K. J. Ståhlberg

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Hakusana ”Ståhlberg” ohjaa tänne. Muista samannimisistä katso Ståhlberg (täsmennyssivu).
Kaarlo Juho Ståhlberg
Kaarlo Juho Ståhlberg.jpg
Suomen tasavallan 1. presidentti
25.7.1919 – 2.3.1925[1][2][H 1]
Seuraaja Lauri Kristian Relander
Eduskunnan puhemies
3.2.1914–3.4.1917
Edeltäjä Oskari Tokoi
Seuraaja Kullervo Manner
Kansanedustaja
1.8.1908–28.2.1910
2.2.1914–10.8.1918
21.10.1930–31.8.1933
Ryhmä/puolue Kansallinen Edistyspuolue
Vaalipiiri Uudenmaan läänin vaalipiiri
Tiedot
Syntynyt 28. tammikuuta 1865
Suomussalmi
Kuollut 22. syyskuuta 1952 (87 vuotta)
Helsinki
Puolue Edistyspuolue
Koulutus molempain oikeuksien tohtori
Huomautukset

  1. Vuoden 1919 hallitusmuodon 23 §:n 5. momentin mukaan määräpäivän sattuessa pyhäpäiväksi oli seuraavaa arkipäivää pidettävä määräpäivänä. Tätä oli sovellettava vuonna 1925, koska 1.3.1925 sattui sunnuntaiksi.

Kaarlo Juho Ståhlberg (ristimänimeltään Carl Johan, 28. tammikuuta 1865 Suomussalmi22. syyskuuta 1952 Helsinki) oli Suomen tasavallan ensimmäinen presidentti (1919–1925).

Lapsuus, nuoruus ja opinnot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ståhlberg syntyi Suomussalmella 28. tammikuuta 1865 perheensä viidestä lapsesta kolmantena. Hänen isänsä oli apupappi Johan Gabriel (Janne) Ståhlberg ja äitinsä Amanda Gustafva Castrén. Myöhemmin perhe muutti Alavieskaan ja Haapajärvelle, joiden seurakunnissa Janne toimi kappalaisena. Poika nimettiin kasteessa Carl Johaniksi, joka kuitenkin vääntyi kouluaikana muotoon Kaarlo Juhana. Ylioppilasaikanaan Ståhlbergia alettiin kutsua Kaarlo Juhoksi.[3]

Ståhlberg kuului molempien vanhempiensa kautta pohjoispohjalaisiin pappis- ja virkamiessukuihin. Ståhlbergin isä kuoli 41-vuotiaana 1873 pojan ollessa vain kahdeksanvuotias. Äiti kuoli vuonna 1879.[3]

Ståhlberg kävi koulua Oulun suomalaisessa yksityislyseossa ja oli koko kouluaikansa luokkansa paras oppilas. Hän myös kirjoitti konventin lehteen ja toimi sen päätoimittajanakin. Koulun rehtori kuvaili häntä koulun matrikkelissa sanoin spes nostratium et decus (suom. meikäläisten toivo ja kaunistus). Ylioppilastutkinnosta hän sai arvosanakseen laudaturin vuonna 1884. Yliopistossa hän suoritti filosofian kandidaatin tutkinnon, jonka kautta hän eteni kohti varsinaista päämääräänsä, eli molempain oikeuksien kandidaatin tutkintoa. Sen Ståhlberg suoritti 1889.[3]

Valtiopäivämies, senaattori, presidentti – ja valtion virkamies[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ståhlberg erotettiin 6. huhtikuuta 1903 senaatin protokollasihteerin virasta, kun hän ajautui senaatin kanssa kiistaan laillisuuskantansa takia.[4]

Ståhlberg toimi Helsingin yliopiston hallinto-oikeuden professorina vuosina 1908–1918. Poliittisen uransa alusta elämänsä loppuun asti hän oli liberaali. Ståhlbergin sosiaaliliberaalille ajattelulle oli keskeistä kansanvaltaisuus, vapaamielisyys, yleinen ja yhtäläinen äänioikeus, sosiaaliset uudistukset sekä kaikkien kansankerrosten liittäminen yhteiskunnalliseen toimintaan. Hän oli Nuorsuomalaisen Puolueen johtohenkilöitä, puolueen sosiaaliliberaalin siiven eli ”varpusten” henkinen johtaja. Sääty-yhteiskunnan aikana hän oli ollut Haminan kaupungin valitsema valtiopäivämies säätyvaltiopäivien porvarissäädyssä. Keväällä 1905 Ståhlberg oli kannattanut muusta porvarissäädystä poiketen yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta miehille talonpoikais- ja porvarissäädyn vaaleissa. Ståhlberg oli myös senaattori ja toimi niin sanotun Mechelinin senaatin kauppa- ja teollisuustoimituskunnan päällikkönä (eli kauppa- ja teollisuusministerinä) 1905–1907. Hän erosi, koska ei voinut hyväksyä eduskunnan muotoilemaa, kauppa- ja teollisuustoimialan piiriin kuuluvaa jyrkkää alkoholin kieltolakia. Venäläistämispolitiikan suhteen Ståhlberg oli kannattanut perustuslaillista, passiivista vastarintaa.

