Israel

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tämä artikkeli käsittelee nykyistä valtiota. Israelilla voidaan tarkoittaa myös historiallista Israelin kuningaskuntaa. Nimen muita merkityksiä on lueteltu täsmennyssivulla.
Israelin valtio
מדינת ישראל (hepreaksi)
(Medinat Jjisra’el)
دولة إسرائيل (arabiaksi)
(Daulat Isrā'īl)
Israelin lippu Israelin vaakuna
lippu vaakuna

Israelin sijainti
Israelin sijainti

Valtiomuoto parlamentaarinen demokratia
Presidentti Reuven Rivlin
Pääministeri Benjamin Netanjahu
Pääkaupunki Jerusalem (933 113 as.)
(osin tunnustettu kansainvälisesti)[huom 1]
31°47′N, 35°13′E
Muita kaupunkeja Tel Aviv (418 600 as.), Haifa (279 591 as.), Beerseba (205 810 as.), Eilat (50 072 as.)
Pinta-ala
– yhteensä 20 9911 km² (sijalla 150)
– josta sisävesiä 2,1 %
Väkiluku (2014) 8 345 000[5] (sijalla 97)
– väestötiheys 397 / km²
– väestönkasvu 1,46[6] % (2014)
Viralliset kielet heprea[7]
Valuutta Uusi Israelin sekeli (₪) (ILS)
BKT
– yhteensä 390,656 miljardia USD (PPP)[8] (sijalla 54)
– per asukas 39 106 USD
HDI (2014) 0,894[9] (sijalla 18)
Elinkeinorakenne (BKT:sta)
– maatalous 2,4 %
– teollisuus 25,7 %
– palvelut 71,9 %
Aikavyöhyke UTC+2
– kesäaika UTC+3
Itsenäisyys
 – Palestiinan brittiläisestä mandaatista

14. toukokuuta 1948 (5. Ijaria 5708)
Lyhenne IL
Kansainvälinen
suuntanumero
+972
Motto
Kansallislaulu Hatikva (suom. Toivo)
Edeltäjä(t) Palestiinan brittiläisen mandaatin lippu Palestiinan brittiläinen mandaatti

1 mukana Israelin miehittämä Golanin kukkuloiden alue ja Itä-Jerusalem, mutta ei miehitettyä Länsirantaa

Israelin valtio[10] eli Israel (hepr. ‏מדינת ישראל‎, Medinat Jisra'el, arab. دولة إسرائيل‎, Daulat Isrā'īl) on valtio Välimeren ja Jordanjoen välissä Lähi-idässä. Israel perustettiin Palestiinan alueelle vuonna 1948. Se on valtiomuodoltaan parlamentaarinen demokratia, mutta toisaalta "juutalainen valtio"[11], mikä on virallisena ideologiana kirjattu lakiin.[12] Väestöltään Israel on kuitenkin monikansallinen ja uskontopohjaltaan moninainen, eivätkä kaikki tunnusta juutalaisten kansallisvaltion periaatetta.[13] Vallitseva tilanne onkin johtanut jatkuviin sisäisiin levottomuuksiin ja yhteenottoihin palestiinalaisten ja muiden Lähi-idän valtioiden kanssa koko Israelin valtion olemassaolon ajan.

Israelissa on vuoden 2014 arvion mukaan noin 8,3 miljoonaa asukasta.[14] Virallinen kieli on heprea. Arabian virallinen asema virallisena kielenä poistettiin heinäkuussa 2018. Asukkaista 78 prosenttia on juutalaisia, 17 prosenttia arabeja, loput druuseja ja muita vähemmistöjä. Israelin arabit ovat uskonnoltaan enimmäkseen sunnimuslimeja tai kristittyjä. Israelin naapurimaita ovat arabivaltiot Egypti, Jordania, Syyria, Libanon sekä joidenkin valtioiden itsenäiseksi tunnustama Palestiina. Israelin pinta-ala on 20 700 km², johon on laskettu mukaan Golanin kukkulat, mutta ei Itä-Jerusalemia tai Länsirantaa ja Gazan kaistaa.

Vaikka Israel ei ole myöntänyt eikä kieltänyt ydinasettaan, sen oletetaan olevan Lähi-idän ainoa ydinasevaltio.[15]

Nimi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nimi "Israel" on tavanomaisessa ja liturgisessa käytössä merkinnyt kolmentuhannen vuoden ajan sekä Israelia maana että koko juutalaista kansaa asuivatpa he sitten Israelissa tai diasporassa. Nimi on peräisin Raamatusta, 1. Mooseksen kirjasta 32:28, jossa Jaakob saa uuden nimen Israel (ehkä śara + el eli kamppailu Jumalan kanssa) kamppailtuaan enkelin kanssa. Nimestä on erilaisia käsityksiä. Joidenkin mukaan nimi juontuu verbistä śarar ("hallita, olla vahva, määrätä"), jolloin nimi merkitsisi ”Jumala hallitsee” tai ”Jumala tuomitsee”. Muita mahdollisia merkityksiä ovat "Jumalan ruhtinas" tai "Ēl taistelee". Tarkasta merkityksestä riippumatta Jaakobin kahdestatoista pojasta polveutui ”Israelin 12 heimoa".lähde?

Ensimmäinen sanan "Israel" historiallinen maininta on egyptiläisestä Merenptahin steelassa, jossa kerrotaan Kanaaninmaan sotilasleireistä. Israelin mainitaan paadessa kansana, joka ei ollut muodostanut valtiota, ja se on ajoitettu 1200-luvulle eaa.[16] Nykyvaltiolle annettiin nimeksi "Medinat Jisrael" eli Israelin valtio, ja sen kansalaiset ovat israelilaisia. Muita nimiehdotuksia olivat Eretz Israel, Zion ja Juudea.[17]

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Israelin historia
Juutalaisia maahanmuuttajia ensimmäisen alijan aikaan 1880-luvulla.

Juutalaisten diaspora eli hajaantuminen maailmalle alkoi vuonna 134 jaa, kun roomalaiset olivat kukistaneet juutalaiskapinan Juudeassa, Galileassa ja Samariassa. Sata vuotta aikaisemmin Pompeius oli kukistanut makkabealaisen pappisvaltion, mutta maata ei saatu koskaan rauhoittumaan.[18] Nyt roomalaiset ajoivat juutalaisväestön maanpakoon ja nimesivät alueen "Palestiinaksi" Vanhasta Testamentista löytämiensä filistealaisten mukaan.[19]

Juutalaisten diaspora ei ollut täydellinen, sillä heitä jäi etenkin Galileaan. Luvattu maa säilyi myös nostalgisen paluumuuton kohteena. Muun muassa kuuluisa rabbi Moses Maimonides pakeni 1100-luvulla sinne Marokosta. Ristiretkeläiset olivat 1000-luvulla kohdanneet Jerusalemissa pienen juutalaisväestön ja polttaneet sen synagogan.[20]

600-luvulta 1900-luvun alkuun Palestiina kuului eri arabivaltioille. Juutalaiset saivat pitää uskonnolliset tapansa, mutta islamilaisen lain mukainen dhimmi -asema teki heistä toisen luokan kansalaisia.[21] Välimeren itärannikko siirtyi 1500-luvulla turkkilaiselle Osmanien valtakunnalle. Nykyisen Israelin alue liitettiin sen Syyrian provinssiin. Eri vuosisatoina Palestiinassa vierailleet eurooppalaiset matkailijat kuvailivat tienoota hylätyksi takamaaksi. Vuonna 1857 Britannian konsuli raportoi, että se oli huomattavan tyhjä ja kaipasi lisää väestöä.[22] Brittiläisen yläluokan jäsenet, kuten Shaftesburyn jaarli, alkoivat nähdä Palestiinan "maana ilman ihmisiä", jonka juutalaiset eli "ihmiset ilman maata" voisivat asuttaa. Vuonna 1852 britit perustivat yhdistyksen edistämään juutalaisten paluuta. [23] Osmanien sulttaania ajatus ei miellyttänyt [24] Myöhemmin hän pyrki estämään juutalaisten muuton Palestiinaan ja jopa karkotti juutalaisväestön Jaffasta.[25]

Sionismi ja ensimmäiset alijat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kristillistä sionismia, eli ajatusta juutalaisten paluusta Palestiinaan, seurasi juutalainen sionismi. Sionistisen aatteen pioneeri Theodor Hertzl julkaisi vuonna 1896 kirjan "Der Judenstaat" (Juutalaisvaltio)[26] ja järjesti seuraavana vuonna ensimmäinen sionistisen kongressin Sveitsissä. Juutalaisten muuttoliike, "ensimmäinen alija" eli "nousu", sai alkunsa tsaari Aleksanteri II murhaa 1881 seuranneesta pogromiaallosta[27] ja johti vuosien 1882–1903 välillä noin 35 000 pääasiassa itäeurooppalaisen juutalaisen muuttoon Palestiinaan.[28] Sen päättyessä Palestiinassa asui 40 000 juutalaista ja 140 000 muihin etnisiin ryhmiin kuuluvaa, mikä osoitti väestön harvalukuisuutta.[29] Toinen alija vuosina 1904–1914 toi Palestiinaan 40 000 uutta muuttajaa, jotka usein olivat yhteisomistukseen uskovia marxilaisia.[30][31] Osmanit karkottivat noin puolet toisen alijan aikana muuttaneista vuoteen 1914 mennessä, jolloin ensimmäinen maailmansota keskeytti maahanmuuton.[32][25]

Toisen alijan aikana alkoi maataloussiirtokuntien ohella syntyä myös teollisuutta. Molemmat käyttivät myös arabityövoimaa. Juutalaisten muuton myötä Palestiinaan oli alkanut muodostua Israelin tulevan itsenäisyyden keskeisiä kansallisia instituutioita. Toisen alijan aikana perustettiin ensimmäiset puolueet, päärabbinaatti, ensimmäiset sotilaalliset järjestöt ja ensimmäinen moderni juutalainen kaupunki Tel-Aviv. [33] Heprean kieltä ryhdyttiin elvyttämään, syntyi hepreankielinen lehdistö ja kirjallisuus, ja hepreasta tuli yhteinen kieli.

Kun Osmanien valtakunta alkoi olla hajoamistilassa, Britannian ulkoministeri Arthur Balfour ilmoitti 2.11.1917, että Britannian hallitus tuki sionistien aikeita perustaa juutalaisille "kansallinen koti" Palestiinaan – joka tuolloin käsitti myös Transjordanian – kuitenkin niin, että alueen ei-juutalaisten yhteisöjen oikeuksia ei loukattaisi.[34] Samaan aikaan britit tukivat myös arabien kansallismielisyyden nousua.

Osmanien valtakunnan viimeisiä tekoja oli luovuttaa Palestiina ja Transjordania Kansainliiton mandaattialueeksi. Kansainliitto siirsi 1922 hallinnon Britannialle. [35]

Brittihallinnon aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Juutalaisten asuttamat alueet vuonna 1947.

Sodan jälkeen juutalaisten muutto Palestiinaan virisi uudelleen. Kolmas alija vuosina 1919–1923 toi 40 000 muuttajaa ja neljäs alija 1920-luvulla 82 000 muuttajaa. 1930-luvulla viidennessä alijassa Palestiinaan muutti noin 250 000 juutalaista. Kun juutalaisia oli vuonna 1881 ollut Palestiinassa noin 25 000, heidän lukumääränsä 2. maailmasodan jälkeen vuonna 1947 oli jo 630 000. [36] Euroopasta tulleiden juutalaisten elämäntapa toi mukanaan vaurautta ja työpaikkoja, minkä takia Palestiina alkoi vetää puoleensa myös arabeja koko Lähi-idän alueelta. 1900-luvun alun vajaasta 140 000:sta arabien määrä kasvoi lähes puoleen miljoonaan vuonna 1922[37] ja 1,3 miljoonaan vuonna 1947.[38]

Kansainliiton mandaatti Britannialle vuonna 1922 vahvisti Balfourin lupauksen juutalaisten "kansallisesta kodista". Sitä kuitenkin supistettiin 77 %, kun Jordanian itäpuolinen alue erotettiin mandaattialueesta Transjordaniaksi.[39] Brittihallinto nimitti vuonna 1921 Palestiinan muslimiväestön johtoon Amin al-Husseinin, josta vuonna 1922 tehtiin Jerusalemin suurmufti. [40] Ainakin vuodesta 1919 lähtien tämä oli järjestänyt hyökkäyksiä juutalaisia siirtolaisia vastaan.[41]

Juutalainen itsehallinto kehittyi voimakkaasti 1920-luvun kuluessa. Tällöin perustetusta juutalaistoimistosta kehittyi Palestiinan juutalaisyhteisön (Yišuv) hallitus, joka edusti juutalaisia. Vaaleissa 1920 valittiin myös eräänlainen parlamentti. Yušuvilla oli oma koulujärjestelmä ja oikeus myös verotukseen. Vuonna 1920 perustettu ammattijärjestö Histadrut huolehti myös terveydenhuollosta ja harjoitti vakuutus- ja pankkitoimintaa. Jerusalemin heprealainen yliopisto aloitti toimintansa 1925. Arabit eivät valtiollisia elimiä perustaneet, koska odottivat saavansa maan haltuunsa brittien mandaatin päättyessä.[42]

Juutalaisten ja arabien välille syntyi 1929 levottomuuksia, jotka liittyivät Jerusalemin Temppelivuoren käyttöön. Elokuun 16. 1929 arabit hyökkäsivät useisiin kohteisiin koko maassa. Toista sataa juutalaista ja kymmeniä arabeja sai surmansa. Hebronissa koko juutalainen yhteisö tuhottiin, ja juutalaiset palasivat sinne vasta vuoden 1967 jälkeen.[43] Juutalaiset tekivät kostoiskuja.[44] Britannian nimittämä Shawn komissio totesi, että väkivaltaisuudet olivat arabien toimeenpanemia ja suositteli, että juutalaisten maahanmuuttoa alettaisiin estää.[45]

Arabikapina 1936–1939[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuoden 1929 levottomuudet olivat enteilleet jännityksen lisääntymistä Palestiinassa. Vuonna 1936 puhkesi laaja arabikapina, joka suuntautui sekä juutalaisia että brittejä vastaan. Tähän mennessä juutalaisten lukumäärä oli jo 400 000, kun natsien valtaannousu Saksassa 1933 oli lisännyt juutalaisten pakoa Euroopasta. Arabikapinan syynä olivat pelko juutalaisvaltion synnystä sekä juuri itsenäistyneiden muiden arabimaiden esimerkki. Myös lisääntyvä työttömyys aiheutti tyytymättömyyttä, sillä suurmaanomistajat olivat myyneet maitaan juutalaisille, jolloin entiset vuokraviljelijät olivat menettäneet toimeentulonsa.[46]

Klaanien erimielisyyden takia arabikapinalla ei ollut keskitettyä johtoa eikä kapinalla ollut menestymisen toiveita. Sen aikana satoja juutalaisia surmattiin. [43] Noin 4000–6000 arabia kuoli, mahdollisesti yli puolet keskinäisissä kiistoissa. Jopa 30 000 pakeni ympäröiviin arabimaihin. Lisääntyvä taloudellinen kurjuus lisäsi jääneiden halukkuutta myydä maansa juutalaisille.[47] Vuoden 1936 jälkeen juutalainen Irgun -järjestö aloitti terrorin arabeja vastaan muun muassa räjäyttelemällä pommeja väkijoukoissa.[48]

Arabien miellyttämiseksi mandaattihallinto rajoitti juutalaisten maahanmuuttoa.[49] Britannian näkemyksiin alkoi vaikuttaa myös se, että Hitlerin Saksa ja Mussolinin Italia olivat asettuneet tukemaan arabeja ja saivat osakseen suopeutta arabimaailmassa.[50] Vuonna 1939 britit määräsivät juutalaisten maahanmuuton ylärajaksi 75 000 seuraavien viiden vuoden aikana.[51] Samaan aikaan Hitlerin vainoja oli Euroopassa pakenemassa moninkertainen määrä juutalaisia.

