Suomen ulkopolitiikka

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Suomen poliittinen järjestelmä
Coat of arms of Finland.svg

Osa politiikan artikkelisarjaa:
Suomen politiikka


 n  k  m 

Suomen ulkopolitiikka on Suomen suhde muihin valtioihin ja kansainvälisiin järjestöihin. Perustuslain mukaan Suomen ulkopolitiikkaa johtaa tasavallan presidentti yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa. Valtioneuvosto vastaa Euroopan unionissa tehtävien päätösten kansallisesta valmistelusta ja päättää niihin liittyvistä Suomen toimenpiteistä, jollei päätös vaadi eduskunnan hyväksymistä.[1] Pääministeri huolehtii Euroopan unionissa päätettävien asioiden valmistelun ja käsittelyn yhteensovittamisesta valtioneuvostossa.[2] Suomen ulkopolitiikan valmistelu ja täytäntöönpano kuuluvat ulkoministeriön toimialaan.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen ulkopolitiikkaa ei oikeastaan ollut ennen Suomen itsenäistymistä, koska autonomian kaudella suhteet ulkovaltoihin ja puolustus kuuluivat Venäjän keisarikunnalle. Institutionaaliset suhteet suuriruhtinaskunnan ja keisarin hallinnon välille rakentuivat jo autonomian aikana.[3] Vaikka autonomia ei ulottunut ulkopolitiikkaan, Suomi hoiti ulkosuhteitaan taloudellisesti tärkeiden partnerien kanssa konsuli- ja kunniakonsulitasolla.[4]

Suomen ensimmäinen tasavalta vuosina 1917-44[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäisen maailmansodan vuodet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Itsenäistymisvaiheessa ulkopolitiikan tavoitteena oli saada maalle ulkovaltojen tunnustus, karkottaa venäläiset sotajoukot ja torjua nälänhätä.[3] Suomen valtiollista itsenäistymistä tavoittelemaan eduskunta asetti 15. marraskuuta 1917 Pehr Evind Svinhufvudin johtaman senaatin. Päätöksellään eduskunta otti itselleen aiemmin Venäjän keisarille kuuluneen korkeimman vallan Suomessa. Svinhufvudin senaatti alkoi välittömästi valmistella Suomen itsenäisyysjulistusta, jonka sanamuotoja muotoiltaessa kävi selväksi, että ulkovallat voivat tunnustaa Suomen itsenäisyyden vasta, kun valtiojärjestys ja valtiomuoto on määritelty. Ongelma ratkaistiin itsenäisyysjulistuksen kolmannessa kappaleessa, jossa hallitus ilmoitti antaneensa eduskunnan käsiteltäväksi ehdotuksen Suomen hallitusmuodoksi. Eduskunta päätti Svinhufvudin senaatin 4. joulukuuta jättämien esitysten johdosta antaa Suomen itsenäisyysjulistuksen 6. joulukuuta 1917.[5]

Sotilaallista tukea Suomen valtionhoitaja Svinhufvud ja ulkopoliittisesti kokematon senaatti saivat Saksalta ja sen armeijalta. Ulkoasioiden valmistelua varten eduskunta nimitti senaattiin joulukuun 14. päivänä Carl Enckellin. Suomen ensimmäiset omat diplomaattiset edustajat nimettiin Tukholmaan, Pietariin ja Berliiniin. He toimivat valtakirjojen varassa ja olosuhteiden pakottamina melko itsenäisesti. Merkittävään asemaan nousi erityisesti Berliinissä toiminut Edvard Hjelt.[6]

Ensimmäisenä itsenäisyyden tunnustus saatiin Neuvosto-Venäjän johdossa olleelta kansankomissaarien neuvostolta. Sen allekirjoittivat Uljanov (Lenin), Stalin ja Trotski. Lisäksi tarvittiin Venäjän työläis- ja sotilasedustajain neuvostojen toimeenpanevan keskuskomitean vahvistus, joka saatiin 4. päivänä tammikuuta 1918.[7] Myös Ranska, Ruotsi, Saksa, Kreikka, Tanska, Norja, Sveitsi, Itävalta-Unkari ja Alankomaat tunnustivat tammikuussa Suomen itsenäisyyden. Senaatti ilmoitti 8. tammikuuta eduskunnalle, että Suomi on erotettu Venäjästä ja että puolueeton Suomi pyrkii ylläpitämään ystävällisiä välejä kaikkien muiden valtioiden kanssa. Englanti tunnusti tammikuun lopulla Suomen itsenäisyyden de facto, mutta lykkäsi tunnustuksen de jure myöhemmäksi. Yhdysvaltojen ulkoministeri Robert Lansing antoi Suomen edustajille helmikuussa vastauksen, että Suomessa vallitsevan sekaannuksen ja epäjärjestyksen vuoksi Yhdysvallat saattoi tunnustaa hallituksen vain de facto, ja toivoi, että Suomen sisällissota päättyisi pian.[6][8]

Maaliskuun 3. päivänä maailmansodan osapuolten, keskusvaltojen ja ympärysvaltojen puolella olleen Neuvosto-Venäjän, välillä solmitun Brest-Litovskin rauhansopimuksen Suomea koskevan kuudennen artiklan mukaisesti venäläiset sotilaat palasivat Suomesta kotimaahansa. Lenin antoi 4. huhtikuuta ohjeet, joissa kiellettiin venäläisten joukkojen lähettäminen Suomeen ja määrättiin Suomessa olevat sotajoukot vedettäväksi pois, mikä tosiasiassa ratkaisi Suomen sisällissodan tuloksen Saksan tukeman Valkoisen armeijan hyväksi.[9]

Maailmansotaa käyvän Saksan apuun suhtautuivat Suomen valtiojohdossa kriittisesti kenraali C. G. E. Mannerheim ja Lontoon lähettiläs Rudolf Holsti. Heidän näkemyksensä suursodan kehityksestä jäivät kuitenkin vähemmistöön ja ne sivuutettiin. Julkisesti Svinhufvud ja senaatti noudattivat ulkopolitiikassaan pidättyväistä ja puolueetonta linjaa, mutta käytännössä Saksan tuen katsottiin taanneen Suomen Valkoiselle armeijalle voiton sisällissodassa ja siten edesauttaneen ratkaisevalla tavalla Suomen itsenäistymistä, joten yhteistyötä Saksan kanssa haluttiin jatkaa. Saksan Itämeren-divisioona jäi Suomeen Mannerheimin vastustuksesta huolimatta.[6] Suomen ulkopolitiikan saksalaissuuntaus huomioitiin Ranskassa, mikä aiheutti Suomen ja Ranskan välisten diplomaattisten suhteiden järjestämiseen viivästyksen.[10]

Sisällissodan jälkeen toukokuun 27. päivä vuonna 1918 toimintansa aloittaneessa Paasikiven senaatissa ulkopolitiikasta vastasi Otto Stenroth, joka kannatti Svinhufvudin ja Juho Kusti Paasikiven Saksaan tukeutuvaa linjaa.[11] Ulkoasiain senaattorina Stenroth oli vastuussa ulkoasiainhallinnon järjestelystä. Senaatin talousosastoon perustettiin kesäkuussa ulkoasiaintoimituskunta, jonka palvelukseen nimitettiin virkamiehet ja ensimmäiseksi kansliapäälliköksi K. G. Idman.[12]

Paasikiven senaatti halusi liittää Itä-Karjalan Suomeen Saksan avulla, mutta ei voinut ottaa tavoitetta viralliseen ohjelmaansa Brest-Litovskin rauhansopimuksen takia. Se toimi tavoitteensa puolesta hiljaisesti asettamalla erityisen Itä-Karjalan toimikunnan, sallimalla kesällä vapaaehtoisjoukkojen värväyksen ja lähettämisen Vienan Karjalaan Malmin retkikunnan avuksi ja tukemalla Suomen heimokansaa Itä-Karjalassa. Senaatti vei Itä-Karjalan kysymyksen eduskunnan porvarillisten puolueiden valtuuskuntaan 12. kesäkuuta. Kokoukseen osallistui myös valtionhoitaja Svinhufvud, joka kytki puheenvuorossaan Saksan mahdollisen tuen, Itä-Karjalan annektoimisen ja monarkistiset tavoitteet toisiinsa. Senaatin tarkoituksena oli saada porvarilliset puolueet puolelleen kysymyksessä Suomen monarkistisesta hallitusmuodosta, joka oli menossa eduskunnan päätettäväksi. Saksalainen kuningas tarvittiin, jotta Suomen riippumattomuus olisi turvattu.[13][14]

