Suomen asutushistoria

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Suomen asutushistoria on arkeologian, kielitieteen, historian, paleoekologian ja populaatiogenetiikan perusteella luotu käsitys siitä, miten ihmiset ovat levittäytyneet nykyisen Suomen alueelle ja minkälaisia väestömuutoksia alueella on eri aikoina tapahtunut. Suomen väestöhistoriaa on voitu selvittää vain viimeisen jääkauden jälkeiseltä ajalta, sillä jääkausi on hävittänyt pois kaikki sitä vanhemmat arkeologiset jäänteet.[1]

Asutuksen ensivaiheet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varhaisin mahdollinen todiste Suomen asutushistoriasta on Kristiinankaupungin sijaitseva niin sanottu Susiluola. Luolan löytöjen ajoitus on 120 000 vuotta eaa. tarkoittaisi, että sen asuttajina olisivat olleet neandertalinihmiset. Nykyään arkeologit ja geologit pitävät löytöjen tulkintaa ihmisperäiseksi kuitenkin kiistanalaisena.[2][3]

Jääkauden jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jääkausi päättyi Suomessa noin 11 000 vuotta sitten, minkä jälkeen ensimmäiset asukkaat saapuivat Etelä-Suomeen koillisesta tai etelästä, luultavimmin Kundan, Butovon ja Veretjen-kulttuureiden alueilta sekä Norjan rannikon kautta noin 8850-luvulla ennen ajanlaskun alkua. Ensimmäisten asukkaiden saapuessa Pohjois-Suomi oli vielä ympärivuotisesti jään peitossa, metsät koostuivat lehtipuista ja vedenpinta oli niin korkealla, että Keski-Suomi ja Savo-Karjala olivat Pohjanlahden rannikkoa.[4] Ensimmäiset ihmiset toivat todennäköisesti mukanaan myös koiran.[5] Varhaisimpaan asutukseen liittyviä löytöpaikkoja on muun muassa Lahden Ristolassa, Orimattilassa ja Suomussalmen Kalmosärkällä. Tämän vaiheen ehkä kuuluisin Suomen alueeseen liittyvä muinaisjäännös löydettiin vuonna 1914 Karjalankannakselta Antreasta. Kyseessä on pajun niinestä vuosien 8400–8100 eaa. välillä valmistettu kalastusväline, niin sanottu Antrean verkko.

Tuolloiset asukkaat puhuivat todennäköisesti useita eri kieliä. Suomen 85 suurimman järven nimistä ainakin neljäsosan kielellinen alkuperä on hämärän peitossa.[6] Levittäytyessään kohti pohjoista nämä ryhmät kohtasivat pian Lapissa Jäämeren rannikon asukkaita, jotka olivat kulkeneet Länsi-Euroopasta pohjoiseen sulaa Norjan rannikkoa seuraten. Lännestä saapuneiden kieli ei oletettavasti ollut mitään sukua etelästä saapuneiden kielelle; ja vaikka kielet samaa juurta olisivat olleetkin, ei niiden sukulaisuus enää vuosituhansien erilliskehityksen jälkeen olisi varmaankaan ollut niiden puhujien tunnistettavissa.[7]

Nuorempi kivikausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Noin vuonna 5300 eaa. saviastioiden valmistustaito levisi Suomeen. Tätä aikaa nimitetään neoliittiseksi eli nuorimmaksi kivikaudeksi. Myös vanhin suomalainen maanviljelys, itäistä perua oleva tattarin viljelys ajoittuu uusimpien löytöjen mukaan samaan ajankohtaan.[8] Suomi kuului tällöin laajaan koilliseurooppalaiseen kulttuuripiiriin, joka ulottui Pohjanlahdelta Veikselin suulle ja Uralille. Väestön on arveltu olleen suomalais-ugrilaista, joskin monet kielitieteilijät ovat kyseenalaistaneet tämän.[9]

