Suomen vaakuna

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Olof Eriksson, Suomen vaakuna, 1978.[1]

Suomen vaakuna on Suomen valtion tunnus. Suomen vaakunaa käyttävät aina sineteissään ja leimoissaan tasavallan presidentti ja tasavallan presidentin kanslia, valtioneuvosto, ministeriöt, valtioneuvoston oikeuskansleri ja oikeuskanslerinvirasto, korkein oikeus ja korkein hallinto-oikeus, valtakunnansyyttäjä ja valtakunnansyyttäjänvirasto, Helsingin yliopiston kansleri, Suomen Pankki, Puolustusvoimat ja Rajavartiolaitos sekä Suomen ulkomaanedustustot.[2]

Vaakunan syntyhistoria on osittain tuntematon.[2] Se esiintyi ensimmäisen kerran Uppsalan tuomiokirkossa olevan Kustaa Vaasan hautamuistomerkin jalustassa vuonna 1580. Autonomisella Suomen suuriruhtinaskunnalla oli 1800-luvulla käytössään leijonavaakuna, ja vuonna 1917 siitä tuli itsenäisen Suomen tunnus. Vaakunan yksityiskohdat ovat vaihdelleet vuosien varrella. Nykyisen Suomen vaakunan vuodelta 1978 suunnitteli Olof Eriksson.[3]

Suomen vaakunassa on punaisella pohjalla leijona (”Suomen leijona”), joka seisoo käyrän sapelin päällä. Taustalla on yhdeksän hopearuusuketta eli rosettia. Nämä heraldiset ruusut eivät kuvaa mitään, ne lisättiin vain sommittelun elementeiksi. Niiden voidaan kuitenkin ajatella symboloivan yhdeksää Suomen historiallista maakuntaa. Ruusujen lukumäärä on vaihdellut vuosien saatossa.[4] Suomen vaakunassa oli kilven yläpuolella suuriruhtinaskunnan kruunu, mutta se poistettiin valtioneuvoston päätöksellä vuonna 1920.[1]

Määritelmä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen vaakunan heraldinen selitys on määritelty Suomen vaakunasta annetussa laissa seuraavasti:[5]

»Punaisessa kentässä kruunupäinen leijona, joka pitää oikean etujalan sijalla olevassa haarniskoidussa kädessä iskuun kohotettua miekkaa ja polkee takajaloillaan sapelia, leijona kruunuineen ja varuksineen, aseiden kahvat ja käsivarsihaarniskan nivelet kultaa sekä aseiden terät ja käsivarsihaarniska hopeaa; kenttään siroteltu yhdeksän hopearuusua.»
(Laki Suomen vaakunasta (381/78))

Henkilöä, joka myy Suomen vaakunana yllä kuvatusta poikkeavaa vaakunaa, voidaan sakottaa.[5]

Vaakunan käyttö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen vaakunaa käyttävät valtioneuvoston päätöksen mukaan asiakirjojen varmenteena ja sinettinä valtioneuvosto, ministeriöt, puolustusvoimat, Korkein oikeus, Korkein hallinto-oikeus, Suomen pankki ja Helsingin yliopiston kansleri. Muut valtion virastot käyttävät niille erikseen vahvistettuja tunnuskuvia.[6] Suomen vaakuna on myös Suomen molemmissa valtiolipuissa ja niiden johdannaisissa, kuten tasavallan presidentin lipussa.[7]

Suomen lipun tai Suomen vaakunan käyttö tavaramerkissä on sallittu vain erityisellä luvalla, joka on haettava sisäministeriöltä.[8] Vaakunan käytöstä muissa yhteyksissä ei ole erityisiä säännöksiä.[6]

Vaakunan historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ruotsin vallan aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen vaakuna Kustaa Vaasan hautamuistomerkissä (1583). Tämä Uppsalan tuomiokirkossa oleva vaakuna oli Eric O. W. Ehrströmin lähtökohtana hänen suunnitellessaan itsenäisen Suomen ensimmäistä vaakunaa.

