Tämä on lupaava artikkeli.

Suomen väestö

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Väestötiedot
vuonna 2013
Väestönkasvu 0,45[1] %
Syntyvyys 11,00[2] / 1 000 henkilöä
Kuolleisuus 9,60[2] / 1 000 henkilöä
Lapsikuolleisuus 1,80[3] / 1 000 syntymää
Nettomaahanmuutto 0,78 / 1 000 henkilöä
HIV:n levinneisyys
aikuisväestössä
<0,1 %
Lukutaitoisia 100 % väestöstä
Ikärakenne
Mediaani-ikä 41,6 vuotta
0–14-vuotiaat 16,4[2]
15–64-vuotiaat 64,2[2]
65 vuotta täyttäneet 19,4[2]
Suomen väestötiheys kunnittain, asukasta neliökilometriä kohden

Suomen väestö koostuu Suomen asukkaista, joiden määrä, eli Suomen väkiluku oli vuoden 2014 lopussa 5 487 308 henkeä.[4] Suomi on yksi Euroopan harvimmin asutuista maista; väestötiheys on suhteellisen alhainen, noin 17 ihmistä neliökilometrillä. Väestö on jakaantunut maantieteellisesti hyvin epätasaisesti – suurin osa suomalaisista elää rannikon tuntumassa, maan etelä- ja lounaisosissa. Yli miljoona asuu pääkaupunkiseudulla. Lapissa asuu vain kaksi ihmistä neliökilometrillä.

Suomi on uskonnon ja äidinkielen suhteen varsin homogeeninen maa, 89 prosenttia suomalaisista on suomenkielisiä ja noin kolme neljäsosaa kuuluu evankelisluterilaiseen kirkkoon. Suurimman kielivähemmistön muodostavat suomenruotsalaiset, joita asuu etenkin Uudellamaalla ja Pohjanmaan rannikolla.

Suomen väestö on verrattain korkeasti koulutettua. Vuonna 2013 Suomen 15 vuotta täyttäneestä väestöstä 69,4 % oli suorittanut jonkin peruskoulun jälkeisen tutkinnon: 40,1 % keskiasteen, 28,4 % korkeakouluasteen ja 0,9 % tutkijakoulutusasteen.[5]

Määrä Vuosi
Väestö yhteensä 5 471 753 2014
Väestö (miehet) 2 691 863 2014
Väestö (naiset) 2 779 890 2014
Kokonaishedelmällisyysluku 1,71[6] 2014
Kaupungistumisaste

Väestön rakenne[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen väestöpyramidi 2012.

Vuoden 2014 lopussa Suomessa oli yhteensä 5 471 753 asukasta, joista 2 691 863 oli miehiä ja 2 779 890 naisia. Väkiluku kasvoi 24 596 henkilöllä. Elävänä syntyneitä oli 57 232, kuolleita 52 186, maahanmuuttajia 31 947 ja maastamuuttajia 13 893. Vuonna 2013 Suomen kansalaisuuden sai 8 930 henkeä.[4]

Suomen suuret ikäluokat ovat vuosina 1945–1949 syntyneitä. Tuolloin syntyi vuosittain yli 100 000 lasta. Seuraavien kahdenkymmenen vuoden aikana Suomen väestörakenne muuttuu ennusteiden mukaan merkittävästi. Vuoden 2009 väestöennusteen mukaan 65 vuotta täyttäneitä on vuonna 2030 jo 26 prosenttia väestöstä, kun vastaava väestöosuus vuoden 2010 lopussa oli 17,5 prosenttia.[7]

Asuinpaikat ja asumismuodot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomi on yksi Euroopan harvimmin asutuista maista; väestötiheys on suhteellisen alhainen, noin 17 ihmistä neliökilometrillä.[8] Väestö on jakaantunut maantieteellisesti hyvin epätasaisesti – suurin osa suomalaisista elää rannikon tuntumassa, maan etelä- ja lounaisosissa. Väestötiheys on Suomessa korkein Uudellamaalla: 172 henkilöä/km². Matalin se on Lapin maakunnassa, vain 2 henkilöä/km².[9]

Vuonna 2012 lopussa 85 prosenttia väestöstä asui taajamissa. Taajamia oli yhteensä 745. ja niiden maapinta-ala oli yhteensä 6 574,1 neilökilometriä. Noin viisi kuudesta suomalaisesta asui siis alueella, joka on ainoastaan 2,2 prosenttia koko maan maapinta-alasta.[9]

Omakotitaloissa asuu 40 prosenttia suomalaisista.[10]

Suurimmat kaupungit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomessa on yhdeksän yli sadantuhannen asukkaan kaupunkia. Neljästä yli 200 000 asukkaan kaupungista kolme, Helsinki, Espoo ja Vantaa, muodostavat noin miljoonan asukkaan pääkaupunkiseudun.