Sisällissota 1947–1948[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toisen maailmansodan jälkeen perustettu YK sai tehtäväkseen esittää ratkaisuja Palestiinan tilanteeseen. Kuuden miljoonan juutalaisen joukkomurha Euroopassa oli vaikuttanut yleiseen mielipiteeseen, joka alkoi vakuuttua juutalaisvaltion tarpeellisuudesta.[52] Arabit uhkasivat jihadilla, jos sellainen perustetaan. Vasta perustetun Arabiliiton neuvosto kehottikin jäsenvaltioitaan lähettämään joukkojaan Palestiinan rajoille.[53] Tästä huolimatta YK:n yleiskokous hyväksyi 29.11.1947 julkilausuman nro 181, joka sisälsi esityksen Palestiinan jakamisesta arabi- ja juutalaisvaltioihin.[54] Juutalaiset hyväksyivät esityksen, mutta arabivaltiot torjuivat kahden valtion mallin.[55] Tässä vaiheessa Palestiinassa asui 650 000 juutalaista ja 1,3 miljoonaa arabia.

Heti seuraavana aamuna väkivaltaisuudet juutalaisia vastaan kiihtyivät sekä Palestiinassa että ympäröivissä arabimaissa, ja yltyivät mandaattialueella sisällissodaksi. Arabit julistivat yleislakon ja iskivät brittijoukkoja ja juutalaisia vastaan. Vajaan kahden viikon kuluttua lontoolainen sanomalehti The Times kertoi yhteenotoissa kuolleen noin 70 juutalaista, 50 arabia ja neljä brittiä. Juutalaiset ryhmittyivät puolustautumaan, mutta siirtyivät keväällä 1948 myös hyökkäämään.[56] Heidän tärkeimmän asevoimansa oli puolisotilaallinen Hagana -järjestö, josta myöhemmin tuli Israelin armeijan ydin. Sen puolustussotaan rajoittunut strategia ei ollut kelvannut kaikille, minkä takia vuoden 1936 arabikapinan jälkeen syntynyt sotilasjärjestö Irgun ja siitä eronnut Lehi kävivät omaa sotaansa. [57] Palestiinalaisten puolella tärkein voima oli Pyhän sodan armeija sekä Arabiliiton perustama vapaaehtoisista koostunut vapautusarmeija. Kaikki osapuolet syyllistyivät siviileihin kohdistuvaan terroriin.[58] Palestiinalaisten taistelutahtoa lamautti sotilaallisesti tärkeän Deir Yassinin kylän valloitus huhtikuussa 1948, minkä yhteydessä Irgun ja Lehi surmasivat toistasataa siviiliä. Sionistisen liikkeen johto tuomitsi siviilien murhaamisen.[59]

Sodan lopputulos oli häikäisevä voitto juutalaisille. Hävinnyt osapuoli oli kärsinyt epäyhtenäisyydestä ja sotataitojen puutteesta. Arabinationalismi oli myös rajoittunut lähinnä eliittiin, eikä taistelutahto ollut kokonaisuudessaan korkealla.[60]

Israelin itsenäisyyssota 1948[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ympäröivien arabimaiden hyökkäys Israeliin sen itsenäisyyssodassa.

Brittien poistuttua alueelta Israel perustettiin itsenäisyysjulistuksella 14. toukokuuta 1948. Britannian mandaatti umpeutui päivän päättyessä keskiyöllä. Yhdysvallat ja Neuvostoliitto tunnustivat heti juutalaisvaltion.[61] Käynnissä ollut sisällissota laajeni Israelin itsenäisyyssodaksi, kun Egyptin, Syyrian, Jordanian, Libanonin ja Irakin armeijat hyökkäsivät Israeliin itsenäisyysjulistusta seuranneena päivänä.[62] Ennen hyökkäystä arabijohtajat kehottivat muslimeita pakenemaan Palestiinasta naapurimaihin, sillä juutalaiset murskattaisiin ja pakolaiset pääsisivät nopeasti palaamaan takaisin.[63]

Sodan alussa arabiarmeijan koko oli 20 000 – 30 000 miestä ja Israelin 35 000. Sodan lopulla Israelilla oli jo kaksinkertainen miesylivoima.[64] Vuonna 1948 Suomesta lähti vapaaehtoisia juutalaisia sotilaiksi Israeliin, ja myös Suomen valtio avusti Israelia aselahjoituksin. Nämä suomenjuutalaiset vapaaehtoiset muodostivat juutalaisen yhteisönsä jäsenmäärään nähden maailman suurimman vapaaehtoisten joukon verrattuna muuhun juutalaiseen diasporaan.[65]

Sota päättyi 7.1.1949 Israelin täydelliseen voittoon. Sen haltuun jäänyt alue laajeni YK:n jakosuunnitelman 55 %:sta noin neljään viidesosaan.[66] Israel ei vallannut Transjordanialta Länsirantaa ja Itä-Jerusalemia, vaikka olisi siihen pystynyt, koska pelkäsi sen ärsyttävän Isoa-Britanniaa. Israel oli myös rakentanut suhteita Transjordanian emiiriin Abdullahiin.[67] Israel valtasi kuitenkin Negevin autiomaan sekä pohjoisessa Galilean. Gaza jäi Egyptin miehittämäksi, mutta sitä ei liitetty Egyptiin eikä gazalaisia päästetty siirtymään sinne.[68]

Israel menetti sodassa noin 6000 henkeä, mikä oli prosentti sen juutalaisväestöstä. Määrästä kolmannes oli siviilejä.[69] Israelin perustamisen jälkeen alkoi Euroopasta muuttaa alueelle suurin joukoin holokaustista selviytyneitä juutalaisia. Vuoteen 1951 mennessä Israeliin muutti lähes 700 000 siirtolaista, mikä kaksinkertaisti juutalaisen väestön määrän.[70] Ensimmäisten vuosien siirtolaisaalto toi mukanaan keskitysleireiltä selvinneitä, Ison-Britannian pysäyttämiä sekä arabimaiden mizrahi-juutalaisia. Vuosina 1949–1950 Jemenistä muutti lähes 50 000 juutalaista. Irakin juutalaiset joutuivat Israelin itsenäisyyssodan aikana vainojen kohteeksi ja muuttivat melkein kaikki Israeliin 1950–1951 (Operaatio "Ali Baba"). He joutuivat kuitenkin jättämään omaisuutensa Irakiin. [71] Marokon suuresta ja köyhästä juutalaisväestöstä yli 100 000 muutti Israeliin ennen kuin Marokko vuonna 1960 rajoitti muuttoa. [72] Iranin aikaisemmin suuri juutalaisväestö on samoin supistunut lukuun 25 000. Tällä oli vaikutuksia myös islamilaiseen eskatologiaan, sillä sen mukaan lopun aikoina Antikristusta on auttamassa 70 000 Iranin juutalaista, jotka kaikki tulevat Isfahanin kaupungista. [73] [74]

Pakolaisongelman synty[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Palestiinan pakolaisuus

Palestiinan 1,3 miljoonasta arabista noin 700 000 –750 000 eli runsas puolet pakeni tai karkotettiin (al-nakba) YK:n ja brittien arvion mukaan.[75][76] Heti sodan jälkeen pakolaisongelma nostettiin propagandataistelun välineeksi. Asiasta on sen jälkeen ollut vastakkain kaksi erilaista näkemystä. Arabitulkinnan mukaan lähtijät karkotettiin sionistien alkuperäisen suunnitelman mukaisesti. Mistään suunnitelmasta ei ole löytynyt näyttöä, mutta myös karkotuksia kyllä tapahtui.[77] Israelin mukaan palestiinalaiset lähtivät itse arabimaiden kehotuksesta turvaan sotatoimien alta.[78] Kehotuksista on jonkin verran näyttöä, mutta niitä ei esiintynyt laajasti.[79] YK:n Palestiinan pakolaisjärjestö UNRWA on määritellyt pakolaisiksi henkilöt, joiden vakinainen asuinpaikka oli Palestiina 1946–1948, ja jotka menetti kotinsa ja elantonsa vuoden 1948 konfliktin seurauksena. UNRWA hyväksyy Palestiinan pakolaisiksi myös tällaisille pakolaisille syntyneet lapset, mikä on poikkeus YK:n normaaliin pakolaisuuden määritelmään.

Ensimmäinen pakolaisaalto alkoi jo loppuvuodesta 1947, jolloin sisällissota oli käynnissä. Lähtijöiden joukossa oli kaupunkien yläluokkaa ja Israelille kaavaillun rannikkoalueen kyläläisiä. Massapako alkoi huhtikuussa 1948, kun juutalaisten sodankäynti muuttui hyökkääväksi ja arabijoukot alkoivat vetäytyä. Vaikka kyläläiset pakenivat yleensä itse rintamataistelujen alta, paikoilleen jääneitäkin ajettiin pois ja tyhjentyneitä kyliä hävitettiin.[80] Juutalaisten asenne arabeja kohtaan koveni arabimaiden hyökättyä Israeliin. Syinä olivat sekä pelko että kostonhalu mutta myös näköalan avautuminen puhtaasti juutalaisesta valtiosta.[81] Suurimmassa yksittäisessä karkotuksessa Lyddan ja Ramlen kaupungeista karkotettiin heinäkuussa 1948 yhteensä 60 000 asukasta.[82] Kesästä 1948 lähtien pakolaisten paluu pyrittiin estämään, mutta siitä huolimatta se ilmeisesti onnistui kymmenille tuhansille arabeille.

Kansainväliset vaatimukset pakolaisten paluun sallimiselle kiteytyivät vuonna 1948 YK:n päätöslausumaan 194, jonka mukaan paluuoikeus tulee antaa niille pakolaisille, jotka haluavat "elää rauhassa naapureidensa kanssa".[83] Kesällä 1949 Israel olikin valmis ottamaan vastaan 70 000 pakolaista, mutta ei enempää. Sionistiselle liikkeelle arabiväestön siirtäminen pois oli tärkeä tavoite juutalaisenemmistöisen valtion luomiseksi. Muussa tapauksessa uhkana olisi ollut laaja juutalaisille vihamielinen arabiväestö. Vielä 1920–1940 -luvuilla laajat väestönsiirrot olivat olleet Euroopassakin tavallisia ja hyväksyttyjä.[84] Esimerkiksi 12–14 miljoonaa saksalaista karkotettiin Itä-Euroopasta suurvaltojen hyväksyessä siirrot.[85]

Näihin päiviin asti jatkuneen Lähi-idän kriisin vuoksi on pakolaiskysymys edelleen ratkaisematta. Sitä on alkanut monimutkaistaa sekä YK:n omaksuma laajennettu pakolaisuuden määritelmä että 1960-luvulla kehittynyt ajatus palestiinalaisesta identiteetistä eli Palestiinassa asuvasta arabikansallisuudesta. Vielä ennen Israelin itsenäisyyssotaa Palestiinan arabit olivat torjuneet tällaisen identiteetin ja pitäneet itseään syyrialaisina, kuten asia oli Osmanien valtakunnassa.[86] Jordanian hallitsijat taas pitivät Palestiinaa pelkästään Jordanian länsiosana.[87] Palestiinalaisidentiteettiä alettiin tietoisesti kehittää, ja se otti lipukseen Irakin ja Jordanian lyhytaikaiseksi jääneen Arabifederaation lipun vuodelta 1958. [88] Palestiinalaisten johtohahmoksi kohonnut Jasser Arafat esitettiin joko Jerusalemissa tai Gazassa syntyneeksi, vaikka hän oli asiakirjojen mukaan syntynyt Kairossa.[89][90]

Israelin valtio[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Siitä huolimatta, että useimmat israelilaiset tulivat epädemokraattisista maista, uuden valtion onnistui luoda kansanvaltainen poliittinen järjestelmä.[91] Vuonna 1949 pidettiin ensimmäiset vaalit, joissa oli yleinen ja yhtäläinen äänioikeus. Parlamentti on yksikamarinen, ja hallitseva asema on pääministerin johtamalla hallituksella. Tärkeimmät puolueet pohjautuivat jo Euroopassa vaikuttaneisiin sionistiryhmiin. Uskonnolliset puolueet saivat vahvan aseman. Ensimmäisissä vaaleissa David Ben-Gurionin johtama Mapai sai suurimman paikkamäärän ja Ben-Gurionista tuli ensimmäinen pääministeri. [92]

Itsenäisyysjulistuksessa Israel määriteltiin juutalaisvaltioksi, mutta kaikkien yhdenvertaiset sosiaaliset ja poliittiset oikeudet tunnustettiin. Uskonnollisten tahojen kanssa syntyi epävirallinen valtiosopimus, joka takasi, ettei valtio virallisesti riko juutalaisten uskonnollista lakia. Sen mukaisesti valtion laitoksissa seurataan juutalaisia ruokasäännöksiä, ja sapatti on virallinen lepopäivä.[93]

Suezin kriisi 1956[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Suezin kriisi
Suezin kriisi.

1940-luvun lopulta lähtien Israelin ja sen naapureiden välillä käytiin rajakahakoita. Ne johtivat osaltaan Israelin ja Egyptin väliseen sotaan 1956.[94] Arabimaat olivat panneet Israelin kauppasaartoon, sulkeneet Suezin kanavan ja Tiranan salmen israelilaisilta laivoilta ja uhkasivat Israelia uudella sodalla. Muun muassa Egyptin Muslimiveljeskunta järjesti sotilaallisia iskuja Israeliin. Israelin joukot tekivät vastaavasti kostoiskuja arabimaihin, missä kohteena oli myös siviilejä. [95] Israelissa alettiin odottaa uutta sotaa, ja ajatus ensi-iskusta alkoi saada kannatusta.[96]

Vuonna 1956 Egyptin uusi sotilasjohtaja Gamal Abdel Nasser päätti valtiollistaa Britannian ja Ranskan omistaman Suezin kanavan. Päätöksen seurauksena puhkesi Suezin kriisi, jonka aikana Britannia, Ranska ja Israel hyökkäsivät menestyksekkäästi Egyptiin kohti Suezin kanavaa. Sodan aloitti Israel, joka lokakuussa muutaman päivän aikana miehitti Gazan ja suurimman osan Siinain niemimaata.

Aselepo solmittiin, kun Yhdysvallat ja Neuvostoliitto painostivat osapuolia rauhaan. Vetäytymisen ehtoina olivat YK:n UNEF-joukkojen sijoittaminen Siinaihin valvomaan, että Egypti ei enää hyökkää Israeliin kuten vuoden 1948 sodassa. Israel joutui luopumaan valtaamistaan alueista, mutta sai lupauksen rauhasta. Lisäksi merisaarto purettiin ja sotilaalliset iskut lopetettiin. [97][98]


Kuuden päivän sota 1967[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Kuuden päivän sota
Kuuden päivän sota ja Israelin hyökkäys Golanin kukkuloille.

Kuuden päivän sodassa Israelia vastassa olivat Egypti, Jordania ja Syyria. Vuonna 1967 Egypti saartoi Israelin laivaliikenteen Punaisella merellä, poisti UNEF-rauhanturvaajat alueelta ja siirsi tankkeja ja satoja sotilaita Siinaille ilmoittaen olevansa valmis sotaan.[99] Kansainvälisten sopimusten mukaan laivaliikenteen saarto oli jo sotatoimi, ja Israel vastasi siihen omalla hyökkäyksellään. Kuuden päivän sota alkoi Israelin iskulla, jolla se onnistui muutamassa tunnissa tekemään Egyptin ilmavoimat toimintakyvyttömiksi. Jordania puolestaan hyökkäsi Israelin kaupunkeihin Länsi-Jerusalemiin sekä Netanyaan. Sota merkitsi nopeaa voittoa Israelille. Sen lopussa Israelin hallintaan jäivät Gaza, Siinain niemimaa, Länsiranta ja Golanin kukkulat.

Jom kippur -sota 1973[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Jom kippur -sota

Syyria ja Egypti hyökkäsivät Israeliin 1973 ja yllättivät pyhänvietossa olleen Israelin. Israel kärsi aluksi huomattavia tappioita erityisesti Golanin kukkuloilla, mutta reservijoukkojen saapuessa rintamille muutamien päivien kuluttua sotatilanne alkoi muuttua. Toista viikkoa jatkuneiden taistelujen jälkeen Egypti ja Syyria olivat menettäneet useimmat valtaamansa asemat, ja pian Israel eteni Suezin kanavan länsirannalle ja Syyriaan. Tulitauko astui voimaan kolme viikkoa sodan alkamisesta.

