Suomen ulkopolitiikka

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Osa artikkelisarjaa
Suomen politiikka
Suomen vaakuna

Suomen ulkopolitiikka tarkoittaa Suomen valtion harjoittamaa politiikkaa sen suhteissa muihin valtioihin ja kansainvälisiin järjestöihin. Perustuslain mukaan Suomen ulkopolitiikkaa johtaa tasavallan presidentti yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa. Valtioneuvosto vastaa Euroopan unionissa tehtävien päätösten kansallisesta valmistelusta ja päättää niihin liittyvistä Suomen toimenpiteistä, jollei päätös vaadi eduskunnan hyväksymistä.[1] Pääministeri huolehtii Euroopan unionissa päätettävien asioiden valmistelun ja käsittelyn yhteensovittamisesta valtioneuvostossa.[2] Suomen ulkopolitiikan valmistelu ja täytäntöönpano kuuluvat ulkoministeriön toimialaan.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen ulkopolitiikkaa ei oikeastaan ollut ennen Suomen itsenäistymistä, koska autonomian kaudella suhteet ulkovaltoihin ja puolustus kuuluivat Venäjän keisarikunnalle. Institutionaaliset suhteet suuriruhtinaskunnan ja keisarin hallinnon välille rakentuivat jo autonomian aikana.[3] Vaikka autonomia ei ulottunut ulkopolitiikkaan, Suomi hoiti ulkosuhteitaan taloudellisesti tärkeiden partnerien kanssa konsuli- ja kunniakonsulitasolla.[4]

Suomen ensimmäinen tasavalta vuosina 1917–1944[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäisen maailmansodan vuodet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Itsenäistymisvaiheessa ulkopolitiikan tavoitteena oli saada maalle ulkovaltojen tunnustus, karkottaa venäläiset sotajoukot ja torjua nälänhätä.[3] Suomen valtiollista itsenäistymistä tavoittelemaan eduskunta asetti 27. marraskuuta 1917 Pehr Evind Svinhufvudin johtaman senaatin. Päätöksellään eduskunta otti itselleen aiemmin Venäjän keisarille kuuluneen korkeimman vallan Suomessa. Svinhufvudin senaatti alkoi välittömästi valmistella Suomen itsenäisyysjulistusta, jonka sanamuotoja muotoiltaessa kävi selväksi, että ulkovallat voivat tunnustaa Suomen itsenäisyyden vasta, kun valtiojärjestys ja valtiomuoto on määritelty. Ongelma ratkaistiin itsenäisyysjulistuksen kolmannessa kappaleessa, jossa hallitus ilmoitti antaneensa eduskunnan käsiteltäväksi ehdotuksen Suomen hallitusmuodoksi. Eduskunta päätti Svinhufvudin senaatin 4. joulukuuta jättämien esitysten johdosta antaa Suomen itsenäisyysjulistuksen 6. joulukuuta 1917.[5]

Pehr Evind Svinhufvud

Sotilaallista tukea Suomen valtionhoitaja Svinhufvud ja ulkopoliittisesti kokematon senaatti saivat Saksalta ja sen armeijalta. Ulkoasioiden valmistelua varten eduskunta nimitti senaattiin joulukuun 14. päivänä Carl Enckellin. Joulukuun 17. päivänä senaatti päätti asettaa talousosaston kanslian käyttöön 200 000 markkaa ulkoasiain hoitamista varten. Määrärahaa käytettiin ulkomaille matkustavien henkilöiden kustannuksiin. Suomen ensimmäiset omat diplomaattiset edustajat nimettiin Tukholmaan, minne lähetettiin Alexis Gripenberg, sekä Pietariin ja Berliiniin. Yhdysvaltoihin lähetettiin Kaarlo Ignatius ja Julio Reuter. Diplomaattiset edustajat toimivat valtakirjojen varassa ja olosuhteiden pakottamina melko itsenäisesti. Merkittävään asemaan nousi erityisesti Berliinissä toiminut valtioneuvos Edvard Hjelt, joka oli jo ennen Suomen itsenäisyysjulistusta neuvotellut hallituksen edustajana Saksan armeijan päämajan kanssa apujoukkojen saamisesta Suomeen. Neuvotteluissa oli käynyt selväksi, että Saksa oli haluton aloittamaan sotatoimia Suomessa, mutta keskeytyneitä aselähetyksiä oli luvattu jatkaa ja jääkäripataljoonan Suomeen lähettämisestä huolehtia. Lisäksi Hjelt oli saanut lupauksen, että Saksa voisi käynnissä olleissa Brest-Litovskin rauhanneuvotteluissa painostaa Venäjää Suomen itsenäisyyden tunnustamiseksi, jos Suomi julistautuisi itsenäiseksi. Tammikuun 4. päivänä vuonna 1918 päivänä Suomen hallituksen täsmälliset näkökohdat rauhanneuvotteluihin esitettiin Saksan ulkoasiainministeriölle. Hallitus pyysi, että Saksa tukisi Suomen pyrkimystä saada Petsamo ja Itä-Karjala liitettyä Suomeen.[6][7]

Ensimmäisenä itsenäisyyden tunnustus saatiin Neuvosto-Venäjän johdossa olleelta kansankomissaarien neuvostolta. Sen allekirjoittivat Uljanov (Lenin), Stalin ja Trotski. Lisäksi tarvittiin Venäjän työläis- ja sotilasedustajain neuvostojen toimeenpanevan keskuskomitean vahvistus, joka saatiin 4. päivänä tammikuuta 1918.[8] Myös Ranska, Ruotsi, Saksa, Kreikka, Tanska, Norja, Sveitsi, Itävalta-Unkari ja Alankomaat tunnustivat tammikuussa Suomen itsenäisyyden. Senaatti ilmoitti 8. tammikuuta eduskunnalle, että Suomi on erotettu Venäjästä ja että puolueeton Suomi pyrkii ylläpitämään ystävällisiä välejä kaikkien muiden valtioiden kanssa. Se oli senaatin virallinen ulkopoliittinen linja. Tammikuun 10. päivänä senaatti teki päätöksen talousosaston kanslian yhteyteen perustettavasta erityisestä ulkoasiainkansliasta, jonka tehtävänä oli Suomen ja ulkomaiden välisten asioiden valmistelu ja hoitaminen. Englanti tunnusti tammikuun lopulla Suomen itsenäisyyden de facto, mutta lykkäsi tunnustuksen de jure myöhemmäksi. Yhdysvaltojen ulkoministeri Robert Lansing antoi Suomen edustajille helmikuussa vastauksen, että Suomessa vallitsevan sekaannuksen ja epäjärjestyksen vuoksi Yhdysvallat saattoi tunnustaa hallituksen vain de facto, ja toivoi, että Suomen sisällissota päättyisi pian.[6][9]

Helmikuun 21. päivänä Suomen edustaja valtioneuvos Hjelt tapasi Saksan sotilasjohdon eli sotamarsalkka v. Hindenburgin ja kenraali Ludendorffin Kreuznachissa sijainneessa Saksan päämajassa. Neuvotteluissa, jotka johtuivat Hjeltin jättämästä uudesta avunpyynnöstä, Saksan korkein sodanjohto lupasi ensi tilassa aloittaa sotatoimet Suomen alueella. Tarkoituksena oli aluksi lähettää pieni osasto Ahvenanmaalle, joka vallattaisiin tukikohdaksi. Myöhemmin laskettaisiin suurempi osasto maihin Suomen länsirannikolle. Rauhanneuvottelut Brest-Litovskissa olivat keskeytyneet ja aselepo Saksan ja Neuvosto-Venäjän välillä päättynyt, joten tilanne oli muuttunut sitten joulukuun, jolloin Hjeltin edellinen avunpyyntö oli torjuttu. Uuden avunpyynnön jättämiseen Hjelt oli saanut oikeuden Vaasan senaatin puheenjohtaja Heikki Renvallilta, joka oli lähettänyt Hjeltille kirjelmän 7. helmikuuta. Suunnitelma saksalaisten maihinnoususta Suomen länsirannikolle muuttui myöhemmin jäätilanteen ja miinavaaran takia maihinnousuksi Hankoon.[10] Saksan kanssa solmittiin myös rauhansopimus 7. maaliskuuta Berliinissä. Sen allekirjoittivat Suomen puolesta Hjelt ja Rafael Erich.[11]

Vaasan senaatti ei ollut tyytyväinen Saksan kanssa tehtyyn sopimukseen. Väliaikaisena puheenjohtajana toiminut Renvall lähetti 15. maaliskuuta Hjeltille Berliiniin kirjeen, jossa ilmoitettiin, että Suomen hallitus haluaa vetäytyä sopimuksesta, jos mahdollista. Renvallin käsityksen mukaan Berliinin lähetystö oli menetellyt väärin asettaessaan hallituksen jo tehdyn teon eteen. Svinhufvud puolestaan oli Helsingistä käsin ohjeistanut Hjeltiä jo 15. helmikuuta lähettämällään kirjeellä toimimaan niin, että Saksa lähettäisi apua Suomeen. Svinhufvudin lähettämä kirje tosin saapui perille vasta kuukautta myöhemmin eli vasta, kun sopimus oli jo tehty. Svinhufvudin onnistui yhdessä senaattori Jalmar Castrénin kanssa matkustaa punaisten miehittämästä Helsingistä Tallinnan kautta Berliiniin henkilökohtaisesti paikan päälle. Vaarallinen matka tehtiin jäänmurtaja Tarmolla. Hjelt on muistelmissaan kertonut, ettei hänellä ollut mahdollisuutta keskustella sopimuksen sisällöstä Svinhufvudin kanssa, että hän informoi Svinhufvudia toimistaan heti tämän saavuttua Berliiniin ja että Svinhufvud hyväksyi täysin Hjeltin toimenpiteet. Päätöksenteko ulkomaiseen apuun turvautumisesta Suomen sisällissodassa oli siis monin tavoin vaikea Suomen hallitukselle. Sitä vastustivat senaattori Renvall, hallituksen joukkojen ylipäällikkö C. G. E. Mannerheim ja muut Pohjoismaat, tilanne rintamalla olikin alkanut kehittyä hallituksen joukkojen kannalta edulliseen suuntaan, senaatti toimi maantieteellisesti hajaantuneena ja sotatila toi omat haasteensa sekä matkustamiseen että kirjepostin kulkuun.[12][13][14]

Maaliskuun 3. päivänä maailmansodan osapuolten, keskusvaltojen ja ympärysvaltojen puolella olleen Neuvosto-Venäjän, välillä solmitun Brest-Litovskin rauhansopimuksen Suomea koskevan kuudennen artiklan mukaisesti venäläiset sotilaat palasivat Suomesta kotimaahansa. Lenin antoi 4. huhtikuuta ohjeet, joissa kiellettiin venäläisten joukkojen lähettäminen Suomeen ja määrättiin Suomessa olevat sotajoukot vedettäväksi pois, mikä tosiasiassa ratkaisi Suomen sisällissodan tuloksen Saksan tukeman Valkoisen armeijan hyväksi. Kun Vaasan senaatti antoi 5. huhtikuuta julistuksen, jossa se ilmoitti saksalaisten sotajoukkojen nousseen maihin Suomeen auttaakseen venäläisen sotaväen ja bolševikkien karkottamisessa, sisällissodan luonne muuttui: Suomi joutui sotaan Neuvosto-Venäjän kanssa.[15]

Maailmansotaa käyvän Saksan apuun suhtautui Suomen valtiojohdossa kriittisesti kenraali C. G. E. Mannerheimin lisäksi Lontoon lähettiläs Rudolf Holsti. Heidän näkemyksensä suursodan kehityksestä jäivät kuitenkin vähemmistöön ja ne sivuutettiin. Julkisesti Svinhufvud ja senaatti noudattivat ulkopolitiikassaan pidättyväistä ja puolueetonta linjaa, mutta käytännössä Saksan tuen katsottiin taanneen Suomen Valkoiselle armeijalle voiton sisällissodassa ja siten edesauttaneen ratkaisevalla tavalla Suomen itsenäistymistä, joten yhteistyötä Saksan kanssa haluttiin jatkaa. Saksan Itämeren-divisioona jäi Suomeen Mannerheimin vastustuksesta huolimatta.[6] Suomen ulkopolitiikan saksalaissuuntaus huomioitiin sekä Englannissa että Ranskassa. Se johti liitoutuneiden (Ententen) vastatoimiin Jäämeren rannikolla sijaitsevan Muurmanskin suunnalla ja aiheutti Suomen ja Ranskan välisten diplomaattisten suhteiden järjestämiseen viivästyksen.[16][17]

J. K. Paasikivi ja P. E. Svinhufvud kesällä 1918.

Sisällissodan jälkeen toukokuun 27. päivä vuonna 1918 toimintansa aloittaneessa Paasikiven senaatissa ulkopolitiikasta vastasi Otto Stenroth, joka kannatti Svinhufvudin ja Juho Kusti Paasikiven Saksaan tukeutuvaa linjaa.[18] Stenroth nimitti Suomen lähettilääksi Ukrainaan tohtori Herman Gummeruksen sekä konsuleiksi Kiovaan ja Odessaan paperiteollisuusmiehet Rudolf Waldenin ja Gösta Serlachiuksen. Tavoitteena oli saada aikaan Ukrainan kanssa tavaranvaihtosopimus, jolla suomalaista paperia saataisiin vaihdetuksi ukrainalaiseen sokeriin.[19] Ulkoasiain senaattorina Stenroth oli vastuussa ulkoasiainhallinnon järjestelystä. Senaatin talousosastoon perustettiin kesäkuussa ulkoasiaintoimituskunta, jonka palvelukseen nimitettiin virkamiehet ja ensimmäiseksi kansliapäälliköksi K. G. Idman.[20]

Paasikiven senaatti halusi liittää Itä-Karjalan Suomeen Saksan avulla, mutta ei voinut ottaa tavoitetta viralliseen ohjelmaansa Brest-Litovskin rauhansopimuksen takia. Se toimi tavoitteensa puolesta hiljaisesti asettamalla erityisen Itä-Karjalan toimikunnan, sallimalla kesällä vapaaehtoisjoukkojen värväyksen ja lähettämisen Vienan Karjalaan Malmin retkikunnan avuksi ja tukemalla Suomen heimokansaa Itä-Karjalassa. Senaatti vei Itä-Karjalan kysymyksen eduskunnan porvarillisten puolueiden valtuuskuntaan 12. kesäkuuta. Kokoukseen osallistui myös valtionhoitaja Svinhufvud, joka kytki puheenvuorossaan Saksan mahdollisen tuen, Itä-Karjalan annektoimisen ja monarkistiset tavoitteet toisiinsa. Senaatin tarkoituksena oli saada porvarilliset puolueet puolelleen kysymyksessä Suomen monarkistisesta hallitusmuodosta, joka oli menossa eduskunnan päätettäväksi. Saksalainen kuningas tarvittiin, jotta Suomen riippumattomuus olisi turvattu.[21][22]

Kun saksalainen Hessenin prinssi Friedrich Karl oli eduskunnassa virallisesti valittu Suomen kuninkaaksi ja asia lokakuussa julkistettiin, Ranska katkaisi diplomaattisuhteensa Suomeen.[23] Ranskan kansa ei voinut missään tapauksessa tunnustaa sellaista kuningasta, joka on syntyisin Ranskaan vihollissuhteessa olevasta maasta ja joka on henkilökohtaisesti taistellut sitä vastaan.[24]