Suomen 10 suurinta kaupunkia 2014[4]
Kaupunki Väkiluku 31.12.2014 Muutos 2014 (%)
Helsinki 620 715 1,3
Espoo 265 543 1,8
Tampere 223 004 1,2
Vantaa 210 803 1,3
Oulu 196 291 1,3
Turku 183 824 1,0
Jyväskylä 135 780 0,8
Kuopio 111 289 1,1
Lahti 103 754 0,4
Kouvola 86 453 -0,5

Kieliryhmät[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kielten asema[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kuntien kielellinen asema 2013–2022, josta näkyy myös Suomen kieliryhmien sijoittuminen. Vaalealla värillä yksikielisesti suomenkieliset kunnat, sinisellä ja vihreällä rannikon kaksikielistä ja ruotsinkielistä aluetta. Punaisella kunnat, joissa saamelaiskielillä on virallinen asema.

Suomen kansalliskieliä ovat suomi ja ruotsi. Kansalliskieliä on oikeus käyttää valtion ja kaksikielisten kuntien viranomaisten kanssa asioidessa. Saamenkielisillä on oikeus käyttää saamen kieltä tuomioistuimissa sekä asioidessaan saamelaisalueen viranomaisten ja eräiden valtion viranomaisten kanssa.[11]

Suomen kielilain mukaan kunnat voivat olla yksi- tai kaksikielisiä – määritelmä riippuu kielten puhujamääristä kunnassa. Useimmat kunnat ovat suomenkielisiä. Vuoteen 2014 asti manner-Suomessa oli kolme yksikielisesti ruotsinkielistä kuntaa, mutta valtionosuusjärjestelmän muutosten rohkaisemana nämäkin kunnat muuttuivat kaksikielisiksi.[12][13] Ahvenanmaan itsehallintolain mukaan kaikki ahvenanmaalaiset kunnat ovat ruotsinkielisiä,[14] vaikka Ahvenanmaalla asuvista äidinkieleltään suomenkielisiä on vajaat viisi prosenttia (2014).[15]

Äidinkielten puhujamäärät[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen väestö äidinkielittäin vuonna 2014:[4]

Kieli Väestöosuus
suomi 89,0 %
ruotsi 5,3 %
venäjä 1,27 %
saame 0,04 %
muut 4,4 %

Suomenkieliset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomessa puhuttava suomi jakautuu useisiin murteisiin. Niiden pääryhmät ovat itä- ja länsimurteet. Ne voi erottaa toisistaan kirjakielen d:n avulla: länsimurteissa sen korvaa r tai l.[16]

Suomenruotsalaiset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Suomenruotsalaiset

Suurin osa Suomen ruotsinkielisistä asuu Uudellamaalla ja Pohjanmaan rannikolla. Esimerkiksi Pohjanmaalla sijaitsevan Luodon – ruotsiksi Larsmon – kunnassa asukkaista 92 prosenttia on ruotsinkielisiä.[17]

Muut viralliset kielivähemmistöt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen laissa mainitut kielivähemmistöt ovat suomenruotsalaisten lisäksi saamelaiset, romanit ja viittomakieliset.[18] Vuoden 2012 väestötilaston mukaan saamenkielisiä oli 1 900. Romanien lukumäärää ei voi arvioida kielitiedoista, koska useimpien romanien äidinkieleksi on merkitty suomi tai ruotsi.[19]

Venäjänkieliset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Venäjänkielisistä erotetaan joskus omaksi ryhmäkseen ”vanhavenäläiset”, eli niiden venäläissukujen edustajat, jotka ovat asuneet Suomessa useiden sukupolvien ajan. Suomen Venäjänkielisten Yhdistysten Liitto on kritisoinut jakoa ”vanhavenäläisiin” ja ”uusvenäläisiin” perusteettomana ja harhaanjohtavana, sillä näillä käsitteillä ei ole olemassa selkeitä määritelmiä.[20] THL arvioi vuonna 2012 Suomen 62 554 venäjänkielisestä (vuonna 2012) vanhavenäläisiin kuuluvan noin 5000.[21]