Nuoremman kivikauden (neoliittisen kauden) ihmisten jäljiltä löytyy saviastioita, joita mesoliittinen kulttuuri ei tuntenut. Astioiden tyylien perusteella voidaan erottaa eri kulttuureja. Kampakeraaminen kulttuuri (5000–3200 eaa.) on kivikauden löytörikkain vaihe. Sen jäänteitä on runsaasti Järvi-Suomessakin, joten lähes koko Suomi oli asuttuna, mutta väkeä oli silti varsin vähän. Nuoremmalla kivikaudella eläneet asukkaat ovat jättäneet jälkeensä alueellisia asbestikeramiikan tyylejä, Kierikin keramiikka (3600–3100 eaa.) sekä Pöljän ja Jysmän keramiikka (3100–1900 eaa.). Löydetyssä esineistössä on muun muassa suksia, rekiä, talttoja ja kalastusvälineitä. On arveltu, että Sisä-Suomen asbestikeramiikan kulttuurit olisivat saamelaisia, mutta asiasta ei ole varmaa tietoa. Oulun seudun Kierikin kulttuurilla saattoi olla yhteyksiä etelään.[10][11]

Seuraava merkittävä muutos asutuksessa oli noin vuosina 3200/2900 eaa. – 2300/1800 eaa. kukoistanut Nuorakeraaminen kulttuuri, eli toiselta nimeltään vasarakirveskulttuuri. Se vaikutti aluksi Venäjällä ja levisi asukkaiden siirtymisen johdosta Itämeren ympäristöön Baltiaan. Ensimmäiset siirtolaiset Lounais- ja Etelä-Suomeen ja asettuivat vanhan pyyntikulttuurin sekaan noin 3200-luvulla eaa., mutta erilaisille asuinpaikoille. On arvioitu, että tulokkaita oli vähän, mutta siitä huolimatta he ottivat haltuunsa alueen, jonka raja sisämaata vasten oli Viipurinlahti–Lahti–Kangasala–Teisko–Kauhava–Kokkola. Tämän alueen pohjoispuolelle he eivät pystyneet enää siirtymään, koska lauhempi ilmasto takasi paremmat olosuhteet kotieläimien pitoon ja toisaalta viljavat savikot ja niiden lehtimetsät loppuivat tuolle linjalle.[12][13]

Neoliittisen kauden lopussa 1200 eaa. Lounais-Suomeen levisi Kiukaisten kulttuuri, jonka tulkitaan edustaneen skandinaavista merenkulkijakansaa.[11]

Pronssi- ja rautakausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen pronssikausi alkoi noin 1500 eaa.[14] Rannikkoalueella pronssikausi aiheutti varsin selviä muutoksia arkielämään. Kaupankäynti vilkastui ja monet ammatit (kauppias, sotilas, merimies) syntyivät. Tältä ajalta on enemmän esinelöytöjä kuin varhaismetallikauden alusta, mikä viittaa väestömäärän kasvamiseen.[15][16] Sisämaassa muutokset olivat vähäisempiä.

Merelliset yhteydet korostuvat vahvasti ja rannikon väestö oli osa laajempaa Itämeren piirin verkostoa jolla oli tiiviit yhteydet Etelä-Skandinaviaan. Sisämaan asutuksen yhteydet olivat puolestaan Keski-Volgalle ja Uralille asti.[17]

Saamelaisten esivanhempien saapuminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Saamelaisten historia

Pronssikauden kuluessa Länsiuralilaisia kieliä puhuvia ja tekstiilikeramiikkaa valmistaneita ihmisiä alkoi liikkua Volgan keski- ja yläjuoksun alueelta luoteeseen toisen vuosituhannen toisella ja kolmannella neljänneksellä ennen ajanlaskun alkua. Ryhmät käyttivät siirtymiseensä ikivanhoja, jo vuosituhansia käytössä olleita Pohjois-Venäjän jokireittejä. Suomeen nämä ryhmät saapuivat noin 1600 tai 1500 vuotta ennen ajanlaskun alkua.[18] Näiden yhteisöjen Sisä-Suomen järvialueelle päätyneistä jäsenistä muodostuivat myöhemmin saamelaiset.[19]

