Paavali I

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tämä artikkeli kertoo Venäjän keisarista. Paavi Paavali I:stä on erillinen artikkeli.
Paavali I
Paul I after Voille (18 c, Hillwood museum).jpg
Venäjän keisari
Valtakausi 17. marraskuuta 1796 –
23. maaliskuuta 1801
Kruunajaiset 5. huhtikuuta 1797
Edeltäjä Katariina II Suuri
Seuraaja Aleksanteri I
Syntynyt 1. lokakuuta (J: 20. syyskuuta) 1754
Pietari, Venäjän keisarikunta
Kuollut 23. maaliskuuta (J: 12. maaliskuuta) 1801 (46 vuotta)
Pietari, Venäjän keisarikunta
Puoliso Natalia Aleksejevna
Maria Fjodorovna
Lapset Aleksanteri I
Konstantin
Aleksandra
Jelena
Maria
Jekaterina
Olga
Anna
Nikolai I
Mihail
Suku Romanov
Isä Pietari III
Äiti Katariina II Suuri
Uskonto ortodoksi
Allekirjoitus SignaturePaulI.jpg

Paavali I (venäjäksi Павел I Петрович, 1. lokakuuta (J: 20. syyskuuta) 1754 Pietari23. maaliskuuta (J: 12. maaliskuuta) 1801 Pietari) oli Venäjän keisarikunnan keisari vuosina 1796–1801. Suhtautuminen Paavali I:een on ollut ristiriitaista: häntä on pidetty mielenvikaisena despoottina, mutta hän on saanut myös kiitosta ansioistaan.[1] Hän otti vuonna 1797 käyttöön vallanperimyslait, jotka olivat käytössä Venäjän monarkian kaatumiseen 1917 asti ja kumosi säädöksen, joka antoi keisarin itse valita seuraajansa. Häntä kuitenkin pidettiin tyrannina ja hän oli epäsuosittu varsinkin aateliston keskuudessa, ja ehti hallita alle viisi vuotta ennen kuin hänet murhattiin.

Paavali I oli johanniittain ritarikunnan de facto suurmestari vuosina 1799–1801, vaikka olikin ortodoksi.

Paavali I:n keisarillinen monogrammi.

Elämänvaiheita[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lapsuus ja nuoruus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Paavalin isä oli tsaari Pietari III ja hänen äitinsä oli hänen puolisonsa Katariina, myöhempi Katariina II Suuri. Eräissä yksityiskirjeissään Katariina väitti, että pojan isä ei olisi ollut Pietari, vaan hänen rakastajansa kamariherra Sergei Saltykov, joka kuului ikivanhaan pajarisukuun ja oli myös sukua Romanoveille. Asiaa on nykyaikana mahdotonta todistaa.[2] On kuitenkin todennäköistä, että Katariina valehteli ja että Pietari III oli sittenkin Paavalin biologinen isä – Paavali syntyi 1. lokakuuta 1754 eli Katariina tuli raskaaksi joko aivan joulukuun 1753 lopulla tai vuoden 1754 tammikuussa; tällöin Katariinan tiedetään olleen Pietari III:n tädin keisarinna Elisabetin luona joulun ja uudenvuoden vietossa ja hän joutui siis viettämään aikaansa rakastajiensa sijaan Pietarin kanssa. Paavali myös muistutti suuresti ulkonäöltään ja käytökseltään Pietari III:tta, ja Pietari uskoi itsekin Paavalin olevan hänen poikansa vaikka tiesikin Katariinan rakastajista.

Kun Paavali oli kahdeksanvuotias, hänen äitinsä kaappasi vallan ja hänet kruunattiin perinteisin menoin hallitsijaksi Moskovassa. Pietari III oli surmattu, mutta virallisen selityksen mukaan hän oli kuollut ”peräpukamien aiheuttamaan koliikkikohtaukseen”. Paavalin huoltajuus oli ainoa asia, joka oikeutti Katariina II:n hallinnon, joten Paavalin sairastuminen kruunajaisissa huoletti äitiä kovasti.[3]

Kysymys vallanperimyksestä alkoi myrkyttää äidin ja pojan välejä. Jos Paavali olisi varhaiskypsä ja osoittaisi lahjakkuutta, moni aatelinen saattaisi tuntea kiusausta syöstä Katariinan vallasta ja asettaa laillisemmalta hallitsijalta tuntuvan Paavalin hänen tilalleen.[4]