Etnisyys ja kansalaisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Etniset ryhmät[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomessa ei tilastoida etniseen ryhmään kuulumista, mutta väestötilastossa on eräitä etnistä taustaa kuvaavia muuttujia, kuten äidinkieli ja syntymämaa. Kansainvälisen väestölaskentasuosituksen mukaan etnisyys perustuu etnisen ryhmän omaan käsitykseen historiallisesta ja alueellisesta tai valtiollisesta alkuperästä, ja etnisyystiedon tulisi aina perustua henkilön omaan ilmoitukseen. Koska Suomessa väestölaskenta tehdään rekistereiden pohjalta, Suomi ei voi tuottaa virallista tilastoa etnisistä ryhmistä.[19]

Suomessa on selvitetty etnistä taustaa viimeksi vuoden 1970 väestönlaskennassa, jolloin laskettiin romanien ja saamelaisten määrä. Silloin saamelaisena pidettiin henkilöä, jonka ensiksi oppima kieli oli saame. Tämän lisäksi saamelaisiksi luettiin ne, joiden vanhemmista tai isovanhemmista jollakin ”on tai on ollut saamenkieli ensimmäisenä kielenään”. Lisäksi tutkimuksessa hyväksyttiin saamelaisiksi joitakin ”yleisen käsityksen mukaan saamelaisia henkilöitä”, vaikka yksikään vanhemmista tai isovanhemmista ei ollut saamenkielinen. Näillä perusteilla saamelaisia oli vuonna 1970 kaikkiaan 3 936.[19]

1990-luvun puolivälissä tehtyjen arvioiden mukaan saamelaisia oli noin 5 800, romaneja 6 000–7 000, juutalaisia 1 400 ja tataareja noin 900. Arvio saamelaisten määrästä poikkeaa selvästi tilastokeskusken lukemista (yllä), muista ryhmistä ei ole tilastokeskuksen arvioita.[22] Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen vuonna 2015 julkaiseman arvion mukaan romaneja oli 10 000–12 000, saamelaisia n. 6 000–10 000 ja tataareja n. 900.[21]

Ulkomaalaiset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 2014 Suomessa asui 219 675 ihmistä, joilla oli jonkun muun maan kansalaisuus kuin Suomen. Heistä viidennes oli virolaisia ja 14 % venäläisiä. Yli viisituhatta kansalaista oli Ruotsista, Kiinasta, Somaliasta, Thaimaasta ja Irakista. Suomen kansalaisuuden vuonna 2013 saaneiden kansallisuuksista yleisimmät olivat Venäjä, Somalia, Irak, Afganistan ja Viro.[4]

Uskonnot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Uskonto Suomessa

Suomalaisista kuului evankelisluterilaiseen kirkkoon 73,8 % vuonna 2014. Ortodokseja oli 1,1 %. Luterilaisten määrä on laskenut tasaisesti, vuonna 1900 luterilaisia oli 98 %, vuonna 1950 95 % ja vuonna 2000 85 %. Ortodoksien määrä on pysynyt samana 1990-luvulta asti.[4] Kirkkoon kuuluvista suomalaisista kuusi prosenttia käy kirkossa vähintään kerran kuukaudessa. Kirkossa käyminen on vähentynyt 2000-luvulla.[23]

Kolmanneksi suurin uskonnollinen ryhmä on helluntaiherätys, johon kuuluu noin 50 000 jäsentä ja joka on siten Suomen vapaakristillisistä yhteisöistä suurin. Perinteisesti Suomen helluntaiherätys on toiminut yhdistyspohjaisena, eikä siksi näy uskonnollisten yhdyskuntien jäsenmääriä vertailevissa tilastoissa. Vuonna 2002 helluntailaisille rekisteröitiin uskonnollinen yhdyskunta, Suomen Helluntaikirkko, mutta siihen kuuluu edelleen vain vähemmistö helluntailaisista.[24] [25]

Rekisteröityneet yli tuhannen jäsenen uskonnolliset yhdyskunnat vuoden 2011 lopussa:[25]