Tekstiilikeramiikan levinneisyyden perusteella näiden, alun perin samaa kieltä puhuneiden yhteisöjen jäseniä jäi myös Karjalaan, Laatokan ja Ilmajärven välimaille ja myös vielä edemmäs itään ja kaakkoon.[20]

Suomalaisten esivanhempien saapuminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Suomalaisten alkuperä
Suomalaisten esivanhempien siirtyminen Volgalta Itämerelle ja Pohjois-Viron kautta Suomeen pronssi- ja rautakauden kuluessa Valter Langin mukaan.[21]

Suomalaisten alkuperä on muiden länsiuralilaisten ja itämerensuomalaisten kansojen tavoin Volga-, Oka- ja Kama-jokien välillä nykyisen Venäjän alueella. Tällä alueella syntyi myös tulevien itämerensuomalaisten geneettinen perusta.[22] Suomalaisten esivanhempien havaittavia muuttoaaltoja länteen on ollut ainakin kaksi. He alkoivat siirtyä Dneprin yläjuoksulle ja sieltä Väinäjoen yläjuoksulle, josta he lopulta siirtyivät jokea pitkin kohti Itämerta 1250–1000-luvuilla ennen ajanlaskun alkua. Toinen muuttoaalto toi itämerensuomalaisten pääjoukon Suomen lounaisrannikolle noin 800-luvulla eaa.[23][24]

Suomalainen aineellinen kulttuuri itsenäistyi laajemmasta itämerensuomalaisesta kulttuurista 600–700-luvuilla, ja 800-luvulle tultaessa Suomessa vallinnut metalliesinekulttuuri, erityisesti naisten korut ja eri asetyypit, oli kehittynyt omintakeiseksi. Tämän kehityksen pyrkimyksenä oli mahdollisesti tarkoitus ilmaista erityistä suomalaista identiteettiä, joka syntyi mielikuvasta yhteisestä alkuperästä ja keskinäisestä samankaltaisuudesta.[25][26] Samaa ajankohtaa voidaan pitää laajasti katsottuna itsenäisen suomen kielen syntyajankohtana, vaikkakin sen esihistoria ulottuu muiden itämerensuomalaisten kielten tavoin pitkälle menneisyyteen.[25]

Rautakaudella maan kieliolot olivat hahmottumassa, sillä vuoden 1000 jaa. tienoilla suomen kielen päämurteet olivat syntyneet. Itämerensuomalaisten muinaismurteiden muinaiskarjalan, muinaishämeen ja muinaispohjoisviron sekoittuessa syntyi kaksi päämurretta: muinaissavo kahden ensimmäisen ja muinaissuomi kahden viimeisen pohjalta.[27] Ristiretkiajalla voidaan nähdä suomalaisten heimojen jakautuminen lounaissuomalaiseen, hämäläiseen ja savolais-karjalaiseen kulttuurialueeseen, mistä kertovat esimerkiksi naisten käyttämät erilaiset korutyypit.[28] Suomen heimoista on runsaasti mainintoja varhaisissa historiallisissa lähteissä, kuten Paavin kirjeissä, Novgorodin ensimmäisessä kronikassa sekä Eerikinkronikassa.

Esihistoriallisen väestön määrää on vaikea arvioida. Väestön koko on kuitenkin ollut hyvin vaatimaton. Kivikauden päättyessä (toinen vuosituhat eaa.) väkiluvuksi on arvioitu 5000–10 000 ihmistä.[29] Myöhäisrautakauden lopussa ristiretkiajalla, vuoteen 1150 mennessä asukasluku oli kasvanut 20 000–40 000 henkeen.[29] Kun on laskettu ajassa taaksepäin 1560-luvun tunnetusta väkimäärästä, on arvioitu Suomen asukasluvuksi esihistoriallisen ajan lopussa (1200-luvulla) 50 000–80 000 henkeä.[30] Koska väkeä oli vähän, saatettiin Sisä-Suomen kaukaisia erämaa-alueita pitää eräomistuksina. Tähän erätalouteen kuului eräalueiden käyttö eränautinnan muodossa suurriistan ja turkisten pyyntiin, kalastukseen sekä vähäisessä määrin kaskeamiseen ja karjanhoitoon. Eräomistukset olivat rintamaiden taloille ja kylille taloudellisesti tärkeitä. Kesällä viljeltiin maata, talvella tehtiin pyyntiretkiä pohjoisen erämaihin. Eränkäynti alkoi vähitellen houkutella etelän liikaväestöä muuttamaan erämaahan vakituisesti. Muuttajat pakenivat myös veroja ja sotaväenottoja.[10] Esimerkiksi Jyväskylän seutu oli myöhäiskeskiajalla nykyisen Hauhon talollisten eräomistus,[31] ja matkaa omaan eräomistukseen oli noin 200 km.