Israelin ja Egyptin erillisrauha[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Menachem Begin, Anwar Sadat ja Jimmy Carter Camp Davidissa vuonna 1978

Marraskuun 19. päivänä vuonna 1977 Egyptin presidentti Anwar Sadat laskeutui Egyptin ilmavoimien koneella Tel-Avivin Ben-Gurionin lentoasemalle ja aloitti historiallisen valtiovierailun Israelissa. Seuraavana päivänä Sadat piti historiallisen puheensa Israelin parlamentissa Knessetissä Jerusalemissa. Sadat oli ensimmäinen arabimaan johtaja, joka vieraili Israelissa - ja kyseessä oli kaikkein suurimman arabimaan johtaja ja sen maan johtaja, jonka kanssa Israel oli vain neljä vuotta aiemmin käynyt Jom kippurin sodan. Sadatin isäntinä olivat puoli vuotta aiemmin Israelin pääministeriksi valittu Menachem Begin, jonka oli ennemminkin arveltu johtavan Israelin uuteen sotaan sekä ulkoministeri Moshe Dayan. Sadatin vierailusta alkoi tapahtumasarja, joka johti lopulta israelin ja Egyptin rauhansopimuksen allekirjoittamiseen maaliskuussa 1979 sekä Israelin suurlähetystön avaamiseen Kairossa helmikuussa 1980.[100] Yhdysvaltain Camp Davidissa käytyjen yli vuoden jatkuneiden neuvottelujen tuloksena allekirjoitettiin vuonna 1978 sopimus, joka lopetti vihollisuudet Israelin ja Egyptin välillä. Israel lupasi vetää joukkonsa pois Siinain niemimaalta ja Egypti suostui virallisesti tunnustamaan Israelin valtion ja solmimaan maiden välille normaalit diplomaattiset suhteet. Camp Davidin rauha. Rauhansopimus allekirjoitettiin virallisesti maaliskuun 26. päivänä vuonna 1979 Valkoisessa talossa Washingtonissa juhlatilaisuudessa, jossa olivat Sadat, Begin ja välittäjänä toiminut Yhdysvaltain presidentti Jimmy Carter. Vuonna 1978 Sadat ja Begin saivat Nobelin rauhanpalkinnon tunnustuksena rauhansopimuksesta. Vuonna 1981 presidentti Anwar Sadat murhattiin Kairossa rauhansopimuksesta raivostuneiden ääri-islamistien toimesta. Rauhansopimus on edelleen pysynyt voimassa huolimatta jatkuneesta jännityksestä alueella sekä Egyptin sisäpoliittisista myllerryksistä.[101]

Etelä-Libanon[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Libanonin sisällissota

Israel hyökkäsi sisällissodan repimään Libanoniin vuonna 1982 tarkoituksenaan torjua Libanonin puolelta maan pohjoisosiin tehtyjä terrori-iskuja. Muodostettuaan 40 kilometrin levyisen turva-alueen Israelin armeija jatkoi hyökkäystä sisämaahan ja valloitti myös maan pääkaupungin Beirutin. PLO, joka oli pitänyt päämajaansa kaupungissa, pakeni Tunisian pääkaupunkiin Tunisiin. Israel veti joukkonsa maasta pääosin vuonna 1986 mutta jatkoi miehitystä Etelä-Libanonin turvavyöhykkeellä tukemansa puolisotilaallisen Etelä-Libanonin armeijan (SLA) kanssa. Israel vetäytyi alueelta vuonna 2000, minkä jälkeen sen ottivat hallintaansa Hizbollah-järjestö sekä YK:n rauhanturvajoukot.

Ensimmäinen intifada ja Oslon sopimus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Ensimmäinen intifada
Ehud Barak, Israelin pääministeri vuosina 1999–2001

Ensimmäinen intifada eli palestiinalaisten kansannousu Israelin miehitystä vastaan alkoi joulukuussa 1987 ja jatkui vuoteen 1993 asti. Yhteenotoissa kuoli yhteensä noin 1 400 palestiinalaista ja noin 270 israelilaista siviiliä ja 150 israelilaista sotilasta.[102] Työväenpuolueen voitettua vuonna 1992 Jitzhak Rabin aloitti neuvottelut PLO:n kanssa rauhan aikaansaamiseksi, ja vuonna 1993 osapuolet allekirjoittivat Oslon sopimuksen. Myös nimellä Oslo I tunnetussa sopimuksessa Israel ja PLO tunnustivat toisensa.

Israelin pääministeri Ehud Barak ja palestiinalaisten johtaja Jasser Arafat neuvottelivat heinäkuussa 2000 Camp Davidissa Bill Clintonin johdolla, mutta neuvottelut eivät tuottaneet tulosta PLO:n hylättyä Barakin tarjouksen. Esityksen arvostelijoiden mukaan Barakin ehdotus ei olisi antanut mahdollisuuksia elinkelpoisen palestiinalaisvaltion perustamiselle, koska se olisi pirstonut Länsirantaa ja vienyt siitä monia tärkeitä alueita.[103] Epäonnistuneiden rauhanneuvottelujen jälkeen jännitys alueella alkoi lisääntyä uudelleen.

Toinen intifada[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Toinen intifada
Suunniteltu ja rakennettu turva-aita Länsirannalla toukokuussa 2004. Aita on merkitty sinisellä viivalla. Vuoden 1967 raja merkitty karttaan vihreällä.

Toinen intifada eli Al-Aqsan intifada alkoi syyskuussa 2000. Usein esitetään, että toinen intifada alkoi Ariel Sharonin vierailtua Al-Aqsan moskeijassa ja että vierailu olisi tulkittu provokaatioksi. Nykyisin sekä palestiinalaiset että israelilaiset ovat yhtä mieltä siitä, ettei intifadan syynä ollut ainoastaan Sharonin toiminta. Israelilaiset katsovat intifadan olevan "osa palestiinalaishallinnon laskelmoiva politiikkaa suhteissaan Israelin valtioon" ja palestiinalaiset puolestaan katsovat sen olevan enemmän kuin "..vain oikeutettu reaktio provokatiiviseen tapaukseen. Se on Palestiinan kansan yksimielinen, julkinen neuvotteluiden epäonnistumisen aiheuttama mielenilmaus ja Israelin toiminnan täydellinen tuomitseminen".[104] Israelissa uskotaan yleisesti palestiinalaisjohdon aloittaneen kansannousun tietoisesti painostaakseen Israelia väkivallan avulla.[105] Jälkikäteen katsottuna oli kuitenkin havaittavissa monia merkkejä potentiaalisesta väkivallasta, joka saattoi syttyä melkein mistä tahansa sattumanvaraisesta tapahtumasta. Yhteenotoissa on toisen intifadan aikana kuollut 1 116 israelilaista[106] ja 4 066 palestiinalaista[107]

Intifadan seurauksena Israel on rakentamassa Länsirannan turva-aitaa, jonka tarkoituksena sanotaan olevan terroristien pääsyn estäminen Israelin kaupunkeihin.[108] YK:n yleiskokous ja EU ovat kritisoineet aitaa, koska se hajottaa palestiinalaisalueita ja liittää 6–8 prosenttia kiistellyistä alueista Israeliin ennalta määräämättömäksi ajaksi. Israelin näkemyksen mukaan aita on kuitenkin vain väliaikainen ratkaisu.[109] Haagin kansainvälinen tuomioistuin antoi vuonna 2004 päätöksen, jonka mukaan aita on kansainvälisen oikeuden vastainen ja se tulisi heti purkaa. Päätöksen mukaan Israel olisi myös velvollinen korvaamaan aidasta palestiinalaisväestölle aiheutuneet vahingot.[110]

Israel nykyään[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ariel Sharon vuonna 2003.
Benjamin Netanjahu, Israelin pääministeri vuosina 1996-1999 ja vuodesta 2009 lähtien

Ariel Sharonin johtama Likud-puolue voitti vuoden 2001 maaliskuussa pidetyt vaalit, ja hänet valittiin uudelleen pääministeriksi vuoden 2003 vaaleissa. Oikeistolainen Likud kieltäytyi 2002 tunnustamasta palestiinalaisten valtiota missään tilanteessa.[111] Vuonna 2003 Israelin parlamentti hyväksyi niin sanotun Lähi-Idän suunnitelman rauhansuunnitelman pohjaksi. Samana vuonna Sharon allekirjoitti palestiinalaisten kanssa Tiekartta-rauhansuunnitelman, joka tähtää mm. itsenäiseen Palestiinaan.[112]

Sharonin esitettyä suunnitelman Israelin yksipuolisesta vetäytymisestä Gazasta hänen puolueensa ajautui sisäisiin ristiriitoihin ja pääministeri hajotti knessetin ja perusti lokakuussa 2005 uuden puolueen Kadiman. Sharon sai vakavan aivoverenvuodon ennen vaaleja, ja hänen tilalleen virkaa tekeväksi pääministeriksi ja Kadima-puolueen johtajaksi nousi Ehud Olmert. Olmert johti Kadiman vaalivoittoon maaliskuussa 2006. Kannatuksensa menettänyt Kadima-puolue lopetettiin vuoden 2015 parlamenttivaalien jälkeen.[113]

Väkivalta alueella lisääntyi taas kesäkuussa 2006 sen jälkeen, kun palestiinalaiset sieppasivat israelilaisen sotilaan Gilad Shalitin (hepr. ‏גלעד שליט‎) panttivangiksi. Tämän jälkeen Israel aloitti operaatio Kesäsateen iskemällä ilma- ja maajoukoilla moniin kohteisiin Gazassa[114] sekä vangitsemalla muun muassa palestiinalaishallinnon kahdestakymmenestä ministeristä kahdeksan. Heinäkuussa yhteenotot levisivät Libanoniin Hizbollah-sissien tunkeuduttua Israeliin, jossa he tappoivat kolme sotilasta ja ottivat kaksi panttivangiksi. Israel iski muun muassa Beirutin kansainväliselle lentokentälle ja saartoi maan kaikki satamat.

Joulukuussa 2008 Gazan aluetta hallitsevan Hamas-järjestön ja Israelin välinen tulitauko päättyi. 27. joulukuuta 2008 Israel aloitti ilmapommitukset Gazan alueelle, ja maahyökkäyksen, operaatio Valetun lyijyn, 3. tammikuuta 2009. Israel vetäytyi suurimmaksi osaksi uuden Yhdysvaltain presidentin virkaanastujaisiin mennessä 21. tammikuuta 2009 ja täydellisesti seuraavana päivänä.[115] Suuri siviiliuhrien määrä (mm. 416 lasta) ja viidenkymmenen YK:n rakennuksen vahingoittaminen sai Yhdistyneet kansakunnat kritisoimaan hyökkäystä voimakkaasti.[116] Sanomalehti Haaretzin mukaan taistelujen aikana Israelin armeija tappoi komentajien luvalla lukuisia siviilejä ja tarkoituksellisesti tuhosi näiden omaisuutta.[117]

Vuoden 2009 vaaleissa parhaiten menestyivät oikeistopuolueet, ja hallitus muodostettiin Benjamin Netanjahun johdolla. Likud-hallitusta tukivat myös Työväenpuolue, Yisrael Beiteinu ja Shas. Eniten kritiikkiä herätti arabivastaisista lausunnoistaan tunnettu ja rasistiksi leimattu Avigdor Lieberman, joka sai ulkoministerin aseman.[118] Lieberman sanoutui irti kahden valtion ratkaisusta ja julisti Yhdysvaltain johdolla neuvotellun Annapolisin prosessin mitättömäksi.[119]

Vuonna 2010 tapahtunut Gazaan matkalla olleen kansainvälisen avustussaattueen siviiliuhreja tuottanut valtaus 31. toukokuuta 2010 sai osakseen jyrkkää arvostelua. Monet valtiot tuomitsivat Israelin puolustusvoimien toimet, mukaan lukien Israelin naapurimaat, EU, Espanja, Iso-Britannia, Kiina, Kreikka, Ranska, Saksa ja Suomi.[120]

Joulukuussa 2017 Yhdysvaltain presidentti Donald Trump ilmoitti, että Yhdysvallat tunnustaa Jerusalemin Israelin pääkaupungiksi ja siirtää suurlähetystönsä Tel Avivista Jerusalemiin.[121]

Heinäkuussa 2019 Benjamin Netanjahusta tuli Israelin historian pisimpään virassa ollut pääministeri, kun hän ylitti Israelin ensimmäisen pääministerin David Ben-Gurionin pääministerikausillaan vuosina 1948-1953 ja 1955-1963 saavuttamat yhteensä 4876 päivää pääministerinä. Likud-puolueen johtaja Netanjahu oli toiminut yhteensä yli 13 vuotta maan pääministerinä vuosina 1996-1999 ja uudelleen vuodesta 2009 lähtien.[122][123]

Israelin tärkeimmät poliittiset ryhmittymät ovat 2020-luvulle tultaessa Benjamin Netanjahun johtama oikeistolainen Likud ja entisen asevoimain komentajana Benny Gantzin johtama keskustalainen Sininen ja valkoinen. Israel ajautui vuoden 2019 lopussa poliittiseen umpikujaan. Vuonna 2019 järjestettiin kahdesti parlamenttivaalit, jotka päättyivät käytännössä tasatulokseen näiden kahden välillä ja kumpikaan ei saanut pienempien ryhminen riittävää tukea hallituksen muodostamiseksi, joten Israel on ajautumassa kolmansiin parlamenttivaaleihin vuoden sisällä.[124][125]

Maantiede[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Israelin kartta
Kuollutmeri on noin 400 metriä merenpinnan alapuolella sijaitseva järvi ja samalla maanpinnan alin kohta
Negevin autiomaata
Melangia titea titania

Israel rajoittuu pohjoisessa Libanoniin ja Syyriaan, idässä Länsirantaan ja Jordaniaan, lounaassa ovat Egyptin ja Gazan alueet. Israelin rantaviiva Välimereen on lännessä ja Punaiseenmereen yhtyvä Akabanlahti etelässä. Israelin suurimmat vesialueet ovat pohjoisessa Genesaretinjärvi ja kaakossa Kuollutmeri. Suurin joki on Jordan. Korkein vuori on Har Meron.

Ilmasto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Maan ilmasto on välimerellinen lukuun ottamatta maan etelä- ja pohjoisosien autiomaita, joista suurin on Negevin autiomaa. Keväällä ja kesällä esiintyy ajoittain hiekkamyrskyjä. Maassa on kuuma sateeton kesä ja suhteellisen lyhyt viileä sateinen talvi. Ilmasto vaihtelee maan sisällä pituuspiirin, leveyspiirin ja Välimeren läheisyyden mukaan. Elokuu on kuukausista kuumin, keskilämpötilat vaihtelevat välillä 18–38 °C.

Sateet ovat yleensä rankkasateita, jotka aiheuttavat eroosiota ja tulvia. Talvella vesi saattaa tulla lumena maan keskiosan ylämailla kuten Jerusalemissa. Maan viljellyimmillä alueilla sataa yli 300 millimetriä vuodessa. Maasta on viljeltävää noin kolmasosa.

Kasvit ja eläimet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Israelissa on tavattu yli 500 lintulajia. Osa linnuista asuu siellä pysyvästi, osa muuttaa Israelin alueen läpi kahdesti vuodessa.[126]

Ympäri Israelia on yli 150 luonnonsuojelualuetta ja 65 kansallispuistoa, joiden koko on noin 1000 neliökilometriä. Alueista huolehtii Israelin luonto- ja puistohallinto. Pariakymmentä niistä on kehitetty julkiseen käyttöön, ja kävijöitä niissä on vuosittain kaksi miljoonaa. UNESCO on nimennyt Karmelvuoren biosfäärireservaatiksi. Satoja kasveja ja eläimiä, kuten tammi, palmu ja eläimistä gaselli ja leopardi, on suojeltu, ja uhanalaisille lajeille on laadittu pelastusohjelmia.[126]

Metropolit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 2004 Israelin väestölaskennassa määriteltiin kolme metropolialuetta:

Jerusalemia voisi myös kutsua metropolialueeksi, mutta sen määritteleminen on vaikeaa, koska asutus levittäytyy niin laajalle alueelle ja itse kaupungin rajat ovat epäselvät.lähde? Jerusalemin kaupungin virallinen väkiluku on 724 000 (2006). Nasaret ja sen muslimienemmistöiset lähiöt mukaan lukien alue kuuluisi myös suuriin metropolialueisiin.