Ulkopolitiikan suuntaa jouduttiin muuttamaan marraskuussa vuonna 1918 Saksan jouduttua tappiolle maailmansodassa. Englannin konsuli H. M. Bell ilmoitti 13. marraskuuta Stenrothille, että he ovat valmiita ryhtymään ystävällisiin suhteisiin Suomen hallituksen kanssa, jos se muodostetaan sellaisista henkilöistä, jotka eivät ota vastaan käskyjä Saksasta.[25]

Sekavassa tilanteessa Paasikiven senaatti lähetti eversti Leonidas Blåfieldin tiedonhankintamatkalle Ukrainaan, minne oli perustettu Suomen lähetystö elokuussa. Blåfieldin matka Kiovaan kulki Viron ja Itä-Puolan kautta. Perille hän saapui 28. marraskuuta 1918. Tavaranvaihtosopimus oli allekirjoitettu Berliinissä 2. päivä marraskuuta, mutta tilanne Kiovassa oli Blåfieldin lähettämän matkaraportin mukaan "hyvin epäselvä". Kaupunkia uhkasi lähestyvä Simon Petljuran armeija. Palattuaan kolmiviikkoiselta matkaltaan Helsinkiin Blåfield raportoi Suomen hallitukselle sekasorrosta, bolševikkien vastustamattoman tuntuisesta tunkeutumisesta kohti länttä, länsimaiden päättämättömyydestä, saksalaisten joukkojen merkityksestä edes jonkinlaisen järjestyksen valvojina ja Iso-Britannian laivaston herättämistä toiveista. Suomen lähettiläs Gummerus lähti Kiovasta vasta tammikuun lopulla vuonna 1919.[26]

Paasikiven senaatti erosi ja tilalle tuli Lauri Ingmanin hallitus, jossa ulkoasiainministerinä oli Carl Enckell. Valtionhoitaja vaihdettiin joulukuussa Svinhufvudista Mannerheimiin, joka oli syksyn aikana luonut suhteita Englantiin ja onnistunut hankkimaan elintarvikepulasta kärsineelle Suomelle merkittävän erän viljaa. Berliinin lähetystön Edvard Hjelt ei nauttinut uuden valtionhoitajan luottamusta, ja hänen tilalleen nimitettiin aiemmin kaupallisia asioita Berliinissä hoitanut Juho Jännes. Mannerheim lähetti Rudolf Holstin Lontoosta Pariisiin, jotta Suomen muuttunut ulkopoliittinen linja tulisi ympärysvaltojen rauhanvaltuuskuntien tietoon. Ulkopolitiikasta vastanneiden henkilöiden vaihdosten jälkeen Suomi alkoi rakentaa suhteita maailmansodan voittajavaltoihin (entente -valtioihin) ja Pohjoismaihin. Oli tärkeää saada myös Englannin ja Yhdysvaltojen tunnustus Suomen itsenäisyydelle. Ne hyväksyivät Suomen muuttuneen valtiollisen linjan vasta, kun Suomessa oli järjestetty vapaat eduskuntavaalit, joissa sosiaalidemokraatit olivat mukana, ja kun uusi Kaarlo Castrénin keskustahakuista sisäpolitiikkaa ja poliittista integraatiota tavoitteleva hallitus oli asetettu 17. huhtikuuta vuonna 1919.[27][28]

C. G. E. Mannerheim vuonna 1919.

Ulkoministerinä Castrénin hallituksessa jatkoi Carl Enckell. Uusi hallitus jatkoi edeltäjiensä aloittamaa Itä-Karjalan heimopolitiikkaa, jolla pyrittiin Suomen aluelaajennukseen Neuvosto-Venäjän kustannuksella, mutta varovaisemmin sanankääntein.[29]

Valtionhoitaja Mannerheim pelkäsi bolševikkien vallankumouksen leviävän ja piti bolševismia vaarana Suomen itsenäisyydelle ja tulevaisuudelle. Hänen mielestään Suomen kannalta olisi ollut parasta, jos itänaapuri Venäjä olisi ollut liberaali liittovaltio. Alkuvuonna 1919 Suomen Venäjän politiikkaa hallitsivat Ingmanin hallituksen tavoite Itä-Karjalan annektoinnista ja Mannerheimin oma suunnitelma hyökkäyksestä Pietariin. Vapaaehtoisarmeijan huhtikuussa alkanut heimosotaretki Aunuksen Karjalaan törmäsi kuitenkin kesällä sotilaallisiin vastoinkäymisiin. Pietarin valtauksen edellyttämä yhteistyö Venäjän vastavallankumouksellisten kanssa ei myöskään onnistunut, koska valkoiset kenraalit eivät hyväksyneet Suomen valtiollista itsenäisyyttä.[30][31]

Diplomaattisuhteiden verkosto alkoi laajentua vuonna 1919.[32] Pariisi muodostui Suomen ja Ranskan välille uudelleen luotujen diplomaattisten suhteiden jälkeen Suomen ulkopolitiikan kannalta tärkeäksi kaupungiksi, sillä Ranska oli yksi johtavista ympärysvalloista ja Pariisi sodan jälkeisten rauhanneuvottelujen isäntäkaupunki. Suomen asiainhoitajana ja rauhanvaltuuskunnan puheenjohtajana Pariisissa toimi Adolf Törngren. Ulkoministeri Enckell otti rauhanvaltuuskunnan johtoonsa saavuttuaan Pariisiin maaliskuun lopussa. Englanti tunnusti Suomen itsenäisyyden 6.5.1919. Helsingin konsulin H. M. Bellin asiaa koskevassa kirjelmässä Suomen ulkoasiainministeriölle ilmoitettiin, että tunnustaminen tehtiin siinä luottavaisessa käsityksessä, että Suomi ei missään tapauksessa kieltäydy hyväksymästä Pariisin rauhankonferenssin päätöstä Suomen rajojen määrittelystä ja että Suomen hallitus kaikin keinoin vastustaa yrityksiä ehtiä asevoimin näiden päätösten edelle. Suomen apulaisulkoministeri Leo Ehrnrooth vastasi kirjelmään ilmaisten mitä vilpittömintä tyydytystä ja kiitollisuutta sekä ilmoittaen, että Englannin esittämä edellytys on täysin sopusoinnussa Suomen hallituksen kannan kanssa, jos vain Suomen vanhoja historiallisia rajoja ei missään tapauksessa aseteta kyseenalaisiksi. Lontooseen lähetettiin Suomen ja Englannin välisten diplomaattisten suhteiden solmimisen jälkeen Suomen edustajaksi Ossian Donner. Ympärysvaltoihin kuulunut Italia tunnusti Suomen itsenäisyyden 27.6.1919 asiainhoitaja Emmanuele Grazzin välityksellä.[33][34]

Rauhan aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuoden 1919 Hallitusmuodossa säädettiin, että Suomen suhteista ulkovaltoihin määrää presidentti.[35] Ensimmäiseksi presidentiksi valitsi eduskunta 25. heinäkuuta K. J. Ståhlbergin.[36] Suomen ulkoasianministerinä toimi vuosina 1919–22 anglofiili Rudolf Holsti. Hän kannatti reunavaltiopolitiikkaa, mutta joutui eroamaan sitouduttuaan Varsovan sopimukseen vastoin eduskunnan enemmistön tahtoa.

Syksyllä 1919 Lontooseen perustettiin lähetystö, jonka johtoon nimitettiin Ossian Donner.[37] Luoteis-Venäjän hallituksen pääministeri Sergei Lianozov saapui 29. lokakuuta vuonna 1919 Helsinkiin pyytämään Suomen hallitukselta sotilaallista apua. Juho Vennolan johtama hallitus kieltäytyi avunannosta. Joulukuussa hallitus antoi luvan lähettää sotilasretkikunta Petsamoon.[19]

K. J. Ståhlberg vuonna 1919.

Yhdysvallat oli tunnustanut Suomen itsenäisyyden ja Suomen hallituksen de facto 7.5.1919. Yhdysvaltojen tunnustus erosi muotoilunsa puolesta muista Suomen itsenäisyyden tunnustuksista ja aiheutti sen vuoksi hämmennystä Suomen ulkoministeriössä. Washingtonin lähettiläs Armas Saastamoinen selvitteli asiaa syksyn ajan ja lähetti seikkaperäiset raporttinsa ulkoministeri Holstille. Asian tultua selvitetyksi ilmoitti Yhdysvaltain ulkoasiainministeri Robert Lansing tammikuussa 1920 Saastamoiselle, että koska täydelliset diplomaattiset suhteet on saatu aikaan, Yhdysvaltojen hallitus toivoo voivansa perustaa lähetystön Helsinkiin ensimmäisenä sopivana ajankohtana. Samalla Lansing ilmoitti määränneensä diplomaatti Alexander Magruderin Helsinkiin Yhdysvaltojen asiainhoitajaksi.[38]

Vuoden 1920 kesällä Suomen ja Ruotsin kiista Ahvenanmaasta oli kuumimmillaan. Suomi oli toukokuussa luvannut ahvenanmaalaisille laajan itsehallinnon, mutta he halusivat liittyä Ruotsiin. Kesäkuun 4. päivänä Suomen hallitus järjesti Ahvenanmaalla itsehallintoon liittyvän yleisötilaisuuden, joka kuitenkin päättyi mielenosoitukseen. Seuraavana päivänä Julius Sundblom ja Carl Björkman pidätettiin, minkä jälkeen Ruotsi lähetti Suomelle nootin. Suomi torjui nootin ja lähetti Ahvenanmaalle pataljoonan verran lisää sotilaita. Kesäkuun 21. päivä sotaministeriö lähetti yleisesikunnalle kirjeen, jossa saarella oleville joukoille annettiin käsky avata tuli, jos ruotsalaisia yrittäisi nousta maihin.[39]

Neuvosto-Venäjän kanssa solmittiin J. K. Paasikiven johdolla rauhansopimus Tartossa 14. lokakuuta 1920. Neuvosto-Venäjän lähetystö aloitti toimintansa seuraavana keväänä Helsingin Aleksanterinkadulla sijainneessa hotelli Patriassa. Lähettilääksi Suomeen oli nimitetty Tarton venäläisen rauhanvaltuuskunnan puheenjohtajana toiminut Jan Antonovitš Berzin.[40]

Suomi liittyi ensimmäisen maailmansodan jälkeen perustettuun Kansainliittoon joulukuussa vuonna 1920. Kansainliitto ratkaisi Itä-Karjalan kysymyksen Neuvosto-Venäjän eduksi ja Suomen ja Ruotsin suhdetta hiertäneen kysymyksen Ahvenanmaasta Suomen eduksi.

Japani oli tunnustanut Yhdysvaltojen esimerkkiä seuraten Suomen itsenäisyyden ja Suomen hallituksen de facto Pariisissa 23.5.1919. Juridisten seikkojen takia diplomaattisten suhteiden solmiminen Japanin kanssa katsottiin Suomen ulkoministeriössä mahdolliseksi vasta, kun Japani tunnustaisi Suomen hallituksen myös de jure, mikä tapahtui 3.2.1921. Tokiossa Suomea edusti asiainhoitaja G. J. Ramstedt.[41]

Lokakuussa 1921 puhkesi Itä-Karjalassa Neuvosto-Venäjällä levottomuuksia, jotka johtuivat elintarvikepulasta. Suomi kieltäytyi antamasta virallista tukeaan kapinalle, mutta salli kapinallisten auttamisen ja kansalaistensa värväämisen taisteluun. Neuvosto-Venäjä syytti Suomea Tarton rauhansopimuksen rikkomisesta ja hyökkäyksestä.[42] Suomen ja Neuvosto-Venäjän väliset suhteet kiristyivät katkeamispisteeseen vuoden 1921 lopussa, kun puna-armeijan joukkoja keskitettiin Suomen rajan tuntumaan. Vuoden 1922 alussa Suomen hallitus ilmoitti itärajan sulkemisesta. Kriisi alkoi lientyä tammikuun puolivälissä Iso-Britannian lähettilään vedottua Suomen hallitukseen.[43]

Suomen ja Neuvosto-Venäjän välillä solmittiin 1.6.1922 pysyviin rauhanomaisiin suhteisiin tähdännyt rajarauhasopimus, jossa osapuolet sitoutuivat poistamaan rajavartiostoistaan henkilöt, jotka toimivat hyvien naapuruussuhteiden häiritsemiseksi. Lisäksi sopimuksella kiellettiin sellaisten järjestöjen oleskelu rajavyöhykkeellä, joiden tarkoituksena on valmistella hyökkäyksiä toisen osapuolen alueelle.[44]

Lauri Kristian Relander vuonna 1928.

Ståhlbergin seuraajaksi valittiin poliittisesti kokematon Lauri Kristian Relander, joka toimi Suomen presidenttinä vuosina 1925–31. Hän teki virkakautensa aikana viisi ulkomaanmatkaa ja rakensi siten merkittävällä tavalla nuoren tasavallan ulkosuhteita länsimaihin. Toisin kuin Ståhlberg Relander esiintyi mielellään julkisuudessa ja käytökseltään sivistyneenä ja sympaattisena henkilönä hän edisti matkoillaan julkista kuvaa Suomesta läntisenä demokratiana.