Uutta asutusta rannikoille ja erämaihin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rannikoiden ruotsinkielinen asutus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomeen keskiajalla tehtyjen ristiretkien ja sitä seuranneen ruotsalaisten kolonisaatio myötä Suomen rannikkoalueen ruotsinkielinen asutus sai alkunsa. Ruotsalainen asutus levisi varsinkin saaristoihin ja rannikoille. 1300-luvun loppuun mennessä rannikkoalueet olivat jo lähes täysin ruotsalaisten asuttamia.[32]

Erämaaseutujen savolaisasutus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Savolaisten asutusliike

Rautakaudelta alkaen oli suomalaisten keskuudessa muuttopainetta pohjoiseen ja itään. Eräomistuksista alkoi muodostua pysyviä omistuksia 1500-luvun alussa. Paikoilleen asettuneet varsinaissuomalaiset ja alasatakuntalaiset eivät osallistuneet tähän, mutta muilta alueilta liikuttiin vesistöjä myöten pohjoiseen ja itään. Nykyinen Pohjois-Savo asutettiin vuodesta 1542 alkaen Savonlinnan kirjurin Klemetti Henrikinpoika Krookin ryhdyttyä organisoimaan asutustoimintaa, jota oli tapahtunut jo keskiajalla.[33][10] Erämaiden asuttaminen tapahtui kuningas Kustaa Vaasan tahdosta. Pyrittiin verotulojen kasvattamiseen, erämaiden ottamiseen valtion omistukseen ja raja-alueiden sitomiseen osaksi Ruotsia. Uudisasukkaat suuntasivat tällöin Etelä-Savosta Itä-Suomeen, Pohjois-Pohjanmaalle ja Lappiin.[34]

Savolaisten asutustoiminta levisi paikoitellen hämäläisten eräomistusten alueille. Hämäläiset vaativat itselleen oikeutta maihinsa, mutta valtio suosi 1550-luvulta alkaen savolaisia, jotka synnyttivät pysyvää asutusta kaskeamalla maita huhtakaskia tekemällä. Nämä entiset hämäläisalueet nimettiin Rautalammin pitäjäksi 1500-luvun lopulla. Samanlaista asutustoimintaa tapahtui myös lännempänä Ylä-Satakunnan, Ruoveden Pirkkalan ja Kangasalan seuduilla, jotka tarkoitettiin etelästä tuleville uudisasukkaille: savolaisia kiellettiin muuttamasta näille alueille. Tätä kuitenkin tapahtui sekä Ruovedellä että Etelä-Pohjanmaan järviseudulla, joissa paikalliseen murteeseen tuli savolaisia piirteitä (savolaiskiila). Savolaisten muuttoa tapahtui myös Pohjois-Karjalaan, Pohjois-Pohjanmaalle ja Vienan Karjalaan.[33] Näin muodostui Suomen väestön voimakas geneettinen jakautuminen länsi- ja itäsuomalaisiin.[34]

Asukkaita oli savolaisten uudisasutusliikkeen jälkeen koko Suomessa. Pohjois-Karjalassakin oli 700 taloa. Silti asutuksen painopiste oli selvästi etelässä: noin puolet Suomen asukkaista eli Varsinais-Suomen, Satakunnan ja Hämeen alueilla. Savo ja Karjalankannas olivat harvaan asuttuja. Koko valtakunnan asukasluvuksi on vuoden 1571 hopeaveroluettelon perusteella arvioitu noin miljoona henkeä, joista Suomessa noin 300 000. Väestönkasvu oli vähäistä, sillä tartuntataudit, sodat ja katovuodet veivät ihmisiä ennenaikaisesti hautaan.[33]