Kun saksalainen Hessenin prinssi Friedrich Karl oli eduskunnassa virallisesti valittu Suomen kuninkaaksi ja asia lokakuussa julkistettiin, Ranska katkaisi diplomaattisuhteensa Suomeen.[15] Ranskan kansa ei voinut missään tapauksessa tunnustaa sellaista kuningasta, joka on syntyisin Ranskaan vihollissuhteessa olevasta maasta ja joka on henkilökohtaisesti taistellut sitä vastaan.[16]

Ulkopolitiikan suuntaa jouduttiin muuttamaan marraskuussa vuonna 1918 Saksan jouduttua tappiolle maailmansodassa. Englannin konsuli H. M. Bell ilmoitti 13. marraskuuta Stenrothille, että he ovat valmiita ryhtymään ystävällisiin suhteisiin Suomen hallituksen kanssa, jos se muodostetaan sellaisista henkilöistä, jotka eivät ota vastaan käskyjä Saksasta.[17]

Paasikiven senaatti erosi ja tilalle tuli Lauri Ingmanin hallitus, jossa ulkoasiainministerinä oli Carl Enckell. Valtionhoitaja vaihdettiin joulukuussa Svinhufvudista Mannerheimiin, joka oli syksyn aikana luonut suhteita Englantiin ja onnistunut hankkimaan elintarvikepulasta kärsineelle Suomelle merkittävän erän viljaa. Berliinin lähetystön Edvard Hjelt ei nauttinut uuden valtionhoitajan luottamusta ja hänen tilalleen nimitettiin aiemmin kaupallisia asioita Berliinissä hoitanut Juho Jännes. Mannerheim lähetti Rudolf Holstin Lontoosta Pariisiin, jotta Suomen muuttunut ulkopoliittinen linja tulisi ympärysvaltojen rauhanvaltuuskuntien tietoon. Ulkopolitiikasta vastanneiden henkilöiden vaihdosten jälkeen Suomi alkoi rakentaa suhteita maailmansodan voittajavaltoihin (entente-valtioihin) ja Pohjoismaihin. Oli tärkeää saada myös Englannin ja Yhdysvaltojen tunnustus Suomen itsenäisyydelle. Ne hyväksyivät Suomen muuttuneen valtiollisen linjan vasta, kun Suomessa oli järjestetty vapaat eduskuntavaalit, joissa sosiaalidemokraatit olivat mukana, ja kun uusi Kaarlo Castrénin keskustahakuista sisäpolitiikkaa ja poliittista integraatiota tavoitteleva hallitus oli asetettu 17. huhtikuuta vuonna 1919.[18][19]

Ulkoministerinä Castrénin hallituksessa jatkoi Carl Enckell. Uusi hallitus jatkoi edeltäjiensä aloittamaa Itä-Karjalan heimopolitiikkaa, jolla pyrittiin Suomen aluelaajennukseen Neuvosto-Venäjän kustannuksella, mutta varovaisemmin sanankääntein.[20]

Valtionhoitaja Mannerheim pelkäsi bolshevikkien vallankumouksen leviävän ja piti bolshevismia vaarana Suomen itsenäisyydelle ja tulevaisuudelle. Hänen mielestään Suomen kannalta olisi ollut parasta, jos itänaapuri Venäjä olisi ollut liberaali liittovaltio. Alkuvuonna 1919 Suomen Venäjän politiikkaa hallitsivat Ingmanin hallituksen tavoite Itä-Karjalan annektoinnista ja Mannerheimin oma suunnitelma hyökkäyksestä Pietariin. Vapaaehtoisarmeijan huhtikuussa alkanut heimosotaretki Aunuksen Karjalaan törmäsi kuitenkin kesällä sotilaallisiin vastoinkäymisiin. Pietarin valtauksen edellyttämä yhteistyö Venäjän vastavallankumouksellisten kanssa ei myöskään onnistunut, koska valkoiset kenraalit eivät hyväksyneet Suomen valtiollista itsenäisyyttä.[21][22]

Diplomaattisuhteiden verkosto alkoi laajentua vuonna 1919.[23] Pariisi muodostui Suomen ja Ranskan välille uudelleen luotujen diplomaattisten suhteiden jälkeen Suomen ulkopolitiikan kannalta tärkeäksi kaupungiksi, sillä Ranska oli yksi johtavista ympärysvalloista ja Pariisi sodan jälkeisten rauhanneuvottelujen isäntäkaupunki. Suomen asiainhoitajana ja rauhanvaltuuskunnan puheenjohtajana Pariisissa toimi Adolf Törngren. Ulkoministeri Enckell otti rauhanvaltuuskunnan johtoonsa saavuttuaan Pariisiin maaliskuun lopussa. Englanti tunnusti Suomen itsenäisyyden 6.5.1919. Helsingin konsulin H. M. Bellin asiaa koskevassa kirjelmässä Suomen ulkoasiainministeriölle ilmoitettiin, että tunnustaminen tehtiin siinä luottavaisessa käsityksessä, että Suomi ei missään tapauksessa kieltäydy hyväksymästä Pariisin rauhankonferenssin päätöstä Suomen rajojen määrittelystä ja että Suomen hallitus kaikin keinoin vastustaa yrityksiä ehtiä asevoimin näiden päätösten edelle. Suomen apulaisulkoministeri Leo Ehrnrooth vastasi kirjelmään ilmaisten mitä vilpittömintä tyydytystä ja kiitollisuutta sekä ilmoittaen, että Englannin esittämä edellytys on täysin sopusoinnussa Suomen hallituksen kannan kanssa, jos vain Suomen vanhoja historiallisia rajoja ei missään tapauksessa aseteta kyseenalaisiksi. Lontooseen lähetettiin Suomen ja Englannin välisten diplomaattisten suhteiden solmimisen jälkeen Suomen edustajaksi Ossian Donner. Ympärysvaltoihin kuulunut Italia tunnusti Suomen itsenäisyyden 27.6.1919 asiainhoitaja Emmanuele Grazzin välityksellä.[24][25]

Rauhan aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuoden 1919 Hallitusmuodossa säädettiin, että Suomen suhteista ulkovaltoihin määrää presidentti.[26] Ensimmäiseksi presidentiksi valitsi eduskunta 25. heinäkuuta K. J. Ståhlbergin.[27] Suomen ulkoasianministerinä toimi vuosina 1919-22 anglofiili Rudolf Holsti. Hän kannatti reunavaltiopolitiikkaa, mutta joutui eroamaan sitouduttuaan Varsovan sopimukseen vastoin eduskunnan enemmistön tahtoa.

Yhdysvallat oli tunnustanut Suomen itsenäisyyden ja Suomen hallituksen de facto 7.5.1919. Yhdysvaltojen tunnustus erosi muotoilunsa puolesta muista Suomen itsenäisyyden tunnustuksista ja aiheutti sen vuoksi hämmennystä Suomen ulkoministeriössä. Washingtonin lähettiläs Armas Saastamoinen selvitteli asiaa syksyn ajan ja lähetti seikkaperäiset raporttinsa ulkoministeri Holstille. Asian tultua selvitetyksi ilmoitti Yhdysvaltain ulkoasiainministeri Robert Lansing tammikuussa 1920 Saastamoiselle, että koska täydelliset diplomaattiset suhteet on saatu aikaan, Yhdysvaltojen hallitus toivoo voivansa perustaa lähetystön Helsinkiin ensimmäisenä sopivana ajankohtana. Samalla Lansing ilmoitti määränneensä diplomaatti Alexander Magruderin Helsinkiin Yhdysvaltojen asiainhoitajaksi.[28]

Neuvosto-Venäjän kanssa solmittiin J. K. Paasikiven johdolla rauhansopimus Tartossa 14. lokakuuta 1920. Neuvosto-Venäjän lähetystö aloitti toimintansa seuraavana keväänä Helsingin Aleksanterinkadulla sijainneessa hotelli Patriassa. Lähettilääksi Suomeen oli nimitetty Tarton venäläisen rauhanvaltuuskunnan puheenjohtajana toiminut Jan Antonovitš Berzin.[29]

Suomi liittyi ensimmäisen maailmansodan jälkeen perustettuun Kansainliittoon joulukuussa vuonna 1920. Kansainliitto ratkaisi Itä-Karjalan kysymyksen Neuvosto-Venäjän eduksi ja Suomen ja Ruotsin suhdetta hiertäneen kysymyksen Ahvenanmaasta Suomen eduksi.

