Korkein oikeus (Suomi)

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Tämä artikkeli käsittelee Suomen korkeinta oikeutta. Korkeimmasta oikeusasteesta yleensä on erillinen artikkeli. Lisää nimen merkityksiä löydät täsmennyssivulta.
Kko.gif

Korkein oikeus (lyhenne KKO;[1] ruots. högsta domstolen,[2] HD) on toinen Suomen korkeimman oikeusasteen tuomioistuimista, jonka tärkein tehtävä on ennakkoratkaisujen antaminen. Suomen perustuslain 99 §:n mukaan korkein oikeus käyttää ylintä tuomiovaltaa riita- ja rikosasioissa. Hallintolainkäyttöasioissa ylintä tuomiovaltaa käyttää korkein hallinto-oikeus.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Korkeimman oikeuden rakennus Helsingin Pohjois­esplanadilla.

Ylin oikeusaste[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Korkeimman oikeuden tuomiovallan historiallisena lähtökohtana on Ruotsin kuninkailla aikoinaan ollut oikeus purkaa tuomioita. Tämä oikeus säilyi kuninkaalla myös sen jälkeen kun valtakuntaan perustettiin Svean hovioikeus vuonna 1614.

Korkeimman oikeuden perusti kuningas Kustaa III vuoden 1789 yhdistys- ja vakuuskirjalla nimellä kuninkaan korkein oikeus. Nykyinen Ruotsin korkein oikeus on perua tästä. Venäjän valloitettua Suomen vuonna 1809 korkeinta tuomiovaltaa käyttäväksi tuomioistuimeksi säädettiin Suomen keisarillisen hallituskonseljin (vuodesta 1816 Suomen senaatti) oikeusosasto.

Suomen korkein oikeus perustettiin vuonna 1918, Suomen itsenäistyttyä. Samalla korkein oikeus irrotettiin valtioneuvostosta ja siitä tuli myös muodollisesti itsenäinen ja riippumaton tuomioistuin.

Korkein oikeus on koko toimintansa ajan joutunut tasapainoilemaan valitusten määrän kanssa. Juttujen liiallinen määrä on vaikeuttanut KKO:n mahdollisuutta toimia ennakkopäätösten antajana. Valitusmahdollisuuksia rajoitettiin jo Ruotsin vallan aikana, jolloin muutoksenhakuoikeus riita-asioissa edellytti korkean vetorahan maksamista.selvennä Itsenäisyyden aikana 1922 säädettiin riita-asioiden muutoksenhaulle markkamääräinen alaraja. Tätä rajaa korotettiin myöhemmin useaan otteeseen. Vastaavasti rikosasioissa muutosta ei saanut hakea lieviin rikoksiin.

Nykyisen kaltaiseksi puhtaasti ennakkotapauksia ratkaisevaksi tuomioistuimeksi KKO muuttui vuonna 1980.

Lyhenne KKO[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Korkeimman oikeuden lyhenne KKO on muodostettu epätavallisesti. Yleensä isokirjainlyhenne muodostetaan kunkin sanan alkukirjaimista. Näin lyhenne voisi tarkoittaa kihlakunnanoikeutta, jollaisia Suomessa aiemmin toimi. Merkityksessä korkein oikeus lyhenne on huonosti avautuva. Selitys lyhenteelle löytyy historiasta. Vuonna 1915 Lakimies-lehdessä julkaistiin kirjoitus "Oikeuslähteiden ja lähdeteosten merkitsemisestä".[3] Siinä olevassa oikeuslähteiden lyhenneluettelossa KO merkitsi kihlakunnanoikeutta. Siihen aikaan korkeinta oikeutta ei vielä ollut perustettu, vaan ylin oikeusaste oli senaatin oikeusosasto (SOO). Korkein oikeus perustettiin 1918. Vuonna 1920 Lakimies-lehdessä julkaistiin laajennettu ja paikoin uudistettu versio kirjoituksesta. Artikkelissa "Oikeuslähteiden, lähdeteosten ja oikeustapausten merkitseminen"[4] KO tarkoitti edelleen kihlakunnanoikeutta ja vastaperustettu korkein oikeus lyhennettiin KKO. Koska lyhenteen KO merkitys oli vakiintunut ja levinnyt yleiseen käyttöön, jouduttiin korkeimmalle oikeudelle etsimään toinen lyhenne. Lyhenneluettelon täydennystyön suoritti kolmejäseninen komitea, jonka ehdotuksen Suomalainen Lakimiesten Yhdistys hyväksyi kokouksessaan 26. toukokuuta 1920.[5][6]

Tehtävät[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Korkeimman oikeuden täys­istunto­sali.