Katariina II valitsi poikansa opettajiksi ja kasvattajaksi kaksi hovimiestään, Grigori Orlovin ja Nikita Paninin. Panin pyrki välittämään nuorelle kruununperijälle 1700-luvun muodikkaita valistusaatteita, joiden mukaan rajoittamaton itsevaltius ja jatkuvat sodat ovat asioita joita hallitsijan tuli välttää. Hän oli toisaalta opetuksessaan epäjohdonmukainen, sillä puhui nuorelle Paavalille keskiajan ritarihengestä, Jumalan säätämästä järjestyksestä ja siitä kuinka nainen hallitsijana turmelee valtion. Lisäksi oppeihin sisältyi Preussin sotilasmahdin ihailua. [5]

Grigori Orlov ja Katariina II kiusoittelivat murrosikäistä Paavalia sukupuoliasioilla. He veivät hänet vierailulle hovinaisten luo ja hänet esiteltiin eräälle nuorelle leskelle, joka synnytti Paavalille pojan. Poika Semjon Veliki valitsi sotilasuran ja liittyi Ison-Britannian laivastoon.[6]

Täytettyään 18 vuotta, Paavali halusi oman hovin, poliittista valtaa ja vaimon. Hän alkoi myös elätellä ajatusta äitinsä syrjäyttämisestä. Syrjäyttämisajatuksista tietämätön Katariina II etsi pojalleen puolisoa. Hän päätyi saksalaiseen Hessen-Darmstadtin prinsessaan Wilhelminaan.[7]

Wilhelminä ja Paavali kiintyivät toisiinsa, Wilhelmina kääntyi ortodoksiksi ja otti nimen Natalia Aleksejevna. Nuoret vihittiin hienoin juhlamenoin 29 syyskuuta 1773. Paavalin ja hänen äitinsä suhde oli alkanut lähentyä erityisesti Paavalin sairastelujen vuoksi, vaikka Paavali olikin äitinsä mielestä ahdasmielinen ja luotaantyöntävä. Nyt tapahtui jotain joka pilasi äidin ja pojan välit lopullisesti. Holsteinilainen diplomaatti oli yllyttänyt Paavalia juonittelemaan itsensä kanssahallitsijaksi. Nikita Panin sai Paavalin luopumaan hankkeesta joka tietenkin meni myös äidin korviin. Katariina II päätti, että Paavali ei voi saada omaa hovia, koska on paitsi hapan, myös vaarallinen.[8]

Natalia oli kuitenkin Katariina II: lle pettymys tuhlaavaisuutensa vuoksi ja hänen epäiltiin olevan Paavalille uskoton. Natalian piti synnyttää esikoisensa 10. huhtikuuta 1776. Synnytys epäonnistui traagisesti. Sikiö kuoli äitinsä vatsaan ja se aiheutti tulehduksen johon Natalia kuoli. Paavali oli surun murtama ja Katariina II pahensi asiaa näyttämällä Paavalille haltuunsa saamat rakkauskirjeet, jotka Natalia oli kirjoittanut hovimiehelle.[9]

Syrjitty kruununperijä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Katariina II kehotti poikaansa nyt etsimään itselleen uuden vaimon. Katse suunnattiin jälleen Saksaan ja tällä kertaa Württembergiin, jonka prinsessa Sophia Dorotheaa Paavali kävi henkilökohtaisesti kosimassa. Matkallaan hän tapasi Preussin kuninkaan Fredrik Suuren, joka ennusti, että Paavali tulee murhatuksi kuten isänsä. Sophia Dorothea kääntyi ortodoksiksi, otti nimen Maria Fjodorovna. Pariskunta vihittiin 26. syyskuuta 1776. Avioliitosta syntyi kymmenen lasta.[9]

Paavali I:n ensimmäinen vaimo Natalia Alexejevna (Wilhelminä Luisa von Hessen-Darmstadt). Alexander Roslinin maalaus vuodelta 1776
Maria Feodorovna (Sophie Dorothea Augusta Luisa von Württemberg) Alexander Roslinin maalaus vuodelta 1777

Katariina II onnitteli pariskuntaa avioliitosta ja rakennutti heille Tsarskoje Selon lähettyville Pavlovskin palatsin. Paavali inhosi paikkaa, sillä piti tätä jälleen osoituksena äitinsä määräilynhalusta. Esikoispoika syntyi 12. joulukuuta 1777 ja sai nimen Aleksanteri. Poika oli alusta alkaen isoäitinsä lemmikki ja sanoi harjoittavansa tätä hallitsijaksi ikään kuin oma poika ei olisi vallanperijä.[10]