Ståhlberg toimi eduskunnan puhemiehenä vuonna 1914. Myös Suomen itsenäistyttyä hän oli keskeinen tasavaltalaisten johtohenkilö, joka muun muassa vastusti jyrkimmin vuoden 1918 kuningaskuntahanketta. Hän oli 1918 perustetun Korkeimman hallinto-oikeuden ensimmäinen presidentti. Ståhlberg vaikutti perustuslakikomitean puheenjohtajana merkittävästi Suomen uuden perustuslain (vuoden 1919 hallitusmuodon) sisältöön. Hänet valittiin 25. heinäkuuta 1919 ensimmäiseksi Suomen tasavallan presidentiksi maltillisen oikeiston ja vasemmiston äänillä eduskunnan suorittamassa vaalissa. Hänen merkittävin vastaehdokkaansa oli C. G. E. Mannerheim. Vaikka Ståhlberg sai vaalissa suuren äänten enemmistön (143 ääntä 197 annetusta), Mannerheim oli niin monien vaikutusvaltaisten suomalaisten sankari, että tämä varjosti Ståhlbergin asemaa.[5]

Ståhlberg toimi presidenttinä vuosina 1919–1925. Hänen presidenttikautensa keskeisiä ongelmia olivat Suomen sisällissodan jälkiselvittelyt, vuoden 1921 suojeluskuntakriisi ja ristiriidat kommunistien kanssa. Tapahtumien yhteydessä Ståhlbergin ja hänen perheenjäsentensä henkeä uhattiin. Vuosina 1906–1925 Ståhlberg oli keskeisesti mukana rakentamassa suomalaisen parlamentarismin perustusta, joka on kestänyt vähäisin muutoksin 2000-luvulle asti.

Ulkopolitiikan saralla Ståhlberg oli kokematon – kuten muutkin silloiset suomalaiset. Hänen ulkopoliittinen luottamusmiehensä oli Helsingin Sanomien ulkomaantoimittajana ja Lontoon-kirjeenvaihtajana toiminut Rudolf Holsti. Pitkäaikaisena ulkoministerinä Holsti ei kannattanut puolueettomuutta, vaan halusi Suomen turvautuvan länsivaltoihin, ennen muita Yhdistyneeseen kuningaskuntaan. Kun tämä pyrkimys ei saavuttanut vastakaikua poliittisissa piireissä, Holsti siirtyi kannattamaan yhteistyötä Baltian maiden ja Puolan kanssa. Keväällä 1922 Holsti allekirjoitti Puolan, Viron, Latvian ja Liettuan edustajien kanssa niin kutsutun reunavaltiosopimuksen eli Varsovan sopimuksen. Ståhlberg kannatti Holstia ja tämän tekemää sopimusta, mutta jätti sopimuksen kohtalon eduskunnan ratkaistavaksi. Eduskunta hylkäsi kuitenkin sopimuksen ja antoi Holstille epäluottamuslauseen; oikeisto pelkäsi Saksan ja vasemmisto Neuvosto-Venäjän reaktioita.[5]