Suomen vaakunan varhaisin tunnettu versio esiintyy ensimmäisen kerran flaamilaisen William Boyn 1580-luvulla Uppsalan tuomiokirkkoon veistämässä Kustaa Vaasan hautamuistomerkissä.[9] Hautamuistomerkissä on esitetty useita maakuntavaakunoita, joista yksi on Suomen suurruhtinaskunnan vaakuna. Sen aatteellisena alkuna olivat muistomerkin valmistuessa vallassa olleen kuningas Juhana III:n maailmankuva ja poliittiset tavoitteet. Samoihin aikoihin hän liitti arvonimeensä tittelin ”Suomen suurruhtinas”. Vaakunan selitys kuului 1580-luvulla näin:[10]

»Kultainen leijona kruunu päässä, oikea etujalka aseistettu käpälässä olevalla miekalla, polkee molemmilla takajaloilla venäläissapelia.»

Vaakunan punainen väri kuvasi sotaisuutta. Suurruhtinaan kruunu on yhteydessä Liettuan vaakunaan, joka oli läntisen kristikunnan ainoa varhaisempi suurruhtinaskunta.[10]

Euroopan valtiolliset vaakunat voidaan jakaa karkeasti ottaen kotkiin ja leijoniin.[11] Fennoskandiassa leijonat ovat olleet historian saatossa suositumpia.[9] Myös Ruotsin heraldiikka käytti paljon leijonaa vaakunoissaan, missä se esiintyy rohkeuden, voiman ja valppauden symbolina.[10] Sitä käytettiin esimerkiksi Länsi-Götanmaan ja Smoolannin vaakunoissa ja myös nykyisessä Ruotsin vaakunassa. Suomen vaakunan leijona on mahdollisesti peräisin Ruotsin hallitsijasukuihin keskiajalla kuuluneesta Folkunga-suvun käyttämästä goottilaisesta leijonatunnuksesta.[10][12] Folkunga-sukuun kuulunut Suomen herttua Valdemar Maununpoika käytti leijonaa vaakunassaan jo 1300-luvun alussa.[13] Vaakunan leijona voi toisaalta juontua myös Flanderin kreivien 1100-luvulta saakka käytössä olleen vaakunan leijonasta. Oletettavasti leijonan veistänyt William Boy päätti käyttää hyväksi havaittua mallia.[9]

Vaakunan suoran miekan oletetaan viittavan saksalaistyyppiseen ratsuväen käyttämään suoraan pistomiekkaan ja sapelin olevan turkkilais-tataarilaista tyyppiä, jota Iivana Julman ja hänen seuraajiensa ratsuväki käytti.[10] Suomen vaakunan kaksi miekkaa muistuttavat myös vielä vanhemman Karjalan vaakunan miekkoja. Ruotsi ja Venäjä kävivät Karjalan alueista vuosina 1579–1595 ankaraa taistelua. Vaakunan on toisinaan tulkittu symboloivan sitä: leijonalla on oikeassa etukäpälässä lännen suora miekka ja samalla se polkee jalkoihinsa idän käyrän sapelin.[12]

Matti Klingen näkemyksen mukaan käyrä sapeli ei Suomen ja Karjalan vaakunoissa alun perin suinkaan viitannut Venäjään, jonka sotilaat eivät ole sellaisia koskaan käyttäneetkään, vaan mongoleihin, jotka vielä 1500-luvulla pitivät hallussaan laajoja alueita Etelä-Venäjällä, sekä mahdollisesti myös turkkilaisiin, joita kaikkialla Euroopassa tuohon aikaan pidettiin uhkana.[14]

Kustaa II Aadolfin aikana 1600-luvun alussa vaakunasta yleistyi muunnos, jossa leijona tukeutuu vasemmalla käpälällään sapelin kahvaan samalla kuitenkin polkien sitä. Tämä versio on kuvattu esimerkiksi Elias Brennerin piirroksena teoksessa Suecia antiqua et hodierna sekä Eric Tuneldin maantiedossa 1700-luvulla.[10]

