Suomen vaakuna

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Olof Eriksson, Suomen vaakuna, 1978.[1]

Suomen vaakuna on Suomen valtion tunnus. Vaakuna esiintyy Uppsalan tuomiokirkossa olevan Kustaa Vaasan hautamuistomerkin jalustassa jo vuonna 1580. Autonomisella Suomen suuriruhtinaskunnalla oli 1800-luvulla leijonavaakuna, ja vuonna 1917 siitä tuli itsenäisen Suomen tunnus.

Vaakunassa on punaisella pohjalla leijona (”Suomen leijona”), joka seisoo käyrän sapelin päällä. Taustalla on yhdeksän hopearuusuketta eli rosettia. Nämä heraldiset ruusut eivät kuvaa mitään, ne lisättiin vain sommittelun elementeiksi. Niiden voidaan ajatella symboloivan yhdeksää Suomen historiallista maakuntaa. Ruusujen lukumäärä on vaihdellut vuosien saatossa.[2]

Suomen vaakunassa oli kilven yläpuolella suuriruhtinaskunnan kruunu, mutta se poistettiin valtioneuvoston päätöksellä vuonna 1920.[1]

Nykyisen Suomen vaakunan vuodelta 1978 suunnitteli Olof Eriksson.

Määritelmä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen vaakunan heraldinen selitys on määritelty Suomen vaakunasta annetussa laissa seuraavasti:[3]

»Punaisessa kentässä kruunupäinen leijona, joka pitää oikean etujalan sijalla olevassa haarniskoidussa kädessä iskuun kohotettua miekkaa ja polkee takajaloillaan sapelia, leijona kruunuineen ja varuksineen, aseiden kahvat ja käsivarsihaarniskan nivelet kultaa sekä aseiden terät ja käsivarsihaarniska hopeaa; kenttään siroteltu yhdeksän hopearuusua.»
(Laki Suomen vaakunasta (381/78))

Henkilöä, joka myy Suomen vaakunana yllä kuvatusta poikkeavaa vaakunaa, voidaan sakottaa.[3]

Kansallisen Kokoomuksen leijona muistuttaa Suomen vaakunaa.
Suomen herttuan Valdemar Maununpojan vaakuna 1300-luvun alusta.
Suomen vaakuna Kustaa Vaasan hautamuistomerkissä (1583). Tämä Uppsalan tuomiokirkossa oleva vaakuna oli Eric O. W. Ehrströmin lähtökohtana hänen suunnitellessaan itsenäisen Suomen ensimmäistä vaakunaa.
Suomen vaakuna oli osana Venäjän keisarikunnan suurta vaakunaa vuosina 1882 – 1917.
Germund Paaerin suunnittelema Vaakunakomitean ehdotus vuodelta 1936.[1]

Vaakunan käyttö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen vaakunaa käyttävät valtioneuvoston päätöksen mukaan asiakirjojen varmenteena ja sinettinä valtioneuvosto, ministeriöt, puolustusvoimat, Korkein oikeus, Korkein hallinto-oikeus, Suomen pankki ja Helsingin yliopiston kansleri. Muut valtion virastot käyttävät niille erikseen vahvistettuja tunnuskuvia.[4]

Suomen vaakuna on myös Suomen valtiolipussa ja tasavallan presidentin lipussa.[5]

Suomen lipun tai Suomen vaakunan käyttö tavaramerkissä on sallittu vain erityisellä luvalla, joka on haettava sisäministeriöltä.[6] Vaakunan käytöstä muissa yhteyksissä ei ole erityisiä säännöksiä.[4]

Vaakunan leijonasymboliikkaa onkin käytetty useissa yhteyksissä, muun muassa koruissa ja Suomen jääkiekkomaajoukkueen pelipaidassa.[7] Kansallisen Kokoomuksen tunnus muistuttaa Suomen vaakunaa.

Vaakunan historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ruotsin vallan aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Leijona on vanha vaakunoiden ja lippujen tunnus, jonka käyttö yleistyi Euroopan vaakunoissa 1100-luvulla.[8]

Suomen vaakunan leijona on samanlainen kuin Länsi-Götanmaan ja Smoolannin vaakunassa, ja se on alkujaan peräisin Ruotsin hallitsijasukuihin keskiajalla kuuluneesta Folkunga-suvun sukuvaakunasta;[9] sama leijona on kuvattuna myös Ruotsin vaakunassa. Folkunga-sukuun kuulunut Suomen herttua Valdemar Maununpoika käytti leijonaa vaakunassaan 1300-luvun alussa.[10]