Ståhlbergin luoman valtiosäännön soveltaminen käytäntöön jäi poliittisten puolueiden tehtäväksi. Valtiosääntö antoi presidentille laajat valtaoikeudet, mutta samalla se jätti hänet valtakeskuksena yksinäiseksi ja eristetyksi. Ståhlberg ei myöskään ollut niin luja johtohahmo, että hän olisi ollut omalla arvovallallaan luomassa oman tahtonsa mukaista poliittista käytäntöä. Suomen sisäpolitiikka oli 1920-luvulla pirstoutunutta, eikä itsestään selvää johtavaa puoluetta ollut. Yhteistyö puolueiden kesken sujui tahmeasti ja hallitukset olivat lyhytikäisiä. Presidentti ei voinut sitoutua entiseen puolueeseensa, vaan hänen oli ylitettävä puoluerajat ja suhtauduttava objektiivisesti kaikkiin eduskuntaryhmiin. Ståhlbergin suhde puoluejohtajiin jäi etäiseksi ja muodolliseksi. SDP:n puheenjohtajana Ståhlbergin kaudella toiminut Väinö Tanner kertoi muistelmissaan, että Ståhlberg oli hänen tuntemistaan presidenteistä ainoa, jonka eteen astuessaan tunsi tulleensa majesteetin luo.[5]

Ståhlbergin presidenttikaudella istui kaikkiaan seitsemän hallitusta, joista vain kahdella oli takanaan eduskunnan enemmistö. Ståhlbergin oma kädenjälki näkyi siinä, että viidestä pääministeristä – Aimo Cajander ja Juho Vennola johtivat kahta hallitusta – peräti neljä oli professoreja (Cajanderin ja Vennolan lisäksi Rafael Erich ja Lauri Ingman). Ministerinsalkkujen jaossa Ståhlberg itse oli kiinnostunut lähinnä ulko- ja puolustusministerin paikoista, mutta hänen toiveitaan ei aina noudatettu. Kahdesti Ståhlberg joutui nimittämään virkamieshallituksen, kun puolueet eivät päässeet yksimielisyyteen hallituspohjasta. Lujuutta presidentti osoitti erottaessaan tammikuussa 1924 eduskunnan hajottamista vastustaneen Kallion hallituksen. Muutoin Ståhlberg ei pyrkinyt vahvaksi presidentiksi, vaan käytti valtaoikeuksiaan säästeliäästi, jopa varovasti.[5]

K. J. Ståhlberg oli Suomen presidenteistä ensimmäinen, ja hänet olisi voitu valita presidentiksi toiselle kaudelle vaalissa 1925, mutta Ståhlberg ei suostunut ehdokkaaksi, koska hän halusi varjella demokratiaa pitkäaikaisilta johtajilta Suomen suhteellisen presidenttivaltaisessa poliittisessa järjestelmässä. Vuosien 1931 ja 1937 presidentinvaaleissa hän sai 149 ja 150 ääntä 300:sta. Ståhlberg oli ehdokkaana vielä eduskunnan suorittamassa presidentinvaalissa vuonna 1946.

Presidenttikautensa jälkeen K. J. Ståhlberg toimi valtion virassa oikeusministeriön lainvalmistelukunnan kolmannen jaoston vanhempana jäsenenä kaksikymmentä vuotta 1926–1946.[6][7] Hän oli myös vuosina 1930–1933 liberaalisen Kansallisen Edistyspuolueen kansanedustajana.

Kun Ståhlberg tammikuussa 1945 täytti 80 vuotta, hänen kunniakseen järjestettiin Helsingin messuhallissa suuri kansalaisjuhla, jota isännöi tasavallan presidentti Gustaf Mannerheim. Juhlassa mukana olleiden käsityksen mukaan Ståhlbergin ja Mannerheimin keskinäinen kauna neljännesvuosisadan takaisen valtiomuototaistelun ajoilta näytti unohtuneen. Hallitus oli edustettuna pääministeri J. K. Paasikiven johdolla ja juhlapuheen piti oikeusministeri Urho Kekkonen.[8]

Stalinin ehdotettua Suomelle keväällä 1948 ystävyys- ja avunantosopimusta presidentti J. K. Paasikivi kääntyi edeltäjänsä Ståhlbergin puoleen pyytäen tätä asiantuntijajäseneksi Moskovaan lähtevään Suomen neuvotteluvaltuuskuntaan. Ståhlberg kuitenkin kieltäytyi ja varoitti aluksi edes ryhtymästä neuvotteluihin, koska hän epäili Neuvostoliiton pyrkivän tekemään Suomesta Balkanin maiden tapaisen satelliittivaltion. Vuoden 1950 presidentinvaalin alla kaavailtiin poikkeuslakia J. K. Paasikiven virkakauden jatkamiseksi eduskunnan suorittamalla vaalilla, minkä Ståhlberg tuomitsi tuohtuneena Paasikivelle lähettämässään kirjeessä: "Jos Suomen kansa ei jaksa eikä viitsi kerran kuudessa vuodessa valita itselleen valtionpäämiestä, ei se toden totta ansaitse itsenäistä kansanvaltaista valtiota."[9]