Japani oli tunnustanut Yhdysvaltojen esimerkkiä seuraten Suomen itsenäisyyden ja Suomen hallituksen de facto Pariisissa 23.5.1919. Juridisten seikkojen takia diplomaattisten suhteiden solmiminen Japanin kanssa katsottiin Suomen ulkoministeriössä mahdolliseksi vasta, kun Japani tunnustaisi Suomen hallituksen myös de jure, mikä tapahtui 3.2.1921. Tokiossa Suomea edusti asiainhoitaja G. J. Ramstedt.[30]

Ståhlbergin seuraajaksi valittiin poliittisesti kokematon Lauri Kristian Relander, joka toimi Suomen presidenttinä vuosina 1925-31. Hän teki virkakautensa aikana viisi ulkomaanmatkaa ja rakensi siten merkittävällä tavalla nuoren tasavallan ulkosuhteita länsimaihin. Toisin kuin Ståhlberg Relander esiintyi mielellään julkisuudessa ja käytökseltään sivistyneenä ja sympaattisena henkilönä hän edisti matkoillaan julkista kuvaa Suomesta läntisenä demokratiana.

Toisen maailmansodan vuodet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1932 Suomi ja Neuvostoliitto solmivat määräaikaisen hyökkäämättömyyssopimuksen, joka uudistettiin siten, että sen olisi kuulunut olla voimassa vuoteen 1945 asti. Suomen ulkopolitiikka suhteessa itäiseen naapurimaahan Neuvostoliittoon koki kuitenkin epäonnistumisen 30.11.1939, kun Neuvostoliitto sanoi irti hyökkäämättömyyssopimuksen ja aloitti sotatoimet Suomea vastaan. Syttyi talvisota. Hyökkäystä edeltäneet neuvottelut olivat päättyneet tuloksettomina. Neuvostoliiton esittämiä vaatimuksia oli pidetty Suomelle mahdottomina hyväksyä. Suomen hallituksessa ei myöskään uskottu, että Neuvostoliitto hyökkäisi Suomeen.[31] Ulkoministeri Eljas Erkko oli edustanut neuvotteluissa taipumatonta linjaa, koska oli uskonut Neuvostoliiton vain bluffaavan.[32]

Talvisodan jälkeen vuonna 1940 Suomen ulkopolitiikassa seurasi lähentyminen natsi-Saksan kanssa. Neuvostoliiton vaatimukset sotilas- ja sotamateriaalikuljetusten kauttakulkuliikenteestä Hankoon ja ilmatilanloukkaukset[33] koettiin uhkaavina. Lisäksi Hitler suostui myymään Neuvostoliiton painostamalle Suomelle aseita. Heinä-elokuun vaihteessa 1940 asekaupoista päästiin Saksan kanssa yhteisymmärrykseen, joskin Hitler asetti kaupoille ehtoja, jotta tieto niistä ei missään tapauksessa vuotaisi ulkopuolisille.[33] Samalla saksalaiset saivat luvan siirtää joukkojaan Pohjois-Suomeen osana Operaatio Barbarossan valmisteluja.[33] Asiasta sovittiin Suomen ja Saksan välisellä noottien vaihdolla 22.9.1940 ja 21.11.1940 tehdyllä lisäsopimuksella.[34]

Suomi lakkautti vuonna 1940 edustustonsa Kansainliitossa ja lopetti jäsenmaksujen maksamisen.[35]

Lontoon lähetystö kärsi heinäkuusta 1940 lähtien Saksan ilmapommituksista. Lähettiläs G. A. Gripenberg raportoi Helsinkiin Lontoosta, mistä lähetystö ei ollut viranomaisten kehotuksesta huolimatta siirtynyt pois. Suomen lähetystön Smith Squarella sijainneeseen kansliarakennukseen osui 9.9.1940 kolme pommia. Rakennus tuhoutui lähes täysin, mutta henkilöuhreilta vältyttiin.[36]

Jatkosota syttyi kesäkuussa 1941. Heinäkuun alussa Suomen Moskovan lähetystön lähetystöneuvos Johan Nykopp ja lähetystön henkilökunta perheineen joutuivat poistumaan Neuvostoliitosta. Heidät kuljetettiin venäläisten toimesta Turkin rajalle Leninakaniin odottamaan edustustojen vastavuoroista vaihtoa Neuvostoliiton edustuston kanssa. Neuvostoliiton Suomen lähetystön, kaupallisen edustuston sekä Maarianhaminan ja Petsamon konsulaatin virkailijat perheineen koottiin Helsinkiin ja majoitettiin Neuvostoliiton lähetystöön. Vaihdon järjestelyistä ryhdyttiin neuvottelemaan Ruotsin välityksellä. Neuvostodiplomaatit lähtivät Suomesta laivalla 24.7.1941. Suomen Moskovan lähetystön henkilökunta poistui Neuvostoliitosta 31.8.1941.[37]

Lähetystöjen vaihto suoritettiin myös Iso-Britannian kanssa.[38] Suomen ulkoasiainministeri Rolf Witting antoi presidentti Risto Rytin tekemään päätökseen perustuen 1.8.1941 ohjeeksi Suomen Lontoon lähettiläälle ilmoittaa Iso-Britannian ulkoasiainministerille, että Suomen Lontoon lähetystö keskeyttää toimintansa ja että se oli määrätty viipymättä palaamaan Suomeen.[34]

Yhdysvaltojen alivaltiosihteeri Sumner Welles tiedotti 18.8.1941 Suomen Washingtonin lähettiläälle, että Yhdysvaltojen hallitus oli saanut tiedon Neuvostoliiton halukkuudesta neuvotella uudesta rauhansopimuksesta Suomen ja Neuvostoliiton välillä ja alueluovutuksista Suomen hyväksi. Koska Suomen hallitus ei ollut vastannut alivaltiosihteeri Wellesin yhteydenottoon, Yhdysvaltojen hallitus huomautti asiasta 27.10.1941, minkä jälkeen valtioneuvosto valtuutti ulkoministeri Wittingin ilmoittamaan, että Suomi oli katsonut kysymyksessä olleen vain tiedoksiannon, jonka perusteella Suomen olisi tullut pyytää rauhaa, ja että Suomen hallitus sotatoimien silloisessa vaiheessa, jolloin ei edes Viipuria ollut vallattu, oli jäänyt odottamaan asioiden kehittymistä.[34]

Marraskuussa 1941 Suomi liittyi Antikomintern-sopimukseen, minkä seurauksena Iso-Britannia esitti Suomelle ensin uhkavaatimuksen ja sitten ilmoituksen sodanjulistuksesta 6.12.1941.[34] Myös Australia, Uusi-Seelanti ja Kanada julistivat sodan Suomea vastaan.