Korkeimman oikeuden tärkein tehtävä on ennakkopäätösten antaminen. Ennakkopäätöksillä eli prejudikaateilla ohjataan muuta lainkäyttöä. Ennakkopäätökset eivät muodollisesti sido alempia tuomioistuimia, mutta käytännössä niitä yleensä noudatetaan oikeuskäytännössä.

Korkeimpaan oikeuteen voi hakea muutosta pääsääntöisesti vain niissä tapauksissa joissa se myöntää valitusluvan alemman tuomioistuimen päätökseen. Valituslupaa voi hakea hovioikeuksien ratkaisuista, eräistä vakuutusoikeuden ratkaisuista sekä niistä käräjäoikeuksien ratkaisuista, jotka käräjäoikeus on tehnyt maaoikeutena toimiessaan. Jos hovioikeus on ratkaissut asian ensimmäisenä oikeusasteena, ei valituslupaa tarvita.

Valitusluvan myöntämisperusteita on kolme:

  1. Ennakkopäätösperuste – lain soveltamisen kannalta muissa samanlaisissa tapauksissa tai oikeuskäytännön yhtenäisyyden vuoksi on tärkeää saattaa asia korkeimman oikeuden ratkaistavaksi;
  2. Purkuperuste – asiassa on tapahtunut sellainen oikeudenkäynti- tai muu virhe, jonka perusteella ratkaisu olisi lain mukaan purettava tai poistettava;
  3. Painava syy -peruste – valitusluvan myöntämiselle on muu painava syy.

Vastapuolen suostumuksella mistä tahansa valituskelpoisesta käräjäoikeuden ratkaisusta voi hakea valituslupaa ennakkopäätösperusteella suoraan korkeimmalta oikeudelta, jolloin hovioikeusvaihe jätetään käyttämättä (ennakkopäätösvalitus).[7]

Muita korkeimman oikeuden tehtäviä ovat

Organisaatio[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Korkeimman oikeuden virastopäällikkönä toimii korkeimman oikeuden presidentti, jolla on apunaan kansliapäällikkö. Korkeimman oikeuden jäseniä kutsutaan oikeusneuvoksiksi, joita on oltava kerrallaan virassa vähintään 15. Muiden tuomareiden tapaan korkeimman oikeuden presidentin ja oikeusneuvokset nimittää tasavallan presidentti. Tuomarinvalintalautakunta ei osallistu näiden virkojen täyttämiseen. Jutut ratkaistaan oikeussihteereiksi tai esittelijäneuvoksiksi kutsuttujen esittelijöiden suorittaman valmistelun pohjalta.

1. tammikuuta 2016 alkaen korkeimman oikeuden presidentti on Timo Esko. Hänen edeltäjiään ovat olleet Pauliine Koskelo, Leif Sevón, Olavi Heinonen, Curt Olsson, Antti Hannikainen, Matti Piipponen, Toivo Tarjanne, Oskar Möller, Hjalmar Neovius, Frans Pehkonen, Julius Grotenfelt ja August Nybergh.

Korkein oikeus on toimivaltainen valitusluvan myöntämistä koskevassa asiassa kahden jäsenen kokoonpanossa. Jos valituslupa myönnetään, ratkaistaan varsinainen pääasia tavallisesti viiden jäsenen muodostamassa jaostossa. Periaatteellisesti tärkeässä asiassa kokoonpanoa voidaan vahventaa joko 11-jäseniseen jaostokäsittelyyn tai täysistuntoon, johon osallistuvat kaikki korkeimman oikeuden jäsenet.

Korkeimman oikeuden jäsenet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alla ovat korkeimman oikeuden tämänhetkiset jäsenet.[8]

Jäsen Virkakausi alkoi
Timo Esko (presidentti) 1.1.2016
Gustav Bygglin 1.6.1999
Juha Häyhä 1.10.2001
Hannu Rajalahti 1.2.2005
Ilkka Rautio 1.10.2005
Soile Poutiainen 1.6.2006
Marjut Jokela 1.1.2008
Jukka Sippo 1.1.2008
Jorma Rudanko 1.8.2009
Pekka Koponen 1.9.2009
Ari Kantor 1.5.2010
Tuula Pynnä 1.8.2012
Jarmo Littunen 1.8.2012
Mika Huovila 1.4.2013
Tuomo Antila 1.9.2015
Päivi Hirvelä 1.1.2016
Tatu Leppänen 1.9.2016
Kirsti Uusitalo 1.1.2017
Lena Engstrand 1.1.2017

