhmät seurasivat pyyntiryhmiä.[6]

Pohjolan asuttaminen alkoi kivikaudella noin 20 000 vuotta sitten, kun jääkausi väistyi. Ruijaan syntyi noin 9000 eaa. varhaismesoliittinen Komsan kulttuuri, jonka jäänteitä on löydetty myös Suomen puolelta.[2] Samaan aikaan varhaismesoliittinen Viron Kundan kulttuuri levisi Suomen puolelle, mistä todistaa Lahden Ristolan muinainen asuinpaikka.[7] Etelästä tulleen kulttuurin levitessä Suomeen kehittyi Suomusjärven kulttuuri, jonka jäljiltä on löytynyt kirveitä, talttoja, ja punamultahautoja Pohjanlahden senaikaista rantaviivaa myötäillen.[2]

Nuorakeraamisen eli vasarakirveskulttuurin (engl. Corded Ware) alue ulottui Suomen rannikolle.

Nuoremman kivikauden (neoliittisen kauden) ihmisten jäljiltä löytyy saviastioita, joita mesoliittinen kulttuuri ei tuntenut. Astioiden tyylien perusteella voidaan erottaa eri kulttuureja. Kampakeraaminen kulttuuri (5000–3200 eaa.) on kivikauden löytörikkain vaihe. Sen jäänteitä on runsaasti Järvi-Suomessakin, joten lähes koko Suomi oli asuttuna, mutta väkeä oli silti varsin vähän. Nuoremmalla kivikaudella eläneet asukkaat ovat jättäneet jälkeensä alueellisia asbestikeramiikan tyylejä, Kierikin keramiikka (3600–3100 eaa.) sekä Pöljän ja Jysmän keramiikka (3100–1900 eaa.). Löydetyssä esineistössä on muun muassa suksia, rekiä, talttoja ja kalastusvälineitä. On arveltu, että Sisä-Suomen asbestikeramiikan kulttuurit olisivat saamelaisia, mutta asiasta ei ole varmaa tietoa. Oulun seudun Kierikin kulttuurilla saattoi olla yhteyksiä etelään.[7][8]

Seuraavava muuttoaalto toi nuorakeraamisen kulttuurin eli vasarakirveskansan Lounais-Suomen rannikolle. Se kukoisti noin 3200/2900 eaa. – 2300/1800 eaa. On arveltu, että he olivat etelästä tullut kansa, joka harjoitti myös maanviljelyä. Osa tutkijoista kiistää esimerkiksi arkkuhautojen perusteella, että kyse olisi maahan tulleesta uudesta kansasta. Erikseen on vielä Ahvenanmaan kuoppakeramiikka, jonka elinkeinoja olivat hylkeenpyynti, kalastus ja linnustus. Neoliittisen kauden lopussa 1200 eaa. Lounais-Suomeen levisi Kiukaisten kulttuuri, jonka tulkitaan edustaneen skandinaavista merenkulkijakansaa.[8]

Ruotsista löydetty niin sanottu Gökhemin luuranko viittaa siihen, että Pohjolaan saapui Välimeren kulttuurin piiristä 5 000 vuotta sitten kansa, joka toi mukanaan maanviljelyn taidon. Yksi löytö ei yksinään vielä muuta asiaa, mutta se tukee vahvasti käsitystä, että maanviljelyn periaatteet tietäviä ihmisiä oli Pohjolassa jo viisituhatta vuotta sitten.[9]