Venäjän ensimmäiseksi mieheksi ja tavallaan kanssahallitijakseen Katariina II nosti rakastajansa, ruhtinas Potjomkinin. 29-vuotias Paavali eli hallitusasioista syrjäytettynä eikä voinut antaa tätä anteeksi.[11]

Saadakseen poikansa mielen muuttumaan Katariina II päätti antaa hänen hoidettavakseen tehtävän Itävallassa. Kun Paavali oli puolisoineen jo lähdössä matkaan, hänen opettajansa Nikita Panin syötti hänelle ajatuksen, jonka mukaan kyseessä ei olekaan vierailu, vaan syrjäyttäminen. Äitiinsä ja Potjomkiniin epäluuloisesti suhtautunut Paavali kieltäytyi lähtemästä. Taivuttelun jälkeen Paavali lähti matkalle vaimoineen ja tapasi Itävallan hallitsijan Joosef II:n. Keskusteluissaan Paavali totesi Venäjän tilanteen kauheaksi ja että Potjomkinin niska pitäisi murtaa. Keskustelujen sisältö välitettiin Katariina II:n korviin joka ei voinut puolestaan antaa niitä anteeksi.[12] Myöhemmin omalla valtakaudellaan Paavali määräsi Potjomkinin haudan avattavaksi ja tämän luut tuhottaviksi.[13]

Katariina II nimitti nyt Paavalia ja tämän puolisoa ”raskaiksi matkatavaroiksi” ja alkoi entistä enemmän kiinnittää huomiotaan Aleksanteriin, jossa näki keisarikunnan tulevaisuuden. Paavali eli omassa palatsissaan harjoittaen preussilaistyylistä rykmenttiään. Hän näki toistuvasti unta, jossa Pietari Suuri ilmestyy hänelle varoittaen hänen tulevan murhatuksi.[14]

Itsevaltias[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Marraskuun 5. päivänä vuonna 1796 Katariina II sai vakavan sairauskohtauksen, jonka johdosta hän oli vuoteenoma ja puhekyvytön. Oli selvää, että aikaa ei ollut kovinkaan paljon jäljellä. Ylitallimestari lähetettiin Hatsinaan hakemaan Paavali paikalle. Paavali luuli vaimonsa kanssa ensin, että ylitallimestari on lähetetty murhaamaan heidät ja kesti hetken saada Paavali vakuutettua asian oikeasta laidasta.[15]

Paavalilla oli suuri halu muuttaa monta äitiinsä liittyvää asiaa. Hän ilmoitti, että oli ”kansan tahto”, että hänen isänsä Pietari III nostettaisiin haudastaan ja haudattaisiin yhdessä hänen äitinsä kanssa. Pietarin ruumis nostettiin haudastaan ja Paavali määräsi isänsä murhaajat Barjatinsin ja Orlovin kävelemään hautajaissaattueen mukana ja kantamaan tsaarin kruunua. Orlov yritti kieltäytyä vedoten korkeaan ikäänsä, mutta Paavali kehotti häntä kiittämään onneaan näin pienestä rangaistuksesta.[16]

Ensimmäisenä hallintovuotenaan Paavali antoi 48 000 ukaasia. Hän aloitti armeijasta, missä Potjomkinin määräämän mukavan ja käytännöllisen univormun tilalle otettiin preussilaistyylinen, yksityiskohtia myöden hiottu univormu. Hallintonsa johtoon Paavali nimitti Pietarin kuvernöörin Aharovin, joka sai kansan suussa nimen ”terroriministeri”. Hän valvoi kaikkia Paavalin antamia määräyksiä pedantisti, puuttuen jopa pukeutumiseen. Jos Aharov näki jonkun pitävän päässä liberalismin tunnusmerkkinä pidettyä pyöreää hattua, hän määräsi tämän jalkapohjat piestäviksi. Paavali kumosi vanhan lain, jonka mukaan aatelisilla oli oikeus lyödä ja ruoskia maaorjia. Tämä herätti aatelistossa vihaa tsaarinvaltaa kohtaan ja he tunsivat itsensä nöyryytetyiksi. Tsaari rikkoi nyt vanhan yhteiskuntasopimuksen jonka mukaan hän on itsevaltias ja aateli tukee häntä, kunhan saa toimia tiluksillaan miten parhaaksi katsoo.[17]