Elokuun lopussa vuonna 1926 alkoivat Suomen ja Neuvostoliiton väliset hyökkäämättömyyssopimusneuvottelut, kun Suomen neuvottelijat Carl Enckell, Väinö Tanner ja ulkoasiainministeriön poliittisen osaston päällikkö Aarno Yrjö-Koskinen tapasivat alustavasti Neuvostoliiton neuvottelijana toimivan Ivan Lorentsin Helsingissä. Kyösti Kallion hallitus sai kuitenkin epäluottamuslauseen eduskunnassa 23.11.1926 ja ilmoitti seuraavana päivänä keskeyttävänsä hyökkäämättömyyssopimusneuvottelut tarkemmin määrittelemättömäksi ajaksi.[43]

Leningradissa valkovenäläisen järjestön ROVS:n terrori-isku onnistui 7.6.1927 tappaen kolme ihmistä. Suomen yleisesikunnan ja brittien SIS:n varustamat ROVS:in agentit olivat ylittäneet suomalaisten avulla rajan Karjalan Kannaksella. Neuvostoliitto jätti Suomelle terrori-iskun johdosta nootin 25.8.1927, mikä johti näkyvimpien monarkististen valkoemigranttien Suomesta karkottamiseen. Suomi sai syyskuussa vuonna 1927 määräaikaisen paikan Kansainliiton neuvostossa.[43]

Suomi liittyi Kelloggin-Briandin sopimuksen allekirjoittajamaiden joukkoon kesällä 1929. Vuonna 1929 Saksalla, Yhdysvalloilla, Kiinalla, Tanskalla, Espanjalla, Virolla, Ranskalla, Yhdistyneellä kuningaskunnalla, Unkarilla, Italialla, Latvialla, Norjalla, Puolalla, Ruotsilla ja Neuvostoliitolla oli pysyvä lähettiläs Suomessa. Syksyllä 1933 Suomi liittyi Oslon sopimukseen, joka oli vuonna 1930 solmittu Skandinavian maiden ja Benelux-maiden välinen tullisopimus.[45]

Suomi omaksui vuosina 1934–1935 ulkopolitiikassaan pohjoismaisen puolueettomuussuuntauksen. Sitä kannattivat ulkoministeri Antti Hackzell, pääministeri T. M. Kivimäki sekä puolustusneuvoston puheenjohtaja Mannerheim ja kokoomuksen puheenjohtaja J. K. Paasikivi.[46] Pääministeri Kivimäki antoi hallituksen tiedonannon pohjoismaisesta suuntauksesta 5.12.1935 eduskunnalle, ja eduskuntaryhmät hyväksyivät sen.[47] Tiedonannon mukaan hallituksen ulkopolitiikan johtavana päämääränä oli pohjoismaisen yhteistyön ja yhteisen puolueettomuuspolitiikan vahvistaminen.[45]

Kansainvälisen tilanteen kiristyessä vuonna 1938 nousi esille kysymys Ahvenanmaan puolustamisesta mahdollista hyökkäystä vastaan. Kansainliitto oli aikaisemmin päättänyt, että Ahvenanmaan saaria ei saa linnoittaa, mikä oli puolustamisen kannalta rajoite. Asiasta neuvoteltiin Ruotsin hallituksen kanssa, ja Suomen pääministeri A. K. Cajander ja Ruotsin ulkoministeri Rickard Sandler pitivät siitä puheet 8. 9. 1938 radiossa. Asiassa päästiin neuvottelujen jälkeen sopimukseen, jonka molempien hallitusten ulkoministerit allekirjoittivat Tukholmassa 7.1.1939. Sen jälkeen lähetettiin nootit eri valtioille. Myöntävät vastaukset saatiin kevään kuluessa Virolta, Iso-Britannialta, Latvialta, Puolalta, Tanskalta, Ranskalta, Saksalta ja Italialta. Suomen hallitus päätti Ruotsin kanssa tehdyn sopimuksen mukaisesti 8. 5. 1939 antaa eduskunnalle esityksen Ahvenanmaan linnoittamisesta, mutta Neuvostoliitto vaati 23.5.1939 asian lykkäämistä. Tukholman sopimuksen toteuttamista lykättiin.[47]

Saksan ulkoasiainministeri Joakim von Ribbentrop ehdotti 28. huhtikuuta vuonna 1939 Suomen Berliinissä olleelle lähettiläälle Aarne Vuorimaalle hyökkäämättömyyssopimuksen solmimista. Saksa teki vastaavan ehdotuksen myös muille Pohjoismaille. Ruotsin hallituksen aloitteesta kokoontuivat Pohjoismaiden ulkoasiainministerit 9. toukokuuta Tukholmaan keskustelemaan näiden ehdotusten johdosta. Kokouksessa hyväksyttiin päätöslauselma, jonka mukaan Pohjoismaat haluavat pysyä kaikkien Euroopassa mahdollisesti muodostuvien valtaryhmitysten ulkopuolella. Suomi torjui Saksan ehdottaman sopimuksen, kuten tekivät myös Ruotsi ja Norja.[48]

Suomen valtiojohto sai ensimmäisen vahvistamattoman tiedon Molotovin-Ribbentropin sopimuksen salaisesta lisäpöytäkirjasta Suomen Yhdysvaltain lähettiläältä Hjalmar Procopéltä, joka oli tavannut presidentti Franklin D. Rooseveltin 28. elokuuta 1939 Valkoisessa talossa. Procopé laati tapaamisesta raportin, jonka hän lähetti pari päivää myöhemmin tavallisessa postissa ulkoministeriöön Helsinkiin. Postin kulku kesti useita viikkoja.[49]

Toisen maailmansodan vuodet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomi oli esittänyt elokuussa vuonna 1931 hyökkäämättömyyssopimusneuvotteluja Neuvostoliitolle.[43] Tammikuussa vuonna 1932 Suomi ja Neuvostoliitto olivat solmineet määräaikaisen hyökkäämättömyyssopimuksen, joka oli uudistettu siten, että sen olisi kuulunut olla voimassa vuoteen 1945 asti. Keväällä 1939 Neuvostoliitto koki Leningradin turvallisuuden uhatuksi Saksan laajentumispolitiikan ja Tšekkoslovakian miehityksen vuoksi ja epäili Suomen puolueettomuuspolitiikan kestävyyttä. Neuvostoliiton edustaja Boris Stein tapasi Suomen ulkoministeri Eljas Erkon kuusi kertaa maalis-huhtikuussa 1939 Helsingissä. Tapaamisissa neuvoteltiin sopimuksesta, joka takaisi Leningradin turvallisuuden Suomen kautta tapahtuvan hyökkäyksen varalta. Erkko kieltäytyi käymästä kauppaa Suomen alueella, ja Stein joutui palaamaan Moskovaan ilman sopimusta. Steinin ja Erkon neuvottelujen katkeaminen 6. huhtikuuta 1939 johti Moskovassa käytyihin neuvotteluihin syksyllä 1939. Suomen ulkopolitiikka suhteessa itäiseen naapurimaahan Neuvostoliittoon koki kuitenkin epäonnistumisen 30.11.1939, kun Neuvostoliitto sanoi irti hyökkäämättömyyssopimuksen ja aloitti sotatoimet Suomea vastaan. Syttyi talvisota. Steinin ja Erkon neuvotteluita edeltäneet Jartsev-neuvottelutkin olivat päättyneet tuloksettomina. Neuvostoliiton esittämiä vaatimuksia oli pidetty Suomelle mahdottomina hyväksyä. Suomen hallituksessa ei myöskään uskottu, että Neuvostoliitto hyökkäisi Suomeen.[50][51]

Ulkoministeri Eljas Erkko oli edustanut neuvotteluissa taipumatonta linjaa, koska oli uskonut Neuvostoliiton vain bluffaavan. Neuvostoliiton ulkoministeri Vjatšeslav Molotov syytti neuvotteluiden epäonnistumisesta Väinö Tanneria, joka oli hylännyt kaikki Neuvostoliiton ehdotukset ja jolta puuttui hyvää tahtoa etsiä kompromissiratkaisua.[52][53] Ajan tavan mukaan ulkopolitiikkaa oli johtanut ulkoministeri, ja presidentti oli ollut lähinnä muodollinen johtaja. Vuonna 1937 presidenttikautensa aloittanut Kyösti Kallio oli sairastellut, ja ulkoministeri Erkko oli vaatinut ja saanut itselleen laajemmat valtuudet kuin kukaan aiempi tai myöhempi ulkoministeri. Ulkoministerin lähin alainen ministeriössä Aaro Pakaslahti onkin luonnehtinut Erkkoa yksinvaltiaaksi, joka joissakin tilanteissa oli saattanut kohdella presidenttiä epäkunnioittavasti. Talvisodan sytyttyä Suomen hallitus vaihtui, ja ulkoministeriksi tuli Tanner. Ulkopolitiikan hoitivat sodan aikana pääministeri Risto Ryti ja valtioneuvoston sisäpiiri, johon kuuluivat pää- ja ulkoministerien lisäksi salkuton ministeri Paasikivi.[46]

Suomi vetosi 2. joulukuuta 1939 Kansainliittoon saadakseen diplomaattista, materiaalista ja sotilaallista apua. Kansainliiton yleiskokous tuomitsi 14. joulukuuta Neuvostoliiton hyökkäyksen ja esitti järjestön jäsenvaltioille vetoomuksen antaa Suomelle materiaalista ja humanitaarista apua. Liiton neuvosto päätti tämän jälkeen Neuvostoliiton erottamisesta Kansainliitosta.[53]

Suomen ulkoministeriö lähetti joulukuun lopulla tunnetun Viron tuntijan professori Lauri Kettusen tiedustelumatkalle Viroon. Ulkoministeri Tannerin toimeksiannon mukaan Kettusen tehtävä oli selvittää virolaisten suhtautumista Suomen taisteluun ja heidän mahdollisia aikomuksiaan sekä tiedustella, mitä virolaiset valtiomiehet ajattelivat Neuvostoliiton halukkuudesta tehdä pikaisesti rauha. Suomeen palattuaan Kettunen selosti matkahavaintojaan sekä Tannerille että Paasikivelle.[54]

Mahdollista rauhanvälittäjää ryhdyttiin vuoden 1940 alussa etsimään salaisesti. Ulkoministeri Tanner tapasi 4. tammikuuta Saksan lähettilään Wipert von Blücherin, ja valtioneuvoston ulkoasiainvaliokunta päätti 9. tammikuuta pyytää puolueetonta Yhdysvaltojen hallitusta kääntymään yhdessä Italian kanssa Suomen ja Neuvostoliiton hallitusten puoleen aselevon ja rauhanneuvottelujen aikaansaamiseksi. Yritykset eivät kuitenkaan johtaneet tulokseen. Tammikuun 8. päivä Tanner oli päättänyt tarttua Hella Wuolijoen esittämään tarjoukseen koettaa Alexandra Kollontain kautta päästä rauhanneuvotteluihin Neuvostoliiton kanssa, mikä sitten onnistuikin. Ruotsin ulkoministeri Christian Günther avusti osapuolia keskusteluyhteyden muodostamiseksi Tukholmassa.[48]

Helmikuun 13. päivä ulkoministeri Tanner matkusti Tukholmaan tapaamaan Ruotsin ulkoministeri Güntheriä ja pääministeri Per Albin Hanssonia tarkoituksenaan keskustella rauhasta ja mahdollisuudesta saada Ruotsista apujoukkoja aiempien vapaaehtoisten lisäksi. Keskusteluissa selvisi, että Ruotsin hallitus ei ollut halukas lähettämään valmiita joukko-osastoja suomalaisten avuksi. Hansson perusteli kielteistä kantaansa sillä, että Ruotsin kansa ei ymmärtäisi sotatoimia. Vapaaehtoisten määrää Ruotsi oli valmis lisäämään, mutta uusien vapaaehtoisjoukkojen kokoaminen veisi aikaa.[48]

Ulkoministeri Tanner lukee radiossa Moskovan rauhan ehdot 13.3.1940.

Valtioneuvosto päätti 5. maaliskuuta istunnossaan, johon osallistuivat hallituksen lisäksi presidentti Kallio ja kenraali Waldén, että ensisijaisesti pyrittiin tekemään rauha Neuvostoliiton kanssa. Jos se ei onnistuisi, olisi Ranskalle ja Iso-Britannialle lähetettävä avunpyyntö, mitä ne olivat esittäneet. Liittoutuneiden apujoukot oli suunniteltu kuljetettaviksi Suomeen Norjan ja Ruotsin läpi, mikä edellytti Ruotsilta kauttakulkulupaa. Waldén oli sitä mieltä, että liittoutuneiden apu olisi riittämätöntä ja tulisi perille liian myöhään. Seuraavana päivänä valtioneuvosto päätti lähettää neuvotteluvaltuuskunnan Moskovaan.[55] Päätöksen rauhan solmimisesta teki pääministeri Ryti. Presidentti Kallio hyväksyi 12.3.1940 valtakirjan Moskovaan matkustavalle rauhanvaltuuskunnalle allekirjoittaa rauhansopimus. Moskovan rauhansopimus allekirjoitettiin Moskovassa 13.3.1940. Ulkopolitiikan johtaminen keskittyi jatkossa pääministeri Rytille.[46] Ryti oli jo helmikuun lopulla 1940 ollut sitä mieltä, että edessä ollut rauha piti ymmärtää aselevoksi ja että oli vain ajan kysymys, koska suurvaltojen välinen sota leviäisi Keski-Euroopasta Pohjoismaihin ja Neuvostoliittoon. Maaliskuun lopulla Rytin hallituksessa pantiin toimeen henkilövaihdoksia ja ulkoministeriksi tuli Tannerin tilalle saksalaismielinen Rolf Witting.[56]

Talvisodan jälkeen vuonna 1940 Suomen ulkopolitiikassa seurasi lähentyminen natsi-Saksan kanssa. Moskovan rauhansopimuksen yksityiskohdista käytiin Neuvostoliiton kanssa sitkeitä neuvotteluita. Ne kestivät useita kuukausia, ja Suomea niissä edusti Moskovaan Suomen lähettilääksi nimitetty Paasikivi. Neuvostoliitto ja natsi-Saksa estivät Suomen ja Ruotsi välisen puolustusyhteistyön, ja Neuvostoliiton vaatimukset sotilas- ja sotamateriaalikuljetusten kauttakulkuliikenteestä Hankoon ja ilmatilanloukkaukset koettiin uhkaavina. Lisäksi Hitler suostui myymään aseita Neuvostoliiton painostamalle Suomelle. Heinä-elokuun vaihteessa 1940 asekaupoista päästiin Saksan kanssa yhteisymmärrykseen, joskin Hitler asetti kaupoille ehtoja, jotta tieto niistä ei missään tapauksessa vuotaisi ulkopuolisille. Elokuun 18. päivänä Hermann Göringin salainen lähettiläs everstiluutnantti Joseph Veltjens tapasi asekauppojen johdosta ylipäällikkö Mannerheimin, joka oli neuvotellut asiasta hallituksen sisäpiirin kanssa joitakin tunteja ennen Veltjensin tapaamista, ja sai suullisen lupauksen.[57][42][56] Samalla saksalaiset saivat luvan siirtää joukkojaan Pohjois-Suomeen osana Operaatio Barbarossan valmisteluja.[57] Asiasta sovittiin Suomen ja Saksan välisellä noottien vaihdolla 22.9.1940 ja 21.11.1940 tehdyllä lisäsopimuksella.[58]

Talvella 1940–1941 Suomen ja Saksan sotilasjohto pitivät entistä tiiviimmin yhteyttä. Mannerheimin henkilökohtaisena lähettiläänä Saksassa toimi kenraalimajuri Paavo Talvela, joka välitti syksyllä 1940 entistä selkeämpiä viestejä operaatio Barbarossasta. Toinen tärkeä yhteys oli Veltjens, joka ilmoitti marraskuun puolivälin jälkeen, että Hitler ei ollut suostunut Molotovin vaatimuksiin Suomen valloittamisesta.[56] Suomen ja Neuvostoliiton välinen kauttakulkusopimus oli solmittu 6.9.1940. Aseet ja miehistö kuljetettiin eri junissa. Suomen viranomaisten suorittamat tarkastukset herättivät ärtymystä venäläisissä, mutta muuten kuljetukset Hankoon sujuivat sopimuksen mukaisesti talvella 1940 ja keväällä 1941.[56]

Suomi lakkautti vuonna 1940 edustustonsa Kansainliitossa ja lopetti jäsenmaksujen maksamisen.[59]

Lontoon lähetystö kärsi heinäkuusta 1940 lähtien Saksan ilmapommituksista. Lähettiläs G. A. Gripenberg raportoi Helsinkiin Lontoosta, mistä lähetystö ei ollut viranomaisten kehotuksesta huolimatta siirtynyt pois. Suomen lähetystön Smith Squarella sijainneeseen kansliarakennukseen osui 9.9.1940 kolme pommia. Rakennus tuhoutui lähes täysin, mutta henkilöuhreilta vältyttiin.[60]