Voittoisan Saksan sotaonni loppui Stalingradin tappion myötä keväällä vuonna 1943. Yhdysvallat teki 20.3.1943 Suomelle nootin muodossa välitystarjouksen rauhan aikaansaamiseksi Suomen ja Neuvostoliiton välillä. Se ei kuitenkaan tuottanut tulosta Neuvostoliiton asettamien ehtojen ja Saksan vastustuksen vuoksi.[34]

Ulkoasiainministeri Henrik Ramsayn johdolla aloitti 28.9.1943 toimintansa Ulkoasiain valmistelukunta. Sen tehtävänä oli laatia ulkopolitiikan alaan kuuluvia selvityksiä ennemmin tai myöhemmin edessä olevan rauhanteon varalta. Ministereistä, kansanedustajista, ulkoministeriön virkamiehistä, valtioneuvos Paasikivestä ja pääjohtaja Oskari Reinikaisesta koostunut valmistelukunta antoi lausuntoja ulkoministeriölle. Salassa toimineen valmistelukunnan työ tuli julki, kun pääministeri Antti Hackzell ilmoitti eduskunnalle 4.9.1944 Neuvostoliiton kanssa aloitettavista rauhanneuvotteluista.[39]

Jo aiemmin keväällä, tarkemmin maaliskuun 26. päivänä 1944, olivat Suomen hallituksen edustajat J. K. Paasikivi ja Carl Enckell matkustaneet Moskovaan keskustelemaan neuvostohallituksen kanssa mahdollisten rauhanneuvottelujen aloittamisesta. Edustajat olivat keskustelleet kahdesti Neuvostoliiton ulkoasiainkomissaari Molotovin ja apulaisulkoasiainkomissaari Dekanosovin kanssa. Jälkimmäisessä keskustelussa Molotov oli jättänyt Suomen edustajille ehdot, jotka Suomen olisi hyväksyttävä ennen rauhanneuvottelujen aloittamista. Edvin Linkomiehen hallitus ei ollut tuolloin nähnyt muuta mahdollisuutta kuin antaa neuvostohallitukselle kielteinen vastaus. Eduskunta oli hyväksynyt 12.4.1944 luottamuslauseellaan sen, että hallituksen rauhantunnustelut Moskovan kanssa olivat katkenneet.

Suomen sotilaallisesta yhteistyöstä kansallissosialistisen Saksan kanssa oli sovittu kesäkuussa 1944 valtakunnanulkoministeri Joachim von Ribbentropin Suomen vierailun yhteydessä presidentti Risto Rytin antamalla henkilökohtaiselle kirjallisella sitoumuksella. Suomen armeijan perääntyessä oli Neuvostoliitto 23.6.1944 vaatinut Suomen antautumista. Saksa oli puolestaan halunnut Ribbentropin vierailun avulla varmistaa, että Suomi jatkaisi taistelua Saksan rinnalla, mikä oli myös ollut ehtona asetoimitusten jatkumiselle kriittisessä tilanteessa. Suomen sodanjohto oli antautumisen sijaan painostanut hallituksen ja presidentin Ryti–Ribbentrop-sopimuksen taakse. Eduskunta oli sivuutettu, koska kansanedustajien enemmistöä olisi ollut hankala sitouttaa poliittisesti Saksaan enää tuossa vaiheessa ja koska presidentin henkilökohtaisesti tekemä sitoumus menettäisi merkityksensä hänen erotessaan. Presidentti Rytin 1.8.1941 jättämän eronpyynnön kautta Suomi oli vapautunut Saksalle tehdystä sitoumuksesta, aselepo rintamilla oli tullut voimaan, eduskunta oli valinnut ylipäällikkö Mannerheimin uudeksi presidentiksi 4.8.1941 ja hallitus oli vaihdettu Antti Hackzellin johtamaan kokoonpanoon, jonka tehtävä oli rauhan solmiminen Neuvostoliiton kanssa. Viralliset rauhanneuvottelut Neuvostoliiton kanssa voitiin pääministeri Hackzellin johdolla aloittaa.[40][41]

Suomen toinen tasavalta vuosina 1944-94[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yhteistyö Saksan kanssa päättyi jatkosodan päättäneeseen Moskovan välirauhaan 19.9.1944. Rauhanehtojen hyväksyminen tarkoitti Suomelle maassa olleiden saksalaisten sotajoukkojen riisumista aseista. Seurauksena oli Lapin sodaksi kutsuttu aseellinen konflikti Saksan kanssa. Suomen hallitus ei virallisesti julistanut sotaa Saksalle. Maaliskuun 3. päivänä 1945 valtioneuvoston pöytäkirjaan merkittiin pääministeri J. K. Paasikiven toteamus, että Suomen ja Saksan välillä oli vallinnut sotatila siitä lähtien, kun Saksa oli hyökännyt Suursaareen 15. syyskuuta 1944. Erillistä rauhansopimusta ei Suomen ja Saksan välillä solmittu sen jälkeen, kun saksalaiset joukot olivat Suomesta poistuneet. Moskovan välirauhansopimuksen[42] kumosi Pariisin rauhansopimus, joka tuli voimaan 15. syyskuuta 1947. Sen myötä Suomen ja Saksan sotatilan katsottiin päättyneen.[43]

Liittoutuneiden (Neuvostoliiton) valvontakomissio valvoi Suomessa vuosina 1944-47 sitä, että Suomi noudatti Moskovan välirauhansopimuksen ehtoja. Komission kielteinen kanta esti Suomea hyväksymästä Yhdysvaltojen tarjoamaa Marshall-apua. Komissio poistui Suomesta syksyllä 1947.

Diplomaattisten suhteiden rakentaminen sodan voittajavaltioihin vauhdittui, kun Neuvostoliitto nimitti 18. elokuuta 1945 Pavel Orlovin uudeksi lähettilääkseen Helsinkiin. Vastavuoroisesti Suomi nimitti Cay Sundströmin lähettilääkseen Moskovaan. Iso-Britannia, jonka poliittisena edustajana Suomessa oli jo lokakuusta 1944 asti toiminut F. M. Shepherd, puolestaan pyysi elokuun 21. päivä Suomea asettamaan poliittisen edustajansa Lontooseen. Sinne lähetettiin Eero A. Wuori. Yhdysvallat nimitti syyskuun puolivälissä Helsingissä jo tammikuusta lähtien oleskelleen edustajansa Maxwell Hamiltonin täysivaltaiseksi lähettilääkseen. Suomi lähetti vastaavasti K. T. Jutilan Washingtoniin. Loppuvuodesta määrättiin Suomen Pariisin lähettilääksi Johan Helo.[34]

Vuonna 1948 Suomi solmi Stalinin aloitteesta kommunistisen Neuvostoliiton kanssa YYA-sopimuksen, joka määritteli Suomen ulkopoliittista päätöksentekoa Neuvostoliiton hajoamiseen asti.[44] Neuvostoliitto solmi vastaavia YYA-sopimuksia myös Itä-Euroopan kommunististen kansandemokratioiden kanssa. Suomi säilytti kuitenkin valtiomuotonsa monipuoluejärjestelmään perustuvana parlamentaarisena demokratiana. Toisen maailmansodan jälkeistä Suomen ulkopoliittista linjaa on kutsuttu Paasikiven–Kekkosen linjaksi. Verrattuna toista maailmansotaa edeltäneeseen tilanteeseen ulkopolitiikan johto oli tänä aikana tiukasti presidentin käsissä.[3]

Suomi hyväksyttiin Yhdistyneiden Kansakuntien (YK) jäseneksi 14. joulukuuta 1955. Jäsenhakemus oli jätetty jo vuonna 1947, mutta toisen maailmansodan voittajavaltojen ehdoilla perustettu kansainvälinen järjestö hyväksyi sodan hävinneiden akselivaltojen puolella taistelleet valtiot jäsenikseen vasta, kun niiden sopimuksiin perustuvat suhteet sodan voittajavaltioihin oli järjestetty.[45]

Pohjoismaiden neuvostoon, joka oli neuvoa-antava kansanedustuslaitosten välinen yhteistyöelin, Suomi osallistui ensimmäisen kerran Kööpenhaminan istunnossa vuonna 1956. Suomen valtuuskunnan puheenjohtajana toimi K-A. Fagerholm.[46]

Vuoden 1958 yöpakkaskriisi osoitti, miten rajattu YYA-sopimukseen sitoutuneen Suomen poliittinen liikkumatila kommunistisen Neuvostoliiton naapurimaana oli. Neuvostoliitto sekaantui demokraattisen Suomen sisäpolitiikkaan sen jälkeen, kun suomalaisten kommunistien johtama SKDL, joka oli eduskuntavaaleissa noussut suurimmaksi puolueeksi, ei saanut sosiaalidemokraattisen K. A. Fagerholmin hallitukseen lainkaan ministereitä. Neuvostoliiton painostus johti ulkoministeri Johannes Virolaisen ja muiden Maalaisliiton ministereiden eroon, minkä seurauksena koko hallitus erosi.[47]

Suomi liittyi Euroopan vapaakauppajärjestön (EFTA) liitännäisjäseneksi vuonna 1961.[48] Täysjäsenyys Euroopan talousyhteisössä (EEC) ei olisi ollut sovitettavissa puolueettomuuspolitiikkaan.[3] Suomi halusi idänkaupan lisäksi säilyttää kauppasuhteet myös läntisiin markkinatalousmaihin.