Väestö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Väestötiedot
vuonna 2006
Satellite image of Israel in January 2003.jpg
Väestönkasvu 1,18 %
Syntyvyys 17,97 / 1 000 henkilöä
Kuolleisuus 6,18 / 1 000 henkilöä
Elinajanodote 79,46
Lapsikuolleisuus 6,89 / 1 000 syntymää
Nettomaahanmuutto 0 / 1 000 henkilöä
HIV:n levinneisyys
aikuisväestössä
0,1 %
Lukutaitoisia 95,4 % väestöstä
Ikärakenne
Mediaani-ikä 29,6 vuotta
0–14-vuotiaat 26,3
15–64-vuotiaat 63,9
65 vuotta täyttäneet 9,8
Juutalaisten maahanmuutto Israeliin vuosina 1948–2007.

Israelissa säädettiin vuonna 1950 paluumuuttoa koskeva laki, jonka mukaan kaikilla juutalaisilla on oikeus muuttaa maahan olena eli juutalaisena maahanmuuttajana ja saada maan kansalaisuus. Lain määritelmän mukaan juutalaiseksi katsotaan jokainen, joka on syntynyt juutalaisesta äidistä tai joka on kääntynyt juutalaiseen uskontoon, eikä ole minkään muun uskonnollisen yhteisön jäsen. Vuonna 1970 lakia laajennettiin koskemaan kaikkia juutalaisen vanhemman tai isovanhemman jälkeläisiä, juutalaisten puolisoita ja juutalaisen jälkeläisen puolisoa. Myös niillä brittiläisen Palestiinan entisillä kansalaisilla, jotka asuivat maassa 1948–1952, on oikeus paluumuuttaa Israeliin. Viime vuosina lain turvin maahan on muuttanut juutalaisia erityisesti entisen Neuvostoliiton alueelta. Vuodesta 1990 maahan on tullut yli miljoona venäläistä, jotka muodostavat nykyisin maan suurimman väestöryhmän.[127] Myös ei-juutalaiset voivat muuttaa maahan tavanomaisen maahanmuuttoprosessin mukaisesti, ja kansalaisuuden voi saada viidessä vuodessa.

Israel on ainoa valtio maailmassa, jossa enemmistö väestöstä on juutalaisia. Israelin väestöstä 77,7 % on eri alueilta lähtöisin olevia juutalaisia, joista suurimman ryhmät ovat Euroopassa tai Yhdysvalloissa syntyneet (32,1 %), Israelissa syntyneet (20,8 %) ja Afrikassa syntyneet (14,6 %). Arabien osuus väestöstä on 18,5 %. Muiden ryhmien osuus on 4,3 % väestöstä. Israelilaisista on uskonnoltaan juutalaisia 76,2 %, muslimeja 16,1 % ja kristittyjä 2,1 %. Uskonnoltaan druuseja on 1,6 % väestöstä. Druusit luokitellaan etnisesti usein arabeiksi, mutta he eivät aina pidä itseään arabeina, vaan omana ryhmänään.[128][129]

Nuoria uskonnollisia haredi-juutalaisia

Israelin uskonnolliset juutalaiset jakautuvat karkeasti kahteen ryhmään: noin 12 % pidetään haredijuutalaisina (ns. ääriortodokseina) ja noin 9 % pitää itseään uskonnollisina sionisteina.

Haredit pyrkivät elämään Mooseksen ajan tapojen mukaan ja suhtautuvat periaatteessa epäluuloisesti jopa Israelin valtioon, koska perinteisen juutalaisen käsityksen mukaanhan Israelin tulisi syntyä vasta Messiaan tullessa. Nykyisin haredit ovat entistä kiinnostuneempia politiikasta ja pyrkivät "juutalaistamaan" yhteiskuntaa. Heidän tavoitteenaan on uskonnolliseen lakiin perustuva Toora-valtio. Haredien vaikutusvalta kasvaa heidän väestöosuutensa kasvaessa korkean syntyvyyden ansiosta.[130]

43 % on maallistuneita eli hiloneita, joista 53 % ilmoittaa uskovansa Jumalaan. Kaikista Israelin juutalaisista 65 % uskoo Jumalaan ja 5 % ilmoittaa olevansa uskonnottomia. Kaikista israelilaisista 78 % viettää sapattia.[131]

Israelin arabeista 82,3 % on muslimeja, 9 % kristittyjä ja 8,5 % druuseja. Lähes kaikki muslimiarabit ovat sunnimuslimeja, ja suurin osa asuu maan pohjoisosissa. Kolmeenkymmeneen heimoon kuuluvat beduiiniarabit ovat myös muslimeja ja asuvat harvakseltaan eteläosien aavikoilla. Beduiinit ovat jo yleisesti lopettamassa beduiinielämää ja siirtymässä työvoimaan. Arabikristittyjä asuu esimerkiksi Nasaretissa, Shefa-Amrissa ja Haifassa. Israelin Galileassa on myös kaksi pientä tšerkessien asuttamaa kylää (Kfar Kama ja Rehaniya).[132]

Suurin osa Israelin kristityistä on arabikristittyjä. Kristityistä 60 prosenttia kuuluu katolisen kirkon alaiseen melkiittiläis-kreikkalaiskatoliseen kirkkoon.[133] Ortodoksiseen kirkkoon kuuluvaan Jerusalemin patriarkaattiin kuuluu Israelin kristityistä 30 prosenttia.[133] Loput Israelin kristityistä kuuluvat katolisen kirkon latinalaiseen riitukseen tai maroniitteihin, anglikaaneihin, luterilaisiin, armenialaisiin, syyrialaisiin, etiopialaisiin, koptilaisiin tai muihin kristillisiin kirkkokuntiin.[133]

Human Rights Watchin mukaan Israelin arabeihin kohdistuu maan sisällä syrjintää muun muassa koulutuksessa, sillä arabiankieliset koulut saavat vähemmän rahaa kuin hepreankieliset.[134]

Kulttuuri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Israel on monikulttuurinen ja -kielinen yhteiskunta, jossa on edustettuna monia etnisiä ryhmiä ja uskontokuntia. Keskeinen asema kulttuurissa on juutalaiseen uskontoon liittyvillä juhlilla ja perinteillä. Israelin kulttuuri on saanut vaikutteita eri alueilta muuttaneiden juutalaisten, esimerkiksi sefardi- ja aškenasijuutalaisten sekä etiopianjuutalaisten kulttuureista. Arabivähemmistö on säilyttänyt oman kulttuurinsa. Vähemmistöryhmien perinnön säilymistä tuetaan rahallisin avustuksin ja muulla tuella. Arabit ovat ottaneet aktiivisen osan sähköisessä mediassa yleisissä ja arabiankielisissä tuotannoissa.[135] Haifa, Tel Aviv ja Jerusalem ovat kulttuurin keskuksia, joissa on paljon näyttelyjä, teattereita ja muuta kulttuurielämää.

Israelilla on vuosituhansien historia, ja se on historiallisesti tärkeä alue paitsi juutalaisuudelle, myös kristinuskolle ja islamille. Arkeologiaan on panostettu paljon Israelissa, ja muinaisjäännöksiä on suojeltu, kaivettu esiin ja asetettu yleisön nähtäväksi. Suomesta kaivauksiin on osallistunut muun muassa Helsingin yliopiston tutkijoita. Lähi-idässä arkeologisia löytöjä tulkitaan eri yhteyksissä usein omien poliittisten ja uskonnollisten ajatusten tukemiseksi. Niinpä Daavidin kuningaskunnan laajuus on toiminut osittain ihanteena Israelin valtion rajoille, esimerkiksi Golanin kukkuloiden kysymyksessä.[136]

Media[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Israelilaiset lukevat ahkerasti sanomalehtiä. Suurimmat päivälehdet ilmestyvät hepreaksi, arabiaksi, englanniksi ja venäjäksi. Sanomalehtiä julkaistaan myös ranskaksi, puolaksi, jiddišiksi, unkariksi, saksaksi ja persiaksi. Kol Israel ('Israelin ääni') tarjoaa radio-ohjelmia kahdeksalla radiokanavalla ja 17 kielellä. Valtiolla on kaksi televisiokanavaa, jotka palvelevat hepreaksi, arabiaksi ja englanniksi. Yhdellä kaupallisella kanavalla toimii kolme yksityistä tuottajaa. Maksullinen kaapelitelevisio on saatavana suurimmassa osaa maata, ja sen kautta voi vastaanottaa useiden amerikkalaisten, eurooppalaisten ja aasialaisten televisioverkkojen ohjelmia.

Freedom Housen arvion mukaan Israelin media on vapaa, vaikka arabit ja muutkin vähemmistöt jäävätkin marginaaliseen asemaan mm. politiikassa ja työelämässä.[137] Toimittajat ilman rajoja on katsonut Israelin olevan hyvin vapaa ottaen huomioon alueen tilanteen. Se kuitenkin mainitsee, että armeija puuttuu usein varsinkin mielenosoituksia koskevaan uutisointiin.[138].

Israelin yleisradioyhtiö on hepreankieliseltä nimeltään תאגיד השידור הישראלי (Ta'agid HaShidur HaYisra'eli), mutta sitä kutsutaan yleisesti nimellä Kan. Arabiankielinen virallinen nimi on هيئة البث الإسرائيلي‎ (Hayyat al-Bathi al-Isrāʼīlī) ja lyhenne Makan. Yhtiö tarjoaa uutisia 11 kielellä.[139]

Joitain israelilaisia sanomalehtiä ovat mm.

Lehti Nimen suomennos Kieli
Haaretz Maa heprea,

englanti

The Jerusalem Post Jerusalemin posti englanti
Novosti Nedeli Viikon uutiset venäjä
Kul al-Arab Kaikki arabit arabia
Hamodia Tiedottaja heprea,

englanti,

ranska

Kirjallisuus, teatteri ja elokuva[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Israelilainen kirjallisuus on maailmalla arvostettua: Samuel Josef Agnon sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon 1966. David Grossman on ollut Nobel-ehdokkaana. Tunnettuja nykykirjailijoita ovat muun muassa Amos Oz, Yehudit Katzir, Etgar Keret, Orly Castel-Blum, Gadi Taub, Irit Linor, Mira Magen, Batya Gur ja Shulamit Lapid sekä runoilija Jehuda Amihai. Heprean lisäksi paljon kirjallisuutta julkaistaan arabiaksi, englanniksi ja ranskaksi. Miljoonan venäläisen maahanmuuttajan myötä Israelissa julkaistaan Venäjän jälkeen eniten venäjänkielistä kirjallisuutta maailmassa. Teatteri ei ole kuulunut perinteiseen juutalaiseen kulttuuriin. Israelilainen teatteri sai alkunsa venäläisten maahanmuuttajien myötä. Ensimmäinen teatteri perustettiin 1931 Tel Aviviin, ja nykyään Israelissa on useita teattereita.[140]

Israelin elokuvavienti on kasvussa kansainvälisesti menestyneiden elokuvien myötä. Elokuvat ovat aiemmin usein käsitelleet Israelin ja arabien vastakkainasettelua. Israelin kauppa- ja teollisuusministeriön alainen Israelin elokuvakeskus edistää ja tukee maan elokuva-alaa. Elokuva-arkisto Steven Spielberg Jewish Film Archive Jerusalemin Heprealaisessa yliopistossa on maailman suurin juutalaisen elokuvan arkisto.

Musiikki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Israelissa on vahva taidemusiikkiperinne, joka tuli maahan pääasiassa Keski- ja Itä-Euroopasta muuttaneiden aškenasijuutalaisten mukana. Palestiinan filharmoninen orkesteri (nykyisin Israelin filharmoninen orkesteri) piti ensikonserttinsa Tel Avivissa vuonna 1936 Arturo Toscaninin johdolla. Toinen merkittävä sinfoniaorkesteri maassa on Jerusalemin sinfoniaorkesteri. Vuonna 1980 maahan perustettiin New Israel Opera. Tunnettuja israelilaisia taidemuusikoita ovat muun muassa pianisti ja kapellimestari Daniel Barenboim sekä viulistit Shlomo Mintz, Pinchas Zukerman ja Itzhak Perlman. Suurta kansainvälistä huomiota on saanut Daniel Barenboimin vuonna 1998 perustama West-Eastern Divan Orchestra, jossa soittaa sekä juutalaisia että palestiinalaisia nuoria muusikoita, sekä vuonna 2003 perustettu Young Palestine Chamber Orchestra. Orkesterit ovat konsertoineet muun muassa Länsirannan Ramallahin kaupungissa.[141][142]

Israel on voittanut Eurovision laulukilpailun neljä kertaa: vuosina 1978, 1979, 1998 ja viimeksi vuonna 2018 Netta Barzilai:n kappaleella "Toy". Pop- ja rockmusiikin saralla muita suosittuja esiintyjiä ovat olleet muun muassa Idan Raichel, Ofra Haza, Kaveret, Izhar Cohen ja Gali Atari. Viime vuosina hip-hop -musiikki on myös saavuttanut laajempaa kuuntelijakuntaa muun muassa arabialaisisraelilaisen Tamer Nafarin suosion myötä.

Urheilu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Urheilulla on merkittävä asema israelilaisessa kulttuurissa ja Israelin urheilukulttuuri muistuttaa hyvin paljon eurooppalaisten maiden mallia. Suosituimmat lajit maassa ovat jalka- ja koripallo, mutta maa on saavuttanut kansainvälistä menestystä myös muun muassa käsipallossa ja telinevoimistelussa. Israel on voittanut tähän mennessämilloin? yhteensä 9 olympiamitalia judossa, melonnassa ja purjelautailussa. Israelissa järjestetään myös neljän vuoden välein suuret juutalaisten urheilukilpailut makkabidit.

Talous[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Israelin talous
Tel Avivin liikekeskustaa.
Ensimmäinen Aroma-kahvila Jerusalemissa.

Alun perin maanviljelyyn perustunut talous on kasvanut voimakkaasti erityisesti itsenäistymisen jälkeisinä vuosikymmeninä, ja Israelin talous on nykyaikainen ja monipuolinen. Merkittäviä vientituotteita (yht. lähes 30 miljardia vuonna 2003) ovat mm. raskas koneteollisuus (sisältää myös aseteollisuuden), muistipiirit ja prosessorit, elektro-optiikan tuotteet, tietokoneohjelmistot, lääketeollisuuden tuotteet, hiotut timantit, maataloustuotteet kuten Jaffa-appelsiinit, kemikaalit ja vaatetus.

Huipputekniikka on merkittävässä osassa taloudessa. Olemattomien luonnonvarojen vuoksi Israel on painottanut korkeaa koulutusta ja ollut tutkimuksen kärjessä tietotekniikassa, viestinnässä ja biotieteissä.lähde? Israelista puhutaan usein Lähi-idän Piilaaksona. Israeliin sijoitetaan enemmän riskipääomaa kuin mihinkään maahan Euroopassa, ja sen riskipääomasijoituksien osuus bruttokansantuotteesta on maailman korkein. Yhdysvaltojen ja Kanadan ulkopuolella Israelilla on NASDAQ-listautuneita yrityksiä eniten maailmassa.[143] Israelin patenttiluvut ovat maailman korkeimpia.