Korkeimman oikeuden presidentit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Presidentti[9] Virkakausi
Timo Esko 1.1.2016–nykyhetki
Pauliine Koskelo 1.1.2006–31.12.2015
Leif Sevón 1.1.2002–31.12.2005
Olavi Heinonen 1.10.1989–31.12.2001
Curt Olsson 1.12.1975–30.9.1989
Antti Hannikainen 17.6.1964–11.10.1975
Matti Piipponen 8.2.1963–17.6.1964
Toivo Tarjanne 30.9.1950–8.2.1963
Oskar Möller 5.12.1945–18.9.1950
Hjalmar Neovius 21.3.1940–5.12.1945
Frans Pehkonen 8.3.1929–10.3.1940
Julius Grotenfelt 11.12.1920–8.3.1929
August Nybergh 1.10.1918–5.12.1920

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Kemppinen, Jukka: Tätä kaikki asianomaiset noudattakoot: Korkein oikeus, laki ja yhteiskunta 1918–1990. VAPK-Kustannus, 1992. ISBN 951-37-0978-7.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Lyhenneluettelo. 07.01.2013. Kotimaisten kielten keskus. Viitattu 9.4.2013.
  2. Finlands grundlag Finlex. Suomen oikeusministeriö ja Edita Publishing Oy. Viitattu 14.4.2017. (ruotsiksi)
  3. Lakimies 1915, s. 137–144.
  4. Lakimies 1920 s. 101–123.
  5. Lakimies 1920 s. 101.
  6. Mattila, Heikki E. S.: ”Suomalaisen oikeuskielen ominaispiirteet”, Oikeuskieli ja säädöstieto: Suomenkielinen lakikirja 250 vuotta, s. 206 (alaviite 83). Toimittaneet Heikki E. S. Mattila ym. Helsinki: Suomalainen lakimiesyhdistys, 2010. ISBN 978-951-855-301-7.
  7. Oikeudenkäymiskaaren 25 a luku.
  8. Ensimmäisellä sivulla on luettelo kaikista jäsenistä, sitten presidentti ja sitten muut jäsenet pisimmästä virkakaudesta alkaen:
    • Jäsenet ja henkilöstö 18.1.2017. Suomen korkein oikeus. Viitattu 15.4.2017.
    • Timo Esko 14.1.2016. Suomen korkein oikeus. Viitattu 15.4.2017.
    • Gustav Bygglin 10.10.2013. Suomen korkein oikeus. Viitattu 15.4.2017.
    • Juha Häyhä 10.10.2013. Suomen korkein oikeus. Viitattu 15.4.2017.
    • Hannu Rajalahti 5.6.2015. Suomen korkein oikeus. Viitattu 15.4.2017.
    • Ilkka Rautio 10.10.2013. Suomen korkein oikeus. Viitattu 15.4.2017.
    • Soile Poutiainen 10.10.2013. Suomen korkein oikeus. Viitattu 15.4.2017.
    • Marjut Jokela 10.10.2013. Suomen korkein oikeus. Viitattu 15.4.2017.
    • Jukka Sippo 10.10.2013. Suomen korkein oikeus. Viitattu 15.4.2017.
    • Jorma Rudanko 10.10.2013. Suomen korkein oikeus. Viitattu 15.4.2017.
    • Pekka Koponen 10.10.2013. Suomen korkein oikeus. Viitattu 15.4.2017.
    • Ari Kantor 10.10.2013. Suomen korkein oikeus. Viitattu 15.4.2017.
    • Tuula Pynnä 10.10.2013. Suomen korkein oikeus. Viitattu 15.4.2017.
    • Jarmo Littunen 10.10.2013. Suomen korkein oikeus. Viitattu 15.4.2017.
    • Mika Huovila 27.11.2013. Suomen korkein oikeus. Viitattu 15.4.2017.
    • Tuomo Antila 2.9.2015. Suomen korkein oikeus. Viitattu 15.4.2017.
    • Päivi Hirvelä 1.1.2016. Suomen korkein oikeus. Viitattu 15.4.2017.
    • Tatu Leppänen 1.9.2016. Suomen korkein oikeus. Viitattu 15.4.2017.
    • Kirsti Uusitalo 16.1.2017. Suomen korkein oikeus. Viitattu 15.4.2017.
    • Lena Engstrand 18.1.2017. Suomen korkein oikeus. Viitattu 15.4.2017.
  9. Korkeimman oikeuden presidentit 10.2.2016. Suomen korkein oikeus. Viitattu 15.4.2017.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]