  1. Jehovan todistajat 19 001
  2. Suomen Vapaakirkko 14 789
  3. Katolinen kirkko Suomessa 11 091
  4. Suomen Helluntaikirkko 6 876
  5. Suomen Adventtikirkko 3 553
  6. Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkko 3 208
  7. Suomen Baptistiyhdyskunta 2 320
  8. Ortodoksinen Pyhän Nikolauksen seurakunta 2 202
  9. Helsinki Islam Keskus 2 036
  10. Suomen Islamilainen Yhdyskunta 1 381
  11. Suomen Metodistikirkko 1 342
  12. Helsingin ja Turun juutalaiset seurakunnat 1 198
  13. Tampereen Islamin Yhdyskunta 1 000

Koulutus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Koulutus Suomessa
15 vuotta täyttäneiden suomalaisten koulutusaste vuonna 2013.[26]

Suomen väestö on verrattain korkeasti koulutettua. Vuonna 2013 Suomen 15 vuotta täyttäneestä väestöstä 69,4 % oli suorittanut jonkin peruskoulun jälkeisen tutkinnon: 40,1 % keskiasteen, 28,4 % korkeakouluasteen ja 0,9 % tutkijakoulutusasteen.[27]

Kansanterveys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomessa kroonisiksi kansantaudeiksi katsotaan sydän- ja verisuonitaudit, diabetes, astma ja allergia, krooniset keuhkosairaudet, syöpäsairaudet, muistisairaudet, tuki- ja liikuntaelimistön sairaudet ja mielenterveyden ongelmat.[28]

Miesten elinajanodote on edelleen lyhyempi kuin EU-maissa keskimäärin mutta naisten on lähellä EU:n keskiarvoa. Suomalaisten miesten ylikuolleisuus johtuu suurelta osin verenkiertoelinten sairauksista ja väkivaltaisista syistä. Verenkiertoelinten sairauksien vähenemisestä huolimatta miesten kuolleisuus niihin on EU:n suurin.[29] Miesten ja naisten välinen kuolleisuusero on Suomessa suuri verrattuna useimpiin muihin läntisen Euroopan maihin.[29]

Suomalaisten yleisimmät kuolinsyyt ovat[30]

  1. Verenkiertoelinten sairaudet (38 %)
  2. Kasvaimet (25 %)
  3. Dementia, Alzheimerin tauti (15 %)
  4. Tapaturmat
  5. Hengityselinten sairaudet
  6. Alkoholiperäiset syyt ja huumeet
  7. Itsemurhat

Väestön kehitys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Suomen asutushistoria
Suomen väkiluku, 1790–2010[31]
Vuosi Väestö  %±
1790 705 600
1800 832 700 18%
1810 863 300 3.7%
1820 1 177 500 36.4%
1830 1 372 100 16.5%
1840 1 445 600 5.4%
1850 1 636 900 13.2%
1860 1 746 700 6.7%
1870 1 768 800 1.3%
1880 2 060 800 16.5%
1890 2 380 100 15.5%
1900 2 655 900 11.6%
1910 2 943 400 10.8%
1920 3 147 600 6.9%
1930 3 462 700 10%
1940 3 695 617 6.7%
1950 4 029 803 9%
1960 4 446 222 10.3%
1970 4 598 336 3.4%
1980 4 787 778 4.1%
1990 4 998 478 4.4%
2000 5 181 000 3.7%
2010 5 375 276 3.7%

Jääkausi päättyi Suomessa noin 11 000 vuotta sitten, minkä jälkeen alueen asutus alkoi. Kivi- ja pronssikaudella Suomen asukasluku oli vielä hyvin pieni, ja rautakaudellakin se on luultavasti ollut vain joitakin kymmeniä tuhansia.