Autonomian aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen suurruhtinaskunnan tullessa osaksi Venäjän keisarikuntaa Suomen sodan seurauksena vuonna 1809, leijona ei voinut enää luonnollisesti polkea Venäjään viitannutta sapelia.[10] Brennerin versioon perustuva vaakuna oli käytössä, kun keisari Aleksanteri I kohtasi Porvoon valtiopäivät maaliskuussa 1809.[1]

Lokakuussa 1809 Aleksanteri I vahvisti Venäjän säädöskokoelmassa Suomen vaakunan, jossa oli kruunupäinen leijona seisomassa hopeasapelilla, jota se pitelee vasemmalla etutassullaan. Vaakunan perustana oli Brennerin vaakunatyyppi ja siinä alkuperäinen vaakasuora sapeli oli sijoitettu vinommin, niin että sitä oli vaikea polkea.[10]

Vuoden 1857 Venäjän säädöskokoelman määrittämässä Suomen vaakunassa leijonan vasen takakäpälä on luiskahtanut pois sapelilta ja leijona ei enää polje tai seiso sillä, vaan pitää siitä kiinni oikealla takakäpälällään ja tukeutuu siihen. Sapeli muutettiin samalla ”käyrämiekaksi”. Aiemmin poljettu ase muutettiin vaakunassa käytössä olevaksi aseeksi ja tueksi. Tällä vaakunamuunnoksella oli esikuvansa vuoden 1618 ruotsalaisessa Raamatussa esitetyssä versiossa.[10]

Kolmeen jalkaan tukeutuva leijona painettiin Suomen postimerkkeihin 1880-luvun puoliväliin asti.[1] Litografi Ferdinand Tilgmann toteutti valtionarkistonhoitaja Karl Bomanssonin suunnitteleman Suomen suuriruhtinaskunnan vaakunan vuonna 1886.[1] 1880-luvulla käyttöön otetussa vaihtoehtoisessa vaakunassa ei puuttunut poliittista kärjistystä ja sen esikuvana oli Upsalan tuomiokirkon vaakuna.[10] Leijonahahmo yleistyi Suomessa valmistetuissa vaakunoissa, postimerkeissä ja leijonalipuissa. Postimerkeissä ja -korteissa leijonavaakunan käyttö loppui kuitenkin venäläistämisen seurauksena, ja kaksipäinen kotka tuli postimerkeissä leijonan rinnalle vuoden 1891 postimanifestin jälkeen. Suomalaiset suosivat kuitenkin leijonamerkkejä. Vuoden 1900 alusta lähtien Suomen postilaitos ei saanut ottaa vastaan postilähetyksiä, joissa näkyi erikseen painettuna Suomen vaakuna. Maakuntatunnukset tulivat leijonan tilalle postikortteihin ja leijona-aiheisten postimerkkien käyttö loppui kokonaan 14. tammikuuta 1901.[1]

Venäjän vallan loppuvuosina Suomen vaakuna oli sekä keisarikunnan pienessä että suuressa vaakunassa. Suuressa vaakunassa (1882) Venäjän kaksipäistä kotkaa ympäröivät myös imperiumin kuuden alisteisemman osan vaakunat.[1]

Itsenäisessä Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Itsenäisen Suomen tunnus leijonavaakunasta tuli vuonna 1917.[6] Muun muassa sosiaalidemokraattisen puolueen vasemmistosiiven Otto Wille Kuusinen pilkkasi eduskunnassa porvareita leijonan käyttämisestä vaakunassa toteamalla: ”...miten he olivat löytäneet sellaisen otuksen Suomen metsistä, jota siellä ei olekaan. Monenlaisia metsänpetoja siellä kyllä löytyy, mutta ei leijonaa!”.[15] Punaisella pohjalla olevaa vaakunaleijonaa, leijonalippua käytettiin itsenäisyyden alussa myös Suomen lippuna, kunnes sinivalkoiseen ristilippuun siirryttiin toukokuussa 1918.[16]