Yhtenäisiä väestötilastoja alettiin Ruotsissa koota 1740-luvulla. Valtakunnassa olikin vähemmän väkeä kuin oli luultu: laskennassa Ruotsin väkiluvuksi saatiin 1,8 miljoonaa ja Suomen väkiluvuksi hieman yli 420 000 henkeä.[35]

1800-luvun väestönkasvu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen väestö kasvoi erittäin nopeasti 1800-luvun aikana. Kasvua oli ollut jo 1700-luvun lopulla, mutta 1830-luvulta alkoi noin 40 vuoden nopea kasvu. Siinä oli suuria alueellisia eroja. Nopeinta kasvu oli Keski-, Itä- ja Pohjois-Suomen maaseudulla. Esimerkiksi Vaasan läänin väkimäärä kaksinkertaistui vuosina 1815–1865. Kasvu perustui maatalouden kehittymiseen, uusien tilojen perustamiseen ja tulevaisuudenuskoon. Myös torppien määrä kasvoi. Kaikkein nopeinta oli kuitenkin tilattoman väestön lisääntyminen: mäkitupalaisten ja loisväestön määrä kaksinkertaistui vuosina 1815–1865. Vaikka maatalous kehittyi, ei viljaa riittänyt koko väestölle kuin hyvinä vuosina.[36]

Tilattoman väestön toimeentulo riippui viljasadosta. Huonoina vuosina heidän selviytymisensä oli vaikeaa. 1860-luvun suuret nälkävuodet pakottivat nälkäiset ihmiset liikkeelle, "mieron ja kuoleman tielle". Nälän mukana tulivat tartuntataudit, esimerkiksi lavantauti, hinkuyskä ja punatauti. Suurten nälkävuosien aikana noin 270 000 ihmistä kuoli, mutta väestönkasvu elpyi pian uudelleen. Suomen väkiluku oli vuonna 1900 noin 2,7 miljoonaa henkeä.[37]

Mieron tielle lähteminen toisaalta lisäsi muuttoliikettä tehdaspaikkakunnille. Suomen teollistumisen pohja luotiin tänä aikana. Teollistuminen vaati työvoimaa ja alkoi ensimmäinen muuttoliike maaseudulta kaupunkeihin. Kaupunkityöväen määrä kasvoi nopeasti: vuonna 1870 kaupunkityöväestöä perheineen oli 150 000 henkeä ja vuonna 1910 608 000 henkeä.[38] Venäjän vallan aika toi maahan venäläisten sotilaiden mukana mm. venäläisiä, juutalaisia, tataareita ja itäaasialaisia maahanmuuttajia. Venäjän valta merkitsi kansainvälistymisen kasvua ja maahan muutti ulkomaalaisia yrittäjiä mm. Venäjältä, Saksasta, Englannista ja Norjasta. Syntyi myös siirtolaisuutta, varsinkin Amerikkaan.[37] Monet savolaiset lähtivät Amerikan-matkalle Kotkan kautta, mutta jäivätkin töihin esimerkiksi norjalaisen Hans Gutzeitin sahalle ja tehtaisiin. Tämän vuoksi Kotkaa kutsutaan vieläkin "savolaisten Amerikaksi".

Karjalan siirtoväki ja muuttoliike Ruotsiin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Talvisodan jälkeen Suomen oli asutettava luovutetulla alueella asuneet noin 420 000 henkeä, joista 230 000 oli saanut elantonsa maataloudesta. Pika-asutuslaki tähtäsi 35 000 maatilan perustamiseen. Pika-asutusta ei saatu kokonaan toteutetuksi, ennen kuin jatkosota sotki suunnitelmat. Sen päätyttyä oli uudelleen evakuoitava ja asutettava noin 450 000 henkeä.[39] Koko maan pinta-alasta oli vuonna 1944 luovutettava Neuvostoliitolle 12 %. Pika-asutuslain tapaan pyrittiin nytkin muodostamaan maatiloja, joita luovutettiin siirtoväelle. Tämä merkitsi, että karjalaiset asettuivat asumaan muun väestön sekaan, johon he sopeutuivat hyvinkin nopeasti. Lisäksi alettiin asuttaa myös rintamamiehiä, joista osa sai asuttavakseen niin sanotun kylmän tilan, joka oli raivaamaton pientila. Näitä syntyi 16 000 lähinnä Itä- ja Pohjois-Suomeen.[40]