Kylmän sodan aiheuttama Berliinin kriisi Saksan Liittotasavallan ja Neuvostoliiton välillä johti Suomessa noottikriisiin lokakuussa vuonna 1961, kun Neuvostoliitto esitti Moskovan suurlähettiläälle jätetyn nootin muodossa YYA-sopimukseen perustuvia sotilaallisia konsultaatioita Suomelle. Presidentti Kekkosen Novosibirskiin tekemän valtiovierailun ja Neuvostoliiton ylimmän johdon kanssa käytyjen keskustelujen avulla Suomi onnistui välttämään ehdotetut sotilaalliset konsultaatiot, jotka olisivat toteutuessaan heikentäneet Suomen kansainvälistä asemaa puolueettomana maana.

Suomi hoiti viralliset suhteensa Saksan Liittotasavaltaan (Länsi-Saksa, BDR) ja Saksan demokraattiseen tasavaltaan (Itä-Saksa, DDR) Kölnissä ja Berliinissä sijainneiden kaupallisten edustustojensa kautta. Suomella ei ollut kummassakaan Saksassa diplomaatti- tai konsuliedustusta eikä Suomi ollut tunnustanut näitä toisen maailmansodan aikaisten liittoutuneiden armeijoiden miehitysalueiden jakoon perustuvia hallintoalueita itsenäisiksi valtioiksi.[49] Saksojen tunnustaminen oli kylmän sodan vuosina kysymys, josta suurvallat Yhdysvallat ja Neuvostoliitto eivät olleet yksimielisiä. Rauhansopimus Suomen kanssa (Pariisin rauhansopimus) vuodelta 1947 ja erityisesti sen 10. artikla sitoivat Suomen Saksan osalta liittoutuneiden valtojen välisiin sopimuksiin.[50]

Vuosina 1968-72 presidentti Kekkonen toimi aktiivisesti aloitteen tekijänä Suomen ulkopolitiikassa. Hänet oli valittu jo kolmannelle peräkkäiselle presidenttikaudelle, hän oli hankkinut kokemusta Suomen ulkosuhteiden hoidossa ja häntä kuunneltiin myös muualla kuin Suomen naapurimaissa. Presidentti pyrki aloitteillaan vahvistamaan Suomen puolueettomuusasemaa ja eliminoimaan ennalta puolueettomuuteen tai Suomen riippumattomuuteen kohdistuvat uhkatekijät.[51] Kekkonen sai toimilleen tukea YK:n suurlähettiläältä Max Jakobsonilta sekä muilta ulkoministeriön diplomaateilta ja virkamiehiltä.

Taloudellisen yhteistyön ja kehityksen järjestöön (OECD) Suomi liittyi 28.1.1969, mikä tapahtui Kekkosen aloitteesta.[52] OECD oli kansainvälinen vapaakauppaa ja talouskasvua edistävä järjestö, jonka päämaja sijaitsi Pariisissa. Suomen liittymiskirje talletettiin Ranskan ulkoministeriön arkistoon. Liittymisen jälkeen Pariisiin perustettiin pysyvä Suomen OECD-edustusto (suurlähetystö).[53]

Toinen Kekkosen tekemistä aloitteista johti vuonna 1975 Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssin järjestämiseen Helsingissä. Konferenssia edelsi useita vuosia kestänyt valmisteluvaihe, jonka aikana kiertävän suurlähettilään tehtävään 23.2.1970 nimitetty Ralph Enckell kävi keskusteluja eri maiden pääkaupungeissa turvallisuuspolitiikasta.[54]

Presidentti Kekkosen seuraajaksi valittu Mauno Koivisto jatkoi vuosina 1982-88 edeltäjänsä tavoin YYA-sopimuksen mukaisella linjalla suhteissa Neuvostoliittoon. Hän solmi myös henkilötasolla ystävyyssuhteet Yhdysvaltojen presidentin George Bushin ja Neuvostoliiton johtajan Mihail Gorbatšovin kanssa.

Vuoden 1988 presidentinvaaleissa Koivisto valittiin toiselle 6-vuotiskaudelle. Berliinin muurin murtuminen, Saksojen yhdistyminen ja Baltian maiden itsenäistyminen sekä varapresidentti Gennadi Janajevin johtama epäonnistunut vallankaappausyritys Neuvostoliitossa olivat niitä dramaattisia tapahtumia presidentti Koiviston toisella presidenttikaudella, jotka edelsivät Neuvostoliiton hajoamista. Virallisesti Neuvostoliitto lakkautettiin 21.12.1991.

Euroopan talousalueessa (ETA) Suomi oli mukana tammikuun 1. päivästä 1994 saman vuoden loppuun asti.[48] Neuvostoliiton hajottua oli alkanut keskustelu Suomen liittymisestä Euroopan yhteisön jäseneksi. Ruotsin jäsenyyshakemus antoi keskustelulle lisävauhtia. Venäjä oli tunnustettu Neuvostoliiton seuraajaksi vuoden 1991 lopussa ja sopimus Suomen tasavallan ja Venäjän federaation välisten suhteiden perusteista oli tehty 20.1.1992. Samalla Suomen ja Venäjän välillä oli sovittu myös YYA-sopimuksen purkamisesta.[55] Hakemus Suomen liittymisestä Euroopan yhteisöön oli jätetty maaliskuussa 1992. Lokakuussa 1994 Suomessa pidettiin neuvoa-antava kansanäänestys, jossa 56,9 prosenttia äänestäneistä kannatti Suomen jäsenyyttä Euroopan yhteisössä. Äänestysprosentti oli 74.[56] Suomi neuvotteli EY:n kanssa erityisesti maataloudesta ja aluepoliittisista kysymyksistä, sillä muusta oli pitkälti ehditty neuvotella jo ETA-sopimuksen yhteydessä. Liittymissopimus allekirjoitettiin Eurooppa-neuvoston kokouksessa Korfun saarella Kreikassa 24.6.1994. Koiviston seuraajaksi valittu presidentti Martti Ahtisaari vahvisti liittymissopimuksen hyväksymistä koskevan lain 8.12.1994.[57] Jäsenyys tuli voimaan vuoden 1995 alusta.[48]

Suomi Euroopan unionissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 2000 voimaan tulleen perustuslain mukaan Suomi osallistuu kansainväliseen yhteistyöhön rauhan ja ihmisoikeuksien turvaamiseksi sekä yhteiskunnan kehittämiseksi. Ulkopolitiikkaa johtaa tasavallan presidentti yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa. Eduskunta hyväksyy kuitenkin kansainväliset velvoitteet ja niiden irtisanomisen sekä päättää kansainvälisten velvoitteiden voimaansaattamisesta. Valtioneuvosto vastaa puolestaan Euroopan unionissa tehtävien päätösten kansallisesta valmistelusta ja päättää niihin liittyvistä Suomen toimenpiteistä, jollei päätös vaadi eduskunnan suostumusta.[3]

Suomen Nato-keskustelu on ollut käynnissä 1990-luvulta, jolloin Suomen ja Neuvostoliiton välinen YYA-sopimus päättyi. Aluksi keskusteltiin turvatakuista, sitten poliittisesta vaikutuksesta Suomen vaikutusvaltaan. Naton laajentuminen Baltiaan 2002 kiihdytti keskustelua.[58] Sen jälkeen keskustelu on voimistunut kansainvälisen poliittisen tilanteen kiristyessä, esimerkiksi 2014 Krimin kriisin yhteydessä.[59]

Nato ei vaadi kansanäänestystä, mutta jäsenyyden kannatuksen pitää olla peruskirjan mukaan "merkittävää" jäseneksi hakevassa maassa.[60]