Henkilökuvan täydennystä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

K. J. Ståhlbergin patsas eduskuntatalon valtiosalissa.

Ståhlberg tuli J. K. Paasikiven tavoin poliittiseen julkisuuteen ilman sukulaisia ja suosijoita. Hän oli köyhän kappalaisperheen poika, joka herätti Oulun lyseossa suurta huomiota epätavallisella lahjakkuudellaan. Valmistumisensa jälkeen Ståhlberg matkasi jalan Helsingistä Ouluun tutustuen samalla suomalaisen työväen ongelmiin. Matka muokkasi nuoren poliitikon maailmankuvaa ja loi pohjaa hänen sosiaalisiin uudistuksiin tähtäävälle politiikalleen.

Ståhlberg sai kuitenkin odottaa poliittisen toiminnan keskiöön pääsemistä pitkään, ehkä siksi, että samassa puolueessa toimi henkilönä karismaattinen ja poliitikkona hyvin määrätietoinen juristikollega P. E. Svinhufvud. Ståhlberg oli kansanvaltaisuuden puolestapuhuja, mutta ei kansansa hurmaaja. Hän oli pohjimmiltaan melko ujo ja kärsi myös lievästä puheviasta. Samalla areenalla esiintyi vuodesta 1918 lähtien myös kenraali C. G. E. Mannerheim. Näiden merkkihenkilöjen välit lienevät pysyneet korrekteina mutta molemminpuolisesta arvostuksesta huolimatta etäisinä.

Sekä ennen vuoden 1918 tapahtumia että niiden jälkeen Ståhlberg oli henkilö, joka jakoi mielipiteet. Itsenäistyvässä maassa hän oli moniin muihin verrattuna varovainen, ja hänen väitettiin suhtautuneen jääkäriliikkeeseen epäillen – olihan kysymys oikeastaan liittymisestä sotaa käytäessä vihollisen armeijaan. Presidenttikaudellaan hän joutui toistuvasti koviinkin yhteenottoihin armeijan jääkäripäällystön ja suojeluskuntien kanssa.

Äärioikeiston noustua vahvaksi tekijäksi Ståhlberg leimautui sekä liberaalien katsomustensa että jäykän laillisuuslinjansa vuoksi porvariston oikean laidan vastustajaksi, joita nimiteltiin ”patkuleiksi”. Ståhlbergin hävisi presidentinvaalissa voimakkaan oikeiston suosikille, Svinhufvudille, joka joidenkin kannattajiensa pettymykseksi asettui laillisuuden takuumieheksi Mäntsälän kapinan yhteydessä.

Ståhlberg ei pitänyt matkustamisesta eikä valtiovierailuista, ja niinpä hän ei kutsuista ja kehotuksista huolimatta tehnyt presidenttikautensa aikana yhtään vierailua ulkomaille ja otti vastaan ainoastaan yhden valtiovieraan, Viron riigivaneman Konstantin Pätsin toukokuussa 1922. Viron valtionpäämiehen tekemä vierailu oli ensimmäinen virallinen valtiovierailu itsenäiseen Suomeen. Suomen Tukholman-suurlähettiläs Werner Söderhjelm esitti toistuvasti Ståhlbergille vierailua läntiseen naapuriin, mutta Ståhlberg pysyi kannassaan: "Matkustelkoot seuraajani sitten niin paljon kuin haluavat."[10] Ensimmäisen Suomen presidentin virallisen vierailun ulkomaille teki vasta presidentti Relander.[11]

Kyyditys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lapuan liike kyyditti 14. lokakuuta 1930 Kaarlo Juhon ja tämän vaimon Ester Ståhlbergin Kulosaaren kodistaan Joensuuhun, koska Ståhlberg oli esiintynyt oikeistoradikaalia toimintaa vastaan. Tapahtuman johdosta yleinen mielipide Suomessa nousi muilutusta ja myös yleisemmin Lapuan liikettä vastaan. Operaation suunnittelusta epäilty yleisesikunnan päällikkönä toiminut kenraalimajuri Wallenius joutui eroamaan.