Suomen vaakunan kaksi erilaista miekkaa muistuttavat Karjalan vaakunassa esiintyviä. Koska Ruotsi ja Venäjä kävivät Karjalan alueista vuosina 1579–1595 ankaraa taistelua, tämän on toisinaan tulkittu symboloivan sitä, että Folkungien Götan leijonalla on oikeassa etukäpälässä lännen suora miekka ja leijona polkee jalkoihinsa idän käyrän sapelin – Ruotsi murskaa Venäjän.[9] Muun muassa Matti Klinge on kuitenkin selittänyt, ettei käyrä sapeli Suomen ja Karjalan vaakunoissa alun perin suinkaan viitannut Venäjään, jonka sotilaat eivät ole sellaisia koskaan käyttäneetkään, vaan mongoleihin, jotka vielä 1500-luvulla pitivät hallussaan laajoja alueita Etelä-Venäjällä, sekä mahdollisesti myös turkkilaisiin, joita kaikkialla Euroopassa tuohon aikaan pidettiin uhkana.[11]

Vanhin tunnettu leijona Ruotsin vaakunassa on Kustaa Vaasan hautamuistomerkissä Uppsalan tuomiokirkossa 1580-luvulta.[4] Leijonavaakunaa käytettiin Ruotsin valtakunnan itäosien tunnuksena vuoteen 1809.

Autonomian aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kolmella jalalla sapelin päällä seisova vaakunaleijona muodostui Ruotsin vallan aikana, kuten myös oikealla käpälällään miekkaa kohottava ja kaksihaaraisella hännällä varustettu leijona. Tähän perustuva Suuriruhtinaskunnan vaakunan ensimmäinen versio näkyi jo vaakunassa, kun Aleksanteri I kohtasi Porvoon valtiopäivät vuonna 1809. Tämä oli 1860-luvulle saakka käytössä Suomen vertauskuvana, vain vaakunan yläosan kruunu vaihtui suuriruhtinaan kruunuksi. Kolmeen jalkaan tukeutuva leijona painettiin myös Suomen postimerkkeihin 1880-luvun puoliväliin asti.[1]

Litografi Ferdinand Tilgmann toteutti valtionarkistonhoitaja Karl Bomanssonin suunnitteleman Suomen suuriruhtinaskunnan vaakunan vuonna 1886. Leijonahahmo yleistyi Suomessa valmistetuissa vaakunoissa ja leijonalipuissa. Tämä uusi muoto esiintyi myös postimerkkien leijonassa. Postimerkeissä ja -korteissa leijonavaakunan käyttö loppui venäläistämisen seurauksena ja kaksipäinen kotka tuli postimerkeissä leijonan rinnalle vuoden 1891 postimanifestin jälkeen. Suomalaiset suosivat kuitenkin leijonamerkkejä. Vuoden 1900 alusta lähtien Suomen postilaitos ei saanut ottaa vastaan postilähetyksiä, joissa näkyi erikseen painettuna Suomen vaakuna. Maakuntatunnukset tulivat leijonan tilalle postikortteihin ja leijona-aiheisten postimerkkien merkkien käyttö loppui kokonaan 14. tammikuuta 1901.[1]

Venäjän vallan loppuvuosina Suomen vaakuna oli sekä keisarikunnan pienessä että suuressa vaakunassa. Suuressa vaakunassa (1882) Venäjän kaksipäistä kotkaa ympäröivät myös imperiumin kuuden alisteisempien osien vaakunat.[1]

Itsenäisessä Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Itsenäisen Suomen tunnus leijonavaakunasta tuli vuonna 1917.[4] Punaisella pohjalla olevaa vaakunaleijonaa, leijonalippua käytettiin itsenäisyyden alussa myös Suomen lippuna, kunnes sinivalkoiseen ristilippuun siirryttiin toukokuussa 1918.

Valtion sinettikomitea ei pitänyt Karl Bomanssonin suunnittelemaa vaakunaa täysin onnistuneena. Eric O. W. Ehrström otti suunnittelutyönsä pohjaksi Kustaa Vaasan hautamonumentin vaakunan. Sen päällä oli suuriruhtinaskunnan kruunu, jonka valtioneuvosto poistatti vuonna 1920.[1]

Valtioneuvosto asetti vuonna 1934 komitean suunnittelemaan tasavallalle täysvaakunaa eli suurta valtakunnanvaakunaa. Taiteilija Germund Paaerin piirtämissä luonnoksissa varsinainen vaakunakilpi olisi ollut Suomen vanhan leijonavaakunan kaltainen, mutta lisäksi vaakunassa olisi ollut kilvenkannattajina kaksi heraldista karhua, arvokruununa suurruhtinaan kruunu sekä jalustana havuja. Tunnuslauseena ehdotuksissa oli "VAPAA,VANKKA, VAKAA".[12] Vaakunan uudistustyö eteni hitaasti ja se unohtui sotavuosina.[1]

Erityisesti pääkonsuli Rudolf Ray oli innokas saamaan karhun Suomen vaakunaeläimeksi Ruotsista lainatun leijonan tilalle. Hän suunnitteli Suomelle aivan uuden vaakunan, jossa oli iestä katkova musta karhu Suomen vapautumista symboloimassa.[13][14] Tämä karhuvaakuna on kuvattuna Rayn Helsingin Kaivopuistoon vuonna 1931 lahjoittamaan Itsenäisyyden kuusen muistokiveen.[15]