Suomen jäsenyys kansainvälisissä organisaatioissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomi on jäsenenä Euroopan unionissa, Yhdistyneissä kansakunnissa ja seuraavissa organisaatioissa: Aasian ja Afrikan kehityspankki, Arktinen neuvosto, Australia Group, Kansainvälinen järjestelypankki, Itämeren valtioiden neuvosto, CD (Community of Democracies), Euroopan neuvosto, CERN, EAPC (Naton Euroatlanttinen kumppanuusneuvosto), Euroopan jälleenrakennus- ja kehityspankki, Euroopan keskuspankki, Euroopan investointipankki, EITI (Extractive Industries Transparency Initiative), Euroopan talous- ja rahaliitto, Euroopan avaruusjärjestö, Yhdistyneiden kansakuntien elintarvike- ja maatalousjärjestö, Financial Action Task Force on Money Laundering (FATF), G-9, IADB, Kansainvälinen atomienergiajärjestö, Kansainvälinen jälleenrakennus- ja kehittämispankki, Kansainvälinen siviili-ilmailujärjestö, Kansainvälinen rikostuomioistuin, Punainen risti, Kansainvälinen kehitysjärjestö, Kansainvälinen energiajärjestö, Kansainvälinen maatalousrahasto, Kansainvälinen rahoitusyhtiö, International Hydrographic Organization, Kansainvälinen työjärjestö, Kansainvälinen valuuttarahasto, Kansainvälinen merenkulkujärjestö, IMSO (International Mobile Satellite Organization), Interpol, Kansainvälinen olympiakomitea, Kansainvälinen siirtolaisuusjärjestö, Parlamenttienvälinen liitto, ISO, ITSO (International Telecommunications Satellite Organization), Kansainvälinen televiestintäliitto, Ammattiyhdistysliikkeen maailmanjärjestö, MIGA (Multilateral Investment Guarantee Agency), MINUSMA, NCselvennä, NEA, Pohjoismaiden investointipankki, National Support Group, Amerikan valtioiden järjestö (tarkkailija), OECD, Kemiallisten aseiden kieltojärjestö, Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestö, Pacific Alliance (tarkkailija), Pariisin klubi, Pysyvä välitystuomioistuin, PFP (Partnership for Peace), Schengenin sopimus, Yhdistyneiden kansakuntien kauppa- ja kehitysjärjestö, UNESCO, UNHCR, Yhdistyneiden kansakuntien teollistamisjärjestö, UNIFIL, UNMIL, UNMOGIP, UNRWA, UNTSO, Maailman postiliitto, WCO (Maailman tullijärjestö), Maailman ammattiyhdistysten liitto, Maailman terveysjärjestö, Maailman henkisen omaisuuden järjestö, Maailman ilmatieteen järjestö, Maailman kauppajärjestö ja ZC (Zangger Committee).[61]

Diplomaattisuhteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kartta valtioista, joiden kanssa Suomella on diplomaatiset suhteet.

Suomi on solminut diplomaattisuhteet lähes kaikkien maailman valtioiden kanssa ja esimerkiksi kaikkien YK:n jäsenvaltioiden kanssa. Ainoastaan muutamien kiistanalaisten valtioiden, kuten Kiinan tasavallan ja Länsi-Saharan, kanssa suhteita ei ole ulkopoliittisista syistä solmittu.