Presidentti Kallio oli etääntynyt ulkopoliittisesta johtoryhmästä talvisodan aikana ja menetti 26. elokuuta 1940 saamansa aivoverenvuodon jälkeen lopunkin vaikutusvaltansa. Pääministeri Ryti ja ylipäällikkö Mannerheim kantoivat päävastuun Suomen ulkopolitiikasta. Loppusyksyllä Kallio ilmoitti joutuvansa eroamaan, ja presidentinvaali, jossa Ryti valittiin suurella ääntenenemmistöllä, toimitettiin 19. joulukuuta. Uudeksi pääministeriksi Ryti nimitti J. W. Rangellin. Joulun alla Talvelalta saatiin viesti, että Hitler oli 18. joulukuuta allekirjoittanut Saksan yleisesikunnan Barbarossa-suunnitelman. Muutamassa viikossa Suomen ulkopoliittinen johto omaksui tiukemman linjan idänsuhteissaan, ja runsaan kuukauden kuluttua yleisesikunnan päällikkö Erik Heinrichs lähti Berliiniin keskustelemaan Suomen osuudesta operaatiossa. Heinrichsin palattua Suomessa alettiin kiirehtiä sotaan valmistautumista. Yhteydenpito saksalaisiin tapahtui salaa, vain hallituksen ulkopoliittinen johtoryhmä pidettiin selvillä asioista.[56]

Toukokuun 20. päivänä vuonna 1941 Hitlerin erityislähettiläs Karl Schnurre kävi presidentti Rytin luona kutsumassa Suomen sotilasvaltuuskunnan Berliiniin. Sotilasvaltuuskunnan oli tarkoitus neuvotella yhteistyöstä siltä varalta, että Neuvostoliitto hyökkäisi Suomeen. Heinrichsin johtama valtuuskunta neuvotteli Salzburgissa ja Berliinissä 25.-26. toukokuuta Saksan yleisesikunnan kanssa yksityiskohtaisesti mahdollisesta hyökkäyssodasta. Heinrichsin palattua Suomeen alkoi liikekannallepanokäskyjen kirjoittaminen, ja määräys vakinaisen armeijan liikekannallepanosta annettiin 10. kesäkuuta. Rangellin hallituksen ulkoasiainvaliokunta hyväksyi kesäkuun 13. päivänä liikekannallepanon, vaikka asiasta tietämättöminä pidetyt sosiaalidemokraattien ministerit sitä vastustivatkin. Jatkosota syttyi kesäkuun 25. päivänä.[46][56] Suomi siirsi heti sodan alussa yli 5000 sotilasta Ahvenanmaalle 33 laivalla.[39]

Heinäkuun alussa Suomen Moskovan lähetystön lähetystöneuvos Johan Nykopp ja lähetystön henkilökunta perheineen joutuivat poistumaan Neuvostoliitosta. Heidät kuljetettiin venäläisten toimesta Turkin rajalle Leninakaniin odottamaan edustustojen vastavuoroista vaihtoa Neuvostoliiton edustuston kanssa. Neuvostoliiton Suomen lähetystön, kaupallisen edustuston sekä Maarianhaminan ja Petsamon konsulaatin virkailijat perheineen koottiin Helsinkiin ja majoitettiin Neuvostoliiton lähetystöön. Vaihdon järjestelyistä ryhdyttiin neuvottelemaan Ruotsin välityksellä. Neuvostodiplomaatit lähtivät Suomesta laivalla 24.7.1941. Suomen Moskovan lähetystön henkilökunta poistui Neuvostoliitosta 31.8.1941.[61]

Lähetystöjen vaihto suoritettiin myös Ison-Britannian kanssa.[62] Suomen ulkoasiainministeri Witting antoi presidentti Risto Rytin tekemään päätökseen perustuen 1.8.1941 ohjeeksi Suomen Lontoon lähettiläälle ilmoittaa Ison-Britannian ulkoasiainministerille, että Suomen Lontoon lähetystö keskeyttää toimintansa ja että se oli määrätty viipymättä palaamaan Suomeen.[58]

Yhdysvaltojen alivaltiosihteeri Sumner Welles tiedotti 18.8.1941 Suomen Washingtonin lähettiläälle, että Yhdysvaltojen hallitus oli saanut tiedon Neuvostoliiton halukkuudesta neuvotella uudesta rauhansopimuksesta Suomen ja Neuvostoliiton välillä ja alueluovutuksista Suomen hyväksi. Koska Suomen hallitus ei ollut vastannut alivaltiosihteeri Wellesin yhteydenottoon, Yhdysvaltojen hallitus huomautti asiasta 27.10.1941, minkä jälkeen valtioneuvosto valtuutti ulkoministeri Wittingin ilmoittamaan, että Suomi oli katsonut kysymyksessä olleen vain tiedoksiannon, jonka perusteella Suomen olisi tullut pyytää rauhaa, ja että Suomen hallitus sotatoimien silloisessa vaiheessa, jolloin ei edes Viipuria ollut vallattu, oli jäänyt odottamaan asioiden kehittymistä.[58]

Marraskuussa 1941 Suomi liittyi Antikomintern-sopimukseen, minkä seurauksena Iso-Britannia esitti Suomelle ensin uhkavaatimuksen ja sitten ilmoituksen sodanjulistuksesta 6.12.1941.[58] Myös Australia, Uusi-Seelanti ja Kanada julistivat sodan Suomea vastaan.

Voittoisan Saksan sotaonni loppui Stalingradin tappion myötä keväällä vuonna 1943. Helmikuun 3. päivänä Mannerheim, Ryti ja hallituksen sisäpiiri pitivät hätäkokouksen, jossa päämajan tiedustelupäällikkö Aladár Paasonen esitti johtopäätöksensä, että Saksa ja Suomi häviäisivät sodan. Viikon sisällä myös eduskunnan ulkoasiainvaliokunta sai kuulla saman synkän viestin. Ryti valittiin toiselle presidenttikaudelle 15. helmikuuta järjestetyssä presidentinvaalissa. Hallitus vaihtui maaliskuun alussa, kun Edvin Linkomiehen johtama hallitus aloitti työnsä 5. maaliskuuta. Ulkoministeriksi Wittingin tilalle tuli Henrik Ramsay.[63] Yhdysvallat teki 20.3.1943 Suomelle nootin muodossa välitystarjouksen rauhan aikaansaamiseksi Suomen ja Neuvostoliiton välillä. Se ei kuitenkaan tuottanut tulosta Neuvostoliiton asettamien ehtojen ja Saksan vastustuksen vuoksi.[58]

Rauhanoppositioksi kutsuttu epävirallinen ryhmittymä jätti 22. elokuuta 1943 presidentti Rytille ehdottoman luottamuksellisen kirjeen, jossa häntä kehotettiin lisäämään ponnisteluja Suomen irrottamiseksi sodasta. Kirjeen 33 allekirjoittajaa ilmaisivat huolensa siitä, että suhteet Yhdysvaltoihin olivat huonontuneet. Hitlerin edellisenä vuonna suorittaman vierailun ja Mannerheimin vastavierailun seurauksena Yhdysvallat oli kutsunut Helsingin konsulinsa kotiin. Luottamuksellinen kirje vuoti kuitenkin lehdistölle, mikä johti vasta-adresseihin ja pääministeri Linkomiehen eduskunnan täysistunnossa pitämään korostetun saksalaisystävälliseen puheeseen.[63]

Ulkoasiainministeri Henrik Ramsayn johdolla aloitti 28.9.1943 toimintansa Ulkoasiain valmistelukunta. Sen tehtävänä oli laatia ulkopolitiikan alaan kuuluvia selvityksiä ennemmin tai myöhemmin edessä olevan rauhanteon varalta. Ministereistä, kansanedustajista, ulkoministeriön virkamiehistä, valtioneuvos Paasikivestä ja pääjohtaja Oskari Reinikaisesta koostunut valmistelukunta antoi lausuntoja ulkoministeriölle. Salassa toimineen valmistelukunnan työ tuli julki, kun pääministeri Antti Hackzell ilmoitti eduskunnalle 4.9.1944 Neuvostoliiton kanssa aloitettavista rauhanneuvotteluista.[64]

Jo aiemmin keväällä, tarkemmin maaliskuun 26. päivänä 1944, olivat Suomen hallituksen edustajat J. K. Paasikivi ja Carl Enckell matkustaneet Moskovaan keskustelemaan neuvostohallituksen kanssa mahdollisten rauhanneuvottelujen aloittamisesta. Edustajat olivat keskustelleet kahdesti Neuvostoliiton ulkoasiainkomissaari Molotovin ja apulaisulkoasiainkomissaari Dekanosovin kanssa. Jälkimmäisessä keskustelussa Molotov oli jättänyt Suomen edustajille ehdot, jotka Suomen olisi hyväksyttävä ennen rauhanneuvottelujen aloittamista. Edvin Linkomiehen hallitus ei ollut tuolloin nähnyt muuta mahdollisuutta kuin antaa neuvostohallitukselle kielteinen vastaus. Eduskunta oli hyväksynyt 12.4.1944 luottamuslauseellaan sen, että hallituksen rauhantunnustelut Moskovan kanssa olivat katkenneet.

Risto Ryti vuonna 1939.

Suomen sotilaallisesta yhteistyöstä kansallissosialistisen Saksan kanssa oli sovittu kesäkuussa 1944 valtakunnanulkoministeri Joachim von Ribbentropin Suomen vierailun yhteydessä presidentti Risto Rytin antamalla henkilökohtaiselle kirjallisella sitoumuksella. Suomen armeijan perääntyessä oli Neuvostoliitto 23.6.1944 vaatinut Suomen antautumista. Saksa oli puolestaan halunnut Ribbentropin vierailun avulla varmistaa, että Suomi jatkaisi taistelua Saksan rinnalla, mikä oli myös ollut ehtona asetoimitusten jatkumiselle kriittisessä tilanteessa. Suomen sodanjohto oli antautumisen sijaan painostanut hallituksen ja presidentin Ryti–Ribbentrop-sopimuksen taakse. Eduskunta oli sivuutettu, koska kansanedustajien enemmistöä olisi ollut hankala sitouttaa poliittisesti Saksaan enää tuossa vaiheessa ja koska presidentin henkilökohtaisesti tekemä sitoumus menettäisi merkityksensä hänen erotessaan. Presidentti Rytin 1.8.1941 jättämän eronpyynnön kautta Suomi oli vapautunut Saksalle tehdystä sitoumuksesta, aselepo rintamilla oli tullut voimaan, eduskunta oli valinnut ylipäällikkö Mannerheimin uudeksi presidentiksi 4.8.1941 ja hallitus oli vaihdettu Antti Hackzellin johtamaan kokoonpanoon, jonka tehtävä oli rauhan solmiminen Neuvostoliiton kanssa. Viralliset rauhanneuvottelut Neuvostoliiton kanssa voitiin pääministeri Hackzellin johdolla aloittaa.[65][66]

Suomen toinen tasavalta vuosina 1944–1994[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sodan jälkeiset vuodet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yhteistyö Saksan kanssa päättyi jatkosodan päättäneeseen Moskovan välirauhaan 19.9.1944. Rauhanehtojen hyväksyminen tarkoitti Suomelle maassa olleiden saksalaisten sotajoukkojen riisumista aseista. Seurauksena oli Lapin sodaksi kutsuttu aseellinen konflikti Saksan kanssa. Suomen hallitus ei virallisesti julistanut sotaa Saksalle. Maaliskuun 3. päivänä 1945 valtioneuvoston pöytäkirjaan merkittiin pääministeri J. K. Paasikiven toteamus, että Suomen ja Saksan välillä oli vallinnut sotatila siitä lähtien, kun Saksa oli hyökännyt Suursaareen 15. syyskuuta 1944. Erillistä rauhansopimusta ei Suomen ja Saksan välillä solmittu sen jälkeen, kun saksalaiset joukot olivat Suomesta poistuneet. Moskovan välirauhansopimuksen[67] kumosi Pariisin rauhansopimus, joka tuli voimaan 15. syyskuuta 1947. Sen myötä Suomen ja Saksan sotatilan katsottiin päättyneen.[68]

Liittoutuneiden (Neuvostoliiton) valvontakomissio valvoi Suomessa vuosina 1944–47 sitä, että Suomi noudatti Moskovan välirauhansopimuksen ehtoja. Komission kielteinen kanta esti Suomea hyväksymästä Yhdysvaltojen tarjoamaa Marshall-apua. Komissio poistui Suomesta syksyllä 1947.

Diplomaattisten suhteiden rakentaminen sodan voittajavaltioihin vauhdittui, kun Neuvostoliitto nimitti 18. elokuuta 1945 Pavel Orlovin uudeksi lähettilääkseen Helsinkiin. Vastavuoroisesti Suomi nimitti Cay Sundströmin lähettilääkseen Moskovaan. Iso-Britannia, jonka poliittisena edustajana Suomessa oli jo lokakuusta 1944 asti toiminut F. M. Shepherd, puolestaan pyysi elokuun 21. päivä Suomea asettamaan poliittisen edustajansa Lontooseen. Sinne lähetettiin Eero A. Wuori. Yhdysvallat nimitti syyskuun puolivälissä Helsingissä jo tammikuusta lähtien oleskelleen edustajansa Maxwell Hamiltonin täysivaltaiseksi lähettilääkseen. Suomi lähetti vastaavasti K. T. Jutilan Washingtoniin. Loppuvuodesta määrättiin Suomen Pariisin lähettilääksi Johan Helo.[58]

YYA-sopimuksen aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

YYA-sopimuksen allekirjoitustilaisuus Moskovassa 6.4.1948.

Vuonna 1948 Suomi solmi Stalinin aloitteesta kommunistisen Neuvostoliiton kanssa YYA-sopimuksen, joka määritteli Suomen ulkopoliittista päätöksentekoa Neuvostoliiton hajoamiseen asti.[69] Neuvostoliitto solmi vastaavia YYA-sopimuksia myös Itä-Euroopan kommunististen kansandemokratioiden kanssa. Suomi säilytti kuitenkin valtiomuotonsa monipuoluejärjestelmään perustuvana parlamentaarisena demokratiana. Toisen maailmansodan jälkeistä Suomen ulkopoliittista linjaa on kutsuttu Paasikiven–Kekkosen linjaksi. Verrattuna toista maailmansotaa edeltäneeseen tilanteeseen ulkopolitiikan johto oli tänä aikana tiukasti presidentin käsissä.[3]

Toukokuussa 1949 presidentti Paasikivi armahti sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä vankeuteen tuomitun Risto Rytin, joka oli vakavasti sairas mutta kärsi edelleen pitkää vankeusrangaistustaan. Muut sotasyyllisinä tuomitut olivat jo aiemmin vapautuneet ehdonalaiseen vankeuteen. Heidät armahdettiin yhdessä Rytin kanssa, ja he saivat takaisin menettämänsä kansalaisluottamuksen. Neuvostoliiton lehdistössä Paasikiven armahduspäätöstä kritisoitiin, mutta Paasikiven mielestä sotasyyllisten rangaistukset olivat este Suomen ja Neuvostoliiton ystävyyspolitiikan tiellä, koska kansan enemmistö ei ollut hyväksynyt niitä.[70]

Vuoden 1949 lopussa uudenvuodenaattona Neuvostoliiton varaulkoministeri Andrei Gromyko luovutti Suomen lähettiläs Cay Sundströmille nootin, jossa syytettiin Suomen hallituksen yhä piilottelevan väärien papereiden ja keksittyjen nimien turvin yli kolmeasataa neuvostokansalaista, jotka rauhanehtojen mukaan olisi pitänyt palauttaa. Suomen hallitus hyväksyi 17. tammikuuta 1950 vastauksen, joka ei kuitenkaan tyydyttänyt Neuvostoliittoa. Neuvostohallitus syytti vastauksessaan 28. helmikuuta Suomen hallitusta siitä, että se karttaa velvoitustensa täyttämistä ja rikkoo rauhansopimusta ja YYA-sopimusta. Nootti sattui samaan aikaan Suomen ja Neuvostoliiton välisten kauppaneuvottelujen jäädyttämisen kanssa. Neuvostoliitto halusi toimillaan vaikuttaa Suomen seuraavan presidentin valintaan ja estää Paasikiven uudelleenvalinnan. SKDL:n ehdokas vaaleissa oli Mauno Pekkala. Paasikivi päätti painostuksesta huolimatta asettua ehdolle, ja hänet valittiin toiselle kaudelle.[71]

Juho Kusti Paasikivi vuonna 1950.