Tietoisena siitä, että Katariina oli suunnitellut seuraajakseen hänen poikaansa, Aleksanteri Pavlovitš Romanovia (myöhemmin Aleksanteri I), Paavali määräsi vuonna 1788 uuden kruununperimysjärjestyksen, jossa seuraajana oli aina vanhin pojista. Lisäksi hän antoi perhelain, jonka mukaan hallitsijasuku oli valtiollinen instituutio. Lisäksi siinä määriteltiin suvun arvonimet, -järjestys ja miten se saa tuloja.[18]

Paavalin määräykset julkaistiin virallisessa lehdessä ja moni alkoi pelätä häntä. Toisaalta moni myös piti häntä naurettavana. Hän sääti lain, jonka mukaan myös aatelisto voitiin alistaa ruumiillisiin rangaistuksiin, minkä he kokivat valtavana loukkauksena. Hän oli pikkutarkka, vihainen ja rangaistuksissaan kohtuuton mikä herätti jatkuvaa epämukavuuden tunnetta ja inhoa aatelistossa. Häneltä ei ollut kukaan turvassa: yksityiskohtia myöden hiottuja preussilaisia univormuja vastustanut marsalkka Aleksandr Suvorov huomautti puuteroitujen peruukkien hyödyttömyydestä taistelukentällä ja sai lähtöpassin.[19]

Venäjän joukot miehittävät Tiflisin (nyk.Tbilisi)vuonna 1799,Franz Roubaudin piirros, vuodelta 1886

Venäjä laajeni Paavalin valtakaudella nykyiseen Georgiaan. Siellä sijainneet Kartli-Kakhetin ja Imeretin kuningaskunnat eivät olleet toipuneet Persian vastaisesta sodastaan ja vuonna 1800 Paavali määräsi joukkonsa marssimaan valtioihin väittäen niitä kumpaakin hallinneen kuninkaan luovuttaneen maat Venäjälle. Hänen määräyksestään muodostettiin myös venäläis-amerikkalaisen kauppakomppanian 1799, joka perusti ensimmäiset tukikohdat Alaskaan turkisten pyyntiä varten.[20]

Julkisuudessa Paavali I esiintyi ankarana ja tiukkana yksinvaltiaana. Kotioloissa hän oli vaimonsa ja rakastajattarensa Nelidovan ohjailema. Yksissä tuumin naiset saivat yhteisen suosikkinsa Kurakinin suvun johtaviin asemiin. Paavalia ohjaili myös merkillinen hahmo, turkkilainen parturi Ivan Kutaisov. Katariina Suuren turkkilaisia vastaan käymässä sodassa oli Kutaisov jäänyt pikkupoikana venäläisten vangiksi. Poika kääntyi kristityksi ja Paavali oli hänen kummisetänsä. Poika lähetettiin oppiin Versaillesiin ja sieltä tultuaan hänet laitettiin Paavalin hovin palvelukseen. Kutaisovista tuli Paavalin uskottu ja hänen tehtäviinsä kuului rakastajattarien hankkiminen. [21]

Naiset saivat Paavalin perustamaan ”Aateliston avustuspankin”. Hankkeesta tuli skandaali. Ranskan vallankumouksen johdosta Euroopassa liikkui omaisuutensa menettäneitä aristokraatteja. Muuan alankomaalainen pankkiiri manipuloi tsaarittaren ja Nelidovan kertomaan hankkeesta Paavalille, joka myöntyi antamaan hankkeelle rahoitusta. Alankomaalainen pankkiiri oli kuitenkin huijari, joka katosi heti rahat saatuaan.[22]

Kutaisov ja Paavali viihtyivät hyvin yhdessä. He lähtivät usein yhdessä kaupungille vaunuilla, jolloin tsaari esiintyi ”inkognito”. Kutaisov, jota kutsuttiin Figaroksi, otti rakastajattarekseen erään Pietarissa eläneen ranskalaisen näyttelijättären. Hänen ystävättärensä oli ruhtinatar Gagarina, johon Paavali rakastui heti. Paavalin kerrotaan olleen rakkaudestaan innoissaan kuin lukiolaispoika. Gagarinalle ja Figaron rakastajattarelle etsittiin viereiset talot asunnoiksi ja Figaron palveluksiin tyytyväinen Paavali korotti hänet kreiviksi. Gagarina rakasti muotiin tullutta valssia, jonka Paavali oli kieltänyt Venäjällä väittäen sen olevan irstasta. Gagarinan vetoomuksia kuunneltuaan hän salli sen.[23]