Pronssi- ja rautakaudet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nimeä varhaismetallikausi käytetään usein ajanjaksosta, joka alkaa pronssin käyttöönotosta Suomessa 1500 eaa. ja päättyy noin 300 jaa., jolloin rauta oli jo käytössä. Maanviljelyyn (kaskiviljelyyn) siirtyminen tapahtui viimeistään tällöin. Rannikkoalueella pronssikausi aiheutti varsin selviä muutoksia arkielämään. Kaupankäynti vilkastui ja monet ammatit (kauppias, sotilas, merimies) syntyivät. Tältä ajalta on enemmän esinelöytöjä kuin varhaismetallikauden alusta, mikä viittaa väestömäärän kasvamiseen.[10][11] Sisämaassa muutokset ovat vähäisempiä. Esimerkiksi Saarijärven Voudinlahdella raivattiin kaskia vasta 600-luvulta jaa. alkaen. Peltoviljelyyn siirryttiin siellä siitepölyanalyysin mukaan 1200-luvulla.[12] Siirtyminen pronssista rautaan ajanlaskumme alussa ei tuonut nopeaa muutosta elämään Suomessa. Kieliolot olivat hahmottumassa, sillä vuoden 1000 jaa. tienoilla suomen kielen päämurteet olivat syntyneet. Itämerensuomalaisten muinaismurteiden muinaiskarjalan, muinaishämeen ja muinaispohjoisviron sekoittuessa syntyi kaksi päämurretta: muinaissavo kahden ensimmäisen ja muinaissuomi kahden viimeisen pohjalta.[4]

Esihistoriallisen väestön määrää on vaikea arvioida. Kun on laskettu ajassa taaksepäin 1560-luvun tunnetusta väkimäärästä, on arvioitu Suomen asukasluvuksi esihistoriallisen ajan lopussa (1200-luvulla) 50 000–80 000 henkeä.[10] Koska väkeä oli vähän, saatettiin Sisä-Suomen kaukaisia erämaa-alueita pitää eräomistuksina. Tähän erätalouteen kuului eräalueiden käyttö eränautinnan muodossa suurriistan ja turkisten pyyntiin, kalastukseen sekä vähäisessä määrin kaskeamiseen ja karjanhoitoon. Eräomistukset olivat rintamaiden taloille ja kylille taloudellisesti tärkeitä. Kesällä viljeltiin maata, talvella tehtiin pyyntiretkiä pohjoisen erämaihin. Eränkäynti alkoi vähitellen houkutella etelän liikaväestöä muuttamaan erämaahan vakituisesti. Muuttajat pakenivat myös veroja ja sotaväenottoja.[7] Esimerkiksi Jyväskylän seutu oli myöhäiskeskiajalla nykyisen Hauhon talollisten eräomistus,[13] ja matkaa omaan eräomistukseen oli noin 200 km.

Uutta asutusta rannikoille ja erämaihin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rannikoiden ruotsinkielinen asutus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ruotsalaisväestöä muutti nykyisen Suomen puolelle 1100–1200-luvuilta lähtien. Ruotsalainen asutus levisi varsinkin saaristoihin ja rannikoille. 1300-luvun loppuun mennessä rannikkoalueet olivat jo lähes täysin ruotsalaisten asuttamia.[14]

Erämaaseutujen savolaisasutus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Savolaisten asutusliike

Rautakaudelta alkaen oli suomalaisten keskuudessa muuttopainetta pohjoiseen ja itään. Eräomistuksista alkoi muodostua pysyviä omistuksia 1500-luvun alussa. Paikoilleen asettuneet varsinaissuomalaiset ja alasatakuntalaiset eivät osallistuneet tähän, mutta muilta alueilta liikuttiin vesistöjä myöten pohjoiseen ja itään. Nykyinen Pohjois-Savo asutettiin vuodesta 1542 alkaen Savonlinnan kirjurin Klemetti Henrikinpoika Krookin ryhdyttyä organisoimaan asutustoimintaa, jota oli tapahtunut jo keskiajalla.[15][7] Erämaiden asuttaminen tapahtui kuningas Kustaa Vaasan tahdosta. Pyrittiin verotulojen kasvattamiseen, erämaiden ottamiseen valtion omistukseen ja raja-alueiden sitomiseen osaksi Ruotsia. Uudisasukkaat suuntasivat tällöin Etelä-Savosta Itä-Suomeen, Pohjois-Pohjanmaalle ja Lappiin.[16]

Pähkinäsaaren rauhan 1323 rajasta tuli 1500-luvun asutustoiminnan myötä suomalaisten geneettinen raja.