Huhtikuussa 1950 Suomi liittyi kansainvälisen kaupan tullittomuutta ja vapautta edistämään perustettuun GATT-järjestöön.[72] Suomen ja Neuvostoliiton välinen kauppasopimus allekirjoitettiin ennen Korean sodan alkamista 13. kesäkuuta 1950 Moskovassa. Suomen puolesta sopimuksen allekirjoitti pääministeri Urho Kekkonen. Suhteessa Neuvostoliittoon Suomen ulkopolitiikassa alkoi hahmottua kaksi periaatetta: oli huolehdittava siitä, että Suomi pystyi itse huolehtimaan YYA-sopimuksen velvoitteista, ja siitä, että Neuvostoliiton turvallisuuden minimitarpeet otettiin huomioon. Näin toimimalla voitaisiin kotimaassa säilyttää riittävä määräysvalta.[73]

Tammikuussa 1952 lehtihaastatteluna julkaistussa pyjamantaskupuheessa Kekkonen esitti, että Suomen olisi lujitettava yhteistyötään puolueettomien pohjoisten valtioiden kanssa. Kekkosen mielestä Suomen puolueettomuus olisi edullinen sekä Ruotsille että sen Natoon kuuluville naapureille. Puheen sisältämä ajatus pohjoismaisesta yhteistyöstä ja teksti kokonaisuudessaan oli harkittu aloite Suomen ulkopolitiikan linjan uudelleen määrittelemiseksi. Teksti oli Paasikiven muokkaama ja Neuvostoliiton lähettiläs Lebedevin hyväksymä. YYA-sopimuksen velvoitteet, pohjoismainen yhteistyö ja Suomen puolueettomuuspolitiikka yhdistettiin puheessa kokonaisuudeksi, mutta Suomen pohjoismaisen suuntauksen ehtona pidettiin Ruotsin puolueettomuutta.[74]

Suomi hyväksyttiin Yhdistyneiden Kansakuntien (YK) jäseneksi 14. joulukuuta 1955. Suomen jäsenhakemus oli jätetty jo vuonna 1947, mutta toisen maailmansodan voittajavaltojen ehdoilla perustettu kansainvälinen järjestö hyväksyi sodan hävinneiden akselivaltojen puolella taistelleet valtiot jäsenikseen vasta, kun niiden sopimuksiin perustuvat suhteet sodan voittajavaltioihin oli järjestetty. Neuvostoliiton kanssa asiasta oli sovittu kuukautta aiemmin Moskovassa Porkkalan palautusta koskeneiden neuvottelujen yhteydessä. Suomen suurlähettilääksi New Yorkiin nimitettiin diplomaatti G. A Gripenberg.[75][76]

Pohjoismaiden neuvostoon, joka oli neuvoa-antava kansanedustuslaitosten välinen yhteistyöelin, Suomi osallistui ensimmäisen kerran Kööpenhaminan istunnossa vuonna 1956. Suomen valtuuskunnan puheenjohtajana toimi K-A. Fagerholm.[77] Suomi ei osallistunut sotilaspoliittisten asioiden käsittelyyn eikä ottanut kantaa sellaisiin kysymyksiin, joihin liittyi suurvaltojen välisiä eturistiriitoja.[78]

Vuoden 1958 yöpakkaskriisi osoitti, miten rajattu YYA-sopimukseen sitoutuneen Suomen poliittinen liikkumatila kommunistisen Neuvostoliiton naapurimaana oli. Neuvostoliitto sekaantui demokraattisen Suomen sisäpolitiikkaan sen jälkeen, kun suomalaisten kommunistien johtama SKDL, joka oli eduskuntavaaleissa noussut suurimmaksi puolueeksi, ei saanut sosiaalidemokraattisen K. A. Fagerholmin hallitukseen lainkaan ministereitä. Neuvostoliiton painostus johti ulkoministeri Johannes Virolaisen ja muiden Maalaisliiton ministereiden eroon, minkä seurauksena koko hallitus erosi.[79] Yöpakkaskriisin seuraus oli, että Suomessa voitiin jatkossa nimittää vain sellaisia hallituksia, joihin Neuvostoliitto ei suhtautunut kielteisesti.[80]

Suomi liittyi Euroopan vapaakauppajärjestön (EFTA) liitännäisjäseneksi vuonna 1961. Perustettiin FINEFTA, jonka kautta Suomi solmi EFTA:n kanssa samanlaiset sopimukset kuin EFTA-maat keskenään. Siten Suomi välttyi EFTA:an liittyneiltä poliittisilta riskeiltä.[81][82] Täysjäsenyys Euroopan talousyhteisössä (EEC) ei olisi ollut sovitettavissa puolueettomuuspolitiikkaan.[3] Suomi halusi idänkaupan lisäksi säilyttää kauppasuhteet myös läntisiin markkinatalousmaihin.

Urho Kekkonen vuonna 1961.

Kylmän sodan aiheuttama Berliinin kriisi Saksan Liittotasavallan ja Neuvostoliiton välillä johti Suomessa noottikriisiin lokakuussa vuonna 1961, kun Neuvostoliitto esitti Moskovan suurlähettiläälle jätetyn nootin muodossa YYA-sopimukseen perustuvia sotilaallisia konsultaatioita Suomelle. Presidentti Kekkosen Novosibirskiin tekemän valtiovierailun ja Neuvostoliiton ylimmän johdon kanssa käytyjen keskustelujen avulla Suomi onnistui välttämään ehdotetut sotilaalliset konsultaatiot, jotka olisivat toteutuessaan heikentäneet Suomen kansainvälistä asemaa puolueettomana maana. Presidentti Kekkosella, joka oli salaisen tiedustelun ammattilainen, oli noottikriisin jälkeen luottamuksellinen yhteys neuvostojohtoon KGB:n ulkomaantiedustelun kautta.[83]

Suomi hoiti viralliset suhteensa Saksan Liittotasavaltaan (Länsi-Saksa, BDR) ja Saksan demokraattiseen tasavaltaan (Itä-Saksa, DDR) Kölnissä ja Berliinissä sijainneiden kaupallisten edustustojensa kautta. Suomella ei ollut kummassakaan Saksassa diplomaatti- tai konsuliedustusta eikä Suomi ollut tunnustanut näitä toisen maailmansodan aikaisten liittoutuneiden armeijoiden miehitysalueiden jakoon perustuvia hallintoalueita itsenäisiksi valtioiksi.[84] Saksojen tunnustaminen oli kylmän sodan vuosina kysymys, josta suurvallat Yhdysvallat ja Neuvostoliitto eivät olleet yksimielisiä. Rauhansopimus Suomen kanssa (Pariisin rauhansopimus) vuodelta 1947 ja erityisesti sen 10. artikla sitoivat Suomen Saksan osalta liittoutuneiden valtojen välisiin sopimuksiin.[85]

Presidentti Kekkonen teki muille Pohjoismaille toukokuussa 1963 ehdotuksen Pohjolan ydinaseettomasta vyöhykkeestä, joka ei kuitenkaan herättänyt vastakaikua. Ehdotuksen tarkoitus oli osoittaa, että Suomi ei sallisi ydinaseita omalla alueellaan, mikä rajoittaisi sotaan joutumisen mahdollisuutta. Pohjolan ydinaseettomuussopimuksen esteenä oli alueen maiden turvallisuusintressien erilaisuus: Suomi pelkäsi joutuvansa vastoin tahtoaan ottamaan vastaan Neuvostoliiton apua, Norja ja Tanska pelkäsivät jäävänsä ilman Naton apua, jos sitä olisi tarvittu, ja Ruotsi oli salaa hankkinut Naton turvatakuun.[86]

Presidentti Kekkonen piti kalottipuheen 26.11.1965 Suomen turvallisuuspolitiikkaan liittyvistä näkökohdista. Kekkonen ilmoitti puheessaan Suomen olevan valmis harkitsemaan sellaisia sopimusjärjestelyjä Norjan kanssa, jotka rauhoittaisivat Suomen ja Norjan välisen raja-alueen mahdollisilta sotatoimilta myös suurvaltojen välisen selkkauksen varalta. Norja torjui rajarauhasopimuksen. Norjan suurlähettilääksi Helsinkiin nimitettiin 11. maaliskuuta 1966 Bredo Stabell.[87][88]

Vuosina 1968–72 presidentti Kekkonen toimi aktiivisesti aloitteen tekijänä Suomen ulkopolitiikassa. Hänet oli valittu jo kolmannelle peräkkäiselle presidenttikaudelle, hän oli hankkinut kokemusta Suomen ulkosuhteiden hoidossa ja häntä kuunneltiin myös muualla kuin Suomen naapurimaissa. Presidentti pyrki aloitteillaan vahvistamaan Suomen puolueettomuusasemaa ja eliminoimaan ennalta puolueettomuuteen tai Suomen riippumattomuuteen kohdistuvat uhkatekijät.[89] Kekkonen sai toimilleen tukea YK:n suurlähettiläältä Max Jakobsonilta sekä muilta ulkoministeriön diplomaateilta ja virkamiehiltä.

Pääministeri Kosygin ja presidentti Kekkonen 9.10.1968 jäänmurtaja Tarmon kannella.

Syksyllä 1968 ulkoministeri Ahti Karjalainen piti YK:ssa puheen, jossa hän toivoi vieraiden joukkojen vetämistä Tšekkoslovakiasta. Puhe oli Suomen reaktio Varsovan liiton joukkojen elokuussa suorittamaan Tšekkoslovakian miehitykseen. Presidentti Kekkoselle Tšekkoslovakian tapahtumat olivat järkytys, ja hän oli loukkaantunut valheellisesta propagandasta, jota Neuvostoliiton suurlähettiläs Kovalev oli hänelle yrittänyt uskotella. Suomen ja Neuvostoliiton välisiä suhteita yritettiin korjata, kun pääministeri Kosygin saapui keskustelemaan henkilökohtaisesti presidentti Kekkosen kanssa Hiittisiin. Kekkonen hyväksyi Kosyginin selityksen Tšekkoslovakian miehityksen sotilas- ja turvallisuuspoliittisesta taustasta, mutta luottamus Neuvostoliiton rauhantahtoon ja rationaalisuuteen, jonka varaan Suomen ulkopolitiikkaa oli siihen asti rakennettu, oli kärsinyt kolauksen.[90] Viime kädessä Neuvostoliitto olikin valmis käyttämään voimakeinoja turvatakseen oman etunsa liittolaismaan kansalaisten kustannuksella. YYA-sopimuksen sotilaallisten artiklojen merkitys nousi taas Suomen ulkopolitiikan keskiöön.[91]

Taloudellisen yhteistyön ja kehityksen järjestöön (OECD) Suomi liittyi 28.1.1969, mikä tapahtui Kekkosen aloitteesta.[92] OECD oli kansainvälinen vapaakauppaa ja talouskasvua edistävä järjestö, jonka päämaja sijaitsi Pariisissa. Suomen liittymiskirje talletettiin Ranskan ulkoministeriön arkistoon. Liittymisen jälkeen Pariisiin perustettiin pysyvä Suomen OECD-edustusto (suurlähetystö).[93]

Keväällä 1970 jouduttiin hautaamaan kaksi vuotta kehitelty suunnitelma yhteispohjoismaisesta talousalueesta (Nordek). Se kaatui siihen, että Neuvostoliitto vastusti Suomen liittymistä.

Huhtikuussa 1972 aloitettiin salaiset konsultaatiot eli keskustelut Suomen puolustusvoimien johdon ja Neuvostoliiton sotilasasiamies V. A. Andruškevitšin välillä siitä, millaisia mahdollisuuksia osapuolilla olisi varautua YYA-sopimuksessa tarkoitettuun hyökkäysuhkaan ja edistää molemminpuolista turvallisuutta jo rauhan aikana. Aloite keskusteluihin oli tullut Andruškevitšilta tammikuussa. Hän oli huolissaan siitä, että Neuvostoliiton puolustuksessa oli Suomen kokoinen aukko, koska Suomi ei kuulunut Varsovan liittoon. Kekkonen antoi yleisesikunnan päällikkö kenraaliluutnantti Paavo Junttilalle luvan aloittaa keskustelut. Suomalaisille selvisi, että Neuvostoliitto aikoi käyttää Suomen aluetta ja ilmatilaa lupaa kysymättä aina, kun se katsoi niitä tarvitsevansa. Keskusteluista tiesivät Suomessa vain Kekkonen ja kolme kenraalia. Kun alkoi näyttää siltä, että Neuvostoliitto esittäisi konkreettisia yhteistoimia Lapin puolustuksen tehostamiseksi jo rauhan aikana, suomalaiset keskeyttivät kaksi vuotta kestäneet keskustelut maaliskuun lopulla 1974.[94]

Marraskuussa 1972 Suomen Länsi-Saksan ja Itä-Saksan kanssa käymät neuvottelut diplomaattisuhteiden solmimisesta saatiin päätökseen, ja Suomi tunnusti molemmat Saksat itsenäisiksi valtioiksi 24. marraskuuta. Itä-Saksan kanssa neuvotellut sopimukset allekirjoitettiin 8. joulukuuta. Länsi-Saksan kanssa neuvoteltu sopimusjärjestely allekirjoitettiin viivytysten jälkeen vasta tammikuussa 1973.[95][96][97]

Suomen ulkoministeriötä työllistivät toistuvasti Neuvostoliitosta luvattomasti saapuvat rajanylittäjät eli loikkarit, joiden palauttamisessa oli 1960-luvulla noudatettu presidentti Kekkosen määrittelemää ankaraa linjaa.[98] Kesällä 1973 Virosta Suomenlahden yli kumiveneellä Suomeen melonut 26-vuotias Victor Schneider joutui matkallaan poimituksi suomalaiseen laivaan, joka toi hänet Suomeen. Schneider pidätettiin satamassa ja hänelle ilmoitettiin, että hänet karkotettaisiin Suomesta. Länsi-Saksan suurlähetystö kuitenkin puuttui asiaan ja katsoi, että Schneider oli Länsi-Saksan kansalainen, koska hänen vanhempansa olivat olleet Volgan saksalaisia. Yhdysvaltojen hallitus ja YK:n pakolaisasiain komissaari muistuttivat Suomen hallitusta siitä, että Suomi oli allekirjoittanut YK:n pakolaissopimuksen ja oli näin ollen velvollinen myöntämään turvapaikan poliittisille pakolaisille. Neuvostoliitto puolestaan vaati tapansa mukaan loikkarin luovuttamista. Ulkoministeriö ei länsivaltojen painostamana poikkeuksellisesti noudattanut Neuvostoliiton vaatimusta, vaan Schneider pääsi Müncheniin ja sai turvapaikan Länsi-Saksasta. Schneiderin pelasti palautukselta se, että hänet katsottiin saksalaiseksi.[99]