Napoleonin vastustajana ja liittolaisena[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Paavali ihaili ritareita ja hänen oli onnistunut päästä Maltan ritarien suurmestariksi. Kun Napoleon hyökkäsi Egyptiin kesällä 1798, hän valtasi joukkoineen myös Maltan. Paavali oli heltymätön Ranskan vastustaja, sillä hän piti ranskalaisia ateisteina ja pelkäsi myös sieltä leviäviä vallankumousaatteita. Venäjä, Iso-Britannia ja Itävalta muodostivat liittokunnan, jonka oli tarkoitus hyökätä ranskalaisten kimppuun Sveitsissä ja Alankomaissa. Vanhaa marsalkka Suvorovia lepyteltiin ja hänet kutsuttiin palvelukseen vuonna 1799. Suvorovin rinnalle Pavali asetti poikansa Konstantinin.[24]

Vuosina 1798–99 venäläisjoukot sotivat Aleksandr Suvorovin johdolla Italiassa ja Sveitsissä. Suvorov otti venäläiset komentoonsa Italiassa, missä he voittivat Napoleonin armeijan. Itävalta alkoi kuitenkin empiä osallisuuttaan sodassa ja Suvorov halusi erota tehtävästään. Paavali taivutteli hänet jatkamaan. Novin taistelussa Suvorov sai uuden voiton ja hallitsi Pohjois- Italiaa. Preussikin alkoi empiä osallistumistaan sotaan. Hyökkäystä jatkettiin Sveitsin alueelle, mutta Itävalta vetäytyi liittokunnasta. Venäjän ja Ison-Britannian sota Alankomaissa päättyi tappioon. Paavali komensi Suvorovin takaisin kotiin, mutta halusi haastaa kaksintaisteluun Napoleonin ja kaikki hänen kanssaan eri mieltä olevat hallitsijat ja pyysi Kutaisovia sekundantikseen. Kenraalit pitivät Paavalin käytöstä kovin omituisena. [25]

Paavali teki sodasta johtopäätöksiä vedettyään äkkikäännöksen. Hän alkoi etsiä Napoleonin ystävyyttä ja harkita sotaa Isoa-Britanniaa vastaan. Ison-Britannian suurlähettiläs Withworth raportoi hallitukselleen, että Paavalia ei pidetä enää täysjärkisenä ja että hänen nykyisen rakastajattarensa Olga Żerebtsovan lähipiiri harkitsee Paavalin murhaamista. Samaan aikaan kreivi Sergei Panin tapasi Paavalin vanhimman pojan Aleksanterin, jolle ehdotettiin vallankaappausta. Aleksanteri toimisi ehdotuksen mukaan isänsä sijaishallitsijana kun hänet olisi syrjäytetty. Murhaamisesta ei puhuttu. Samaan aikaan Paavali käski varustautua Itävallan vastaiseen sotaan ja liittoutumaan Napoleonin kanssa.[26]

Paavali oli nyt täysin Napoleonin lumoissa ja tunnusti Ranskan oikeudet valloituksiin. Napoleon palautti Maltan Paavalille, vaikka saari oli brittien miehittämä. Paavali loi niin sanotun pohjoisen järjestelmän, jossa Tanska, Preussi ja Ruotsi asettuivat Isoa-Britanniaa vastaan. Lisäksi kaavailtiin mielikuvituksellista sotilasoperaatiota. Kaavailujen mukaan Ranska lähettäisi Astrahaniin 35 000 miestä, jonka jälkeen 35 000 venäläistä miestä ja 40 000 kasakkaa purjehtisivat yli Kaspian meren, marssisivat Keski- Aasian ja Afganistanin läpi Intiaan sotimaan brittejä vastaan. [27]

Paavalin itselleen Pietariin rakennuttama palatsi, Mikaelinlinna.

Salaliiton uhri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähes koko ikänsä Paavali pelkäsi salamurhaa ja se näkyi myös hänen käytöksessään. Kun hänen vaimonsa keskusteli erään aatelismiehen kanssa, sanoi Paavali vaimolleen, että on turha kuvitella, että hän on kuin Pietari III. Vanhimpia poikiaan Aleksanteria ja Konstantinia hän kuormitti niin monilla tehtävillä, että he tuskin olivat koskaan kotonaan. Tarkoituksena oli, että väsyneet suuriruhtinaat eivät jaksa ajatella vallankaappausta. Aleksanterin valvojaksi Paavali asetti uskollisen miehensä, pelottavana pidetyn paroni Arakšejevin joka ajatusmaailmaltaan oli mahdollisimman kaukana tuolloin vielä liberaalista Aleksanterista. Kaikkien yllätykseksi miehet ystävystyivät.[28]