Suomessa syntyi 1960-luvulla voimakas muuttoaalto Ruotsiin. Sen lähtöalueita olivat maan itä- ja pohjoisosat, joissa osa maatiloista oli pienuutensa takia tuottamattomia (esimerkiksi entisiä kylmiä tiloja). Vuosien 1969–1970 aikana muuttajia oli 80 000, joista 40 % Oulun ja Lapin lääneistä. Ruotsissa asuu nykyisin noin 350 000 ruotsinsuomalaista. Toisesta maailmansodasta alkaen 1980-luvulle mennessä Suomesta muutti 700 000 henkeä, joista tosin noin puolet palasi takaisin.[41]

Maahanmuuttajia ja sisäistä muuttoa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1970-luvulla asutusliike Suomeen vilkastui Chilen pakolaisten ja Vietnamin venepakolaisten vastaanoton myötä 1980-luvulla.

Presidentti Mauno Koivisto antoi lupauksen inkeriläisten paluumuutosta 1990-luvun alussa. Tämä on merkinnyt 30 000 entisen Neuvostoliiton alueella asuvan inkerinsuomalaisen ja suomalaista syntyperää olevan asuttamista Suomeen. Entisten suomalaisten paluumuuttoa tapahtuu, mutta se on vähäisempää kuin suomalaisten maastamuutto. Vuoden 2009 lopulla Suomen hallitus päätti rajoittaa inkeriläisten paluumuuttajien erityiskohtelua.[42] 1990-luvulla alkoi myös somalialaisten ja kosovolaisten pakolaisten asuttaminen. 2000-luvulla Suomeen on tullut pakolaisia sotaakäyvistä maista mm. Afganistanista ja Irakista.

Suomen sisäinen muuttoliike oli voimakasta 1970-luvulla. Asiaa mitataan kuntien välisen muuton määrällä, joka oli 1970-luvun alkupuolella 51,5 muuttoa tuhatta asukasta kohti vuodessa. 1990-luvun alkupuolella muutto oli hieman vähäisempää, mutta 2010-luvulla se on kiihtynyt uudelleen 50,5 muuttoon tuhatta asukasta kohden. Käytännössä tämä merkisee maaltamuuttoa ja yliopistokaupunkien muuttovoittoa.[43]

Asutushistoria ja suomalainen tautiperintö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen asutushistoria on suomalaisen tautiperinnön selittävä tekijä. Suomalaiselle geeniperimälle tyypillinen sekoitus itäisiä, läntisiä ja eteläisiä geenejä muodostui väestönmuutosten mukana. Perinnöllisten sairauksien kannalta Suomen kantaväestön pieni määrä ei sinällään ollut merkittävä, vaan tärkeämpi osa suomalaisen tautiperinnön muodostumisella on ollut 1500-luvun loppuun sijoittuvalla asutuksen leviämisellä Itä- ja Pohjois-Suomeen. Tällöin lähti vanhan asutuksen alueelta yksittäisiä tai muutamia perhekuntia samasta kylästä ja perusti uuden, alkuun vain muutaman talon kylän uudelle asuinpaikalleen.[44] Kylät kasvoivat, ja muutaman perustajajäsenen geenit joutuivat satunnaisvaihtelun (engl. random drift) kohteiksi.