Lokakuussa 1973 Suomi hyväksyi vuonna 1970 alkaneen valmistelun päätteeksi EEC-vapaakauppasopimuksen, jonka myötä tuontitullit Suomen ja EEC:n väliltä tulisivat asteittain poistumaan. Presidentti Kekkonen oli asettanut EEC-suhteiden järjestämisen Suomen tavoitteeksi Nordek-hankkeen kariuduttua. Neuvostoliitto oli vastustanut sopimuksen allekirjoittamista, koska sen poliittinen sisältö oli epäilyttänyt, mutta hyväksynyt lopulta sen. Sopimuksen hintana Suomelle oli ollut Neuvostoliitolle annettu takuulausuma, että sopimus ei muuttaisi Suomen ulkopolitiikkaa. Kahdenvälinen kauppa Neuvostoliiton kanssa jatkui entiseen tapaan.[100][101]

Toinen presidentti Kekkosen tekemistä aloitteista johti vuonna 1975 Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssin järjestämiseen Helsingissä. Alkuperäinen ehdotus Euroopan turvallisuuskokouksesta oli tullut Neuvostoliitolta, mutta Kekkonen muokkasi Neuvostoliiton ehdotusta ja teki siitä oman aloitteensa. Konferenssia edelsi useita vuosia kestänyt valmisteluvaihe, jonka aikana kiertävän suurlähettilään tehtävään 23.2.1970 nimitetty Ralph Enckell kävi keskusteluja eri maiden pääkaupungeissa turvallisuuspolitiikasta.[102][103]

Kesällä 1978 Neuvostoliiton puolustusministeri Dmitri Ustinov tuli viralliselle vierailulle Suomeen. Hän ehdotti YYA-sopimuksen mukaisia yhteisiä sotaharjoituksia. Presidentti Kekkonen torjui Ustinovin ehdotuksen.[104]

Tammikuussa 1980 Suomi pidättäytyi äänestyksestä YK:n yleiskokouksen käsitellessä Neuvostoliiton Afganistaniin suorittaman hyökkäyksen tuomitsevaa päätöslauselmaa. Äänestyksessä päätöslauselmaa kannatti 104 maata, 18 äänesti vastaan ja 18 pidättäytyi. Suomi oli ainoa äänestyksestä pidättäytynyt eurooppalainen maa.[105]

Presidentti Kekkosen seuraajaksi valittu Mauno Koivisto jatkoi vuosina 1982–88 edeltäjänsä tavoin YYA-sopimuksen mukaisella linjalla suhteissa Neuvostoliittoon. Hän solmi myös henkilötasolla ystävyyssuhteet Yhdysvaltojen presidentin George Bushin ja Neuvostoliiton johtajan Mihail Gorbatšovin kanssa.

Mauno Koivisto ja Ronald Reagan 27.9.1983.

Yhdysvallat miehitti Grenadan saarivaltion vuonna 1983. YK:n yleiskokous hyväksyi päätöslauselman, jossa Yhdysvaltojen todettiin rikkoneen räikeästi kansainvälistä oikeutta. Se hyväksyttiin 108 äänellä, vastaan äänesti 9 jäsenvaltiota ja 27 pidättäytyi äänestämästä. Suomi äänesti päätöslauselman hyväksymisen puolesta.[106]

Suomi haki EFTA:n täysjäsenyyttä vuonna 1985.[107]

Yhdysvaltojen apulaisulkoministeri Rozanne Ridgway vieraili Suomessa heinäkuussa 1986. Hän ilmaisi presidentti Koivistolle huolestumisensa suomalaisista huippuluokan metallurgisista saavutuksista, joilla oli haitallinen vaikutus supervaltojen strategiseen voimatasapainoon. Rauma-Repola oli myymässä Neuvostoliitolle sukelluspalloja, mikä rikkoi Yhdysvaltojen asettamaa korkean teknologian vientikieltoa Neuvostoliittoon. Koivisto kirjoitti varapresidentti George Bushille elokuussa, että Suomen hallitus ei voinut estää yksityisen yrityksen toimintaa. Kauppa toteutui, mutta Suomen oli luvattava, ettei se enää operoisi supervaltojen välisellä korkean teknologian rintamalla.[108]

Vuoden 1988 presidentinvaaleissa Koivisto valittiin toiselle 6-vuotiskaudelle. Joulukuussa 1988 asetettiin Jaakko Iloniemen johtama toimikunta tutkimaan, miten Suomen turvallisuuspoliittinen asema oli muuttunut ja mitä muutos vaati maan puolustusvoimilta. Suomi hyväksyttiin Euroopan neuvoston jäseneksi toukokuussa 1989.[109][110] Presidentti Gorbatšov tunnusti Suomen puolueettomuuden ja Suomi määritteli itsensä puolueettomaksi Pohjoismaaksi 26.10.1989. Puolueettomuuden kumoava YYA-sopimus jäi kuitenkin edelleen voimaan.[111]

Presidentti Koivisto mitätöi 21.9.1990 yksipuolisella tulkinnallaan Pariisin rauhansopimuksen III osan määräykset, koska Saksan yhdistyttyä ne olivat menettäneet merkityksensä ja rajoittivat Suomen täysivaltaisuutta. Kyseiset määräykset, jotka koskivat Suomen asevoimien rajoituksia ja Saksan jälleen varustautumista, eivät myöskään vastanneet Suomen asemaa YK:n jäsenenä ja ETYK:n osanottajavaltiona.[112] Koivisto oli informoinut Gorbatšovia asiasta etukäteen.[110]

Berliinin muurin murtuminen, Saksojen yhdistyminen ja Baltian maiden itsenäistyminen sekä varapresidentti Gennadi Janajevin johtama epäonnistunut vallankaappausyritys Neuvostoliitossa olivat niitä dramaattisia tapahtumia presidentti Koiviston toisella presidenttikaudella, jotka edelsivät Neuvostoliiton hajoamista. Koivisto määritteli Suomen linjan suhtautumisessa Baltian maiden itsenäistymiseen, mikä ilmeni konkreettisesti, kun Suomen hallitus kieltäytyi huhtikuussa 1990 Baltian maiden oikeutta itsenäisyyteen tukeneen pohjoismaisen julistuksen allekirjoittamisesta. Tammikuun alussa 1991 Koivisto kieltäytyi tapaamasta Suomeen epäviralliselle vierailulle saapunutta Viron pääministeriä Edgar Savisaarta, joka olisi halunnut pyytää Suomea välittäjäksi Neuvostoliiton ja Baltian maiden välille syntyneeseen selkkaukseen. Koivisto asetti tärkeysjärjestyksessä Suomen suhteet Neuvostoliiton johtoon Baltian maiden itsenäistymispyrkimysten tukemisen edelle. Viro ja Latvia julistautuivat itsenäisiksi Janajevin vallankaappausyrityksen aikana, ja Suomi tunnusti näiden maiden itsenäisyyden 28. elokuuta.[110] Virallisesti Neuvostoliitto lakkautettiin 21.12.1991.

Jäsenyys Euroopan yhteisössä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Euroopan talousalueessa (ETA) Suomi oli mukana tammikuun 1. päivästä 1994 saman vuoden loppuun asti.[81] Neuvostoliiton hajottua oli alkanut keskustelu Suomen liittymisestä Euroopan yhteisön jäseneksi. Ruotsin jäsenyyshakemus antoi keskustelulle lisävauhtia. Venäjä oli tunnustettu Neuvostoliiton seuraajaksi vuoden 1991 lopussa ja sopimus Suomen tasavallan ja Venäjän federaation välisten suhteiden perusteista oli tehty 20.1.1992. Samalla Suomen ja Venäjän välillä oli sovittu myös YYA-sopimuksen purkamisesta.[113] Hakemus Suomen liittymisestä Euroopan yhteisöön oli jätetty maaliskuussa 1992. Suomi neuvotteli EY:n kanssa erityisesti maataloudesta ja aluepoliittisista kysymyksistä, sillä muusta oli pitkälti ehditty neuvotella jo ETA-sopimuksen yhteydessä. Neuvottelut vei loppuun ulkoministeri Heikki Haavisto. Suomen EY-jäsenyydestä päästiin Brysselissä sopuun 1. maaliskuuta 1994, samana päivänä, jolloin Koivisto jätti presidentin tehtävät. Liittymissopimus allekirjoitettiin Eurooppa-neuvoston kokouksessa Korfun saarella Kreikassa 24.6.1994. Lokakuussa 1994 Suomessa pidettiin neuvoa-antava kansanäänestys, jossa 56,9 prosenttia äänestäneistä kannatti Suomen jäsenyyttä Euroopan yhteisössä. Äänestysprosentti oli 74. Koiviston seuraajaksi valittu presidentti Martti Ahtisaari vahvisti liittymissopimuksen hyväksymistä koskevan lain 8.12.1994.[114][115][116][117] Jäsenyys tuli voimaan vuoden 1995 alusta.[81]

Suomi Euroopan unionissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Heti liittymisen jälkeen Suomi halusi Euroopan unionissa laajentaa ulko- ja turvallisuuspoliittista yhteisyötä jäsenmaiden välillä. Suomen politiikka perustui näkemykseen, jonka mukaan monenkeskinen yhteistyö ja jäsenmaiden välinen solidaarisuus vahvistivat Suomen turvallisuutta. Lisäksi Suomen puolueettomuuden perinne ja sotilaallinen liittoutumattomuus koettiin ongelmiksi, joita yritettiin kompensoida poliittisella aktiivisuudella. Vuosituhannen vaihteen jälkeen aloitteellisuus yhteistyön lisäämiseksi väheni.[118] Euroopan unionin jäsenenä Suomen politiikka suhteessa Venäjään on perustunut kahteen erilaiseen tavoitteeseen: joko on pyritty tukemaan Venäjän integroitumista poliittisiin ja taloudellisiin rakenteisiin Euroopassa tai maksimoimaan EU-jäsenyyden tuoma lisäturva Venäjän mahdollista hyökkäystä vastaan.[119]

Vuonna 2000 voimaan tulleen perustuslain mukaan Suomi osallistuu kansainväliseen yhteistyöhön rauhan ja ihmisoikeuksien turvaamiseksi sekä yhteiskunnan kehittämiseksi. Ulkopolitiikkaa johtaa tasavallan presidentti yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa. Eduskunta hyväksyy kuitenkin kansainväliset velvoitteet ja niiden irtisanomisen sekä päättää kansainvälisten velvoitteiden voimaansaattamisesta. Valtioneuvosto vastaa puolestaan Euroopan unionissa tehtävien päätösten kansallisesta valmistelusta ja päättää niihin liittyvistä Suomen toimenpiteistä, jollei päätös vaadi eduskunnan suostumusta.[3]

Suomen Nato-keskustelu on ollut käynnissä 1990-luvulta, jolloin Suomen ja Neuvostoliiton välinen YYA-sopimus päättyi. Aluksi keskusteltiin turvatakuista, sitten poliittisesta vaikutuksesta Suomen vaikutusvaltaan. Naton laajentuminen Baltiaan 2002 kiihdytti keskustelua.[120] Sen jälkeen keskustelu on voimistunut kansainvälisen poliittisen tilanteen kiristyessä, esimerkiksi 2014 Krimin kriisin yhteydessä.[121]

Nato ei vaadi kansanäänestystä, mutta jäsenyyden kannatuksen pitää olla peruskirjan mukaan "merkittävää" jäseneksi hakevassa maassa.[122]

Suomi ja Iso-Britannia allekirjoittivat 11. toukokuuta 2022 Helsingissä julkilausuman jossa "tahtovat yhdessä syventää entisestään kaikkiin olosuhteisiin soveltuvaa puolustus- ja turvallisuusyhteistyötään ja vahvistaa keskinäistä solidaarisuutta." Eli jos jompikumpi maa joutuu hätätilaan tai hyökkäyksen kohteeksi, Suomi ja Iso-Britannia auttavat toisiaan eri tavoin kohteeksi joutuneen maan sitä pyytäessä. Tämä avunanto voi sisältää myös sotilaallisia keinoja. Tämä julkilausuma aiheutui keväällä 2022 Venäjän aloittamasta sodasta Ukrainassa. [123][124]

Suomen jäsenyys kansainvälisissä organisaatioissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

 Tämän artikkelin tai sen osan muoto tai tyyli kaipaa korjausta.
Voit auttaa Wikipediaa parantamalla artikkelia. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla.

Suomi on jäsenenä Euroopan unionissa, Yhdistyneissä kansakunnissa ja seuraavissa organisaatioissa: Aasian ja Afrikan kehityspankki, Arktinen neuvosto, Australia Group, Kansainvälinen järjestelypankki, Itämeren valtioiden neuvosto, CD (Community of Democracies), Euroopan neuvosto, CERN, EAPC (Naton Euroatlanttinen kumppanuusneuvosto), Euroopan jälleenrakennus- ja kehityspankki, Euroopan keskuspankki, Euroopan investointipankki, EITI (Extractive Industries Transparency Initiative), Euroopan talous- ja rahaliitto, Euroopan avaruusjärjestö, Yhdistyneiden kansakuntien elintarvike- ja maatalousjärjestö, Financial Action Task Force on Money Laundering (FATF), G-9, IADB, Kansainvälinen atomienergiajärjestö, Kansainvälinen jälleenrakennus- ja kehittämispankki, Kansainvälinen siviili-ilmailujärjestö, Kansainvälinen rikostuomioistuin, Punainen risti, Kansainvälinen kehitysjärjestö, Kansainvälinen energiajärjestö, Kansainvälinen maatalousrahasto, Kansainvälinen rahoitusyhtiö, International Hydrographic Organization, Kansainvälinen työjärjestö, Kansainvälinen valuuttarahasto, Kansainvälinen merenkulkujärjestö, IMSO (International Mobile Satellite Organization), Interpol, Kansainvälinen olympiakomitea, Kansainvälinen siirtolaisuusjärjestö, Parlamenttienvälinen liitto, ISO, ITSO (International Telecommunications Satellite Organization), Kansainvälinen televiestintäliitto, Ammattiyhdistysliikkeen maailmanjärjestö, MIGA (Multilateral Investment Guarantee Agency), MINUSMA, NCselvennä, NEA, Pohjoismaiden investointipankki, National Support Group, Amerikan valtioiden järjestö (tarkkailija), OECD, Kemiallisten aseiden kieltojärjestö, Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestö, Pacific Alliance (tarkkailija), Pariisin klubi, Pysyvä välitystuomioistuin, PFP (Partnership for Peace), Schengenin sopimus, Yhdistyneiden kansakuntien kauppa- ja kehitysjärjestö, UNESCO, UNHCR, Yhdistyneiden kansakuntien teollistamisjärjestö, UNIFIL, UNMIL, UNMOGIP, UNRWA, UNTSO, Maailman postiliitto, WCO (Maailman tullijärjestö), Maailman ammattiyhdistysten liitto, Maailman terveysjärjestö, Maailman henkisen omaisuuden järjestö, Maailman ilmatieteen järjestö, Maailman kauppajärjestö ja ZC (Zangger Committee).[125]

Diplomaattisuhteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kartta valtioista, joiden kanssa Suomella on diplomaatiset suhteet.