Savolaisten asutustoiminta levisi paikoitellen hämäläisten eräomistusten alueille. Hämäläiset vaativat itselleen oikeutta maihinsa, mutta valtio suosi 1550-luvulta alkaen savolaisia, jotka synnyttivät pysyvää asutusta kaskeamalla maita huhtakaskia tekemällä. Nämä entiset hämäläisalueet nimettiin Rautalammin pitäjäksi 1500-luvun lopulla. Samanlaista asutustoimintaa tapahtui myös lännempänä Ylä-Satakunnan, Ruoveden Pirkkalan ja Kangasalan seuduilla, jotka tarkoitettiin etelästä tuleville uudisasukkaille: savolaisia kiellettiin muuttamasta näille alueille. Tätä kuitenkin tapahtui sekä Ruovedellä että Etelä-Pohjanmaan järviseudulla, joissa paikalliseen murteeseen tuli savolaisia piirteitä (savolaiskiila). Savolaisten muuttoa tapahtui myös Pohjois-Karjalaan, Pohjois-Pohjanmaalle ja Vienan Karjalaan.[15] Näin muodostui Suomen väestön voimakas geneettinen jakautuminen länsi- ja itäsuomalaisiin.[16]

Asukkaita oli savolaisten uudisasutusliikkeen jälkeen koko Suomessa. Pohjois-Karjalassakin oli 700 taloa. Silti asutuksen painopiste oli selvästyi etelässä: noin puolet Suomen asukkaista eli Varsinais-Suomen, Satakunnan ja Hämeen alueilla. Savo ja Karjalankannas olivat harvaan asuttuja. Koko valtakunnan asukasluvuksi on vuoden 1571 hopeaveroluettelon perusteella arvioitu noin miljoona henkeä, joista Suomessa noin 300 000. Väestönkasvu oli vähäistä, sillä tartuntataudit, sodat ja katovuodet veivät ihmisiä ennenaikaisesti hautaan.[15]

Yhtenäisiä väestötilastoja alettiin Ruotsissa koota 1740-luvulla. Valtakunnassa olikin vähemmän väkeä kuin oli luultu: laskennassa Ruotsin väkiluvuksi saatiin 1,8 miljoonaa ja Suomen väkiluvuksi hieman yli 420 000 henkeä.[17]

1800-luvun väestönkasvu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen väestö kasvoi erittäin nopeasti 1800-luvun aikana. Kasvua oli ollut jo 1700-luvun lopulla, mutta 1830-luvulta alkoi noin 40 vuoden nopea kasvu. Siinä oli suuria alueellisia eroja. Nopeinta kasvu oli Keski-, Itä- ja Pohjois-Suomen maaseudulla. Esimerkiksi Vaasan läänin väkimäärä kaksinkertaistui vuosina 1815–1865. Kasvu perustui maatalouden kehittymiseen, uusien tilojen perustamiseen ja tulevaisuudenuskoon. Myös torppien määrä kasvoi. Kaikkein nopeinta oli kuitenkin tilattoman väestön lisääntyminen: mäkitupalaisten ja loisväestön määrä kaksinkertaistui vuosina 1815–1865. Vaikka maatalous kehittyi, ei viljaa riittänyt koko väestölle kuin hyvinä vuosina.[18]

Tilattoman väestön toimeentulo riippui viljasadosta. Huonoina vuosina heidän selviytymisensä oli vaikeaa. 1860-luvun suuret nälkävuodet pakottivat nälkäiset ihmiset liikkeelle, "mieron ja kuoleman tielle". Nälän mukana tulivat tartuntataudit, esimerkiksi lavantauti, hinkuyskä ja punatauti. Suurten nälkävuosien aikana noin 270 000 ihmistä kuoli, mutta väestönkasvu elpyi pian uudelleen. Suomen väkiluku oli vuonna 1900 noin 2,7 miljoonaa henkeä.[19]