Israelista on löytynyt 2010-luvun alussa valtavia maakaasu- ja liuskeöljyesiintymiä, jotka ovat muuttamassa Israelin poliittista, taloudellista ja sotilaallista asemaa merkittävästi. Israelista viime aikoina löydettyjen öljyesiintymien arvioidaan olevan jopa saman suuruisia kuin Saudi-Arabian öljyesiintymät.[144]

Kauppa EU:hun[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Euroopan unioni on Israelin tärkein kauppakumppani ja vienti unionin alueelle muodostaa 28 prosenttia Israelin kokonaisviennistä. Vuonna 1995 solmittu kauppasopimus, joka korvasi vuonna 1975 solmitun yhteistyösopimuksen, sallii Israelin tuoda EU:n alueelle teollisuustuotteita ilman tuontitulleja ja pyrkii edistämään yhteistyötä investointien ja lainsäädäntöjen yhtenäistämisen osalta.[145] EU:n ja Israelin välillä on ollut erimielisyyksiä Länsirannan ja Gazan siirtokunnissa valmistettujen tuotteiden tuonnista EU:iin israelilaisina tuotteina, mutta kiista sovittiin kesällä 2004.[146] Arabimaiden boikotti on pitänyt arabimaiden kanssa käydyn kaupan vähäisenä, mutta muun muassa Egypti ja Jordania ovat avanneet kaupan.

Yhdysvallat merkittävin rahoittaja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Noin puolet Israelin saamista taloudellisista ja sotilaallisista lainatakauksista ja muusta avusta tulee Yhdysvalloilta ja loput enimmäkseen Euroopan unionilta. Noin puolet Israelin ulkomaan velasta on peräisin Yhdysvalloista, ja huomattava osa kokonaisvelasta on peräisin yksityishenkilöiltä Israelin velkakirjaohjelman kautta. Saksa on antanut Israelille tuntuvia avustuksia ja solminut yhteistyösopimuksia teollisuuden ja asevoimien kehittämiseksi hyvityksenä natsi-Saksan rikoksista juutalaisia kohtaan.

Matkailu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eilatin rantaa.

Sekä ulkomainen että maan sisäinen matkailu ovat merkittäviä elinkeinoja Israelissa ja muodostavat 3–4 % maan bruttokansantuotteesta, josta ulkomaisen matkailun osuus on 35–40 %. Alueen rauhattomuus on jonkin verran vähentänyt matkailua alueelle viime vuosina.[147]

Tunnetuimmat matkailukohteet ovat Eilat, Jerusalem, Tel Aviv, Tiberias ja Genesaretinjärvi, Haifa, Zefat (Safed), Kuollutmeri sekä Be'er Sheva ja Negevin autiomaa. Nähtävyydet ovat historiallisia rakennuksia, kaupunkeja ja paikkoja tai luontonähtävyyksiä. Tunnetuimpia nähtävyyksiä Jerusalemissa ovat raamatulliset kohteet vanhassakaupungissa ja sen läheisyydessä kuten myös Genesaretinjärven ympäristössä. Zefat (Safed) on uskonnollisten pyhiinvaeltajien kohde, ja korkealla oleva kaupunki tarjoaa hienot näköalat. Tel Aviv ja Haifa ovat suurkaupunkeja. Kuolleellamerellä sijaitsevat suolaisen veden kylpylät ja hotellit, luonnonpuistoja ja Masadan vuorilinnoitus. Negevin autiomaassa, Galileassa ja Golanin ylängöllä on huikeita näköalapaikkoja ja kauniita luonnonpuistoja. Eilatissa on uimarantoja, ja se on parhaita sukelluskohteita maailmassa.

Näkyvin osa turvallisuustoimista Israelissa ovat liikkeissä ja kauppakeskuksissa ovilla olevat turvatarkastukset sekä teillä olevat tarkastuspisteet. Vaikka tarkastuspisteet eivät olekaan normaalisti miehitettyjä – tai jos ovatkin, ei autoja pysäytetä – kannattaa aina hiljentää ja varautua pysähtymään. Ajankohtaista tietoa Israelin turvallisuustilanteesta saa esimerkiksi Suomen ulkoministeriön matkustustiedotteista.

Merkittäviä yrityksiä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Teva Pharmaceutical Industries, maailman suurin geneeristen lääkkeiden valmistaja.

Luonnonvarat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Israelin merkittävimmät luonnonvarat ovat kupari, fosfaatti, bromi, rikki, potaska, maakaasu.[148] ja liuskeöljy.[149] Merkittävimmät vientituotteet ovat huipputekniikka (yli puolet viennistä), mm. informaatio- ja kommunikaatioteknologia, lääkelaitteet, ohjelmistot, diagnostiikka, biotekniikka, hienokemikaalit, elektro-optiikka ja mittaustekniikka sekä koneteollisuuden tuotteet. Jotkut israelilaiset elintarvikkeet ovat varsin tunnettuja, mutta maataloustuotteiden osuus Israelin viennistä on vain muutama prosentti.

Politiikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Israelin politiikka
Israelin parlamentin knessetin rakennus
Israelin korkein oikeus.

Israel on parlamentaarinen demokraattinen tasavalta, jossa on yhtäläinen äänioikeus. Israelin yksikamarinen 120-jäseninen parlamentti on nimeltään knesset. Edustajapaikat jaetaan puolueiden kannatuksen mukaan suhteellista vaalitapaa noudattaen. Knesset valitaan kansanäänestyksellä neljän vuoden välein, mutta kansanedustajat voivat järjestää ennenaikaiset vaalit äänestämällä luottamuksesta. Israelin presidentti on lähinnä edustuksellinen virka. Presidentin valitsee parlamentti seitsenvuotiskaudeksi. Presidentti valitsee enemmistöpuolueen tai liittouman johtajan pääministeriksi.

Israelin valtionpäämies on presidentti, mutta brittiläistyyppisestä enemmistöparlamentarismista seuraa, että pääministeri on käytännössä maan poliittinen johtaja. Israelin presidentti on vuonna 2014 valittu Reuven Rivlin. Pääministerinä toimii vuodesta 2009 Likud-puolueen Benjamin Netanjahu. Pääministerien asemaa vaikeuttaa knessetin hajanaisuus.lähde? Hallitukset ovat usein olleet poliittisesti heikkoja "kansallisen yhtenäisyyden hallituksia". Ennenaikaiset vaalit ovat olleet tavallisia.

Israel pitää pääkaupunkinaan Jerusalemia, ja siellä sijaitsevat knesset ja suurin osa hallinnosta.[150] Kansainvälinen yhteisö, mukaan lukien Suomi, ei ole tunnustanut Jerusalemia pääkaupungiksi, ja valtaosa suurlähetystöistä sijaitsee Tel Avivissa.[151] Yhdysvallat siirsi toukokuussa 2018 suurlähetystönsä Tel Avivista Jerusalemiin.[152]

Hannu Juusolan mukaan Israelin suuret poliittiset kysymykset ovat asioita, jotka nuori valtio tavallisesti joutuu ratkaisemaan heti itsenäistyttyään. "Ulkoinen ikuisuuskonflikti" palestiinalaisten kanssa odottaa ratkaisemista ja maan rajat odottavat lopullista määrittelyä. Toinen ongelma on, että maalla ei ole perustuslakia. Kolmas "perimmäinen kysymys" koskee ulkoista asemaa: onko Israel osa Lähi-itää, eurooppalaisen kulttuurin tai jopa kolonialismin ikuinen linnake kolmannessa maailmassa vai peräti eräänlainen Yhdysvaltain etäinen "osavaltio".[153]

Perustuslain puute johtuu siitä, ettei ole päästy yksimielisyyteen, mikä "juutalainen valtio" tarkoittaa. Maallinen ja maltillinen enemmistö pitää juutalaisuutta etnisenä käsitteenä ja haluaa sekulaariin lakiin perustuvaa valtiota. Osa taas haluaa juutalaiseen lakiin halakhaan perustuvan teokratian. Suurimman uskonnollisen puolueen mukaan jumalan antama toora on perustuslaki, muuta ei tarvita.[130] Perustuslain puutetta on korvattu ns. peruslaeilla, joiden on tarkoitus joskus muodostaa perustuslaki.lähde?

Oikeus on itsenäinen muista valtioelimistä. Oikeusjärjestelmä on kolmiportainen ja siihen kuuluu alioikeus, piirinoikeus ja korkein oikeus. Korkeimman oikeuden tuomarit nimittää presidentti eliniäksi. Liikenne-, työvoima-, nuoriso-, sota- ja kunnallisasioissa on omat oikeusistuimensa. Perheasioissa on käytössä uskonnollinen lainsäädäntö. Juutalaisten asioita hoitaa rabbiinioikeus, muslimien asioita šariaoikeus, druusien asioita heidän omat oikeusistuimensa, sekä kymmenen tunnustetun kristillisen kirkkokunnan kirkolliset oikeudet.[154]

Sisäpolitiikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Israelin merkittävimmät valtapuolueet aivan viime aikoihin asti ovat olleet vasemmistolainen Työväenpuolue ja 1973 syntynyt oikeistolainen Likud. Ariel Sharonista tuli maan ensimmäinen näiden puolueiden ulkopuolelta tullut pääministeri Likud-puolueen hajottua sisäisiin ristiriitoihin ja Sharonin erottua siitä. Sharonin syksyllä 2005 perustama uusi keskustalainen Kadima-puolue nousi vuoden 2006 vaaleissa knessetin suurimmaksi puolueeksi, ja sen puheenjohtajasta Jehud Olmertista tuli maan pääministeri. Kadima houkutteli nimipoliitikkoja niin oikealta kuin vasemmaltakin. Vuoden 2009 vaaleissa voittajaksi nousi Likud, joka muodosti hallituksen haredien Shasin, Työväenpuolueen ja Jisrael Beiteinu -puolueen kanssa, joka luetaan lähinnä äärioikeistolaiseksi[155][156].

Kadima-puolue romahti ja se lopetettiin vuoden 2015 vaalien jälkeen ja sen johtaja Tzipi Livni luopui myöhemmin kokonaan politiikasta.[157][158]

Suhteellinen vaalitavan sekä 1990-luvulta lähtien yhteiskunnallisen pirstoutumisen vuoksi maassa on myös suuri joukko pienempiä puolueita, joilla on usein ollut merkittävä vaa'ankieliasema maan parlamentissa ja siten suhteellisesti kokoaan suurempi vaikutusvalta. Pieniin puolueisiin kuuluvat Meretz-Jahhad ("sosiaalidemokraatit"), Ra'am ("yhdistynyt arabilista"), Ta'al ("arabiliike uudistumiselle"), Shas, Kansallinen uskonnollinen puolue, Jisrael Beiteinu, Israelin kommunistinen puolue, Balad ("kansallinen demokraattinen kokoomus"). Arabipuolueiden Ra'am, Ta'al ja Balad osallistuminen vuoden 2009 vaaleihin on kuitenkin kielletty.[159] Siitä huolimatta niillä on Knessetissä yhteensä 8 paikkaa.

Samoin kuin moniin eurooppalaisiin maihin, myös Israeliin on syntynyt ulkomaisten, ei-juutalaisen siirtotyöläisten ryhmä. Vuosituhannen vaihteessa laillisten ja laittomien siirtolaisten osuus työvoimasta oli kohonnut 7–14 prosenttiin.lähde? Juutalaiseen identiteettiin nojaavalla Israelilla ei ole ollut aatteellisia työkaluja integroida maahanmuuttajia osaksi yhteiskuntaa. Maan liberaali talouspolitiikka korostaa vapaita markkinoita, mikä on omiaan heikentämään valtiota sekä korostamaan yksilöllisyyden merkitystä. Toisaalta israelilaisesta yhteiskunnasta entistä vieraantuneempi palestiinalainen vähemmistö korostaa islamilaista uskoaan ja palestiinalaista identiteettiään.[160]

Israelin politiikassa 2020-luvulle tultaessa merkittävimmät puolueet ovat Benjamin Netanjahun johtama Likud, joka vastustaa Palestiinan valtiota, kannattaa siirtokuntia ja tukee talouselämässä yksityistämistä. Likud on voimakkaasti henkilöitynyt pitkäaikaiseen pääministeriin Netanjahuun. Tärkeimmäksi vastavoimaksi Likudille on noussut Sininen ja valkoinen -koalitio. Tätä keskustalaista koalitiota johtaa entinen puolustusvoimain komentaja Benny Gantz. Koalitio luotiin vastavoimaksi Netanjahulle eikä se aio mennä tämän kanssa samaan hallitukseen.[161] Entinen sosialidemokraattinen valtapuolue Työväenpuolue (Labor) on hiipunut ja menettänyt huomattavasti merkitystään. Sekä Likudilla että Benny Gantzin johtamalla koalitiolla on liittolaisinaan useita pienempiä ryhmiä, jotka yrittävät saavuttaa etuja omille viiteryhmilleen.[162]

Israel ajautui loppuvunna 2019 sisäpoliittiseen umpikujaan. Maassa pidettiin parlamenttivaalit vuonna 2019 kaksi kertaa, huhtikuussa ja syyskuussa. Hallitusta ei saatu muodostumaan, sillä vaalit johtivat molemmilla kerroilla käytännössä ratkaisemattomaan tasatulokseen. Syyskuun 2019 parlamenttivaaleissa Likud sai 32 paikkaa ja Sininen ja valkoinen sai 33 paikkaa, Sekä Netanjahu että Gantz epäonnistuivat muodostamaan hallitusta. Avigdor Liebermanin johtama maallistunutta laitaoikeistoa edustava Jisrael Beiteinu -puolue ilmoitti, ettei se suostu hallitukseen kummankaan kanssa. Israelissa seuraavat parlamenttivaalit maaliskuussa 2020, jotka ovat kolmannet parlamenttivaalit vuoden sisällä.[163][164].

Marraskuussa 2019 maan ylin oikeusviranomainen ilmoitti nostavansa pääministeri Netanjahua vastaan syytteet korruptiosta. Syytteiden mukaan Netanjahu on ottanut vastaan merkittäviä lahjoituksia eräiltä liikemiehiltä. Netanjahu itse kiistää syytökset ja sanoo niitä noitavainoksi.[165]

Benny Gantz, Sininen ja valkoinen -koalition johtaja ja entinen armeijan komentaja


Ulkopolitiikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Israelin entinen pääministeri Ehud Olmert käymässä Brasiliassa.