Merkitys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

K. J. Ståhlberg vuonna 1965 julkaistussa muistopostimerkissä.

Vasta Paasikiven yksityisten arkistojen avauduttua on käsitetty, että Ståhlbergilla oli erittäin merkittävä poliittinen asema ”harmaana eminenssinä” kuolemaansa asti. Häneltä kysyttiin neuvoja ja pyydettiin lausuntoja, joita myös noudatettiin. Presidentti J. K. Paasikivi arvosti Ståhlbergiä suuresti, ja kuvaili edeltäjäänsä jopa ylisanoilla: ”Ståhlberg oli mies, joka ei koskaan tehnyt virheitä”.

Ståhlberg oli Suomen valtion itsenäistymisvuosien tärkeä hahmo, joka ajoi vastoinkäymisten läpi tasavaltalaisen ohjelmansa. Hän ankkuroi maan liberaaliin demokratiaan, varjeli oikeusvaltion heiveröistä itua ja aloitti sisäiset uudistukset. Vuoden 1919 hallitusmuotoa toimeenpantaessa Ståhlberg luotsasi itsenäistä Suomea kohti toimijuutta maailmanpolitiikassa; presidenttijohtoisessa ulko- ja turvallisuuspolitiikassa hän nojasi kansainväliseen lakiin ja diplomatiaan.[12]

Ståhlbergin lähipiirin poliitikkoja olivat etenkin Risto Ryti ja T. M. Kivimäki.

Suku ja perhe[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

K. J. Ståhlberg avioitui pikkuserkkunsa, opettaja Hedvig Wåhlbergin kanssa 17. joulukuuta 1893. Vuosina 1894–1908 heille syntyi kuusi lasta: Kaarlo, Aino, Elli, Aune, Juho ja Kyllikki. Hedvig-puoliso kuoli vuonna 1917. Vuonna 1920 Ståhlberg avioitui kirjailija Ester Elfvingin kanssa. Ståhlbergin lasten suhteet heidän isänsä uuteen puolisoon ja tämän tyttäreen eivät koskaan muodostuneet läheisiksi.[13]

Ståhlbergin lapsista useat päätyivät näkyviin tehtäviin. Kaarlo Johan Ståhlberg säilytti työkykynsä ja henkisen vireytensä miltei viimeisiin elinpäiviinsä saakka. Ståhlberg kuoli lyhyen sairauden jälkeen Helsingin Diakonissalaitoksen sairaalassa[14] ja hänet haudattiin syyskuun 1952 lopussa Helsingin evankelis-luterilaisen seurakunnan Hietaniemen hautausmaalle perhehautaan Hedvigin ja Esterin viereen. K. J. Ståhlberg oli jäänyt toisen kerran leskeksi Ester Ståhlbergin kuoltua vuonna 1950. Itsenäisen Suomen ensimmäisen presidentin viimeinen leposija on erillään niin sanotusta tasavallan presidenttien hautapuistosta.[15]

Eduskunnan puhemies K.-A. Fagerholm lausui Ståhlbergin siunaustilaisuudessa Helsingin Suurkirkossa 29. syyskuuta 1952 pitämässään muistopuheessa: "Toinen toisensa jälkeen he väistyvät luotamme, he, jotka nuoruudessaan uneksivat vapaasta Suomesta ja taistelivat sen syntymisen puolesta ja jotka miehuutensa päivinä saivat nähdä haaveensa muuttuvan todellisuudeksi. Innoittakoon meitä, jotka jäämme jatkamaan heidän työtään, meidän ajatuksiamme ja tekojamme, sama ylevä isänmaanrakkaus, sama palava oikeudentunto, sama lämmin inhimillisyys kuin K. J. Ståhlbergia."[16]

Ståhlbergin poika oli professori Kaarlo Ståhlberg, pojanpoika on oikeustieteen tohtori, hovioikeuden presidentti Kaarlo L. Ståhlberg ja pojanpojanpoika kuluttajariitalautakunnan puheenjohtaja, oikeustieteen tohtori Pauli Ståhlberg.[17] Ståhlbergin pojan Juho Ståhlbergin tytär oli geologi Irmeli Vuorela (o.s. Ståhlberg).[18] Ståhlbergin tytär Kyllikki Tuominen (o.s. Ståhlberg, e. Kovero) oli maantieteen opettaja.[19][20]