Suomalainen tautiperintö muodostui siis kahden pullonkaulailmiön yhteisvaikutuksesta. Ensimmäinen pullonkaula noin 2000 vuotta sitten[45] valikoi tänne vain pienen osan eurooppalaisesta geeniperimästä. Tämä on syynä siihen, että tiettyjä muualla Euroopassa yleisiä perinnöllisiä tauteja ei esiinny täällä. Toinen pullonkaula 1500-luvun lopulla, Itä- ja Pohjois-Suomen taloasutuksen alkaessa, sai aikaan joidenkin tautigeenien alueellisen rikastumisen ja aiheutti siten suomalaisen tautiperinnön synnyn.[46]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Jaana Ojala. Oi maamme Suomi... 2003. Finnica.fi. Viitattu 19.12.2013.
  2. Ennen meitä Suomessa asui neandertalinihmisiä. Vai asuiko? Helsingin Sanomat Kuukausiliite. 2012. Viitattu 20.2.2016.
  3. Susiluola Kansallismuseo. Viitattu 20.2.2016.
  4. Georg Haggrén ym.: Muinaisuutemme jäljet, s. 25. Gaudeamus, 2015. ISBN 978-952-495-363-4.
  5. Viranta-Kovanen, Suvi & Mannermaa, Kristiina: Suomessa haukkuu muinaiskoira. Tiede, 12/2015.
  6. Pauli Rahkonen: Suomeen suuntautuneiden nimistövirtausten monimuotoisuus. Muinaistutkija, 1/2021. Suomen arkeologinen seura.
  7. Häkkinen, Jaakko: Kielet Suomessa kautta aikain (pdf) elisanet.fi. 8.8.2014. Viitattu 13.4.2019.
  8. Maanviljely levisi Suomeen Itä-Aasiasta jo 7000 vuotta sitten Helsingin yliopiston Humanistinen tiedekunta. 2013. Viitattu 15.4.2016.
  9. Häkkinen, Jaakko: Kielet Suomessa kautta aikain (pdf) elisanet.fi. 8.8.2014. Viitattu 13.4.2019.
  10. a b c Elinkeinot 13.12.2013. Pohjois-Savon muisti. Viitattu 20.12.2013.
  11. a b Torsten Edgren. Keramiikka ilmaantuu. Teoksessa: Weilin + Göös: Suomen historia, osa 1. Espoo 1985. Isbn 951-35-2490-6, s. 27, 31, 45–50, 75–85, 90–95.
  12. Unto Salo: Ajan ammoisen oloista, s. 59–75. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2008.
  13. Jouko Vahtola: Suomen historia, s. 11–16. , 2003.
  14. Sarajas-Korte: Ars – Suomen taide 1, s. 21. Kustannusosakeyhtiö Otava, 1987. ISBN 951-35-4202-5.
  15. Unto Salo. Pronssikausi ja rautakauden alku. Teoksessa: Weilin + Göös: Suomen historia, osa 1. Espoo 1985. Isbn 951-35-2490-6, s. 104–112.
  16. Ari Turunen, Suomen pronssikausi Arctinet.
  17. Haggrén, Georg ym: Muinaisuutemme jäljet. Suomen esi- ja varhaishistoria kivikaudelta keskiajalle., s. 210. Gaudeamus, 2015. ISBN 978-952-495-363-4.
  18. Valter Lang: Homo Fennicus – Itämerensuomalaisten etnohistoria, s. 104. Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2020.
  19. Valter Lang: Homo Fennicus – Itämerensuomalaisten etnohistoria, s. 256–257. Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2020.
  20. Valter Lang: Homo Fennicus – Itämerensuomalaisten etnohistoria, s. 256–257. Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2020.
  21. Valter Lang: Homo Fennicus, s. 257. SKS, 2020.
  22. Lang 2020, s. 253–255.
  23. Lang 2020, s. 269.
  24. Lang 2020, s. 275.
  25. a b Lang 2020, s. 316–317.
  26. Haggrén ym. 2015, s. 269.
  27. Jaakko Häkkinen, Suomen kielen synty kartalla. Puolikuiva alkuperäissivusto. (yksityinen blogisivu) 6.4.2008. Tallennettu 20.12.2013