Valtion sinettikomitea ei pitänyt Karl Bomanssonin suunnittelemaa vaakunaa täysin onnistuneena. Eric O. W. Ehrström otti suunnittelutyönsä pohjaksi Kustaa Vaasan hautamonumentin vaakunan. Sen päällä oli suuriruhtinaskunnan kruunu, jonka valtioneuvosto poistatti vuonna 1920.[1]

Taiteilija Akseli Gallen-Kallela esitti 1929 valtioneuvostolle laatimansa ehdotuksen, jossa vaakunan kilpi oli muutettu nelijakoiseksi niin, että ensimmäinen ja neljäs kenttä olisivat mustia, toinen ja kolmas punaisia. Taiteilijan mukaan historiallinen punainen kuvaa menneisyyttä, musta taas on nykyisyyden ja tulevaisuuden ”vakava tunnusväri”. Lisäksi hän asetti kilven päälle patalakkiin perustuvan rautaisen päähineen, jota koristaa neljä kuusenoksaa muistuttavaa ristiä.[17] Myös pääkonsuli Rudolf Ray ehdotti Suomen vaakunan uusimista, ja hän ajoi Suomen vaakunaeläimen vaihtamista Ruotsista lainatusta leijonasta kotoperäiseksi karhuksi. Hän suunnitteli Suomelle uuden vaakunan, jossa oli iestä katkova musta karhu symboloimassa Suomen vapautumista.[18][19] Tämä karhuvaakuna on kuvattuna Rayn Helsingin Kaivopuistoon vuonna 1931 lahjoittamassa Itsenäisyyden kuusen muistokivessä.[20]

Vuonna 1934 valtioneuvosto asetti komitean suunnittelemaan tasavallalle täysvaakunaa eli suurta valtakunnanvaakunaa. Taiteilija Germund Paaerin piirtämissä luonnoksissa varsinainen vaakunakilpi olisi ollut Suomen vanhan leijonavaakunan kaltainen, mutta lisäksi vaakunassa olisi ollut kilvenkannattajina kaksi heraldista karhua, arvokruununa suurruhtinaan kruunu sekä jalustana havuja. Tunnuslauseena ehdotuksissa oli ”Vapaa, vankka, vakaa”. Vaihtoehtoisessa luonnoksessa kilven päällä kuvattiin ritarikypärä ja kypäränkoristeena kahdeksansakarainen kultatähti.[21] Vaakunan uudistustyö eteni kuitenkin hitaasti ja se unohtui sotavuosina.[1]

Suomen vaakunan nykyisen ulkomuodon on suunnitellut Olof Eriksson. Myös hän teki vuonna 1978 valmistuneeseen suunnittelutyöhönsä muutoksia Kustaa Vaasan hautamuistomerkissä olevan vaakunan pohjalta.[1]

Suomen vaakuna taiteessa ja kulttuurissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Leijona Suomen jääkiekkomaajoukkueen tunnuksena.

Korkein oikeus tuomitsi vuonna 1974 taiteilija Harro Koskisen valtakunnanvaakunan häpäisemisestä Sikavaakuna-teoksissa (1969) sakkoihin.[22][23]

Kuvataiteilija Emmi Mustosen suunnittelemassa Kaikkien leijona -t-paidassa neljä leijonavaakunakuvaa kuvaavat Suomen eri etnisyyksiä, perinteisiä arvoja, seksuaalista monimuotoisuutta ja uskonnonvapautta. Paidasta julkaistu kuva vaatemyymälän Facebook-sivulla aiheutti kymmeniä raivokkaita kommentteja alkuvuodesta 2016.[24]