Keskiajalla väestö kasvoi ja ensimmäiset kaupungit syntyivät etelän rannikkoseuduille. 1500-luvun lopulla Suomen alueella eli arvioiden mukaan noin 300 000–350 000 ihmistä. 1770-luvulla asukasluku oli 580 000 ja vuonna 1810 runsaat 860 000 henkeä. Kaupungeissa asui heistä 48 000, aatelistoon kuului 2 500 ja papistoon noin 5 000 henkeä. Nopeasti kasvavaan aatelittomaan säätyläisväestöön kuului virkamiehiä, maanmittareita ja tilanomistajia – heitä oli yhteensä 15 000 henkeä. Talonpoikaistaloja oli runsaat 58 000 ja torppia 24 000. Itselliset ja muut tilattomat muodostivat noin 19 000 hengen ryhmän.[32]

1800-luvulla väestö alkoi kasvaa ennennäkemättömän voimakkaasti, mutta toisaalta väestönkasvua hillitsivät tartuntataudit, kuten kolera, 1860-luvun katovuodet ja 1900-luvulle siirryttäessä myös siirtolaisuus. Suurin väestötappiovuosi oli vuosi 1868, jolloin väestö väheni 96 000 henkilöllä nälänhädän takia.[33] Viimeisimmät väestötappiovuodet ovat olleet 1969 ja 1970, jolloin suomalaisia muutti joukoittain Ruotsiin.[33]

Muiden teollisuusmaiden tavoin syntyvyys ja kuolleisuus kääntyivät laskuun 1900-luvun puolivälin jälkeen, mikä on johtanut väestön nopeaan ikääntymiseen. Maahanmuuttajien osuus väestöstä on Suomessa EU-maiden pienimpiä, vaikka se onkin noussut merkittävästi viimeisen 20 vuoden aikana. Vain noin kaksi prosenttia maassa asuvista ihmisistä on muiden maiden kansalaisia. Tilastokeskuksen väestöennusteen mukaan Suomen väkiluku kasvaa melko voimakkaasti vuoteen 2030 saakka, jonka jälkeen vuotuinen kuolleiden määrä ylittää syntyneiden määrän. Nettomaahanmuuton oletetaan kuitenkin pitävän väestönkasvua yllä vielä tämänkin jälkeen.[34]

Viimeisen sadan vuoden aikana noin miljoona suomalaista on muuttanut ulkomaille. Yhdysvaltoihin lähdettiin jo 1600-luvulla, myöhemmin houkuttelivat myös Kanada, Australia, Venäjä, Ruotsi ja Norja. Ruotsiin lähdettiin parempipalkkaisiin töihin etenkin 1960- ja 1970-luvuilla. Vasta 1980-luvulta alkaen Suomeen on muuttanut enemmän kuin Suomesta pois.[35]