Israelin tärkein liittolainen on Yhdysvallat, jonka tärkein liittolainen Lähi-Idässä on Israel. Yhdysvallat on ensimmäinen valtio, joka tunnusti Israelin valtion vuonna 1948 ja myös ensimmäinen valtio, joka tunnusti Jerusalemin Israelin pääkaupungiksi vuonna 2017. [166]

Israelilla on entuudestaan tiiviit suhteet maailman teollisuusmaihin. Kiinan ja Intian kanssa suhteet solmittiin vuonna 1992. Tämän jälkeen Israelin yhteistyö Kiinan kanssa on lisääntynyt huomattavasti. Keskinäiset suhteet ovat hyvät ja vuonna 2019 Kiina oli jo Israelin toiseksi suurin kauppakumppani ja suurin kauppakumppani Aasiassa.[167] Intian pääministeri Narendra Modi tunnetaan Israel-myönteisenä ja Modin toimiessa ennen pääministeriyttään Gujaratin osavaltion hallituksen johossa 14 vuotta rakensi Gujarat tiiviin yhteistyösuhteen Israelin kanssa. Yhteistyö Israelin kanssa on ollut vilkasta hänen tultuaan Intian pääministeriksi.[168] Heinäkuussa 2017 Modi vieraili Israelissa ensimmäisenä Intian pääministerinä.[169]

Ulkopoliittisesti Israelilla on rauhansopimus Egyptin kanssa vuoden 1973 jom kippurin sodasta, Jordanian kanssa vuoden 1967 kuuden päivän sodasta. Syyrian kanssa kiista sen kuuden päivän sodan aikana Israelin miehittämistä Golanin kukkuloista on edelleen auki, eikä Syyrialla ja Israelilla ole vielä rauhansopimusta.[170]

Israelin valtiota eivät ole tunnustaneet 32 pääosin Pohjois-Afrikan ja Lähi-idän muslimienemmistöistä maata. Jotkut ortodoksijuutalaiset eivät tunnusta maallista Israelin valtiota. Arabimaat ovat esittäneet suunnitelman suhteiden normalisoimista Israelin kanssa edellyttäen, että Israel vetäytyy vuoden 1967 rajoille, että Länsirannalle ja Gazaan perustetaan itsenäinen palestiinalaisvaltio, jonka pääkaupunki on Jerusalem, ja että palestiinalaispakolaiset saavat palata Israelin alueelle.[171]

Vuonna 2015 maailmassa oli 21 valtiota, jotka eivät koskaan olleet tunnustaneet Israelin valtiota ja 15 valtiota, joilla joskus aiemmin oli suhteet Israeliin, mutta sittemmin suhteet on katkaistu. Pohjois-Koreaa lukuun ottamatta kaikki maat, joilla ei ole koskaan ollut suhteita Israeliin, olivat muslimienemmistöisiä valtioita.[172] Myös niistä maista, joilla joskus on ollut suhteet Israeliin, mutta suhteet myöhemmin on katkaistu, kaikki olivat muslimienemmistöisiä maita lukuun ottamatta neljää vasemmistohallitusten johtamaa Latinalaisen Amerikan maata (Bolivia, Kuuba, Nicaragua ja Venezuela)).[172] Bolivia solmi hallituksensa vaihduttua kuitenkin marraskuussa 2019 uudelleen 10 vuotta aiemmin katkaistut diplomaattiset suhteet Israelin kanssa.[173]

Israel on viime vuosina painottanut yhteistyön kehittämistä Afrikan maiden kanssa. Pääministeri Netanjahu on vieraillut useasti Afrikassa. Israelilla on Afrikassa 11 suurlähetystöä, joista viimeisin avattiin vuonna 2019 Ruandassa. Afrikan muslimienemmistöisistä maista ilmoitti Guinea vuonna 2016 ja Tsad vuonna 2019 palauttavansa diplomaattiset suhteensa Israelin kanssa.[174]Etiopialla on hyvät suhteet Israelin kanssa. Vuoden 1967 Israelin ja arabimaiden sodan jälkeen katkennet diplomaattisuhteet solmittiin uudelleen vuonna 1989 ja sen jälkeen yhteistyö on ollut vilkasta. Etiopia on Israelille tärkeä strategisesti ja poliittisesti. Israel on tärkeä Etiopialle taloudellisen ja sotilaallisen yhteistyön sekä sen tarjoaman teknologisen osaamisen takia.[175][176]

Israelin suhteet Brasiliaan ovat olleet erittäin hyvät Israel-myönteisen oikeistolaisen presidentin Jair Bolsonaron tultua valtaan vuonna 2019. Brasilia on sanonut suunnittelevansa suurlähetystönsä muuttamista Tel Avivista Jerusalemiin. Brasilia perusti Jerusalemiin kaupallisen edustuston eikä ole ainakaan toistaiseksi siirtänyt suurlähetystöään Jerusalemiin ilmeisesti peläten tämän vaikeuttavan maan kauppasuhteita arabimaihin. Toistaiseksi suurlähetystönsä Jerusalemiin on siirtänyt Yhdysvaltain lisäksi vain Guatemala. Parguay siirsi suurlähetystönsä Jerusalemiin toukokuussa 2018, mutta muutamien kuukausien kuluttua se siirsi suurlähetystön kuitenkin takaisin Tel Aviviin.[177]

Israelin suhteet Venäjään ovat hyvät siitä huolimatta, että Israel on Yhdysvaltojen pääliittolainen Lähi-idässä ja Venäjä on läheisissä väleissä Israelin arkkivihollisten Iranin ja Syyrian kanssa. Israelissa asuu erittäin paljon venäläistaustaisia ihmisiä ja Israel on entisen Neuvostoliiton maiden ulkopuolella ainoita maita, joissa 9.5. eli puna-armeijan voiton päivä on virallinen juhlapäivä.[178][179]

Yleiskokouksen neljäs komitea käyttää kolmanneksen istuntojen ajasta Israelin ja Lähi-idän konfliktin käsittelemiseen, ihmisoikeusneuvoston maakohtaisista päätöksistä kolmannes koskee Israelia, ja muslimimaiden läpiajaman uudistuksen myötä jokaisen istunnon ainoaksi pakolliseksi rakenteeksi on määrätty niin sanottu "Israel-tiedote".[180] YK-kriittinen United Nations Association of the United Kingdom havaitsi tutkimuksessaan YK:n tulkitsevan Israelin toimia huomattavasti kielteisemmin ilmaisuin kuin palestiinalaisia tai arabimaita. Tutkijoiden näkemyksen mukaan kyseessä ei kuitenkaan välttämättä ole Israelin vastainen puolueellisuus, vaan Israelin YK:n päätöslauselmien ja kansainvälisen oikeuden rikkomuksien huomiotta jättäminen heikentäisi järjestön uskottavuutta. Tutkijat eivät ottaneet kantaa päätösten taustalla olevien seikkojen todenperäisyyteen.[181] New York Timesin mukaan Israelin ja YK:n välit parantuivat 2000-luvun alkuvuosina; Ariel Sharon totesi syyskuussa 2005 suhteiden olevan "paremmat kuin ne ovat olleet koskaan aikaisemmin".[182] YK:n pääsihteeri Annan on myöntänyt, että "YK:n historia juutalaisvastaisuudessa ei ole vastannut ihanteitamme". Israelin läsnäolo kielletään kaikissa muissa YK:n toimipisteissä paitsi New Yorkissa, koska arabimaat eivät tunnusta Israelin valtiota.[182] Israelin merkittävin tukija Yhdysvallat on turvallisuusneuvoston pysyvä jäsenmaa, ja se on usein käyttänyt veto-oikeutta mielestään Israelin-vastaisiin päätöslauselmaesityksiin.[183]

Israelissa on voimassa sensuuri ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa käsitteleville uutisille. Sanomalehtien ja muun perinteisen median näitä aiheita käsittelevät jutut on annettava armeijan sotilassensuurin tarkastettavaksi ennen niiden julkaisua. Sensuuri on määrännyt muutettavaksi tai estänyt noin viidenneksen jutuista julkaisun.[184]

Yhdysvaltain ja Israelin suhteet ovat vahvistuneet Yhdysvaltain presidentin Donald Trumpin valtakaudella.[185] Israelissa on kuitenkin herännyt huoli siitä, mikä maan asema on Trumpin jälkeisenä aikana, sillä maan asema voi heikentyä, jos demokraatit voittavat seuraavat vaalit Yhdysvalloissa.[185]

The Jewish People Policy Institute JPPI on todennut, että Yhdysvaltain juutalaisyhteisö on pitkällä tähtäimellä yksi Israelin tärkeimmistä strategisista voimavaroista.[185] Yhdysvaltoja on pidetty yli 50 vuotta Israelin merkittävimpänä tukijana.[185]

Israelin pääministeriä Benjamin Netanjahua on arvosteltu ulkopolitiikassaan siitä, että vieraannuttaa itseään liberaalidemokraattisesta maailmasta ja on entistä muukalaisvihamielisempi.[185]

Naapurimaa Jordania allekirjoitti lokakuussa 1994 rauhansopimuksen Israelin kanssa toisena arabimaana Egyptin jälkeen. Israelilla ja Jordanialla on suurlähetystöt toistensa pääkaupungeissa Ammanissa ja Tel Avivissa. Jordanian kuningas vieraili Israelissa kahdesti 90-luvulla. Israelin ja Jordanian välit ovat viime aikoina huomattavasti viilentyneet, joten maiden rauhansopimuksen 25- vuotispäivää ei juuri huomioitu, vaikka sopimus edelleen on voimassa.[186]

Palestiinalaisalueet ja Golanin kukkulat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Israelilaisia sotilaita Länsirannalla vuonna 2004.

YK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselmat 242 vuodelta 1967 ja 338 vuodelta 1973 vaativat Israelin asevoimien vetämistä ainakin osalta vuonna 1967 vallatuista alueista.[187][188] Miehitetyillä alueilla asuu noin kolme miljoonaa palestiinalaista sekä 200 000 juutalaista siirtokuntalaista. Israelilla on yhteensä 242 siirtokuntaa tai muuta siviilikohdetta Länsirannalla, 42 Golanin kukkuloilla ja 29 Itä-Jerusalemissa.[189] Turvallisuusneuvoston päätöslauselmat 446, 452, 465 ja 471 pitävät näiden siirtokuntien perustamista ja laajentamista Geneven sopimuksen vastaisina ja niiden olevan "ilman laillista pohjaa". Myös ihmisoikeusjärjestöt Amnesty International ja Human Rights Watch katsovat siirtokuntien olevan kansainvälisen oikeuden vastaisia.[190][191] Israel myöntää, että jotkut pienemmistä siirtokunnista on rakennettu Israelin lakien vastaisesti.[192][193] Israel käyttääkin alueista termiä "kiistellyt alueet".

Ihmisoikeusrikokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Israelin politiikan arvostelijat katsovat, että Länsirannalla ja Gazassa asuvien palestiinalaisten ihmisoikeuksia on rikottu. Vuonna 2008 Israelin vankiloissa oli arviolta 11 000 palestiinalaista, joista 98 oli naisia ja 345 lapsia. Vankien joukossa oli 50 Palestiinan lakiasäätävän neuvoston jäsentä sekä kolme palestiinalaishallinnon ministeriä[194]. Amnesty Internationalin mukaan suurin osa on väkivallattomia mielipidevankeja ja hyvin harvat ovat saaneet kansainväliset vaatimukset täyttävän oikeuskäsittelyn. [195]

Israelin rakentama turva-aita ja tiesulut myös vaikeuttavat palestiinalaisten liikkumista. Alueen työttömyysaste on noin 30 % ja yli kaksi kolmannesta palestiinalaisväestöstä elää köyhyysrajan alapuolella.

Arvostelijat, kuten Noam Chomsky tai antisemitismistä syytetyn BDS-liikkeen[196] edustajat, ovat rinnastaneet Israelin toimet Etelä-Afrikan apartheid-politiikkaan.[197][198][199] Tätä vastaan on väitetty, että vertaus on väärä, sillä Gaza ja Länsiranta eivät kuulu Israeliin. Israel valvoo palestiinalaisten liikkumista yli rajojen, mutta alueita hallinnoivat palestiinalaisviranomaiset ja vaaleilla valittu Hamas.[200]

Palestiinalaisalueen muita ihmisoikeusongelmia ongelmia ovat kunniamurhat, aseistettujen palestiinalaisryhmien tekemät yhteistoiminnasta epäiltyjen henkilöiden murhat sekä palestiinalaishallinnon langettamat kuolemanrangaistukset.[201] Human Rights Watch on syyttänyt palestiinalaisia terroristijärjestöjä ihmisoikeusrikoksista ja arvostellut palestiinalaishallintoa siitä, ettei se ole pyrkinyt estämään terrori-iskuja eikä saamaan syyllisiä oikeuteen. Toisaalta useat palestiinalaistahot ja järjestöt myös kehottavat ihmisiä väkivaltaan Israelia sekä juutalaisia kohtaan. Amnesty International on esittänyt Hamasille vaatimuksen kunnioittaa kaikkien palestiinalaisten ihmisoikeuksia, noudattaa kansainvälisen oikeuden normeja ja lopettaa siviileihin kohdistuva väkivalta.[202][203][204]

Palestiinalaisten rakettisodankäynti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Israeliin ammuttu Kassam-raketti.

Vuodesta 2001 lähtien Hamas ja muut palestiinalaisryhmittymät ovat tulittaneet Gazasta Israelin puolelle raketein ja kranaatinheittimin, joita on salakuljetettu muun muassa Egyptin puolelta tunneleita pitkin. Vaikka suuri osa onkin pudonnut asutuksen ulkopuolelle, jatkuva tulituksen uhan alla oleminen on ollut Israelin siviiliväestölle henkisesti kuluttavaa ja saanut aikaan paineita Israelin hallitukselle iskeä Gazaan. 2007 Israelin puolustusministeri oli sanonut, ettei salli alueen väestön evakuointeja terrori-iskujen painostamina.[205]

2009 alkuun mennessä oli yksin Etelä-Israeliin Gazan alueelta ammuttu 8 600 rakettia, joista 6 000 Israelin 2005 Gazasta vetäytymisen jälkeen. Iskut olivat surmanneet 28 ihmistä ja haavoittaneet satoja 40 km sisällä rajasta. Aiemmin raketit olivat kotitekoisia, maksimissaan 10 km kantaman omaavia "Kassam"-raketteja, mutta myöhemmin Hamas hankki venäläisiä Grad- ja Katjusha-raketteja, joilla on pidempi kantama.[206]

Israel on vastannut uhkaan linnoittamalla linja-autopysäkkejä ja vahvistamalla koulurakennuksia. Maaliskuussa 2011 Israel sijoitti ensimmäisen Iron Dome-raketintorjuntajärjestelmän alueelle. Joulukuuhun mennessä ohjuspuolustus onnistui IDF:n mukaan torjumaan 75% raketeista. Normaalisti kutakin kohti tulevaa projektiilia kohti ammuttiin kaksi 50 000 dollarin hintaista ohjusta.[207]

Etelä-Libanonin palestiinalaismilitantit ovat tulittaneet raketein Libanonin sodan jälkeenkin, jossa 2009 Hizbollahilla arvioitiin olevan 30 000 rakettia,[208] ja Siinain niemimaalta Eilatiin.

Israel on pyrkinyt torjumaan rakettihyökkäyksiä vastatulella, ilmaiskuin ja monin laajamittaisin maaoperaatioin, sekä 2007 kesäkuussa alkaneella Gazan saarrolla. Gazasta vetäytymisen jälkeen Israelin iskuissa on kuollut Gazassa 1000-2000 palestiinalaista.

Marraskuussa 2012 palestiinalaiset ampuivat Israeliin useita raketteja ja Israel vastasi tuleen ampumalla raketteja Gazaan ja tappamalla korkean Hamas-johtajan. Israel siirsi myös maajoukkonsa lähemmäksi Gazaa valmistautuen maahyökkäykseen.

Rajalliset vesivarannot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Palestiinalaishallinnon presidentti Mahmud Abbas.

Pääosin Länsirannan puolella vuoden 1967 rajaa sijaitsevasta vesilähteestä kulutetaan vettä Israelin alueella noin 80 % ja palestiinalaishallinnon puolella noin 20 %. Länsirannan juutalaissiirtokuntien väestö kuluttaa lähes yhtä paljon vettä kuin alueen 2,3 miljoonaa palestiinalaista. Kansainvälisen oikeuden mukaisesti miehitettyjen alueiden luonnonvarojen käyttö omien kansalaisten hyväksi on laitonta.[209] Israel teki palestiinalaishallinnon kanssa bilateraalisen sopimuksen Palestiinan vesihallinnon luomiseksi. Vesihallinnon ehdotuksiin sisältyy alueen vedenkäytön tehostaminen.[210]

Sharonin Kadima-puolue halusi päätösvallan Palestiinan rajoista[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ariel Sharonin perustama Kadima-puolue ja sen seuraava puheenjohtaja ja Israelin silloinen pääministeri Ehud Olmert esittivät Israelin ratkaisevan kiistan palestiinalaisvaltion rajoista yksipuolisesti, koska neuvotteluissa ei oltu edistytty. Suunnitelmassa Israel vetäytyisi ainakin osasta vuonna 1967 miehittämistään alueista mutta säilyttäisi osan Länsirannan siirtokunnistaan. Gaza luovutettiin palestiinalaishallinnolle syyskuussa 2005 Israelin yksipuolisella päätöksellä. Länsirannalla ja Gazassa palestiinalaisia johtaa palestiinalaishallinto. Palestiinalaishallinto julistautui Palestiinalaisten kansallisneuvoston muodossa itsenäiseksi jo 1988.