Vaakunan leijonasymboliikkaa onkin käytetty useissa yhteyksissä, muun muassa koruissa ja Suomen jääkiekkomaajoukkueen pelipaidassa.[25]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h i j Historiallinen leijonavaakuna on kestänyt kaikki Suomen valtiolliset vaiheet Itsenäisyys 100. Viitattu 26.12.2015.
  2. a b Suomen vaakuna Sisäministeriö. Viitattu 25.12.2020.
  3. Heraldiikan maailma on vanha Raahen Seutu. Viitattu 30.10.2021.
  4. Mauno Harmo: National Coat of Arms This is Finland. Viitattu 24.11.2016.
  5. a b Laki Suomen vaakunasta Finlex. Viitattu 26.12.2015.
  6. a b c Sisäministeriö – Suomen vaakuna [vanhentunut linkki]
  7. Suomen lippu Tasavallan presidentti. Viitattu 26.12.2015.
  8. Sisäministeriö – Suomen lipun ja Suomen vaakunan käyttö tavaramerkissä[vanhentunut linkki]
  9. a b c Kuinka kissapeto päätyi Suomen vaakunaan? Helsingin yliopisto. 5.11.2017. Viitattu 25.12.2020.
  10. a b c d e f g h i j Nils Erik Villstrand: Valtakunnanosa, s. 34–36. Svenska litteratursällskapet i Finland, 2012.
  11. Tässä on Euroopan todellinen kahtiajako – katso, mitkä valtiot ovat Suomen lisäksi leijonamaita ja mitkä taas kotkia Helsingin Sanomat. 1.12.2017. Viitattu 30.10.2021.
  12. a b Suomen vaakuna EduVantaa. Viitattu 4. marraskuuta 2007.
  13. Hausen, Reinhold 1900: Finlands medeltidssigill, sinetit 3 ja 5.
  14. Klinge, Matti: Suomen sinivalkoiset värit, Kansallisten ja muidenkin symbolien vaiheista ja merkityksestä, s. 253–255. Helsinki: Otava, 1982. ISBN 951-1-06877-6.
  15. Antero Uitto: Suomensyöjä Otto Wille Kuusinen, s. 21. Paasilinna, 2013.
  16. LIPPU JA VAAKUNA www.presidentti.fi. Viitattu 30.10.2021.
  17. Akseli Gallen-Kallelan ehdotukset Suomen tasavallan vaakunakilven uusimiseksi 1929–1929 Kansallisarkisto. Viitattu 7.7.2021.
  18. Suomen vaakunaeläin – karhu vai leijona? Viitattu 27.11.2011. [arkistolinkki]
  19. Tuovinen, J.: Heraldiikka eilen ja tänään (PDF) Helsingin työväenopisto. Viitattu 26.12.2015.
  20. Itsenäisyyden kuusen muistokivi Julkiset veistokset -tietokanta. Helsingin kaupungin taidemuseo. Viitattu 27.11.2011.
  21. Valtion vaakunakomitean ehdotukset Suomen suureksi ja pieneksi valtakunnanvaakunaksi 1936–1936 (I:6) Akistolaitos, digitaaliarkisto. Viitattu 26.11.2016.
  22. Harro Koskinen: Sikavaakuna (kuva Kansallisgallerian kokoelmien teoksesta) Kansallisgalleria, taidekokoelmat. Kansallisgalleria. Viitattu 25.11.2016.
  23. Korkein oikeus vahvisti tuomiot Sika-teoksille. Helsingin Sanomat, 17.3.1974, s. 3 ja 11.
  24. Typpö, Juho: Taiteilija piirsi Suomi-leijonan burkhassa ja mustana – kaupan sivulla nousi vihamyrsky Nyt. 19.1.2016. Sanoma. Viitattu 25.11.2016.
  25. Klaudia Käkelä: itsenaisyys100.fi/suomen-viralliset-tunnukset-lippu-ja-vaakuna/#more-info-498 Yle Uutiset. 29.9.2015. Yleisradio. Viitattu 25.11.2016.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Klinge, Matti: Suomen sinivalkoiset värit: Kansallisten ja muidenkin symbolien vaiheista ja merkityksestä. 3. p.. Helsingissä: Otava, 1999. ISBN 951-1-15314-5.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]