Aatelisto vihasi Paavalia paitsi heidän oikeuksien rajoittamisen ja heille langetettujen ruumiillisten rangaistusten, mutta myös hänen naurettavan pedanttien hoviseremonioidensa vuoksi. Niiden aikana piti vallita täydellinen hiljaisuus. Kun keisarin edessä polvistuttiin, piti kuulua ääni, joka osoitti että polvi todella kopahti lattiaan ja suun piti todella suudella Paavalin kämmentä. Virheistä rangaistiin todella ankarasti. Hoviväki pelkäsi, että pienenkin virheen johdosta heidät herätetään keskellä yötä, viedään vaunuihin ja vaunut vievät kohti Siperiaa. Tällainen ilmapiiri oli osaltaan luomassa henkeä salaliitolle.[29]

Epäluuloinen ja pelokas Paavali ryhtyi rakennuttamaan itselleen turvallisempaa palatsia, Mikaelinlinnaa. Kun Pavlovskin palatsissa annettiin aiheeton palohälytys, otti Paavali miekkansa esiin ja oli valmis puolustamaan itseään. Rauhoituttuaan hän määräsi kaksi sotilasta ruoskituttaviksi silmiensä alla syyttäen heitä pelottelusta. Poikaansa Aleksanteriin hän suhtautui tästä lähtien entistäkin ynseämmin. Vuoden 1800 alkupuolella mitään salaliittoa ei vielä ollut. Hänellä oli ympärillään luottomiehiä, kuten vakoilupäällikkö Rostoptšin ja Hatsinan tilusten hoitaja Oboljaninov. Yksi kerrallann Paavali kuitenkin erotti ja loukkasi luottomiehiään ja nimitti heidän tilalleen miehiä, jotka kantoivat hänelle kaunaa. Salaliitto alkoi vähitellen muotoutua kun Pietarin kaupungin kenraalikuvernööriksi nimitettiin Peter von der Pahlen.[30]

Paavalin salamurhaan oli sekaantunut myös hänen poikansa Aleksanteri I.[31] Von der Pahlen antoi Aleksanterille epämääräisiä lupauksia Paavalin hengen säilyttämisestä, hänet siirrettäisiin loppuelämäkseen maaseutupalatsiin ja Aleksanteri toimisi sijaishallitsijana. Hän myös kertoili epämääräisen laveasti, että jos Paavalia ei syrjäytetä, Pietarissa alkaa viattomien ihmisten surmaaminen ja joukkokarkotukset. Aikaisemmin oli kreivi Sergei Panin väläytellyt samankaltaisesta suunnitelmasta.[32]

Heti vuoden 1801 ensimmäisinä viikkoina Paavali määräsi karkotettavaksi Siperiaan 16 upseeria. Von der Pahlen ryhtyi palaamaan monimutkaista peliä, jossa voittona olisi Paavalin syrjäyttäminen. Hän tarvitsi puolelleen Paavalin luottomiehen, Figaron. Se onnistui monimutkaisen avioliittojärjestelyn kautta, jolloin Figaron tytär pääsi naimisiin ylhäisaatelisen kanssa. Sitten von der Pahlen ilmoitti Paavalille, että hänen poikansa, Aleksanteri ja Konstantin ovat salaliitossa isäänsä vastaan. Paavali ryhtyi miettimään pojilleen rangaistusta ja von der Pahlen varoitti Aleksanteria. Aleksanteri kertoi häntä uhkaavasta aiheettomasta rangaistuksesta ja häntä kannattaneet 200 upseeria liittyivät salaliittoon.[33]

Helmikuun 1. päivänä Paavali muutti perheineen vastavalmistuneeseen ja turvallisena pitämäänsä Mikaelinlinnaan. Turvallisuus oli kuitenkin kiinni vartijoista ja von der Pahlen oli päässyt turvallisuusvastaavaksi. Hän tiesi linnan päivittäiset salasanat sekä kulkureitit ja valtaosa Paavalin adjutanteista oli saatu mukaan salaliittoon. Hän sai myös ulkoasianministerin ja postilaitoksen virat itselleen. Postilaitoksen johtajana hänellä oli valta avata kirjeitä.[34]

Aina varuillaan oleva Paavali oli todennäköisesti saanut selville tulevasta vallankaappauksesta. Hän puhui itse tekevänsä kaappauksen jolla tekee lopun suuraateliston vallasta ja kutsui luottomiehensä Arakšejevin takaisin palvelukseensa. Tämä sai salaliittolaiset kiirehtmään. Aleksanteri ehdotti, että kaappaus tehtäisiin päivänä, jolloin hänen rykmenttinsä olisi Mikaelinlinnan vahtivuorossa.[35]