Suomi on solminut diplomaattisuhteet lähes kaikkien maailman valtioiden kanssa ja esimerkiksi kaikkien YK:n jäsenvaltioiden kanssa. Ainoastaan muutamien kiistanalaisten valtioiden, kuten Kiinan tasavallan ja Länsi-Saharan, kanssa suhteita ei ole ulkopoliittisista syistä solmittu.

Aikajana Suomen diplomaattisista suhteista ulkovaltoihin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valtio[126] Diplomaattisuhteiden solminen[126] Diplomaattisuhteiden katkaiseminen[126] Diplomaattisuhteiden uudelleensolminen[126]
 Saksan keisarikunta 4.1.1918
 Ruotsi 10.1.1918.
 Ranska 24.1.1918.
 Tanska 18.2.1918.
 Osmanien valtakunta 21.2.1918.
 Britannia 28.3.1918. 1.8.1941 15.9.1947.
 Norja 6.4.1918.
Bulgarian vuosina 1878–1944 käytössä ollut lippu. Bulgaria 19.7. 1918 1944 4.6.1948
Itävalta-Unkari 19.7.1918 1938 29.3.1949.
 Persia 23.7.1918.
 Alankomaat 14.8.1918.
 Espanja 16.8.1918.
 Puola 8.3.1919.
 Yhdysvallat 30.5.1919. 30.6.1944. 18.8.1945.
 Belgia 9.7.1919.
Kiinan tasavalta (1912–1949) Kiinan tasavalta[127] kesä 1919
 Italia 6.9.1919.
 Latvia 23.9.1919 29.8.1991
 Liettua 14.11.1919 29.8.1991.
Kreikka Kreikka 1919.
 Portugali 10.1.1920.
 Viro 7.6.1920
Romanian kuningaskunnan lippu. Romania 28.6.1920 14.10.1949.
 Tšekkoslovakia 1920[128].
 Neuvosto-Venäjä 14.10.1920[129]
 Luxemburg 25.10.1921.
Egyptin lippu Egypti 8.4.1922 5.1.1942. 15.2.1947.
 Unkarin kuningaskunta 12.4.1922. 20.9.1944. 3.10.1947.
 Argentiina 1923
 Sveitsi 29.1.1926.
 Jugoslavian kuningaskunta 1928[128]
 Kuuba 5.4.1929.
 Brasilia 8.4. 1929.
 Afganistan 15.12.1930 11.5.1956
 Chile 20.2.1931.
 Uruguay 21.3.1935.
 Meksiko 12.5.1937 31.8.1949.
 Vatikaanivaltio 24.4.1942
 Slovakian tasavalta 1943[128]
 Islanti 15.8.1947.
 Kanada 21.11.1947.
Jugoslavia Jugoslavian sosialistinen liittotasavalta 1948[128]
 Australia 31.3.1949.
 Etelä-Afrikan unioni 15.5.1949.
 Intia 10.9.1949.
 Uusi-Seelanti 22.7.1950.
 Pakistan 12.1.1951.
 Kiinan kansantasavalta 28. 10.1950.
 Israel 14.11.1950.
 Syyria 22.5.1953.
 Kolumbia 26.3.1954.
 Venezuela 31.3.1954.
 Libanon 21.6.1954.
 Burma 21.6.1954.
 Indonesia 6.9.1954.
 Ceylon 24.9.1954
 Thaimaa 21.6.1954.
 Tunisia 17.7.1959.
 Filippiinit 14.7.1955.
 Albanian sosialistinen kansantasavalta 8.6.1956.
 Irak 15.5.1959.
 Marokko 17.7.1959.
 Etiopia 17.7.1959.
 Japani 28.11.1959.
 Jordania 28.11.1959.
 Sudan 27.1.1961.
 Guinea 19.7.1961.
 Kypros 2.9.1961.
 Irlanti 2.11.1961.
 Algeria 18.1.1963.
 Nigeria 18.1.1963.
 Mongolia 8.7.1963.
 Bolivia 21.9.1963.
 Peru 29.3.1963.
 Paraguay 20.11.1963.
 Norsunluurannikko 18.6.1964.
 Kamerun 17.11.1964.
 Ecuador 5.2. 1965.
 Tansania 14.6.1965.
 Kenia 14.6.1965.
 Uganda 14.6.1965.
 Libya 28.9.1965.
 Haiti 29.9.1966.
 Costa Rica 23.8.1966.
 Kongon tasavalta 22.3.1967.
 El Salvador 14.4.1967.
 Guatemala 18.8.1967.
 Sambia 8.3.1968.
 Saudi-Arabia 6.6.1969.
 Senegal 31.1.1969.
 Kuwait 21.2.1969.
 Malta 21.2.1969.
Khmerin tasavallan vuosina 1970-1975 käytössä ollut lippu. Kambodža 20.1.1970 9.8.1976.
 Liberia 24.3.1970
 Kongon demokraattinen tasavalta 3.4.1970.
 Keski-Afrikan tasavalta 22.5.1970.
 Somalia 12.3.1971.
 Trinidad ja Tobago 17.12.1971.
 Bangladesh 5.5.1972.
 Malesia 17.11.1972.
 Saksan liittotasavalta 7.1.1973.
 Saksan demokraattinen tasavalta 7.1.1973
 Vietnam 25.1.1973.
 Singapore 7.2.1973.
 Oman 1.4.1973.
 Etelä-Korea 24.8.1973
 Pohjois-Korea 1.6.1973.
 Mauritius 31.10.1973
 Qatar 1.4.1974.
   Nepal 21.9.1974.
 Bahrain 20.12.1974.
 Panama 1.12.1975.
 Yhdistyneet arabiemiraatit 21.2.1975.
 Mosambik 18.7.1975.
 Niger 28.11.1975.
 Nicaragua 22.12.1975.
 Honduras 30.1.1976.
 Angola 18.9.1976.
 Madagaskar 1.6.1977.
 Papua-Uusi-Guinea 31.8.1977.
 Barbados 1.12.1977.
 Fidži 1.12.1977.
 Ghana 1.12.1977.
 Jamaika 1.12.1977.
 Komorit 19.12.1977.
 Jemenin arabitasavalta 1.4.1978
 Botswana 1.7.1978.
 Lesotho 1.2.1979
 Mauritania 1.3.1979.
 São Tomé ja Príncipe 1.3.1979.
 Guyana 2.4. 1979.
 Guinea-Bissau 1.5. 1979
 Jemenin demokraattinen kansantasavalta 1.6.1979.
 Burundi 1.1.1980.
 Ylä-Volta 15.2.1980.
 Grenada 1.6.1980.
 Zimbabwe 1.8.1980.
 Ruanda 1.6.1983.
 Kap Verde 22.7.1983
 Dominikaaninen tasavalta 2.1.1984.
 Malediivit 10.8.1984.
 Saint Kitts ja Nevis 16.9.1983.
 Malawi 1.5.1986.
 Bhutan 1.5.1986.
 Seychellit 1.4.1987
 Vanuatu 1.4.1987.
 Gabon 20.5.1988
 Gambia 1.9.1988
 Brunei 11.11. 1988.
 Benin 22.12.1988
 Namibia 21.3.1990
 Swazimaa 20.9.1990.
 Venäjä 30.12.1991
 Kroatia 19.2.1992.
 Slovenia 17.2.1992.
 Valko-Venäjä 26.2.1992.
 Moldova 26.2.1992.
 Uzbekistan 26.2.1992.
 Moldova 26.2.1992.
 Ukraina 26.2.1992.
 Tadžikistan 26.2.1992.
 Kirgisia 23.3.1992.
 Azerbaidžan 24.3.1992.
 Armenia 25. 3.1992.
 Kazakstan 13.5.1992.
 Turkmenistan 11.6.1992.
 Liechtenstein 26.6.1992.
 Georgia 8.7.1992.
 Slovakia 1.1.1993.
 Tšekki 1.1.1993.
 Eritrea 28.5.1993.
 Tonga 1.12.1993.
Pohjois-Makedonia Makedonia 17.12.1993.
 Marshallinsaaret 26.12.1993
Bosnia ja Hertsegovinan vuosina 1992–1998 käytössä ollut lippu. Bosnia ja Hertsegovina 29.12.1994.
 San Marino 17.7.1995.
 Andorra 17.7.1995
 Belize 19.6.1997.
 Salomonsaaret 16.7.1999.
 Samoa 11.8.1999.
 Itä-Timor 20.6.2002.
 Suriname 28.6.2005.
 Mali 18.8.2005
 Bahama 2.12.2005.
 Montenegro 12.7.2006.
 Djibouti 14.3.2007.
 Tšad 21.3.2007.
 Monaco 29.3.2007.
 Saint Vincent ja Grenadiinit 11.9.2007.
 Päiväntasaajan Guinea 30.4.2008.
 Sierra Leone 17.6.2008
 Antigua ja Barbuda 26.9.2008.
 Kosovo 3.2.2009.
 Tuvalu 6.3.2009.
 Nauru 8.5.2009.
 Palau 8.5.2009.
 Dominica 19.8.2009
 Saint Lucia 23.9.2009.
 Mikronesia 4.5.2010.
 Togo 12.5.2010.
 Kiribati 25.3.2011.
 Etelä-Sudan 29.6.2012.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Fagerholm, K.-A.: Puhemiehen ääni. Tammi, 1977. ISBN 951-30-3980-3
  • Hannula, J. O.: Suomen vapaussodan historia. WSOY, 1956
  • Hyytiä, Osmo: Viron kohtalontie 1933...1939...1940. Yliopistopaino, 1992. ISBN 951-570-143-0
  • Käki, Matti & Kojo, Pauli & Räty, Ritva: Mitä Missä Milloin 1967. Otava, 1966
  • Meinander, Henrik: Tasavallan tiellä. Schildts Kustannus Oy, 1999. ISBN 951-50-1055-1
  • Nordström, Ragnar: Voitto tai kuolema. Jääkärieverstin elämä ja perintö. WSOY, 1996. ISBN 951-0-21250-4
  • Raunio, Tapani & Saari, Juho: Reunalla vai ytimessä? Suomen EU-politiikan muutos ja jatkuvuus. Gaudeamus, 2017. ISBN 978-952-495-428-0
  • Rentola, Kimmo: Niin kylmää että polttaa. Kommunistit, Kekkonen ja Kreml. Otava, 1997. ISBN 951-1-14497-9.
  • Roselius, Aapo & Silvennoinen, Oula: Villi itä. Suomen heimosodat ja Itä-Euroopan murros 1918–1921. ISBN 978-951-31-7549-8.
  • Salaiset kansiot. Uusia ja yllättäviä tapauksia talvi- ja jatkosodan vuosilta. Toimittanut Kauko Rumpunen. Valitut Palat, 2010. ISBN 978-951-584-869-7
  • Salomaa, Markku: Punaupseerien nousu ja tuho. Otava, 2018. ISBN 978-951-1-32381-5
  • Suomen itsenäisyyden tunnustaminen. Asiakirjakokoelma. Ulkoasiainministeriö, 1937
  • Suomi, Juhani: Taistelu puolueettomuudesta. Urho Kekkonen 1968–1972. Otava, 1996. ISBN 951-1-13548-1
  • Tanner, Väinö: Kahden maailmansodan välissä. Muistelmia 20- ja 30-luvuilta. Tammi, 1966.
  • Tanner, Väinö: Olin ulkoministerinä talvisodan aikana. Tammi, 1950.
  • Tarkka, Jukka: Karhun kainalossa. Suomen kylmä sota 1947–1990. Otava, 2012. ISBN 978-951-1-25796-7.
  • Tiihonen, Seppo: Vallan kumoukset Suomessa 1917–1919. Suomi ja vallan verkostot. Otava, 2019. ISBN 978-951-1-33630-3.
  • Tuominen, Arvo: Sirpin ja vasaran tie. Muistelmia. Tammi, 1956