  28. Haggrén ym. 2015, s. 339.
  29. a b John Westerholm: Populating Finland. Fennia - International Journal of Geography, 2.1.2002, nro 1-2, s. 123–140. ISSN 1798-5617. Artikkelin verkkoversio. en
  30. Pirkko-Liisa Lehtosalo-Hilander. Keski- ja myöhäisrautakausi. Teoksessa: Weilin + Göös: Suomen historia, osa 1. Espoo 1985. Isbn 951-35-2490-6, s. 274.
  31. Päiviö Tommila. Jyväskylän kaupungin historia I. 1837–1965. Jyväskylä 1972, s. 17.
  32. Seppo Suvanto: Keskiaika, s. 73–76. Teoksessa Suomen historia 2. Keskiaika: Uuden ajan alku. Päätoim. Yrjö Blomstedt. Weilin & Göös, 1985. ISBN 951-35-2491-4.
  33. a b c Kyösti Kiuasmaa: Valtaistuinriitojen ja uskonpuhdistuksen aika, s. 335–337. Teoksessa Suomen historia 2. Keskiaika ja uuden ajan alku. Päätoim. Yrjö Blomstedt. Weilin & Göös, 1985. ISBN 951-35-2491-4.
  34. a b Tuuli Lappalainen (digitilaajille) Itä- ja länsisuomalaisilla on erilainen geenitausta. Helsingin Sanomat 12.5.2008. Tallennettu 28.12.2013.
  35. Paloposki, Toivo J.: Suomen historia 4: Vapauden aika, s. 135. Espoo: Weilin & Göös, 1986. ISBN 951-35-2493-0.
  36. Osmo Jussila: Taloudellinen kehitys. Teoksessa Suomen historia: 5, Kansallisen heräämisen aika, s. 57–59. Helsinki: Weilin+Göös, 1986. ISBN 951-35-2494-9.
  37. a b Aimo Halila: Suurten uudistusten kausi. Teoksessa Suomen historia: 5, Kansallisen heräämisen aika, s. 203–213, 232–245. Helsinki: Weilin+Göös, 1986. ISBN 951-35-2494-9.
  38. Pertti Haapala (1992): Työväenluokan synty. Teoksessa: Haapala, P. (toim.) Talous, valta ja valtio. Tutkimuksia 1800-luvun Suomesta, s. 227–249. ISBN 951-9066-53-5.
  39. Silvo Hietanen: Siirtoväki sotavuosina, s. 410–411. teoksessa Blomstedt, Yrjö (toim.). Suomen historia: Osa 7. Espoo: Weilin + Göös, 1987. ISBN 951-35-2496-5.
  40. Jukka Tarkka: Evakkojen ongelma, s. 51–56. teoksessa Blomstedt, Yrjö (toim.). Suomen historia: Osa 8. Espoo: Weilin + Göös, 1988. ISBN 951-35-2497-3 (sid.).
  41. Olavi Koivukangas: Siirtolaisuus toisen maailmansodan jälkeen, s. 148–149. teoksessa Blomstedt, Yrjö (toim.). Suomen historia: Osa 8. Espoo: Weilin + Göös, 1988. ISBN 951-35-2497-3.
  42. Inkerinsuomalaisten paluumuutto Suomeen lopetetaan, Ilta-Sanomat 28.12.2009.
  43. Suuri muuttoaalto ravistaa Suomea (digitilaajille) Hs.fi. 17.12.2013. Arkistoitu . Viitattu 30.12.2013.
  44. Suomalainen tautiperintö. Norio-keskus. Tallennettu 30.12.2013
  45. Suomen kansan tautisilla juurilla. (Yksityinen kotisivu) Markku Siivola. Norion kirjan referaatti. Tallennettu 30.12.2013
  46. Suomi-neidon geenit kertovat tautiperinnöstämme ja juuristamme. Verkkouutiset-arkisto. 6.10.2000. Tallennettu 30.12.2013

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Jalkanen, Kaarlo Jonathan: Pohjois-Hämeen erämaat, asutus ja olot vuoteen 1620. Väitöskirja 1865.
  • Tarkiainen, Kari: Ruotsin Itämaa. Esihistoriasta Kustaa Vaasaan. Suomen ruotsalainen historia 1. (Finlands Österland. Från forntiden till Gustav Vasa.) Svenska litteratursällskapet i Finland, 2010.