Trumpin rauhansuunnitelma[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yhdysvaltain presidentti Donald Trump esitteli tammikuussa 2020 Lähi-idän rauhansuunnitelman, joka laillistaisi Israelin siirtokunnat, muodostaisi pirstaleisen palestiinalaisvaltion, liittäisi Israelin valloittamat alueet virallisesti osaksi juutalaisvaltiota ja työntäisi palestiinalaiset Jerusalemin itälaidalle. Trump julkisti pitkään valmistelemansa ”Rauhan kautta vaurauteen” (Peace to Prosperity) -nimisen suunnitelmansa, kun Israelin pääministeri Benjamin Netanjahu vieraili Washingtonissa. Netanjahu ylisti suunnitelmaa ja myös hänen poliittinen kilpailijansa Benny Gantz on sanonut tukevansa sitä. Palestiinalaiset tuomitsivat Trumpin suunnitelman, jota palestiinalaisten presidentti Mahmud Abbas kutsui ”salaliittodiiliksi". Kriitikoiden mukaan Trumpin suunnitelma loukkaa kansainvälisesti hyväksyttyjä suuntalinjoja, kansainvälisen oikeuden perusperiaatteita ja YK:n julkilausumia mukaan lukien julkilausuma 2334. Kyseinen julkilausuma tuomitsee Israelin vuonna 1967 valloittamilleen alueille perustamat siirtokunnat laittomiksi. YK:n turvallisuusneuvosto hyväksyi julkilausuman vuonna 2016 äänin 14–0 Yhdysvaltain pidättäytyessä äänestämästä.[211]

Asevoimat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Israelin puolustusvoimat
Israelilainen sotilas.

Israelin asevoimia (hepr. ‏צבא ההגנה לישראל‎ tai Tzva Hagana L'Jisrael, usein myös englanniksi Israel Defence Forces) pidetään Lähi-idän vahvimpina. Israelin puolustusmenot ovat Lähi-idän kriisin vuoksi hyvin korkeat: esimerkiksi vuonna 1996 ne olivat 10,6 % maan bruttokansantuotteesta ja 21,1 % valtion talousarviosta.

Yhdysvallat on antanut Israelille vuosittain noin kolme miljardia dollaria kehitysapua, josta esimerkiksi vuonna 2001 kaksi miljardia oli sotilasapua.[212]

Israel sisällytti ensimmäisenä maana maailmassa naiset yleisen asevelvollisuuden piiriin. Israelissa asevelvollisia ovat juutalaiset, druusit ja tšerkessit, kun taas kristityt ja muslimit ovat yleensä arabeina siitä vapautetut.[213] Myös ješiva-kouluissa opiskelevat Haredijuutalaiset on vapautettu, mitä maallisemmat juutalaiset ovat vastustaneet. Palvelukseen astutaan 18-vuotiaana, ja palvelusaika on miehillä kolme vuotta ja naisilla 21 kuukautta. Naisten ei kuitenkaan tarvitse mennä armeijaan, jos he ovat naimisissa tai jos heillä on lapsi. Vuonna 2006 Israelin asevoimat rekrytoi 75 % asevelvollisista asepalvelukseen.[214] Aseistakieltäytyjiä nimitetään nimellä refusenik. Refusenik-liike kasvoi merkittävästi vuoden 2000 toisen intifadan alkaessa, kun osa reserviläisistä kieltäytyi operoimasta palestiinalaisalueilla.[215] 2000-luvulla vanhoillisten juutalaisten osuus armeijan vahvuudesta on kasvanut, kun maan maallistuneen väestön suhtautuminen armeijaan on muuttunut kriittisemmäksi.[216]

Israelilla on itsenäinen kyky laukaista tiedustelusatelliitteja Venäjän, Yhdysvaltojen, Ison-Britannian, Ranskan, Kiinan, Intian ja Japanin ohella. Tunnettuja israelilaisia aseita ovat muun muassa Uzi-konepistooli, Galil- ja TAR-21-rynnäkkökiväärit ja Merkava-panssarivaunu, joista ensin mainittu on merkittävä vientituote.

Israelilla on oletettavasti ydinaseita. CIA:n arvioiden mukaan Israelilla oli 1990-luvun loppupuolella 75–140 ydinasetta. Joidenkin lähteiden mukaan aseita oli jopa 400.[217][218] Israel on ydinsulkusopimuksen ulkopuolella.[219] Kansainvälinen atomienergiajärjestö IAEA antoi 2009 päätöslauselman Israelin ydinaseiden tarkastamisesta. Israel on kieltäytynyt yhteistyöstä.[220]

Tiedustelupalvelu Mossad[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Mossad