Von der Pahlenin piti punoa vielä pari pientä juonta ja ansa oli valmis laukeamaan. Hän väitti, että Aleksanterin ja Konstantinin lisäksi Paavalin puoliso Maria olisi juonessa mukana ja tämän asuinhuoneisto piti lukita. Lisäksi hän väitti, että Aleksanterin rykmentin lisäksi Mikaelinlinnaa vahtiva hevosrykmentti olikin täynnä tsaarin henkeä kärkkyviä jakobiineja. Paavali uskoi von der Pahlenin väitteet. Salaliittolaiset, noin kuusikymmentä miestä, juhlivat Talvipalatsissa. Mukana oli Paavalin henkilökohtaisesti pahoinpitelemiä aatelisia, nuoria perustuslaillisia ja pelkkiä tappelunhaluisia kovanaamoja. Osa joi itsensä kovaan humalaan. Varhain aamuyöllä joukko ryntäsi Mikaelinlinnaan. He pääsivät nopeasti tsaarin makuuhuoneen ovelle ja heidän huutonsa herätti Paavalin, joka yritti paeta vaimonsa huoneistoon. Turhaan, sillä ovi oli salaliittoepäilyjen vuoksi lukittu. Paavalille huudettiin, että Aleksanteri on nyt tsaari Aleksanteri I ja Paavali on nyt pidätetty. Paavali yritti paeta ja se oli merkki luultavasti ennakolta sovitulle tapporyhmälle. Paavali menetti henkensä äärimmäisen julman pahoinpitelyn seurauksena.[36]

Aleksanteri istui julmien tapahtumien aikana Mikaelin linnan alakerrassa ja kreivi Zubov tuli niiden päätyttyä toteamaan lakonisesti Aleksanterille, että ”Kaikki on ohi”. Aleksanteri ei ensiksi ymmärtänyt mistä on kyse, mutta kun häntä puhuteltiin arvonimellä ”teidän majesteettinne”, hän ymmärsi. Aleksanteri lyyhistyi surusta ja epätoivosta ja itki, että nyt kaikki pitävät häntä isänsä murhaajana. Von der Pahlen käski häntä tylysti lopettamaan lapsellisuuksista jankuttamisen. Aleksanteri puhui lopun ikäänsä, että luuli tulevansa isänsä sijaishallitsijaksi.[37]

Aleksanteri otti nyt kaartin komentoonsa, mutta edessä oli vielä vaikein, eli kertominen asiasta omalle äidille. Marialle yritettiin selittää, että kyseessä on ollut sairaskohtaus, mutta hän ei uskonut, eikä häntä päästetty katsomaan miehensä ruumista. Aleksanterin oli vaikeata kertoa asiasta myös omalle puolisolleen ja syyllisyydentunteet isän kohtalosta seurasivat häntä läpi loppuelämän. Hän myös syytti salaliittolaisia huijaamisesta ja hänen nuoruutensa ja kokemattomuutensa hyväksikäytöstä. [38]

Tavallinen kansa ei voinut hyväksyä pyhänä pitämänsä tsaarin murhaamista. He lähettivät tsaarin leskelle ikoneja ja sitaatin Raamatusta, jossa kysytään kuinka hyvin käykään kuninkaanmurhaajalle. Von der Pahlen vaati ikonit hävitettäviksi, mutta Aleksanteri karkotti hänet Baltiaan. Vähin erin myös muut salaliittolaiset karkotettiin Pietarista. Yhtäkään murhaajista ei kuitenkaan asetettu syytteeseen. Tsaarinvallan loppuun asti Paavalin kuolinpäivänä koko hallitsijaperhe kokoontui Paavalin muistojumalanpalvelukseen. [39]

Paavali I:n rakastajatar Anna Lopukhina eli ruhtinatar Gagarina.