Aikajana Suomen diplomaattisista suhteista ulkovaltoihin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valtio[62] Diplomaattisuhteiden solminen[62] Diplomaattisuhteiden katkaiseminen[62] Diplomaattisuhteiden uudelleensolminen[62]
 Saksan keisarikunta 4.1.1918
 Ruotsi 10.1.1918.
 Ranska 24.1.1918.
 Tanska 18.2.1918.
 Osmanien valtakunta 21.2.1918.
 Britannia 28.3.1918. 1.8.1941 15.9.1947.
 Norja 6.4.1918.
Bulgarian vuosina 1878–1944 käytössä ollut lippu. Bulgaria 19.7. 1918 1944 4.6.1948
 Itävalta-Unkari 19.7.1918 1938 29.3.1949.
State flag of Iran (1907-1933).svg Persia 23.7.1918.
 Alankomaat 14.8.1918.
 Espanja 16.8.1918.
 Puola 8.3.1919.
 Yhdysvallat 30.5.1919. 30.6.1944. 18.8.1945.
 Belgia 9.7.1919.
Kiinan tasavalta (1912–1949) Kiinan tasavalta[63] kesä 1919
 Italia 6.9.1919.
 Latvia 23.9.1919 29.8.1991
 Liettua 14.11.1919 29.8.1991.
Kreikka Kreikka 1919.
 Portugali 10.1.1920.
 Viro 7.6.1920
Romanian kuningaskunnan lippu. Romania 28.6.1920 14.10.1949.
 Tšekkoslovakia 1920[64].
 Neuvosto-Venäjä 14.10.1920[65]
 Luxemburg 25.10.1921.
 Egypti 8.4.1922 5.1.1942. 15.2.1947.
Unkarin kuningaskunta (1920–1946) Unkarin kuningaskunta 12.4.1922. 20.9.1944. 3.10.1947.
 Argentiina 1923
 Sveitsi 29.1.1926.
 Jugoslavian kuningaskunta 1928[64]
 Kuuba 5.4.1929.
 Brasilia 8.4. 1929.
 Afganistan 15.12.1930 11.5.1956
 Chile 20.2.1931.
 Uruguay 21.3.1935.
 Meksiko 12.5.1937 31.8.1949.
 Vatikaanivaltio 24.4.1942
Slovakian lippu Slovakian tasavalta 1943[64]
 Islanti 15.8.1947.
 Kanada 21.11.1947.
Jugoslavia Jugoslavian sosialistinen liittotasavalta 1948[64]
 Australia 31.3.1949.
Etelä-Afrikan unionin lippu Etelä-Afrikan unioni 15.5.1949.
 Intia 10.9.1949.
 Uusi-Seelanti 22.7.1950.
 Pakistan 12.1.1951.
 Kiinan kansantasavalta 28. 10.1950.
 Israel 14.11.1950.
Syyrian lippu 1932-1958 Syyria 22.5.1953.
 Kolumbia 26.3.1954.
 Venezuela 31.3.1954.
 Libanon 21.6.1954.
 Burma 21.6.1954.
 Indonesia 6.9.1954.
 Ceylon 24.9.1954
 Thaimaa 21.6.1954.
 Tunisia 17.7.1959.
 Filippiinit 14.7.1955.
Albanian sosialistinen kansantasavalta lippu Albanian sosialistinen kansantasavalta 8.6.1956.
 Irak 15.5.1959.
 Marokko 17.7.1959.
 Etiopia 17.7.1959.
 Japani 28.11.1959.
 Jordania 28.11.1959.
 Sudan 27.1.1961.
 Guinea 19.7.1961.
 Kypros 2.9.1961.
 Irlanti 2.11.1961.
 Algeria 18.1.1963.
 Nigeria 18.1.1963.
 Mongolia 8.7.1963.
 Bolivia 21.9.1963.
 Peru 29.3.1963.
 Paraguay 20.11.1963.
 Norsunluurannikko 18.6.1964.
 Kamerun 17.11.1964.
 Ecuador 5.2. 1965.
 Tansania 14.6.1965.
 Kenia 14.6.1965.
 Uganda 14.6.1965.
 Libya 28.9.1965.
 Haiti 29.9.1966.
 Costa Rica 23.8.1966.
 Kongon tasavalta 22.3.1967.
 El Salvador 14.4.1967.
 Guatemala 18.8.1967.
 Sambia 8.3.1968.
 Saudi-Arabia 6.6.1969.
 Senegal 31.1.1969.
 Kuwait 21.2.1969.
 Malta 21.2.1969.
Khmerin tasavallan vuosina 1970-1975 käytössä ollut lippu. Kambodža 20.1.1970 9.8.1976.
 Liberia 24.3.1970
 Kongon demokraattinen tasavalta 3.4.1970.
 Keski-Afrikan tasavalta 22.5.1970.
 Somalia 12.3.1971.
 Trinidad ja Tobago 17.12.1971.
 Bangladesh 5.5.1972.
 Malesia 17.11.1972.
 Saksan liittotasavalta 7.1.1973.
 Saksan demokraattinen tasavalta 7.1.1973
 Vietnam 25.1.1973.
 Singapore 7.2.1973.
 Oman 1.4.1973.
 Etelä-Korea 24.8.1973
 Pohjois-Korea 1.6.1973.
 Mauritius 31.10.1973
 Qatar 1.4.1974.
   Nepal 21.9.1974.
 Bahrain 20.12.1974.
 Panama 1.12.1975.
 Yhdistyneet arabiemiirikunnat 21.2.1975.
 Mosambik 18.7.1975.
 Niger 28.11.1975.
 Nicaragua 22.12.1975.
 Honduras 30.1.1976.
 Angola 18.9.1976.
 Madagaskar 1.6.1977.
 Papua-Uusi-Guinea 31.8.1977.
 Barbados 1.12.1977.
 Fidži 1.12.1977.
 Ghana 1.12.1977.
 Jamaika 1.12.1977.
 Komorit 19.12.1977.
 Jemenin arabitasavalta 1.4.1978
 Botswana 1.7.1978.
 Lesotho 1.2.1979
 Mauritania 1.3.1979.
 São Tomé ja Príncipe 1.3.1979.
 Guyana 2.4. 1979.
 Guinea-Bissau 1.5. 1979
 Jemenin demokraattinen kansantasavalta 1.6.1979.
 Burundi 1.1.1980.
 Ylä-Volta 15.2.1980.
 Grenada 1.6.1980.
 Zimbabwe 1.8.1980.
 Ruanda 1.6.1983.
 Kap Verde 22.7.1983
 Dominikaaninen tasavalta 2.1.1984.
 Malediivit 10.8.1984.
 Saint Kitts ja Nevis 16.9.1983.
 Malawi 1.5.1986.
 Bhutan 1.5.1986.
 Seychellit 1.4.1987
 Vanuatu 1.4.1987.
 Gabon 20.5.1988
 Gambia 1.9.1988
 Brunei 11.11. 1988.
 Benin 22.12.1988
 Namibia 21.3.1990
 Swazimaa 20.9.1990.
 Venäjä 30.12.1991
 Kroatia 19.2.1992.
 Slovenia 17.2.1992.
 Valko-Venäjä 26.2.1992.
 Moldova 26.2.1992.
 Uzbekistan 26.2.1992.
 Moldova 26.2.1992.
 Ukraina 26.2.1992.
 Tadžikistan 26.2.1992.
 Kirgisia 23.3.1992.
 Azerbaidžan 24.3.1992.
 Armenia 25. 3.1992.
 Kazakstan 13.5.1992.
 Turkmenistan 11.6.1992.
 Liechtenstein 26.6.1992.
 Georgia 8.7.1992.
 Slovakia 1.1.1993.
 Tšekki 1.1.1993.
 Eritrea 28.5.1993.
 Tonga 1.12.1993.
Pohjois-Makedonia Makedonia 17.12.1993.
 Marshallinsaaret 26.12.1993
 Bosnia ja Hertsegovina 29.12.1994.
 San Marino 17.7.1995.
 Andorra 17.7.1995
 Belize 19.6.1997.
 Salomonsaaret 16.7.1999.
 Samoa 11.8.1999.
 Itä-Timor 20.6.2002.
 Suriname 28.6.2005.
 Mali 18.8.2005
 Bahama 2.12.2005.
 Montenegro 12.7.2006.
 Djibouti 14.3.2007.
 Tšad 21.3.2007.
 Monaco 29.3.2007.
 Saint Vincent ja Grenadiinit 11.9.2007.
 Päiväntasaajan Guinea 30.4.2008.
 Sierra Leone 17.6.2008
 Antigua ja Barbuda 26.9.2008.
 Kosovo 3.2.2009.
 Tuvalu 6.3.2009.
 Nauru 8.5.2009.
 Palau 8.5.2009.
 Dominica 19.8.2009
 Saint Lucia 23.9.2009.
 Mikronesia 4.5.2010.
 Togo 12.5.2010.
 Kiribati 25.3.2011.
 Etelä-Sudan 29.6.2012.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Suomen perustuslaki finlex.fi.
  2. Laki valtioneuvostosta 175/2003 finlex.fi.
  3. a b c d e Pasi Saukkonen, Tuomas Leikkonen ja Kari Paakkunainen: Suomen kansainväliset suhteet ja ulkopolitiikka Suomen poliittinen järjestelmä – verkkokirja. 2008. Helsingin yliopisto. Viitattu 15.2.2016.
  4. Suomen itsenäistymistä edeltävä aika: ulkoasioiden hoito autonomian aikana Ulkoasiainministeriö. Viitattu 26.3.2016.
  5. Tiihonen, Seppo: Vallan kumoukset Suomessa 1917-1919. Suomi ja vallan verkostot, s. 221-230. Otava, 2019. ISBN 978-951-1-33630-3.
  6. a b c Tiihonen, Seppo: Vallan kumoukset Suomessa. Suomi ja vallan verkostot, s. 232-248, 298-299. Otava, 2019. ISBN 978-951-1-33630-3.
  7. Neuvosto-Venäjän tunnustus Suomen itsenäisyydelle histdoc.net.
  8. Toimittanut Aaro Pakaslahti: Suomen itsenäisyyden tunnustaminen. Asiakirjakokoelma, s. 16-72. Ulkoasiainministeriö, 1937.
  9. Tiihonen, Seppo: Vallan kumoukset Suomessa 1917-1919. Suomi ja vallan verkostot, s. 332-335. Otava, 2019. ISBN 978-951-1-33630-3.
  10. Toimittanut Aaro Pakaslahti: Suomen itsenäisyyden tunnustaminen. Asiakirjakokoelma, s. 130-132. Ulkoasiainministeriö, 1937.
  11. Tiihonen, Seppo: Vallan kumoukset Suomessa 1917-1919. Suomi ja vallan verkostot, s. 469. Otava, 2019. ISBN 978-951-1-33630-3.
  12. Tiihonen, Seppo: Vallan kumoukset Suomessa 1917-1919. Suomi ja vallan verkostot, s. 483-485. Otava, 2019. ISBN 978-951-1-33630-3.
  13. Tiihonen, Seppo: Vallan kumoukset Suomessa 1917-1919. Suomi ja vallan verkostot, s. 411-419. Otava, 2019. ISBN 978-951-1-33630-3.
  14. Monarkian ja tasavallan perustelut eduskunta.fi.
  15. Kuningas valitaan ylimääräisillä valtiopäivillä eduskunta.fi.