Mossad eli "Tiedustelun ja erikoistehtävien instituutti" on Israelin tiedustelupalvelu, joka tunnetaan yleisesti nimellä Mossad. Sen tehtäviin kuuluu tiedustelutiedon kerääminen, salaiset operaatiot ja vastaterrorismi. Mossad on yksi maailman kuuluisimmista tiedustelupalveluista, ja se laitetaan usein samaan sarjaan CIA:n ja MI6:n kanssa. Sitä pidetään erittäin tehokkaana ja sen katsotaan vaikuttaneen suuresti Israelin vakauteen ja turvallisuuteen. Israelilla on muitakin tiedustelupalveluja, esimerkiksi armeijan Shin Bet.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Huomioita[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Jerusalemin Israelin pääkaupungiksi tunnustaneet itsenäiset valtiot: Australia (Länsi-Jerusalem),[1] Tšekki,[2] Guatemala, Vanuatu ja Yhdysvallat.[3][4]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Australia recognises West Jerusalem as Israeli capital BBC. 15.12.2017. Viitattu 15.12.2018. (englanniksi)
  2. Lazaroff, Tovah: The Czech Republic follows Trump's lead and recognizes Jerusalem as Israel's capital The Business Insider. 6.12.2017. Viitattu 25.12.2017. (englanniksi)
  3. Taylor, Adam: What it means for the U.S. to name Jerusalem as Israeli capital but not move the embassy The Washington Post. 6.12.2017. Viitattu 25.12.2017. (englanniksi)
  4. Borger, Julian & Beaumont, Peter: Defiant Donald Trump confirms US will recognise Jerusalem as capital of Israel The Guardian. 7.12.2017. Viitattu 25.12.2017. (englanniksi)
  5. Latest Population Statistics for Israel jewishvirtuallibrary.org. Viitattu 29.6.2015. (englanniksi)
  6. CIA - The World Factbook: Israel www.cia.gov. Viitattu 29.6.2014. (englanniksi)
  7. Uusi laki korostaa Israelin valtion juutalaisuutta – arabia menettää asemansa virallisena kielenä yle.fi. 19.7.2018. Viitattu 19.7.2018.
  8. {{https://www.imf.org/external/pubs/ft/weo/2018/01/weodata/weorept.aspx?pr.x=48&pr.y=11&sy=2018&ey=2022&scsm=1&ssd=1&sort=country&ds=.&br=1&c=436&s=NGDPD%2CPPPGDP%2CNGDPDPC%2CPPPPC&grp=0&a=}}
  9. Human Development Report 2015. Work for Human Development Maiden HDI-sijaluvut ja indeksiarvot englanninkielisen PDF-julkaisun sivuilla 208–211 (arvot sivustolla myös Excel-taulukkona), 14.12.2015, YK:n kehitysjärjestö (UNDP) (arabiaksi, englanniksi, espanjaksi, kiinaksi, ranskaksi)
  10. Valtioiden nimien luettelo Julkaisutoimisto. Viitattu 9.8.2007.
  11. Yale University Avalon Project: Declaration of Israel's Independence 1948, haettu 27.8.2008 "We declare that, with effect from the moment of the termination of the Mandate being tonight, the eve of Sabbath, the 6th Iyar, 5708 (15th May, 1948), until the establishment of the elected, regular authorities of the State in accordance with the Constitution which shall be adopted by the Elected Constituent Assembly not later than the 1st October 1948, the People's Council shall act as a Provisional Council of State, and its executive organ, the People's Administration, shall be the Provisional Government of the Jewish State, to be called "Israel"." (englanniksi)
  12. Freedom House: Israel (2007), haettu 27.8.2008 "Parties or candidates that deny the existence of Israel as a Jewish state, oppose the democratic system, or incite racism are prohibited." (englanniksi)
  13. Religion Online: Invisible Palestinians: Ideology and Reality in Israel, haettu 27.8.2008 "The need to expel or repress Palestinians is based on the Zionist belief that a Jewish state requires an absolute Jewish majority. [...] In Israel and the territories there are 3.32 million Jews and 2 million Palestinians. Incorporating all these Palestinians into Israel would threaten the idea of a Jewish state. [...] The identity of Israel is a complicated issue for both Jews and Christians because it involves religiously loaded language. No Arab can be expected to accept religious or tribal claims for Israel’s right to exist as a Jewish state. Indeed, one may say that no state has an a priori right to exist." (englanniksi)
  14. Lis, Jonathan: Israel's Population Numbers 8.3 Million at Close of 2014 Haaretz. 31.12.2014. Viitattu 31.01.2018. (englanniksi)
  15. Israel deflects pressure on nuclear weapons. BBC News. 28.5.2010. Viitattu 7.6.2010
  16. "Barton & Bowden 2004, s. 126. "The Merneptah Stele... is arguably the oldest evidence outside the Bible for the existence of Israel as early as the 13th century BCE."
  17. "Popular Opinion". The Palestine Post. 7.12.1947. s. 1.
  18. E.P. Sanders: The Historical Figure of Jesus, s. 17. Penguin Books, §993.
  19. Robert Spencer: The Palestinian Delusion, s. 3. Bombardier, 2019.
  20. Spencer, 2019, 4
  21. Mark R. Cohen: Under Crescent and Cross. The Jews in the Middle Ages, s. x. Princeton University Press, 1994.
  22. Spencer, 2019, 11
  23. Spencer, 2019, 16
  24. Spencer, 2019, 16
  25. a b Spencer, 2019, 17
  26. Spencer, 2019, 20
  27. Juusola, 2014, 37
  28. Spencer, 2019, 21
  29. Spencer, 2019, 19
  30. Spencer, 2019, 27
  31. Juusola, 2014, 38
  32. Aliya and Absorption 29 Oct 2002. Israel Ministry of Foreign Affairs. Viitattu 26.3. 2007. (englanniksi), katso myös Venäjänjuutalaisten muuton historiaa Jerusalemin Kansainvälisen Kristillisen Suurlähetystön Suomen Osasto. Viitattu 26.3. 2007.
  33. Juusola, 2014, 39
  34. Spencer, 2019, 23
  35. Spencer, 2019, 25
  36. Spencer, 2019, 27
  37. Spencer, 2019, 19
  38. Spencer, 2019, 28
  39. Spencer, 2019, 26
  40. Juusola, 2014, 13, 51
  41. Spencer, 2019, 28
  42. Juusola, 2014, 47–48
  43. a b Juusola, 2014, 51
  44. Spencer, 2019, 29
  45. Spencer, 2019, 29–30
  46. Juusola, 2014, 52
  47. Juusola, 2014, 54
  48. Juusola, 2014, 55
  49. Lexicon of Zionism - Disturbances Israel Ministry of Foreign Affairs. Viitattu 23.3.2009. (englanniksi): "In early 1939, the British government announced that it would unilaterally implement its policy (restricting Jewish immigration and gradually making western Palestine an independent country)."
  50. Spencer, 2019, 64
  51. Spencer, 2019, 32
  52. Juusola, 2014, 57
  53. Spencer, 2019, 74–75
  54. Spencer, 2019, 62
  55. Spencer, 2019, 74
  56. Hannu Juusola: Israelin historia, s. 62–65. Gaudeamus, 2014. ISBN ISBN 978-952-495-559-1.
  57. Juusola, 2014, 62
  58. Juusola, 2014, 63
  59. Juusola, 2014, 64
  60. Juusola, 2014, 64
  61. Juusola, 2014, 65
  62. Juusola, 2014, 68
  63. Spencer, 2019, 81–83
  64. Juudols, 2014, 68
  65. Juutalaiset Suomessa jchelsinki.fi. Viitattu 14.12.2017.
  66. Juusola. 2014, 71
  67. Juusola, 2014, 70–71
  68. Juusola, 2014, 73
  69. Juusola, 2+14, 71
  70. Juusola, 2014, 84
  71. Juusola, 2014, 84–85
  72. Juusola, 2014, 85
  73. Amnon Netzer: Isfahan xviii. Jewish Community (Vuonna 2003 juutalaisia oli Isfahanissa enää 1500.) Encyclopaedia Iranica. Viitattu 4.12.2017. (englanniksi)
  74. The Hadith of the Prophet Muhammad (صلى الله عليه و سلم) at your fingertips sunnah.com.
  75. Juusola, 2014, 73
  76. Purje Henri: Palestiinan vaiettu tuho. Yliopisto, 2011, 59. vsk, nro 12/2011, s. 32-34. Helsingin yliopisto. ISSN 0355-6328.
  77. Juusola, 2014, 77
  78. Juusola, 2014, 73
  79. Juusola, 2014, 74–76
  80. Juusola, 2014, 74–75
  81. Juusola, 2014, 75–76
  82. Juusola, 2014, 76
  83. Juusola, 2014, 77
  84. Juusola, 2014, 78
  85. Kaija Virta: Suurvallat hyväksyivät "väestönsiirrot" Helsingin Sanomat. Ulkomaat. Tausta. 24.4.2002.
  86. Spencer, 2019, 90–91
  87. Spencer, 2019, 95
  88. Spencer, 2014, 91
  89. Spencer, 2014, 91
  90. Ion Mihai Pacepa: The KGB's Man The Wall Street Journal. 22.9.2003.
  91. Juusola, 2014, 86
  92. Juusola, 2014, 86–90
  93. Juusola, 2014, 95
  94. Juusola, 2014, 108
  95. Juusola, 2014, 109–110
  96. Juusola, 2014, 115
  97. Spencer, 2019, 103
  98. Juusola, 2014, 122
  99. The Mideast: A Century of Conflict Part 4: The 1967 Six Day War NPR morning edition. 3.10.2002. Viitattu 14.5.2006. (englanniksi) "Nasser... closed the Gulf of Aqaba to shipping, cutting off Israel from its primary oil supplies. He told U.N. peacekeepers in the Sinai Peninsula to leave. He then sent scores of tanks and hundreds of troops into the Sinai closer to Israel. The Arab world was delirious with support,"
  100. 40 years since Sadat visit: ‘Israel had snipers ready on the rooftops’ Ynetnews. 24.11.2017. Viitattu 29.1.2020. (englanniksi)
  101. Alan Taylor: On This Day 36 Years Ago: The Signing of the Egypt-Israel Peace Treaty - The Atlantic www.theatlantic.com. Viitattu 29.1.2020. (englanniksi)
  102. Fatalities in the first Intifada B´Tselem. Israeli Information Center for Human Rights. (englanniksi)
  103. The Mideast: A Century of Conflict Part 7: The Second Intifada and the Death of Oslo National Public Radio. Viitattu 24.3. 2007. (englanniksi) "Barak made an offer that many consider Israel's best ever. But when he unfolded a map that showed a Palestinian state made up of several unconnected cantons surrounded by Israeli troops, Arafat walked away."
  104. The Intifada: Revealing The Chasm. The Middle East Review of International Affairs (MERIA), 2001, nro Volume 5, No. 3. "The intifada was thus “part of a calculated policy of the Palestinian leadership in respect of the conduct of its relations with Israel", "In a typical Palestinian formulation, the intifada “was not just a reaction to a provocative incident.... It is a declared, unequivocal position by the Palestinian people on the bankruptcy of the negotiating option and the full rejection of the overall Israeli conduct.”(11)"
  105. Hannu Juusola: Israel Sharonin jälkeen. Ulkopolitiikka, 2006, nro 1, s. 11.
  106. Victims of Palestinian Violence and Terrorism since September 2000 2008. Israelin ulkoministeriö. (englanniksi)
  107. Table of Figures Palestine Red Crescent Society. (englanniksi)
  108. Israel Security Fence 2003. The State of Israel. Viitattu 23.3.2009. (englanniksi)
  109. Execution of the Security Fence project 2003. The State of Israel. Viitattu 23.3.2009. (englanniksi): "The separation fence is a central security component in the fight against terrorism. The fence is inherently temporary. "
  110. BBC: Q&A: What is the West Bank barrier? ICJ: Legal Consequences of the Construction of a Wall in the Occupied Palestinian Territory
  111. Encyclopedia Britannica: Likud: "In 2002, against the wishes of Sharon and at the behest of Netanyahu, the party voted to oppose the establishment of a Palestinian state under any conditions."
  112. Justin Huggler: Israelis and Palestinians sign up to America's road-map Global Policy Forum. 5.6.2003. (englanniksi)
  113. The rise and fall of Kadima: A cautionary tale The Jerusalem Post | JPost.com. Viitattu 27.1.2020.
  114. Anne Barnard: Gaza breaking down without power plant International Herald Tribune. 2.7.2006. (englanniksi)
  115. http://www.ynetnews.com/articles/0,7340,L-3659626,00.html
  116. http://www.un.org/News/briefings/docs//2009/090119_Gaza.doc.htm Press Conference On Gaza Humanitarian Situation 19 January 2009
  117. Amos Harel: IDF in Gaza: Killing civilians, vandalism, and lax rules of engagement. Haaretz, 12:40 19/03/2009, 2009. vsk, nro 19.3.. Artikkelin verkkoversio Viitattu 23.3.2009. (englanniksi)
  118. Lieberman becomes foreign minister, Barak stays at defense Haaretz. Viitattu 31.3.2009. (englanniksi)
  119. Ben Lynfield: Israel's new foreign minister dismisses two-state solution 2.4.2009. Independent. Viitattu 26.4.2009. (englanniksi)
  120. Wall Street Journal: International Reaction To The Israeli Raids (englanniksi)
  121. Trump tunnusti Jerusalemin Israelin pääkaupungiksi – Lähi-itä pelkää levottomuuksia Yle Uutiset. Viitattu 29.2.2020.
  122. Oliver Holmes: Benjamin Netanyahu becomes longest-serving Israeli PM The Guardian. 20.7.2019. Viitattu 27.1.2020. (englanniksi)
  123. https://www.timesofisrael.com/netanyahu-officially-makes-israeli-history-as-longest-serving-prime-minister/ timesofisrael.com.
  124. https://www.bbc.com/news/world-middle-east-50486647 bbc.com.
  125. https://www.bbc.com/news/world-middle-east-29123668 bbc.com.
  126. a b The land: Nature 1.4.2008. Israel Ministry of Foreign Affairs. (englanniksi)
  127. As more non-Jews come to Israel, Israelis re-examine Russian aliyah Jewishagency.org. 10.9.2002. Jewish Agency of Israeli. (englanniksi)
  128. Population, by religion and population group (pdf) entral Bureau of Statistics, Government of Israel. (englanniksi)
  129. Jews and others, by origin, continent of birth and period of immigration (pdf) Central Bureau of Statistics, Government of Israel. (englanniksi)
  130. a b Hannu Juusola: Esitelmä Lähi-idän instituutin ystävien kokouksessa Suomen Lähi-idän instituutin ystävät. Viitattu 10.08.2007.
  131. Daniel J. Elazar: Religion in Israel: A Consensus for Jewish Tradition Jerusalem Center for Public Affairs. (englanniksi)
  132. Al- RīHāniyya Jewish Virtual Library. American-Israeli Cooperative Enterprise. Viitattu 4.10.2019. (englanniksi)
  133. a b c Israel Ministry of Foreign Affairs: The Christian communities in Israel web.archive.org. 5.1.2014. Viitattu 22.5.2019. (englanniksi)
  134. Second Class Discrimination Against Palestinian Arab Children in Israel's Schools. New York: Human Rights Watch, 2001. ISBN 1-56432-266-1. Teoksen verkkoversio.
  135. Society - Minority Communities 1.4.2008. Israel Ministry of Foreign Affairs. (englanniksi)
  136. Helsingin yliopiston tutkijat kaivavat Israelissa 5.7.2006. Helsingin yliopisto.
  137. Israel 2019. Freedom House. Viitattu 1.3.2020. (englanniksi)
  138. Israel Profile BBC News. 2018. Viitattu 1.3.2020. (englanniksi)
  139. Kan English News Kan. 2020. Viitattu 1.3.2020. (englanniksi)
  140. Culture - Theater and Entertainment 1.4.2008. Israel Ministry of Foreign Affairs. (englanniksi)
  141. Daniel Barenboim Visits Ramallah palestinemonitor.org. (englanniksi)
  142. Charlotte Higgins: Barenboim's orchestra plays for peace in Ramallah Guardian.co.uk. 22.8.2005. (englanniksi)
  143. NASDAQ Appoints Asaf Homossany as New Director for Israel nasdaq.com. Viitattu 3.2.2010. (englanniksi)
  144. Talouselämä: Israel matkalla öljymahdiksi - "Lähes yhtä paljon öljyä kuin Saudi-Arabiassa" 15.07.2013. Talouselämä. Viitattu 22.7.2013.
  145. Bilateral trade relationships: Israel European Commission. (englanniksi)
  146. EU, Israel resolve trade dispute over settlements
  147. How is Israel's Economy Affected by the Security Situation? 19.12.2004. Jerusalem Center for Public Affairs. (englanniksi)
  148. Talouselämä: Israel matkalla öljymahdiksi - "Lähes yhtä paljon öljyä kuin Saudi-Arabiassa" 15.07.2013. Talouselämä. Viitattu 22.7. 2013.
  149. Talouselämä: Israel matkalla öljymahdiksi - "Lähes yhtä paljon öljyä kuin Saudi-Arabiassa" 15.07.2013. Talouselämä. Viitattu 22.7.2013.
  150. Knesset knesset.gov.il. (englanniksi)
  151. Israel - Ulkoasiainministeriö: Matkustaminen ja maat: Israel formin.finland.fi. Viitattu 2017-05-1.
  152. Israelissa juhlittiin USA:n Jerusalemin-lähetystön avajaisia – Gazan rajalla kymmenien mielenosoittajien kerrotaan kuolleen Israelin tulituksessa Yle Uutiset. Viitattu 27.2.2020.
  153. Ulkopolitiikka, 1/2006, s. 11.
  154. Political Structure Jewish Agency for Israel. Viitattu 10.8.2007.
  155. News BBC
  156. New York Times
  157. Netanyahu wins again, eventually Spectator USA. 18.9.2019. Viitattu 27.1.2020. (englanniksi)
  158. The rise and fall of Kadima: A cautionary tale The Jerusalem Post | JPost.com. Viitattu 29.2.2020.
  159. Arab parties disqualified from elections ynetnews.com. (englanniksi)
  160. Ulkopolitiikka, 1/2006, s. 14.
  161. Wootlift, Raoul: United Gantz-Lapid party to be called ‘Blue and White’; no women in top 6 The Times of Israel. 21.2.2019. Viitattu 24.2.2020. (englanniksi)
  162. https://www.timesofisrael.com/a-beginners-guide-to-the-2019-israeli-elections/ timesofisrael.com.
  163. Huusko, Jukka: Takalukkoon jumiutunut Israel etenemässä kohti kolmansia vaaleja vuoden sisään Helsingin Sanomat. 11.12.2019. Viitattu 24.2.2020.
  164. Hakala, Pekka: Yhdeksän kuukautta jatkunut Israelin hallitusvääntö epäonnistui, maaliskuussa kolmannet vaalit vuoden sisällä Helsingin Sanomat. 12.12.2019. Viitattu 24.2.2020.
  165. Benjamin Netanyahu: What are the corruption charges? BBC News. 21.11.2019. Viitattu 24.2.2020. (englanniksi)
  166. U.S. Relations With Israel United States Department of State. Viitattu 29.2.2020. (englanniksi)
  167. China-Israel relations enjoy sound momentum of growth: Chinese ambassador - Xinhua | English.news.cn www.xinhuanet.com. Viitattu 29.2.2020.
  168. How Israel made friends in India The Jerusalem Post | JPost.com. Viitattu 27.2.2020.
  169. Modi becomes first Indian PM to visit Israel BBC News. 4.7.2017. Viitattu 27.2.2020. (englanniksi)
  170. https://carnegieendowment.org/files/syrian_israeli_peace.pdf carnegieendowment.org.
  171. Background Note: Saudi Arabia June 2007. The Office of Electronic Information, Bureau of Public Affairs. Viitattu 7.1. 2008. (englanniksi) : "In March 2002, Crown Prince Abdallah offered a Middle East peace plan, now known as the Arab Peace Initiative, at the annual summit of the Arab League in which Arab governments would offer "normal relations and the security of Israel in exchange for a full Israeli withdrawal from all occupied Arab lands, recognition of an independent Palestinian state with Jerusalem as its capital, and the return of Palestinian refugees." In March 2007 the Arab League reiterated its support for the Arab Peace Initiative by endorsing it as the foundation for a broad Arab-Israeli peace."
  172. a b These 36 Countries Don’t Recognize Israel Brilliant Maps. Viitattu 27.2.2020. (englanniksi)
  173. Noa Landau: Bolivia Renews Diplomatic Relations With Israel After Over Decade of Severed Ties Haaretz. 28.11.2019. Viitattu 27.2.2020. (englanniksi)
  174. Raphael Ahren: Boosting diplomatic drive to Africa, Israel opens embassy in Rwanda www.timesofisrael.com. Viitattu 27.2.2020. (englanniksi)
  175. Ethiopia and Israel’s Pivot to Africa International Policy Digest. 4.9.2019. Viitattu 1.3.2020. (englanniksi)
  176. Netanyahu calls for Israel-Ethiopia security coordination Middle East Monitor. 2.9.2019. Viitattu 1.3.2020. (englanniksi)
  177. Raphael Ahren: Brazil’s other Bolsonaro sees future embassy move as start of pro-Israel shift www.timesofisrael.com. Viitattu 27.2.2020. (englanniksi)
  178. Israel and Russia - using gestures to cement a critical relationship The Jerusalem Post | JPost.com. Viitattu 27.2.2020.
  179. Micky Aharonson: Russia-Israel Relations: Expectations and Reality The Moscow Times. 20.11.2019. Viitattu 27.2.2020. (englanniksi)
  180. New UN rights body targets IsraelJulkaisu = The Jerusalem Post fr.jpost.com. 30.6.2006. (englanniksi)
  181. Comparison of United Nations member states’ language in relation to Israel and Palestine as evidenced by resolutions in the un security council and un general assembly (pdf) 2004. United Nations Association of the United Kingdom. (englanniksi)
  182. a b Warren Hoge: U.N. Is Gradually Becoming More Hospitable to Israel Nytimes.com. 11.10.2005. The New York Times. (englanniksi)
  183. Deborah Hastings: US Often Uses Security Council Veto for Israel Commondreams.org. 11.3.2003. (englanniksi)
  184. IDF Censor redacted 2,358 news articles last year 4.7.2018. +972. (englanniksi)
  185. a b c d e "Uppoaako Israel Trumpin mukana?" – Israelissa huolestuttiin suhteiden heikentymisestä USA:n juutalaisiin ja demokraatteihin Yle Uutiset. Viitattu 18.9.2018.
  186. Raphael Ahren, Adam Rasgon: Colder than ever: 25 years on, Israel and Jordan ignore peace treaty anniversary www.timesofisrael.com. Viitattu 29.1.2020. (englanniksi)
  187. The Meaning of Resolution 242 Jewish Virtual Library. (englanniksi)
  188. Third Arab-Israeli War 1967 History of the Middle East Database. (englanniksi)
  189. The World Factbook: Israel CIA. (englanniksi)
  190. Expanding Settlements in the Occupied Palestinian Territories Human Rights News. 27.12.2005. HRW:Israel. (englanniksi)
  191. Removing unlawful Israeli settlements in the Occupied Territories: Time to act Amnesty International. (englanniksi)
  192. Diplomatic and Legal Aspects of the Settlement Issue 19.1.2003. Jerusalem Center for Public Affairs. (englanniksi)
  193. Disputed Territories: Forgotten Facts About the West Bank and Gaza Strip 1.2.2008. Israel Ministry of Foreign Affairs. (englanniksi)
  194. http://www.adalah.org/newsletter/eng/apr08/5.pdf
  195. 2009 Annual Report for Israel amnestyusa.org. 2009. Amnesty International USA. Viitattu 3.2.2010. (englanniksi)
  196. Joonas Turunen: Roger Waters ja muut tähdet boikotoivat Israelia, ja siksi Saksassa uhataan perua heidän esiintymisiään – Milloin mielipiteen ilmaisusta tulee antisemitismiä? Helsingin Sanomat. 9.7.2018.
  197. Noam Chomsky: Israeli Apartheid ‘Much Worse’ Than South Africa mintpressnews.com. Viitattu 31.1.2016.
  198. BDS Movement: Apartheid, colonisation and occupation bdsmovement.net. Viitattu 31.1.2016. (englanniksi)
  199. Haaretz: It's Time to Admit It. Israeli Policy Is What It Is: Apartheid haaretz.com. Viitattu 31.1.2016. (englanniksi)
  200. Alan Dershowitz, The Case Against Israel's Enemies: Exposing Jimmy Carter and Others Who Stand in the Way of Peace (New York: John Wiley, 2009), pp. 20–25, 28–29, 36, 44–48
  201. Israel/Occupied Terr. Human Rights Concerns Amnesty USA. (englanniksi)
  202. Hamas in its own words PMW Video Archives. (englanniksi)
  203. Israel/PA: Suicide Bombers Commit Crimes Against Humanity Human Rights News. 1.11.2002. (englanniksi)
  204. Hamas must stop targeting of civilians Amnesty International. (englanniksi)
  205. Rockets traumatize Israeli border town Boston.com
  206. Q&A: Gaza conflict BBC 18.1.2009
  207. Iron Dome successful in downing 75% of rockets Jerusalem Post 30.12.2011
  208. UN criticizes rocket attack on Israel CNN 11.9.2009
  209. News Amnesty International: Israel is Blocking Palestinian Water 27/10/2009. Euro-Mediterranean Information System on know-how in the Water sector. (englanniksi)
  210. A problem that can't be wished or washed away New Middle East magazine. (englanniksi)
  211. Eurooppalaisten päättäjien avoin kirje tyrmää Trumpin Lähi-idän rauhansuunnitelman – Kymmenet entiset ulkoministerit tuomitsevat suunnitelman rotuerottelupolitiikaksi Helsingin Sanomat. 27.2.2020. Viitattu 27.2.2020.
  212. Israel’s Defense Budget: The Business Side of War palestinecenter.org. (englanniksi)
  213. Joshua Mitnick: The Israeli Defense Force Myjewishlearning.com. (englanniksi)
  214. Israeli army identity angst ISN Security Watch. 10.08.07. (englanniksi)
  215. Refuser Solidarity Network refusersolidarity.net. (englanniksi)
  216. Kohu Israelin armeijassa: Rabbit jyräävät kenraalit? Uusi Suomi. 25.3. 2009. Viitattu 25.3.2009.
  217. Israel's nuclear weapons Fas.org. Federation of American Scientists. (englanniksi)
  218. Israeli nuclear forces Bulletin of the Atomic Scientists. 2002. (englanniksi)
  219. Background Information, 2005 Review Conference of the Parties to the Treaty on the Non-Proliferation of Nuclear Weapons United Nations. (englanniksi)
  220. Israel pressured on nuclear sites. Al Jazeera 18.9.2009 (englanniksi)

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Juusola, Hannu: Israelin historia. Helsinki: Gaudeamus, 2005. ISBN 951-662-920-2.
  • Juusola, Hannu & Huuhtanen, Heidi (toim.): Uskonto ja politiikka Lähi-idässä. Helsinki: Gaudeamus, 2002. ISBN 951-662-849-4.
  • Päivinen, Pasi: Israelin ja Palestiinan konflikti. Helsinki: Edita, 2004. ISBN 951-37-4114-1.
  • Reime, Hannu: Israel/Palestiina: Kahden kansan luvattu maa. Pystykorvakirja. Helsinki: Like: Suomen rauhanpuolustajat, 2003. ISBN 952-471-056-0.
  • Spencer, Robert: The Palestinian Delusion. The Catastrophic History of the Middle East Peace Process. Bombardier, 2019, ISBN 978-1-64293-254-6.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Israel.
Wikimatkat
Wikimatkoissa on matkaopas aiheesta Israel.