Yksityishenkilö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Henkilönä Paavali oli monisyinen. Hän oli vilpittömän uskonnollinen, osasi olla hyväntahtoinen ja pyrki edistämään oikeudenmukaisuutta. Hän halusi olla ritarillinen ja osasi joskus jopa nauraa itselleen; kun paljastui, että eräs hovimies harrasti karikatyyrien piirtelyä niin Paavali pyysi saada karikatyyrin itsestään. Piirrokselle hän nauraa hohotti. Tsaari Nikolai I muisteli myöhemmin isäänsä ja sanoi hänen olleen lasten kanssa tavattoman hauska ja hän oli leikkinyt mielellään heidän kanssaan. [40]

Paavalin luonteen varjopuolet aiheuttivatkin hankaluuksia. Hän oli monessa asiassa vaimonsa ja rakastajattarensa ohjailema ja he saivat hänet muuttamaan päätöksiään moneen kertaan. Hän oli erittäin usein ärsytysherkkä ja ärtyisä ja vaati määräystensä noudattamista aina naurettavuuksiin menevällä pedanttisuudella. Hän epäili kaikkia ja kaikkea ja antoi virheistä täysin kohtuuttomia rangaistuksia. [41]

Lapset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Paavali I (1754 - 1801) Kansallisbiografia. Viitattu 23.5.2018.
  2. Montefiore, S.S.: Romanovit 1613- 1918, 2016, s.254
  3. Montefiore, S.S.: Romanovit 1613- 1918, 2016, s. 272, 277
  4. Montefiore, S.S.: Romanovit 1613- 1918, 2016, s. 280
  5. Montefiore, S.S.: Romanovit 1613- 1918, 2016, s. 288
  6. Montefiore, S.S.: Romanovit 1613- 1918 s.288
  7. Montefiore, S.S: Romanovit 1613- 1918, 2016, s.288- 289
  8. Montefiore, S.S.: Romanovit 1613- 1918, 2016, s. 289
  9. a b Montefiore, S.S.: Romanovit 1613- 1918, 2016, s. 299
  10. Montefiore, S.S: Romanovit 1613- 1918, 2016, s.300
  11. Montefiore, S.S: Romanovit 1613- 1918, 2016, s.304
  12. Montefiore, S.S.: Romanovit 1613- 1918, 2016, s. 305
  13. Farquhar, Michael (2001). A Treasure of Royal Scandals, s. 192. Penguin Books, New York. ISBN 0-7394-2025-9.
  14. Montefiore, S.S.: Romanovit 1613- 1918, 2016, s. 305- 307
  15. Monteiore, S.S.: Romanovit 1613- 1918, 2016, s. 331
  16. Montefiore, S.S.: Romanovit 1613- 1918, 2016, s. 334
  17. Montefiore, S.S.: Romanovit 1613- 1918, 2016, s.334-336
  18. Montefiore, S.S:: Romanovit 1613- 1918, 2016, s.338
  19. Montefiore, S.S:: Romanovit 1613- 1918, 2016, s.337-338
  20. Montefiore, S.S:: Romanovit 1613- 1918, 2016, s.350
  21. Montefiore, S.S:: Romanovit 1613- 1918, 2016, s.336-337
  22. Montefiore, S.S:: Romanovit 1613- 1918, 2016, s. 340
  23. Montefiore, S.S:: Romanovit 1613- 1918, 2016, s. 342
  24. Montefiore, S.S.: Romanovit 1613- 1918, 2016, s. 343-344
  25. Montefiore, S.S.: Romanovit 1613- 1918, 2016, s. 344
  26. Montefiore, S.S.: Romanovit 1613- 1918, 2016, s. 344-345
  27. Montefiore, S.S.: Romanovit 1613- 1918, 2016, s. 345-346
  28. Montefiore, S.S.: Romanovit 1613- 1918, s.340-346
  29. Montefiore, S.S.: Romanovit 1613- 1918, s.339,346
  30. Montefiore, S.S.: Romanovit 1613- 1918, s.347-348
  31. Curtis: Ruling the Empire (War and Peace, 1796-1825) countrystudies.us. Viitattu 07.03.2014. (englanniksi)
  32. Montefiore, S.S.: Romanovit 1613- 1918, s.348-349
  33. Montefiore, S.S.: Romanovit 1613- 1918, s.349-350
  34. Montefiore, S.S.: Romanovit 1613- 1918, s.350-351
  35. Montefiore, S.S.: Romanovit 1613- 1918, s.351-352
  36. Montefiore, S.S.: Romanovit 1613- 1918, s.352-356
  37. Montefiore, S.S.: Romanovit 1613- 1918, s.356-357
  38. Montefiore, S.S.: Romanovit 1613- 1918, s.358-359
  39. Montefiore, S.S.: Romanovit 1613- 1918, s.360-361
  40. Montefiore, S.S.: Romanovit 1613- 1918, s.337,357
  41. Montefiore, S.S.: Romanovit 1613- 1918, s.357-359

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Venäjän vaakuna Edeltäjä:
Katariina II Suuri
Venäjän keisari
17961801
Seuraaja:
Aleksanteri I