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Koskinen, Seppo ym. (toim.): Suomen väestö. Helsinki: Gaudeamus, 2007. ISBN 978-951-662-963-9.
  • Pentikäinen, Juha & Hiltunen, Marja (toim.): Suomen kulttuurivähemmistöt. Pohjautuu teokseen Cultural minorities in Finland: An overview towards cultural policy, 1995. Suomen Unesco-toimikunnan julkaisuja 72. Helsinki: Suomen Unesco-toimikunta, 1997. ISBN 951-53-1699-5.
  • Aunesluoma, Juhana; Heikkonen, Esko; Ojakoski, Matti (2006). Lukiolaisen yhteiskuntatieto. WSOY.
  • Vaittinen, Risto & Vanne, Reijo: Väestörakenne ja Suomen talouskehitys. Kansantaloudellinen aikakauskirja, 2015, 111(3). vsk, s. 396-415. Artikkelin verkkoversio.
  • Parkkinen, Pekka: Sadantuhannen vuosiluokista suuriin ikäluokkiin. Kansantaloudellinen aikakauskirja, 1994, 90(4). vsk, s. 531-536. Artikkelin verkkoversio.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Tilastokeskus, väestönkasvu vuonna 2013
  2. a b c d e http://www.tilastokeskus.fi/tup/suoluk/suoluk_vaesto.html
  3. http://www.tilastokeskus.fi/til/kuol/2013/kuol_2013_2014-04-08_tie_001_fi.html
  4. a b c d e f Väestö (Päivittyvä sivu) Tilastokeskus. Viitattu 4.10.2015.
  5. Liitetaulukko 1. 15 vuotta täyttänyt väestö koulutusasteen ja sukupuolen mukaan 2013 Väestön koulutusrakenne. 6.11.2014 (päivitetty). Tilastokeskus. Viitattu 30.4.2015.
  6. Syntyneiden määrä väheni yhä Väestö: Syntyneet. 14.4.2015. Tilastokeskus. Viitattu 30.4.2015.
  7. Suuret ikäluokat eläkeiässä Tilastokeskus. Viitattu 5.10.2015.
  8. Väestötiheys Euroopan komissio. Viitattu 5.10.2015.
  9. a b Väestötiheys Tilastokoulu. Tilastokeskus. Viitattu 5.10.2015.
  10. Omistusasunto yhä suomalaisten toiveena 2007. Tilastokeskus. Viitattu 5.10.2015.
  11. Perus- ja ihmisoikeudet suomi.fi. Viitattu 5.10.2015.
  12. Ruotsinkieliset kunnat häviävät – Luotokin jatkossa kaksikielinen? Yle. 2014. Viitattu 5.10.2015.
  13. Närpiöstä voi tulla sittenkin kaksikielinen Yle. 4.5.2015. Viitattu 5.10.2015.
  14. Ahvenanmaan itsehallintolaki, 36 § Finlex. Viitattu 9.10.2015.
  15. Kieli iän ja sukupuolen mukaan maakunnittain 1990 - 2014 Taulukot tilastossa: Väestörakenne. Tilastokeskus. Viitattu 9.10.2015.
  16. Suomen murteet Kielitieto. KOTUS. Viitattu 5.10.2015.
  17. Osa suomenruotsalaisista asuu paikkakunnilla, joilla lasten kaksikielisyys on vaikea säilyttää Helsingin Sanomat. Viitattu 5.10.2015.
  18. Vähemmistöt Suomessa suomi.fi. Viitattu 5.10.2015.
  19. a b c Etnisyystiedon merkitys kasvaa maahanmuuton lisääntyessä 2013. Tilastokeskus. Viitattu 5.10.2015.
  20. Leskinen A & Karvonen I: Venäjänkielinen vähemistö ennen, tänä päivänä ja tulevaisuudessa (s. 78) Suomen kansalliset vähemmistöt – kulttuurien ja kielten rikkautta. 2012. Vähemmistöoikeuksien ryhmän Suomen jaosto. Viitattu 20.10.2015.
  21. a b Väestöryhmät Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. Viitattu 20.10.2015.
  22. 3. Yhteiskunnalliset taustatekijät Etniset vähemmistöt ja kirjastot -Monikulttuurisuus Helsingin kaupunginkirjastossa. 1997. Viitattu 5.10.2015.
  23. HS: Kirkossa käy miljoona ihmistä vähemmän kuin vuonna 2000 mtv3. 2012. Viitattu 5.10.2015.
  24. Helluntaiheratys Helluntaiseurakunnat. Viitattu 19.10.2015.
  25. a b Haastettu kirkko: Uskonnolliset yhdyskunnat (sivu 30) evl.fi. Viitattu 5.10.2015.
  26. 15 vuotta täyttänyt väestö koulutusasteen ja sukupuolen mukaan 2013 Koulutustilastot 2014. Tilastokeskus. Viitattu 30.9.2015.
  27. Liitetaulukko 1. 15 vuotta täyttänyt väestö koulutusasteen ja sukupuolen mukaan 2013 Väestön koulutusrakenne. 6.11.2014 (päivitetty). Tilastokeskus. Viitattu 30.4.2015.
  28. Yleistietoa kansantaudeista THL. Viitattu 5.10.2015.
  29. a b Suomalaisten terveys kansainvälisessä vertailussa Terveyskirjasto. 2005. Viitattu 5.10.2015.
  30. Tilasto: Nämä ovat yleisimmät kuolinsyyt Suomessa Keskisuomalainen. 7.5.2015. Viitattu 5.10.2015.
  31. Aunesluoma, Heikkonen, Ojakoski 2006 Lukiolaisen yhteiskuntatieto
  32. Yrjö Blomstedt: Väestö- ja yhteiskuntarakenne Ruotsin vallan lopulla, s. 334–335. Teoksessa Suomen historia 4: Vapauden aika. Espoo: Weilin & Göös, 1986. ISBN 951-35-2493-0.
  33. a b Tilastokeskus: Väestönkehitys vuosina 1749–2050 Viitattu 15.12.2013.
  34. Väestöennuste 2007–2040 (Tilastokeskus)
  35. Lasonen J. ja muut: Suomen muuttoliike Materiaalia maahanmuuttotyötä tekeville ja heidän kouluttajilleen. 2013. Jyväskylän yliopisto. Viitattu 8.10.2015.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]