Suomen vaakunan nykyisen ulkomuodon on suunnitellut Olof Eriksson. Myös hän teki vuonna 1978 valmistuneeseen suunnittelutyöhönsä muutoksia Kustaa Vaasan hautamuistomerkissä olevan vaakunan pohjalta.[1]

Suomen vaakuna taiteessa ja kulttuurissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Korkein oikeus tuomitsi vuonna 1974 taiteilija Harro Koskisen valtakunnanvaakunan häpäisemisestä Sikavaakuna -teoksissa (1969) sakkoihin.[16][17]

Kuvataiteilija Emmi Mustosen suunnittelemassa Kaikkien leijona t-paidassa neljä leijonavaakunakuvaa kuvaavat Suomen eri etnisyyksiä, kuten perinteisiä arvoja, seksuaalista monimuotoisuutta sekä uskonnonvapautta. Paidasta julkaistu kuva vaatemyymälän Facebook-sivulla aiheutti kymmeniä raivokkaita kommentteja alkuvuodesta 2016.[18]

Symbolitutkija Liisa Väisänen arvioi syksyllä 2016, että suhtautuminen itsenäisyyden symboleihin on selvästi jyrkempää kuin vielä viisi vuotta sitten. Hänen mukaansa pieni vähemmistö on ominut vanhat tunnukset ja luonut niiden ympärille negatiivisia, rasistisia mielleyhtymiä. Muut eivät silloin halua tulla sotketuksi asiaan. Ne jotka menevät voimalla ja kovaa ääntä käyttäen, onnistuvat usein muuttamaan symbolien kielen. Väisänen toivoo ihmisten historiantuntemuksen olevan parempi.[8]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h i Historiallinen leijonavaakuna on kestänyt kaikki Suomen valtiolliset vaiheet Itsenäisyys 100. Viitattu 26.12.2015.
  2. Mauno Harmo: National Coat of Arms This is Finland. Viitattu 24.11.2016.
  3. a b Laki Suomen vaakunasta Finlex. Viitattu 26.12.2015.
  4. a b c d Sisäministeriö - Suomen vaakuna
  5. Suomen lippu Tasavallan presidentti. Viitattu 26.12.2015.
  6. Sisäministeriö - Suomen lipun ja Suomen vaakunan käyttö tavaramerkissä
  7. Klaudia Käkelä: itsenaisyys100.fi/suomen-viralliset-tunnukset-lippu-ja-vaakuna/#more-info-498 Yle Uutiset. 29.9.2015. Yleisradio. Viitattu 25.11.2016.
  8. a b Krautsuk, Satu: Äärioikeisto omi Suomen itsenäisyyden symbolit – yrittäjä harmissaan: "Minua syytetään natsipropagandasta" Yle Uutiset Kotimaa. 15.9.2016. Yleisradio. Viitattu 15.9.2016.
  9. a b Suomen vaakuna EduVantaa. Viitattu 4. marraskuuta 2007.
  10. Hausen, Reinhold 1900: Finlands medeltidssigill, sinetit 3 ja 5.
  11. Klinge, Matti: Suomen sinivalkoiset värit, Kansallisten ja muidenkin symbolien vaiheista ja merkityksestä, s. 253-255. Helsinki: Otava, 1982. ISBN 951-1-06877-6.
  12. Valtion vaakunakomitean ehdotukset Suomen suureksi ja pieneksi valtakunnanvaakunaksi 1936-1936 (I:6) Akistolaitos, digitaaliarkisto. Viitattu 26.11.2016.
  13. Suomen vaakunaeläin - karhu vai leijona? Viitattu 27.11.2011. [arkistolinkki]
  14. Tuovinen J: Heraldiikka eilen ja tänään Helsingin työväenopisto. Viitattu 26.12.2015.
  15. Itsenäisyyden kuusen muistokivi Julkiset veistokset -tietokanta. Helsingin kaupungin taidemuseo. Viitattu 27.11.2011.
  16. Harro Koskinen: Sikavaakuna (kuva Kansallisgallerian kokoelmien teoksesta) Kansallisgalleria, taidekokoelmat. Kansallisgalleria. Viitattu 25.11.2016.
  17. Korkein oikeus vahvisti tuomiot Sika-teoksille. Helsingin Sanomat, 17.3.1974, s. 3 ja 11.
  18. Typpö, Juho: Taiteilija piirsi Suomi-leijonan burkhassa ja mustana – kaupan sivulla nousi vihamyrsky Nyt. 19.1.2016. Sanoma Oy. Viitattu 25.11.2016.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Klinge, Matti: Suomen sinivalkoiset värit: Kansallisten ja muidenkin symbolien vaiheista ja merkityksestä. 3. painos (1. painos 1981). Helsingissä: Otava, 1999. ISBN 951-1-15314-5.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]