Kalmarin unioni

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Kalmarin unioni
Kalmarunionen (norjaksi, ruotsiksi, tanskaksi)
Kalmarsambandið (islanniksi)
Kalmar unioni (grönlanniksi)
Kalmarsamveldið (fääriksi)
Unio Calmariensis (latinaksi)
Flag of the Kalmar Union.svg Armoiries medievales d Eric de Poméranie 1382-1459.svg
lippu vaakuna

Kalmar Union ca. 1400.svg
Kalmarin unioni noin vuonna 1400

Valtiomuoto personaaliunioni
Monarkki Ensimmäinen:
Margareeta I (1387–1412)
Viimeinen:
Kristian II (1513–1523)
Pääkaupunki Roskilde (1397–1416)
Kööpenhamina (1416–1523)
Uskonnot roomalaiskatolisuus
Historia
– Kalmarin unioni perustettiin 17. kesäkuuta 1397
– Engelbrektin kapina 1434–1436
– Tukholman verilöyly 7.–10. marraskuuta 1520
– Kustaa Vaasa Ruotsin kuninkaaksi 6. kesäkuuta 1523
– Kalmarin unioni purettiin 1523
Viralliset kielet tanska, muinaisruotsi, norja
Kielet islanti, fääri, norni, saksa, suomi, saamelaiskielet, grönlanti, karjala
Valuutta markka, äyrityinen, penning
Edeltäjät  Norja
 Ruotsi
Tanskan 1300-luvulla käytössä ollut lippu. Tanska
Seuraajat  Ruotsi
Skotlannin kuningaskunnan lippu Skotlannin kuningaskunta
Tanska-Norjan lippu Tanska-Norja

Kalmarin unioni oli personaaliunioni Pohjoismaissa vuosina 1397–1523. Personaaliunioniin kuuluivat aikoinaan Tanskan, Norjan ja Ruotsin valtakunnat. Näiden valtakuntien alueisiin kuuluivat myös suuri osa Suomesta, Islanti ja Färsaaret, pieni osa Pohjois-Saksaa ja aina 1470-luvulle asti sittemmin Skotlannille siirtyneitä saaria, kuten Shetlanti ja Orkneysaaret. Teoriassa myös Grönlanti oli unionin aluetta. Personaaliunionin jäsenvaltakunnat säilyttivät erilliset lakinsa ja valtaneuvostonsa, mutta niillä oli yhteinen kuningas.

Synty[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kalmarin unioni syntyi, kun Tanskan ja Norjan kuningatar Margareeta I valittiin vuonna 1389 Ruotsin hallitsijaksi. Personaaliunionin katsotaan kuitenkin varsinaisesti alkaneen Eerik XIII Pommerilaisen kruunajaisista 1397, jolloin kuningatar Margareeta I laaditutti unionikirjeen. Kirjeen sitovuudesta on kuitenkin kiistelty, sillä siitä puuttuvat monien osanottajien sinetit. Vaikka Eerik XIII Pommerilainen kruunattiin kuninkaaksi, käytti Margareeta I todellisuudessa valtaa kuolemaansa asti.

Kalmarin unionin päätökset tehtiin etupäässä Tanskassa. Personaaliunioni aiheutti lopulta ristiriitoja, sillä Ruotsi oli politiikassaan kiinnostunut idästä, nykyisen Venäjän suunnasta (Novgorod, Moskovan Venäjä, joka syntyi 1500-luvulla), kun taas Tanskan intressit suuntautuivat enemmän etelää kohti (Hansaliitto).

Hajoaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kalmarin unioni pysyi koossa vuoteen 1412 asti, jolloin kuningatar Margareeta I kuoli. Tämän jälkeen osa ruotsalaisista kapinoi uutta unionikuningasta vastaan. Personaaliunioni palautettiin lopulta, mutta tämän jälkeenkin 1400-luvun historiaa leimasivat Ruotsissa esiintyneet jatkuvat pyrkimykset irrottautua personaaliunionista pysyvästi. Tämä johti väkivaltaisuuksiin sekä Ruotsin sisällä että Tanskan ja Ruotsin välillä.[1]

Vuonna 1520 Tanskan kuningas Kristian II hyökkäsi Ruotsiin ja valloitti samalla Tukholman. Kruunajaisjuhlissaan uusi kuningas teloitutti korkea-arvoisia ruotsalaisia. Tapahtumaa kutsutaan Tukholman verilöylyksi. Pian tämän jälkeen Kalmarin unioni hajosi lopullisesti ja Ruotsin kuninkaaksi nousi Kustaa Vaasa.[2] Norja kuitenkin pysyi Tanskan yhteydessä vielä tämän jälkeen vuoteen 1814 saakka.

Kalmarin unionin muisto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1800-luvun keskivaiheilla esiintynyt skandinavistinen aate sai innoitusta Kalmarin unionin muistosta.

Uutta Kalmarin unionia ehdotettiin Ruotsissa vuonna 2009, kun ruotsalainen historiantutkija Gunnar Wetterberg ehdotti Pohjolan liittovaltion perustamista. Dagens Nyheter -lehteen kirjoittamassaan mielipidekirjoituksessa Wetterberg perustelee liittovaltiota monilla synergiaeduilla. Uudessa valtiossa olisi 25 miljoonaa asukasta, ja se olisi maailman kymmenenneksi suurin talousmahti; se jättäisi jälkeensä muun muassa Venäjän ja Brasilian.[3] Suomessa lahtelainen apulaispoliisipäällikkö Aimo Ojanen esitti Kalmarin unionin henkiinherättämistä vuonna 2006 kirjassaan Eilispäivää ei ole.[4] Personaaliunionin pääkaupungiksi hän esitti Maarianhaminaa.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Kalmarin unioni ja Suomi Etälukio. Viitattu 28.1.2016.
  2. Ennen vuotta 1952 Pohjoismainen yhteistyö. Norden. Viitattu 27.10.2018.
  3. Ruotsissa ehdotetaan pohjoismaista liittovaltiota Yle Uutiset. 27.10.2009. Viitattu 28.1.2016.
  4. Ojanen, Aimo: Eilispäivää ei ole. Tampere: Pilot-Kustannus, 2006. ISBN 952-464-504-1.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]