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ Suomen perustuslaki (731/1999) 93 § Finlex. Arkistoitu 18.1.2024. Viitattu 6.4.2021.
  2. ↑ Laki valtioneuvostosta 175/2003 Finlex. Arkistoitu 12.7.2020. Viitattu 18.8.2021.
  3. ↑ a b c d e Pasi Saukkonen, Tuomas Leikkonen ja Kari Paakkunainen: Suomen kansainväliset suhteet ja ulkopolitiikka Suomen poliittinen järjestelmä – verkkokirja. 2008. Helsingin yliopisto. Viitattu 15.2.2016.
  4. ↑ Suomen itsenäistymistä edeltävä aika: ulkoasioiden hoito autonomian aikana Ulkoasiainministeriö. Arkistoitu 5.3.2016. Viitattu 26.3.2016.
  5. ↑ Tiihonen 2019, s. 221–230.
  6. ↑ a b c Tiihonen 2019, s. 232–248, 260, 298–300.
  7. ↑ Hannula, J. O.: Suomen vapaussodan historia, s. 42–43. WSOY, 1956.
  8. ↑ Neuvosto-Venäjän tunnustus Suomen itsenäisyydelle histdoc.net.
  9. ↑ Toimittanut Aaro Pakaslahti: Suomen itsenäisyyden tunnustaminen. Asiakirjakokoelma, s. 16–72. Ulkoasiainministeriö, 1937.
  10. ↑ Hannula, J. O.: Suomen vapaussodan historia, s. 241–247. WSOY, 1956.
  11. ↑ Rauhansopimus Suomen ja Saksan välillä 7.3.1918 histdoc.net.
  12. ↑ Hannula, J. O.: Suomen vapaussodan historia, s. 241–245. WSOY, 1956.
  13. ↑ Kivijärvi, Erkki (toim.): Suomen vapaussota 1918. Punainen Suomi, s. 40–45. Kustannusosakeyhtiö Ahjo, 1919.
  14. ↑ Jääkäriliikkeen diplomaatit historiantutkimuksen valossa 1914–18 journal.fi.
  15. ↑ Tiihonen 2019, s. 332–335, 341-343.
  16. ↑ Toimittanut Aaro Pakaslahti: Suomen itsenäisyyden tunnustaminen. Asiakirjakokoelma, s. 130–132. Ulkoasiainministeriö, 1937.
  17. ↑ Salomaa, Markku: Punaupseerien nousu ja tuho, s. 70–71. Otava, 2018. ISBN 978-951-1-32381-5.
  18. ↑ Tiihonen 2019, s. 469.
  19. ↑ a b Roselius, Aapo & Silvennoinen, Oula: Villi itä. Suomen heimosodat ja Itä-Euroopan murros 1918–1921, s. 75–77, 305, 315-316. Tammi, 2019. ISBN 978-951-31-7549-8.
  20. ↑ Tiihonen 2019, s. 483–485.
  21. ↑ Tiihonen 2019, s. 411–419.
  22. ↑ Monarkian ja tasavallan perustelut Helsinki: Eduskunta.
  23. ↑ Kuningas valitaan ylimääräisillä valtiopäivillä Helsinki: Eduskunta.
  24. ↑ Toimittanut Aaro Pakaslahti: Suomen itsenäisyyden tunnustaminen. Asiakirjakokoelma, s. 148–149. Ulkoasiainministeriö, 1937.
  25. ↑ Tiihonen 2019, s. 456.
  26. ↑ Roselius, Aapo & Silvennoinen, Oula: Villi itä. Suomen heimosodat ja Itä-Euroopan murros 1918–1921, s. 73–79. Tammi, 2019. ISBN 978-951-31-7549-8.
  27. ↑ Tiihonen 2019, s. 509–515, 549–550.
  28. ↑ Toimittanut Aaro Pakaslahti: Suomen itsenäisyyden tunnustaminen. Asiakirjakokoelma, s. 167. Ulkoasiainministeriö, 1937.
  29. ↑ Tiihonen 2019, s. 515–518.
  30. ↑ Tiihonen 2019, s. 519–532.
  31. ↑ Levottomuuksia idässä: Aunuksen retki ja Pietari Helsinki: Eduskunta.
  32. ↑ Suomen itsenäistyminen: ulkoasiainhallinnon synty ja alkuvaiheet Ulkoministeriö. Arkistoitu 13.4.2016. Viitattu 28.3.2016.
  33. ↑ Tiihonen 2019, s. 549–551.
  34. ↑ Toimittanut Aaro Pakaslahti: Suomen itsenäisyyden tunnustaminen. Asiakirjakokoelma, s. 167, 221–223, 243–246. Ulkoasiainministeriö, 1937.
  35. ↑ Suomen Hallitusmuoto (94/1919) Finlex.
  36. ↑ Tasavaltaisen hallitusmuodon vahvistus ja presidentinvaali Helsinki: Eduskunta.
  37. ↑ Kahdenväliset suhteet - Suomi ulkomailla: Iso-Britannia finlandabroad.fi.
  38. ↑ Toimittanut Aaro Pakaslahti: Suomen itsenäisyyden tunnustaminen. Asiakirjakokoelma, s. 226–237. Ulkoasiainministeriö, 1937.
  39. ↑ a b Arola, Janne: Koko maailman polttopiste. HS TEEMA, 2022.
  40. ↑ Tuominen, Arvo: Sirpin ja vasaran tie. Muistelmia, s. 236. Tammi, 1956.
  41. ↑ Toimittanut Aaro Pakaslahti: Suomen itsenäisyyden tunnustaminen. Asiakirjakokoelma, s. 239–243. Ulkoasiainministeriö, 1937.
  42. ↑ a b Suomen valtiopolitiikan pitkä kaari Helsinki: Eduskunta.
  43. ↑ a b c d Kähönen, Aappo: Suomi Moskovasta nähtynä oa.finlit.fi.
  44. ↑ Salomaa, Markku: Punaupseerien nousu ja tuho, s. 269. Otava, 2018. ISBN 978-951-1-32381-5.
  45. ↑ a b Meinander, Henrik: Tasavallan tiellä, s. 132-135. Schildts Kustannus Oy, 1999. ISBN 951-50-1055-1.
  46. ↑ a b c d Suomen valtiopolitiikan pitkä kaari eduskunta.fi.
  47. ↑ a b Tanner, Väinö: Kahden maailmansodan välissä. Muistelmia 20- ja 30-luvuilta, s. 173-174, 208-216. Tammi, 1966.
  48. ↑ a b c Tanner, Väinö: Olin ulkoministerinä talvisodan aikana, s. 29-30, 187-213, 253-258. Tammi, 1950.
  49. ↑ Hämäläinen, Unto: Uskomatonta mutta totta. HS TEEMA, 2019.
  50. ↑ Fagerholm, K-A.: Puhemiehen ääni, s. 108. Tammi, 1977. ISBN 951-30-3980-3.
  51. ↑ Meinander, Henrik: Tasavallan tiellä, s. 154-155. Schildts Kustannus Oy, 1999. ISBN 951-50-1055-1.
  52. ↑ Nordström, Ragnar: Voitto tai kuolema. Jääkärieverstin elämä ja perintö, s. 226. WSOY, 1996. ISBN 951-0-21250-4.
  53. ↑ a b Hyytiä, Osmo: Viron kohtalontie 1933...1939...1940, s. 177–178. Yliopistopaino, 1992. ISBN 951-570-143-0.
  54. ↑ Hyytiä, Osmo: Viron kohtalontie 1933...1939...1940, s. 182–185. Yliopistopaino, 1992. ISBN 951-570-143-0.
  55. ↑ Tanner, Väinö: Olin ulkoministerinä talvisodan aikana, s. 331-342. Tammi, 1950.
  56. ↑ a b c d e f Meinander, Henrik: Tasavallan tiellä, s. 189-201. Schildts Kustannus Oy, 1999. ISBN 951-50-1055-1.
  57. ↑ a b Nordström, Ragnar: Voitto tai kuolema. Jääkärieverstin elämä ja perintö, s. 251–253, 258–261. WSOY, 1996. ISBN 951-0-21250-4.
  58. ↑ a b c d e f Soini, Yrjö: Kuin Pietari hiilivalkealla. Sotasyyllisyysasian vaiheet 1944–1949, s. 79–80, 144, 186–187, 339–341. Otava, 1956.
  59. ↑ Toimittanut Kauko Rumpunen: Salaiset kansiot. Uusia ja yllättäviä tapauksia talvi- ja jatkosodan vuosilta, s. 56. Valitut Palat, 2010. ISBN 978-951-584-869-7.
  60. ↑ Pekkarinen, Jussi. Toimittanut Kauko Rumpunen: Lontoon lähetystön sotavuodet 1939–1942. Artikkeli teoksessa Salaiset kansiot. Uusia ja yllättäviä tapauksia talvi- ja jatkosodan vuosilta, s. 159–163. Valitut Palat, 2010. ISBN 978-951-584-869-7.
  61. ↑ Pekkarinen, Jussi. Toimittanut Kauko Rumpunen: Moskovan-lähetystö puristuksessa. Henkilökunta panttivangiksi kesällä 1941. Artikkeli teoksessa Salaiset kansiot. Uusia ja yllättäviä tapauksia talvi- ja jatkosodan vuosilta, s. 155–158. Valitut Palat, 2010. ISBN 978-951-584-869-7.
  62. ↑ Pekkarinen, Jussi. Toimittanut Kauko Rumpunen: Lontoon-lähetystön sotavuodet 1939–1942. Artikkeli teoksessa Salaiset kansiot. Uusia ja yllättäviä tapauksia talvi- ja jatkosodan vuosilta, s. 159–163. Valitut Palat, 2010. ISBN 978-951-584-869-7.
  63. ↑ a b Meinander, Henrik: Tasavallan tiellä, s. 225-226. Schildts Kustannus Oy, 1999. ISBN 951-50-1055-1.
  64. ↑ Harttila, Pekka. Toimittanut Kauko Rumpunen: Salainen ulkoasiain valmistelukunta 1943–1944 – turhaanko? Artikkeli teoksessa Salaiset kansiot. Uusia ja yllättäviä tapauksia talvi- ja jatkosodan vuosilta, s. 53–57. Valitut Palat, 2010. ISBN 978-951-584-869-7.
  65. ↑ Jokisipilä, Markku. Toimittanut Kauko Rumpunen: Rytin-Ribbentropin sopimus. Edvin Linkomiehen rooli neuvotteluissa. Artikkeli teoksessa Salaiset kansiot. Uusia ja yllättäviä tapauksia talvi- ja jatkosodan vuosilta, s. 90–95. Valitut Palat, 2010. ISBN 978-951-584-869-7.
  66. ↑ Kevään 1944 rauhantunnustelut Helsinki: Eduskunta.
  67. ↑ Välirauha-sopimus heninen.net.
  68. ↑ Rumpunen, Kauko I.: Lapin sota – rauhaton sota. Sota kesti kymmenen vuotta. Artikkeli teoksessa Salaiset kansiot. Uusia ja yllättäviä tapauksia talvi- ja jatkosodan vuosilta., s. 59–65. Valitut Palat, 2010. ISBN 978-951-584-869-7.
  69. ↑ SOPIMUS ystävyydestä, yhteistoiminnasta ja keskinäisestä avunannosta Suomen Tasavallan ja Sosialististen Neuvostotasavaltain Liiton välillä Finlex.
  70. ↑ Tarkka 2012, s. 31–32.
  71. ↑ Rentola 1997, s. 114–119.
  72. ↑ Tarkka 2012, s. 60.
  73. ↑ Rentola 1997, s. 137–146.
  74. ↑ Tarkka 2012, s. 44–46.
  75. ↑ Asetus Yhdistyneiden Kansakuntien peruskirjan voimaansaattamisesta Finlex.
  76. ↑ Rentola 1997, s. 381.
  77. ↑ Fagerholm, K-A.: Puhemiehen ääni, s. 326–330. Tammi, 1977. ISBN 951-30-3980-3.
  78. ↑ Tarkka 2012, s. 99.
  79. ↑ Fagerholm, K-A.: Puhemiehen ääni, s. 316–325. Tammi, 1977. ISBN 951-30-3980-3.
  80. ↑ Rentola 1997, s. 497.
  81. ↑ a b c Suomen tie EU:n jäseneksi Eurooppatiedotus. Arkistoitu 24.9.2015. Viitattu 17.1.2016.
  82. ↑ Tarkka 2012, s. 146.
  83. ↑ Rentola 1997, s. 499–500.
  84. ↑ Suomi, Juhani: Taistelu puolueettomuudesta. Urho Kekkonen 1968-1972, s. 67. Otava, 1996. ISBN 951-1-13548-1.
  85. ↑ Rauhansopimus Suomen kanssa Finlex.
  86. ↑ Tarkka 2012, s. 179–181.
  87. ↑ Käki, Matti & Kojo, Pauli & Räty, Ritva: Mitä Missä Milloin 1967. Kansalaisen vuosikirja, s. 18, 32, 166–168. Otava, 1966.
  88. ↑ Tarkka 2012, s. 183–184.
  89. ↑ Suomi, Juhani: Taistelu puolueettomuudesta. Urho Kekkonen 1968–1972, s. 726. Otava, 1996. ISBN 951-1-13548-1.
  90. ↑ Tarkka 2012, s. 154–162.
  91. ↑ Tarkka 2012, s. 188–201.
  92. ↑ Asetus Taloudellisen yhteistyön ja kehityksen järjestöä (OECD), koskevan konvention voimaansaattamisesta. Finlex.
  93. ↑ Suomi, Juhani: Taistelu puolueettomuudesta. Urho Kekkonen 1968–1972, s. 170–177. Otava, 1996. ISBN 951-1-13548-1.
  94. ↑ Tarkka 2012, s. 197–199.
  95. ↑ Kylmän sodan aika: ulkoasiainhallinnon kasvu Helsinki: Ulkoministeriö.
  96. ↑ Tarkka 2012, s. 231–234.
  97. ↑ Vuosi 1973 eilen.fi.
  98. ↑ Tarkka 2012, s. 241–242.
  99. ↑ Küng, Andres: Unelma vapaudesta. Passiivinen vastarinta nyky-Baltiassa, s. 66. Kustannuspiste Oy, 1979. ISBN 951-95192-9-7.
  100. ↑ Tarkka 2012, s. 149–152.
  101. ↑ Meinander, Henrik: Tasavallan tiellä, s. 429. Schildts Kustannus Oy, 1999. ISBN 951-50-1055-1.
  102. ↑ Suomi, Juhani: Taistelu puolueettomuudesta. Urho Kekkonen 1968–1972, s. 306–307. Otava, 1996. ISBN 951-1-13548-1.
  103. ↑ Tarkka 2012, s. 234–236.
  104. ↑ Tarkka 2012, s. 362–365.
  105. ↑ Tarkka 2012, s. 417–419.
  106. ↑ Tarkka 2012, s. 419.
  107. ↑ Tarkka 2012, s. 406–407.
  108. ↑ Tarkka 2012, s. 410.
  109. ↑ Tarkka 2012, s. 452.
  110. ↑ a b c Meinander, Henrik: Tasavallan tiellä, s. 459, 472-475. Schildts Kustannus Oy, 1999. ISBN 951-50-1055-1.
  111. ↑ Tarkka 2012, s. 201, 437.
  112. ↑ Tarkka 2012, s. 453.
  113. ↑ Suomen liittyminen Euroopan unioniin -tietopaketti Helsinki: Eduskunta.
  114. ↑ EU-kansanäänestys Helsinki: Eduskunta.
  115. ↑ EU-liittymissopimus Helsinki: Eduskunta.
  116. ↑ Suomen valtiopolitiikan pitkä kaari eduskunta.fi.
  117. ↑ Hämäläinen, Unto: Röyhkeä tarjous. HS TEEMA, 2021.
  118. ↑ Raunio, Tapani & Saari, Juho: Reunalla vai ytimessä? Suomen EU-politiikan muutos ja jatkuvuus, s. 170-175. Gaudeamus, 2017. ISBN 978-952-495-428-0.
  119. ↑ Finnish foreign policy during EU membership: Unlocking the EU´s security potential fiia.fi.
  120. ↑ Rahkonen, Juho: Nato ja media, s. 3. Journalismin tutkimusyksikkö , Tampereen yliopisto, 2004.
  121. ↑ Mauno, Hellevi & Lehto, Mika: Suomi Natoon vai ei – neljä asiantuntijaa vastaa Ilta-Sanomat. 20.3.2014. Arkistoitu 23.3.2014. Viitattu 17.1.2016.
  122. ↑ Koskinen, Päivi: Suomi Natossa – tätä se käytännössä tarkoittaisi Yle Uutiset. 4.9.2014. Viitattu 17.1.2016.
  123. ↑ Hanska, Jari: Tässä se on: Lue Suomen ja Britannian koko historiallinen julkilausuma sanasta sanaan Iltalehti. 11.5.2022. Viitattu 12.5.2022.
  124. ↑ Hanska, Jari: Brittihallitus vahvistaa: Britannialta turvatakuut Suomelle Iltalehti. 11.5.2022. Viitattu 12.5.2022.
  125. ↑ Finland The World Factbook. Washington, DC: Central Intelligence Agency. (englanniksi)
  126. ↑ a b c d Suomi ulkomailla (Suunnitteletko matkaa ulkomaille? Löydät suurlähetystöjemme ja muiden edustustojemme yhteystiedot sekä muuta hyödyllistä tietoa kirjoittamalla hakukenttään maan, alueen, kaupungin tai järjestön nimen.) Edustus­tot. Ulkoministeriö. Viitattu 1.12.2019.
  127. ↑ Ridanpää, Janne: Maailmanympärimatka Helsingissä suurlähetystöt ja niiden historia, s. 82. Kiina. Helsinki: Otava, 2016. ISBN 978-952-5805-86-4.
  128. ↑ a b c d Ridanpää, Janne: Maailmanympärimatka Helsingissä suurlähetystöt ja niiden historia, s. 152. Serbia. Helsinki: Otava, 2016. ISBN 978-952-5805-86-4.
  129. ↑ Ridanpää, Janne: Maailmanympärimatka Helsingissä suurlähetystöt ja niiden historia, s. 182–184. Venäjä. Helsinki: Otava, 2016. ISBN 978-952-5805-86-4.
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Suomen_ulkopolitiikka&oldid=22248111”