  16. Toimittanut Aaro Pakaslahti: Suomen itsenäisyyden tunnustaminen. Asiakirjakokoelma, s. 148-149. Ulkoasiainministeriö, 1937.
  17. Tiihonen, Seppo: Vallan kumoukset Suomessa 1917-1919. Suomi ja vallan verkostot, s. 456. Otava, 2019. ISBN 978-951-1-33630-3.
  18. Tiihonen, Seppo: Vallan kumoukset Suomessa 1917-1919. Suomi ja vallan verkostot, s. 509-515, 549-550. Otava, 2019. ISBN 978-951-1-33630-3.
  19. Toimittanut Aaro Pakaslahti: Suomen itsenäisyyden tunnustaminen. Asiakirjakokoelma, s. 167. Ulkoasiainministeriö, 1937.
  20. Tiihonen, Seppo: Vallan kumoukset Suomessa 1917-1919. Suomi ja vallan verkostot, s. 515-518. Otava, 2019. ISBN 978-951-1-33630-3.
  21. Tiihonen, Seppo: Vallan kumoukset Suomessa 1917-1919. Suomi ja vallan verkostot, s. 519-532. Otava, 2019. ISBN 978-951-1-33630-3.
  22. Levottomuuksia idässä: Aunuksen retki ja Pietari eduskunta.fi.
  23. Suomen itsenäistyminen: ulkoasiainhallinnon synty ja alkuvaiheet Ulkoministeriö. Viitattu 28.3.2016.
  24. Tiihonen, Seppo: Vallan kumoukset 1917-1919. Suomi ja vallan verkostot, s. 549-551. Otava, 2019. ISBN 978-951-1-33630-3.
  25. Toimittanut Aaro Pakaslahti: Suomen itsenäisyyden tunnustaminen. Asiakirjakokoelma, s. 167, 221-223, 243-246. Ulkoasiainministeriö, 1937.
  26. Suomen Hallitusmuoto finlex.fi.
  27. Tasavaltaisen hallitusmuodon vahvistus ja presidentinvaali eduskunta.fi.
  28. Toimittanut Aaro Pakaslahti: Suomen itsenäisyyden tunnustaminen. Asiakirjakokoelma, s. 226-237. Ulkoasiainministeriö, 1937.
  29. Tuominen, Arvo: Sirpin ja vasaran tie. Muistelmia, s. 236. Tammi, 1956.
  30. Toimittanut Aaro Pakaslahti: Suomen itsenäisyyden tunnustaminen. Asiakirjakokoelma, s. 239-243. Ulkoasiainministeriö, 1937.
  31. Fagerholm, K-A.: Puhemiehen ääni, s. 108. Tammi, 1977. ISBN 951-30-3980-3.
  32. Nordström, Ragnar: Voitto tai kuolema. Jääkärieverstin elämä ja perintö, s. 226. WSOY, 1996. ISBN 951-0-21250-4.
  33. a b c Nordström, Ragnar: Voitto tai kuolema. Jääkärieverstin elämä ja perintö, s. 251-253, 258-261. WSOY, 1996. ISBN 951-0-21250-4.
  34. a b c d e f Soini, Yrjö: Kuin Pietari hiilivalkealla. Sotasyyllisyysasian vaiheet 1944-1949, s. 79-80, 144, 186-187, 339-341. Otava, 1956.
  35. Toimittanut Kauko Rumpunen: Salaiset kansiot. Uusia ja yllättäviä tapauksia talvi- ja jatkosodan vuosilta, s. 56. Valitut Palat, 2010. ISBN 978-951-584-869-7.
  36. Jussi Pekkarinen. Toimittanut Kauko Rumpunen: Lontoon lähetystön sotavuodet 1939-1942. Artikkeli teoksessa Salaiset kansiot. Uusia ja yllättäviä tapauksia talvi- ja jatkosodan vuosilta, s. 159-163. Valitut Palat, 2010. ISBN 978-951-584-869-7.
  37. Jussi Pekkarinen. Toimittanut Kauko Rumpunen: Moskovan-lähetystö puristuksessa. Henkilökunta panttivangiksi kesällä 1941. Artikkeli teoksessa Salaiset kansiot. Uusia ja yllättäviä tapauksia talvi- ja jatkosodan vuosilta, s. 155-158. Valitut Palat, 2010. ISBN 978-951-584-869-7.
  38. Jussi Pekkarinen. Toimittanut Kauko Rumpunen: Lontoon-lähetystön sotavuodet 1939-1942. Artikkeli teoksessa Salaiset kansiot. Uusia ja yllättäviä tapauksia talvi- ja jatkosodan vuosilta, s. 159-163. Valitut Palat, 2010. ISBN 978-951-584-869-7.
  39. Pekka Harttila. Toimittanut Kauko Rumpunen: Salainen ulkoasiain valmistelukunta 1943-1944 - turhaanko? Artikkeli teoksessa Salaiset kansiot. Uusia ja yllättäviä tapauksia talvi- ja jatkosodan vuosilta, s. 53-57. Valitut Palat, 2010. ISBN 978-951-584-869-7.
  40. Markku Jokisipilä. Toimittanut Kauko Rumpunen: Rytin-Ribbentropin sopimus. Edvin Linkomiehen rooli neuvotteluissa. Artikkeli teoksessa Salaiset kansiot. Uusia ja yllättäviä tapauksia talvi- ja jatkosodan vuosilta, s. 90-95. Valitut Palat, 2010. ISBN 978-951-584-869-7.
  41. Kevään 1944 rauhantunnustelut eduskunta.fi.
  42. Välirauha-sopimus heninen.net.
  43. Rumpunen, Kauko I.: Lapin sota - rauhaton sota. Sota kesti kymmenen vuotta. Artikkeli teoksessa Salaiset kansiot. Uusia ja yllättäviä tapauksia talvi- ja jatkosodan vuosilta., s. 59-65. Valitut Palat, 2010. ISBN 978-951-584-869-7.
  44. SOPIMUS ystävyydestä, yhteistoiminnasta ja keskinäisestä avunannosta Suomen Tasavallan ja Sosialististen Neuvostotasavaltain Liiton välillä finlex.fi.
  45. Asetus Yhdistyneiden Kansakuntien peruskirjan voimaansaattamisesta finlex.fi.
  46. Fagerholm, K-A.: Puhemiehen ääni, s. 326-330. Tammi, 1977. ISBN 951-30-3980-3.
  47. Fagerholm, K-A.: Puhemiehen ääni, s. 316-325. Tammi, 1977. ISBN 951-30-3980-3.
  48. a b c Suomen tie EU:n jäseneksi Eurooppatiedotus. Viitattu 17.1.2016.
  49. Suomi, Juhani: Taistelu puolueettomuudesta. Urho Kekkonen 1968-1972, s. 67. Otava, 1996. ISBN 951-1-13548-1.
  50. Rauhansopimus Suomen kanssa finlex.fi.
  51. Suomi, Juhani: Taistelu puolueettomuudesta. Urho Kekkonen 1968-1972, s. 726. Otava, 1996. ISBN 951-1-13548-1.
  52. Asetus Taloudellisen yhteistyön ja kehityksen järjestöä (OECD), koskevan konvention voimaansaattamisesta. finlex.fi.
  53. Suomi, Juhani: Taistelu puolueettomuudesta. Urho Kekkonen 1968-1972, s. 170-177. Otava, 1996. ISBN 951-1-13548-1.
  54. Suomi, Juhani: Taistelu puolueettomuudesta. Urho Kekkonen 1968-1972, s. 306-307. Otava, 1996. ISBN 951-1-13548-1.
  55. Suomen liittyminen Euroopan unioniin -tietopaketti eduskunta.fi.
  56. EU-kansanäänestys eduskunta.fi.
  57. EU-liittymissopimus eduskunta.fi.
  58. Juho Rahkonen: Nato ja media, s. 3. Journalismin tutkimusyksikkö , Tampereen yliopisto, 2004.
  59. Suomi Natoon vai ei - neljä asiantuntijaa vastaa Ilta-Sanomat. 20.3.2014. Viitattu 17.1.2016.
  60. Suomi Natossa – tätä se käytännössä tarkoittaisi Yle. 4.9.2014. Viitattu 17.1.2016.
  61. Finland The World Factbook. Washington, DC: Central Intelligence Agency. (englanniksi)
  62. a b c d Suomi ulkomailla (Suunnitteletko matkaa ulkomaille? Löydät suurlähetystöjemme ja muiden edustustojemme yhteystiedot sekä muuta hyödyllistä tietoa kirjoittamalla hakukenttään maan, alueen, kaupungin tai järjestön nimen.) Edustus­tot. Ulkoministeriö. Viitattu 1.12.2019.
  63. Janne Ridanpää: Maailmanympärimatka Helsingissä suurlähetystöt ja niiden historia, s. 82. Kiina. Helsinki: Otava, 2016. ISBN 978-952-5805-86-4.
  64. a b c d Janne Ridanpää: Maailmanympärimatka Helsingissä suurlähetystöt ja niiden historia, s. 152. Serbia. Helsinki: Otava, 2016. ISBN 978-952-5805-86-4.
  65. Janne Ridanpää: Maailmanympärimatka Helsingissä suurlähetystöt ja niiden historia, s. 182-184. Venäjä. Helsinki: Otava, 2016. ISBN 978-952-5805-86-4.

Lähdekirjallisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Fagerholm, K.-A.: Puhemiehen ääni. Tammi, 1977. ISBN 951-30-3980-3
  • Nordström, Ragnar: Voitto tai kuolema. Jääkärieverstin elämä ja perintö. WSOY, 1996. ISBN 951-0-21250-4
  • Salaiset kansiot. Uusia ja yllättäviä tapauksia talvi- ja jatkosodan vuosilta. Toimittanut Kauko Rumpunen. Valitut Palat, 2010. ISBN 978-951-584-869-7
  • Suomen itsenäisyyden tunnustaminen. Asiakirjakokoelma. Ulkoasiainministeriö, 1937
  • Suomi, Juhani: Taistelu puolueettomuudesta. Urho Kekkonen 1968-1972. Otava, 1996. ISBN 951-1-13548-1
  • Tiihonen, Seppo: Vallan kumoukset Suomessa 1917-1919. Suomi ja vallan verkostot. Otava, 2019
  • Tuominen, Arvo: Sirpin ja vasaran tie. Muistelmia. Tammi, 1956