Julkaisut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Irtolaisuus Suomen lain mukaan (väitöskirja, Päivälehden kirjapaino, 1893; näköispainos Painatuskeskus, 1995)
  • Asetus maalaiskuntain kunnallishallinnosta, selityksin varustettuna. 1901
  • Lait ja asetukset maalaiskuntain hallinnosta. 1926
  • Laki maanvuokrasta maalla, selityksin varustettuna. 1903
  • Lakiasioita. 1912
  • Suomen hallinto-oikeus I–III. (1913–1915 (I–III supist. ruots.)
  • Parlamentarismi Suomen valtiosäännössä. 1927
  • Puheita 1919–1925. 1925
  • Puheita 1927–1946. 1946
  • Lausuntoja. 1947
  • Lainvalmistelukunnan lausuntoja. 1949
  • Puheita 1883–1918. 1949
  • Julkisen oikeuden lakikirja. 1939

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Blomstedt; Yrjö: K. J. Ståhlberg – valtiomieselämäkerta. Otava, 1969. ISBN 951-1-03043-4.
  • Juha Mononen (2009): War or Peace for Finland? Neoclassical Realist Case Study of Finnish Foreign Policy in the Context of the Anti-Bolshevik Intervention in Russia 1918 – 1920. [Pro gradu -tutkielma]
  • Salokangas, Raimo: Itsenäinen tasavalta. Teoksessa: Zetterberg, S. (toim): Suomen historian pikkujättiläinen, s. 597–658. WSOY, 2003. ISBN 951-0-27365-1.
  • Virkkunen, Sakari: Ståhlberg. Suomen ensimmäinen presidentti. Suomen tasavallan presidentit 1. Otava, 1978.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Esko Hakkila: Suomen tasavallan perustuslait, s. 351 ja 352. Werner Söderström Oy, 1939.
  2. Presidenttien virkaanastujaiset (K. J. Ståhlbergin virkaanastujaispuhe) Elävä Arkisto. Yleisradio. Viitattu 5.12.2014.
  3. a b c Tyynilä, Markku: Ståhlberg, Kaarlo Juho (1865 - 1952) Kansallisbiografia.fi. 7.6.2000. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Viitattu 22.6.2011.
  4. Laati, Iisakki: Mitä Missä Milloin 1951, s. 134. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Otava, 1950.
  5. a b c d Olavi Jouslehto ja Jaakko Okker: Tamminiemestä Mäntyniemeen, s. 22–29. Porvoo-Helsinki: WSOY, 2000.
  6. Suomen valtiokalenteri 1927. Helsinki: Helsingin yliopisto, 1927.
  7. Suomen valtiokalenteri 1946. Helsinki: Helsingin yliopisto, 1946.
  8. Anna-Maija Kataja: Itsenäisen Suomen presidentit, s. 58. Jyväskylä: Gummerus, 1992.
  9. Jouslehto & Okker, s. 88–90.
  10. Jouslehto & Okker, s. 24.
  11. Suomi, Juhani: ”Itsepäinen maan isä”, Vuoroin vieraissa, s. 9–28. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2002. ISBN 951-746-386-3.
  12. Mononen, Juha: War or Peace for Finland? Neoclassical Realist Case Study of Finnish Foreign Policy in the Context of the Anti-Bolshevik Intervention in Russia 1918–1920 (Pro gradu -tutkielma) 2.2.2009. Tampereen yliopisto. Viitattu 30.4.2014. (englanniksi)
  13. Anna-Maija Kataja: Itsenäisen Suomen presidentit, s. 52. Jyväskylä: Gummerus, 1992.
  14. Yrjö Blomstedt ja Matti Klinge (toim.): Paasikiven päiväkirjat, osa 2, s. 300–301. Porvoo-Helsinki: WSOY, 1986.
  15. Blomstedt 1969, Virkkunen 1978, Salokangas 2003
  16. Mitä Missä Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1953, s. 38. Helsinki: Otava, 1952.
  17. Veli-Matti Autio: Ståhberg (1700–) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 23.3.2007. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
  18. Hicks, Sheila & Miller, Urve: In Memoriam Laila Irmeli Vuorela 1938–2012. Geologi, 2012, nro 3, s. 60–61. Helsinki: Suomen Geologinen Seura. ISSN 0046-5720. Artikkelin verkkoversio (pdf) Viitattu 25.3.2013. (englanniksi)
  19. Kuka kukin on 1974, s. 994. Helsinki: Otava, 1974. ISBN 951-1-01334-3.
  20. Tiitta, Allan: Sinisten maisemien mies. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2011.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Edeltäjä:
Oskari Tokoi
Eduskunnan puhemies
19141917
Seuraaja:
Kullervo Manner
Edeltäjä:
(virka perustettu 1918)
Korkeimman hallinto-oikeuden presidentti
1918–1919
Seuraaja:
Hugo Rautapää