Mieron tielle lähteminen toisaalta lisäsi muuttoliikettä tehdaspaikkakunnille. Suomen teollistumisen pohja luotiin tänä aikana. Teollistuminen vaati työvoimaa ja alkoi ensimmäinen muuttoliike maaseudulta kaupunkeihin. Kaupunkityöväen määrä kasvoi nopeasti: vuonna 1870 kaupunkityöväestöä perheineen oli 150 000 henkeä ja vuonna 1910 608 000 henkeä.[20] Venäjän vallan aika toi maahan venäläisten sotilaiden mukana mm. venäläisiä, juutalaisia, tataareita ja itäaasialaisia maahanmuuttajia. Venäjän valta merkitsi kansainvälistymisen kasvua ja maahan muutti ulkomaalaisia yrittäjiä mm. Venäjältä, Saksasta, Englannista ja Norjasta. Syntyi myös siirtolaisuutta, varsinkin Amerikkaan.[19] Monet savolaiset lähtivät Amerikan-matkalle Kotkan kautta, mutta jäivätkin töihin esimerkiksi norjalaisen Hans Gutzeitin sahalle ja tehtaisiin. Tämän vuoksi Kotkaa kutsutaan vieläkin "savolaisten Amerikaksi".

Karjalan siirtoväki ja muuttoliike Ruotsiin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Talvisodan jälkeen Suomen oli asutettava luovutetulla alueella asuneet noin 420 000 henkeä, joista 230 000 oli saanut elantonsa maataloudesta. Pika-asutuslaki tähtäsi 35 000 maatilan perustamiseen. Pika-asutusta ei saatu kokonaan toteutetuksi, ennen kuin jatkosota sotki suunnitelmat. Sen päätyttyä oli uudelleen evakuoitava ja asutettava noin 450 000 henkeä.[21] Koko maan pinta-alasta oli vuonna 1944 luovutettava Neuvostoliitolle 12 %. Pika-asutuslain tapaan pyrittiin nytkin muodostamaan maatiloja, joita luovutettiin siirtoväelle. Tämä merkitsi, että karjalaiset asettuivat asumaan muun väestön sekaan, johon he sopeutuivat hyvinkin nopeasti. Lisäksi alettiin asuttaa myös rintamamiehiä, joista osa sai asuttavakseen niin sanotun kylmän tilan, joka oli raivaamaton pientila. Näitä syntyi 16 000 lähinnä Itä- ja Pohjois-Suomeen.[22]

Suomessa syntyi 1960-luvulla voimakas muuttoaalto Ruotsiin. Sen lähtöalueita olivat maan itä- ja pohjoisosat, joissa osa maatiloista oli pienuutensa takia tuottamattomia (esimerkiksi entisiä kylmiä tiloja). Vuosien 1969–1970 aikana muuttajia oli 80 000, joista 40 % Oulun ja Lapin lääneistä. Ruotsissa asuu nykyisin noin 350 000 ruotsinsuomalaista. Toisesta maailmansodasta alkaen 1980-luvulle mennessä Suomesta muutti 700 000 henkeä, joista tosin noin puolet palasi takaisin.[23]

Maahanmuuttajia ja sisäistä muuttoa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1970-luvulla asutusliike Suomeen vilkastui Chilen pakolaisten ja Vietnamin venepakolaisten vastaanoton myötä 1980-luvulla. Presidentti Mauno Koivisto antoi lupauksen inkeriläisten paluumuutosta 1990-luvun alussa. Tämä on merkinnyt 30 000 entisen Neuvostoliiton alueella asuvan inkerinsuomalaisen ja suomalaista syntyperää olevan asuttamista Suomeen. Entisten suomalaisten paluumuuttoa tapahtuu, mutta se on vähäisempää kuin suomalaisten maastamuutto. Vuoden 2009 lopulla Suomen hallitus päätti rajoittaa inkeriläisten paluumuuttajien erityiskohtelua.[24] 1990-luvulla alkoi myös somalialaisten ja kosovolaisten pakolaisten asuttaminen. 2000-luvulla Suomeen on tullut pakolaisia sotaakäyvistä maista mm. Afganistanista ja Irakista.kenen mukaan?

Suomen sisäinen muuttoliike oli voimakasta 1970-luvulla. Asiaa mitataan kuntien välisen muuton määrällä, joka oli 1970-luvun alkupuolella 51,5 muuttoa tuhatta asukasta kohti vuodessa. 1990-luvun alkupuolella muutto oli hieman vähäisempää, mutta 2010-luvulla se on kiihtynyt uudelleen 50,5 muuttoon tuhatta asukasta kohden. Käytännössä tämä merkisee maaltamuuttoa ja yliopistokaupunkien muuttovoittoa.[25]

Asutushistoria ja suomalainen tautiperintö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen asutushistoria on suomalaisen tautiperinnön selittävä tekijä. Suomalaiselle geeniperimälle tyypillinen sekoitus itäisiä, läntisiä ja eteläisiä geenejä muodostui väestönmuutosten mukana. Perinnöllisten sairauksien kannalta Suomen kantaväestön pieni määrä ei sinällään ollut merkittävä, vaan tärkeämpi osa suomalaisen tautiperinnön muodostumisella on ollut 1500-luvun loppuun sijoittuvalla asutuksen leviämisellä Itä- ja Pohjois-Suomeen. Tällöin lähti vanhan asutuksen alueelta yksittäisiä tai muutamia perhekuntia samasta kylästä ja perusti uuden, alkuun vain muutaman talon kylän uudelle asuinpaikalleen.[26] Kylät kasvoivat, ja muutaman perustajajäsenen geenit joutuivat satunnaisvaihtelun (engl. random drift) kohteiksi.

Suomalainen tautiperintö muodostui siis kahden pullonkaulailmiön yhteisvaikutuksesta. Ensimmäinen pullonkaula noin 2000 vuotta sitten[27] valikoi tänne vain pienen osan eurooppalaisesta geeniperimästä. Tämä on syynä siihen, että tiettyjä muualla Euroopassa yleisiä perinnöllisiä tauteja ei esiinny täällä. Toinen pullonkaula 1500-luvun lopulla, Itä- ja Pohjois-Suomen asutuksen alkaessa, sai aikaan joidenkin tautigeenien alueellisen rikastumisen ja aiheutti siten suomalaisen tautiperinnön synnyn.[28]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Jaana Ojala. Oi maamme Suomi... 2003. Finnica.fi. Viitattu 19.12.2013.
  2. a b c Torsten Edgren. Kivikausi. Teoksessa: Weilin + Göös: Suomen historia, osa 1. Espoo 1985. Isbn 951-35-2490-6, s. 10, 18–20, 22–24.
  3. Petri Kallio. Suomen kantakielten absoluuttista kronologiaa. Teoksessa Virittäjä 1/2006. (pdf)
  4. a b c Jaakko Häkkinen, Suomalaisten alkuperä. Uusi Suomi 4.4.2013. Tallennettu 20.12.2013 Viittausvirhe: Virheellinen <ref>-elementti; nimi "us" on määritetty usean kerran eri sisällöillä
  5. Jussi Pullinen. Maakuntien geeniperimät poikkeavat jyrkästi toisistaan HS Arkisto 20.10.2008.
  6. Georg Haggren, Petri Halinen, Mika Lavento, Sami Raninen ja Anna Wessman: Muinaisuutemme jäljet, s. 25. Gaudeamus, 2015.
  7. a b c d Esihistoria 13.12.2013. Pohjois-Savon muisti. Viitattu 19.12.2013. Viittausvirhe: Virheellinen <ref>-elementti; nimi "ps" on määritetty usean kerran eri sisällöillä
  8. a b Torsten Edgren. Keramiikka ilmaantuu. Teoksessa: Weilin + Göös: Suomen historia, osa 1. Espoo 1985. Isbn 951-35-2490-6, s. 27, 31, 45–50, 75–85, 90–95.
  9. Tutkijat: Välimeren asukkaat toivat maanviljelyn Skandinaviaan 4.5.2012. Hs.fi. Viitattu 30.12.2013.
  10. a b Unto Salo. Pronssikausi ja rautakauden alku. Teoksessa: Weilin + Göös: Suomen historia, osa 1. Espoo 1985. Isbn 951-35-2490-6, s. 104–112. Viittausvirhe: Virheellinen <ref>-elementti; nimi "met" on määritetty usean kerran eri sisällöillä
  11. Ari Turunen, Suomen pronssikausi Arctinet.
  12. Ari Turunen, Saarijärvi, Voudinniemi Arctinet.
  13. Päiviö Tommila. Jyväskylän kaupungin historia I. 1837–1965. Jyväskylä 1972, s. 17.
  14. Seppo Suvanto: Keskiaika, s. 73–76. Teoksessa Suomen historia 2. Keskiaika: Uuden ajan alku. Päätoim. Yrjö Blomstedt. Weilin & Göös, 1985. ISBN 951-35-2491-4.
  15. a b c Kyösti Kiuasmaa: Valtaistuinriitojen ja uskonpuhdistuksen aika, s. 335–337. Teoksessa Suomen historia 2. Keskiaika ja uuden ajan alku. Päätoim. Yrjö Blomstedt. Weilin & Göös, 1985. ISBN 951-35-2491-4.
  16. a b Tuuli Lappalainen (2008) Itä - ja länsisuomalaisilla on erilainen geenitausta. Helsingin Sanomat 12.5.2008. Tallennettu 29.12.2013.
  17. Paloposki, Toivo J.: Suomen historia 4: Vapauden aika, s. 135. Espoo: Weilin & Göös, 1986. ISBN 951-35-2493-0.
  18. Osmo Jussila: Taloudellinen kehitys. Teoksessa Suomen historia: 5, Kansallisen heräämisen aika, s. 57–59. Helsinki: Weilin+Göös, 1986. ISBN 951-35-2494-9.
  19. a b Aimo Halila: Suurten uudistusten kausi. Teoksessa Suomen historia: 5, Kansallisen heräämisen aika, s. 203–213, 232–245. Helsinki: Weilin+Göös, 1986. ISBN 951-35-2494-9.
  20. Pertti Haapala (1992): Työväenluokan synty. Teoksessa: Haapala, P. (toim.) Talous, valta ja valtio. Tutkimuksia 1800-luvun Suomesta, s. 227–249. ISBN 951-9066-53-5.
  21. Silvo Hietanen: Siirtoväki sotavuosina, s. 410–411. teoksessa Blomstedt, Yrjö (toim.). Suomen historia: Osa 7. Espoo: Weilin + Göös, 1987. ISBN 951-35-2496-5 (sid.).
  22. Jukka Tarkka: Evakkojen ongelma, s. 51–56. teoksessa Blomstedt, Yrjö (toim.). Suomen historia: Osa 8. Espoo: Weilin + Göös, 1988. ISBN 951-35-2497-3 (sid.).
  23. Olavi Koivukangas: Siirtolaisuus toisen maailmansodan jälkeen, s. 148–149. teoksessa Blomstedt, Yrjö (toim.). Suomen historia: Osa 8. Espoo: Weilin + Göös, 1988. ISBN 951-35-2497-3 (sid.).
  24. Inkerinsuomalaisten paluumuutto Suomeen lopetetaan, STT 28.12.2009.
  25. Suuri muuttoaalto ravistaa Suomea Hs.fi. 17.12.2013. Viitattu 30.12.2013.
  26. Suomalainen tautiperintö. Norio-keskus. Tallennettu 30.12.2013
  27. Suomen kansan tautisilla juurilla. Markku Siivola. Norion kirjan referaatti. Tallennettu 30.12.2013
  28. Suomi-neidon geenit kertovat tautiperinnöstämme ja juuristamme. Verkkouutiset-arkisto. 6.10.2000. Tallennettu 30.12.2013

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Jalkanen, Kaarlo Jonathan: Pohjois-Hämeen erämaat, asutus ja olot vuoteen 1620. Väitöskirja 1865.
  • Tarkiainen, Kari: Ruotsin Itämaa. Esihistoriasta Kustaa Vaasaan. Suomen ruotsalainen historia 1. (Finlands Österland. Från forntiden till Gustav Vasa.) Svenska litteratursällskapet i Finland, 2010.